Kaikkialla, missä inkerinsuomalaiset asuvat, he muodostuvat vähälukuisen kansallis-vähemmistön. Tilasto on meitä vastaan ja sulautuminen enemmistöväestöön tulevaisuudessa tuntuu hyvin mahdolliselta. Venäjällä inkerinsuomalaiset venäläistyvät, Virossa virolaistuvat, Ruotsissa ruotsalaistuvat ja Suomessa suurin osa muuttuu jatkossa suomensuomalaisiksi ja osa ensimmäisen sukupolven inkeriläismuuttajista tulee lisäämään Suomessa asuvaa venäläisvähemmistöä. Inkerissä, Karjalassa ja Virossa inkerinsuomalaisten lukumäärä on vähennyt huomattavasti Suomeen muuton takia.

Tiedämme, miksi näin on tapahtunut. 1900-luvun kauheissa historiallisissa mullistuksissa inkerinsuomalaiset hajotettiin mielettömän laajalle alueelle Siperiasta Ruotsiin, monet vainoja muistaneet vanhemmat pelossa eivät uskaltaneet edes puhua suomea lapsilleen, eivätkä paikalliset opetusviranomaiset ole pitäneet huolta äidinkielen opetuksesta inkerinsuomalaisille. Suomen ulkopuolella jo kolmas inkeriläissukupolvi kasvaa ilman äidinkieltä koulussa.

Jollei olisi uutta kehityspotkua, joka yhteiskunta ex-Neuvostoliitossa on saanut perestroikan ja sen jälkeisinä vuosina, olen varma, että inkerinsuomalaisia omana etnisenä ryhmänä ei olisi jo ollut Venäjällä eikä Virossa. Vain inkeriläisliittojen toiminta ja Inkerin kirkon elpyminen ovat kääntäneet kansallisidentiteetin menettämisen trendit toiseen suuntaan. Pelko suomalaisuudestaan on poistunut, vanhat ja nuoret innolla ilmoittautuvat suomen kursseille, osallistuvat kulttuuritoimintaan, taas pidetään suomenkielisiä jumalanpalveluksia ja kokoonnutaan kauniille kansanjuhlille. Inkeriläisjärjestöt ovat päässeet yhteistyöhön Suomen, Venäjän ja Viron valtionviranomaisten kanssa. Inkerin Liitto ja Inkerin kirkko pystyvät vaikuttamaan jopa kansainvälisellä tasolla. Sääli vaan että tässä toiminnassa vuodesta toiseen on mukana yhä vähemmän inkerinsuomalaisia. 

Miksi inkeriläistyö ei vedä enää niin paljon ihmisiä kuin esim. 1990-luvulla. Vastaus on selvä, meitä on yhä vähemmän Inkerissä, Virossa ja Karjalassa. Joskus kyllä inkeriläisliitoissakin on vika, esim. Karjalan suomalaisten Inkeri-liiton toiminta viime vuosina lähes sammui, vasta pari vuotta sitten, kun valittiin uusi puheenjohtaja, työ taas on lähtenyt liikkeelle.

Kansan viisaus muistuttaa - Jos toisessa paikassa vähenee, toisessa lisääntyy. Suomi on ainoa maa, missä inkerinsuomalaisten lukumäärä kasvaa. Nykyään heitä on noin 24 tuhatta täällä, se on enemmän kuin suomalaisten lukumäärä koko Venäjällä. Inkeriläisyys elää siellä, missä inkerinsuomalaiset asuvat, tarkoitan sitä, että inkerinsuomalaisten pääasuinpaikka on nyt Suomi ja tänne on siirtynyt vastuu heidän tulevaisuudestaan. En ole varma, ymmärretäänkö sitä esim. Suomen Inkeri-liitossa. Tosiasia on se, että inkerinsuomalaisten lukumäärän kasvaessa Suomessakin inkeriläistyö houkuttele yhä vähemmän ihmisiä. Miksi näin?

Näen ainakin kaksi syytä. Toinen on se, että me inkerinsuomalaiset olemme hyvin erilaisia. Kansalaissodan jälkeen tänne muuttaneiden jälkeläiset ja viime kahden vuoden paluumuuttajat ovat aivan erilaisia, Venäjältä ja Virosta muuttaneet ovat erilaisia, suomea osaavat ja kielitaidottomat ovat aivan eri porukoita. Niin erilaisille inkeriläisille on oikeasti vaikeaa löytää yhtä kiinnostavia toimintamuotoja. Toinen syy on se, että suurin osa Suomeen muuttaneista inkerinsuomalaisista on huolestunut kielikurssille tai ammattikurssille pääsemisestä sekä työnhausta. Näin ollen inkeriläistyötä usein pidetään jonakuna aivan tarpeettomana.

Mitä meidän kaikkien pitää tehdä inkeriläisyyden säilyäkseen? Inkeriläisjärjestöjen pitää tehdä sitä, mitä aikaisemmin on tehty. Ennen kaikkea on kielenopetus, toiseksi tärkein on kulttuuritoiminta eri muodoissa. Tiedemiesten ja inkeriläismedian on levitettävä inkeriläistietoutta, tri Flinkin mielestä tieto inkerinsuomalaisista täytyy ehdottomasti saada Suomen koulujen historian ohjelmaan. Venäjällä ilmestyy runsaasti kirjoja ja dokumenttielokuvia inkerinsuomalaisista, ylpeänä voisin todeta, että viranomaiset osaavat lausua ”ingermanlandskije finny” ja tuntevat meidät melko hyvin. Valionviranomaistenkin on tehtävä oma osuus, Eurooppa-neuvoston standardien mukaan vähemmistöjä täytyy tukea. 

Dramaattisista 1900-luvuista ei tullut inkerinsuomalaisten viimeinen vuosisata. Nyt meistä riippuu se, loppuuko kansamme historia 2000-luvulla.

Wladimir Kokko, taloustieteiden lisensiaatti

ulkosuomalaisparlamentin varapuhemies

Pietari, 8.9.2014