Alina-Sinikka Salonen

Suomalaisella sisulla läpi pelon ja häpeän

Ajatuksia Inkerin suomalaisten tulevaisuudesta


Suomenlahden pohjukkaan ja sen ympäristöön on 400 vuoden aikana muuttanut Suomesta suuret määrät ihmisiä pysyvästi. Tähän liittyy kiinnostavia piirteitä: siirtolaisia alettiin Suomessa kutsua alueen nimen mukaan inkeriläisiksi, mutta paikallinen virkavalta kohteli heitä suomalaisina. Muutakin kiinnostavaa on: Inkeriin muuttaneet suomalaiset eivät sulautuneet naapurikansoihin. He säilyttivät suomen kielen sekä luterilaisen uskonnon kautta vuosisatojen. Suomalaisilla papeilla on ollut Inkerin kansalle suuri merkitys. Heidän ansiostaan Inkerinmaasta kehittyi eräänlainen suomalaisen kulttuurin etäpiste.

Kun tsaari oli 1917 kukistettu, ja Neuvostovalta oli alkanut kehittää ihannevaltiota, vähemmistökansat haluttiin raivata pois kokonaan tai ainakin näkyvistä. Puhun nyt vuosikymmenistä 1920, 1930, 1940, jolloin kansaa alettiin hallita pelolla. Luotiin ilmapiiri, jossa kukaan ei voinut luottaa kehenkään. Eniten pelkoa, painostusta ja vainoja joutuivat kokemaan vähemmistöt.

Tuona aikana nähtiin, että inkeriläisissä oli jäljellä suomalainen sisu ja oikeuden taju. Lukuisissa tapauksissa inkeriläinen on kuolemaa uhmaten kieltäytynyt tunnustamasta aiheetonta rikossyytettä tai kavaltamasta toista suomalaista.

Mainittujen vuosikymmenien aikana monet sisukkaat inkeriläiset pakenivat Suomeen. Näin syntyi vanhin maahanmuuttajaryhmä. Siitä on vielä elossa monia ihmisiä. Kutsun heitä ryhmäksi numero 1. Nämä pakolaiset perustivat Viipurissa 1934 Inkeriläisten yhdistys ry:n, joka pyrki ajamaan erityisesti Suomessa asuvien inkeriläisten etuja. Siinä oli vuonna 1935 jo 17 paikallisosastoa ja 951 jäsentä Karjalan kannaksella ja eri puolilla Suomea. Yhdistys rekisteröitiin Helsinkiin 1938. Yhdistys vaikeni sotien aikana ja nousi uudelleen toimimaan vuonna 1959. Kun inkeriläisyys nousi kukoistukseen 1990-luvun taitteessa, tuli myös Suomessa tarpeelliseksi muuttaa vanhaa järjestelmää. Vuonna 1994 Inkeriläisten yhdistys uudisti sääntönsä ja otti samalla nimekseen Suomen Inkeri-liitto ry. Sillä on myös joitakin jäsenjärjestöjä.

Palataan historiaan. Otetaan vastaan maahanmuuttajaryhmä numero 2. Siellä on myös pieni 2,5 vuoden ikäinen tyttö, Galina Mylläri, vanhempiensa ja sukulaistensa kanssa, tullut Suomeen Paldiskista Hankoon 5.4.1943. Tänään hän on Suomen Inkeri-liitto ry:n puheenjohtaja, nimeltään Alina-Sinikka Salonen. Kuulun siis tähän sodan aikana tulleeseen ryhmään. - Perheemme jäi Suomeen. Kaikki sukulaisemme lähtivät 1944 ”kotiin”. Noiden kahden vuoden aikana alkoi suurin, ja ilmeisesti lopullinen, inkeriläisen kansan hajaannus, historiamme alasajo. Tästä alkaen inkeriläiset alkoivat vähä vähältä sulautua muihin kansoihin ja suomen kieli alkoi väistyä. Pieni osa 63.000 inkeriläisestä jäi Suomeen, osa katosi Ruotsiin ja Kanadaan, kuka minnekin. Suurin osa hajaantui tai pikemminkin hajaannutettiin ympäri Neuvostoliittoa.

Ajan myötä nuorempi polvi alkoi unohtaa, että esi-isät ovat suomalaisia. Suomen kielikin oli vaihtunut johonkin toiseen, uskonto samoin. Puolisoa ei löydetty inkeriläisistä, seka-avioliitot yleistyivät. Lapset saivat syntymämaansa identiteetin. Siinä tilanteessa oltiin, kun presidentti Koivisto ilmoitti, että inkerinsuomalaiset voivat tulla paluumuuttajina Suomeen. Kymmenet tuhannet palasivat. He ovat maahanmuuttajaryhmä numero 3. Jos olen oikein ymmärtänyt, monet teistä täällä olevista inkerinsuomalaisista, kuulutte juuri tähän ryhmään.

Olen pohtinut, miten rajataan, kuka on inkeriläinen, kuka ei. Ehkä voidaan pitää lähtökohtana, että aidoimmassa tapauksessa molemmat vanhemmat ovat inkeriläisiä. Näiden ”kantainkeriläisten” jälkeläisissä inkeriläinen veri ohenee jokaisen seka-avioliiton myötä. Herää kysymys: kuinka monen polven ajan ihminen voidaan laskea inkeriläiseksi? Tai pitäisikö puhua inkeriläistaustaisesta? Luulen, että tähän ei ole oikeata vastausta. Eiköhän riipu ihmisestä itsestään, kuinka hän arvostaa suvusta, ehkä kaukaakin tulevaa inkerinsuomalaisuutta. Inkeriläisyys on näin ajateltuna enemmän oman tahdon kuin virkatodistuksen asia. Lisäisin vielä sen, että inkeriläisyyden esiin tuomisen halu on kiinni paljolti siitä, kuinka kantasuomalainen ympäristö tähän asiaan suhtautuu.

Tällä hetkellä inkerinsuomalaisia on Suomessa kymmeniä tuhansia, kaikista mainitsemistani kolmesta ryhmästä. Emme tiedä, mistä ryhmästä on eniten. Kaikilla inkerinsuomalaisilla, siitä riippumatta, mihin ryhmään kuulumme, on omat vaiherikkaat ja rankatkin tarinamme. Niitä pitäisi saada kiireesti talteen. Ensimmäisen ja toisen muuttoryhmän tarinoita on jo aika paljon olemassa. Kolmannen ryhmän tarinoita lienee vähiten.

Inkeriläisjärjestöissä, ainakin meillä Suomen Inkeri-liitossa on jäseninä ns. paluumuuttajia, siis 3.ryhmää, melko vähän. Inkerin kulttuuriseuran puheenjohtaja Helena Miettinen toteaa, että heilläkin paluumuuttajia on vähemmän kuin aikaisemmin tulleita. Tämä 3. ryhmä on löytänyt tiensä Inkerikeskukseen, joka on enemmän käytännön apua antava, yhteiskunnalta tukea saava järjestö. Siellä palvellaan myös venäjän kielellä. Kokoontumispaikkoja on löytynyt myös eurakunnista, jotka järjestävät inkeriläisryhmille maksutonta toimintaa. Näyttää siltä, ja näin olen molemmilta tahoilta kuullut, että ”vanhat” ja ”uudet” inkeriläisryhmät vierastavat toisiaan. Onko mahdollista, että kaikki inkeriläistaustaiset alkaisivat joskus vielä ”vetää yhtä köyttä?”

Mielestäni toivoa on, mutta annetaan ajan ensin tehdä tehtävänsä. Minulla on oma kokemus siitä, millaista on tulla Suomeen maahanmuuttajana. Siksi en halua arvostella tai painostaa ainoatakaan uutta maahanmuuttajaa. Kun elimme 1940 ja 1950 lukuja, silloin puhuttiin vain inkeriläisistä, nimitys inkerinsuomalainen tuli käyttöön vasta kolmannen maahanmuuttajaryhmän mukana. Inkeriläisyys oli hävettävää, siitä piti olla hiljaa. Piti tulla niin suomalaiseksi, että ei erottunut joukosta. Tämä oli tärkeätä myös turvallisuuden kannalta. Ensimmäisten liki 15 vuoden ajan pelkäsimme karkotusta Neuvostoliittoon. Suomen kansalaisuuden saimme vasta 1957.

Vanhempamme pääsivät unelmatyöhön, heidän inkeriläisyytensä oli työnantajalle tae luotettavuudesta ja ahkeruudesta. Myös me sisarukset hankimme hyvät ammatit, mutta inkeriläisyytemme salasimme niin kauan kuin se oli mahdollista.

Perheellisellä virka- ja uranaisella ei ollut paljoa aikaa harrastuksille. Sivusta seurasin, kuinka vanhemmat löysivät Neuvostoliittoon palanneita sukulaisia, joita alkoi vierailla heidän kotonaan. Minulle he olivat kuitenkin vain ”vanhempien sukulaisia”. Olin jo 47-vuotias, kun uteliaisuuteni heräsi ja menin yksinäni häihin rautaesiripun taakse. Silloin sain silmäni edes puoliksi auki tosiasialle, että nämä ovat minunkin sukulaisiani.

En koskaan käynyt inkeriläisten tilaisuuksissa, kun niitä alettiin järjestää 1950-luvun lopulla. Ne kuuluivat vanhemmilleni. Vasta kun vanhempia ei enää ollut ja jäin eläkkeelle, menin uteliaisuudesta Inkerin kulttuuriseuraan kuuntelemaan Aleksei Krjukovia. Siitä alkoi aikuistumiseni. Pian huomasin, että olin ”kääntynyt” pesunkestäväksi inkeriläiseksi. Ja nimenomaan pesunkestävä olenkin. Minulla on täysin inkeriläiset juuret, ja olen myös syntynyt oikealla Inkerinmaalla. Olen siitä suunnattoman ylpeä. - Näin ihminen voi muuttua kun antaa ajan tehdä tehtävänsä.

Pitkän tien ja kasvuprosessin itse kuljettuani oletan, että Suomeen muuttanut nuorempi väki elää nyt läpi kiireistä ja vaativaa elämänvaihetta, jossa ei ole sijaa inkeriläiselle menneisyydelle. Uskon, että hyvin monelle tulee myöhemmin kaipuu juuriensa ja itsensä etsimiseen. Toivon, että näin käy myös omille pojilleni. Poikien isä on suomalainen.

Kenen pitää kantaa vastuuta siitä, että tämän erityislaatuisen suomalaisen kansanosan 400-vuotinen historia kerätään talteen, ja sen omaleimainen kulttuuri säilytetään mahdollisimman hyvin? Tiedän, että monien katseet kääntyvät Suomen Inkeri-liittoon, onhan sillä keskusjärjestön rooli inkeriläisyhteisöissä. Nyt esitän kysymyksen: mikä on järjestö? Vastaan: se on samaan hiileen puhaltavien ihmisten yhteisö. Se on sama kuin jäsenistönsä.

Suomen Inkeri-liiton jäsenet, joita on tällä hetkellä noin 120, ovat pääosin enemmän tai vähemmän inkeriläisiä. Ikää meillä ei kirjata, mutta arvioin, että se on välillä 50 – 100. Saattaa olla, että 74-vuotias puheenjohtaja ei kovin paljoa poikkea keski-iästä. Sivullisen on helppo sanoa: valitkaa nuorempia luottamushenkilöitä ja hankkikaa enemmän ja nuorempia jäseniä.

Olen täysin samaa mieltä. Näin pitäisi tehdä. On vain yksi pieni ongelma: Näköpiirissä ei ole ketään nuorempia. Olen kerran kutsunut koolle nuoremman polven edustajia tapaamaan toisiaan. Tarkoitus oli keskustella siitä, miten he kokevat inkeriläisyyden, ja olisiko heillä halua tavata toisiaan uudelleen. Tilaisuudessa oli paikalla 9 ihmistä, joista vain 4 oli vierasta, muut omia toimihenkilöitä. Tilaisuudelle ei seurannut jatkoa.

Voisi olettaa, että jos johto nuorentuisi, ohjelma muuttuisi heidän myötään. En näe kovin suurta arvoa siinä, jos ohjelmassa on samoja sisältöjä, joita muuallakin harrastetaan. Inkeriläisyyden pitäisi olla vahvasti mukana.

Iloitsen siitä, että parhaillaan on syntymässä monenlaista uutta muistelumateriaalia. Tekijöinä on inkeriläisten lisäksi myös suomalaisia, jotka ovat jostakin syystä kokeneet asiamme tärkeäksi.

Olen myös iloinen siitä, että Liitto on toistaiseksi pysynyt pystyssä, vaikka taloudellisesti olemme hyvin tiukoilla. Ainoat tulolähteemme ovat 20 euron jäsenmaksu, maksavia jäseniä noin 120, ja 35 euron tilaushinta Inkeriläisten viestistä, maksettuja tilauksia tänä vuonna noin 230. Saamme vuosittain 1000 euroa Opetusministeriöltä tukea Inkeriläisten viestin julkaisuun. Siitä olen pahoillani, että emme voi koskaan maksaa luento- tai kirjoituspalkkioita vieraillemme. Itse emme osaa edes uneksi palkkioista.

Olemme tehneet melko kattavan luettelon inkeriläisestä kirjallisuudesta. Pyrimme pitämään sen ajan tasalla. Olen houkuttelemassa kirjastoja, että he ottaisivat kirjojamme mahdollisimman paljon hyllyihinsä. Yritän myös viedä eteenpäin ajatusta, että olisi yksi kirjasto, johon olisi keskitetty kaikki mahdollinen Inkeri-aiheinen kirjallisuus.

Sitten minua kiehtoo ajatus, että kirjastojen käsikirjastot olisivat eräänlainen ”olohuone”. Siinä olisi tutkittavana Inkeri-materiaalia. Kokoelmia kartutettaisiin mm. lahjoituksilla. Monet ikäihmiset ovat kyselleet, mitä heidän Inkeri-kirjastolleen tapahtuu, kun he kuolevat. Kirjastot voisivat olla sopiva kohde.

Olen jatkuvasti yhteydessä edeltäjääni, tri Toivo Flinkiin, joka työskentelee tutkijana Siirtolaisinstituutissa. Parin päivän takainen keskustelu hänen kanssaan ei nostattanut mieltä. Flink on tehnyt upeita suunnitelmia Kansallisarkistossa jo olevan ja sinne jatkuvasti tulevan inkeriläismateriaalin tallentamiseksi ja järjestämiseksi. Hän on esitellyt asiaa seminaareissa, joissa on ollut arvovaltaisia päättäjiä. Asian tärkeydestä on vallinnut yksimielisyys. Arkistoaineistolle ei kuitenkaan ole tapahtunut mitään. Suomesta ei ole löytynyt rahaa järjestelijän palkkaamiseen.

Minua surettaa myös se, että rahamme ei ole riittänyt WWW-sivujen uusimiseen, vaikka suunnitelma odottaa valmiina luonnoksena.

Huomiseen luottaen haluan uskoa, että Suomen Inkeri-liitossa riittää suomalaista sisua ja kansakunnan päättäjissä oikeuden tajua. Ja että juopa vanhojen ja uusien inkeriläistulokkaiden välillä kasvaa umpeen. Ja että inkeriläisistä löytyy uusia ihmisiä, joilla on aikaa ja halua tulla järjestötoimintaan mukaan.


Kaikki järjestyy!

Alina-Sinikka Salonen, Suomen Inkeri-liiton puheenjohtaja

Comments