Simo Heistosen (1880 - 13.6.1963) perheen tarina

Äitini Hilma-Maria Heisto­nen erityisellä lämmöllä muistelee omaa isäänsä:

Ei niin hyvää isää ollut ke­nelläkään, kuin meillä. Muistan, että hän oli aina hyvällä tuulella ja häntä tottelitkin sitten parem­min. Hän nosti "häirikköä" polvillensa istumaan ja jutteli asiasta rauhallisesti ja se meni helpommin perille kuin äkäisesti huutaminen.

Isä opetti meille Isä meidän -rukouksen, joka on kulkenut mukana koko elämäni. Isä rakasti meitä jokaista kym­menlapsisessa

perheessä.

Lapsuudesta minulla on hy­viä muistoja, paitsi se, että äitimme kuoli noin 40-vuo­tiaana. Meitä jäi neljä tyt­tölasta, Amalia, Lyyti, Anni ja minä.

Olin silloin noin 4 vuotias, vanhin taisi olla kuusivuotias. Isä oli silloin jossain sodassa, mutta pää­si kotiin,kun lapset jäivät orvoksi. Pian isä toi 18­-vuotiaan Varpu -nimisen naapuritytön vaimoksen­sa. Kysyimme häneltä, nel­jä tyttöä, että saammeko kutsua äidiksi. Siihen hän vastasi "No äidiksi­hän minä tulinkin!"

Uusi äiti synnytti vielä neljä poi­kaa, Arvin, Sulon, Vilja­min, Ei­non ja Lempi-tytön, jota me ko­vin rakastimme. Muuten­kin me vanhemmat tytöt pidimme huolta nuorem­mista lapsista, koska isä ja äiti tekivät kovasti työtä.

Muistaakseni meillä Arvilassa - niin kutsuttiin meidän pientä kartanoamme - oli silloin kuusi lehmää ja lampai­ta, oma hevonen, taisi olla kaksikin. Isämme teki suurelle perheelle kaikki itse: reestä ja rattaista kenkiin ja turk­kiin.

Muistan nytkin kuin katsoim­me verhottomasta ikkunasta ja odotimme isää ja, ehkä siel­tä on jäänyt mieleeni pieni ru­no.

"Lunta sataa tuiskuttaa ummessa on tie.
Missä lienee isäkulta eksy­nytkö lie?"

Isäkulta tuli aina kotiin, jossa sitten lapset ympyröivät häntä ja odottivat tuliaisia.

Vuonna 1917 vedettiin Suomen ja Venäjän välinen raja ja Heistosen jäivät Venäjän puolelle.

Sitten tuli kollektivisointi ja kaikki kotieläimet otettiin kolhoosiin ja perheelle jäi yksi ainoa lehmä.

Sota alkoi ja pyyhkäisi yli Inkerin maan. Perheemme jou­tui evakkoon Udmurtiaan, jossa aikuiset tekivät ahke­rasti työtä ja lapset aloittivat suomenkielisinä venäjän­kielisen koulun niin kuin allekirjoittanutkin. So­dan päät­tyessä meidät kuljetettiin Uralilta junilla tavaravaun­uissa taas takaisiin Inkeriin, muttei vastaan tullut ketään ja Oinaalan kylämmekin oli tuhottu. Käsky tuli taas vaunuihin ja alkoi siirtolaisten vaellus Viron kautta syvälle Venäjälle metsätöihin...Muttei koskaan synnyin­seuduillemme!

Kaikkina näinä aikoina muistan itsekin kun isoisäni Simo Heistonen piti yllä meidän henkisiä voimia ja jopa sil­loinkin kun perhe alkoi hajota eri syistä, eri suuntiin: toi­set omia perheitä perustaman, toiset armeijaan tai kolu­tukseen... Nyt sukumme on ripoteltu ympäri Venäjän maata, esimerkiksi Jakutiassa, Mordvassa, Udmurtiassa, Virossa, Pietarissa, Leningradin alueella ja pieni osa Suomessa.

Kertomuksen tallensi:

Viola Heistonen (ent. Jakonen)
Inkerin suomalainen,
muuttanut suomeen vuonna 1990.