Simo
Heistosen (1880 - 13.6.1963) perheen tarina
Äitini Hilma-Maria
Heistonen erityisellä lämmöllä muistelee omaa isäänsä:
Ei niin hyvää
isää ollut kenelläkään, kuin meillä. Muistan, että hän
oli aina hyvällä tuulella ja häntä tottelitkin sitten paremmin.
Hän nosti "häirikköä" polvillensa istumaan ja jutteli
asiasta rauhallisesti ja se meni helpommin perille kuin äkäisesti
huutaminen.
Isä opetti meille Isä meidän -rukouksen, joka on kulkenut
mukana koko elämäni. Isä rakasti meitä jokaista kymmenlapsisessa perheessä.
Lapsuudesta minulla on
hyviä muistoja, paitsi se, että äitimme kuoli noin
40-vuotiaana. Meitä jäi neljä tyttölasta, Amalia,
Lyyti, Anni ja minä. Olin silloin noin 4 vuotias, vanhin taisi olla
kuusivuotias. Isä oli silloin jossain sodassa, mutta pääsi
kotiin,kun lapset jäivät orvoksi. Pian isä toi 18-vuotiaan
Varpu -nimisen naapuritytön vaimoksensa.
Kysyimme häneltä, neljä tyttöä, että saammeko kutsua
äidiksi. Siihen hän vastasi "No äidiksihän minä
tulinkin!"
Uusi äiti
synnytti vielä neljä poikaa, Arvin, Sulon, Viljamin,
Einon ja Lempi-tytön, jota me kovin rakastimme. Muutenkin
me vanhemmat tytöt pidimme huolta nuoremmista lapsista, koska
isä ja äiti tekivät kovasti työtä.
Perhe
tuli toimeen hyvin. Oli oma karja ja peltotyöt. Koska isä ja
äiti tekivät kovin työtä, isommat lapset hoitivat pienempiä
ja auttoivat kotitöissä.
Muistaakseni
meillä Arvilassa - niin kutsuttiin meidän pientä kartanoamme -
oli silloin kuusi lehmää ja lampaita,
oma hevonen, taisi olla kaksikin. Isämme teki suurelle perheelle
kaikki itse: reestä ja rattaista kenkiin ja turkkiin.
Talvella
hän matkusti Pietariin heinätorille (Sennaja ploshadj) myymään
heinää ja maito- ja lihatuotteita, sieltä toi tarvittavaa
tavaraa ja ruokaa.
Muistan
nytkin kuin katsoimme verhottomasta ikkunasta ja odotimme isää
ja, ehkä sieltä on jäänyt mieleeni pieni runo.
"Lunta
sataa tuiskuttaa ummessa on tie.
Missä lienee isäkulta
eksynytkö lie?"
Isäkulta
tuli aina kotiin, jossa sitten lapset ympyröivät häntä ja
odottivat tuliaisia.
Vuonna 1917
vedettiin Suomen ja Venäjän välinen raja ja Heistosen jäivät
Venäjän puolelle.
Sitten tuli
kollektivisointi ja kaikki kotieläimet otettiin kolhoosiin
ja perheelle jäi yksi ainoa lehmä.
Sota alkoi ja
pyyhkäisi yli Inkerin maan. Perheemme joutui evakkoon
Udmurtiaan, jossa aikuiset tekivät ahkerasti työtä ja lapset
aloittivat suomenkielisinä venäjänkielisen koulun niin kuin
allekirjoittanutkin. Sodan päättyessä meidät
kuljetettiin Uralilta junilla tavaravaunuissa taas takaisiin
Inkeriin, muttei vastaan tullut ketään ja Oinaalan kylämmekin oli
tuhottu. Käsky tuli taas vaunuihin ja alkoi siirtolaisten vaellus
Viron kautta syvälle Venäjälle metsätöihin...Muttei koskaan
synnyinseuduillemme!
Kaikkina näinä
aikoina muistan itsekin kun isoisäni Simo Heistonen piti yllä
meidän henkisiä voimia ja jopa silloinkin kun perhe alkoi
hajota eri syistä, eri suuntiin: toiset omia perheitä
perustaman, toiset armeijaan tai kolutukseen... Nyt sukumme on
ripoteltu ympäri Venäjän maata, esimerkiksi Jakutiassa, Mordvassa,
Udmurtiassa, Virossa, Pietarissa, Leningradin alueella ja pieni osa
Suomessa.
Kertomuksen
tallensi:
Viola Heistonen
(ent. Jakonen)
Inkerin suomalainen,
muuttanut suomeen vuonna
1990.