Unohtumattomia hetkiä

Ihmeellisiä ovat Herran tiet ...

Kukapa   olisi   uskonut,  kun   yhdeksäntoista
vuotta  sitten  pieni,  vaatimattoman  kokoinen
laivapahanen   purjehti  eräänä   marraskuisena
aamuna  sateesta   harmaaseen  Turun  satamaan,
tuoden lastinaan vilusta ja pelosta värjöttäviä
ihmisiä, että he  nyt vuosien kuluttua kulkevat
samoja seutuja  kuin konsanaan  herrasmiehet ja
hienot naiset.

    Silloin,     vuosia      sitten     näitten
    ihmispoloisten   joukossa    olin   minäkin
    'Piilon-piika pikkarainen'.  Voimani olivat
    silloin   vielä    vähäiset   ja   hartiani
    kapoiset.  Olin  lapsi,   jolla  oli  liian
    raskas taakka  kannettavana. Kaksi valtavan
    suurta  vanerimatkalaukkua ahdettuina  niin
    täyteen tavaraa kuin ikinä.

Turun  satamassa  kävelin vanhempieni  perässä.
Heillä  oli  suhteellisesti  vielä  painavammat
laukut kannettavinaan  kuin minulla. Siristelin
silmiäni  vilkaisten ympärilleni  toivoin, että
taivaasta  tulisi   enkeli  avukseni  kantamaan
taakkaa mikä oli  tehtävänäni. Mutta enkeliä ei
tullut.  Minun  oli raahattava  lastia  itseni.
Siltä minusta tuntui ja se oli totta.

Niin   tuntui   varmasti   monesta   muustakin.
Eniten  ehkä aikuisista,  joilla  oli huoli  ja
pelko  tulevaisuudestaan,   näiden  näennäisten
taakkojensa   lisäksi.   Koko  maailma   näytti
harmaalta   ja   sumuiselta  olennaisen   sumun
ohella.  Talot,  joita  vilahteli  ohi,  olivat
outoja,   vieraita.    Emme   tietäneet   minne
olimme  matkalla.  Kuljimme  vain  kuin  sokeat
lohduttomina oppaitten perässä.

    Tietäen kuitenkin,  että olimme sellaisella
    maaperällä, mikä perustui kalliolle. Olimme
    Suomessa,  esi-isiemme vapaassa  maassa. Se
    ajatus oli kuin  vilkkuvalo elämän mustalla
    merellä  ...  Ehkäpä kaikki  järjestyy  ...
    Kunhan aika kuluu! ...

Aika    kului   ...    Ja    eikö   vain    ole
järjestynytkin!  Miten  toisenlaisissa  oloissa
ja  merkeissä kuljimme  nyt Turun  sataman ohi.
Olimme  menossa   Tuomiokirkkoon  inkeriläisten
juhlajumalanpalveluksee  n. Keveänä  kuin keiju
asteli   oma  tyttäreni   ensi  kertaa   samoja
tienoita,  missä aikanaan  hänen äitinsä  kulki
kuin kuormakameli, vähän  vanhempana kuin tytär
nyt.

Kerroin  hänelle: "Tänne  on äiti  tuotu joskus
silloin, kun hän oli lapsi."

"Kerro  äiti  lisää", pyysi  tyttäreni.  vaikka
tarina oli hänelle ennestään jo tuttu.

Hänestä oli jännittävää kuulla se yhä uudestaan
ja   uudestaan,  ja   nähdä   omin  silmin   se
satama  missä äiti  on astunut  maihin. Kerroin
...  Kerroin   niin  kauan  kunnes   olimme  jo
tuomiokirkossa.

Mikä  unohtumaton  elämys  olikaan  olla  Turun
tuomiokirkossa   ja  kuulla   puhuttavan  juuri
meille.

Sitten   jo  kohta   seisoimme  Turun   uudella
hautausmaalla.

Eikö  ole  ihmeellistä,   että  hekin*  joitten
jo  luulimme  nukkuvan  ikuisesti  unohdettuina
ilman   minkäänlaista  muistomerkkiä   jossakin
tuntemattoman   nurmen    alla,   tulivat   nyt
muistetuiksi!    Tämä    oli   suurin    elämys
ja    unohtumattomin    hetki   tämän    vuoden
inkeriläisjuhlissa.     Vavahduttavat    säkeet
Ilmestyskirjasta, mitkä on hakattu kiveen,

    kertovat jälkipolvillekin siitä.

Eikö   sittenkin  ollut   enkeli  johdattamassa
meitä.    Ja   kantamassa    taakkaamme.   Eikö
Kaikkivaltias  ollut  suuri   ja  salattu,  kun
johdatti meidät  esi-isiemme maahan  ja lähetti
voimansa avuksemme.  Eivätkö ne  ihmiset, jotka
ovat   uurastaneet   meidän  tähtemme,   olekin
enkeleitä, oppaita elämän taipaleellamme, millä
yksin emme osaisi eteenpäin kulkea.

    Kiitos    kaikille    'enkeleille'    tästä
    unohtumattomasta  juhlasta,  minkä  jälleen
    tänä   kesänä    saimme   Turussa,   Suomen
    historiallisessa kaupungissa viettää. Tähän
    kiitokseen   ovat   yhtyneet   jo   taivaan
    linnutkin.   Juuri    sinä   hetkenä,   kun
    muistopatsasta  verhonnut  vaate  vedettiin
    pois   ja   paasi  paljastettiin   kaikkien
    nähtäväksi,  pyrähti  lintuparvi  läheisiin
    muistomerkkiä ympäröiviin puihin.

    Jos     joku    liikutuksen     aiheuttaman
    nyyhkytyksen   lomasta   saattoi   kohottaa
    katseensa korkeuksiin  sinä unohtumattomana
    autereisena  aamuna,  hän   näki  ja  kuuli
    kuinka   pienet   linnut  olivat   yhtyneet
    kiitoskuoroon,  kuin   tuoden  tervehdyksen
    niiltä  kadotetuilta   mailta,  minne  emme
    voineet  viedä   kukkakimppua  rakkaittemme
    kummulle.

Piilon-piika.



Comments