Rovasti Jaakko Haavion puhe 1962

Lähde: Inkeriläisten viesti 1962

Usko, rakkaus ja kärsivällisyys

Ote   rovasti  Jaakko   Haavion  Inkeriläisten
kesäjuhlassa Turun  Konserttisalissa heinäkuun
8 päivänä 1962 pitämästä puheesta.            

Helluntaina  vuonna  1896 saarnasi  Kosemkinan
kirkossa läntisellä  Inkerinmaalla kirkkoherra
Gustaf    Aadolf    Pelkonen    kokoontuneelle
kirkkoväelle.   Hän   selvitteli   saarnassaan
laajalti Jumalan Pyhän Hengen voimavaikutuksen
ja kristillisen  seurakunnan merkitystä. Mutta
kun  hän  katseli  saarnatuolinsa  korkeudesta
nukahtanutta seurakuntaa  hänestä alkoi äkisti
tuntua,  että se  oli  kovin  pieni ja  heikko
seurakunta ja  että se asusti  seudulla, jossa
puhalsivat  ankarat  tuulet. Hän  lausui  siis
saarnassaan näin: 

    "Tuulet ja myrskyt  käyvät ylitsesi, mutta
    ne pakottavat  juuresi lujemmin tarttumaan
    maahan   kiinni,  aivan   niin  kuin   puu
    juurinensa maahan  juurtuu. Näin  on oleva
    sinunkin  laitasi.  Koetuksen  ja  helteen
    päivät  tulevat,  mutta  ne  ajavat  sinua
    lujemmin kiinnittymään Jumalan armoon."   

Ja hän päätti saarnansa sanomalla:            

    "Ehkä  tuntuu  sinusta, kuin  olisit  orpo
    maailmassa, Herran töistä ja armoneuvoista
    et ole  selvillä. Sinä  valitat psalmistan
    sanoin:   'Minä   olen   niinkuin   hyypiä
    hävitetyssä  kaupungissa,  minä valvon  ja
    olen  niin  kuin  yksinäinen  lintu  katon
    päällä.'   Älä   murehdi!   Herra   tuntee
    sinut  ja   ymmärtää  sydämesi  huokailut.
    Muista  hänen   sanansa:  'En   minä  jätä
    teitä   orvoiksi!'  Ole   vain  pysyväinen
    rukouksessa, tutki  nöyrästi Jumalan sanaa
    ja  vaella hänen  kasvojensa edessä.  Saat
    huomata  kuinka voima  ylhäältä kantaa  ja
    auttaa sinua."                            

En     tiedä    missä     määrin    Kosemkinan
kirkkoherra  Pelkonen  aavisti Inkerin  kansaa
kohtaavat    suuret    kärsimykset    kaikessa
tapauksessa    hän    oli   selvillä    siitä,
miten  vaaranalaisella  paikalla  Hänen  pieni
seurakuntansa    samoin    kuin    Inkerinmaan
muut  kolmekymmentä  luterilaista  seurakuntaa
sijaitsivat venäläisen  suurkaupungin Pietarin
välittömässä läheisyydessä  alkaen Lempaalasta
ja   Miikkulaisista  Pohjoisessa,   Liissilään
etelässä  alkaen  idästä Markkovasta  länteen,
Narvaan saakka. Vaara ei niinkään paljon ollut
ulkonainen kuin sisäinen.                     

Suuressa   Venäjän  keisarikunnassa   vallitsi
rauha,   minkäänlaiset  väestönsiirrot   eivät
siihen   aikaan   olleet   päiväjärjestyksessä
mutta  vaara  oli  silti  uhkaamassa.  Käytiin
sotaa  Inkerin  sielusta. Oli  kysymys  siitä,
kadottaisiko  tämä  suomalainen  kansansirpale
kansallisen     olemuksensa    ja     uppoaisi
slaavilaisuuden  mereen,   vai  kykenisikö  se
tuleville   polville    jättämään   perinnöksi
kielensä    omaperäisen     kulttuurinsa    ja
suomalaisen mielensä.                         

Tämän perinnön tallettamisessa ja hoitamisessa
oli sen tiesi Kosemkinan pappi ja muut Inkerin
papit,  sen tiesivät  valistuneet kansanmiehet
Inkerin    luterilaisella   kirkolla    olleen
ratkaiseva osuus. Mutta sen tiesi myös Venäjän
keisari  ja   koko  venäläinen  virkakoneisto,
eivätkä he suinkaan  suopein silmin katselleet
tulevia  suomalaisten  sivistyspyrkimyksiä  ja
muuta edistystä, joka tapahtui länsimaisten ja
luterilaisten tunnusten alla.                 

Merkillisen  sitkeä oli  todella inkeriläisten
sivistystahto vuosisatamme kahden puolen. Mikä
pieni  kansa tahansa  saisi olla  syystä ylpeä
saman veroisista  saavutuksista. Viittaan vain
muutamiin sellaisiin kulttuurisaavutuksiin.   

Samana       vuonna        1863,       jolloin
Jyväskylän        kansakoulunopettajaseminaari
Suomessa     perustettiin,    aloitti     myös
toimintansa  Kolppanan  suomalainen  seminaari
Inkerinmaalla.  Jo  kolmen vuoden  jälkeen  se
kykeni  lähettämään   ensimmäiset  suomalaiset
sivistystyöntekijät  Inkerin pitäjiin.  Heidän
lukumääränsä  eneni   nopeasti  ja   pian  oli
suomalaisten   opettajien   johtamia   kouluja
joka   pitäjässä.   Huolimatta   siitä,   että
venäläinen valta  salli opettaa  suomeksi vain
uskontoa   ja   äidinkieltä,  muun   opetuksen
oli   tapahduttava   venäjäksi,  tuli   näistä
opettajista ja  kouluista yhdessä  papiston ja
kirkon kanssa  Inkerin suomalaisen sivistyksen
perusmuuri.  Keisarillisen valistusministeriön
kouluneuvostot    vainosivat    'kolppanaisia'
mutta  kansa  vaati   heitä  omia  opettajiaan
kouluihinsa.                                  

—   Tässä   yhteydessä  emme   tahdo   unohtaa
ensimmäistä inkeriläistä kansakoulunopettajaa,
Pietari       Raikkerusta,       joka       jo
kahdeksan   vuosikymmentä  ennen   maaorjuuden
lakkauttamista,  v. 1785,  aloitti ensimmäisen
suomalaisen    kansakoulun   pidon    Hatsinan
linnassa                                      

—  emmekä  Martti  Rautasta,  maaorjan  poikaa
Novasolkan   Tikanpesästä,    jonka   pohjaton
tiedonhalu  ja  rakkaus  Jumalan  valtakuntaan
johti lähetyssaarnaajaksi kaukaiseen maanosaan
ja  joka yleni  mieheksi, jota  kirkkohistoria
kunnioittaen nimittää Ambomaan apostoliksi tai
mustan  kansan Agricolaksi,  koska hän  käänsi
pyhän Raamatun mustan kansan kielelle.        

Ensimmäinen       inkeriläinen      lauluseura
perustettiin     vuonna      1865,     jolloin
ei    Suomen     maaseudulla    vielä    ollut
ainuttakaan laulukuoroa, 1870—luvulla alkoivat
suomenkieliset   sanomalehdet    ilmestyä   ja
v.   1891   perustettiin   laajaksi   paisunut
raittiusseura,   jonka    järjestämät   suuret
laulu—   ja  soittojuhlat   olivat  todellisia
kulttuuritapauksia  ja kokosivat  inkeriläisiä
yhteen   kautta   laajan  maakunnan.   Kenties
heistä on  tässä juhlassa  joitakin vanhuksia,
jotka  vielä  muistavat noita  Inkerin  suuria
musiikkijuhlia.                               

Kukaan  teistä  ei  muista  Skuoritsan  laulu—
ja   soittojuhlia   v.  1899,   jolloin   ensi
kertaa  esitettiin  Mooses Putron  kirjoittama
ja  säveltämä   Nouse  Inkeri,   josta  sitten
tuli  inkeriläisten  kansallislaulu  mutta  ne
suuret  suunnitelmat  te vanhukset  muistatte,
jotka  teillä oli,  kun huhtikuun  4 pnä  1917
Inkerin  seurakuntien  edustajat  kokoontuivat
yhteiseen  neuvonpitoon  keisarin  sortovallan
luhistuttua   pohtimaan    rakkaan   Inkerinne
tulevaisuuden   suuntaviivoja   tulevaisuuden,
jonka  kuvittelitte  vallankumouksen  keväässä
valoisaksi ja onnelliseksi.                   

    Nouse, Inkeri, ja herää työhön
    aamun koi jo sulle heijastaa,
    valoa jo elämäsi yöhön,
    leviää, oi armas synnyinmaa.

Näin  oli  kolmekymmentä vuotta  laulettu  nyt
otaksuttiin toiveiden aamun tulleen.          

Tämä laulu kuului myös tänne puolen Siestarin,
me,   joiden   lapsuus   ja   nuoruus   sattui
isänmaamme vapauden  aamunkoittoon, eläydyimme
silloin    erikoisesti   myös    inkeriläisten
veljiemme ja sisartemme kohtaloihin.          

Inkeri  oli  siihen  asti  ollut  meille  vain
Kullervon järkyttävä tarina Kalevalassa, Larin
Parasken  loppumaton  itkuvirsi  —  tai  laaja
kokoelma   vanhoja   kansanrunoja   arkistojen
kätköissä  —  nyt  se  oli  osa  isänmaatamme,
se  oli  isänmaa  pienoiskoossa,  Suomen  suku
puristettuna  pähkinänkuoreen —  ja me  koimme
tuskalla pettymyksen — me näimme onnettomuuden
emmekä voineet auttaa.                        

Inkerin huhtikuuta ei seurannut suinkaan kevät
eikä  suvi  tulivat  takatalvi  ja  myrsky—yö,
jotka  ovat liian  kovia tässä  toistettaviksi
ja  joiden  jälki  on  liian  surullinen  enää
itkettäväksi, koska itkijäin kyyneleetkin ovat
jo loppuun vuotaneet.                         

Tätä  puhettani ajatellessani  aloin muistella
monia   inkeriläisiä   ystäviäni.  Luin   myös
uudelleen   kaukaa   kulkeutuneita   kirjeitä,
joiden sisältö riipaisee sydäntä:             

    "Keski—Aasia, Pahta—Aral (10. 7. 1925).

    Rakkaat   seurakuntalaiset.  Karkotettujen
    puolesta         tervehdimme        teitä.
    Muistellessamme   niitä  hetkiä,   jolloin
    kokoonnuimme yhteisiin jumalanpalveluksiin
    kirkkoomme, pyydämme esirukoustanne, sillä
    olemme  vaarojen keskellä.  Raskas työ  ja
    kuuma   ilmanala  heikentävät   voimiamme,
    sairaus lisääntyy, mielialamme masentuu ja
    synkältä  näyttää  tulevaisuus.  Johtuivat
    mieleeni   sanat:   Avuksi   huuda   minua
    hädässä, minä  tahdon auttaa  sinua. Tässä
    uskossa ja tähän toivoon jäämme odottamaan
    teidän  rukoustenne   siunausta.  Hyvästi,
    veljet, hyvästi, näkemiin."               

Inkerin    kansa    lyötiin   hajalle.    Moni
jäähyväinen  oli  ikuinen. Kirkot  suljettiin,
papit    pakenivat,   seurakuntia    hoitaneet
alttiit  maallikkoveljet saidat  paljon kärsiä
ja  mikä  murheellisinta  lapset,  kansakunnan
toivo,   saidat   kouluissa   opetusta,   että
Jumalaa  ei  ole  ja   että  uskonto  on  vain
ooppiumia  kansalle.  Jo  v.  1931  saattoivat
neuvostotiedemiehet  ilmoittaa,  että  Inkerin
lapsista  11.5  %  on  uskonnollisia,  15.6  %
sovittelevia, 14,2 % välinpitämättömiä, 35,2 %
passiivisesti uskonnonvastaisia, 23,5 % täysin
uskonnonvastaisia.                            

Pitääkö  tilasto paikkansa,  sitä on  mahdoton
tarkistaa, mutta sen me tiedämme, että Inkerin
iskuista  ankarin on  ollut  se, kun  lapsilta
riistettiin elämän leipä, lapsen usko Jumalaan
ja Vapahtajaan.                               

Ja   sitten  tuli   sota.  Te,   jotka  olette
tässä  juhlassa,   tiedätte,  mitä   sota  on.
Tiedätte,  mitä  on tykistökeskitys,  mitä  on
sotapakolaisuus,  väestönsiirto ja  mierontie.
Raskain  riimein   kertoo  tästä  inkeriläinen
Hilma    Lavonen    Inkerin    sotapakolaisten
laulussa.                                     

    Tykit tulta salamoivat,
    pommit maahan putosi,
    nuoret, vanhat vaikeroivat
    Jumalaansa rukoili.

    Sota julma sorti meitä —
    riisti meiltä kaikki pois,
    kuljemme nyt mieron teitä,
    kuolla parempi ollut ois.

    Kodit, kirkot raunioina,
    perheet eksyi toisistaan,
    lapset, vanhat kulkureina
    kerjuu—keppi turvanaan.

    Raskahalta tuntui mieli,
    jättää kotirauniot
    kertoa ei jaksa kieli,
    murheita on muistelot.

Tässä   kaksikymmentä    säkeistöä   pitkässä,
lohduttoman pitkässä  valitusvirressä vilahtaa
kuitenkin toivo.                              

    Öiset hetket Herran kanssa
    huokaellen haastettiin, —
    ei hän hylkää lapsiansa,
    toivossa näin elettiin.

Siitä on kauan — kohta kaksi vuosikymmentä.

TE.

Suomessa   asuvat   inkeriläiset  olette   nyt
keskellämme   elävänä    todistuksena   siitä,
ettei  Herra  hylkää  lapsiaan  eikä  suinkaan
heitä   unohda.  Ne   ohjeet  ja   evästykset,
jotka   Kosemkinan   kirkkoherra  kerran,   ja
monet  Inkerin   paimenet  aikoinaan  antoivat
seurakunnilleen  pahan  päivän  varalle,  ovat
osoittautuneet  paikkansa  pitäviksi.  Myrskyn
käydessä on  juuret työnnettävä  syvään. Sydän
ja mieli on lujasti ankkuroitava Jumalan sanan
katoamattomiin aarteisiin.                    

Vaikka   koettaa,  ei   hylkää  Herra.   —  Te
olette  tuoneet  tänne mukananne  hyvät  eväät
—  luottamuksen   Jumalan  armolliseen  apuun,
toimeliaan   ja    tarmokkaan   peruslaatunne,
aloitekykynne ja ahkeruutenne. Te voitte sanoa
syystä:  Tähän asti  on Herra  auttanut meitä.
Jumalan  siunaus   lepää  kaikesta  huolimatta
teidän  yllänne.  Uusi isänmaanne,  Suomi,  on
saanut  teistä  paljon.  Jumala  on  siunannut
meitä  teidän  kauttanne.   Te  olette  olleet
meille   esikuvana  uskossa,   rakkaudessa  ja
kärsivällisyydessä.                           



Comments