Lempaala 1962

Inkeriläisten Viesti 1962

Kotoisilla kunnailla

Siitä  lähtien,  kun  yli  neljä  vuosikymmentä
sitten    jouduin   jättämään    synnyinseutuni
Lempaalan, olin  toivonut vielä  kerran voivani
päästä katsomaan lapsuuteni rakkaita leikki ...
säksi  oli useita  pieniä lammikoita.  kenttiä,
suurimmat elämykseni  antaneita kotitanhuvia ja
elämäni onnellisimpien päivien kotoisia kuvia.

Nyt se on toteutunut, suurin toiveeni ja ihanin
ajatukseni.   Viime  kesänä   sain  tilaisuuden
käväistä  turistina  Leningradissa  ja  samalla
luvan   käväistä   kotiseudullani.   Lähimmältä
taxiasemalta   sain   auton,  millä   suuntasin
matkani  ulos   kaupungin  pölyisiltä  kaduilta
maaseudun raittiiseen ilmastoon.

Kuin  kuumeisena  kiertelin rauhattomana  auton
istuimella   sydämen  pomppaillessa   tiiviissä
tempossa.    Suunnaton    odotuksen    jännitys
valtasi   mieleni  kertakaikkiaan.   Sivuutimme
tutun    Parkalan   ja    pääsimme   Levassovan
mäkeen,  mistä   maantie  eroaa   Viipuriin  ja
Käkisalmeen. Jännitys  vain kasvaa  samoin kuin
lämpömittarissa elohopean paisunta veden lämmön
lähestyessä kiehumispistettä.

Levassovan   hovi   oli  paikallaan,   oikealla
Jukkiinjärvi.  Sen  rannalla  on  paljon  uusia
rakennuksia.   Maisema   on  täysin   muuttunut
entisestään.  Eräs   alue  on   aidattu  jotain
lepokotia  varten  Siitä vasemmalle  kilometrin
verran eteenpäin on  Sierattalankylä. Ei yhtään
entistä taloa. Mutta tuolla on jokin yksinäinen
iso rakennus, kauempana tiestä.

    Sitten  tulee  Luuppola,   minkä  läpi  tie
    kulkee. Ei vanhaa eikä uutta. Vain tasaista
    tannerta  kaikkialla.  Pensaikkoa ja  puita
    kasvavat  entiset  pellot  ja  piha-alueet.
    Seuraava  on  Vartianmäki.  Jokin  vanhalta
    näyttävä  rakennus,   niiden  lisäksi  myös
    uusia  taloja  siellä   täällä.  Tuossa  on
    Ohalatvankylä!  Ei  talon taloa,  ei  uutta
    eikä vanhaa.

    Joillakin  raunioilla vain  pihlajan vesoja
    merkkinä  siltä,   että  elämää   tässä  on
    joskus  ollut  Tuomikin on  tuossa  tuttuna
    tuuheine  lehvineen   entisiä  pihapaikkoja
    osoittamassa.  Miskunmäki!  Ei  uutta  eikä
    vanhaa. Tuossa Jatkonmäki ja Lempäälän Uusi
    hovi.  Vain  jokunen  satavuotinen  pihapuu
    huojuu hiljaa keveän kesäisen tuulenpuuskan
    puhaltaessa sen tuuheaan oksistoon.

    Ääntä ei kuulu,  ei edes linnun piipitystä.
    Puistokuja on kovin harventunut ...

Saavummepa vihdoin varsinaisen Lempaalankylään.
Ei  minkäänlaista  merkkiä  siitä,  että  elämä
täällä   jatkuisi.   Ei  edes   jäljen   jälkeä
ole   siitä.  Ei   rakennusta,  ei   uutta  tai
vanhaa.  Muutama   kivijalan  nurkka  risaisena
törröttää   nokkospensaan    keskeltä.   Tuolta
pilkistää pajunko vai  pihlajan vesoja Lähemmin
tarkastellessa pensaiden rehevyyttä,

    niiden  oksien  alta pistää  esiin  entisen
    tien  pinta.   Nykyinen  kestopäällysteinen
    ajoväylä    kulkee   lähettyvillä,    mutta
    liikenne  puuttuu.  Muistuu mieleen,  miten
    tällä    maantiellä   liikuin    ajoneuvoja
    hevospeleineen  neljä  viisi  vuosikymmentä
    sitten!

Tarinaa  voisi  jatkaa   edelleen,  mutta  väri
ja  yksitoikkoisuus   siitä  tuskin  muuttuisi.
Kotipihan  tuntuma  oli outo,  perin  vieraalta
vaikuttava.  En  ollut  tuntea.  Puhumattakaan,
että  olisin  voinut tervehtiä  kotioven  ripaa
känsittynein kämmenin.  Apein mielin  ja hitain
askelin hiivin taxiautoa kohti. Vilkaisin vielä
kerran mäkikumpareelle,

    missä   pienenä   piehtaroin   ja   nuorena
    notkeasti   liikuin.   Nousin   autoon   ja
    suljin   sen    oven   katsahtamatta   enää
    taakseni    Lähdimme    paluumatkalle    ja
    määräaikana  saavuimme vilkasliikenteiselle
    suurkaupungin  kadulle,  missä elämä  näkyi
    jatkuvan.  Riemukkaanako vai  alakuloisena,
    se jäi minulta epäselväksi

Olin   elänyt  ja   kokenut  jälleen   muutaman
voimakkaamman elämyksen, minkä suljin tiiviisti
muistilokeroitteni     varantotiloihin.    Koin
tällä   matkalla   erään  elämäni   suurimmista
pettymyksistä.

Matti Norkko.

Comments