Kärsimyksen kasvattava voima

Kärsimyksen kasvattava voima


Ote    tervehdyspuheesta,   minkä    filosofian
maisteri   Teppo  Samooja   piti  inkeriläisten
kesäjuhlan     avajaistilaisuudessa     Turussa
7.7.1962.

On jotakin  voimakkaasti kohtalonomaista siinä,
että   me,  hävitetyn   Inkerin  heimon   pieni
sirpale,  kohtaamme  toisemme täältä  Suomessa,
heimomme  vanhassa   emämaassa  ja  harjoitamme
vapaina yhdistystoimintaa. Tämä toiminta kasvaa
yhä  elinvoimaisen   inkeriläisyyden  pohjalta.
Kadotettu kotimaa on  alati meidän mielessämme,
emmekä me kysy,

    miksi  se on  meiltä riistetty.  Maailmassa
    on   äärettömän   erilaista   suhtautumista
    yksilön     ja    kansojenkin     vapauteen
    ja   elämisoikeuteen.    Me   emme   tallaa
    muurahaistakaan  jalkoihimme, vaan  annamme
    sen   vapaasti  kulkea.   Mutta  elämä   on
    tunnoton.  Se   saattaa  sokeasti  musertaa
    viattomat    ihmiset    kuin    muurahaiset
    jalkainsa alle.  Kuinka paljon  perheitä ja
    kokonaisia kansoja  se onkaan  tällä tavoin
    hävittänyt aivan meidän silmissämme,

    kenenkään voimatta  auttaa. Kuka  laskee ne
    murhenäytelmät, mitkä tällä vuosisadalla on
    maailmassa  eletty!  Viattoman  kärsimyksen
    määrä on ollut mittaamaton, ja se jatkuu.

On  järkyttävää  tavata noiden  murhenäytelmien
yksityisten  uhrien  omaisia.  Ajattelen  tässä
lähinnä  äitejä,  jotka   ovat  ajan  myrskyisä
menettäneet  usein  koko  perheensä.  Heitä  on
keskuudessamme   paljon.   Kuinka   liikuttavan
tyynesti ja alistuneesti  he ottavatkaan suuren
surunsa. Tällainen hajoitettu perhe, mikäli sen
jäseniä on elossa,

    on  tuomittu nääntymään  ilman pienintäkään
    yhtymisen   toivoa    ajallisuudessa.   Tuo
    kärsimyksen  rauha  tulee  näissä  äideissä
    syvältä.  Se  on  luonnetta.  Se  on  lujaa
    varmuutta, että uhri oli Korkeimman säätämä
    ja   välttämätön   jonkin  meiltä   salatun
    tarkoituksen   toteutumiseksi.   Itkut   on
    itketty,  jäljellä  on hiljainen  murhe  ja
    kohtalonyhteys osatovereihin.

Tässä  on  pohjana   vanha  avara  kalevalainen
elämänkatsomus.   Mutta  se   ei  yksin   riitä
selitykseksi,   vaan    siihen   on   liittynyt
syvällinen   usko,   luottamus   vanhurskaaseen
kaitselmukseen.    Tämä   uskohan    on   ollut
vuosisatojen  ajan  inkeriläisten  voimallisena
tukena ja auttajana sen kaikissa vaiheissa, sen
polun kirkastajana. Silloin ei yksilön suru ole
ollut ratkaiseva.

    Muistakaamme,   että    Uuden   Testamentin
    piinaviikkoa, kärsimyksen  huippua, seurasi
    ihana  kirkkaus.   Sivumennen  sanoen  eräs
    teosofian ajatuksia on, että ihmisen ei ole
    antauduttava yksityisen  surun, esimerkiksi
    omaisen   kuoleman,    valtaan,   vaan   on
    ajateltava koko ihmiskunnan suruja.

Lukemattomat  uhrinsa   aikamme  kauheat  sodat
ovat   kouluttaneet   kärsimään   eleettömästi.
Koettelemukset   kasvattavat   ihmistä   toisin
kuin  tyyni  rauha. Ne  karaisevat  siveellisen
luonteemme,    ja    ne    sulattavat    meidän
kärsimisestämme katkeruuden pois. Se on kova ja
ankara  koulu. Kun  sen  on  käynyt, on  nähnyt
kärsimyksen pohjaan ja löytänyt sielunsa.

    Mikään  epäoleellinen  ei  silloin  järkytä
    mieltä, mikään uhka ei peloita eikä kuolema
    ole silloin läheskään pahin, mitä ihmiselle
    saattaa tapahtua, eikä  onni ole sitä, mitä
    siksi pintapuolisesti  sanotaan, vaan usein
    jopa sen vastakohta.

Sivullinenkin  ymmärtää,   että  uskonnosta  on
suuri lohdutus  silloin, kun  ihmistä kohtaavat
raskaat koettelemukset  ja tuhot,  jotka muuten
olisivat  ylivoimaiset   kestää.  Se  kirkastaa
taivaanrannan, lohduttaa  kärsinyttä sydäntä ja
antaa  uuden  pohjan  kaikkensa  menettäneelle.
Tällainen  ihminen voi  Raamatun miehen  tavoin
sanoa: "Herra antoi,

    Herra otti,  kiitetty olkoon  Herran nimi."
    Näiden  lauseiden  sanominen onnistuu  vain
    uskon   antamin  voimin,   sillä  ne   ovat
    äärettömän raskaat  sanoa. On lyhytnäköistä
    kiittää vain siitä hyvästä, mitä me saamme.
    Näin me kuitenkin  aina menettelemme. Hyvää
    on jokainen aina  valmis vastaanottamaan ja
    suree ja valittaa, jollei sitä saa,

    vaan       päinvastoin       onnettomuutta.
    Vastoinkäymisistä   ei    ihmisen   yleensä
    tule  mieleenkään   tuntea  kiitollisuutta.
    Siksi  tuo  Raamatun  miehen  suhtautuminen
    vastoinkäymisiin  on silmiä  avaava. Se  on
    sielulliselta  kantavuudeltaan suurenmoinen
    esikuva pienesti näkevälle ihmiskunnalle.

Sen, joka on  saanut vastaanottaa paljon onnea,
on  onnettomuuksien  tullen jaksettava  kiittää
niistäkin. Tämä  on, kuten  sanottu, äärettömän
vaativaa.  Mutta  jos  ihminen  siihen  pystyy,
niin  silloin  vasta  hän  osoittaa,  että  hän
on  oikealla  mielellä aikanaan  vastaanottanut
saamansa   hyvän   ja  ollut   arvollinen   sen
vastaanottamaan.

    Tällä    hän   osoittaa    paitsi   uskoaan
    myös    siveellisen   luonteensa    voiman.
    Vastoinkäymiset    yleensäkin   kouluttavat
    meitä,  kohottavat   ja  jalostavat  meitä,
    vapauttavat     meidät    itsekkyydestämme,
    antavat  meille uuden,  paremman näkökulman
    elämään  ja   itseemme.  Ne   ovat  monesti
    huomaamattammekin  meille onneksi.  Pahakin
    voi siis palvella hyvää,

    ja siitäpä syystä  ihmislapsi juuri kiittää
    Luojaa myös koettelemuksista.

Noita  Raamatun  miehen  sanoja  "Herra  antoi,
Herra  otti,   kiitetty  olkoon   Herran  nimi"
on  hyvin  paljon  käytetty  surevien  omaisten
lohduttamiseen  ruumiinsiunaustilaisuuk  sissa.
Ne sopivat siihen hyvin  ja luovat juuri oikean
mielialan. Inkeriläiset  surevat myös hautojen,
paremmin sanoen Inkerin  heimon yhteisen haudan
ääressä.

    Mutta,   kuten   alummalla  jo   mainitsin,
    he  eivät  tee  sitä  syytös  ja  katkeruus
    mielessä,    vaan     kiittäen    menneestä
    onnesta    ja   ollen    valmiit   nöyrästi
    vastaanottamaan sen onnen, mikä kestetyistä
    onnettomuuksista kasvaa.

Kohiskoon    harhautunut    elämä    ympärillä,
myllertäköön  sen  meri raivoisasti,  riehukoon
ihmisten   ja   kansojen    välinen   viha   ja
kilpajuoksu   kiihkeimmillään   -   kaikki   on
turhuus ja  tyhjä touhu  sille, jolla  on rauha
sydämessään, joka näkee kaiken suhteellisuuden,
näkee  tärkeänä  pidetyn  mitättömäksi,  voiman
heikkoudeksi,   julman  ja   hyökkäävän  maahan
sortuvaksi    ja    päinvastoin    pienen    ja
vähäpätöisen suureksi ja voimakkaaksi,

    köyhän  rikkaaksi,  arvottoman yleväksi  ja
    voitetun voittajaksi.

Tällaisiin   ajatuksiin  ihmiskunnan   nykyinen
luonnoton ja  surullinen tila  ihmisen saattaa,
kun  sitä katselee  sisäisten arvojen  varassa.
Ihminen on turmellut  oman maailmansa, niinkuin
hänen  on  ollut   yleensäkin  tapana  turmella
suurin  osa siitä,  mihin  on ryhtynyt.  Meidän
ajallemme on  lisäksi ominaista,  että kansojen
ja   kansaryhmittymien  valtavan   kilpajuoksun
vuoksi    eräät    ihmisaivojen    nerokkaimmat
keksinnöt,

    jotka  voisivat  olla  siunauksen  lähteinä
    usein  puutteessa  ja kurjuudessa  elävälle
    ihmiskunnalle,  ovat  päinvastoin  vaarassa
    joutua käytetyiksi sen  tuhoksi. Elämme sen
    vuoksi erityisen kohtalokasta aikaa peläten
    joka  hetki  joko  inhimillisen  erehdyksen
    tai   pahan   sydämen   päästävän   myrskyn
    puhkeamaan.  Varjelkoon  suopea  kaitselmus
    tästä ihmiskuntaa,

    joka  on   sielullisesti  kypsymätön  tähän
    elämänsä tilinpäätökseen.

Tämä  aika,   jolle  lähimmäisrakkauden  puute,
sorto, uhka ja  henkinen pimeys ovat ominaiset,
tuottaa syvää murhetta ajattelevalle yksilölle.
Ihmiselämä voisi olla ihana, jos oikeamielisyys
ja lähimmäisrakkaus  siinä vallitsisivat. Mutta
meidän  on kuitenkin  uskottava terveen  järjen
vihdoin   voittavan    maailmassa   mielettömän
itsekkyyden.

Me  inkerinsuomalaiset   luotamme  valoisimpina
hetkinämme.   että   Inkerin   kärsinyt   heimo
edelleenkin    on   elävä    sirpaleissaan   ja
että   sille  vielä   kerran  koittaisi   päivä
jonkinlaisena  heimoyhteisönäkin.   Näin  sopii
kuitenkin  unelmoida. Unelmat  ovat sinänsä  jo
elämää tavallaan.

Heimomme    on    varsinaisen    historiallisen
tehtävänsä   täyttänyt,   taistellut   henkisin
voimin  sitkeästi ja  horjumatta suomalaisuuden
äärimmällä  etuvartioasemallaan jättiläiskansan
suunnatonta  painetta  vastaan  ja  saavuttanut
voiton,  kunnes   tulivat  meidän  vuosisatamme
myllerrykset,  joita  eivät  suuretkaan  kansat
ole   kestäneet.   Toisen  suuren   voiton   se
on    saavuttanut   samaten    hengen   aloilla
luomalla suunnattoman  määrän kansanrunoutta ja
-tietoutta,

    joka   on  otettu   talteen  Suomen   suvun
    yhteisiin  aarteistoihin.   Olkoon  kohtalo
    armelias tämän heimon sirpaleille!



Comments