Inkerin kansan via dolorosa

Inkerin kansan via dolorosa

(Otteita  toimittaja  Niilo  Yrjölän  (puheesta
Inkeriläisten   yhdistyksen   (vuosikokouksessa
Viipurilaisessa (Osakunnassa 15. 4 1962.)

Kaiken kokemansa  hävityksen jälkeenkin Inkerin
kansa    kulkee   tänäkin    päivänä   suurelta
osalta   tuskien,  kärsimysten   ja  menetysten
värittämää  raskasta  tietänsä  ryhdikkäänä  ja
kirkasotsaisena  tietoisena   siitä,  että  sen
esi—isät  ovat  historian  kaikissa  vaiheissa,
niin synkimmässä sorron yössä kuin hengenelämän
voimakkaina nousukausina,

    aina  täyttäneet  paikkansa  ja  tehtävänsä
    valveutuneesti      ja      tinkimättömästi
    Juuri     tämä    henkinen     pääoma    on
    tehnyt    käsitettäväksi     sen    ihmeen,
    että      inkeriläinen     maanpakolaisväki
    elämänuskoansa   kadottamatta   edelleenkin
    herkästi    vaalii     oman    syntyperänsä
    parhaita   puolia,  omia   perinteitään  ja
    sivistyksellistä   omalaatuisuuttaan,  mikä
    esim.

    kansanrunouden           alalla          on
    jo          johtanut         kuolemattomiin
    kulttuurisaavutuksiin.   On   luonnollista,
    että     pitäytyessään    korpivaelluksensa
    tielläkin omiin  kansallisiin näkemyksiinsä
    inkeriläispakolaiset   jotka  ovat   olleet
    kotikonnuiltaan    karkoitettuina    paljon
    pitemmän   ajan   kuin  esim.   karjalaiset
    myös  ovat tunteneet  torvetta keskinäiseen
    kosketukseen       ja       kanssakäymiseen
    säännöllisin   väliajoin   toimeenpantavien
    yleisten  heimojuhlien ja  muiden yhteisten
    tilaisuuksien muodossa.

    Inkerin  kansan   uskollisuus  alkuperäänsä
    kohtaan  on säilynyt  murtumattomana Suomen
    ulkopuolellakin,  ennen kaikkea  Ruotsissa,
    missä  sen jäsenet  ovat hakeutuneet  omiin
    kansallisiin  yhdyskuntiinsa elinvoimaisine
    järjestöllisine rientoineen.

Ei muuten  liene aiheetonta, että  joskus esiin
tuodaan —  niin kuin jokin aika  sitten eräässä
karjalaisessa   kirkkojuhlassa  —   esimerkkinä
yksityisen kansan oman historiansa vaiheiden ja
kansallisten piirteitten sekä hengen tuntemisen
ja  kunnioittamisen  siunauksellisuudesta  koko
sen olemassaololle nimenomaan Israelin kansa,

    joka  vanhan  ajan  pienistä  kansakunnista
    on   enää   ainoana   jäljellä   huolimatta
    sen   osaksi   eri  aikakausina   tulleista
    tiheistä  vainoista ja  sen hajaantumisesta
    ympäri  maapallon.   Esi—isien  uskomusten,
    periaatteiden ja  kansallisen ajattelutavan
    arvossa   pitäminen  on,   oltakoon  niistä
    joihinkin   yksityiskohtiin  nähden   kuten
    esim.

    juutalaisuudessa   mitä   mieltä   tahansa,
    joka   tapauksessa    jokaiselle   kansalle
    suoranainen   elinehto   kaikkina   aikoina
    ja    kaikissa   olosuhteissa.    Näin   on
    ilmeisesti  asian laita  myös tämän  päivän
    suomalaisten vaelluskansojen, inkeriläisten
    ja   karjalaisten,   elämänoloissa.   Onkin
    mielihyvin sanottava, että ne molemmat ovat
    ainakin tähän  saakka väkevästi osoittaneet
    perinnerakkautensa,

    mikä  tahdonsuuntaus  ei ole  ollut  leimaa
    antavana  ainoastaan vanhemmalle  polvelle,
    vaan   myös   nuoriso   näyttää   tajuavan,
    että    näiden   heimojen    tehtävänä   on
    erikoispiirteensä   säilyttämällä  niveltyä
    suomalaiseen   yhteiskuntaan   sitä   siten
    rikastuttaen   omaamiensa   monenlaatuisine
    tunnustettuine  henkisine   ja  moraalisine
    avuinensa.

Kaikkein      varhaisimmat     henkilökohtaiset
kosketukseni  inkeriläisiin  ovat  peräisin  jo
pikkupoikavuosiltani,    jolloin   inkeriläisiä
maakauppiaita rattaissaan körötteli nupukivistä
ajotietä   aivan   kotini   vieritse   Pietarin
esikaupungissa,   Udelnajassa.  He   huutelivat
venäjän    kielellä    äänekkäästi    erilaisia
maataloustuotteitaan kaupaksi.

    Kun   heistä   silloin   tällöin   muutamat
    pistäytyivät asuntoomme  vanhempieni kanssa
    rupattelemaan,  niin  muistan aina  silloin
    kovasti  ihmetelleeni sitä  tosiasiaa, että
    nämä  venäläisinä   pitämäni  kaupustelijat
    vaikuttavatkin   perin    tutuilta,   aivan
    samansilta  suomalaisilta  kuin me  itsekin
    olimme  ja puhuivatkin  selvää suomenkieltä
    ...

    Sen   jälkeen  toki   näköpiirini  tässäkin
    asiassa   avartui,   Pietarin   suomalaista
    yhteiskoulua   käydessäni  saatoin   todeta
    juuri  inkeriläisistä kodeista  lähteneiden
    nuorukaisten    toveripiirissäni   omanneen
    miellyttäviä,   lujaa  suomalaiskansallista
    henkeä  ja   siveellisiä  arvoja  edustavia
    mielipiteitä  ja  luonteenpiirteitä,  mitkä
    kuvastuivat     heidän    vakavansävyisestä
    katsannostaan ja käyttäytymisestään.

    Jos  tässä  suhteessa  oli  poikkeuksiakin,
    niin  se  vain   vahvistaa  sääntöä,  kuten
    on  tapana  sanoa.   Aloin  käsittää,  että
    tuon  kovat  kohtalot  läpikäyneen  väestön
    eri   aikakausien    ahdingossa   viisaasti
    resignoitunut   henkinen  kypsyneisyys   ja
    kestäviin     ihanteisiin     ankkuroitunut
    elämännäkemys  oli  se  tunnusmerkki,  mikä
    antoi leimansa  tuntemilleni inkeriläisille
    ja  mikä epäilemättä  aateloi koko  Inkerin
    kansan valtaosaa.

Siirryttyäni        v.       1918        muiden
pietarinsuomalaisten    tapaan    Suomeen    ja
astuttuani   Viipurissa  sanomalehti   Karjalan
palvelukseen  1920—luvun  puolivälissä  jouduin
työssäni    läheiseen   kosketukseen    eräiden
sikäläisten  inkeriläisten johtomiesten,  kuten
Juho Pusan,  Antti Kekin, Juho  Tirrasen, Aappo
Metiäisen, Matti Kälviäisen ja monien muiden,

    kanssa.   Kaikki   he   toimivat   Karjalan
    ahkerina  avustajina,  minkä lisäksi  useat
    inkeriläiset  opettajat ym,  työskentelivät
    sanotun  lehden   ahkerina  avustajina  eri
    puolilla maakuntaa Miten antaumuksellisesti
    he  kaikki   koettivatkaan  pitää  heimonsa
    asiaa vireillä esim, 1920—luvulla ja pitkin
    1930—lukua, jolloin  n. 40'000 inkeriläistä
    pakkosiirrettiin Vienaan,

    Siperiaan   ja    Turkestaniin,   Tahtoisin
    erikseen  mainita myös  tämän Inkeriläisten
    Viestin   päätoimittajan,  opettaja   Aappo
    Metiäisen, arvokkaan osuuden Karjala—lehden
    avustajana   eri   aikoina   ja   varsinkin
    selloin, kun  hän talvisodan  jälkeen hoiti
    lehdessämme  inkeriläisten omaa  palstaa ja
    saattoi siten valaa  uskoa ja tulevaisuuden
    toivoa  edustamansa  väestön  mieliin  sekä
    valottaa  heimolaistensa   asiaa  muillekin
    kansalaisille.

Kaikkein voimallisin  vaikutelma inkeriläisistä
jäi  mieleeni  jatkosodan vuosilta  kotimaisten
ja    ulkomaisten   sanomalehtien    edustajain
vieraillessa     v.      1943     inkeriläisten
pakolaisleirillä Lohjalla, mikä  leiri oli yksi
niistä, jotka  muodostettiin Suomessa Inkeristä
saksalaisten   toimesta  maahamme   siirrettyjä
noin   65'000    inkeriläistä   varten   heidän
sijoittamisekseen työpaikkoihin täällä.

    Kuten  tunnettua  suurin osa  tästä  väestä
    palautettiin   Inkeriin  sodan   päätyttyä,
    Lehtimiesretken  yhteyteen oli  järjestetty
    mahdollisuus seurata  inkeriläisten nuorten
    konfirmaatiota    Lohjan   historiallisessa
    kirkossa, jossa oli saapuvilla 45:n ripille
    pääsevän  neitosen  ja nuorukaisen  lisäksi
    koko leirin  väki. Hankitut  siistit tummat
    puvut ja  leningit yllään  nuoret seisoivat
    alttarin edessä vaikuttavana ryhmänä,

    jännityksen   vakavoittamina  kirkonmenojen
    alkamista odotellen.

Kun   rippi—isä,   Venjoen   seurakunnan   ent,
kirkkoherra   Akseli    Kajanti,   palvelemisen
ja  omantunnon   äänen  seuraamisen  merkitystä
tähdentäneessä  puheessaan   satuttavin  sanoin
kosketteli   nuorten  raskaita   koettelemuksia
heidän   menetettyään  omaisiaan   ja  saamatta
monikaan käydä  kirkossa edes sen  verran, että
olisi  tietänyt,  missä   siellä  oli  alttarin
paikka,

    nuorten  rintoihin patoutunut  tukahdutettu
    tuska  ja kaipaus  purkautuivat valloilleen
    niin   äänekkäänä    nyyhkytyksenä,   ettei
    sellaista   tässä  vuosisataisessa   Herran
    temppelissä varmaan ollut ennen monestikaan
    tapahtunut.  Uskontunnustuksen  rippilapset
    sanelivat  jo   täysin  rauhoittuneina.  En
    erehtyne  sanoessani,  että  tuona  lyhyenä
    tuokiona  Inkerin  kansan  sielu  ikäänkuin
    avautui järkyttävän aitona,

    mutta samalla  vapauttavana ja  siten antoi
    taas  näille kovien  kohlujen koettelemille
    ihmisille   uutta  elinvoimaa   jatkaakseen
    kulkuansa      raskaalla      elontiellään.
    Perimmältään  näitäkin  inkeriläisiä  tuona
    ajankohtana  piti  ryhdissänsä  juuri  syvä
    uskonnollisuus,  tämä inkeriläisyyden  yksi
    kaikkein luonteenomaisin  piirre. Se auttoi
    heitä   ylläpitämään  toivoa   synkimmänkin
    epätoivon hetkellä.

    Tämä   elämännäkemys   kuvastui  myös   sen
    inkeriläisopettajattare  n  kiitospuheesta,
    minkä hän leirillä vastaanottajille piti ja
    joka päättyi vakaumuksellisiin sanoihin:

    Meidän uskomme voittaa maailman.

Puheensa  lopussa toimittaja  Yrjölä kosketteli
vielä  parhaillaan  käynnissä  olevaa  entisten
pietarinsuomalaisten järjestäytymisasiaa, josta
tämän   lehden    edellisessä   numerossa   hän
on   jo   tehnyt   tarkemmin   selkoa.   Paitsi
keskinäisen kanssakäymisen aikaansaamista tämän
aloitteen   tarkoituksena   on   panna   alulle
vielä  viime  hetkessä  myös  entisen  Pietarin
suomalaisasutuksen     historiaan    sisältyvän
tietouden kerääminen.

    On erinomaisen ilahduttavaa  — puhuja sanoi
    —  että   juuri  Inkeriläisten  yhdistyksen
    eräitä   johtomiehiä    on   mukana   tässä
    vireille pannussa  hankkeessa, sillä olihan
    Pietarin suomalaisen väestön ja Inkerinmaan
    asukkaiden keskinäinen  vuorovaikutus ennen
    ensimmäisen maailmansodan päättymistä hyvin
    läheistä ja moninaista.

Tällainen  voimien   kokoaminen  sykähdyttävien
muistojen   merkeissä   monien   vuosikymmenien
takaisilta   innoittavan    toiminnan   ajoilta
maailmankaupungin  sydämessä  ja sen  liepeillä
erikoislaatuisissa  olosuhteissa ja  kiinteässä
kohtalonyhteydessä  on  epäilemättä  muodostuva
kummallekin    osapuolelle,   sekä    entisille
pietarinsuomalaisille että inkeriläisille,

    tervetulleeksi   henkiseksi  virkistykseksi
    nykyisissäkin    oloissa.     Samalla    se
    mi   koituva  yhteistoimintaan   sisältyvän
    kulttuurikeräyksen  kautta   hyödyksi  koko
    maamme sivistyselämälle,  toimittaja Yrjölä
    lausui puheensa päätteeksi.

Comments