Kaverit–Друзья‎ > ‎Jäsenet‎ > ‎Viola H‎ > ‎

Inkeriläinen vanhus muistelee

Inkerinsuomalainen vanhus muistelee lapsuutensa jouluja

VIIKKO IMATRALAINEN

13

Läheisten, kuten lapsenlapsi Olegin vierailut ilahduttavat Hilma-Maria Heistosta suuresti.

Inkerinsuomalaisen Hilma-Maria Heistosen silmät alkavat tukkia hänen hyräilessään jouluvirttä ja muistellessaan lapsuuteensa jouluja Inkerinmaalla Lempaalassa. Nyt hän istuu huoneessaan Ruokolahden Palvelukeskuksessa.

95 vuoteen mahtuu monenlaisia jouluja. Inkerinmaalla lapsuudessa niitä vielä vietettiin. Vallankumouksen jälkeen kristillinen joulu kiellettiin, kunnes Neuvostoliiton hajotessa olot vapautuivat ja luterilainen kirkko syntyi uudelleen.

Suomeen rouva Heistonen muutti 15 vuotta sitten tyttärentyttären perheeseen.

Onnellinen lapsuus

Hilma-Maria Heistonen syntyi tsaarinvallan aikana 23 maaliskuuta vuonna 1913 Lempäälän kunnassa Oinaalan kylässä Inkerinmaalla.

Lapsuus oli onnellinen, perheessä oli kymmenen lasta, mukana ottopoika, isä, äiti ja mummo.

  • Lapsuudesta minulla on hyviä muistoja, paitsi se, että äitimme kuoli noin 40-vuotiaana. Meitä jäi neljä tyttölasta, Amalia, Lyyti, Anni ja minä. Olin silloin nelivuotias, vanhin taisi olla kuusivuotias.

Isä oli silloin jossain sodassa, mutta pääsi kotiin, kun lapset jäivät orvoksi. Isä otti perheeseen ottopojan, joka myöhemmin pelasti hänet Vangitsemisesta. pääsi sellaiseen virkaan, jossa laadittiin vangitsemislistoja, ja onnistui pelastamaan isän - Simo Heistosen nimen.

Pian isä toi 18-vuotiaan Varpu-nimisen naapuritytön vaimoksensa.

  • Kysyimme häneltä, että Saammeko kutsua äidiksi. Siihen hän vastasi No äidiksihän minä tulinkin.

  • Uusi äiti synnytti vielä neljä poikaa, Arvin, Sulon, Viljamin, Einon ja Lempitytön, jota me kovin rakastimme. Muutenkin me vanhemmat tytöt pidimme huolta nuoremmista lapsista, koska isä ja äiti tekivät kovasti työtä.

Oli karja ja peltotyöt

Perhe tuli toimeen hyvin. Oli oma karja ja peltotyöt. Koska isä ja äiti tekivät kovin työtä, isommat lapset hoitivat pienempiä ja auttoivat kotitöissä.

  • Muistaakseni meillä Arvilassa - niin kutsuttiin meidän pientä kartanoamme - oli silloin kuusi lehmää ja lampaita, oma hevonen, taisi olla kaksikin. Isämme teki suurelle perheelle kaikki itse reestä ja rattaista kenkiin ja turkkiin.

Talvella hän matkusti Pietariin Heinätorille (Sennaja ploshadj) myymään heinää ja maito- ja lihatuotteita, sieltä toi tarvittavaa tavaraa ja ruokaa.

  • Muistan nytkin kuin katsoimme verhottomasta ikkunasta ja odotimme isää ja, ehkä sieltä on jäänyt mieleeni pieni runo. Lunta sataa tuiskuttaa, ummessa on tie. Missä lienee isäkulta, eksynytkö lie?

Isäkulta tuli aina kotiin, jossa sitten lapset ympyröivät häntä ja odottivat tuliaisia.

Isän ei koskaan kenelläkään huutanut tai ollut vihainen, hän oli aina naurusuulla ja hänen siniset silmänsäkin aina hymyilivät. Mutta mummo (ämmä) kuritti lapsia ja kovasti, hänellä oli aina Vitsa esiliinan alla kun hän lähestyi antamaan vitsaa tottelemattomille.

  • Me kuitenkin menimme karkuun sängyn ale, josta hän ei pystynyt: meitä saamaan esille. Me myös puolustimme pienempiä sisaruksiamme ja emme antaneet heitä rangaista. Minä sain vitsaa monta kertaa, koska taisin olla tottelematon ja itsepäinen.

Raja erotti Suomesta

Vuonna 1917 vedettiin Suomen ja Venäjän välinen raja ja Heistoset jäivät Venäjän puolelle.

Hilma-Maria Heistonen ehti käydä kolme luokkaa suomenkielistä koulua, joka sitten suljettiin ja suomenkielinen opetus lopetettiin.

  • En ehtinyt käydä rippikoulua, kun Lempaalan kirkko hajotettiin ja nuori pappi Aatami Kuortti Vangittiin ja vietiin Siperiaan. Vuonna 1911 syntynyt Lyyti-siskoni ehti käydä rippikoulun ja konfirmaation Lempaalan kirkossa.

Suomen ja Venäjän raja meni jokea pitkin, joten nuoret miehet uivat toiseen rantaan ja jopa keksivät laulunkin: Rajajoen yli uin, Hospoti pomilui! Nyt minä olen siellä Suomessa...

Kolhoosi vei lehmät

Sitten tuli kamala kollektivisoinnin aika. lehmät ja muut kotieläimet, jopa kanat piti luovuttaa kolhoosiin ja perheelle jätettiin yksi lehmä. Alkoi köyhyys, mutta jotenkin uskottiin, että elämä paranee pian. Vanhemmat tytöt aloittivat työuransa kolhoosissa; Hilma-Maria Heistonen ei muista, että olisivatko he saaneet jotain palkkaa, mutta elämä jatkui ja oli iloisiakin hetkiä.

  • Muistan kuinka ihmettelimme nähdessämme ensimmäisen traktorin kolhoosin pellolla ja ensimmäisen sähkölampun, joka tuli vedettynä rautalankoja pitkin ja se antoi valoa ensimmäisenä Punanurkkaan.

Sillä nimellä kutsuttiin kokoontumispaikkaa, jonne kolhoosin väkeä kutsuttiin kokouksiin ja nuorisotansseihin. Ensimmäinen lautasmuotoinen radio ja gramofoni saatiin nekin Punanurkkaan.

Mustatakkisia miehiä

Silloin myös usein alkoi näkyä mustanahkatakkisia miehiä pistoolit kupeessa, joita kaikki arastelivat.

Pian tulikin sellainen aika, että musta suljettu kuorma-auto kiersi kyliä ja saapui eränä päivänä Oinaalan kylään ja lähes kaikki kylän miehet, jopa 17 -vuotiaat pojat vietiin mitään kertomatta. He eivät koskaan palanneet takaisiin.

  • Vangittiin jopa keskellä iltateetä, niin minun_ rist-säni (kummi). Isämme säilyi, koska aikuiseksi kasvanut ottopoikaa; onnistui pitämään siitä huolta.

  • Muistan selvästi talvisodan. Oli kylmää ja kurjuutta. Siitä selvisimme.

Alkoi pitkäsota (jatkosota) vuonna 1941. Tuli äkkilähtö evakkoon. Kaikki piti jättää, paitsi lapset ja virsikirja kainalossa. Lokakuussa 1941 proomuilla pommituksen alla vesistön yli rantaan, sieltä härkävaunuissa Uralia kohti, Udmurttiaan.

Matka kesti kuukauden. Udmurtit olivat hyvää kansaa, ottivat vieraat vastaan ja auttoivat hädässä olevia.

Evakkomatkan rouva Heistonen teki kahden pienen lapsen kanssa. Mies menehtyi piiritetyssä Leningradissa.

Sodan päättyessä palattiin kotikunnille, muttei ollut enää mitään jäljellä. Sitten Viranomaisten käskyistä lähdettiin Viroon ja Venäjää kiertämään. Inkeriläisiä naisia lapsineen siirreltiin paikasta toiseen metsätöihin.

Mutta se oli jo sodan jälkeen ja elämä tuntui olevan parantumaan päin, vaikeuksista huolimatta.

  • Myöhemmin jouduin tekemään työtä kun työtä: sahassa, sairaalassa, apulaisena kaupassa.

Lapsenlapsia kasvattamaan.

  • Tuli uusi aika ja aloin minäkin haaveilla Suomesta, ja muutinkin tyttären perässä tyttärentyttären perheeseen Imatralle muistaakseni vuonna 1993.

Suomessa Hilma-Maria Heistonen on oppinut toisenlaista kulttuuria: pitää olla nöyrä ja selvitä yksin, ei saa olla vaivaksi eikä saisi pyytää apua.

Suomessa Babulja (mummi) Heistonen kaipailee nyt lapsuuden kotia, tuttuutta ja perheen turvaa ja kokee olevansa vieras. Täälläkin hänen sitkeytensä näkyy selätettyään kaksi kertaa saattohoidon.

Hän ponnistelee palvelukeskuksessa selviytyäkseen mahdollisimman omatoimisesti, ettei olisi Vaivaksi muille, Vanhanakin hän halua säilyttää ihmisarvonsa, ylpeytensä ja oman kulttuurinsa arvostuksen.

Hänellä on tärkeää arvokkuuden ja kauniin käytöksen säilyttäminen, jota hän toivoisi hoitohenkilökunnalta.

Babuljan silmät säikkyvät tyttären ja tyttärentyttären perheen vieraillessa, silloin hän saa olla omiensa ympäröimä. Omat ihmiset tuntevat hänen elämänhistoriansa. Maahanmuuttajavanhukset ovat kovin yksin vieraan kulttuurin vanhuspalveluissa.

Venäjän valtio muisti inkeriläistä veteraaniaan Hilma Heistosta kunniamerkillä, rouva Heistoselle tämä kunnianosoitus oli tärkeä tavallaan anteeksipyyntö sodassa koetuksille vääryyksille.

Niissä silmissä elämä on totta

Pitkän elämänsä ja selviämisen salaisuutena rouva Heistonen pitää suuren perheen rakastavassa ja yhteisöllisessä ilmapiirissä kasvamista.

  • Isä opetti meille Isä meidän -rukouksen, joka on kulkenut mukana koko elämäni. Isä rakasti meitä jokaista kymmenlapsisessa perheessä. Evakkomatkoilla me äidit jaoimme ruuan, hoidimme lapset ja teimme yhdessä työtä metsässä puunkaadossa. Hengellinen virsikirja oli aina mukanamme.

Inkeriläisiltä äideiltä suomalaisilla olisi paljon opittavaa ikäihmisten kohtelusta ja arvostuksesta.

Inkeriläispappi Arvo Survo sanoo sytyttäessään joulukynttilää Inkerin äideille.

Kovia kokeneen inkeriläisvanhuksen silmistä välittyy kiitollisuus ja vähään tyytymisen lahja. Inkerin äitien silmistä olen oppinut elämässäni eniten. Niissä silmissä elämä on totta.


Comments