Kaverit–Друзья‎ > ‎Jäsenet‎ > ‎Veikko‎ > ‎Pietarin Lehti‎ > ‎

Wanhan Tytön Matkamuistelmia – Osa 5 / 8

Wanhan tytön matkamuistelmia – Pietarin Lehti
Wanhan tytön matkamuistelmia – Pietarin Lehti

Yksi rekruteistä, vähän vanhempi kun toiset, tuli minunkin luokseni ja alkoi haastella. Hän sanoi olevansa kotoisin sieltä Kupanitsan puolelta, mihin nuo monet oposat “linnanlapsia” joka kesä meidän kylän lävitse viedään; hän oli suomalainen sekä näytti niin varsin hyvältä mieheltä. — Helena kyllä jälkeenpäin moitti hänen olleen kipeä-silmäsen ja väärä-nenäsen, vaan sitä en uskonut; silmänsä olivat tosin vähän punaiset itkusta, mutta nenä oli kuin ihmisellä pitääkin olla.

Hän tuli vähitellen aina vaan likemmäksi minua ja viimeksi otti kädestä, sekä kysyi nimeäni ja mistä olin kotoisin. — Olinhan, näette, minäkin silloin vähän kantturampi kuin nyt; tuohan tuo menneen kesällinen paise poskessani minun tämmöiseksi väärä-suiseksi saattoi.

Juuri kuin Helena paraillaan hahatti “tjätkän” kanssa ja minä hiljakseen haastelin Kupanitsan Juhanan — hän, näette, sanoi minulle jo oman nimensäkin — keralla, niin hiipi emännän poika pelosta vaaleana kun lumi, tupaan ja sopotti jotain mammansa (täällä meillä, Liihalla, sanotaan “mammaksi”, teillä kotona “emoksi” ja siellä Skuoritsassa “äitiksi”) korvaan — sekä kohta katosi. Emäntä sopotti yhdelle rekrutille ja myöskin juoksi ulos; rekruutti sopotti etemmäksi ja samaten kiiruhti huoneesta pois — ja kohta meni sopotus ympäri. Pa’ossa oli jokainen, paitse minua Helenan kanssa, jotka emme vielä mitään tietoa tuosta salaisuudesta saaneet.

Poikkinaisista puheista kuitenkin kohta hoksaisimme syyn, ja kiirehdimme mekin minkä vaan kerkisimme tuvasta pois, pois talosta, ja samassa pois koko kylästäkin.

Jo kadulle kun tulimme älysimme selvästi mitä ympärillämme tapahtuu: emäntä poikineen, ja samasta talosta lähteneet sotamiehet juoksivat kukin eritaloihin ja kohta oli joka nurkka sekä salvon taus väkeä täynnä — ja portin rakoloista, sekä yli laipioitten katseltiin, hätäisesti haasteltiin ja meihin sormilla osotettiin. Me taas puolestamme annoimme mennä minkä vaan levännyt konkarimme kannatti.

Helena alkoi kiroella läpi hampaittensa ja sätti ihmisiä hulluiksi, sotamiehiä pelkureiksi ja kaikenlaista semmoista, minä taas muistuttelin sunnuntai aamusiunausta, siunaelin itseäni, Helenata ja muitakin.

Tähän ei kuitenkaan tämä kamoksuva leikki loppunut. Kaksi “tjätkää”, kolme rekruttia ja puolen kymmentä kylän miehistä läksivät jälestämme — pyssyjen, hankojen ja kankien kanssa; he pitivät pahaa meteliä ja lähenivät meitä juoksujalassa.

“Herra Jeessus Kristus, Jumalan pyhä poika! lyö tuo julma joukka takaisin kun ennen Juudaksen joukon löit!” — rukoilin minä pelosta vavisten. Mutta Helena kiroeli nyt niin kauheasti että aloin sitä jo enemmin pelätä kun tuota julmaa joukkoa, joka jo aikoi päällemme tulla.

“Jalkoja näin ja koittelin niitä, sen vaikka vannon; ne olivat kylmät kun jää — se on totta: jummalat!” — väitti emännän poika, joka myöskin oli kanken kanssa joukossa, toisille miehille.!

Comments