Kaverit–Друзья‎ > ‎Jäsenet‎ > ‎Veikko‎ > ‎Pietarin Lehti‎ > ‎

Wanhan Tytön Matkamuistelmia – Osa 2 / 8

Wanhan tytön matkamuistelmia – Pietarin Lehti
Wanhan tytön matkamuistelmia – Pietarin Lehti

Helena oli noin kymmenen vuotta nuorempi minua, vasta kahdenkymmenen vuotinen, ja tiesi jo “lukuja lukea”. Hän oli sieltä Kuopion-suomesta kotoisin ja siellä he kaikki osaavat sitä. Minä en vielä nytkään muuta taida kun “niukka-lankan”, — sen luen, ja senkin olen samalta Helenalta oppinut.

Kova tie loppui jo Rötsillalta ja edespäin oli ajettava kokonaan likaista ja vesistä tietä. Torikan kylässä valvottiin vielä melkeen joka talossa; useasta kuului kirjan laulamista ja ihmiset näkyivät lukevan ehtosiunauksia.

Mutta toisessa kylässä tuli ajettavaksi ensimäisen talon kohdalla ihan ikkunojen edessä, ja siinä sai selvästi nähdä kuinka vanhanpuolinen, pitkäpartanen mies istui pöydän päässä virsikirja kädessä ja jakulla istui nuorempi mies sekä nainen, viimeisien luonna seisoi lattialla keskenkasvuinen kaunis, valkotukkanen tyttö, ja pienemmät poika ja tyttö näkyivät penkillä pöydän takana. Kaikki olivat punaposkia, valkopäitä ja varsin puhtaissaan. He kuuluivat laulavan siitä virrestä: “Riisun nyt vaatten’ ja kenkän’”. — Ah, miten tuo tuntui ihanalta ja ylevältä ulkona olialle yössä matkustavalle!

Eipä meidän Liihalla sitä saakaan kuulla, kun he meillä eivät osaa, eivätkä viitsi enää virsikirjaakaan laulaa noiden venäläisien tähden — jotka semmoista pilkkanaan pitävät. — Olisimme seisahtuneet ja kuunnelleet kauemminkin tuota laulua, mutta meillä oli pitkä “matka vihattavana” ja eihän olisikaan sopinut kadulla talon kohdalle asiatta seisattua.

Waan tästä edespäin ajaessa tuntui kun olisi ollut kanssamme alati joukko “enkeleitä laulamassa ja vartianamme” tänä kalliina lauantai iltana.

Monen kylän kautta ajettua tulimme suomalaiseen kirkkokylään; täällä ei enää valvottu ainoassakaan talossa.

Kylän kadulla oli joukko poikia “karmontkan” kanssa. Ja erään tupaisen ikkunan kohdalla kuului selvästi kuin pojat sisään pyrkien, pyysivät: “Anni avaa! — Hoi, Anni, kuuletko; avaa auki!” — Minä ja Helena emme uskaltaneet hiuskuakaan tämän kylän kohdalla, kun pelkäsimme kovin noita humalaisia poikia. Kylästä päästyä sanoin Helenalle: “jos olisin tuo Anni tuolla sisällä, niin eivät suinkaan nuo kaksijalkaiset koirat uskaltasi noin tehdä! Meidän Liihalla vaikka eivät osaa lukea, eikä laulaa, niin ei tuommoistakaan tuhmaa meteliä koskaan tapahdu. Eikä he pelkää Jumalatakaan, jos eivät ihmisiä häpeä!” Näin liki kirkkoa ja niin pyhänä iltana mitä ilkeätä elämätä pitävät.

“Mitä moitittavaa tuossa nyt niin löysit”, tokasi tuo toveri tähän ja vieläpä lisäsi: “ole vaan huoletta; jos sie tuolla tupaisessa olisit, niin eivät pojat sen ikkunassa riippuisikaan; oh, jospa minä tuo Anni nyt olisin, niin kylläpä tietäsin mitä tekisin — ja ei sittenkään huolisi poikien kauan akkunassa olla”.

Tähän tää puhemme päättyi ja monta virstaa ajoimme nyt ihan vaiti. Taas tuli kirkkokylän kautta ajettava, mutta kirkosta päättäen oli tämä venäläinen. Täällä oli kaikki hiljaista ja rauhallista, — ja loukattu mieleni sai palata taaskin parempiin kun nuo Helenalta ihaellut olivat. — Yövahti tuli palikoita kalkuttaen, vastaamme ja kysyi venäjäksi: “ken ajaa?” — “Musik”, vastasi Helena kolkolla miehen äänellä ja me ajoimme etemmäksi; emme uskaltaneet itseämme oikeen nimittää näin yksin ja yön aikana. — Kukot laulelivat kylässä jo puoliyön jälkeisiä virsiään.

Comments