Kaverit–Друзья‎ > ‎Jäsenet‎ > ‎Veikko‎ > ‎Neuvostoliiton aika‎ > ‎

Kyynel helmiksi heristyi itku Inkerin iloksi

Kyynel helmiksi heristyi
itku Inkerin iloksi 

          

           I 
 
Itken orpo Inkeriä,
kaihoon kaunista kotia,
mitä mie en nähnytkähän,
asun raukan raunioilla.

Tuli kokko kouvotellen*,        (: huudellen)
harmaa haukka haikotellen,
siipilintu siiritellen*. -      (1. hajotellen  2. sirritellen)
Yhet kantoi Karjalahan
väkirahtia raatamahan,
toiset vei Venäjänmaalle
ventovierasten sekahan,
kolmannet kotihin heitti
pahansuovan pilkkaella.
Vielä vei vähän Virohon,
rippeitä rajoille Ruotsin,
Suomehenkin sirpaleita;
asutteli Aasiaankin
hietahautojen varahan.
 
Kävi kuin julisti Kirja,
pyhä Piplia puheli:
peto kuohuista kohosi,
otus outo aallokosta,
jaloin kontion koverin,
kidoin leijonan leve’in;
päätä seitsemän pälysi,
uhmakas uhosi muoto!

Yksipä pälyväisistä,
kidoista kauhistuttavista,
oli kuolleen kaltahinen,
raadon härskivän hajuinen:
muut päätkö sen murskasivat,
kolkkasi kidoin verisin,
vaiko sorti sen paremmat,
jalon työn jalot osasi,
se jää aikojen salaksi,
ajan aavan peittämäksi.
 
Pianpa pää pahantapainen,
kita irvessä ikenin,
sai jo sielunsa takaisin,
kallohonsa kieron hengen!
Alkoi siitä suurustella,
pähkääntynyt* pilkkaella,       (: itsetietoinen hullu)
sinkoi suuria sanoja,
päin lateli pilkkojansa,
alkain niistä, mi alemmat,
kohta korkeihin kajoten.
-  Olen suttakin suurempi,
karhuakin kauheampi,
Hiitehistä hirveämpi,
lohikäärmettä lujempi!*…
 
Tuopa hirviö herännyt,
otus outo aallokosta,
haastoi sotahan hyvemmät,
pyhät pannahan panetti;
soti vastaan sortamisin,
vaivuttamisin väellä:
kansat kaikkineen kukistain,
kaatain vallat hampain-kynsin.

Peto puskeva merestä,
aallon aave raateleva,
kiskoi kansamme osiksi,
repi rippeiks Inkerimme:
vaipui vanhat vainajina,
kaatui kalmojen omiksi,                 
työntyi Tieltä* nuori polvi,    (: oikealta elämän tieltä)
umpikuljuhun vajosi.*           (: henkisesti tajuttomaksi)
 
Kuulkohon ken korvan saanut,
nähköhön näköä kellä:
näin sanoo Sana Jumalan,
puhuu Piplia pyhäinen.
- Kuka viepi vankeutehen,
salpain taakse saattelevi,
sepä tyrmään saatetahan,
ikivangiks vankatahan,
linnaan teljetään lujahan;
ken murhavi miekallansa,
aseella alistelevi,
kalpoihinsa kaadetahan,
aseihin alistetahan.
 
Tässä toivo on pyhien,
vakaa usko uskovien:
ken suotta sotahan saapi,
tahallansa tappelohon,
se sodassa surmatahan,
tapetahan tappelossa,
miekkoihin menetetähän,
kalpoihinsa kaadetahan!
 
Vieraan rahvahan välissä
vilu on viiltävä elä’ä,
vaikka tuntee vellasenkin*,     (ks. seur.)
käsittää venäjän kielen,
iha*-inkeriks sananen,          (: ihana)
äidinkielin äännettynä,
sata muuta mieluisampi,
sulompi sydämelleni. -
Äänteet inkerin ihalan*,        (: ihana)
lauseet lasna oppimamme,
ääntä ehtoisan emomme,
synnyttäjämme sanoja,
vaikk’ äänensä vaimenikin,
multa suunsa jo mykisti.
 
Maisematkin murhemaamme,
kasvot kolhitut syväisen*,      (: murheellisen)
ovat muita rakkahammat,
outoja osakkahammat:
arvet noissa kasvoissansa,
ruumihissa jäljet ruoskain,
arpia oman isämme,
taaton taatan orjanpalkka.
 
Syömmein on suvun sitoma,
heimon köysin köyttelemä,
jota tapparain, tykeinkin,
kalvoin, kahlein raskahimmin,
silvottu on säälimättä,
vainottu lepeämättä.
Vielä juonet viekkahimmat,
kuteet-loimehet katalain,
sitoi kansaa ja sirotti,
kulkuriksi karkotteli.
 
Ootko unohtanut, Suomi,
tuhatjärvi tuhlaellut,
mikä sattui siskollesi,
iki-itku-Inkerille,
vapautesi kun kajotti,
häämötti veriset hääsi,
lyödessä, oi Luojan tunnin,
kumousten kuuluessa -
vaiko muistat vain etäistä,
arvostat mi arvottonta!
 
Kun sun hääsi häämöttivät,
sinivalkoiset sinersi,
hätä häilyi siskollesi,
turmio tusakkahalle*.           (: tuskan painamalle)

Sinun, Suomi, lippuas, 
sinivalko-huntuasi,
puna tahras, hurme huuhtoi,
veri lastesi valosti*.          (:valkaisi)
Sinun poikasi pätevät,
polvillasi tuudittamat,
kuokalliset karkotteli,
poistivat ilon pilaajat,
jotka tuumivat tuhoa,
ihailivat inhotosta*.           (: puna-aatetta)
 
Nevan maille nuo tulivat,
päätyi Pietarin pihoille,
koston polttaissa povea,
hurmeenhimon hiutellessa,
päättyi kun pila pitojen,
Suomen häissä härnääminen.

Nämä kuokkavierahasi,
hurmehunnun haaveilijat,
päätyi maanpanijaisihin*,       (: hautajaisiin)
hautajaisiin horjahteli:
surujuhlahan sukunsa -
oman kansan kalmantahan,
kalmon kylmän kaivantahan… 
 
Siskon kelmit kauppasivat,
myivät pyövelit omansa:
kun ei vielä kuollutkahan,
eläväin joukosta eronnut,
surmailivat sieluansa,
hengen heitossa avitti,
pyssyt-pistimet apuna,
tunto paatunut tukena. -
Kohta jo sulettu kirkot,
ristit ryöstetty pyhäkköin,
tyrmään teljetty näkijät,
telottu toden puhujat,
kiinni pantu koulummekin,
kieli kielletty emojen.
 
Kurikka kuivassa kohassa,
ei se kuivu, ei lahoa!* -       (ink. snl.)
Tuli toinen murhavuosi,
ajastaikahan verinen:
kumouksen pyörä kääntyi,
uutta uhria kysellen
miekaltansa mestaavalta,
kalvalta kadottavalta,
tokko tuon tekisi mieli
syödä syyllistä liha’a,
viallista verta juoda?

Miekka mietti jauhinjuonen,
punamyllärin pakinan. 

- Miks' en söisi mielelläni,
söisi syyllistä liha’a,
viallista verta joisi,
syön liha’a syyttömänkin,
juon verta viattomankin!

Niin veljen haudan hautojatkin,
haaveilijat hurmehunnun,
tuosta itsekin tuhoutui,
katosi kurimuksehen,
kitahan raottamaansa,
hirviöön herättämäänsä. 
 
Ken joutuisi joukostamme,
kuka tahtois, ken osaisi,
kielin kertoa suvusta,
mielin muistaa heimoamme,
jolle onnea mitattu,
annettu hyvää osa’a,
kuin valoa synkän syksyn,
ankeaisen aurinkoa,
päivyttä Pimentolassa,
jolla on osattomuutta,
kuni yötä marraskuussa,
pimeätä kyyn kolossa. 
 
Antaisipa armo-Luoja
ja jakelisi Jumala,
sanoihini sointuvuutta,
riutorintahan suvoa,*           (:riutuneeseen r:aan rakkautta)
sukuvirttä suoltamahan,
joutsenjoi’un laulamahan.
lähelle, etähällekin,
sisarille, serkuillemme,
koko korpikansallemme,
kanssa muillekin kauempana,
kansoille mi taempana.
 
Mistä ensin mainitahan,
päältä päin pajatetahan,
Inkeristä laulaessa,
polosta puhuttaessa. -
Ensi laulu – luonnon laulu,
Luojan luomasta pajatus
joka joskus kaunihina,
neitseellisenä näöltä,
houkutteli herrojakin,
vallat vietteli tykönsä,
nöyryytti nämä use’in:
silmillä sinivesien,
tuuheall’ tukalla metsäin,
kera muilla muodoillansa,
mairehilla rannoillansa,
mä’illänsä-rinnoillansa.

Vietteli maan mahtavia
takiansa taistelohon,
vuokseen miekan mittelöhön
koito maan-kamarallamme,
syväisillä seuduillamme.
 
Mitä ensin mainitahan,
kuta eellä kerrotahan,
ihaillessa tytön iloa*,         (: kauneutta)
katsellessa kauneutta,
mihin herrat hairahtuivat,
kompastelivat katalat,
väki vellasen väkevä,
Ruotsin rohkeat ritarit?  -
 
Kuten eellä kerrottuna,
arvaeltu arvoitusta:
silmänsäpä nuo siniset,
katseen ansa kiehtovainen,
maanitteli miekkosia,
miekkosia-miekkaisia,
pujotellen, pauloitellen,
syömmet solmuhun sitoen.

Kun rannat näki tuo Ruotsi,
luomet nuo sinivesien,
näki metsät muhkehimmat,
ripset rantaimme soreat,
eipä jaksanut enä’ä,
ei tarkoin tahottukahan,
jättää Ingertä idälle,
viatonta vellaselle.
 
Katsanto vei muiden mielen,
seutuimme siniulapat:
kun Venäjä näki, mi välissä,
rantaluomien lomassa
- järvet nuo sekä merosen -
vieri vello vierailulle,
itä Inkerin tuville.
Sai suloista tahtomahan,
kosimahan kaunokaista. -
Silmissä kun oli sineä,
kajo kannen* kun kajasti,       (: sinitaivaan)
mikä vei mukana mielen,
väen luomien välihin,
vellasen venein vesille,
Pietarin* merelle pursin.       (: tsaari Pietari)
 
Ingermeri on Suomenlahti,
tanhutanner rantarahvain,
kenttä karkelon sukujen.
Lahti laivoin kyntelemä,
kalanuotein karhitsema,
sillä kohtas’ kaukaisetkin,
tapaili takakylätkin,
leikkejänsä leikkimähän,
pitämään kalapitoja,
piirileikein-purjeleikein,
nuotankiskonta-kiso’in.
 
Kulki väkeä merellä,
lahdella sukuja liikkui,
sieltä, tuolta tullehia,
läheltä, etähältäkin. -
Viereltä pojat Viroisen,
suomenmaakot* veen takanta,     (: suomensuomalaiset)
sekä Ruotsin rantamilta,
kuulukuninkain kodista,
vettä verkoin seulomahan,
venehin vakoamahan,
milloin tuulessa tutisten,
kärpäillen* kovassa säässä,     (: hytisten)
konsa päivän paistehessa,
armotta palavaisessa.
 
Vieri Inkerin valiot,
parahimmat purjepoiat,
veneraitein*, pursiparvin,      (: v.-rivein)
aluksin omatekoisin.
Liikkui Inkero iloinen,
vesselä* ajeli Vatja,           (: iloisa)
souti sukkelat savakot,
äyskäröivät ayrämöiset.

Noita kuuluja kisoja,
leikinlyöntiä merellä,
lainehissa liekkumista,
aalloin ailahtelemista,
vilullakin vuoteltihin,
varrottu sykysylläkin*,         (: syksyllä)
meri vaikka velloaisi,
potkisi perohevonen*. -         (: epävakaana alus)
Kaiho kuljetti vesille,
aallolle ajeli puute,
liika muukin lykkäeli,
purren ilman puuttumatta,
venon kätten koskematta,
airoinensa, ansoinensa,
väkinensä, verkkoinensa.
 
Ei kylmäkään este ollut,
talvi tehnyt ei epiä*,          (: esteitä)
lumipeiton ollen maassa,
vetten yllä hyisen kouran:
taas meno kalakisoihin
parvess-pyytäntä*-pitoihin,     (: yhdessä-pyynti)
jäällä jäätyen merosen,
paleltuen pakkasessa. -

Ruuna pantu reen etehen,
liinaharja puikkoloihin*,       (: aisoihin)
kun tuli se lähtöaika,
viikko vierähti kalainen,
jo toisten kohti tultaessa,
tai viereltä vieriessä:
Virosta takanta Narvan,
Suomesta meren takoa.
 
Salvosksia salvottihin,
tehtiin tuulehen tupaset;
reikä ammottaa kesessä*,        (: keskellä)
jääsillassa* musta silmä.       (: jäälattiassa)

Siinä artteli* samosi,          (: työporukka)
avannolla ahkeroitsi,
kourin kiinni nuotassansa,
sormin syöttäjäisessänsä,
kuin piirissä piirileikin,
kannanpyörintä-kisoissa,
laulain ansaan lintusia,
verkkoon vietellen kaloja,
vilja’a vetisen pellon,
sinikynnöksen satoa.

Niinpä tuolloin turkeissakin,
lampaannahkat ympärillä,
talvisinkin tanhuttihin,
tauotta kisaeltihin,
lekon* armoilla avannon,        (: nuotion)
naapureina nuotionsa.

Niinpä laajalla lahella,
avaralla aavallamme,
suvut toisihin tutustui,
toisten rantoihin rakastui.
Alkoi kulkea kosissa,
vaellella vierahissa,
rahomassa* muita maita,
toisiansa tahtomassa. -
Sinne, tänne yli vesien
kauppasivat neitosia,
vaihtoivat kotivävyjä.

Niin väki vaelsi korven,
salojen suku sikisi,
kamaralla Ingermaamme,
Suomen rannoilla, Vironkin.
 
On järviä Kannaksella,
vedet suuret Vatjassakin,
jotk’ on saaliilta koreat,
venein liikkua leveät -
pienet vain on purjehtia,
ahtaat kulkea aluksin.

Jotain on myös muuallakin,
vesiä vähäisempiä -
peilit pilven peilaella,
nähdä hattaran näkönsä*.        (: kasvonsa)
 
Vaan on suurta vettä kaksi,
kaksi selkä’ä isointa,
iki-Ingeron omana,
vanhan Vatjan taivon alla. -
Toin’ on laaja Laatokkamme,
 jalo* järvi, kuin meronen,     (: iso)
avara kuin kaarikansi*,         (: taivaan kansi)
suurin Karjalan selistä,
isoin ilman inkereellä*.        (: koko maailmassa)

Tuopa kuulu koillisessa,
idässä ihala hirmu,
vanha vainooja veneitten,
hävittäjä haaksiemme,
oli jo muinoin mainittuna,
Nevoksi nimitettynä,
tuohiraamatuiss* Venäjän,       (: tuohikirjoissa)
uurrekirjoiss* Uudenlinnan.
 
Vaan nimi on vanhempikin,
tuota taannoista ehompi,
jonka korpikansa tunsi,
säilytti oma sukumme. –
Kauhuamme koillisessa,
idässä ihanaistamme,
on Aallokkahaksi sanottu,
mainittihin myrskyisäksi.
 
Toinen selkä – Peipsin selkä,
nyky-Vatjasta suvehen*,         (: etelään)
siellä lounaslaidallamme,
rajoilla Viron-Venäjän,
vähän Laatokkaa vähempi,
muita paljon mahtavampi,
syöttäjä Seton kylien,
kala-aitta muunkin kansan,
verkkoriistalta varakas,
rikas-runsas saalihilta. 
 
Oli vielä suuri selkä,
järvi kymmentä jalompi,
jolla kohtas’ korpiheimot,
tapaili suvut salojen,
kätensä kätehen liittäin,
sormet sormien lomahan,
helistessä kanteloisten,
kaikuissa ikirunojen…
…vaan on tuhat vuotta tuosta,
ajastaikahan* satoja.           (: vuosia)
 
Tuolla järvellä jalolla,
rannoillansa runsahilla,
kohtasivat Vatja-Vepsä,
Viro-Ingero oleli,
kulki heimo karjalainen,
taatat souteli setojen.

Se kolmas selkä ilman alla
oli oiva Ilmajärvi,
jolla muinaiset melosi,
suvut korpi- soutelivat,
Merjankin* mukana ollen,        (: merjan heimon)
serkku-vainaan saapuvilla,
ennen kuin se vieras saapui,
Vennää* kiilasi välihin.        (: Venäjä) 
 
Mutta nyt tätä nykyä,
kadonneessa Inkerissä,
vähän on järviä jaloja,
vielä selviä vesiä. –
Palkkaa tahtoivat toverit,
mammonaa punapajarit,
raha-ahne ansioita,
kuuluisuuttakin katala:
kalakanta myrkytetty,
veen väki hävitettynä.

Muuta tuoda meinattihin,
kylvää karppeja jaloja. –
Eipä karpit kasvakahan,
kuokkavieras viihdykähän,
kasvoi kaisla kaksin verroin,
rannat ruohoa rehotti!
 
 
On virtaa väkevää kolme,
suurta seuduilla jokea,
Ingermaan Ihantolassa,
satumaassa särjetyssä. –

Napanuorana Nevamme,
kuin kantana Kannaksessa,
lahden – Laatokan lomassa,
laajarantaisten raossa.
Se kuin toisi terveisiä,
vieden runsaita vesiä,
naapuriltansa Nevolta,
siniselkä-Laatokalta,
meroselle miehellensä,
Suomenlahdelle somalle,
josta jotkut vieroittivat,
erähät erottelivat,
mä’illänsä-rinnoillansa,
parahilla paikoillansa!
Eikä tyynny tuiretuinen,
ei asetu aaltokynnös,
kun on mielensä merelle,
kaipuu Kannaksen takanne*.      (: taakse)

Laaja lensiö* Nevalla,          (: suku)
rotuansa runsahasti,
joka puolla poikiansa,
tyttöjä joka taholla,
vanhempaansa vaalimassa,
parempata passaamassa:
”tyhjän ommaa” toimittavat,
niukin nestettä vetävät,
emon luokse lähtiessä,
mammallensa matkatessa,
runsain rientävät evähin,
lähteillensä lähtiessä,
palatessansa puroille –
siinä siiat, siinä hauet,
lahnoja epälukuja,
veden muutakin väkeä,
rytyä* monen rotuista.          (: kalanpoikasta)

Vielä onpi virkkominen,
sanalla saneleminen,
Ihamaan joesta Inger-,*         (: Ingermaan Inger-joesta)
laatulapsesta Nevamme,
mi ahdas aluksillemme,
heimollemme mi hetaisin*:       (: anteliain)
vieri vieren on kyliä,
rannat täynnä rahvukkaista. -
Joki kaikensa jakaapi,
vierittää väelle tälle,
vaikkapa vähäisestänsä,
huvenneesta huonehesta. -
Sillä nyt tätä nykyä,
kadonneessa Inkerissä,
virta sees on saastutettu,
vetehen valeltu myrkyt,
ydinrähmöjen keralla,
tehtaan tähteitten mukana.
 
Maamme muinaisen rajana,
Vepsän – Ingeron välissä,
Olhova ojenteleikse,
joki virtaapi väkevä,
viestintuoja Ilmajärven,
Nevon toivottu tulokas.

Inkerin nykyrajana,
maan revityn reunuksena,
laskevi Lava idässä,
lykkää vettä vanhan Vepsän,
mennehiä-muinaisia,
pintaan päässeitä mutia,
Aalto-järvehen jalohon,
airoin kyntämättömähän,         (eli airoin-meloin
meloin halkomattomahan.          ei päästä päähän pääse)

Lauas virtaa lännen puolla,
joki syntynyt suvessa*,         (: etelässä)
valjaita vihoavainen,
kahleit’ karsastelevainen. -
Jos ken tukkeeksi tuloopi,
poikkiteloin virran tielle,
potkii koskein, lyöp’ kavioin,
vihoin kuohuu vaahtoavin,
keinuttain kesärekiä*,          (: veneitä)
retukkaan rämäyttäen.

Laukkaa Lauas loitommalla,
kuni varsa viikon vanha,
helkyttelee horjuvaisna,
paapertelevi purona,
ojana* ojenteleikse,            (: purona)
ranta rantaansa lähellä,
kuin on kahden vaon harjat. -

Pian suureksi sukesi,
mahtavaksi muuttelihe -
papin pellon on leveys,
nälkävuoden on pitu’us!
Jätti oikkunsa ojasen,
juoksunsa ylisen juonet,
enää vainoo ei veneitä,
kylkehen kavioin iske,
kun jo suureksi sukesi,
väkeväksi vääntelihe:
mielen uomaan sai syvyyttä,
vakavuutta pinnan alle.

Länsilaidan reunimmaisna,
Viron – Inkerin välissä,
Narva-joki on nielemässä,
janohonsa lainoomassa*,         (: nielemässä)
Peipsjärven pakovesiä,
Viron tiikin* tulvintoa,        (: lammen)   
kahlatess’ pojan Kalevin,
lautakuormin kulkiessa,
jalkaisin ylitse järven,
kotikonnuille Virohon.
Onpa outoa jotakin,
joukossa jokien näitten,
mitä maassa ei monessa,
eikä nähdä kaikin puolin:
se on Rosson’ se jotakin, 
kutakin ovela virta.*           (R-joki virtailee eri suuntiin)
Ken ihailee sen tapoja,
ylistääpi arvoitusta,
toisin toinen tuon näkeepi,
erin* asian arveleepi. –        (: eri tavalla)

Vierii Rosson’ verkallensa,
siirtää sinnemmäs vesiä,
kohti Vatjan valtasuonta,
pä’in Vaimaan* pääjokea,        (: rannikko-Vatjan)
lempi-Lauas mielessänsä,
mahti sen sydämessänsä.

Kuluu aika’a vähäsen,
pirahtelee piirun verran,
jo on toisin joen tahto,
toisin laitansa sydämen:
nyt taas Narva mielessänsä,
Peipsin poimija povessa:
kunne kääntääpi kaikkensa,
on omaa tai lainaamansa.
 
Toisin toiset tuon näkevät,
arvoitusta arvailevat:
kun aaltoa aleni Lauas,
vesi Narvan notkahteli,
Rossoni vähäväkinen,
virta pieni, vaatimaton,
jakaapi kehosta kaiken,
antaa kaikkensa hätähän,
Laukaan laajemmin elellä,
olla Narvan nurkumatta!

Tämä tanner on tasainen,
vaaraton on vaarallinen,*       (: mäetön on ”sota-Inkeri”)
maassamme vähän mäkiä,
muhkoa ei montakahan,
joskin kolhittu kovinkin,
polettu on maata paljon,
melkein aikojen alusta,
muinaisista huomenista. -
Sodatko silittelivät,
taistotko tasoittelivat,
runomme korven kertonevat,
virtemme välittelevät.
 
On kuitenkin, kaikitenkin
paikoin muutamin mäkiä,
täällä, tuolla kukkuloita.
eräs joista erottuneepi,
yhden huomaa yhdeksästä,
tuon Äijänmäen mokoman,
taatan Tuutarin tanakan,
ylös kynsin kiivettävän,
alas kourin kuljettavan,
tuurultansa* työntelevän,       (: harjaltansa)
suksin-sauvoineen sysävän!

Oli soita näillä seuduin,
hyllyväistä heinikkoa,
vastusta matojen* vatsain,      (: käärmeitten)
sija’a koloille kyitten.
Sieltä sammalleen seasta,
Lintinmaan* rapakkosoilta,      (: vetisen maan)
puolaa poimittu pivo’in,
kaksin kourin karpaloita,
joulun kuulu kantsikoiksi*,     (: ”avolavapiirakka”)
pääsiäisen suupaloiksi.
 
Mutta nyt tätä nykyä,
kadonneessa Inkerissä,
otus outo sai ravalle
jostain jääkauden takanta,
muodoltansa mammuttia,
keholtaan romua rauta-:
rapaa ryyppi, sonki* soita,     (: tonki)
ojia ojennellessa,
kanavia* kuokkiessa.            (: 2. ojia)

Onneton ojat ojensi,
kanavia kaivaeli,
päästä päähän päättömiä,
keksimiä pään kipeän:
siinä penkoi puolukkamme,
karsi karpalot kitahan,
kurassa kovera kärsä,
väärä turpa turpehessa.

Mitä etsi ruoste rukka,
kuta onneton kadotti:
poikasensako poloiset,
pesuensa meltomalmi-,
oli turpehen tupattu,
hyllymaahan hautaeltu,
jättijäiden liikkuessa,
ikiroudan runnellessa,
vaiko käski henki kiero,
toveri* kehotti tollo!          (: neuvostovalta)
Comments