Kaverit–Друзья‎ > ‎Jäsenet‎ > ‎Veikko‎ > ‎Kuoman Kaima‎ > ‎

1906-03-03 Naisen Sorrettu Asema

Naisen Sorrettu Asema

Uusi Inkeri 03.03.1906 Numero 3.

Vuorovaikutus rahvaan jäsenten ja sanomakirjailijan kesken on erinomainen asia, ja sitä juuri olen tarkoittanut Kuoman kaimaksi ruvetessani. Etten siinä ole harhaan iskenyt, vaan sattunut, juuri naulan päähän, siitä on minulla yltäkyllin todisteita.

Epäkohtia paikkakunnilla, ilojansa ja surujansa, apeita mielialojansa on moni kuomistani mulle uskonut, toivoen kauttani asiain parannusta tai lohtua yksityisissä pulmissaan.

Vaikka en voikaan luvata tarttua kiinni aivan yksityistä laatua oleviin asioihin (sehän kuuluu urkkijoille ja panettelijoille, jommoinen kuoman kaima ei voi olla), on velvollisuuteni kuitenkin askarrella asioissa, joilla, personallisesta laadustansa huolimatta, on samalla yleinenkin merkitys. Erikoiset tapahtumat ja olosuhteet ovat näet usein seurauksia yleisistä vaikuttimista ja, päinvastoin.

Siltä kannalta katsoen en saata olla julkaisematta seuraavata kirjettä, joka, puolestaan todistaa, missä sorretussa asemassa nainen, semminkin yksinäinen nainen, meillä yleensä vielä on.

Kirje kuuluu :

K. Kuoman kaima!

Se erinomainen suosio, minkä pakinoillasi olet syvien rivien keskuudessa saavuttanut, panee sorretut ja ylönkatsotut kääntymään puoleesi ja purkamaan sinulle syvät surunsa ja loukatut tunteensa, kuin parhaalle kuoman kaimalle konsanaan. Sillä tinkimätön arvostelusi ihmisen muotoon katsomatta, ja oikeudentuntosi panee minunkin, »herrojen» sortaman naisparan, avaamaan sinulle paljon kärsineen sydämeni.

Olen köyhä sotamiehen vaimo Moraan Onttolasta. Avioliittomme kolmannella, vuodella annettiin mieheni sotamieheksi. Yksin jäätyäni appeni kotiin, tiesin jo, ettei minulla tässä tule pitkällistä eloa, sillä riidat, torat ja tappelut, jotka siellä kuuluivat jokapäiväiseen elämään, tekivät mahdottomaksi rauhallisen ja, sovinnollisen yhteiselämän minulle, joka vanhempieni kristillisessä kodissa olin tottunut kokonaan toisellaiseen järjestykseen.

Tarvittaessa voivat naapurit sen todeksi näyttää.

Tuskalla vietettyäni kurjaa elämääni tuossa peltsepupin pesässä syksystä pääsiäiseen, täytyi minun lähteä talosta, vakainen lapsi sylissä, avaraan maailmaan, jossa ei ollut kattoa, ei suojaa kahdelle turvattomalle.

Sanoin -- tuskalla sillä, hyvä kuoman kaima, löytyneekö tässä kurjuuden maassa vielä kamalampia hetkiä kuin ne, mitkä minua onnetonta kohtasivat tuona samaisena talvena?

Usein keskellä yösydäntä syntyi meillä hirveä tora, jota seurasi kamala tappelu, ja silloin ei auttanut muu kuin kimmahtaa, leposijalta, ja lapsi kainalossa itkien paeta naapuritaloon. Sydäntä repii tuota ajatellessa!

Syntymäkotini on köyhä; äitini elätti seitsemää lastaan kättensä töillä, sillä maata oli vain yhden miehen sarka, ja kukapa sitäkään olisi runkannut, kun isäni oli vaivaloinen, veljet pieniä, sinne piti kuitenkin minunkin turvata -- elämään äidin hartioilla.

Heti sodana alettua vietiin mieheni sotatantereelle.

Murhe entisen lisäksi!

Vähistä varoistaan äitini vielä evästi miestä matkalle -- ei hennonnut muuten olla... Mieheni oma koti pysyi kylmänä tässä Kohden, kuten sitte koko sodan ajan.

Ne olivat, kovia aikoja, naisen sydämelle. Minulle syntyi tyttö -- se oli ristittävä. Isä kuoli -- se oli haudattava, kaikki samoilla äitini vaivannäöillä. Silloin päätin hankkia- apua appelasta, mutta siellä korskisti hänkäsivät:

»tule kottii, kuka sinun käsk hyppimää!»

-- Kokosin kylänmiehet, valitin heille avuttoman asemani. Valitus ei kaikunut kuuroille korville: yksimielisesti päättivät ukot luovuttaa minulle appeni tilasta miehen maan ja kehottivat olemaan erillään koko talosta, koska semmoisessa pesässä ei tule toimeen. Mutta isä, ei siihen suostunut ja > asia raukesi.

Neuvoivat tarssinan luo. Menin. Mutta turhaan valitin, ylpeä kunnan vanhin ei viitsinyt kuullakaan puhettani, ärjäsi vaan:

»mäne, elä siell,
miks läksit pois!»

Kuumat kyyneleet vierähtivät poskilleni; tunsin itseni kaikkien hylkäämäksi ja sortamaksi. tuolla »oikeuden ja totuuden valvojan» talolla sammui vähäinenkin toiveeni minulle kuuluvista, oikeuksilta.

Viime kesänä levisi huhu, että Pietarissa annetaan apurahoja soturien perheille. Lähdin monen muun keralla sinne, etsimään tuota hyväntekeväisyys-laitosta, Löytyi se paikka, ja tosi oli asia. Siellä nimet kirjoihin otettiin ja luvattiin pravlenjan kautta ilmoittaa, milloin saa tulla »polutskaan».

Taasen toivo!

Elettiin, odotettiin. Tuli syksy, ei kuulu kutsua; tuli talvi -- toiveet raukesivat. Petosta sekin, ylhäisten ivaa kaikki.

Yhtäkkiä herättää eräs soturin nainen sammuneet toiveet jälleen, sanoen saavansa luvatut apurahat -- 10 ruplaa. Se on iso summa köyhälle joululahjaksi aina keisarin emolta saakka.

Ei siis vielä unohdettu!

Taas läksin Pietariin. Ja 11 p. tammikuuta (1906) oltiin taas siellä entisessä paikassa. Olin taaempana, kuulin kuinka, toisille ystävällisesti sanottiin: miksi ette tulleet ennemmin? Tuli minunkin vuoroni, katsoivat kirjoista ja

-- -- -- Apurahan sijasta sanotaan:

»teidän tarssina laittoi tänne tiedon sinusta, että, teillä eletään varakkaasti, ettet tarvitse apua».

Luulin veren jähmettyvän suonissani, en uskonut kuulemiani! Mitä? oliko meidän tarssina tuonkin lahjan jalkoihinsa, tallonut? Oliko hänellä, rikkaalla miehellä, sääli ylhäisten rahoja?

Mutta niin se oli;
pois käskettiin.
Missä oikeus,
missä sääliväisyys?

Kuoman Kaima

Comments