Vironsusi

VIRONSUSI


Inkeriläinen satu.

I.


Häät   olivat   alkaneet.  Nuorisoa   kokoontui
suurissa  joukoin   häätaloon,  mutta  suuressa
häätuvassa   vallitsi   kuitenkin   hiljaisuus.
Naiset  seisoivat   ääneti,  tahi  kuiskailivat
salaa, pelokkaasti toisilleen, nuoret miehetkin
puhuivat    aivan   kuin    olisi   kirkkoherra
saapuvilla  ollut.  Kirkkoherra  ei  kuitenkaan
saapuvilla ollut, mutta  penkillä pöydän päässä
istui harteva,

    punapartanen    mies,     jonka    tuuheat,
    ohimoitten    puolella     ylös    pyrkivät
    kulmakarvat   jo    yksistään   todistivat,
    ruskeista    silmistä   ja    koukkunenästä
    puhumattakaan,  mikä   hän  oli  miehiänsä.
    Poppamiehelle   aina    häissä   kunniasija
    tarjottiin, jotta  ei hän  nuorille parille
    mitään  onnettomuutta  toisi  ja  ilkeitten
    muukalaisten vihat karkottaisi.

    Niinpä   istui    nyt   Louhelan   Anttikin
    kunniasijalla, katseellaan  jo arat ihmiset
    mykistäen ja  kulmakarvojensa rypistyksellä
    hurjimmat  rajupäätkin   hilliten.  Morsian
    koetti parastansa,  tarjosi Antille olutta,
    toi viinaa, mitä hän vaan halusi ja talossa
    tarjona löytyi.

Astuipa   tupaan    nuori,   solakkavartaloinen
mies,  jonka   päivettyneet  kasvot  todistivat
lujuutta, avonaiset siniset silmät lempeyttä ja
hyvänsuontia,  korkea, valkea  otsa ymmärrystä,
terävyyttä.  Kukaan ei  häntä tuntenut,  kaikki
katsoivat häneen kysyvästi.

»Onko täällä  häät vai hautajaiset?»  kysyi hän
vilkkaasti pöydän puoleen astuen.

»Mitä  se  sinuun   koskee»,  virkkoi  synkästi
Louhelan Antti.

»Eihän  tuo  juuri suuresti  koskekaan.  Ulkona
sanottiin minulle  täällä häitä  vietettävän ja
täällä ollaan hiljaa kuin kalassa».

Morsian  astui vieraan  luo olutta  tarjoamaan,
samalla   kuiskaten   hänelle   salaa:   »Olkaa
varovainen, Noita-Antti istuu pöydän päässä».

Vieras otti  olut haarikan, astui Antin  luo ja
virkkoi: »Terve veli,  minä kuulin, että olette
sydänyöllä  kirkkomaalla  vieraissa käynyt  Vai
sinä  se  sitten  olet se  Louhelan  Antti,  no
oikeinpa  tuo oli  lysti  sattumus, että  sinut
kerran kohtasin».

»Saat olla hiljempaa, jos tahdot tuvassa olla»,
vastasi ankarasti

Antti.

»Hiljempaako?  No jo  nyt  jotakin,  ei me  nyt
hautausmaalla olla. Häät  täällä on. Tanssimaan
siis nuoret,  me laulamme kahden.  Ja saattepas
silloin  kuulla lauluja,  jommoisia ette  kuuna
kullan  valkeana  ole   kuulleet.  Vieras  kävi
istumaan Antin viereen, tyhjensi haarikan.

»Mitä  virkaa   teillä  täällä   oikeastaan  on
poppamiehellä»,    kysyi   hän    häävieraisiin
kääntyen,  »meidän  puolella   ei  hänellä  ole
muuta tekemistä, kuin laulaa häissä, parantelee
elukoita ja karkoittaa luteita vuoteista».

Jo  suuttui   Antti.  Nyrkkinsä   hän  pöytähän
täräytti ja  karkealla äänellä  urahti: »Jollet
nyt  leipäläpeäsi tukkea,  niin sinut  turkanen
viepi».

Kovasti  tästä   säikähti  hääväki,   joka  oli
iloisan   vieraan   leikillisten   sanojen   ja
uskaliaan  käytöksen   rohkaisemana  lähemmäksi
pakkautunut,  moni   naiseläjä  itkuun  pelosta
hyrähti.  Vaaleana  tuli  morsian  vieraan  luo
rukoillen häntä poppamiestä rauhaan jättämään.

»Poppamies olen minä  itsekin», virkkoi vieras,
»ja sellainen poppamies  olenkin, että Louhelan
Antin käännän kahdeksaan käppyrään».

Suuri  oli   yleisön  hämmästys,   mutta  suuri
oli  uteliaisuuskin.  »Nyt tässä  kummia  nähdä
saamme»,   arvelivat,  »kun   kaksi  tuollaista
kerran yhteen sattui».

Antti puri  huultansa ja oli ääneti.  Hän tiesi
kyllä kenen kanssa hän oli tekemisissä, ja pian
hänelle  selvisi  tehtävänsä. Yhdellä  kyydillä
kaksi asiaa, ajatteli hän.

»Vai olet sinä  minun virkaveljeni», lausui nyt
Antti ystävällisellä  äänellä kaikkien suureksi
kummastukseksi.

»Sopiihan    sitä    kaksikin   pirua    yhteen
kirkkoon, arvelet  kaiketi», virkkoi puolestaan
ivallisesti tuntematon.

»Vaikkapa   niinkin»,  Antti   tuohon  vastasi,
tarttui haarikkaansa ja tyhjensi sen. Ennenkuin
hän  sen  kuitenkin   pöydälle  pani,  vierähti
haarikan pohjaan jotakin.

»Uutta juotavaa»,  komensi hän. Ja  pian olivat
haarikat  kuohuvaa  olutta täynnä.  Antti  veti
vieraan haarikan eteensä.

»No   en  luullut   toden  totta   tänä  iltana
virkaveljeä kohtaavani. Mitäs  me tässä turhiin
loruihin   aikaamme    kuluttaisimme.   Eiköhän
lystiksemme koeteta, mitä kumpikin taitaa, noin
huvin vuoksi vaan».

»No siihen olen minä valmis», virkkoi vieras.

Tarttuen  siihen  haarikkaan,  joka  äsken  oli
vieraalla ollut, kolautti Antti sitä toiseen ja
taasen virkkoi: »Ensin  kaulaa kastellaan sitte
ihmeitä tekemähän käymme».  Hän joi haarikkansa
pohjaan ja vieras seurasi esimerkkiä.

Välähtävätpä  noidan  silmät, kun  hän  vieraan
näki   pohjahan  asti   haarikan  tyhjentäneen.
Pirullisella riemulla alkoi hän nyt jutella.

»Kernaasti  minä  vertaiseni kanssa  kilpailuun
käyn,  mutta  ken   takaa,  oletko  sinä  minun
vertaiseni».

»Koetetaan, koetetaan».

»Niin, koettakaahan, silloinhan mekin tiedämme,
kuka teistä maailman pääpoppa on ja ketä meidän
kunnioittaa ja pelätä  tulee», lausui eräs mies
häävieraitten keskeltä.

»No, hyvä! Tuokaa uutta olutta», virkkoi Antti.

Olutta tuotiin.

»Valitse nyt  itsellesi toinen  näistä», jatkoi
Antti.  »Minä  tyydyn   siihen,  minkä  minulle
jätät».

Vieras  veti  eteensä  toisen  haarikan,  yhäti
tarkastaen  ääneti  Anttia. Äkkiä  rehahti  hän
nauramaan, ruveten selittämään häävieraille:

»Tiedättekö  te», sanoi  hän  »missä on  noidan
voima. Se  on siinä,  että ei pelkää  ketään ja
osaa  toisia pelotella.  Tämä Antti  on osannut
teitä  pelotella ja  nyt hän  on mahtavin  mies
keskellänne. Mutta minäpä en häntä pelkää, vaan
sanon suoraan,  että hän on  suuri valehtelija,
konna,  joka  teidän  olisi  heitettävä  ovesta
ulos».

Nyt raivostui  Antti. Hänen  silmänsä kiiluivat
vimmasta,  pitkät,   harmaat  hampaat  pyrkivät
huulien takaa ikäänkuin saaliin kimppuun, hänen
tukkansa  nousi  pörrölleen  ja  partaansa  hän
kädessään  veteli   silmänräpäyksen,  ikäänkuin
tuumien, mitenkä on hänen hävytöntä muukalaista
rankaistava.  Nyt  ojensi hän  päänsä  pystyyn,
nosti kätensä vierasta kohti ja lausui:

»Tuonen voimat, turman tuojat,
Manalaisten mahtavimmat
Tuolle tuokohon häpeän,
Iki-itkut ilkiöille.

Liian suopea ois surma
Liian helppo helvetissä,
Ankarista ankarimman,
Rangaistuksista rajuimman
Ansaitsee hän ainiaaksi.

Korpiksi jos kohoaisi
Linnun teitä liitämähän
Pellon sontaa sonkimahan
Nurmen alta nuokkimahan,

Viel' ois kelmillä keveä
Liian helppo herjaajalla.

Kalaksi jos katoaisi
Järven jätkäksi tulisi
Viel' ois heittiöllä helppo
Viel' ois vaivat liian lievät.

Sudeksi tuo survatkahan
Metsän hulluksi hukaksi
Luppakorva luntioksi
Häijyksi on hännäkkääksi.

Älköön ilmoisna ikänä
Kuuna kullan valkeana
Pääskö tuosta pälkähästä
Ihmislapsien iloihin
Osakkaaksi ihmisonnen,

Jollei konsa kuonohonsa
Suuhunsa saa suuruseksi
Leipäsuolaa leukoihinsa
Neijon kaunosen kädestä».

Ei   ollut   hän    vielä   loppuun   hirmuista
kiroustansa  sanonut,  niin  jo  rupesi  vieras
vaalenemaan, horjumaan; kaatui sitten lattialle
ja rupesi ylönantamaan.

»Mene  kurja  tunkiolle  saastaisia  sisuksiasi
tyhjentämään»,   lisäsi   noita,  ja   tarttuen
voimakkain käsin kovaonniseen, raastoi hän koko
hääväen kauhistukseksi miehen tunnotonna ulos.

Äänetönnä,    kauhusta    vavisten    seisoivat
häävieraat  vielä  jonkun aikaa,  ja  rupesivat
sitten hitaasti yksitellen kotiinsa vaeltamaan.
Ei koskaan  näkynyt sen koommin  tuota reipasta
uljasta   muukalaista   niillä  tienoin,   eikä
hänen  ruumistaankaan  kukaan  löytänyt.  Mutta
Louhelan Antin  kuuluisuus kasvoi kasvamistaan.
Kaikkialla    häntä   kestittiin    ja   hyvänä
pidettiin,

    sillä ei kukaan uskaltanut niin vaarallisen
    miehen vihoihin joutua.

II.


»Voi äiti! Kultaani ei kuulu.»

»Älä  lapseni   ole  vielä   huolissasi,  kyllä
hän  vielä  tulee.  Tapahtuuhan  elämässä  aina
kaikellaista odottamatonta.»

Äiti silitti  lohduttavasti tyttärensä vaaleita
suortuvia,  koettaen näyttäytyä  niin iloiselta
kuin   mahdollista,  mutta   epätoivo  hänenkin
kasvoistaan jo kajasti.

Päivä  kului,   vieri  viikko,   toinen,  mutta
kaivattu   ei   palannut.    Jo   oli   Helena,
Koivulan emännän  ainoa tytär,  itkenyt kuiviin
kyyneleensä,   vakavana,    hiljaa   huokaellen
työskenteli     hänen    äitinsä     kotoisissa
askareissa.  Talon  työt  olivat  seisattuneet,
sillä    ainoa    talon   mies    oli    poissa
tietämättömiin  kadonnut.   Matti  oli  nuorena
maankulkijana taloon tullut,

    jäänyt  sinne  talvipakkasia  pakoon,  eikä
    sen   koommin   talosta  lähtenyt.   Emäntä
    kohteli  häntä   kuni  omaa   poikaansa  ja
    kesäisissä ulkotöissä,  talviaskareissa oli
    hän  Helenan  sydämmen  voittanut.  Yhdessä
    olivat  he kasvaneet  ja yhtehen  päättivät
    ikipäiviksi jäädä. Jo oli hääpäivä määrätty
    Helluntaiksi  ja   Matti  läksi  Pietarista
    häätarpeita hankkimaan,

    mutta  siltä  matkalta ei  hän  milloinkaan
    palannut.   Liekö   hänet   sitten   rosvot
    surmanneet, vai sudet syöneet.

Syrjässä   muusta   kylästä  törrötti   Koivula
yksinään,  sen   asukkaatkin  olivat  tottuneet
enimmäkseen  erillään  muusta kylästä  olemaan.
Mutta  Helena  ei   huomaamatta  jäänyt.  Hänen
solakka vartalonsa oli jo kauan saanut emäntien
silmät  kesä-aamuina  heinää lyödessä  itseensä
kiintymään. Kylän pojat tiesivät lopen hyvästi,
ettei  hänelle   kukaan  kylän   tyttö  vertoja
vetänyt.

    Olipa  hän  kirkkomäellä vieraatkin  saanut
    kysymään:  »kenenkä  tytär tuo  soma  tyttö
    on?»

Jo  oli Helenalla  sulhasia  käynyt iso  joukko
toista  kymmentä, naapuripitäjäänkin  oli häntä
rahomassa  käyty,  mutta   hän  ei  ollut  enää
saatavissa.   Matilla  oli   hänen  sydämmensä,
Matissa oli hänen elämänsä.

Kylässä  tuumittiin ja  ihmeteltiin. Minne  oli
Matti lähtenyt, minne oli hän kadonnut. Olisiko
riita syntynyt hänen ja emännän välille, ja hän
lähtenyt  samaa tietä  kuin hän  oli tullutkin,
vai olisiko Helena hänet  hylännyt ja hän siitä
syystä  ikipäiviksi   talon  jättänyt.  Käytiin
kyllä tavan takaa  Koivulassa urkkimassa, mutta
yhtä  vähän antoi  äiti kuin  tytär tyydyttävän
selityksen.

Sunnuntai-iltana oli  kylän nuoriso kokoontunut
erääsen  taloon  leikkiä lyömään  Hiki  virtasi
pelimannin   otsalta   ja  punasina   hehkuivat
tyttöjen posket.

»Susi, susi,  katsokaa, susi istuu  tuolla joen
penkereellä  tänne  päin vilkuen»,  huusi  yksi
tytöistä syöksyen säikähtyneenä latoon.

Heti  tempasivat  nuoret   miehet  mitä  aseita
käsiinsä saivat ja läksivät petoa hätyyttämään.
Pelimanni pani soittokoneensa pölkylle ja lähti
ovelta katsomaan.

»No  enpä  ole  ijässäni  noin  rohkeata  sutta
nähnyt.  Tuskin   on  vielä   hämärtämään  ilta
käynyt,  niin  tuo   vonkale  jo  tulee  koiria
tavottelemaan.   Eipä   ole   pahaksi   onneksi
pyssymiestä   kylässä.  Katsokaas   vaan  tuota
pakunaa.  Ei  ole millänsäkään,  vaikka  joukko
poikia  sen  kimppuun rientää.  Häntäänsä  vaan
häilyttää.»

»Voi  noita   pelkureita»,  äänsi   yksi  tyttö
joukosta. »Eivät uskalla pedon kimppuun käydä.»

»No,   jopas   tuo    läksi   kuitenkin   astua
lönkyttämään  metsään   päin»,  virkkoi  taasen
pelimanni. »Mutta  olkaa nyt  varoillanne Vielä
se  surman  muutamalle  koiralle tuo,  eikä  se
lapsiakaan pois heitä, jos hampaisiinsa saa.»

Pojat  tulivat takasin  ja kauan  keskusteltiin
siitä,   kuinka   se   susi   katsoa   murjotti
ahdistajiinsa,   kuinka   sillä  toisista   oli
enemmän  rusappa  toisista  harmahtava  turkki,
millaiset  korvat  sillä olivat,  mutta  kaikki
olivat samaa mieltä  siitä, ettei se laisinkaan
hampaitaan    irvistänyt,   vaan    päinvastoin
häilytti häntäänsä aivankuin paras kotikoira.

Mutta  pianpa  haihtui susijuttu,  kun  kylästä
tuli uutinen, että  kohtsillään tulee Koivulaan
»tupakaiset»   Jokaikinen    töppönen   silloin
kiireemmän kautta  liikkeelle läksi,  ja kaikki
ohjasivat kulkunsa Koivulaa kohden.

Surkeata  oli  nähdä  Helenaa,  kun  hän  kuuli
taasen sulhasten tulevan.

Hän   pyysi   äitiään  kieltämään   tupakaisten
pidonkin,  mutta  äiti  arveli,  että  antaahan
noitten tulla,  haihduttaapa uusi  tapaus vähän
tytön  surua.   Jo  tulla   törmäytti  sulhanen
pihalle:  roteva,  ruskea partanen  mies,  joka
ensi silmäyksellä jo säikytti nuorison.

»Herra  Jumala!»  kuului joukosta.  »Tuohan  on
Louhelan Antti!»

Tukahduttava hiljaisuus  vallitsi, kun sulhanen
astui puhemiehineen tupaan.

Huultaan   purren   mulkoilivat  kylän   nuoret
miehet kosijaan, joka  uskalsi edes yrittääkään
viedä kaunottaren  heidän joukostaan; vaaleina,
pelokkaina   tuijottivat  neitoset   kuuluisaan
poppamieheen, joka niin  odottamatta oli tullut
heidän sunnuntai-iloansa häiritsemään.

Kosimistemput   alkoivat,  mutta   takasin  vei
Helena heti  paikalla rahat.  Sulhanen katsahti
ensin  kummastuen,   mutta  pian   sen  jälkeen
ylevällä   ivalla   morsiameen,  vieden   rahat
hänelle uudelleen Kun  morsian kuitenkin vasten
tavallisuutta heti paikalla heitti silkkiliinan
rahoineen takasin, loppui Antin kärsivällisyys.
Hän ei ollut tottunut vastahakoisuuteen.

    Uhkaavana nousi hän seisoalleen ja kääntyen
    yleisöön virkkoi: »Minä  tulen vielä kerran
    takasin,  mutta  voi  teitä, jos  tyttö  ei
    silloin rahoja ota vastaan.» Sen sanottuaan
    läksi hän.

Kauan  katsoivat  vieraat  äänetönnä  toisiinsa
ja läksivät  sitten pelokkaina  kotiansa kohden
astumaan.

Mutta  metsän  vierustalla  istui  taasen  susi
pitkin kylätietä  kulkevia tähystellen. Silloin
lausui  pelimanni:   »Tuo  ei   hyvää  ennusta.
Katsokaa   tuonne.   Siinä    on   yksi   hänen
apulaisistaan.»

Nämä  sanat lensivät  nuolen nopeudella  suusta
suuhun ja kun muisteltiin poppamiehen viimeisiä
sanoja, ei kukaan enää epäillyt, että koko kylä
oli hukassa,  jos Helena  kieltäytyisi Louhelan
Antille  menemästä.  Kylänvanhin  jo  ajatteli,
että  siitä voisi  suurta  hyötyäkin olla,  jos
sellainen   maankuulu  mahtava   kylän  vävyksi
saataisiin.

    Eipä  silloin  vieraitten  vihat  raavaisin
    osuisi,    eikä    saunoissa    kummitukset
    viihtyisi.

Mutta jumalinen Rist-Riehkalan  Katri ei siihen
tyytynyt.  Hän  meni suoraan  Koivulan  emännän
puheille  ja   selitti,  että  Jumala   sen  on
sallinut, jotta Helena menisi Louhelan Antille.
Kuka sen  ties, kuinka hyvä mies  hänestä vielä
voisi tulla, jos hän kristillisen vaimon saisi.
Ehkä  hän   vielä  oikealle   tielle  perkeleen
pauloista  palaisi  ja  iloksi  tulisi  taivaan
valtakunnalle.

Helenan  äiti  ei  kuitenkaan  näille  puheille
korvaansa kääntänyt.

Mutta   Antin   apulainen,    susi,   se   tuli
yhä  rohkeammaksi.  Kerran   kun  Helena  aamun
koittaessa meni kaivolta  vettä noutamaan, tuli
susi  niin lähelle,  että  hän ämpärin  kaivoon
viskasi ja hädin tuskin kotiin pakoon pääsi. Ja
minne Helena  tahi hänen äitinsä  läksikään oli
susi aina kuni paholainen kintereillä.

Sattuipa  nyt   kylän  vanhimman   paras  lehmä
mahoksi  tulemaan  ja   toisesta  talosta  kana
pesälleen kuolemaan, silloin ei kyläläiset enää
tahtoneet  kauemmin   kärsiä;  he  kokoontuivat
miehissä Koivulaan ja  sanoivat emännälle, että
tässä  ei enää  mikään  juonittelu auta.  Hänen
täytyy   antaa  tyttärensä   Louhelan  Antille.
Silloin hyrähti hellä äiti itkemään ja virkkoi:

    »Tehkää, mitä te,  hyvät naapurit, paraaksi
    katsotte».

Vielä samana  iltana lähetettiin  Antille sana,
että nyt oli Helena valmis hänelle tulemaan.

Kylän  pojat  kyllä   hammasta  purivat,  tytöt
kyllä  surkuttelivat  Helenan  kovaa  kohtaloa,
mutta eiväthän  pojat mitä noidalle  voineet ja
tytöistä  moni  ajatteli,  että kun  Helena  on
tieltä  pois  saatu,  niin  saadaanpahan  pojat
taasen liikkeelle.

Olivathan  kylän  paraat   pojat  vaan  Helenan
tähden häähommansa jättäneet.

Helenan tila oli kamala. Teillä tietymättömillä
oli  Matti.   Jos  hän  olisi   tietänyt  hänen
kuolleen,  olisi  hän vähemmän  lukua  pitänyt,
mihin  hänet  myytiin.   Mutta  jos  hän  vielä
elossa oli, jos  hän palaisi hääpäivän jälkeen!
Haamuna liikkui  hän kujassa  lehmiä hyväillen,
tietämättä missä  hän oli, ketä  hän puhutteli.
Syödä ei hän voinut  ollenkaan ja laihtui päivä
päivältä niin,

    ettei   poskien   ihanasta   punasta   enää
    jälkiäkään  ollut   jälellä.  Silmien  alle
    ilmaantuivat   mustat    kaaret,   saattaen
    polosen  äidin epätoivoon.  Haudan kolkkous
    vallitsi   Koivulassa,  jossa   ennen  niin
    suloinen   kotilämpö,    niin   onnellinen,
    hiljainen perhe-elämä oli vallinnut.

III.


Helena   on   kihloissa.  Häävarustukset   ovat
valmiina.   Äiti   panee  huokaellen,   itkusta
turvonnein  silmin, iltasta  pöytään. Synkkänä,
äänetönnä istuu Helena penkillä, kädet veltosti
ristissä   polvilla,  pää   kallellaan  ikkunan
reunaa   vasten.  Hänen   silmänsä  tuijottavat
haaveksivasti  metsään,  aivankuin  näkisi  hän
sieltä kaivatun ystävänsä tulevan.

»Katso äiti, tuolla  hän tulee, kuinka uljaalta
hän näyttää.»

Äiti   kuulee   hänen   houreensa,   mutta   ei
sano  sanaakaan.   Hänen  sydämmensä   on  niin
täynnä,  että  sieltä   itkua  purkaus  pääsisi
ensimmäiseksi, jos puhua yrittäisi.

Samassa astuu tupaan Rist-Riehkalan Katri.

»No,  mitenkä  se  morsian  jaksaa,»  hän  heti
ovella alkoi. »Ai, ai, laiha yhäti vaan Pitäisi
syödä  paremmin No  niinhän  ne morsiamet  ovat
aina:  ennen  häitä  laihtuvat  ja  vaalenevat,
häitten  jälkeen rupeavat  pulleiksi punakoiksi
käymään.»

»No, vieläkö sinua mahtava sulhasesi pelottaa,»
kysyi hän, käyden

Helenan viereen istumaan.

»Ei,» vastasi Helena koneentapaisesti.

»Se  on oikein,  tyttöseni.  Mitä sinä  hänestä
pelkäät.  Ei  hän  sinulle pahaa  tee  Ja  mikä
mahtava  emäntä sinusta  tulee Sellainen  suuri
kartano,   viisi   lypsävää  lehmää,   lampaita
kymmenittäin  ja  hevoset  ja  hopeaiset  siiat
ja  mitä  vaan  toivoa saattaa.  Kuuluu  olevan
paljon puhasta rahaakin Ja kaikki ihmiset sinua
silloin pelkäävät,

    kunnioittavat.  Eikö  se  ole  ihmeellistä,
    kuinka  Jumala johtaa  meidän askeleitamme.
    Kukapa   olisi   kuukausi  sitten   uskonut
    sinun  tulevan  Louhelan  Antin  mahtavaksi
    emännäksi Mutta  muista Helena,  mitä Herra
    on sinulle  käskenyt. Kärsivällisyydellä ja
    Jumalan polvella  on sinun  ohjattava hänen
    askeleensa  oikealle   tielle,  ettet  sinä
    pahennukseksi tulisi.»

»Katso  tässä,»  sanoi hän  ottaen  sisälöstään
palan  leipää.   »Tämän  voileivän   olen  minä
sinulle  siunannut.  Kolmea apostolin  kirjasta
olen  lukenut  kolme  lukua kustakin  ja  kolme
kertaa  olen  sille  suoloja  riputtanut  siitä
suuresta  suolakontista,  joka on  jo  kolmelle
sukupolvelle  onneksi  ja menestykseksi  ollut.
Syö   se  maata   käydessäsi   ja  lue   sitten
kolme  kertaa  Isämeitä  ja  Uskontunnustus  ja
Herrasiunatkoon.

    Se sinulle onnen tuopi.»

Hän  antoi  Helenalle leipäpalan,  jonka  tyttö
pisti poveensa.

Vielä  rupatti  Katri  kauan  aikaa,  ja  läksi
viimein,   luvaten  seuraavana   päivänä  tulla
auttamaan

Hänen mentyään istui Helena vielä kauan ikkunan
kohdalla; äiti puuhasi yhäti, tupaa siivoten ja
ruokia  seuraavaksi  päiväksi  valmistaen.  Hän
ei huomannutkaan,  että Helena  nousi penkiltä,
hiipi  ulos  ja  läksi  hitaasti  metsään  päin
kävelemään.

Helena  tuli metsän  reunaan, tunkeutui  tiheän
pensaikon läpi ja  pyrki yhä kauemmas aivankuin
olisi   salainen    voima   hänen   askeleitaan
yhäti  eteenpäin  johdattanut.  Hänen  silmänsä
tuijottivat   haaveksivasti    eteensä,   hänen
hiuksensa   olivat   hajallaan,  kesäisen   yön
viileys ei häneen tuntunut.

Jo   levitti    aamunkoi   punaisen   vaippansa
itäiselle taivaalle,  linnut heräsivät unestaan
ruveten vierastaan  viserryksillä tervehtimään.
Helena   istui  matalalla   kivellä,  lirisevän
puron  reunalla,  joka   vasta  oli  keväisestä
kiireestään päässyt ja nyt rauhallisena suuteli
kevätaurinkoa etsivien pulpukaisten päitä. Mitä
ajatteli neito,

    minne   oli  mielikuvitus   hänen  sielunsa
    liidättänyt?   Äsken  luuli   hän  olevansa
    matkalla taivaasen, jonne hänen sulhonsakin
    oli   mennyt.   Hänen  jälkiään   oli   hän
    seurannut   läpi  niittyjen,   metsikköjen,
    mutta  puron  kosteaan  laaksoon  tultuaan,
    heräsi  hän  unelmistaan.   Nyt  luuli  hän
    olevansa  hylätty kerjäläistyttö,  jolla ei
    ollut ketään omaisia,

    ketään   ystäviä.   Linnut   vaan   hänelle
    ystävyyttään  osoittivat,   niitten  laulua
    hän  nyt  istahti kuuntelemaan,  sillä  hän
    ymmärsi niin  hyvin heidän  puheensa, »Tule
    meidän seuraamme», lauloivat he, »meillä ei
    ole  suruja  ei  huolia,  aamun  koittaessa
    alkaa  ilomme   ja  illan   tultua  nukumme
    tyytyväisinä oksallemme riemuiten seuraavaa
    aamun pikaisesta tulosta».

     Ja  Helena   luuli  lintu   olevansa,  hän
     rupesi    laulaa   hyrisemään    itsekseen
     ja   sai  linnutkin   äänettöminä  itseään
     kuuntelemaan.

Mutta   eipä   siinä  kyllä.   Metsän   reunaan
ilmaantui  harmahtava  eläin  ihailemaan  hänen
lauluaan; se astui hitaasti häntä kohden, tavan
takaa  seisattuen  aivan   kuin  lupaa  pyytäen
lähestyäkseen.

Ja Helena huomasi eläimen. Hän oli monta kertaa
ennen  sitä  säikähtäen pakoon  juossut,  mutta
nyt  ei  hän säikähtänyt  Päinvastoin  viittasi
hän sille  kädellään sanoen: »Tule,  tule tänne
susirukka,  älä pelkää  Olkaamme me  ystävyksiä
Yksin   hylättynä,   vihattuna  kuleksit   sinä
metsässä, yksin olen minäkin». Ja susi lähestyi
häntä askel  askeleelta pelokkaasti  hiipien ja
häntäänsä ystävyyden merkiksi häilyttäen.

    Sen   silmistä   loisti  niin   ihmeellinen
    kirkkaus. Helena tuijotti kauan sen silmiin
    aivankuin  hän   olisi  ennen   muinoin  ne
    nähnyt, ja rupesi eläintä silittelemään. Ja
    susi ymmärsi Helenaa,  se nuoleksi nöyrästi
    hänen  käsiään, murisi  ystävyyden merkiksi
    ja  koetti kaikin  tavoin osoittaa,  kuinka
    äärettömästi hän oli hänelle kiitollinen.

»Sinulla on varmaankin  nälkä, ystäväni», sanoi
Helena  hetkisen   päästä,  ruveten  taskustaan
jotakin  syötävää etsimään.  Povestaan löysikin
hän vihdoin leipäpalan ja ahnaasti tempasi susi
sen hänen kädestään

IV.


Koivulassa  vietetään häitä.  Voitokkaana istuu
Louhelan Antti pöydän  päässä, vieressään nuori
ihana Helena.  Hääväki liikkuu vapaasti,  se on
jo  tottunut  Antin  seuraan. Onhan  Antti  nyt
kylän  vävy  ja  suojelija.  Helenan  katseesta
välkkyy  tavaton  onnellisuus,  hänen  silmänsä
säihkyvät riemusta,  mutta jotakin salaperäistä
heijastuu kuitenkin hänen kasvoistaan.

»Enkö minä sitä  sanonut», sanoo Rist-Riehkalan
Katri  Helenan  äidille.   »Kun  se  kerran  on
tapahtunut,  niin  ei  se häntä  enää  peloita.
Ja  teki   se  siunaamani   leipäpytkykin  oman
vaikutuksensa».

»Ihmeellistä»,   sanoi  Helenan   äiti.  »Eilen
illalla  oli hän  vielä  ihan  sekasin ja  tänä
aamuna  puhui  hän   jo  ihan  niinkuin  toinen
ihminen. Näytti  oikein riemuitsevan onnestaan,
suuteli  ja  hyväili   minua  niin,  että  minä
olin   pyörälle   käydä.   Herran   tiet   ovat
käsittämättömät».

Hääriemu  oli  noussut  korkeimmilleen,  nuoret
tanssivat,    vanhat   puhelivat    vilkkaasti,
mitkä    vuoden   toiveista,    mitkä   Helenan
tulevaisuudesta.    Silloin     aukeni    tuvan
ovi.   Silmänräpäyksessä   vaikenivat   leikit,
hämmästyneinä tekivät kaikki tietä tulijalle.

»Mitä nyt?» kysyi kummastuen Antti.

»Herra Jumala!» kuului  talon emännän kiljahdus
väkijoukosta.

»Matti!»

Ennenkuin kukaan  muu ehti  sanaakaan sanomaan,
astui tulija Louhelan

Antin luo  ja kauhea taistelu alkoi.  Mutta jos
oli Antti harteva, niin

oli  Matilla työntekijän  rautakourat. Jäykkänä
korisi hetkisen päästä

Antti lattialla. Matti oli hänet kuristanut

Kamala  oli  ollut ensimmäinen  kohtaus,  mutta
se  riemu,   mikä  ensi   kauhistuksen  jälkeen
pääsi  vallalle oli  kahta suurempi.  Nyt vasta
kun  tuon  seudun hirmuisen  painajaisen  Matti
oli   tunkiolle   heittänyt,   tunsi   jokainen
sanomattoman   helpotuksen.  Kun   sitten  koko
hääväki oli  saanut Matilta kuulla,  kuinka tuo
noita oli hänet vironsudeksi manannut ja kuinka
hän   sitten  leipäsuolan   Helenalta  saatuaan
takaisia oli ihmiseksi tullut,

    silloin vasta kaikille selveni, millaisesta
    paholaisesta he olivat pelastuneet.

Salaa  haudattiin  samana yönä  Louhelan  Antin
ruumis metsän syvimpään sopukkaan, Matti vietti
kohta  sen   jälkeen  häänsä   Helenan  kanssa,
mutta pitkiin  aikoihin ei  koko paikkakunnalla
löytynyt muita  kuin Matti, joka  uskalsi mennä
Louhelan Antin haudan läheisyyteen.

Comments