Syvällä tammen juuret

SYVÄLLÄ TAMMEN JUURET.


I.


Yksinään   seisoi   Kolppanan  synkän   erämaan
sydämmessä  pienoinen  tölli  viime  vuosisadan
keskipalkoilla.  Sodan  myrsky oli  pyyhkäissyt
seudun   autioksi  asukkaista.   Siellä  täällä
oli    toki    vielä    joku    lujempi    käsi
pysytteleinyt turpeessaan kiinni. Semmoinen oli
myöskin  tämän, Erätöllin,  rauhallinen isäntä.
Kyttä-Kaarleksi häntä yleensä nimitettiin.

    Aikoinaan  oli  hän ruotsalaisten  riveissä
    taistellut   Pietari   Suuren   sotalaumoja
    vastaan,   oli    joutunut   vangiksi   ja,
    päästyään vapaaksi sitten, saanut haltuunsa
    tämän  töllin  ynnä  pienen  maatilkun  sen
    vieressä.  Täällä eleskeli  hän nyt  nuoren
    kasvattinsa  kanssa,  jonka hän  maantieltä
    oli    nälkään    nääntyneen    suomalaisen
    vaimoihmisen rinnalta korjannut.

    Vanhan   lehmänsä    antimilla   ja   sillä
    vähällä,  mitä  vanhus pienestä  pellostaan
    kokohon   sai,    elättivät   he   itseään,
    mutta  erittäinkin metsän  riistalla, sillä
    metsästys  oli   toki  vanhuksen  hartainta
    työtä.  Vuosia  kului hiljalleen  ja  pieni
    Mari kasvoi  jo reippaaksi  immeksi. Näytti
    siltä,  kuin  olisi  vanhus  täällä  saanut
    elää  elämänsä   loppuun  kaukana  maailman
    melskeestä.

    Niin ei kuitenkaan käynyt.

Eräänä  kesäpäivänä ilmaantui  niille tienoille
loistava   metsästäjäseura.    Pian   äkkäsivät
vieraat   Erätöllin    ja   päättivät   asettua
hetkeksi  levähtämään.  Nytkös  töllissä  elämä
syntyi.  Näytti siltä,  kuin olisi  rauhallisen
peipposparin pesälle  eksynyt parvi muukalaisia
kirjavia   lintuja,   jotka   siinä   hyörivät,
siksattivat ja kotkottivat mitä liekkin kieltä,

    josta       ei       nämä       ymmärtäneet
    sanaakaan.   Tyytymättömänä  istui   vanhus
    ovensuunpenkillä,    äänetönnä    katsellen
    odottamattomia   rauhanhäiritsijöitä.   Hän
    kyllä  venättä  osasi,   mutta  sitä  eivät
    nuo  puhuneet.   Suurempi  hätä   oli  Mari
    raukalla. Hän  ennätti kuitenkin vieraitten
    näkyvistä piiloutua  syvälle kiukaan koloon
    vaatteitten alle,

    ja   siellä   oli    hän   nyt   kättyrässä
    tohtimatta   hengittääkään.   Kun   vieraat
    olivat lähteneet, ja  tyttö viimein uskalsi
    tulla   näkyviin,   huomasi  hän   suureksi
    kauhukseen, että ne  olivat vieneet "äijän"
    [isoisä]  mukanaan.  Suuressa  tuskassa  ja
    toivottomuudessa  vietti  Mari suuren  osan
    päiväänsä,  kunnes  viimein vanhus  palasi.
    Hän  kertoi olleensa  vierailla oppaana  ja
    sanoi saaneensa kultarahan palkaksi.

    Nyt    muuttui   silmänräpäyksessä    Marin
    suru   suurimmaksi    riemuksi.   Säihkyvin
    silmin  katseli  hän ihmeellistä  aarretta,
    ihmetellen sen loistoa ja painoa.

Muutaman    viikon   päästä    tultiin   taasen
vanhusta   oppaaksi   ottamaan.  Tällä   kertaa
ei   Mari    ennättänytkään   piiloon--suureksi
onnettomuudekseen,  sillä  vaikka nyt  vieraita
olikin vaan  kaksi, toinen nuori,  toinen vanha
herra,  oli Mari  pahemmassa  kuin pulassa.  Ne
eivät tahtoneet mitenkään  jättää häntä rauhaan
kysymyksiltään ja silmäyksiltään.

    Erittäinkin oli tuo nuorempi ilkeä.

Kun   syksy  alkoi   lähestyä  rupesivat   nämä
kaksi  yhä useammin  täällä vieraissa  käymään.
Silloin   tällöin   tuli  tuo   nuorempi   ihan
yksinkin.  Pietari  herraksi  oli  Kyttä-Kaarle
kuullut  muitten  häntä  kutsuneen  ja  siksipä
rupesi   hänkin   häntä   nimittämään,--välistä
paljaaksi Pietariksikin,--ja  heistä tuli hyvät
ystävykset.  Terve tullut  oli Erätölliin  aina
Pietari herra.

    Eikä    hän    koskaan   lähtenyt    sieltä
    pistämättä   rahakolikkoa   ukon   kouraan.
    Ihmekö sitten jos vanhuksella oli ruskeassa
    kolpitsakaapissa "väkevääkin" tämän vieraan
    varalle.   Vaikka   yhäti  ujona,   palveli
    häntä  Marikin   aina  mielihyvällä.  Ensin
    oli  Mari kyllä  häntä pelännyt  ja sanonut
    Pietari  herraa  "pahaksi", mutta  nyt  oli
    päinvastoin.

    Hän rohkeni jo  katsoa Pietaria silmiinkin,
    ja   äijänsä  kanssa   puhui  hän   Pietari
    herrasta aina mitä suurimmalla hellyydellä.

Eräänä  syys-iltana oli  Mari yksinään  kotona.
Vanhus  oli  mennyt  kylään ja  luvannut  vasta
seuraavana  aamuna  palata. Kolpitsan  vieressä
istui  Mari jakkaralla  rukkinsa ääressä  iltaa
viettäen.   Ei  häntä   peloittanut.  Hän   oli
niin  tottunut täällä  metsän sydämmessä  yksin
olemaan,  oli niin  monta syys-iltaa  katsellut
ikkunasta noita liikkuvia lyhty-paria,

    jotka   Venäjän   synkkiä  erämaita   öisin
    valaisevat, oli  saanut tottua kuuntelemaan
    nälkäisten  susien  kamalaa  ulvontaa.  Hän
    luki  silloin  vaan iltarukouksensa,  kuten
    äijänsä oli opettanut, ja tirkisteli sitten
    pelotta pienestä ikkunasta rösöisiä petoja,
    jotka ulkona vongeltelivat.

Nyt  oli  luonto  ääneti.  Kun  rukki  vaikeni,
säesti ainoastaan  siristävän sirkan loppumaton
laulu  hiljalleen  äänettömyyttä,  sillä  eihän
Mari  usein sitä  kuullutkaan. Rukin  surina ja
sirkan  sirinä,--siinä  kylliksi Mari  neitosen
ratoksi.  Yhtä ahkeria  kuin ne  olivat milloin
vuoroin,   milloin   yht'aikaa   yksitoikkoista
virttänsä vetämään,

    yhtä väsymätön oli  hän niitä kuuntelemaan.
    Hänen  päänsä   oli  painuneena  eteenpäin,
    hänen   vaaleat,   purkaantuneet   lettinsä
    peittivät    osaksi   valkeata,    puoleksi
    paljasta  rintaansa. Suuret  siniset silmät
    katsoa    tuijottivat    kärpäseen,    joka
    kuontalolaudalla hieroi yhteen takakoipiaan
    ja    siipiään,   ikäänkuin    varustautuen
    johonkin suureen yritykseen.

    Vielä    oli   rukki    liikkeessä,   vielä
    olivat  sormetkin  työssä  olevinaan,  vaan
    pian  taukosi  rukki hyrräämästä  kokonaan,
    päivettyneet  kädet vaipuivat  hervottomina
    lepäämään vaalealle  esiliinalle. Sirkkakin
    vaikeni    hetkeksi,   ikäänkuin    ei   se
    olisi  tahtonut  häiritä rakkaan  emäntänsä
    mietteitä.

Mitä   mietiskeli   Mari?   Hän   näytti   niin
suruiselta.  Mitä  surua olisi  hänellä  ollut?
Eikö  hän   ollut  keskellä   elämän  iloisinta
kukkakenttää?   Olihan   hän   täyttämäisillään
seitsemäntoista,  olihan  hän terve,  huoleton,
saihan  hän vapaana  liidellä erämaan  polkuja.
Kasvatusisänsä rakasti  häntä kuin taivaallista
olentoa  jonka  hän sanoi  Jumalan  lähettäneen
hänen vanhuutensa päiviä sulostuttamaan.

    Vai  olisiko  impi   surrut  kesän  lähtöä,
    olisiko hän kammonnut  kolkon talven tuloa?
    Ei!   Jotakin  erinomaista   liikkui  hänen
    rinnassaan.  Suottako  se  noin  valtavasti
    olisi aaltoillut. Ei  noin syviä huokauksia
    jokapäiväiset syyt voineet esille tuoda.

Äkkiä  kuuli  hän  koputusta  ikkunassa.  Aivan
kuin unen utuisilta  mailta viskattuna kolkkoon
todellisuuteen,   hypähti   hän   säikähtyneenä
jakkaraltaan.

"Ken  se? Tähän  aikaan?" kysyi  hän itsekseen,
rientäen pää aivan pöpperössä ovea avaamaan.

"Hyvä  ilta!"   lausui  joku   tullen  pimeästä
näkyviin.

"Pietari  herra! Näin  myöhään!" huudahti  Mari
joutuen vielä enemmän sekasin.

"Ethän  toki  minua  ulos  ajane,  vaikka  näin
myöhään   tulenkin?"   kysyi   vieras   painuen
raskaasti oven suuhun lavitsalle.

Nyt  huomasi   Mari,  että  vieras   oli  aivan
riutuneen näköinen  ja riensi  vettä noutamaan.
Pian oli hän taasen tuvassa.

Vieras oli sillä välin heittäytynyt vuoteelle.

"Kiitos,   tyttöseni,  kiitos!"   soperti  tämä
tarttuen ahnaasti vesikauhaan.

"Ohhoo,  sepä  maistui...  Olen  kulkenut  koko
iltapuolen  erämaassa  eksyksissä  ja,  joll'en
olisi  täältä   pilkoittavaa  valoa  huomannut,
olisin  ollut  hukassa".  Näin  kertoi  Pietari
herra hetkisen päästä.

"No,   tahtonette  syödäksenne",   lausui  Mari
ruveten    pöytää    kattamaan.    Käännettyään
oikeinpäin  valkean   pöytälaudan,  asetti  hän
sille   pienen,  puhtaan   puulautasen.  Sitten
veti  hän  kiukaan suulta  pienen  mustettuneen
savipadan  esille,  jonka hän  toi  lautaselle.
Porstuan kaapissa  olevasta kiulusta  kaasi hän
rahkamaitoa, Pietari herran herkkua,

    puukuppiin   ja   liidätti  sen   pöydälle.
    Pöytäkaapista   otti  hän   nyt  puulusikan
    ja   veitsen,  asettaen   lusikan  sievästi
    maitokupin viereen. Nyt  tuli pöydän takana
    penkinkulmauksessa   olevan   leipäkannikan
    vuoro.  Reippaasti   sovitti  neitonen  sen
    uhkeata   rintaansa   vastaan  ja   leikata
    karautti  muutamia kelpo  viipaleita. Vielä
    tuli  ruskeasta  kolpitsakaapista  näkyviin
    valkea pullo ynnä jalaton pikari.

    Ja nyt oli iltanen valmis.

Pää   kätensä  nojassa   oli  ylhäinen   vieras
katsellut suloisen immen reippaita liikkeitä.

"Eikö  sinulla  ole  täällä ikävä?"  kysyi  hän
käytyänsä istumaan pöytään.

"Mikä ikävä minulla olisi?" vastasi Mari luoden
silmänsä maahan.

"Eikö  sinulla ole  ketään, jota  ikävöitsisit,
sukulaista----"

Mari antoi kieltävän vastauksen.

"--tahi   sulhasta?"   kysyi  Pietari   katsoen
terävästi tyttöön.

Mari punastui.

"Kas niin, sinulla on sulhanen!"

"Eipä olekaan! Kuka minusta huolisi."

"Kukako sinusta  huolisi. Heh! Jos  minä olisin
talonpoika,   pitäisimpä  suurimpana   onnenani
saada   sinut   vaimokseni",  virkkoi   Pietari
äänellä, joka ei pilkkaa todistanut.

Mari punastui yhä enemmän.

"Tulisitko minulle?" kysyi nuori herra.

Mari oli ääneti.

"Vastaa  nyt   leikillä.  Tulisitko  vaimokseni
jos  talonpoika olisin"?  kysyi Pietari  jääden
uteliaana vastausta odottamaan.

Pienen  sisällisen   taistelun  jälkeen,  jonka
häveliäisyys  ja   pelko  oli   aikaan  saanut,
nosti neito äkkiä  silmänsä, vastaten painolla:
"Tulisin!" ja läksi kiireesti ulos.

"Olisiko   hän  minuun   rakastunut?"  tuumaili
Pietari herra.  "Hm! Sepä  olisi romantillista,
jos naisin hänet täällä, sanoen itseni joksikin
hovin  palvelijaksi   ...  mutta  ei!   Hän  on
liian  viaton,  liian pyhä  sellaisen  petoksen
uhriksi... Ja  mitäpä jos vaimoni  siitä tiedon
saisi?... Miks'en ole hänen vertaisensa! Täällä
silloin yhdessä metsästellä,

    kuherrella  saisimme.   Minun  ei  tarvitsi
    nähdä    noita   inhoittavia    hovimiesten
    naamoja,  ei hengittää  hovin tukahduhtavaa
    ilmaa."

Mari  tuli takasin,  taarituoppi kädessä  aivan
kuin  ei   mitään  olisi   tapahtunut...  Hänen
silmänsä  eivät olleet  aivan samallaiset  kuin
ulos  mennessä...  Kasvot näyttivät  pestyiltä.
Vieras  herkesi  jo  syömästä,  juotuaan  vähän
taaria tuopista.

"No  mitä nyt  on  tehtävä  Mari kulta?"  alkoi
hänkin semmoisella äänellä kuin ei mitään olisi
tapahtunut.

"Ajatko sinä nyt minut tuonne yön selkään."

"Minäkö  ajaisin sinut!  Enhän toki.  Jää tänne
vaan  yöksi. Ethän  sinä  minulle mitään  pahaa
tehne.  Minä luotan  sinuun... Äijäni  vuode on
tämän  yön  tyhjänä;  saat maata  siinä".  Näin
jutteli tyttö kaikessa viattomuudessaan.

"Voi kuinka  puhdas, viaton on  hänen sielunsa.
Harvinainen olento on  hän", ajatteli hovimies,
ja  siltä näytti  kuin  olisi hän  sydämmessään
päättänyt  kunniansa   kautta  olla  "tekemättä
mitään   pahaa"  immelle,   joka  häneen   niin
lapsellisella varmuudella  luotti. Lapsi parka!
Kuinka olisi hän voinut pelätä vaaraa, jota hän
ei tuntenutkaan.

Pietariherra kyllä  käsitti velvollisuutensa ja
päätti  seurata  sen   vaatimuksia,  mutta  kun
veneen kerran  kosken niskaan asti  päästää, ei
sitä voi estää alas menemästä.

Myöhään  yöhön  istuivat ystävykset  pakinoiden
minkä mistäkin. Pietari oli jo istahtanut Marin
viereen,  oli  ottanut hänen  kätensä  omaansa,
painanut  hänen  päänsä  rinnoilleen--syleillyt
häntä.----

Kun auringon ensi säteet pilkistivät tuuheitten
kuusien lävitse metsästäjän asuntoon, tapasivat
ne  siellä kaksi  taivaallisen onnen  hurmaamaa
rakastajaa, jotka vastanaineiksi olisi luullut.

II.


Kevät  on  tullut.   Kyttä-Kaarle  on  kuollut.
Hän luuli  kasvattaneensa Marinsa  niin kaukana
kaikesta maailman  turmeluksesta, että  kun hän
eräänä iltana,  kaupungista palatessaan, tapasi
kasvattinsa  vaaleana pienoinen  lapsi sylissä,
sai hän sellaisen  iskun sydämmeensä, ett'eivät
hänen riutuneet voimansa sitä kestäneet.

"Kun  minä kerran  vuoteen omaksi  joudun, niin
en  siitä koskaan  enää  nouse",  oli hän  aina
sanonut.

Nyt  joutui  hän  vuoteesen, ja  hänen  sanansa
kävivät toteen.

Voi  Mariparan tilaa!  Tuolla porstuassa  venyi
penkillä  hänen  rakkaan  kasvattajansa  ruumis
vaatteen  peitossa. Hän  oli  saanut sen  sinne
viedyksi  ponnistettuaan   viimeiset  voimansa.
Tuskin  jaksoi  hän  vielä  lehmän  lypsää,  ja
kaikki oli kuitenkin hänen hartioillaan. Tuolla
olkivuoteella  uinaili  pienoinen hento  olento
puhtaissa kapaloissa,

    äitiä luokseen odotellen. Nyt vasta huomasi
    onneton äiti, mitä  on maailma, nyt käsitti
    hän kuinka yksin hän oli täällä, kun toinen
    häneltä turvaa, suojaa oli vaatimassa.

"Voi Pietari,  Pietari!" huoahti  hän itsekseen
ottaessaan  lapsen  syliinsä... Hiljaa  huoahti
hän,  niin  hiljaa,  että tuskin  sen  itsekään
huomasi,  mutta  se   huokaus  tuli  syvimmästä
sydämmen   sopesta,   sitä   seurasi   valtaava
kyynelvirta,  josta  karpaleet  valuivat  hänen
laihoille  poskilleen, valkealle  rinnalleen ja
siitä punaposkisen poika-palleroisen kasvoille.

    Tyytyväisenä  hymyili  pienokainen  äitinsä
    sylissä,   nuoleksien  huuliltaan   äitinsä
    kyyneleitä.    Ei   hän    näkynyt   olevan
    millänsäkään   turvattomuudestaan;   lapsen
    salaperäisellä   vaistolla    katseli   hän
    iloisena    valoisata    maailmaa,    jonka
    haltiaksi   hänet  Jumala   oli  määrännyt,
    kuten  kaikki ihmiset,  niin, vielä  paljon
    enemmän.----

Äkkiä  hyppäsi  Mari  seisaalleen,  laskettuaan
lapsen  vuoteelle, ja  riensi  ulos. Hän  kuuli
töminää,   ikäänkuin  joku   olisi  ratsastanut
töllille päin. Totta tosiaan!

Tuolta   kiitääkin  ratsastaja   näkyviin,  hän
lähestyy.

"Pietari!" huudahti Mari. "Kiitos, Jumalani!"

Pietari  herran hämmästys  oli suuri,  saatuaan
kuulla,   mitä  hänen   poissa  ollessaan   oli
tapahtunut. Hänen  omatuntonsa sanoi,  että hän
oli  syypää  vanhuksen  äkkinäiseen  kuolemaan.
Pian    haihtuivat   kuitenkin    nämä   ikävät
ajatukset,  kun  hän  tupaan  astuttuaan,  näki
lapsensa, oman poikansa olkivuoteella potkivan.
Hänen riemunsa oli ääretön.

"Tämä on siis minun poikani, minun esikoiseni!"
huudahti hän useita  kertoja. Kauan aikaa istui
hän  sitten  vuoteen   reunalla  lapsi  sylissä
syviin ajatuksiin  vaipuneena. Mari  näki hänen
jotakin erinomaista miettivän  eikä siksi häntä
häirinnyt.

"Nyt eivät  he saa haukkua minua  siitä, ett'ei
minulla  ole  poikaa!"   virkkoi  hän  viimein.
"Onhan tämä minun näköiseni?" kysyi hän äkkiä.

"Katso sen silmiä, katso suuta, otsaa!" vastasi
Mari. Hänen kasvojaan kirkasti taasen tuo valo,
mikä Pietarin  oli ensi hetkellä  niin suuresti
hurmannut.

"Se  on  päätetty!"  sanoi isä  äkkiä,  nousten
seisaalleen.  "Tahdotko lähteä  minun kanssani,
Mari?" kysyi hän.

"Sinun kanssasi! Minne?"

"Etkö luota minuun?"

Mari loi silmänsä maahan.

"Mutta  onhan äijä  ensin haudattava",  virkkoi
hän hiljaa.

"Kaikesta pidetään huoli!"

Niin kävikin. Pietari  herra toimitti vanhuksen
ruumiin  hautaan. Marin  lehmä ja  kaikki, mitä
arvokasta  löytyi,  myytiin,   ja  Mari  muutti
lapsineen  Pietarhoviin,  jossa  Pietari  herra
vakuutti hänelle palveluspaikan toimittaneensa.

III.


Pietarhovissa  on  elämää.  Perintöruhtinas  on
tullut   sinne  taasen   monesta  aikaa   kesää
viettämään. Omituinen  kaupunki tuo Pietarhovi.
Syntyneenä  tuohon   keisarillisen  kesähuvilan
kintereille,  riippuu  se siinä  määrin  tuosta
elinlähteestään,  että  kun   hovi  on  tyhjänä
korkeista asukkaistaan,  on kuni  koko kaupunki
olisi surkastuneena.

    Hovin    komeita     ikkunoita    peittävät
    harmaat  verhot,   uljaat  kuvapatsaat  sen
    seinissä    ovat    rumiin    puukoteloihin
    suljettuina,   suihkulähteet   kuivina   ja
    puiston  käytävätkin lakaisematta.  Ihmiset
    haukottelevat     ikävissään,     kauppiaat
    märräävät  ostajien  puutetta.  Vaan  annas
    olla, kun hovin  lippu liehuu tornissa, kun
    sen korkea omistaja on saapuvilla,

    silloin     on    kaupungissa     liikettä,
    elämää,  aivan  kuin  sumuinen  syys-taivas
    äkkiä    olisi     kirkastunut,    lämpimän
    kevät-auringon    ruvettua    surkastunutta
    luontoa  virkistämään. Mahtavana  keijottaa
    hovi  kaikessa loistossaan  suihkulähteistä
    hajoavan  vihmasateen   läpi  heloittavassa
    auringon  valossa;   ihmiset  hääräävät  ja
    hommaavat,   vosikat    kulettavat   kilvan
    "sidokkojaan",

    mielissään     hykertelevät     puotimiehet
    kämmeniään.

Niin   on   nytkin.  Puhtaana,   juhlapuvussaan
odottaa   uhkea   puisto   korkeita   vieraita.
Eikä    sen    kauan   tarvitse    odottaakaan.
Perintöruhtinaan pieni seitsen-vuotias poika on
hurmaantunut  tähän luonnon  ihanuuteen. Siellä
nähdäänkin  hänen joka  päivä kävelevän  vanhan
harmaapäisen opettajansa mukana.

On  lämmin  aamu.  Aurinko on  niin  korkealla,
että se  näkyy jo yli korkeitten  puitten hovin
päärappusille. Nuori ruhtinas  on jo ennättänyt
opettajineen  luonnon helmaan.  Milloin juoksee
ketterä poika vanhusta  piiloon, milloin vaatii
hän  opettajaansa kilpaa  juoksemaan, aina  sen
mukaan  mitä  hänen  pieneen  päähänsä  pistää.
Opettajan muistuttaessa,

    ett'ei  hän saanut  niin raju  olla, vastaa
    poika, että eihän nyt oppitunti ole ja että
    olihan hänen  isänsä sanonut:  "Antaa pojan
    mellastaa!" Nyt pisti päähän hauska tuuma.

"Ruvetkaamme sotamiehisille, minä olen kapteeni
ja  te olette  rekryytti. Tämä  teidän keppinne
olkoon pyssy. No, smirnaa!"

Mutta vanhuksellepa ei näkynytkään olevan halua
sotatemppuja tekemään.

"Na pletsbo! Miksi ette  tee? Pian nyt!" kirkui
poika.

"Minä  olen vanha  jo,  lapseni", rupesi  hetas
vanhus  sanomaan,   mutta  kapteeni   ei  ollut
kuulevinaankaan.

"Hiljaa  nyt! sanon  minä!" huusi  hän koettaen
matkia komentajan ääntä.

"No,   no!"   hymyili   vanhus   tehden   pikku
ruhtinaalle mieliksi.

"Na ruuku!" komensi kapteeni.

Rekryytti totteli.

Nyt   komensi  uljas   sotapäällikkö  juoksuun,
lähtien   itse   edellä   tipsuttamaan;   vasta
käytävän käänteessä huomasi hän, että rekryytti
hymyillen istuikin penkillä.

Se  oli  hirveä   loukkaus  Hänen  Korkeuttansa
vastaan.  Kiukustuneena  juoksi  hän  vanhuksen
luo, vaatien  häntä kiven kovaan  heti pystyyn,
mutta   kun  tämä   häntä  sen   sijaan  rupesi
varoittamaan  sanoen,  ett'ei  hän  saa  tuolla
tavoin   käyttäytyä    opettajatansa   kohtaan,
pyrskähti  poika   itkemään  lähtien  "isälleen
kantelemaan".

Tultuaan  hovin  edustalle  tapasi  hän  siellä
erään  talonpoikais-naisen  joka  pienen  pojan
kanssa katseli  ympärilleen kysyäkseen jotakin.
Mikä  kuva   tuon  surupuvussa   olevan  vaimon
kasvoissa!   Nuoruuden   puna   näytti   niissä
juuri  lakastuneen,  mutta   rypyt  otsalla  ja
laihat  poskipielet  osoittivat,  että  se  oli
karkoittamalla niistä karkoitettu.

    Silmissä  säihkyi  vielä tuo  hehku,  jonka
    luonto  vaan muutamille  on antanut,  mutta
    kulmat   olivat  jo   vallan  niitten   yli
    saaneet,  tuolla syvällä  piilossa ne  enää
    pelokkaasti välähtelivät.

"Ketä  sinä   etsit?"  kysyi   pikku  ruhtinas,
unohtaen äsköisen  harminsa. Äkkiä kirkastuivat
masentuneet vaimon kasvot.

"Tässä  on   tuomisia  sinulle,  lapsukaiseni",
virkkoi hän, lempeästi katsoen nuoren ruhtinaan
tulisiin silmiin ja ojentaen hänelle korillisen
kauniita, punaisia marjoja.

"Mansikoita!    Voi,   voi"    huudahti   lapsi
riemuiten.   "Minä   lähden   kohta   papalleni
näyttämään!"   Tämän  sanottuaan   vikelsi  hän
rappusia ylös ja pujahti sisään.

"Kun  hän  nyt  tulisi tänne,"  huokasi  vaimo,
tuijottaen  oveen,  jonka  pikku  ruhtinas  oli
lonkalleen jättänyt.

"Kuule akka", lausui  hänelle samassa opettaja,
joka   oli    oppilaan   perässä   kampuroinut.
"Tiedätkö ken tuo lapsi on?"

"Tiedän       kyllä!"        lausui       vaimo
välinpitämättömällä äänellä.

"No,  kuinka  rohkenet sinä  sinutella  häntä?"
kysyi toinen. Muista vast'edes...!"

"Minä olen sinutellut  tuota lasta jo seitsemän
vuotta, enkä tarvitse siinä teidän neuvojanne",
lausui  vaimo, joka  ei ollut  kukaan muu  kuin
Kyttä-Kaarlen tytär Mari, vanha tuttavamme.

Kohta  kuin  hän  oli  kasvatusisänsä  kuoleman
jälkeen  Erätöllistä   Pietarhoviin  muuttanut,
kulki  läpi  valtakunnan se  riemusanoma,  että
perintöruhtinas Pietarille  oli poika syntynyt.
Tämän   pojan   imettäjäksi   määrättiin   Mari
"koska  hän  oli  niin puhdasverinen  ja  terve
ihminen"... Mutta  pian tapahtui  suuri muutos.
Hän naitettiin eräälle Paaritsan kylän miehelle
Kolppanan seurakunnassa,

    jota    miestä   hän    ennen   ei    ollut
    nähnytkään... Kerrottiin,  että se tapahtui
    keisarinna   Elisabetin   tahdosta.   Josko
    perintöruhtinas    oli    siihen    myöskin
    suostunut,  sitä  ei  Mari  saanut  tietää,
    mutta  ei hän  sitä uskonut,  koska Pietari
    herra vielä päivää ennen hänen lähtöään oli
    hänelle niin ystävällinen ollut.

Näin    oli     Mari    joutunut    suomalaisen
talonpojan  vaimoksi,  ja  semmoisena  hän  nyt
seisoi  kuusivuotiaan  poikansa  kanssa  tuossa
Pietarhovin keisarillisen palatsin edustalla.

"Kuinka rohkenet sinä?" aikoi juuri saksalainen
opettaja   kiukustuneena   ärjäistä   rohkealle
vaimolle, kun perintöruhtinas Pietari ilmaantui
verannalle.  Tuossa  nyt  seisoi  taasen  Marin
silmien  edessä hänen  rakas Pietarinsa,  mutta
suuresti muuttuneena entisestä.  Hän oli useita
vuosia oleskellut  minkä missäkin,  niin ett'ei
Mari   ollut   häntä  moneen   vuoteen   saanut
nähdäkään.

"Tule  tänne!"   kuuli  Mari   hänen  lausuvan,
entisellä tutulla  äänellään, vaikka  siinä nyt
olikin jonkullainen arvollisuuden väreily.

Vapisevin  polvin  astui Mari  perintöruhtinaan
luo, joka ojensi hänelle kätensä, kysyen: "Mitä
kuuluu?"

"Olen  nyt leski.  Mieheni kuoli  jättäen minut
lapseni kanssa kurjuuteen."

Perintöruhtinas pyysi hänet sisälle.

Kun   pojat   olivat  kahden   kesken   jääneet
verannalle,   katselivat   he  ensin   toisiaan
hetkisen, pikkuruhtinas erittäinkin tutkivasti.

"Mistä  olet  sinä  kotoisin?"  kysyi  ruhtinas
viimein.

Talonpoika ei  vastannut mitään.  Ruhtinas teki
uudestaan   saman  kysymyksen,   luonnollisesti
venäjäksi.

"En ymmärrä", vastasi nyt toinen suomeksi.

Nyt    kävi    pikku   ruhtinas    läpi    koko
kielivarastonsa.

Hän kysyi saksaksi ensin,  mutta se ei tietysti
auttanut.

Nyt tuli ranskan vuoro.

"Parlez   vous   po   fransuski?"   kysyi   hän
kiukustuneena,    huomatessaan    kielitaitonsa
loppuvan.  Ei tästäkään  muuta apua  kuin, että
opettaja, joka oli  kysymykset kuullut, nauraen
tuli saapuville.

"Kysykää  häneltä,  monsieur, mitä  kieltä  hän
osaa", käski ruhtinas.

"Ei  hän  osaa  muuta  kuin  'po  tshuhonski'",
vakuutti opettaja.

"No  puhukaa  hänelle 'po  tshuhonski'",  sanoi
oppilas.

"En  minä   sellaista  kieltä   puhu!"  vastasi
opettaja ylenkatseellisesti  vilkaisten köyhään
poikaan.

"Miksi ette?"

"Ei kukaan sivistynyt sitä kieltä puhu."

"Eikö kukaan sivistynyt?"

Sillä   välin  oli   pikku  talonpoika   äimänä
kuunnellut  outoa keskustelua,  joka nähtävästi
koski häntä. Kahden kesken pienen herran kanssa
olisi  hän  kyllä  vielä  joten  kuten  toimeen
tullut,  mutta  kun tuo  harmaatukkainen  pörri
lähestyi,  loppui hänen  rohkeutensa. Vetäytyen
pari  askelta  taakse  päin, vilkasi  hän  apua
etsien ovelle päin,

    minkä    taakse    oli    nähnyt    äitinsä
    katoavan,  mutta  kun ei  sieltä  äitiäkään
    kuulunut,  rupesivat suupielet  yhä enemmän
    värähtelemään, silmiin  nousi pari kirkasta
    helmeä  ja   pian  saivat   kasvot  kauhean
    muodon. Punaisen sinisenä  seisoi hän ensin
    pari  kolme   sekunttia  suu  reppanallaan,
    kädet   silmillä,   kunnes  esille   surkea
    parkaus pyrskähti,

    huomauttaen muita hänen tilastaan.

"No   mitä  nyt!"   huudahtaa  pikku   ruhtinas
säikähtäen. Esille  juoksee kohta  äiti sisältä
ruveten torumaan parkujaa.

"Kalle, mikä sinulle tuli?"

"Minua peloittaa!" änkytti poika.

"Ole nyt hiljaa! Voi häpeä, häpeä! Tulit kerran
kuninkaan  linnaan  ja  täällä  rupesit  tuolla
tavoin--häpeä, häpeä..." Näin  torui äiti... Jo
vaikeni poika.

"Pappa",  virkkoi  pikku  Paavali  kuin  Kallen
parkauksesta syntynyt häiriö  oli ohitse. "Minä
tahdon oppia puhumaan 'po tshuhonski'".

"Tahdotko",  lausui perintöruhtinas  hymyillen.
"Kunhan  kasvat  vähän suuremmaksi,  niin  saat
kyllä."

Opettaja sai kovan yskän ja katosi näkyvistä.

"Vai,  tahtooko  hän  oppia  suomea!"  huudahti
Mari  suomeksi   ja  lisäsi   sitten  venäjäksi
suomalaisella    murteellaan   "Jumala    sinua
siunatkoon lapsukaiseni."

Kun nyt Mari  hyvästi rupesi jättämään, huomasi
perintöruhtinas,   kuinka    hän   äärettömällä
hellyydellä  lausui  hyvästi Paavalille,  mutta
tuossa hellässä katseessa  oli jotakin katkeraa
surumielisyyttä.  Pietari  herra käsitti  kyllä
syyn.

"Suutele imettäjääsi!" käski hän poikaansa.

Hämillään           lähestyi           ruhtinas
talonpoikais-vaimoa.  Säihkyvin  silmin  painoi
silloin Mari ylhäisen  lapsen syliinsä, karkeat
kyynelkarpaleet  vierähtivät  hänen  silmistään
ruhtinaan  poskille.  Näytti   siltä  kuin  tuo
suutelo olisi hänen  otsaltaan rypyt poistanut,
hänen poskilleen entisen sulon tuonut.

Iloisena, tyytyväisenä  läksi jo  Mari poikansa
kanssa pitkin hovin  puiston käytävää astumaan,
poveensa  piilottaen kilisevää  kukkaroa, jonka
Pietari herra erotessaan oli hänelle antanut.

"Jumala  häntä  siunatkoon!"  huokasi  vaimo...
"Minä  pidän kyllä  huolen sinusta!  Kun käteni
saan vapaaksi, silloin en sinua unohda! Niinhän
hän sanoi... Ja hän  kyllä sanansa pitää." Näin
tuumaili  Mari  itsekseen.  Oikealla  kädellään
talutti hän  poika naskalia,  joka kompastellen
koetti tepsuttaa  äitinsä rinnalla... Kallekaan
ei tyhjin kourin hovista lähtenyt.

    Hänellä   oli   jotakin  kainalossa,   jota
    hän     alinomaa    kumartui     katsomaan.
    Siellä   hirnui   uljas  harmaa   sotaorit,
    pienen  ruhtinaan  itsensä  antama,--kiitos
    äsköiselle parkaukselle.

"Äiti", yritti poika  sanomaan, mutta kompastui
käytävän käänteessä.

Kun  vihdoin   oltiin  puutarhan  ulkopuolella,
kysyi taasen poika.

"Mitä se kuninkaan poika sanoi, jotta minä olin
hänen poikansa näköinen?"

"Ei nyt ole aikaa poikaseni. Kiiruhtakaamme nyt
vaan  hevosen luo.  Pitkä matka  on edessämme,"
vastasi äiti, tahtomatta ruveta selittämään.

"Kuinka pitkä?" kysyi poika.

"No kuinka pitkä oli kotoa tänne?"

"Ah niin! Neljäkymmentä virstaa!"

Pian olivat äiti ja poika matkalla Paaritsaan.

IV.


Aikoja  on  kulunut.   Keisarinna  Elisabet  on
jo  haudassa,  Pietari  herrakaan ei  enää  ole
olemassa.  Hän  "sai kätensä  vapaiksi",  mutta
se  tuli  hänen omaksi  turmiokseen.  Katariina
Toinen on nyt Venäjän valtaistuimella... Kaikki
menee taasen  entistä menoaan. Ihmiset  ovat jo
täydellisesti  perehtyneet  uusiin oloihin.  Ja
suuriko muutos olikaan.

    Olihan  vanhan "rouan"  sijaan vaan  tullut
    nuori Katariina. Ja muutos tuli niin äkkiä,
    että nukkuva  kansa tuskin  ennätti herätä,
    kun se takaisin uneen tuuditettiin.--

Perintöruhtinaan   nimeä   kantaa  nyt   reipas
nuorukainen, Paavali. Hän on jo täysi-ikäiseksi
julistettu.

Onneton nuorukainen! Lapsuuden muistot vyörivat
hänen mielessään sekavana sumupilvenä vaan. Hän
olisi niin monessa  asiassa tahtonut selitystä,
varmuutta saada. Mutta keltä? Äiti, keisarinna,
ei  kohtele  häntä äidin  hellyydellä,  kaikkea
muuta; hovimiehet  katsovat häneen kylmyydellä,
melkein ivalla... Ja kaikkein harmillisinta on,

    että     nuo     äidin     "neuvon-antajat"
    kohtelevat  häntä sellaisella  masentavalla
    ylenkatseella,   että   hän  usein   rupeaa
    epäilemään,   onko  hän   lainkaan  Venäjän
    perintöruhtinas.  Synkkänä salaisuutena  on
    hänellä isänsä surma  yhäti. Hän ei silloin
    asioita käsittänyt, mutta nyt hänessä nousi
    pakostakin  se  ajatus, että  hänenhän  sen
    pitäisi tuolla käskemässä olla,

    jos  hän kerran  Pietari  III:n poika  oli,
    kuten  sanottiin.  Hän olisi  ollut  valmis
    ajattelemaan kauheampaakin.

Ikävällä oli hän odotellut taasen kevään tuloa.
Talvella täytyi aina  olla noitten inhoittavien
hovimiesten  näkyvissä,  joita  hän  ei  voinut
kärsiä.  Kesällä  saattoi sen  sijaan  vapaasti
liikkua metsästyksillä ja tutkimusretkillä.

Jo   olivatkin   Pietarin  puistot   muuttuneet
viheriöiksi,   puitten   lehdet   kyllä   vielä
olivat  pienenlaisia,  mutta sen  ihanampi  oli
tuoksu,  jota  tuulen  löyhäykset  levittelivät
ihmisistä  vilisevien   katujen  tukahduttamaan
ilmaan.    Usein   nähtiin    perintöruhtinaan,
ajatuksiin   vaipuneena,    kävelevän   varhain
aamusin kesäpuistossa muitten vielä nukkuessa.

Niinpä  oli  Paavali   taasen  eräänä  kauniina
toukokuun   aamuna    kävelyllä   virkistämässä
itseään,  haihduttamassa niitä  synkkiä jälkiä,
jotka   yön   unet   olivat   hänen   sieluunsa
painaneet.  Hän kävi  hitaasti eteenpäin  aivan
puiston  aidan   vieressä,  seisattui  välistä,
pisti   kepillään   reiän  tuoreesen   käytävän
hiekkaan, pisti toisen, kolmannen,

    ja   pian  muodostui   siihen  jonkinlainen
    kuvio. Hän katsoa  tuijotti siihen hetkisen
    ja  läksi  sitten  taasen  eteenpäin  keppi
    selän takana.

Juuri  kun hän  astui puiston  portin kohdalle,
hyöntäsi hänen  eteensä talonpoikaisnuorukainen
, lähes hänen pituisensa.

"Mitä,   mitä  sinä   aiot?"  kysäsi   ruhtinas
ankarasti.

"Pyydän  nöyrimmästi  anteeksi.  Minut  lähetti
tänne  eräs  onneton   kuoleva  vaimo  sanomaan
sinulle nämä  sanat: 'Imettäjäsi  odottaa sinua
Kolppanan   Erätöllissä.  Hänellä   on  sinulle
kirje   isältäsi!'"    Nöyrästi   kumarrettuaan
pyörähti  nuorukainen portista  ulos. Ennenkuin
ruhtinas  ennätti  sanaakaan virkkaa,  oli  hän
näkymättömissä.

"Minun   imettäjäni..."  toisti   hämmästyneenä
Paavali,  "kirje  isältäni!   Mitä,  mitä  tämä
merkitsee?--Hän   on    jo   poissa!----Olisiko
mahdollista!  Niin! Minä  muistan aivan  hyvin,
kuinka  hän  kävi  Pietarhovissa...  He  olivat
kahden   kesken  sisällä----Voi   taivas!  Ehkä
saan   selityksen    kaikelle!----Sinne   lhden
välttämättä.----Kolppan  an Erätölli!----Kuinka
sen löydän?"

Näin tuumaili  nuori perintöruhtinas kiiruhtaen
hoville päin.

"Missä   on    isäni   vanha   'Jägermeister'",
kysyi  hän   soitettuaan  kultanappi-palvelijan
huoneesensa.

"Kyllä   hän   on    täällä   hovissa,   Teidän
Korkeutenne;" vastasi palvelija.

"Heti tänne hänet!" komensi ruhtinas.

"Heti  paikalla, Teidän----"  mutisi palvelija,
mennessään.     Hetkisen      päästä     saapui
Jägermeister.

"Tiedättekö,   missä   Kolppana   on?",   kysyi
Paavali.

"Voi  rakas  ruhtinaani!  Kuinka  en  nyt  minä
sitä  tietäisi.  Vaikka   minun  tukkani  onkin
valkeaksi  käynyt,  on   muistini  yhäti  vielä
kuin partaveitsi.  Aina teidän isävainaannekin,
kepeät  mullat   hänen  siunatulle  haudalleen,
aina  kysyi minulta,  kun hän  jotain unohtanut
oli...  Hän   nimittikin  minua   siitä  syystä
'muistikirjakseen',

    jos suvaitsette minun sitä ilmoittaa".

"Tiedätte  siis myöskin  missä siellä  Erätölli
on?" keskeytti nuori ruhtinas.

"Ka  kuinka  en  minä sitä  tietäisi",  aloitti
taasen    hovimies.    "Unohtumattomina    ovat
mielessäni  pysyneet ne  hauskat hetket,  mitkä
onnettoman  isävainaanne  seurassa sain  siellä
viettää. Hauskat,  sanon minä, sillä  hän sanoi
niitä hauskoiksi, ja  mikä hänestä oli hauskaa,
se oli hauskaa minustakin. Siellä asusti siihen
aikaan eräs suomalainen metsästäjä,

    jolla oli nuori  kasvatti ... ja tästä--jos
    sallitte    minun     siitä    kertoa--piti
    isävainajanne  hyvin  paljon--ja  suloinen,
    ihmeen ihana tuo impi olikin."

"Mikä  hänen   nimensä  oli?"   kysyi  ruhtinas
uteliaasti.

"Niin,  senkin  muistan  aivan hyvin.  Eikä  se
ollut huonompi, rumempi  kuin tyttökään... Päin
vastoin sopi se hänelle erinomaisen hyvin. Sitä
aina isävainajannekin sanoi.  Hänen nimensä oli
sama  kuin  vapahtajamme  äidillä----"  jutteli
vanhus.

"Siis Maria."

"----ja jos  todella kukaan  syntinen ansaitsee
olla  Pyhän  Marian  kaima, niin  ansaitsi  sen
ainakin   hän,  niin   puhdas   ja  siveä   hän
oli----ainakin siihen aikaan."

"Mutta   eikö   hän   sittemmin   ollut   minun
imettäjänäni?" kysyi ruhtinas.

"Hm.  Kyllähän  se  on  totta",  lausui  vanhus
hämillään, "mutta kaunis  ja viehättävä oli hän
silloinkin, vaikka olikin suomalainen."

"Hän oli siis suomalainen ihan varmaan?"

"Ei  hän venättä  osannut  ensi alussa  yhtään,
mutta solkkasihan se lopulla jo jotakuinkin."

"Hm",   tuumaili  Paavali.   "Aavistan  jotakin
odottamatonta.   Äitini  kylmyys,   hovimiesten
ylenkatse!----Huomenaam   una  lähdemme   sinne
metsästys-retkelle, me kahden", lisäsi hän.

"Huo----huomenna!  Kuten vaan  haluatten! Mutta
huomennahan on pidot täällä hovissa", huomautti
Jägermeister.

"Ei  tee  mitään!"  lausui  Paavali.  "Lähdemme
matkalle jo aamun koittaessa. Siitä ette hiisku
kellekään".

Jägermeister    lähti,     jättäen    ruhtinaan
ajatuksiinsa.

V.


Jos nyt  käymme takaisin sille  kankaalle, mitä
kahdeksaantoista vuoteen emme ole nähneet, niin
tapaamme kyllä vanhan tutun Erätöllin entisellä
paikallaan,  mutta  mikä  muutos  kuitenkin  on
sillä  välin  tapahtunut! Nuo  humisevat  puut,
Marin  vanhat ystävät,  ovat  kyllä vielä  yhtä
vakavia,  ystävällisiä   kuin  ennenkin,  mutta
niitten rungot ovat muuttuneet rösöisemmiksi,

    moni  oksa, jolta  peipponen ennen  Marille
    pilpatti,   on  kuivunut   ja  sen   sijaan
    on   ylemmäs    uusia   vielä   mahtavampia
    ilmaantunut; pieni pelto,  jossa ennen niin
    kaunis oras rehoitti,  on ahoksi muuttunut;
    kaunis koivikko on sen nyt peittänyt, sinne
    tänne ovat  ahkerat muurahaiset perustaneet
    uudisasutuksen ja  näkyvät oikein  hyvin jo
    perehtyvän uudessa kodissaan...

    Ja minkä näköisenä on itse tölli! Olkikatto
    on  muuttunut rikkatunkioksi,  johon pyöreä
    koivun alku  on iskenyt  juurensa. Ylpeästi
    heiluttelee se  auringon paisteessa päätään
    maasta   taivasta   kohti   ponnisteleville
    vertaisilleen,  jotka  suurempien  varjossa
    tuskin   saavat  maistaakaan   aamuauringon
    suloista lämmintä.

"Ylvästele vaan!" arvelevat nämä, "kyllä sieltä
pian alas tulet."

Ja vaara sitä todella uhkaakin.

Lyngällään on  jo tölli. Joll'ei  joku armelias
ihmiskäsi  olisi   sen  tueksi   paria  pönkkää
asettanut, olisi sen päivät jo olleet luetut.

Kahdeksantoista  vuotta   oli  Erätölli  saanut
olla huhkainten  asuntona, kun se  taasen pääsi
ihmisen palvelukseen.  Ken oli  moisen hökkelin
kodikseen  ottanut?  Käykäämme sisään.  Ei  ole
enää  pöytää  oikeassa  nurkassa,  ei  ruskeata
kolpitsakaappia.  Entisistä   huonekaluista  on
jälellä  vaan  tuo   pölkkyjen  päälle  rakettu
vuode, uusia ei ole lainkaan.

    Vähän   olkia   on   vuoteelle   levitetty.
    Niillä  loikoo   surkastunut  vaimoihminen.
    Hän  on niin  ääneti, että  joll'ei silloin
    tällöin  hiljaa  oikahtaisi, luulisi  hänet
    kuolleeksi.

"Poikani, poikani! Tällä  tavoinko annat äitisi
kuolla?--Oi,  Jumalani!  Armahda minua!  Lähetä
hänet tänne. Muuta  en pyydä. Kuolen mielelläni
kun  hänet  vaan   nähdä  saan".  Näin  rukoili
onneton itsekseen.

Jo   on   päivä  korkealla.   Pienet   vesatkin
levittelevät  jo  iloisina  lehtiään  taivaalla
rehentelevän   auringon   paisteessa...   Äkkiä
kuuluu  pamaus,  joka   vierii  puulta  puulle,
kunnaalta  kunnahalle yli  soitten, kankahitten
ja katoaa viimein kauas maanääriin. Jänis herää
aamu-unestaan  viidakossa, tetri  tuolla lentää
räpsyttää, tulee aivan töllin kohdalle,

    laskeutuu  alas, yrittää  taasen nousemaan,
    mutta  turhaan;   siinä  maassa   se  vielä
    hetkisen   tipikoitsee,   availee   suutaan
    muutaman   kerran   ja  jäykkenee   viimein
    veriselle  nurmelle  ihan  töllille  tuovan
    polun viereen. Tuolta  rientää jo ampujakin
    esiin. Öllerö jänis,  joka tuohon seisattui
    unen-pöpperössä  töllöttämään, saa  häneltä
    toisen   täräyksen   tulijaisiksi  ja   jää
    liikkumattomaksi...

    Kohta    tallustaa    näkyviin    toinenkin
    metsästäjä,   harmaapäinen   vanhus   täysi
    vastakohta       tuolle      ensintulleelle
    nuoremmalle.  Mikä  eroitus todella  noissa
    kahdessa!   Toinen   hienoverinen,   reipas
    nuorukainen,    jonka     verevät    kasvot
    hehkuvat   elämänhalusta,   toinen   paljon
    kokenut,  ryppyinen  vanhus,  jonka  suurta
    kreikkalais-nenää     nuuskaajat     saavat
    kateudella katsella.

    Sen   tiesi   vanhus;  siksipä   hän   niin
    tuntuvasti    nenäänsä   puhuikin,    jotta
    sen   mahtavuus   paremmin   huomattaisiin.
    Niin   ainakin    vakuuttivat   kadehtijat.
    Nuorukaiselta  puuttui taasen  kokonaan tuo
    kreikkalainen  nenän koriste,  pikemmin oli
    hänellä  päin vastoin,  mutta sen  puutteen
    korvasi   hänellä   taasen  korkea,   älyä,
    miehuutta todistava otsa,

    jota kaunis tukka varjosti.

Vaikka väsyksissä, hyppäsi nuorukainen uljaasti
kaatuneitten   puitten  yli   töllin  eteiselle
tantereelle  ja  otuksista  huolimatta  suoraan
ovelle.  Ken olisi  se  muu  ollut, kuin  vanha
tuttavamme Paavali, Venäjän perintöruhtinas.

"Teidän Korkeutenne, täällä on tetrikin!" huusi
vanhus kumartuen jotain maasta nostamaan, mutta
Paavali  ei sitä  enää kuullut.  Sisälle riensi
hän.

Kuultuaan   pamaukset   oli   vaimo   kääntynyt
vuoteellaan. Tuossa  lepäsi hän  nyt tuijottaen
ovea  kohden.  Entiset  ajat  muistuivat  hänen
mieleensä.  Kuinka   monta  kertaa   oli  hänen
sydämmensä   ilosta   värähtänyt   tuon   äänen
kuultuaan,  olihan  se tuonut  hänelle  hetkiä,
joitten muisteleminen oli hänen kurjan elämänsä
ainoana lohdutuksena ollut.

"Hän   tulee",    huoahti   vaimo,   "ennenkuin
Kallekaan   on   palannut.--Apua   en   häneltä
kuitenkaan enää tahdo. Nähdä, puhutella vaan ja
sitten kuolla."

"Te  kutsuitte  minua?" lausui  perintöruhtinas
lähestyen liikutettuna sairasta.

"Tule armahani, tule tänne luokseni, käy tuohon
jalkoihini   istumaan...  Minulla   on  sinulle
paljon sanottavaa".  Näin lausui  vaimo, ottaen
kirjeen, jonka hän ojensi ruhtinaalle.

"Lue  tämä! Siinä  lienee  jotakin, joka  puhuu
puolestani!" lisäsi hän.

Paavali repäsi kuoren auki.

"Mitä!" huudahti hän, "isäni käsiala".

"Tämä  vaimo,  poikani   imettäjä,  on  hänelle
paljon  läheisempi  kuin  luulisikaan.  Hän  on
poikani Paavalin äiti.  Hän itse tietää enemmän
kertoa.

Pietarhovissa Toukokuun 4 p. 1761.

Pietari."

"Minun äitini!" huudahti Paavali hämmästyneenä.

Äänettömyys seurasi.

"Sinä  hämmästyt", alotti  viimein äiti.  "Sitä
en  kummeksi   lainkaan.  Tiedän,   ett'et  ole
aavistanut   äitisi   kohtalon   näin   surkean
olevan".

"Kuinka  ei  isäni  sitten ole  sinusta  huolta
pitänyt?"

"Voi poikaseni. Sitä ei Jumala sallinut."

"Kuinka?"

"Sydäntäni ahdistaa kovasti,  mutta minä koetan
kumminkin kertoa sinulle kaikki."

Nyt   kertoi   äiti  elämäkertansa.   Äänetönnä
kuunteli poika.

"Mutta saihan isäni  sitten 'kätensä vapaiksi'.
Kuinka   ei   hän    heti   kiiruhtanut   sinua
pelastamaan?" kysyi  poika, kun  kertomus alkoi
lähetä loppuaan.

"Sen  hän  tekikin.  Me  pääsimme  vapaiksi  ja
meidän  kanssa  koko  Paaritsan  kylä.  Minulle
antoi hän hyvän talon ja rahaakin paljon, mutta
kun tuo kauhea tapaus tuli, kun isäsi hirveällä
tavalla murhattiin----"

"Murhattiin? Mistä sen tiedät?"

"Kuka ei sitä tietäisi."

"Oletko varma siitä?..."

"No  niin  ihmiset   kertoivat",  lausui  vaimo
hiljaa.  Ääni  tuli  yhä  heikommaksi,  silloin
tällöin avasi hän silmänsä puoleksi auki, mutta
puhui enimmäkseen ummessa silmin.

"No  kuinka kävi  sitten teidän?"  kysyi taasen
Paavali.

"Muutaman   vuoden   saimme   olla   rauhassa,"
aloitti  taasen  vaimo,   "mutta  sitten  nousi
rettelöitä  herrain   kanssa.  Nämä  päättyivät
siihen,  että jouduimme  erään ahnaan  julmurin
alustalaisiksi... Tämä  tiesi että  minulla oli
hyvät  varat.  Yhä vähemmäksi  kävivät  varani,
kunnes en veroja  jaksanut enää maksaa. Silloin
sain muun hyvän päälle raippoja siksi,

    että olin muka  rahani piiloittanut. Taloni
    otettiin  minulta pois  ja meidät  ajettiin
    vanhaan  saunaamme  asumaan... Tämä  kaikki
    tapahtui tänä keväänä..."

"No,  miksi et  heti  minulle tietoa  antanut?"
kysyi Paavali.

"Hm. Olihan syytä  epäilyksiini. Enhän tahtonut
sinun onneasi häiritä."

"Minun onneani!"

"Toiseksi   en  sieltä   olisi  päässyt   sinun
puheillesi,  vaikka  olisin tahtonutkin.  Vasta
kun tänne pakenimme,  saatoin poikani Pietariin
lähettää."

"No, tietääkö hän, että poikasi olen?"

Vaimo avasi silmänsä selälleen.

"Kuinka olisin  minä sitä  kellekään ilmaissut!
Enhän toki! Käskihän isäsi minun salaamaan sitä
kaikilta."

"Koeta  nyt koota  voimia. Minä  toimitan sinut
rauhaan  täältä",  virkkoi poika  kyynelsilmin.
Hän  käsitti  jo  kuinka  tuo  kurjan  näköinen
vaimo oli  saattanut hänen korkean  isänsä niin
läheisesti itseensä kiinnittää.

"Kiitoksia, armahani!  En minä nyt  enää apuasi
tarvitse...  Minä pääsen  jo rauhaan.----Lähetä
nyt vaan  terveisiä isällesi, minä  menen hänen
luokseen.  Siellä  olemme yhden  vertaisia.  Ei
kukaan  voi   eroittaa  minua   hänestä".  Näin
sopotti kuoleva hiljalleen.

"Vie  hänelle  terveisiä...   Sano,  että  minä
kostan  hänen  surmaajilleen",  lausui  Paavali
kyynelsilmin.

"Poikani, älä sitä tee.  Kosto ei ole ihmisten,
se on Jumalan".

Nyt   astui   Jägermeister  sisään.   Ruhtinaan
käskystä oli hän  viipynyt ulkona jonkun aikaa.
Mutta kun  tätä ei  kuulunut, ikävystyi  hän ja
pistäysi katsomaan.

"Hiljaa!"  osoitti   Paavali.  Mutta   kun  hän
käänsi  päänsä kuolevaan,  oli jo  viimeinenkin
elonmerkki kadonnut.

Paavali nousi seisaalleen.

"Nyt  on elämä  selvänä  edessäni!" lausui  hän
kovalla  äänellä. "Kun  Paavali Ensimmäinen  on
Venäjän valtaistuimella,  seisoo tällä paikalla
uljas  kirkko,  jossa   joka  Pietarin  päivänä
vietettäköön muistinjuhlaa Pietari Kolmannen ja
hänen poikansa äidin kunniaksi".

Hämmästyneenä seisoi vanhus.

"Olisitteko te----" alkoi hän kysyä.

"Sitä ette saa kysyä ennenkuin olen keisarina",
keskeytti perintöruhtinas.

"Luulen,  että täällä  on tapahtunut  sellaisia
asioita, että  Teidän Korkeutenne  on suvainnut
unohtaa  nälkänsä", virkkoi  hovimies, kääntäen
puheensa toiseen  aineesen, huomattuaan, ett'ei
tämä tahtonut ruveta selityksiin.

"Niin, sen olen unohtanut", vastasi ruhtinas.

Mentiin siitä kedolle ja ruvettiin aterialle.

Tuskin olivat he ehtineet ruokaryyppynsä ottaa,
kun  metsästä tuli  näkyviin nuorukainen,  joka
kiirein  askelin viuhtoi  pussi selässä  kohden
tölliä. Se oli  sama nuorukainen, jonka Paavali
oli Kesäpuistossa tavannut...

"Siinäpä   hän   tuleekin,  tuo   velipuoleni",
virkkoi   ruhtinas    itsekseen   ja   viittasi
nuorukaisen luokseen.

"Jumalan  kiitos! Te  ennätitte siis  ajoissa?"
kysyi nuorukainen ensi asiaksi.

"Juuri   paraaksi   hänen   kuolinvuoteelleen",
vastasi Paavali.

"Kuolinvuoteelleen?" huudahti  nuorukainen. "No
miksi ette antaneet hänelle syötävää?"

Paavali hämmästyi.

"Onko  hän siis  kuollut?"  kysyi vasta  tullut
epäillen.

"On."

"Siis nälkään!"

"Nälkäänkö?"

Kun  pojan ensi  suru  oli laimennut,  ilmoitti
Paavali   hänelle,  että   hän  aikoi   hänestä
pitää  huolen. Tämä  tieto saattoi  nuorukaisen
entiselleen.

Ennenkuin herrat läksivät,  pisti Paavali pojan
käteen   muutamia   seteleitä,  käskien   hänet
kunniallisesti  hautaamaan   äitinsä  Kolppanan
kirkkomaahan. Vielä  antoi hänelle todistuksen,
että  hän   oli  perintöruhtinaan   miehiä,  ja
käski  hänen heti  hautauksen jälkeen  tulemaan
Pietariin. Sitten läksivät herrat.

VI.


Ennenkuin  tarun  loppuhun ryhdymme,  käykäämme
katsomaan, kuinka Kallen kävi Pietarissa.

Niin.  Hän  tulikin  Paavalin  käskyä  totellen
kohta, äitinsä haudattuaan,  Pietariin ja pääsi
oman pyyntönsä mukaan leivänpaistajaksi.

"No,    mihinkä    toimeen   sinä    kernaimmin
haluaisit?" oli Paavali kysynyt.

"Enhän  minä   tuota  tiedä   itsekkään,  miksi
tässä----"

"Tahdotko tulla minun pikentikseni?"

"En, en minä sellaiseksi tahdo."

"No, tahdotko ruveta talliknihdiksi?"

"Enhän minä sellaisia ylhäisiä virkoja ymmärrä.
Vaan jos minä  pääsen leivänpaistajaksikin tahi
muuksi sellaiseksi, niin--"

"No, sinä pääset leivänpaistajaksi!"

Tämmöinen   oli  se   keskustelu,  joka   hänen
toimensa määräsi.

Suuren  leipäuunin ääressä  sai siis  Kalle nyt
häärätä aamusta iltaan.

Paavali  kävi   aina  välistä   hänen  kanssaan
siellä suomea paahkuroimassa. Hän oli päättänyt
vihdoinkin  oppia  sitä kieltä  puhumaan  millä
ehdolla hyvänsä.

Näin     kului     vuosia    monta,     kuluipa
kymmenenkin.  Yhäti   istui  mahtava  Katariina
Venäjän  valtaistuimella,   yhäti  oli  Paavali
perintöruhtinaana,     yhäti      oli     Kalle
leivänpaistajana.

Paavali  oli  kuitenkin   ottanut  sillä  välin
suuren askeleen.  Hän oli  mennyt avioliittoon.
Kun  hän  Kallelta  kysyi,  eikö  hän  lainkaan
naimisiin  halunnut,  arveli  tämä  aina,  että
eihän tässä ole aikaa sellaisiin.

Kerran  oli  Kalle  saanut  toimekseen  korjata
suuren kiukaan arinaa. Juuri kun hän paraillaan
oli  kiukaassa  vatsallaan  niin  että  paljaat
jalat  vaan  näkyivät,  sattui  Paavali  taasen
tulemaan,   tällä  kertaa   vanhimman  poikansa
Aleksanterin  kanssa. Hiljaa  lähestyi ruhtinas
kiukaata   ja    rupesi   kutkuttamaan   Kallen
jalkapohjia.

Joku  toinen  olisi, voinut  suuttua  mokomasta
kiusanteosta,  mutta   sitä  ei  hyväluontoinen
Kalle tehnyt.

"No,  braat  [veikko] älähän  tuossa!"  virkkoi
hän ystävällisesti. Sitä  ei Paavali kuitenkaan
ollut kuulevinaankaan.

"No mutta  braat, olehan nyt  siivolla. Miksikä
sinä   kutkutat?"  jatkoi   yhä  leivänpaistaja
nauraen.

Nyt  vilkasi hän  kuitenkin  kiukaan suulle  ja
huomasi, ken se siellä kutkutti.

Kohta oli hän jaloillaan.

Pikku ruhtinaasta oli tuo erinomaisen hupaista,
ja  hän nauraa  kikatti kaikesta  sydämmestään.
Paavali taputti Kallea  olkapäälle aikoen juuri
sanoa jotakin, kun sisään astui pikku ruhtinaan
opettaja.

Tämä viittasi ankarasti Aleksanterille, käskien
tätä seuraamaan itseään.

"Hän on täällä minun kanssani!" virkkoi Paavali
mahtavasti.

"Mutta  minä  vaadin   häntä  kohta  seuraamaan
itseäni", vastasi opettaja röyhkeästi.

"Kuinka rohkenette?" aikoi Paavali ärjäistä.

"Ja  siihen  olen  saanut täyden  vallan  Hänen
Majesteetiltaan",  lisäsi  hovimies,  taluttaen
pojan kädestä ulos.

Paavali parka!  Perintöruhtinaana tuolla tavoin
kohdeltu.   Hän   kuitenkin  hillitsi   itsensä
kääntyen ikäänkuin ei  mitään olisi tapahtunut,
Kalleen.

"Sinä  nimitit  minua  äsken  braatiksi.  Tästä
lähtien saat minua  siksi aina nimittää", sanoi
hän  taputtaen vielä  kerran häntä  olkapäälle.
Sitten  läksi Paavali.  Kovasti oli  keisarinna
häntä  kohdellut,   ylpeitä  olivat  hovimiehet
häntä kohtaan olleet,  mutta näin röyhkeästi ei
häntä  toki oltu  vielä loukattu  oman poikansa
silmien edessä.

VII.


Taas    suuri     hyppäys    ajassa.    Venäjän
valtaistuimelle  on   vihdoin  noussut  Paavali
Ensimmäinen,   neljänkymmenen   kahden   vuoden
vanhana.  Tukala oli  tuo pitkä  odotuksen aika
ollut. Hellä, jos  vähän jurokin nuorukainen on
muuttunut  ankaraksi, jäykäksi  mieheksi, jonka
kasvoista heijastaa  kaikki se  katkeruus, joka
hänen sielunsa on aikojen kuluessa täyttänyt.

Elämä   hovissa  on   myöskin  muuttunut.   Nyt
ei   ole   enää    käskemässä   nainen,   johon
kaikenlaisia  elementtiä on  vaikuttamassa, nyt
on  valtaistuimella   mies,  jonka   edessä  on
polvilleen  heittäydyttävä, kuten  ennenmuinoin
vanhain   tsaarien   aikoina.   Välistä   kyllä
vielä  tuo  entinen herttaisuus,  kuni  aurinko
syksyisellä  taivaalla,  pääsee pilven  kolosta
paistamaan,

    mutta   silloin   kuin  tuo   synkkä   sumu
    poistuu,   silloin   kuin   keisarin   otsa
    kirkkaammin, hellemmin  loistaa, silloin on
    se  vaarallisin  kaikista. Voi  sitä,  joka
    ihanan auringon  paisteessa unohtaa myrskyn
    mahdollisuuden!   Elämänsä    se   Siperian
    kaukaisilla mailla nääntyä saa.

Tämmöiseksi    kuvataan     yleiseen    Paavali
Ensimmäistä. Harvat, hyvin harvat vaan tietävät
kertoa  siitä   kuinka  hänen   oikkunsa  eivät
lainkaan olleet  niin silmäänpistäviä,  kun hän
Inkerin  maaseuduilla   kuleskeli  talonpoikain
keskellä.  Ei  ole   liioin  annettu  selitystä
sille,   miksikä   hän   keskelle   suomalaista
paikkakuntaa Hatsinan kylään rakennutti muhkean
hovinsa ikävään,

    syrjäiseen   paikkaan,    jonka   kuivuutta
    ainoastaan  pieni mitätön  puro kostutteli,
    vieläpä    otti    hovinsa    palvelijoiksi
    ainoastaan suomalaisia.

Huomattavaa  on, että  hän Suomen  (Finljanski)
rykmenttiin otti ainoastaan rekryyttiä Hatsinan
likitienoilta    ja    perusti    omannimisensä
(Pavlovski)     rykmentin,    johonka     vielä
tänäpäivänä   otetaan    ainoastaan   sellaisia
jäntteröitä,   keskikasvuisia  miehiä,   joilla
nimenomaan  on  suuret  kasvot  ja  leveä,  jos
mahdollista vähän pysty nenä,

    kuten  oli  Paavalilla itsellään  ja  kuten
    tiedetään suomalaisella  rodulla ylimalkaan
    olevan.

Pietarin  päivänä  vuonna 1800  vihittiin  uusi
Kolppanan kirkko. Se on rakettu nelikulmaisista
paksuista   paasista,  kuten   kaikki  Paavalin
rakennukset  Hatsinan  tienoilla.  Sen  korkea,
suippo  torni,   jonka  huipussa   kukko  yhäti
pyörähtelee  mahtavasti  seudun yli  katsellen,
on  vielä  tänä  päivänä  matkustajan  huomiota
puoleensa kääntämässä.

    Se  muistuttaa  aina  jotakin  salaperäistä
    tapausta,  jonka  enää tietää  kertoa  vaan
    joku vanhus syrjäisimmässä kylässä.

Kerrotaan, että  aina odottamattomien tapausten
edellä tornista kuuluu  öisin hiljainen kumina,
aivan   kuin    kellot   itsekseen   hiljalleen
soisivat.   Kansantaru   tietää   vielä,   että
kun  kirkko  oli  valmiiksi  saatu,  huomattiin
ett'ei ollut  yhtään ihmishenkeä rakennettaissa
menetetty, joka muka on ihan välttämätöntä, jos
kirkolle menestystä toivoo.

    Mutta  kun  kirkon  vahti ensi  kerran  oli
    tuon  salaperäisen kuminan  kuullut ja  sen
    tähden   yöllä   kirkkoon  meni,   sanotaan
    kirkonhaltijan  hänelle   kamealla  äänellä
    huutaneen:

"Rakennettaissa   en  ole   yhtään  ihmissielua
saanut, mutta  kerran tulee se  Pietarin päivä,
jolloin  maa   koko  kirkon  jumalanpalveluksen
aikana nielee syvyyteensä."--

Paaritsan  kylässä   Kolppanan  seurakuntaa  on
veroton  maatila, joka  nyt on  lohottu kolmeen
osaan. Tämän maatilan omistajia kutsutaan vielä
tänä  päivänä   "kuninkaan  braatoiksi".  Suvun
vanhimman  hallussa on  vielä Paavali  keisarin
omakätisiä  kirjoituksia  13   ja  31  päivältä
Lokakuuta  1799,  joilla hän  lahjoittaa  tämän
maatilan  Kaarle   Jordaninpojalle  Sykiäiselle
ikuiseksi omaisuudeksi,

    vapauttaa   hänet   vaimoineen,   lapsineen
    kaikista     veroista,    vieläpä     pojat
    sotapalveluksestakin.  Yleiseen  nimitetään
    heitä    nykyjään    Lokottajiksi,    jonka
    haukkumanimen  Kaarle  ukko kuuluu  saaneen
    siitä,  että hän  oli naapuriensa  puolesta
    puhua "lokottanut" herroja vastaan.

Lyngällään  on jo  se rakennus,  jossa Paavalin
sanotaan  usein vieraissa  käyneen, ja  joll'ei
muistoa olisi  jälellä, ei  voisi aavistaakaan,
että  noitten köyhien  talonpoikain isoisä  oli
aina  ollut  tervetullut   keisarin  hoviin  ja
saanut  keisaria "braatikseen"  nimittää--kuten
kerrotaan.

Comments