Pilven hattaroita

PILVEN HATTAROITA.


On helteinen  kesäpäivä. Ilma  värisee auringon
paistaa   räkittäessä    sinisellä   taivaalla,
saviperäinen    maa   halkeilee    kuivuudesta,
niittäjää  odottelee  pitkä kylvöheinä,  hiljaa
aaltoillen tukahduttavan  etelätuulen heikoista
löyhäyksistä,   pääskyset  lentää   piirtelevät
korkealla   taivaan   laella,  hikisenä   takoo
talonpoika viikatettaan,

    lähteäkseen huomisaamuna heinää kaatamaan.

Huolettomana   käyskentelee   kujasilla   talon
kuusitoista   vuotias   poika,  joka   nyt   on
kotiluonnon helmassa uusia voimia koulutyöhönsä
hankkimassa.   Hatuttapäin,    paljain   jaloin
tallustaa  hän  eteenpäin,  taivaalla  hyöriviä
lintuja  katsellen.   Vuorotellen  nousevat  ja
taasen  maahan  painuvat hänen  jalkansa  aivan
kuin olisi joku outo  voima pannut hänet tuohon
pää pystyssä astumaan.

    Välistä  seisattuu  hän, tarkastaa  jotakin
    paikkaa  taivaalla,   tarkastaa  ja  lähtee
    uudestaan tietä  mittaamaan. Nyt  nojaa hän
    levollisesti aitaa vasten, itäiseen taivaan
    rajaan  tuijottaen,  mutta tuota  ei  kauan
    kestä,  pian  on   hän  taasen  liikkeessä.
    Tuonne  kummulle  näkyvät häntä  askeleensa
    johtavan.--Niin, sinne hän meneekin.

    Jo   kiipee   hän   pengertä   pitkin,   jo
    heittäytyy   hän  tuuhean   koivun  varjoon
    selälleen  pehmeälle   sammalikolle.  Käykö
    hän  nukkumaan?  Ei! Levällään  ovat  hänen
    silmänsä yhäti taivaasen käännettyinä.--Nyt
    ei ole enää näkyvissä lintujakaan. Muutamat
    hajanaiset pilven hattarat vaan hämmentävät
    taivaan sinistä yksitoikkoisuutta. Niin,

    pilven  hattarat!   Niitähän  hän  näkyykin
    tarkastavan... Tuohon monimutkaiseen pilven
    lohkareesen   näkyvät   hänen   ajatuksensa
    kiintyneen.   Sitä   ovat  hänen   silmänsä
    seuranneet taivaan rajalta asti.

Mitä  ihmeellistä on  hän  nyt tuossa  pilvessä
löytänyt?----Hm!   Pilvi   kun   pilvi!   Tosin
omituisen    näköinen,   mutta    onhan   niitä
kummempiakin nähty.----

Mutta  kas,   kuinka  se   muuttuu  vähitellen,
kun  sitä vähän  aikaa tarkemmin  katselee.--Se
rupeaa   jakaantumaan.  Kas,   nyt  se   jo  on
kahtia lohennut. Suurempi  ryhmä kiitää edelle,
menee jo  tuon ylempänä  olevan sinisen-harmaan
hattaran sivuitse...  Omituista! Katsoppas vaan
noita  tarkemmin!  Mitä näetkään  niistä?  Mitä
ihmeellisimpiä utukuvia.

    Tuossa aivan kuin  istuisi äiti pienokainen
    sylissä.   Isä   istuu   hänen   rinnallaan
    tyytyväisenä lastaan katsellen... Nyt eroaa
    mies omaisistaan  yhä kauemmas,  tuskin voi
    sitä enää silmät  eroittaa, niin se haihtuu
    jo  näkyvistä... Äiti  istuu yhä  entisellä
    paikallaan. Kas, äkkiä  tempaa tuuli lapsen
    hänen   sylistään.  Hän   ei  huomaa   sitä
    lainkaan,

    vaan tuudittelee  yhäti. Nyt  katoaa hänkin
    näkyvistä, mutta lapsesta on tullut reipas,
    sotaisan  näköinen  ritari.  Harniskaan  ja
    kypäriin   puettuna    istuu   hän   uljaan
    sotaoriin selässä kädessä  kilpi ja miekka.
    Hänen jälestään  kiitää sotureita taajoissa
    riveissä. Mikä urhea sankarijoukko! Luulisi
    kuulevansa    oriin   korskunnan,    heidän
    aseittensa kalskeen.

No,   mitä   on   tuo  vaalea   hattara   tämän
yläpuolella? Mikä  kuvarikkaus siinäkin! Tuossa
istuu  nuori neitonen  rukkinsa ääressä  syviin
mietteisin vaipuneena. Hänen silmänsä ovat alas
painuneina,  ne seuraavat  taisteluun rientäviä
uroita... Kuinka  kirkas kyynel  vierähti hänen
rinnalleen,  kuinka kirkas,  monivärinen. Hänen
takanaan seisoo synkän näköinen,

    parrakas  mies.   Salavihkaa  katselee  hän
    neitoseen...    Mitä   miettineekin    hän?
    Hyvää,  rehellistä  ei   se  ainakaan  ole.
    Aavistamatta hänen salaisia tuumiaan, istuu
    viaton impi  värähtämättä paikallaan, yhäti
    surumielisenä alas tuijottaen.

Vaan   mitä  elämää   on  tuolla   takimaisessa
tummemmassa hattarassa? Mitä on tuo oikeastaan?
Odotahan. Jo rupeaa se selviämään.

Aivan  on,  kuni  istuttaisin  siinä  oikeutta.
Juhlallisena,    arvokkaana    istuu    tuomari
korkealla   sijallaan;  hänen   ympärillään  on
joukko   totisen,   vakavan  näköisiä   miehiä.
Jäykkänä  pelottomana seisoo  syytetty tuomiota
odottaen.   Ken   tuo  syytetty   nuori   mies?
Hän   näyttää   tutulta.--Jo   nousee   tuomari
seisoalleen. Kädessä on hänellä paperi.

    Hän viittaa syyllistä lähemmäs. Mutta--mitä
    nyt?  Pilvi  saapui   juuri  tuon  ylempänä
    olevan   hattaran   kohdalle,   jo   katosi
    neitonen näkymättömiin.

Mitä!  Tuossa tunkeutuu  hän näkyviin  ihmisten
välistä.    Hän   lähestyy    tuomaria,   puhuu
jotakin.   Kaikki  kuuntelevat   kummastuneina.
Ja  kas,  tuomari   vastaa  jotakin  lempeästi,
viittaa   syytetylle...  Nyt   lausuu  syytetty
jotakin,--hänen  syliinsä  vaipuu  impi,  hänen
pelastajansa...   Nyt  työntää   impi  sulhonsa
luotaan, viittaa kädellään länteen.

    Pois lähtee nuori mies.

Hyvän   matkaa   edellä  kiitää   soturijoukko,
yhäti on  päällikkö----Mitä! Hänethän  me äsken
oikeudessa näimmekin--Niin, hän se olikin!

Länttä kohden kiiruhtaa  hän yhäti joukkoineen.
Mitä  on sitten  siellä lännessä?  Toden totta!
Tuolta taivaan ääreltä rupeaa jotakin näkymään.
Mitä?--Sieltä   kuuluu  melua----Kas!   Synkkä,
musta pilvi nousee.-- Pilvikön vaan? Ei! Julma,
hävitystä  uhkaava vihollislauma  sieltä vierii
näkyviin... Se nousee yhäti, lähestyy. Uljaasti
rientävät sankarit sitä vastaan...

    Voi, voi! Kuinka heidän käyneekään!

--Uh,  millainen   leimaus,  mimmoinen  jyräys!
Taistelu  on alkanut.  Vielä on  pystyssä urhea
joukko!   Nyt   nyt!--Ei  voi   eroittaa   enää
taistelevia   toisistaan.  Uudet   välähdykset,
uudet jyräykset  todistavat vaan,  että ottelua
yhä kestää.----

Kiireesti   nousee  nuorukainen   koivun  alta,
juoksu jalassa rientää  hän kotia kohden. Mutta
turhaan.  Hänet saavuttaa  rankka sade.  Tuolla
pensaassa  odottaa  hän nyt  myrskyn  ohimenoa.
Suotta  ei  hän   sitä  odotakaan.  Jyry  alkaa
vaieta,  myrsky  taukoo... Musta  pilvi  rupeaa
ohi menemään.  Sininen taivas jo  aukeaa tuolta
läntiseltä taivaan rajalta.--

    Hetkinen  vielä,  niin  myrsky  on  ohitse.
    Ukkosen  pilvi  alkaa jo  painua  itäiselle
    taivaan  rajalle...  Pian  on  se  kokonaan
    näkymättömissä.

Vaan hattarat! Kuinka on taistelu päättynyt?...
Kova  on  se   ollut!  Rivit  ovat  harvenneet,
hajonneet...   Poissa   on   päällikkö.--Tuolla
makaa  hän verissään.  Ken se  hänen vieressään
polvillaan? Hänen äitinsä  haamu! Kas kuinka se
tuijottaa  rakkaansa  vaaleisin  kasvoihin.--Ja
tuolla istuu vainajan  morsian mustan kosijansa
rinnalla.

    Kyyneleitä   ei   polonen  vuodata,   hänen
    silmänsä  ovat  kuivuneet. Pirullinen  hymy
    huulilla,   katselee    julmuri   onnetonta
    uhriaan...   Vaan    mitä   nyt?...   Äidin
    haamu  ilmaantuu! Se  lähestyy kovaonnista,
    koskettaa    häntä   oikealla    kädellään,
    ja--kuolleena  vaipuu  nuori vaimo  kauhean
    miehensä jalkojen juureen.

Nuorukainen nousee pensaasta, lähtee reippaasti
kotiin    astumaan.     Mikä    loiste    hänen
kasvoissaan! Sadeko olisi  hänet siihen määrään
virkistänyt?--Ei!  Hän   oli  taivaalla  nähnyt
jotakin,  mitä   ennen  ei   ollut  aavistanut,
ihmiselämän   iloineen,   suruineen!  Hän   oli
löytänyt   alan,    jolla   saattoi   vast'edes
mietteensä näkyvään muotoon luoda.
Comments