Pekka parka

PEKKA PARKA.


Pekka  Palovaaran  rinnassa kuohuilivat  kaikki
ne ylevät  ajatukset, mitkä  nuorukaisen mieltä
innostuttavat,   hänen   tullessaan   osakunnan
"vastaanotto-viftiltä".  Hän  oli  hiukan  noin
niinkuin--sellaisella   päällä,   ettei   olisi
häikäillyt ryhtyessään poliisin kaulukseen, jos
se  olisi  rohjennut huomauttaa  häntä  kadulla
hiljaa olemaan.

    Pekka    oli     ajatteleva    nuorukainen.
    Hänellä  oli   valmiina  jo  elämänohjelma:
    ensin  filosofiian  kandidaatiksi  kolmella
    lautatuurilla,  filosofiiassa, suomessa  ja
    historiassa, ja sitten innokkaasti isänmaan
    palvelukseen.   Jos  hänet   sitten  joskus
    korotettaisiin,--niin,  kyllä  hän  sitäkin
    ajatteli--senaattoriksi ,  ei hänellä ollut
    mitään sitä vastaan.

    Varma   ei   hän   kuitenkaan   viimeisestä
    ollut,   sillä  olihan   hän  jo   kylliksi
    tullut  maailman kehnoutta  näkemään, jossa
    usein   etevä   mies   työnnetään   syrjään
    jonkun    kelvottoman   suosikin    tieltä.
    Naimis-asioita tuumaili  hän myös.  Jos se,
    jota  hän  rakasti, arveli  hän  itsekseen,
    suostuisi häneen,--ka  miksi ei  hän sitten
    suostuisi--niin  ajatteli hän  sopivimmaksi
    noin    vuotta   ennen    tutkintoa   mennä
    kihloihin,

    näyttääkseen     professoreille     vakavat
    aikeensa, ja sitten tutkinnon suoritettuaan
    naimisiin.   Tuloja    hänellä   tosin   ei
    silloinkaan  vielä  olisi tarpeeksi,  mutta
    sen  sijaan  oli onneksi  tuolla  valitulla
    saatavana suuri omaisuus, jahka hänen vanha
    enonsa  kuolisi.  Rikkauden tähden  hän  ei
    häntä   ottanut!  Ei   suinkaan!  Sellainen
    raukka  hän  ei  ollut.--Tosin  nyt  tuokin
    vähän alentavalta tuntui niin suuren miehen
    alulle,

    elää   vaimonsa   rahoilla,  mutta   olihan
    hänellä myöhemmin tilaisuus maksaa korkojen
    kanssa  takasin,   mitä  vaimoltaan  saisi.
    Oo,  kuinka  suloista  oli  tulla  suureksi
    mieheksi,  hyödyttää isänmaatansa,  niittää
    kunniaa  ja kohottaa  vaimonsa yhteiskunnan
    korkeimmille sijoille, ihanaa!

Näin     tuumaili      Pekka     kotia     päin
hoiperrellessaan.  Viimein saapui  hän perille,
löysi vihdoin  avaimensa takin  vuorin välistä,
hapuroituaan   sitä  ensin   kaikkialta,  astui
huoneesensa,   riisui   palttoon  päältään   ja
heittäysi   vuoteelle  hetkiseksi   huokaamaan.
Tuossa tuumaili  hän vielä  hetkisen tekemäänsä
oivallista  elämänohjelmaa  ja  määritteli  sen
tarkasti pienimpiin yksityisseikkoihin asti.

"Mutta jos nämä  tuumat menevät myttyyn?" kysyi
hän itseltään.

"Mitä vielä! Saapas nähdä niin olen viimeistään
kolmen  vuoden päästä  maisteri. Se  on tietty!
Ja   kun   kerran   maisteri   olen,   on   tie
kaikkialle avoinna. Silloin  ei muuta kuin käyn
kunniantoukoa leikkaamaa!"

* * * * *

On   markkinat.    Ihmisiä   vilisee   torilla.
Siinä  on  kauppiaita,  ostajia,  katselijoita,
arkkiveisujen    myyjiä    ja   ketä    kutakin
rahanonkijaa.   Pekka  Palovaara   käyskentelee
myöskin ihmispyörteessä. Hänellä  on pää täynnä
tulevaisuuden  unelmia, jotka  harmaana pilvenä
viipottelevat   hänen    ympärillään.   Milloin
tuntuu   hänestä  niin   kuin   olisi  hän   jo
maisterivihkijäisissä:

    hän   seisoo    promoveerattavien   rivissä
    vuoroansa odotellen;  hänen vuoronsa  on jo
    tullut, hän  on juuri  astumaisillaan esiin
    laakeriseppeleellä   kruunattavaksi,--mutta
    samassa  saa hän  päähänsä, että  eihän hän
    vielä ollut alottanutkaan tenttaamejaan, ja
    katkeralla  harmilla  peräytyy hän  toisten
    taakse,--huomaten    olevansakin   likasten
    toriämmien parissa.

    Välistä    luulee   hän    näkevänsä   oman
    lemmittynsä,   Ainon,    viittaavan   häntä
    luokseen,--hän  rientää   eteenpäin,  astuu
    hänen  luokseen,   tarttuu  hänen  valkeaan
    kätöseensä,   mutta   juuri  kun   hän   on
    painamaisillaan  sen  huulilleen,  herättää
    hänet  unelmistaan  akka, joka  huomauttaa,
    että   ensin    on   prenikka   maksettava,
    ennenkuin sen suuhunsa saa pistää.

    "Uh,     noita    hävyttömiä!     Ryöstävät
    julmimmalla  tavalla  ihanimmat  unelmani!"
    huudahtaa  poika   parka  lähtien  astumaan
    hajamielisenä  eteenpäin.   Hänestä  tuntuu
    kaikki niin  kummalliselta. Välistä  ei hän
    voi  eroittaa   ihmisiä,  hevoisia,  pöytiä
    toisistaan,  välistä  ovat kaikki  tuttuja.
    Tuolla näkee  hän oman  arvoisan tätinsä,--
    ennen  niin  ylpeä  aateluudestaan--istuvan
    maitokuorman päällä;

    täällä  piiskaa  hevoishuijari  hänen  omaa
    uljasta    "Veikkoaan",   ja    tuossa--hän
    tunsi  sen  ihan   tarkkaan--on  hänen  oma
    kirjoituspöytänsä myytävänä.

"Mitä  tämä  meriksee!"  kiljasee  hän.  "Kenen
luvalla  olette  minun  kirjoituspöytäni  tänne
tuoneet?"

"Shuokaa     anteekshi!"    virkkoi     hänelle
harmaapartainen ryssä: "Täällä puolen tiskiä ei
shaa tule". Ja hän työnsi ystävämme takasin.

"Olenko   minä    höperö,   vai    mikä   minua
vaivaa!" tuumaili  Pekka, "kuinka  saatoin noin
hajamielinen  olla?  Kuinka saatoinkaan  luulla
tuota likaista  tiskiä----." Hän  läksi kiirein
askelin rantaan päin,  kuullen takanaan ryssien
ja muitten hahatusta.

Rannan   äyräällä  istui   vanha  mustalaisakka
kortit kädessä.

"Tulkaappas  tänne,  nuori  herra!"  huusi  hän
Pekalle. "Minä puhun totta teille".

Pekka lähestyi hymyillen.

"Käykää  tuohon  istumaan", kehoitti  akka,  ja
Pekka  istahti kuin  istahtikin hänen  vierensä
rantaäyräälle.

"Sinä olet",  alkoi mustalainen, "kaksikymmentä
vuotta vanha."

"Niin  minäkö!  En   mar  olekkaan",  keskeytti
Pekka. "Vasta minä olen----"

"Älkää  nyt  turhia   höpiskö",  lausui  taasen
akka   mahtavasti.   "Selväänhän   kortit   sen
näyttävät. Sinä olet syntynyt vuonna 1865 kaksi
ajast'aikaa  ennen   sitä  suurta  nälkävuotta,
Lokakuun viidentenä päivänä."

Pekka  oli  ääneti.  Hän  rupesi  tuumailemaan,
jotta  kuinka se  nyt  oikein olikaan.  Mitenkä
hän   nyt  niin   tuhma  oli,   ett'ei  tiennyt
ikäänsä----  Totta tosiaan!  Tuo akan  pahus on
oikeassa! Johan siitä oli kaksi vuotta, kun hän
ylioppilaaksi pääsi.

Akka keskeytti hänet.

"Sinulla    on    täällä   Helsingissä    rikas
sinisilmäinen,  pienikasvuinen  hellu",  jatkoi
hän.

"Se on totta", huudahti  Pekka. "Mutta mistä te
sen tiedätte?"

Akka ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään.

"Hän rakastaa sinua silmittömästi!"

"Onko se  varmaa!" keskeytti  nuorukainen. "Oo?
hän rakastaa minua!"

"Sinulla on erinomainen pää", jatkoi pouvari ja
sinusta tulee maan kuulu mies, mutta.----"

"Mutta----?"

"Sinä et ole terve!"

"No, sitä olen aina ajatellut."

"Sinulla  on   vaarallinen,  hyvin  vaarallinen
tauti,  jonka   ainoastaan  yksi   lääkäri  voi
parantaa."

"Kuka se on?"

"Hänen  nimeään  en  nyt  saa  selville,  sillä
toinen  kortti on  tuossa edessä,  mutta täällä
lähellä hän jossakin on."

"Riittää!"   huudahti   äkkiä   Pekka   hypäten
jaloilleen. "Tähän saakka  en ole siitä pitänyt
lukua, mutta nyt en viivyttele hetkeäkään". Hän
maksoi  markan akalle  ja riensi  pois. Polonen
poika! Hän  tunsi nyt aivan hyvin  kuinka tauti
hänen sisuksiaan kalvasi. Kuinka oli hän voinut
niin varomaton  olla. Mitä oli  tehtävä? Kuinka
löytäisi tuon ainoan pelastajansa.

    Hänen    oli   löydettävä    hänet,   millä
    ehdoilla   hyvänsä.  Se   oli  hänen   pyhä
    velvollisuutensa.   Kuinka   kävisi   hänen
    isänmaansa, jos se hänet menettäisi, kuinka
    hänen  armaan  Ainonsa, jos  hän  tuonelaan
    muuttaisi! Oo, kauheata!

Hän tuli Helenan kadun päähän.

"Tässähän    asuu   Äyräpää!"    tuumaili   hän
itsekseen  ja läksi  rappusia pitkin  astumaan.
Odotus-salissa   istui   yksi  naisihminen   ja
hampaaton  herrasmies.   Pekka  asettui  sohvan
päähän  istumaan,  pisti  papirossin  suuhunsa,
otti  pöydältä  päällimmäisen kirjan  käteensä,
avasi kannen auki, luki nimilehden: "Hampaitten
suhde sieluelämään."

    Tämäpä  oli  hänelle jotakin  aivan  uutta.
    Hampaitten suhde sieluelämään!

Hän  käänsi  lehden.  "Sisältö:  1)  Hampaitten
ulkomuoto   verrattuna    ihmisluonteesen,   2)
Hampaat sielun  vikojen ja  sisällisten tautien
ilmituojina,  3)  Mitkä sisälliset  taudit  voi
hampaissa parantaa?"

Tämä    oli     jotakin    niin    ihmeellistä,
hämmästyttävää,  että  Pekka  rupesi  hieromaan
silmiään, kysyen itseltään, oliko hän valveilla
vai nukkuiko hän.

Samassa  tuli  joku vastaanottohuoneesta.--  Se
oli  Pekan  hyvä  ystävä, Jukka  Julkula,  joka
Pekan  huomattuaan,  suoraa  päätä  tuli  hänen
luoksensa.

"Kuule veli", lausui  hän hiljaa Pekan korvaan.
"Oli oikein hauska,  että tapasin sinut täällä.
Aioin juuri lähteä sinua karhuamaan."

"Minua karhuamaan?"

"Minä tarvitsen,  näes, välttämättä ne  nyt jo,
vaikka en sitä luullut silloin."

Pekka tuumaili  hetkisen kummastuneena. "Kuinka
paljon   se   olikaan?"   kysyi   hän   viimein
hämillään.

"Sata markkaa! Oletko sen jo unohtanut?"

"Sata markkaa! No hiisi!  Missä minä ne sinulta
lainasin?"  kysyi  taasen  Pekka  aivan  nolona
hämmästyksestä.

"No  mutta  mikä  sinua  vaivaa  veli!"  lausui
Jukka, katsellen tutkivasti ystäväänsä.

"Kandidaatti-viftiäsi vartenhan sinä ne otit."

Pekka  pisti viisihaarpsen  hankonsa tukkaansa,
heittäytyen sohvaan. Oliko  hän jo kandidaatti?
Kuinka  oli hän  sen unohtanut?--Jukka  istahti
hänen viereensä.

"Kyllähän sinä  koko riskisti olet  nämä päivät
ryypiskellyt",  virkkoi  hän,  "mutta  en  toki
olisi  luullut   sen  niin   pitkälle  menevän,
että  muistosi menetit.----Vaan  sanoppas, onko
sinulla rahaa?"

"Voi veikkonen! Ei ole  minulla nyt rahaa, ei!"
vastasi Pekka ottaen  kukkaronsa esille. "Tässä
on kaikki rahani!"

"Onhan tuolla!" huomautti Jukka. Totta tosiaan!
Kukkarossa oli rahoja enemmänkin.

"Muut ihmiset  tavallisesti ryyppäävät rahansa,
mutta  sinä et  näy  rahojasi menettäneen  vaan
muistosi. Sepä ei ole hullumpaa", arveli Jukka,
sai rahaa ja meni menojaan.

Pekka  yritteli   ajattelemaan,  mutta   ei  se
tahtonut   oikein   luonnistua,  kaikki   pyöri
sekasin päässä.  Hetkisen päästä  hän kuitenkin
luuli muistavansa, että hän oli jo kandidaatti.
Kuinka hän siksi oli  tullut, missä hän oli nuo
100 markkaa  lainannut, sitä ei  hän kuitenkaan
vielä selville saanut.

"Oikein  hävettää   itseäni,  että   noin  join
plätikkään  itseni",  tuumaili hän  puhallellen
paksuja savurenkaita suustaan.  "Jospa nyt Aino
olisi saanut  tästä tiedon--Uh,  silloin olisin
hukassa."

Jo  tuli  hänen  vuoronsa. Hän  astui  tohtorin
vastaanotto  huoneesen.  Siinä  hänen  edessään
on pöytä,  jossa lukematon  joukko kaikellaisia
pistimiä ja näpistimiä.

"Sisällisien    tautien    tutkimista    varten
varmaankin",   tuumaili   Pekka   ja   oli   jo
tuntevinaan pistoksen vatsassaan.

"Olkaa     niin    hyvä!"     lausui    tohtori
ystävällisesti,  näyttäen  komeata  nojatuolia,
johon oli  sen seitsemän laitosta  ja rustinkia
yhdistetty,  niin   että  se   pikemmin  näytti
jonkunlaiselta   taikakoneelta.   Pekka   astui
sanaakaan virkkamatta  tuoliin, ajatellen vaan,
että tottahan hän selvän  taudista saa, jos hän
se "oikea" on.

Tohtori avasi  hänen suunsa ja  rupesi hampaita
kopistelemaan.

"Ähää", arveli Pekka  itsekseen, "hampaista hän
todellakin  sisällisten  tautien luontoa  näkyy
tutkivan."

"Voi,  voi",  alotti  nyt  tohtori  katseltuaan
hampaita  hetkisen. "Miksi  ette ennen  tullut.
Nyt on jo kaikki aivan liian myöhään."

"Myöhään!   Älkää    taivaan   tähden   leikkiä
laskeko", huudahti Pekka hypähtäen istuimellaan
niin äkkiä,  että tohtorin sormet  olivat jäädä
hampaitten väliin.

"Sisukset ovat  kaikkialla mädänneet", vakuutti
tohtori.

"Mädänneetkö?  Sisukset!"  Pojan kauhistus  oli
ääretön. "No, onko apu aivan mahdotonta", kysyi
hän vapisevalla äänellä.

"Pahimmat  pitää kiskoa  ulos", lausui  tohtori
niin jokapäiväisellä  äänellä, että  Pekan teki
mieli   vetää   häntä  vasten   kuonoa.--Kuinka
saattaakaan   ihminen   noin   perinpohjaisesti
menettää   hellemmät    tunteensa!   Säälimättä
ilmoittaa  ainoaksi parannuskeinoksi  sen, että
hänen sisuksensa kiskotaan ulos.

"Tahdotteko,  että   nukutan  teidät,  vai----"
rupesi taasen tohtori sanomaan.

"No  te   luulette  todellakin,  että   ne  voi
vaaratta  kiskoa  pois?"  kysyi  vielä  onneton
potilas.

"Niin,  nuo  perin   mädänneet  vaan!"  vastasi
tohtori tyynesti.

Voi  Pekka   parkaa!  Kuinka   häntä  peloitti.
Mutta  auttoiko siinä  pelko. Riippuihan  siitä
koko  hänen  tulevaisuutensa, hänen  isänmaansa
menestys, hänen armaan Ainonsa onni.

"No, onko kaikki sitten tehty sillä?" kysyi hän
taasen.

"Kun  minä vielä  puhdistan ja  täytän muutamia
koloja, voitte huoletta lähteä täältä."

"Ihmeellistä,  kummallista!"   ajatteli  Pekka.
"Mitä  on  minun  tehtävä?  Hän  näyttää  kyllä
ystävälliseltä    ja    luotettavalta,    mutta
sellaisiahan ovat kaikki lääkärit".

"No, vedetäänkö ulos?" kysyi tohtori nähtävästi
tuskastuneena    viivytykseen,    ja    tarttui
kummannäköisiin   houhtimiin.  Kylmä   väristys
vieri  läpi  Pekan  selkärangan.  "Odottakaahan
hetkinen vielä",  sai Pekka  sanotuksi, nousten
kiireesti tuoliltaan. "Minä  kokoan ensin vähän
rohkeutta". Hän huomasi hymyn nousevan tohtorin
kasvoihin.

"Minä käyn kiireen kautta kaupungissa ja palaan
parin tunnin päästä. Minun nimeni on ... on ...
on."  Kauhistus ja  kuolema!  Hän ei  muistanut
enää nimeänsä.  Kuitenkin pelastui  hän pulasta
siten, että  veti kukkaronsa esille  ja tarjosi
tohtorille  visiittikorttinsa, jossa  oli aivan
oikein "Pekka Palovaara fil. kand". Milloin hän
nuo oli tilannut,

    sitäkään ei hän sillä hetkellä muistanut...
    Tietysti pelon syy! Hän läksi.

"Vosikka  hoi!" kuului  Helenan ja  Esplanaadin
kadun kulmalta.

Pari  vosikkaa  läksi  kilvan  kiitämään  sinne
päin  ja  pian  oli Pekka  Palovaara  voittajan
"roskassa".   Selkä  koukussa,   pää  eteenpäin
painuksissa istui hän siinä.

"Niinhän  ne lääkärit  aina  sanovat, ettei  se
vaarallista ole, siksi kunnes sairas kuolee. Ei
ole  heihin uskomista!...  Kyllähän hän  näytti
rehelliseltä  mieheltä,--mutta  varovaisuus  ei
haita kumminkaan". Näin  tuumaili Pekka, kunnes
vosikka  seisautti hevosensa.  Tuossa se  talo,
jossa hän asui. Hän käski vosikan odottamaan ja
astui  sisään--sekä  suoraan  kirjoituspöytänsä
ääreen,

    otti  esille  arkin   puhdasta  paperia  ja
    kirjoitti:

        "Testamenttiin.

        Jos Jumalan tahto on  se, että minun on
        kuoltava sen operatioonin tähden, jonka
        alaiseksi  tänään  aion  antautua  niin
        saakoon  kaikki, mitä  minulta jälkeeni
        jääpi, lemmittyni, neiti Aino Helle.

        Pekka Palovaara."

Hän  sulki  paperin  kuoreen, ja  piilotti  sen
pöytälaatikkoon. Nyt aikoi hän lähteä kiireesti
ulos,  mutta  ihme  ja  kumma:  hänestä  tuntui
niinkuin jalat olisivat kadonneet hänen altaan,
tahi  niinkuin  hän   olisi  juottunut  tuoliin
kiini.

"Mitä   hittoa  tämä   nyt  on!"   ärjäsi  hän,
ponnistaen voimiaan.  Hän pääsi  jo liikkeelle,
mutta kankeina olivat yhäti jalat, liekö siihen
syynä sitten  ollut tauti vai pelko.  Hän istui
jo taasen vosikan  roskassa. Kaikki näytti niin
kummalliselta, oudolta hänestä. Kartanot olivat
kummallakin  puolella,  kuni  harmaana  paksuna
muurina vaan,

    tuskin taisi hän eroittaa niitä toisistaan.

"Peloittaako  minua  todellakin  niin  kovasti?
Miksi  huimaa silmiäni  näin?" tuumaili  Pekka.
"Vai  ajaako vosikka  niin  kovasti?" Ja  totta
tosiaan! Vosikka ajoikin kuin hurja. Hän tuskin
näki hevoista edessään, niin kovasti se juoksi.

"Seis, topp  tykkänään sanoi Konkola  kun laiva
ryville  iski".   Tämä  oli   Pekka  Palovaaran
mielilause. Hän huomasi  olevansa juuri Ainonsa
kodin  kohdalla.  Suurella vaivalla  saivat  he
hevosen  seisattumaan. Pekka  maksoi ja  riensi
pääovesta sisään.

"Mille  asioille   sanoisin  tulleeni?"  arveli
hän   itsekseen,   ennenkuin  kelloa   näppäsi.
"No  sama  tuo!  Sanonhan  tulleeni  visiitille
vaan.----Jos   tilaisuuden    saan,   tunnustan
suoraan rakkauteni."  Hän soitti.  Ovi avattiin
ja Aino hyppäsi hänelle kaulaan huudahtaen: "No
terve tullut,  oma armas sulhoni! Miksi  et ole
niin moneen päivään luonani käynyt?"

Pekka oli pudota istualleen.

"Oliko  tyttö  hupsuksi tullut?"  ajatteli  hän
ensi  silmänräpäyksessä,  mutta  rupesi  sitten
tuumailemaan,   että  olisiko   hän  todellakin
jo  kosinut  ennen...   Olisiko  hän  unohtanut
senkin.----Kaikessa  tapauksessa   suuteli  hän
Ainoaan  rakastajan  koko  tulisuudella.  Hänet
saatettiin  saliin ja  rouva  Helle otti  hänet
hyvin ystävällisesti vastaan,

    sinutteli häntä  kysyen: "Kuinka  voit sinä
    nyt rasittavien tenttaamiesi jälkeen?"

Pekalla oli siihen ainakin vastaus valmiina.

"Totta    tosiaan   luulen    liiaksi   itseäni
rasittaneeni,  koska  vielä nytkin  voin  hyvin
huonosti."

"Voitko  huonosti!   Voi  rakkahani!"  huudahti
Aino, tullen  hänen syliinsä. Voi  kuinka ihana
hän oli.  Ja kummallisinta oli,  ett'ei hänellä
ollut päällä  vaatteita enempää  kuin Helenalla
Murtovarkauden  neljännessä   näytöksessä.  Kun
Pekka koetti  puristaa häntä  rintaansa vasten,
tuntui hänestä aivan kuin olisi hän keijukaista
puristanut,

    niin kevyt, hieno oli Aino.

"Niin,  Aino kulta!  En voi  hyvin. Olen  aivan
muistini  menettänyt!"  Pekka katsoi  parhaaksi
tunnustaa suoraan kaikki.

Juotiin  siinä  sitten  viiniä  ja  rupatettiin
hetkisen. Sitten  ilmoitti Pekka, että  hän oli
päättänyt  mennä  lääkärin  puheille,  ja  sitä
pitivät  naisetkin  hyvin  viisaana.  Sisuksien
kiskomisesta   ei  Pekka   kuitenkaan  tohtinut
sanaakaan   hiiskua.    Olisivat   säikähtäneet
poloiset pahanpäiväisesti. Pekka läksi.

Vasta  kadulla  käsitti  hän oikein,  mitä  oli
tapahtunut.

"Minä  olen   siis  kihloissa.   Niin  helpolla
en  olisi   luullut  sen  käyvän.   Ja  olenhan
maisteri   myöskin.  Nyt   olen  siis   päässyt
sille   asteelle,   mihin   pyrin.   Voin   nyt
ryhtyä pontevuudella  isänmaatani hyödyttämään.
Toimeen     siis!--Vaan    kuinka?--Rupeaisinko
koulun-opettajaksi?--Li        ian        ahdas
vaikutuspiiri. Valtiopäivä-mieheksi--e n pääse.

    Vaan     jos     lukisin     itseni     nyt
    papiksi   ja    tulisin----en   voi   yhtyä
    kaikkiin     heidän     uskonkappaleihinsa.
    Sanomalehden        toimittajaksiko?--liian
    rasittava toimi; muusikukseksi?--en kykene;
    kirjailijaksi?--tarvits  en  vielä  paljon,
    paljon   lisään----Näinkö  raukeavat   siis
    kaikki   toiveeni?  Näinkö   kaukana  vielä
    toiveitteni päämäärä?----Oo,

    isänmaa, isänmaa! Liian  paljon vaadit sinä
    lapseltasi!  Aina  olen  pitänyt  pyhimpänä
    päämääränäni saada  uhrata elämäni sinulle;
    sitä   varten   pyrin   maisteriksi,   sitä
    varten  etsin onnellisen  kodin vahvistavaa
    virvoitusta. Ja nyt kun olen jo saavuttanut
    tämän  kaiken,   olet  sinä   minusta  yhtä
    kaukana kuin ennenkin!

Näissä mietteissä saapui  Pekka vihdoin Helenan
kadun kulman kohdalle.

Silloin muisti hän vasta, mikä häntä odotti.

"Se   on  totta!"   huudahti  hän   surumielin.
"Ovathan    sisukseni     mädänneet!    Hyvästi
isänmaani!  Koeta tulla  minutta toimeen!"  Hän
astui  tohtorin  luo   ja  pääsi  kohta  tuohon
ihmeelliseen   tuoliin.  Nyt   alkoi  toimitus.
Tohtori antoi hänen  hengittää sisäänsä jotakin
omituisen   makuista   höyryä,--vai  mitä   lie
ollutkin--ja  pian  alkoi hänestä  tuntua  niin
kummalliselta:

    satama,  jonka hän  näki edessään  olevasta
    suuresta   ikkunasta,  rupesi   liikkumaan,
    heilumaan, pyörimään,  kunnes kaikki tyyni,
    vesi,  taivas,   laivat,  ihmiset  pyörivät
    yhtenä hyrränä.

"Mitä   tästä   tulleekaan",  ajatteli   Pekka.
"Saapas   nähdä,   onnistuuko   tämä.   Jollei,
niin   saanpahan   ainakin  nähdä   mitä   olen
aina  ollut   niin  utelias   näkemään:  toisen
maailman, sen, jossa  ei mateerialla ole mitään
merkitystä."----

Hänestä  tuntui   yhäti,  niinkuin   olisi  hän
jotakin  vielä ajatellut,  mutta ei  hän oikein
tiennyt itsekään, mitä  se oli. Tuntui niinkuin
hänen  päätään  olisi  särkenyt,  niinkuin  suu
olisi   ollut  liian   kuiva,   mutta  ei   hän
vaan   oikein   ymmärtänyt,   mitä   tuo   oli.
Tohtorin läsnäoloa ei  hän tuntenut laisinkaan.
Ihmeellistä tuo  nukutus aine!--Pikemmin tuntui
niinkuin olisi hän maannut vuoteella,

    kuin    istunut     tuossa    ihmeellisessä
    nojatuolissa.  Sen   verran  hän  kuitenkin
    jaksoi   pitää  ajatuksensa   koossa,  että
    odotteli pienellä  pelolla, milloinka niitä
    sisuksia  ruvetaan  kiskomaan.--Nyt  nukkui
    hän  hetkeksi  kokonaan.--Taasen tunsi  hän
    olevansa  tunnoissaan.--Vatsassa vuovelehti
    niin   kummallisesti,--   aivankuin   olisi
    sieltä jotakin ollut kohoamassa.

    Se yritti nousemaan,  mutta lakkasi taasen.
    Pekkaa rupesi peloittamaan.

"Nyt  se kiskoo  paraillaan,  mutta  ei näy  se
oikein onnistuvan", jaksoi hän ajatella. Taasen
tuntui vatsassa jotakin--nyt vähän ylempänä.

"No,  jos  tuo  sen  kovemmin  ei  koske,  niin
kiskokoon vaan", tuumaili Pekka. Samassa tuntui
uusi nytkäys... Jotakin nousi vatsasta,--se oli
jo tulla suuhun,--kun Pekka heräsi.

"Unihäyry  ei  ollutkaan tarpeeksi  voimakasta"
lausui   Pekka   hiljaa.   "Annatteko   uutta?"
Hän   avasi    silmänsä.----Mitä   hiisiä!   Ei
mitään  tohtoria!--Hän  oli  jo  kotona  omassa
huoneessaan. Oliko  kaikki siis  toimitettu? Ei
se ole mahdollista!

Pekka  nousi  jaloilleen. Hänen  päätään  särki
kauheasti--Unihöyryn vaikutus!  Mutta tuutuihan
tuo  särky  tavalliselta pohmelokivulta!  Pekka
hieroi silmiään----tuumaili.

"Mitä tämä merkitsee----Vai olisiko kaikki unta
ollut? Enkö olisikaan maisteri, eikö Aino----?"
Hän lähestyi pöytää,  tempasi laatikon auki. Ei
mitään testamenttia----Oo--!  Tuo kaikki olikin
vaan unta.
Comments