KIRPPU JA KÄRPÄNEN.
Siihen aikaan kun ne huonot vuodet olivat, oli
Leininmäellä niinkuin muuallakin suuri puute
elatuksesta. Älkää luulkokaan, että puutetta
tunsivat ainoastaan ihmiset ja raavaat; ei
suinkaan,--se tuntui talon pienimpiin eläimiin
asti. Hämähäkit haihtuivat, torakat kuolivat,
kärpäset lentelivät nälissään ja kirppujenkin
elatus rupesi hupenemaan.
Silloin päätti eräänä päivänä kaksi
kuomasta, kirppu ja kärpänen lähteä
etsimään muualta parempia oloja. He
kuulivat puhuttavan Pietarista,-- sen
sokerista ja rasvasista puotimiehistä.
Vaikka matka peloitti--sillä he eivät
olleet tottuneet omin päin niin pitkiä
reisuja tekemään, läksivät kumminkin
kulkemaan. Mutta kirppupa ei jaksanutkaan
niin sukkelaan hyppiä,
että olisi kärpäsen rinnalla pysynyt.
Kärpänen läksi edellä lentää sihistämään.
Kului siinä päiviä ennenkuin hän Pietariin
pääsi. Matka on pitkä ja kärpänen--,
tietäähän sen, kuinka kovasti se nyt
jaksaa lentää. No tulipahan tuosta viimein
kuitenkin Pietariin.-- Voi sitä komeutta
ja prameutta, kadutkin noin leveät,
rakennukset ylettyvät pilviin asti.
Lentää suhahtipa kärpänen eräästä
avonaisesta ikkunasta sisälle. Siellä juuri
aamiaista pöytään laitetaan. Ukolla oli
nälkä. Hänkös nenineen ruu'an ääreen.
Mutta ajatelkaas hänen hämmästystään: yksi
palvelijoista juoksee hänen kimppuunsa ja
uhkaa verkolla kiinni kaapaista. Hänkös siitä
ikkunaan, mutta voi onnettomuutta, se ei
ollutkaan avonainen. Jäsenet vaan jäsähtivät,
kun hän siihen suin päin syöksyi. Ei ollut
siinä aikaa voivottelemaan. Vähissä hengin
pääsi hän vihdoin avonaisesta ikkunasta ulos.
"Ohhoh!" huokasi raukka käytyään istumaan
naapuritalon ikkunan puitteelle.
Jo rupesi päivä iltapuoleksi käymään, eikä ukko
ollut vielä leivän sirua tyhjään malkkiinsa
saanut, sokerista puhumattakaan.
"Kah!" huudahti hän äkkiä. Juuri siihen
huoneesen, jonka ikkunassa hän kökötti, tuotiin
samovaari pöydälle. "Vihdoinkin saan sokeria!"
arvelee matkalainen ja syöksee suoraa päätä
sokeriastian reunalle.
"No mutta ovatpa hävyttömiä!" voihkasi hän,
nähtyään sen peitetyksi vaatteella.
Koetti äijä vielä sen päivää Pietarissa
onneaan, mutta kaikkialla kävi yhtä hullusti.
Eräässä talossa istui hän marmorisen Pietari
Suuren nenällä, niin kauan kuin talonväki
oli iltasella, arvellen, että lapa nuo ovat
ensin syöneet, niin saampahan sitten rauhassa
aterioida. Hänen kauhistuksensa oli ääretön,
kun talonväen herjettyä,
ruoka heti korjattiin pois, vieläpä vietiin
pöydältä vaatekin niin, ettei leivän
siruistakaan jäänyt muuttolaisparalle.
Jo tuli ikävä kotiin takasin. Hän muisti
kuin kylässä usein ruuan annettiin pöydällä
läpi yön seista, muisti kuin hänen oli ollut
hauskaa pöydällä käyskennellä maistelemassa
niistä kaalitipoista, jotka syöjien lusikoista
tipahtelivat. Ja kun nälkä yhä enemmän rupesi
vatsassa vonkumaan, lähti hän aika hamppua
takasin kotikylää kohden viuhtomaan.
Pulkkalaan tultuaan pistäysi hän siihen
"trahteeriin", jossa tiesi suomalaisten
matkalla ravitsevan itseään. Suureksi ilokseen
huomaa hän kirppu-kuomansa istuvan erään
lihamiehen kauluksella.
"No hyvä päivä, kuomaseni!" huudahti hän
riemastuen.
"Jumal'antakoon," vastasi kirppu nähtävästi
närkästyksissään siitä, ett'ei kärpänen ollut
malttanut häntä odottaa, kun yhdessä kerran
matkustaa olivat päättäneet.
"No, mitä kuuluu?" kysyi kärpänen vähän
hämillään huomattuaan toisen närkästyksen.
"Hyvää vaan," virkkoi taasen kirppu, "johan
tämä matka nyt luisuu kun tämän matkakumppanin
löysin.
"Minä olen jo kotimatkalla, kuoma. Ei kannata
sinne mennä. Nälkäänhän ne näännyttävät,"
vakuutti kärpänen. "Lähdetään yhdessä kotiin
takasin!" lisäsi hän.
"Sinun kanssasi minä läksisin", virkkoi
kylmästi kirppu. "Minulla on nyt parempaakin
seuraa." Sinne katosi kirppu pullakan
lihamiehen kauluksen alle, jonka liikkeistä
kärpänen harmikseen näki, että kirppu oli
suuruksella. Ja niin he erosivat. Kärpänen,
joka tämän jutun on kertonut, ei sanonut
tietävänsä, kuinka kirpun oli käynyt,
mutta kyllä hän arveli kirpun tuon samasen
lihamiehen seuralaiseksi ruvenneen, koska
ei takaisin palannut milloinkaan. Kärpänen
taasen eleli iloisena ja onnellisena
kuolemaansa asti Leininmäellä. Niin harvoin
kuin hän siellä saikin sokeria, oli
hän kuitenkin kohtaloonsa tyytyväinen ja
kehoitti lapsiansa samaan.
