Kilu-Kalle

KILU-KALLE.


Ken  ei ole  nähnyt  sellaista onnetonta,  jota
muut muka paremmat pilkkaavat, sortavat! Kuinka
harva  on kuitenkin  viitsinyt ottaa  sellaisen
elämänvaiheista   selvää,   kuinka   harva   on
sellaista viitsinyt lohduttaa!

Siitä  on  vaan  kolme  vuotta,  kun  tuonelaan
muutti   hyväntahtoinen   mies,  jolle   ilkeät
ihmiset  antoivat  Kilu-Kallen  haukkuma-nimen.
Ken  ei  ole  nauranut  hänen  hullutuksilleen?
Kuinka   moni   on  pilkannut   hänen   luultua
tuhmuuttaan ja  kuitenkin oli hän  parempi kuin
moni,  enimmät  pilkkaajoistaan.  Joka  haluaa,
lähteköön kanssani hänen pieneen,

    köyhään kotiinsa.

Tuolla  Roopertin   kadun  varrella   oli  eräs
vanha,  köyhä vaimo  vuokrannut pienen  huoneen
pihanperällä.  Sen  ikkuna  oli  aivan  lähellä
maanpintaa   ja   vähäpätöiseltä   se   näytti,
mutta puhtaat,  joskin yksinkertaiset kartiinit
todistivat,   että   siellä  asui   huolellinen
nainen.  Jos  astui   huoneesen,  tapasi  silmä
pelkkää puhtautta. Puhtaaksi pesty pöytä seisoi
ikkunan ääressä,

    vanhanpuoleista  piironkia  peitti  koruton
    mutta   siisti   vaate,   sen   yläpuolella
    uhkeili  seinällä   kaksi  uljasta,  jonkun
    tuntemattoman    venäläisen   "taiteilijan"
    tekemää  kuvaa,  toinen Aleksanter  Toisen,
    toinen     hänen    korkean     puolisonsa.
    Lattiata    koristi   kaksi    kotitekoista
    mattoa.----Sanalla sanoen,  kaikesta näkyi,
    ett'ei   köyhyys   ollut  estänyt   emäntää
    puhtaudesta,

    huolellisuudesta.

Tuossa   pöydän  ääressä   istuu  vanha   vaimo
kierot  lasisilmät  nenällä  mustunutta  kirjaa
lukemassa. Kärsimykset ovat piirtäneet juovansa
hänen lempeihin kasvoihinsa, kuihtuneita silmiä
kirkastaa  kuitenkin   paremman  elämän  toivo,
kurjuuden   tuomat  rypyt   otsalla  todistavat
rauhallisilla    liikkeillään    tyytyväisyyttä
siihen mitä Luoja on antanut.

    Voi kuinka paljon  tuokin polonen on kestää
    saanut!

Kuinka saattaa  Luoja niin  epätasaisesti jakaa
ihmisten onnen. Olisi melkein valmis luulemaan,
ett'ei  hän  laisinkaan   pidä  väliä  ihmisten
vaiheista.

Oli    aika     jolloin    tuo     vaimo    oli
hyvinvoivan  käsityöläisen--Jakobson oli  hänen
nimensä--hellä  puoliso.  Hänellä  oli  silloin
sievä   onnellinen    koti   Merimiehen   kadun
varrella.  Ahdas  ja  yksinkertainen  se  tosin
oli, mutta  tarpeeksi mukava,  hänen voidakseen
tyytyväisenä  hoitaa  siellä  melkoisen  suurta
perhettään. Hän kiitti siitä Jumalaa ja rukoili
vaan,

    että  hän saisi  niin onnellisena  elämänsä
    loppuun  pysyä.  Mutta sitä  ei  kuitenkaan
    sallittu.

Eräänä keväänä ajettiin Jakobson vähäpätöisestä
syystä   pois   paikastaan,   hän   ei   saanut
kohta  uutta,  joutui leivättömäksi  ja  rupesi
epätoivoissaan--juomaan  ,  kuten  moni  muukin
kova onninen.  Päivä päivältä,  viikko viikolta
vaipui   hän   yhä  syvemmälle.   Hän   menetti
rauhallisen  luonteensa,   entinen  hellyytensä
vaimoansa ja lapsiansa kohtaan kylmeni,

    kyyneleet  heidän  nälkäisillä  kasvoillaan
    kiukustuttivat häntä,--hänestä tuli vihdoin
    oikea  hirmuvaltias.  Voi onnetonta  vaimoa
    kun  mies   humalapäissään  kotiin  palasi!
    Vielä  koetti  vaimo  omalla  työllään  sen
    verran,  että   leipä  palan   ja  suolasia
    silakoita  saattoi   perheellensä  hankkia.
    Mutta siinä  ei kyllä että  Jakobson rupesi
    niitä vähiä mitä hän ansaituksi sai,

    viinaan     vaatimaan,     panttilaitokseen
    alkoi   sydämmetön    isä   kulettaa   mitä
    arvokasta  vielä  löytyi.  Yhä  kurjemmaksi
    tuli   onnettoman  perheen   tila.  Nälkään
    rupesi   jo   lapsi  joukko   nääntymään...
    Vanhin   neljästä,  Tilda   nimeltään,  oli
    nyt   kuudentoista   vuotias,   kasvoiltaan
    sievänlainen tyttö.  Hänelle onnistui äidin
    hankkia palveluspaikka,

    mutta         tuittupäisyydellään        ja
    itsepintaisuudellaan sai hän itselleen pian
    eropassin.  Muun  joukon   lisänä  oli  nyt
    hänkin kotona.

Eräänä    iltana    läksi    Tilda    nälissään
käyskentelemään   kadulle,  tuumaillen   keinoa
kuinka    hän     tuosta    kurjuudesta    irti
pääsisi.  Kolmikulman  puistossa kohtasi  hänet
hienonlainen herrasmies ja rupesi puhuttelemaan
häntä.  Tilda  kääntyi pois  mennäkseen,  mutta
herrasmies  seurasi häntä...  Mitä lienevät  he
sitten puhuneetkin tuossa hämärässä,

    mutta  yhdessä  he vaan  läksivät  astumaan
    Yrjönkatua pitkin.

Tilda toi sinä  iltana äidilleen viisi markkaa,
sanoen löytäneensä  sen. Seuraavana  iltana oli
Tilda  taasen  myöhään   yöhön  poissa.  Kotiin
vihdoin  tultuaan,  sanoi  hän  olleensa  erään
ystävänsä luona. Kun äiti eräänä päivänä taasen
valitti   rahapuutetta,  antoi   Tilda  hänelle
kymmenen markkaa. Äidin  kysyttyä mistä hän sen
oli saanut,

    kielsi hän  sitä ilmoittavansa.  Sanoi vaan
    hankkineensa  sen  äitiänsä varten.  Tuohon
    selitykseen  ei  kuitenkaan äiti  tyytynyt,
    vaan rupesi ankarasti vaatimaan selitystä.

Sattuipa   silloin  Jakobson   kotia  tulemaan.
Avonaisesta ikkunasta kuuli  hän, mistä sisällä
puhuttiin.  Hän  ymmärsi  paremmin  kuin  äiti,
mistä tyttö oli rahat saanut.

Eräänä sunnuntai iltana oli Tilda taasen mennyt
"erään tuttavansa" luoksi.  Isä tuli tavallista
varhaimmin  kotia.  Askeleet  kuultuaan  olivat
lapset ennättäneet  piiloon mennä vuoteisiinsa.
Kalle,  vanhin  kotona olevista,  ennätti  vaan
piirongin ja oven väliin.

Raskaasti   heittäytyi  isä   tuolille,  ärjyen
ruokaa.  Vaimo  toi  mitä  tarjottavaa  löytyi.
Tuossa istui nyt  juomari, syötyänsä tyttärensä
hankkimaa ruokaa,  ääneti pää  kätensä nojassa.
Hän näkyi odottavan jotain.

Haudan  hiljaisuus  vallitsi  huoneessa  Tildan
kotiin tullessa. Tyttö  otti päältään palttoon,
jonka hän sanoi erään hyvänsuovan rouan hänelle
lahjoittaneen, ja aikoi  mennä levolle. Silloin
tarttui isä häneen kiinni.

"Anna  tänne   rahat!"  karjui   hän  hirveällä
äänellään.

"Mitkä rahat?"  kysyi tytär  punasena, heittäen
vihaisen  silmäyksen  äitiinsä,  joka  nurkassa
äimistyneenä odotti asian menoa.

"Minä olen sinua tähän  asti elättänyt. Nyt kun
sinä  olet  oppinut 'tienaamaan',  saat  maksaa
velkasi!" lausui isä.

Tytär riuhtasi itsensä erilleen.

"Mitä olen minä 'tienannut'!" kiljasi hän.

Nyt tarttui isä halkoon  ja kauhea hetki alkoi.
Äiti joka tytärtään  koetti puolustaa, sai oman
osansa. Hiukset hajallaan  pääsi vihdoin Tilda,
temmattuaan   palttoon  naulasta,   karkuun  ja
katosi yön pimeyteen.  Kalle, joka melun aikana
unisena  sattui  piilostaan näkyviin  tulemaan,
joutui nyt isän kouriin. Kolaus sattui päähän,

    ja  hän  vaipui   pyörryksiin  maahan.  Nyt
    riensi isä kiroillen ulos.

Kun äiti oli verisen pojan pessyt ja tointumaan
saanut, huomasi hän vasta kauhukseen isän iskun
seuraukset.   Kummallisesti  nauraen,   virkkoi
poika: "No, mikä sille isälle lie tullut?"

"Houraileeko hän?" virkkoi äiti itsekseen.

Hän  oli oikeassa.  Poika  houraili ja  päiviä,
kuukausia,  vuosia  kului   ja  poika  houraili
yhäti.   Hän  ei   ollut  menettänyt   kokonaan
järkeänsä,  mutta hän  oli tullut  tuollaiseksi
hassahtavaksi,   jommoisena   hänet   sittemmin
Helsinkiläiset oppivat tuntemaan.

Tilda  ei palannut  enää kotiin.  Eräänä iltana
tapasi  hänet äiti  kadulla  ja lähestyi  häntä
puhuttelemaan.

"Mene   kurjan   miehesi   luoksi!"   sai   hän
vastaukseksi. "Minä  uhrasin itseni auttaakseni
sinua  kurjuudessasi, mutta  sinä petit  minut.
Nyt en tahdo enää teistä tietää mitään!"

Tämän   sanottuaan   meni   tyttö   matkoihinsa
huolimatta äitinsä kyyneleistä. Hän luuli äidin
ilmoittaneen  julmalle  isälle,  että  hän  oli
rahaa kotiin tuonut.

Parempi  aika näytti  kuitenkin koittavan,  kun
Jakobson, nähtyänsä mitä  oli pojalleen tehnyt,
rupesi  katumaan ja  päätti  olla vasta  viinan
tippaa maistamatta.

Äidin  ilokyyneleet  muuttuivat kuitenkin  pian
surukyyneliksi,  sillä  Jakobson, jonka  elimet
olivat   tottuneet    alkohoolista   ravintonsa
saamaan,  ei kestänytkään  äkkinäistä muutosta,
sortui.

Tähänkään  ei  kovaonnisen  vaimon  kärsimykset
loppuneet.   Kuumetauti,   jonka  kurjuus   toi
vieraaksi hänen kotiinsa, vei mukanaan molemmat
nuoremmat lapset.  Hänen miehensä oli  nyt siis
kuollut,  kaksi  pienokaista myöskin  haudassa,
vanhin  tytär teillä  tietämättömillä ja  ainoa
jälellä oleva, Kalle, mielipuolena.

"Jumalani, Jumalani!  Mitä olen  minä rikkonut,
ettäs  näin kovasti  minua koettelet?"  rukoili
kovaonninen.  Mutta  mitä  oli  tapahtunut,  se
oli tapahtunut.  Sen tuli hän  pian huomaamaan.
Hän mukaantuikin kärsivällisesti kohtaloonsa...
Yhden  lapsensa pään  saattoi hän  kyllä omalla
työllään  elättää. Hän  muutti Roopertin  kadun
varrelle poikineen,

    toivoen   aina,  että   kun  poika   rupeaa
    miehistymään,   paranee  hänen   päänsäkin.
    Tietäen  että esimerkki  vaikuttaa, laittoi
    hän  kotinsa  niin  puhtaaksi  ja  sieväksi
    kuin  mahdollista,   sillä  hyvätapaiseksi,
    kelpo   työmieheksi  tahtoi   hän  poikansa
    kasvattaa.  Naapurit   kunnioittivat  tuota
    hyväntahtoista, ahkeraa  Lovisa matamia, ja
    sen hän ansaitsikin.

    Kaikkia   kohtaan   oli    hän   hetas   ja
    ystävällinen.  Eihän  kukaan  heistä  ollut
    hänen   mieltään   katkeroittanut.   Sille,
    joka  oli häneltä  entisen onnensa  vienyt,
    oli   hän   jo    aikaa   sitten   anteeksi
    antanut.   Kaikille  onnettomille   osoitti
    hän  sääliväisyyttä,   auttaen  heitä,  jos
    mahdollista,  mutta erittäinkin  suri hänen
    sydämmensä kadonnutta tytärtään.

Hänen  kotirauhaansa  häiritsi kyllä  vielä  se
seikka,  että  samassa talossa  oli  tuollainen
turmeluksen  pesäpaikka,  missä yöaikoina  aina
pahinta  melua pidettiin.  Kyynelsilmin katseli
hän  aina  ikkunastaan katurakennukseen,  jossa
tiesi   niin   monen   onnettoman   paatumuksen
syvyydessä vetelehtävän, voimatta itseään siitä
pois temmata.

Eräänä  lauantai  iltana  tuli  hän  tavallista
myöhemmin kotia.  Hän oli  juuri astumaisillaan
ovesta  sisään,  kun  hän äkkiä  kuuli  hirveän
melun katurakennuksesta.  Melu kasvoi----kuului
kirouksia,   hätähuutoja----ja  ihmisiä   alkoi
tulla  kadulta   pihalle,  sekä   ovesta  ulos.
Muutamia    poliisia    tuli   kohta    myöskin
saapuville.

Hän katseli hetkisen.

Kuu loisti kirkkaana  taivaalla luoden sinervän
valonsa suoraan katurakennuksen rappusille.

Jo  talutetaan ulos  naisihmistä jolla  kasvot,
pää  aivan  verissä.  Hän  parkuu  ja  kiroilee
kauheasti.

"Mitä kuulenkaan! Tilda,  oma armas tyttäreni",
huudahti  Loviisa,  hyökäten  ihmisjoukon  läpi
verisen naisen luo.

"Äiti!" sai  tämä lausutuksi ja  vaipui äitinsä
syliin.

"Hyvät  poliisit  ja  komisaariukset",  rukoili
onneton  äiti. "Jos  tyttäreni on  mitään pahaa
tehnyt,  niin  tulkaa  häntä  täältä  etsimään,
mutta jättäkää hänet  nyt minun huostaani. Asun
tuossa pienessä rakennuksessa..."

Hämmästyneenä seisoi ihmisjoukko.

Samassa  juoksi  Kallekin,   joka  melusta  oli
herännyt pihalle.

"Äiti!   Kuka  sinulle   pahaa  tekee?"   huusi
nuorukainen tarttuen voimakkaasti kankeen, joka
sattui  rappusia   vasten  seisomaan.  Suurella
vaivalla sai äiti pojan hillityksi.

"No  jääköön   hän  sitten",   lausui  vanhempi
poliiseista,   ja  matami   talutti  tyttärensä
kotiinsa.

Ihmisjoukko hajosi  vähitellen, ja  kauan aikaa
loisti   vielä  himmeä   valo  Lovisa   matamin
matalasta ikkunasta.

* * * * *

Jos  nyt tahtoisin  lukijoille mieliksi  tehdä,
niin sanoisin, että Tildasta tuli hyvä ihminen,
että  hän katui  entistä elämäänsä;  mutta niin
ei kuitenkaan  käynyt. Hän  kompastui uudestaan
ensimmäiseen  kiveen,  mikä vastaan  sattui--ja
katosi äitinsä näkyvistä ikipäiviksi...

Kova   oli   tuo   uusi   isku   hellän   äidin
sydämmeen, mutta huokauksen  se vaan sieltä sai
ilmoille. Hän  oli jo niin  tottunut tuollaisia
kestämään,  että  se  ei enää  näkyvää  merkkiä
jättänyt,--ehkä  yhden  rypyn entisten  lisäksi
hänen   otsalleen,----mutta   sitä  ei   kukaan
huomannut. Hän  oli muita ihmisiä  kohtaan yhtä
herttainen kuin ennenkin,

    sillä  hän  sanoi   sitä  Jumalan  tahdoksi
    ja  Jumalaa  syyttämään  ei  hän  ruvennut.
    Päinvastoin kiitti hän  Häntä siitä vähästä
    ilosta,  mitä hänelle  poikansa toi.  Kalle
    oli  nyt kasvanut  rotevaksi nuorukaiseksi.
    Ja vaikka äidin toivo pettyikin luullessaan
    hänen  päänsä  vielä   selviävän,  oli  hän
    kuitenkin  tyytyväinen  nähdessään,  kuinka
    tarkasti Kalle otti vastaan hänen pienimmät
    neuvonsa ja opetuksensa.

Joka  pennin, minkä  Kalle sai  ansaituksi, toi
hän kotiin äidilleen.

"Äitini  on  minua  lapsuudessani  hoitanut  ja
kasvattanut",  sanoi hän,  "kuinka voisin  minä
nyt omat ansioni yksin käyttää".

Jos  hän  näki jonkun  palvelijan  siivottomana
kyökkiä   pitävän,   torui   hän   aina   häntä
säälimättä  sanoen:  "Tuleppas sinä  katsomaan,
kuinka  puhtaana  minun äitini  pitää  kotiaan.
Minä   en   uskalla   edes   astua   sisäänkään
työsaappaat jalassa".

Usein  nähtiin  hänen   laulavan  ja  tanssivan
nuorien   herrojen   huviksi.  Miksi   luulivat
ihmiset hänen  sitä tehneen? Hulluudestako?--Ei
suinkaan!  Hän tiesi  siten saavansa  äidilleen
muutaman   pennin  ansaituksi.   Joll'ei  hänen
askeleitansa  kaikkialla  olisi  rakkaus  äitiä
kohtaan johtanut, olisi Helsingin yleisö tuskin
tullut häntä huomaamaankaan,

    ainakaan  ei  hän olisi  Kilu-Kallen  nimeä
    saanut.

Suuttua  taisi  hän   kyllä,  mutta  ainoastaan
hetkeksi. Jos hänelle  joku poika vekkuli pahaa
teki,  läksi hän  sitä  jälestä ajamaan,  mutta
kiinni pojan saatuaan, oli hänen suuttumuksensa
jo ehtinyt lauhtua.

Se,  joka oli  hänen suosioonsa  päässyt, hänen
kiitollisuutensa   ansainnut,  saattoi   häneen
luottaa rajattomasti.

Jos   joku   hänen  ystävälleen   pahaa   teki,
julmistui  hän hirveästi.  Ei ollut  hyvä mennä
vähintäkään   ilkityötä   tekemään  sen   talon
pihalle, jonka isäntä tahi emäntä hänelle työtä
antoi. Hän kokosi  vähimmätkin esineet, lastut,
nuppineulat,  jos hän  niitä sattui  pihamaalta
löytämään ja vei ne isännälle tahi kyökkiin.

Jos   ken   tahansa   lähestyi   ystävällisesti
häntä  puhuttelemaan,  muisti   hän  sen  aina,
kohteliaasti  kohottaen  korkeata  "knalliaan",
jossa hän aina  pyhäpäivinä herrasteli. Hänelle
antoi,   näet,   eräs   kaupungin   etevimmistä
lääkäreistä    kaikki    kuluneet    knallinsa.
Juhlapukuun  kuului  vielä  kävelykeppi,  sekin
jonkun lahjoittama, musta takki,

    joka   salongeissa  liehuttuaan   näin  oli
    hänen kauttaan  päässyt esplanaadin yleisön
    ihailtavaksi,  sekä  kukka  napin  lävessä.
    Mahtavana   tepasteli    hän   sunnuntaisin
    tässä    univormussaan,    tuttavasti--niin
    välistä   liiankin  tuttavasti   tervehtien
    ja    puhutellen   vastaantulevia    nuoria
    erittäinkin kauniita naisia.

Tämä  vapaus  annettiin   hänelle  ensi  alussa
anteeksi,   mutta   aikojen   kuluessa   rupesi
kumminkin tuohon  viattomaan yksinkertaisuuteen
sekaantumaan   jotakin,   joka   teki   ihmiset
tyytymättömiksi.

Seuraava tapaus selittää tuon muutoksen.

Eräänä     sunnuntai    iltana     oli    Kalle
taasen   esplanaadilla...    Tuossa   tepasteli
hän    hymyillen,    jaellen    tervehdyssanoja
vastaantuleville.   Silloin    lähestyi   häntä
hienosti  puettu  nainen, jolla  ei  kuitenkaan
ollut hattua päässä.

"Hyvä päivä, Kalle!" lausui tämä.

"Päivä, päivä!" vastasi Kalle kohteliaasti.

"Etkö tunne minua?" kysyi nainen.

"Niin  sinuako... Katsoppas  vaan. Oletko  sinä
vielä elossa?"

"No tunnethan sisaresi."

"Tule minun luokseni Kalle!" pyysi sisar.

"Sinun   luoksesi!"    vastasi   Kalle   hieman
ylenkatseellisesti.  "Mitä  minä  siellä  teen!
Tulisit sinä ennen äitiä katsomaan".

"Tulehan nyt kumminkin", pyysi sisar.

"No  en  tule   ennenkuin  olen  äidille  siitä
puhunut."

"Älä Herran nimessä tästä mitään äidille puhu!"

"Miksikä en?"

"Hän, tuota, hän suuttuu."

"Hänkö suuttuisi! Ei suinkaan! Päinvastoin!"

"Mutta tule nyt. Pääset vosikalla..."

"Vosikallako... E--en! Anna ennen minulle se 50
penniä."

"Saat, saat paljon enemmän."

"Saanko, no sitten tulen."

Kalle  läksi  hienon   naisen  kanssa  ajamaan.
Tuo  nainen  oli  todellakin  hänen  sisarensa,
langennut Tilda.

Onneton Kalle! Jospa  hän olisi ymmärtänyt olla
erillään vaarallisesta sisarestaan.

He  saapuivat  erään  puurakennuksen  edustalle
Tarkk'ampuja-kadun  varrella.   Sisältä  kuului
laulua ja  pianon soittoa. Kalle  rupesi taasen
epäilemään.  Mutta  kun   hänelle  Tilda  rahaa
lupasi antaa,  astui hän sisään.  Riemulla otti
hänet siellä  vastaan räyhäävä nuorukaisjoukko.
Kalle pantiin hurraata huutaen sohvaan, ja pian
alkoivat tämän posket viinistä punottaa.

    Hänestä    alkoi    tuntua   niin    ihmeen
    kummalliselta,  hauskalta.  Hän  lauloi  ja
    tanssi   naisten   kanssa,   jotka   olivat
    juominkeihin   osaa  ottamassa.   Kalle  ei
    ymmärtänyt  mikä  vaara häntä  uhkasi,  hän
    kiihtyi  yhä  kiihtymistään... Mitä  sitten
    tapahtui  sitä   ei  hän   toisena  päivänä
    muistanut.  Sen muisti  hän vaan,  että hän
    oli  luvannut  salata kaikki  äidiltään  ja
    että hänellä hyvin hauska siellä oli,

    tavattoman hauska.

Eräänä  iltana   oli  Kalle   taasen  sisartaan
tervehtimässä,  ja  nyt alettiin  häntä  siellä
nähdä tavan takaa.

Äiti  kotona kyllä  huomasi,  että pojalla  oli
jotakin sydämmellä, mutta hän ei vielä tahtonut
ruveta urkkimaan. Luuli näet hänen rakastuneen.
Polonen   äiti   ajatteli  aina   mahdollisesti
parempaan   suuntaan.   Mutta  kauan   ei   hän
epätietoisena ollut.

Kun      Kalle      yhä      salaperäisemmäksi,
alakuloisemmaksi  tulla  alkoi, rupesi  vihdoin
äiti   tiedustelemaan,  mutta   hän  sai   vaan
päännyykytyksen  vastaukseksi.  Kalle  kiiruhti
aina heti ovesta ulos  eikä tullut sinä päivänä
kotiin  ennenkuin   illalla.  Hän   oli  kerran
viekoitettu väärälle  polulle, kukaan  ei häntä
oikealle ohjannut ja hän jatkoi kulkuaan,

    kunnes  hän kaikessa  yksinkertaisuudessaan
    oli    niin    pitkälle   joutunut,    että
    kääntyminen   oli   mahdotonta.  Kun   äiti
    vihdoin   asian   perille   pääsi,   olivat
    jo  lankeemuksen   jäljet  poistumattomiksi
    tulleet. Lääkärin apukaan ei häntä kuolosta
    voinut pelastaa. Ennen kuolemaansa tunnusti
    hän vasta, että Tildan  syyhän se oli, että
    hän ensin oli pahuuden tielle joutunut.

    Joll'ei Tilda  olisi häntä  "sinne" vienyt,
    ei   hänen  jalkansa   ikinä  olisi   sinne
    löytäneet.

Synkkänä jäi nyt  Lovisa matami kuolinpäiväänsä
odottamaan.  Nyt ei  ollut  Jumalan tahto  enää
tapahtunut. Ihmiskunta oli syynä hänen, rakkaan
poikansa,   ainoan    lohdutuksensa,   toivonsa
surmaan...

Lovisa  matamin  naapurit   eivät  sen  koommin
nähneet   synkkien   kulmakarvojen  alta   tuon
herttaisen vaimon lempeitä kasvoja.
Comments