JUTTU, JOTA NAISET EIVÄT SAA LUKEA.
Konsuli A. oli naimisissa nuoren, suloisen
ranskalaisen kanssa. Hän oli tutustunut neiti
C:n kanssa Pietarissa, voittanut kaunottaren
sydämmen ja tuonut hänet voitokkaana sankarina
kotikaupunkiinsa. Onnellisina elelivät he jo
toista vuotta yhdessä, tosin pariisittaren
oikut välistä nostivat pilvenhattaroita
avioelämän kirkkaalle taivaalle,
mutta konsuli oli löytänyt erinomaisen
keinon, millä hän ne aina poisti ennenkuin
uhkaaviksikaan ehtivät kasvaa. Hän tunnusti
silloin aina olevansa väärässä, pyysi
anteeksi vaimoltaan, ja tämä, tuntien
itsensä olevan väärässä, tuli ensin
noloksi, rupesi sitten nauramaan, ja
aurinko paistoi taasen entistä kirkkaammin
Mutta sattuipa tapaus,
joka häiritsi konsulin perheonnen. He
olivat aina toivoneet tilaisuutta, päästä
joksikin aikaa Pariisin ihmis-pyörteessä
oleskelemaan, mutta konsulin monimutkaiset
ja usein kireätkin asiat estivät yhäti
heitä matkalle lähtemästä. Mutta nyt tuli
äkkiä tärkeä asia, joka vaati konsulia
pikemmiten Bordeauxiin lähtemään; tilaisuus
olisi nyt ollut Pariisissakin käväsemään,
mutta suureksi onnettomuudeksi oli nuoren
rouvan tila sellainen, ettei hän mitenkään
voinut mukaan lähteä. Ei auttanut muu,
kuin että konsuli yksin lähti matkalle.
Kun hänellä ei aikaa ollut tuhlata,
päättikin hän lähteä heti paikalla ja
kiireellisten valmistusten jälkeen oli
konsuli jo rautatieasemalla nuoren vaimonsa
saattamana.
Vielä muutamia herttaisia
hyvästijättösanoja, kello löi kolmannen
kerran, konduktööri vihelsi, mutta mitä
nyt! Rouva hyppäsi äkkiä lähemmäs sitä
avonaista ikkunaa, jossa konsuli istui ja
vapisevalla äänellä huudahti: »Älä Herran
tähden kysy keneltäkään Pariisissa, mikä on
Ravallaque de Paris.» Veturi vihelsi ja
juna läksi.
»Älä Herran tähden kysy Pariisissa, mikä on
Ravellaque de Paris,» tuumaili konsuli. »Mitä
hän sillä tarkoitti? Miksei hän siitä minulle
mitään virkkanut?»
Kauan arveli konsuli tuon salaperäisen neuvon
tarkoitusta Jo rupesi häntä koko asia
suututtamaan, ja tavattuaan vaunussa erään
tuttavan, unohti hän koko asian sillä kertaa.
* * * * *
Konsuli A. on Pariisissa. Hän päätti viipyä
viikon päivät »maailman pääkaupungissa»
ja koetti käyttää aikaansa niin hyvin
kuin mahdollista. Milloin käyskenteli hän
boulevardeilla, milloin teki visiittejä,
milloin istui teatterissa tahi oli kaupungin
merkillisyyksiä katsomassa. Eräänä iltana oli
hän vaimonsa lapsuudenystävän madame de P:n
luona pidoissa.
Madame de P. oli sivistynyt, erittäin
vilkasluontoinen ja hauska nainen. Hänestä
tarttui koko iloinen tuuli koko seuraan ja
reipas tanssi, vilkas keskustelu oli jo
paraimmillaan. Konsuli tanssi Madame de P:n
nuoren, kauniin tyttären kanssa franseesia.
Puhuttiin siinä teatterista, puhuttiin
konsulin kaukaisesta kodista ja muusta
sellaisesta,
mikä kielelle sattui. Äkkiä johtui
konsulille mieleen Ravellaque de Paris,
jonka hän jo oli aivan unohtanut ja
hän kysästä tokasee: »voitteko, hyvä
neiti, sanoa, mikä on Ravallaque de
Paris. Tuli ja leimaus! Neiti de P.,
joka äsken vielä niin veitikkamaisesti
oli konsulille hymyillyt, niin lämpimiä
pariisilaissilmäyksiä antanut,
hän mulautti nyt loukkaantuneena
tuimasti silmiään, katsahti halveksivasti
kavaljeeriinsa ja läksi kiirein askelin
kesken franseesia toiseen huoneesen.
Yleinen häiriö ja hämmästys oli tuosta
seurauksena. Konsuli joutui tapauksesta
niin hämilleen, ettei hän sanaa suustansa
saanut. Ja hän huomasi, kuinka joka
puolella salaperäisesti kuiskailtiin,
hänelle äkäisiä silmäyksiä heitettiin.
Hetkisen päästä astui madame de P. itse
häntä kohden, jäykkänä ja juhlallisena kuni
ruhtinatar.
»Pyydän anteeksi, arvoisa herra, mutta tämän
jälkeen on meidän välillämme seurustelu
mahdotonta.» Hän kumarsi jäykästi ja läksi.
Konsuli löysi ainoan pelastuksensa siinä, että
kiireimmiten läksi päällysnuttuansa etsimään,
viskasi sen harteilleen, tempasi hattunsa ja
keppinsä, ja oli nopeammin kuin tavallista
kadulla.
»Mitä hittoa tämä nyt on!» sai hän vihdoin
äännähtäneeksi. »Mitä se nyt on sitten tuo
pirullinen Ravallaque de Paris? Mutia olkoon
mitä hyvänsä, kyllä minä sentään olin aika
aasi tehdessäni sellaisen kysymyksen nuorelle
naiselle. Ties hiis, mitä hävytöntä lienekin!»
Hän läksi hitaasti astelemaan asuntoansa kohti,
sytytti sikarin ja tuumaili.
Mutta minkä enemmän hän asiata aprikoi,
sen rauhattomammaksi hän tuli.
Sattuipa hänelle vastaan tulemaan
harmaatukkainen, ketteräjalkainen herra, joka
pyysi hänen sikaristaan tulta omaansa.
»Jos kysyisi tuolta,» ajatteli konsuli. »Hän
ei siitä loukkaannu, vaikka se hävytöntäkin
olisi.»
Ojentaessaan sikarinsa vanhalle herralle
virkkoi hän siis: »Sallitteko, että teen Teille
pienen kysymyksen?»
»Olkaa niin hyvä,» vastasi ystävällisesti vanha
herra, nykien paraillaan ensimmäisiä savuja
syttyneestä sikaristaan.
»Mitä on Ravallaque de Paris?»
Ei tarvinnut konsulin toistaa kysymystään.
Vanha herra sylkäsi vimmastuen, viskasi
havanna-sikarinsa lokaan, pyörähti hänen
luotansa ja meni niin että »tukka löyhki ja
palttoo hulmusi.»
»No nyt on hitto!» ärjäsi itsekseen konsuli,
tuijottaen poistuvan vanhuksen jälkeen. Tämähän
rupeaa käymään kiusalliseksi. Mitä se sitten
on?
Hän aikoi lähteä kotiin päin, mutta ei saanut
enää rauhaa Hän oli niin äkänen, että puristi
nyrkkiä ajatuksissaan rakkaalle vaimollensa,
joka oli hänet tällaiseen pulaan saattanut.
Samalla kuin uteliaisuus yhäti kasvoi, tuli
hänen tilansa yhä tukalammaksi.
»Enhän saa yöunta, jos nyt nukkumaan menen»,
ajatteli hän ja päätti ottaa asiasta selvän,
maksoi mitä maksoi. Mutta kuinka? Hän näki
poliisin seisovan kadun kulmassa.
»Ahaa», ajatteli hän. »Tuolta nyt ainakin
siihen vastauksen saan, hän ei siitä ainakaan
voi loukkaantua».
Konsuli lähestyi poliisia.
»Suokaa anteeksi, että häiritsen», alotti hän.
»Mitä vielä,» vastasi kohteliaasti poliisi,
»kuinka on minulla kunnia olla Teille avuksi?»
»Minä olen muukalainen,» alotti konsuli, »olen
ensi kertaa täällä Pariisissa. Satunnaisesta
syystä pyytäsin Teitä vastaamaan minulle
pieneen kysymykseen.»
»Minä pyydän »
»Tahdotteko tehdä hyvin, sanoa minulle, mitä on
Ravallaque de Paris?»
»Mitä!» virkkoi poliisi, mutta hänen lempeät
kasvonsa yrmistyivät, ja ojentautuen pitkin
pituuttaan jäykäksi kuin vahtisotamies, lausui
hän käskevällä äänellä: »Herra hyvä, Te
seuraatte minua poliisikonttooriin».
»No mutta ?»
»Ei sanaakaan enää!»
Turhaan yritti konsuli selityksiin ruveta.
Ensiksi ei hän säikäyksestä ja yhä kasvavasta
sekavuudesta tahtonut saada kieltä palvelusta
tekemään, toiseksi tukkesi poliisimies heti
paikalla hänen suunsa, kun hän jo oli alkuun
päästä
Tultiin poliisikonttooriin. Saattaja pyysi
konsulin astumaan erääsen hämärään huoneesen,
joka kyllä oli jotenkin siisti, mutta jossa
ikkunat olivat lujasti raudoitetut; ovenkin
pani poliisi mennessään kaksinkertaisesti
lukkoon. Hiki virtasi konsulin otsalta hänen
heittäytyessään kovalle sohvalle, ajatukset
liitelivät kuni myllynpyöränä päässä,
eihän saanut vyyhdin päästä alkua
kiinni, eikä loppua löytänyt. Kauppa-asia
Bordeauxissa huomenna, kaunis neiti de P.,
vaimo kotona ehkäpä kuinka sairaana Kaiken
tuon lisäksi tuli vielä hirveä jano
Jo avattiin ovi, sisään astui äsköinen tuttava.
Hän ei sanonut sanaakaan, viittasi vaan vankia
perässään astumaan. Konsuli astui poliisin
perässä pitkän jymisevän holvikäytävän toiseen
päähän. Ovi avattiin, ja he astuivat suureen
eteiseen, jossa kymmenkunta poliisimiestä istui
hauskasti keskustellen. Mutta heidän sisään
astuttuaan vaikeni keskustelu kuni ukkosen
lyömällä,
halveksivalla ivalla ja muutamat melkein
petomaisella kostonhimolla konsuliin
tuijottivat; hän voi lukea heidän
kasvoissaan sanat: tuoko se siis on?
Kylläpäs satuit!
Poliisi avasi ison oven ja käski konsulin
astumaan sisään. Suuressa virastohuoneessa
istui vanhanlainen harteva mies, jonka
rypistettyjen, mustien kulmakarvojen alta
pienet mutta pelottavan terävät silmät
vilkuivat. Hänen kummallakin puolellaan istui
virkamies virkanuttu päällä. Salin nurkassa
oikealla istui vielä pöydän ääressä kuivunut
virkamies,
joka, jättäen työnsä, rupesi ivallisella
hymyllä salaa konsuliamme tarkastelemaan.
»Astukaa lähemmäs», sanoi päämies.
Konsuli totteli.
»Mikä on Teidän nimenne?»
Konsuli ilmoitti nimensä.
»Mistä maasta?
»Suomesta!»
»Siis Venäjältä,» oikasi päämies.
Konsulin teki mieli oikasta, mutta hänen
rohkeutensa oli mennyt. Hänet, ylpeän konsulin,
oli pahantekijän nöyryys vallannut.
Päämiehen oikealla puolella istuva mies selaili
sillä välin erästä suurta kirjaa ja näytti
viimein erästä paikkaa päämiehelle.
»Te olette ensi kerran Pariisissa?» sanoi
päämies.
»Niin!»
»Saatte mennä ulos!»
Konsuli saatettiin eteiseen takaisin. Hetkisen
kuluttua kutsuttiin hän uudelleen sisälle ja
päämies lausui:
»Tällä kertaa Te pääsette vähällä, mutta voi
Teitä, jos vielä kerran tulette tällaisesta
rikoksesta syytetyksi. Teillä on 24 tuntia
aikaa matkustaa Ranskan rajojen ulkopuolelle».
Konsuli saatettiin kadulle ja laskettiin
vapauteen
Aivankuin paholainen olisi häntä ajanut, riensi
hän asuntoonsa, paiskasi tavaransa sikin
sokin matkalaukkuunsa ja istui vielä samana
iltana pikajunassa matkalla kotimaahan. Ei hän
edes muistanut, että hänellä oli tärkeitä
asioita Bordeauxiin. Pietarista vasta lähetti
hän vaimolleen sähkösanoman, jossa lyhyesti
ilmoitti tulonsa.
Asemalla kotikaupungissa oli hänen vaimonsa
vaaleana, pahaa aavistavana konsulia
vastaanottamassa. Juna seisattui, konsuli astui
ulos vaunusta
»Mitä nyt?» kysäsi hätäisesti rouva.
»Ravallaque de Paris!» sai konsuli katkerasti
sanotuksi Rouva kirkasi, pyörtyi ja kuoli.
