Hevosen kertomus

HEVOSEN KERTOMUS.


Kovan  onnen  pojaksi   minä  näytin  maailmaan
tulleen.  Tallissa  oli  silloin  niin  hirveän
kylmä, että hampaat  suussani kolisivat. Äitini
maidolla tosin  itseäni lämmittää  koetin, vaan
ei sekään  auttanut. Mutta ehkä se  lie onneksi
ollutkin,  että talvella  synnyin. Emäntä  otti
minut tupaan, jossa minulle nurkkaan laitettiin
oma asuinhuoneeni.

    Tosin  oli  se   vaan  muutamasta  laudasta
    tehdyllä    laipiolla   muusta    huoneesta
    eroitettu,  mutta omani  se oli  kuitenkin.
    Sain  siinä olla  ja  elellä aivan  mieleni
    mukaan.   Ja   emännän   tytär   oli   niin
    herttanen,  niin  herttanen minua  kohtaan,
    antoi  aina  sormensa minun  imettäväkseni;
    taputteli minua ja  syyhytti korvien takaa.
    Kun sitten keväällä takasin talliin pääsin,

    en    enää   omasta    äidistäni   huolinut
    laisinkaan, eikä  hänkään näyttänyt minusta
    välittävän. Tosin  minä joskus  pyrin hänen
    kanssaan  leikkimään,  mutta kun  hän  niin
    sydämmettömästi  kumisti minulle  korviaan,
    jätin hänet  rauhaan. Kesällä  tuli minusta
    ja  Helenasta,  niin  se  emäntä  tytärtään
    kutsui, minä kyllä  koetin välistä ystäväni
    nimeä lausua,

    mutta eihän  jäykkä kieleni  siihen koskaan
    pystynyt,  tuli   vaan  aina   ihahaa  tahi
    öhöhöö.  ei  mitään   muuta  niin,  minusta
    ja  Helenasta tuli  kesällä vielä  paremmat
    ystävät.  Yhdessä   kävimme  suolaheinässä,
    yhdessä   lojoimme   tuolla  tuuhean   puun
    siimeksessä. Me olimme hyvin harvapuheisia,
    erittäinkin  minä, mutta  johan tiedättekin
    mikä siihen oli syynä.

    Sen  sijaan   ymmärsi  Helena   minua  niin
    erinomaisen hyvin. Kun minä vaan hännälläni
    kärpästä tavotin, arvasi hän heti, että nyt
    siellä  taasen on  joku minua  kiusaamassa.
    Kärpäset  olivat   muuten  meidän  pahempia
    vihamiehiämme.  Heinäaikana olimme  kovassa
    työssä, Helena  hikoili kaiket  päivät enkä
    minäkään  laiskana ollut.  Kun heinäkuormaa
    rattaille pantiin,

    tasoittelin  minä  sitä  joka  puolelta  ja
    kun  äitini  sitä rupesi  latoon  vetämään,
    seurasin minä aina mukana, pitäen silmällä,
    ettei  se kaatumaan  pääsisi.  Ja jos  joku
    heinätullo  kuormasta putosi,  korjasin sen
    aina  minä yhdessä  Helenan kanssa.  Ne oli
    onnelliset  ajat,  ne.   Ei  ollut  huolia,
    ei  suruja, kukat,  taivaan linnut,  kaikki
    olivat ystäviämme,

     paitsi   kärpäset,  niin,   mutta  kenenkä
     ystäviä ne ovatkaan, mokomat .

Sillä  tavalla  minä siis  kasvoin.  Seuraavana
talvena asuin äitini  kanssa tallissa ja meistä
tuli taasen hyvät ystävät. Taisi muija arvella,
että parempi tuo poika-nulikka rattona, kuin ei
ketään.

Aina ne vanhat  akatkin poikien seuraa etsivät,
mutta  johan se  lie  sellaista maailman  meno.
Kun   rekikeli   oli  tullut,   rupesi   Helena
opettamaan  minua tyhjää  vesikelkkaa perässäni
vetämään.  Ensin  olin  tuohon  leikkiin  vähän
tyytymätön, mutta  kun näin, kuinka  hän raukka
vesisaaviakin  siinä  vetää  resuutti,  rupesin
katumaan ilkeyttäni.

    Mutta  ei siinä  hyvä tahtokaan  riittänyt.
    Olin  niin  hiiden  tottumaton  sellaiseen,
    arvaahan  sen,  kun  ei  milloinkaan  ollut
    vielä   koettanut,   mutta  totuin   siihen
    sentään  viimein.  Tyhjillään  sitä  sitten
    vetelin perässäni, kunnes opin ymmärtämään,
    mitä  se Helena  sillä  tarkoitti, kun  hän
    suupieliäni oikeaan tahi vasempaan nyki.

    Mutta   ei  se   lyönyt,  ei   milloinkaan.
    Kevätpuolella  talvea  minä  jo  ystävätäni
    kulettelin perässäni, kuni mikäkin mestari.
    Ja lystiä se olikin, kun vaan ensin tottui.

Seuraavana   kesänä   kasvoin   jo   reippaaksi
nuorukaiseksi.  Välistä   unohdin,  että  eihän
sillä Helenalla  ollut muuta kuin  kaksi jalkaa
ja minulla  neljä. Niinpä kerran,  kun kaivolle
yhdessä  läksimme,   ja  Helena   tahtoi,  että
juoksujalkaa  menisimme,   niin  potkasin  minä
sellaiseen lentoon, että Helena meni päistikkaa
ojaan. Mutta en minä pahasisuinen ollut,

    olisin mennyt  vaikka häntä  auttamaan, jos
    olisin  ehtinyt  ajoissa  takasin  kääntyä.
    Eikä  se  Helena minua  siitä  torunutkaan,
    taputti  vaan  kaulalleni  sanoen:  so,  so
    Mikko,  ei saa  niin tuimasti  juosta. Minä
    olin  tosin vähän  liian rajuluontoinen  jo
    siihen aikaan, mutta täytyihän sitä rakasta
    emäntäänsä totella.

Mutta  vanhan emännän  kanssa  minä en  toimeen
tullut. Hän olikin  niin hidas, vaikka kolmella
jalalla  käveli,  niistä kolmas  puinen,  etten
minä  millään   ihmeellä  voinut   pysyä  hänen
rinnallaan.  Tietäähän   sen,  kuuma  nuoruuden
veri.

Seuraavana  talvena minä  täytin kaksi  vuotta.
Syntymäpäivääni  minä en  oikein muista,  mutta
se  oli   siihen  aikaan,  kun   lumi-hanki  on
tallinikkunan  yläpuolella,  niin  että  täytyy
aina lapiolla ikkunan kohtaan reikä tehdä.

Tänä talvena  Helena jo valjasti  minut pieneen
saahkaan.  Ajatelkaas kuinka  ylpeä minä  olin,
saadessani  äitini   sunnuntaileikit  päälleni.
Katsokaas meillä hevosilla ei ole mikään häpeä,
vaikka äidinkin  vaatteisin puetaan. Ihmispojat
ne  eivät  tahtoisi äitinsä  hametta  päälleen.
Mutta ehkä  syy onkin  siinä, ettei  meillä ole
mitään erotusta miesten ja naisten puvussa.

    Kuten sanoin,  oli tänä  talvena suurimpana
    huvinamme  ajella   pitkin  jäätietä,  minä
    valjaissa  ja  Helena saahkassa.  Huhhahhei
    sitä  kyytiä. Ei  muuta  kuin lumi  pöllysi
    ympärillämme.   Kyllä  se   saahka  välistä
    kumoonkin meni  ja Helena  lumeen tupsahti,
    mutta niin  pian kuin huomasin, että  ei se
    emäntäni  enää  mukana ollutkaan,  käännyin
    takasin,

    tahi jäin  odottamaan. Punaposkin, valkeana
    lumesta   tulla   humppasikin   Helena   jo
    luokseni ja sitten sitä taasen lähdettiin.

Kuu  kesä  vihdoin  tuli, sanoi  Helena  eräänä
päivänä:  »Nyt  Mikkoseni,  leikki  pois.  Tänä
kesänä sinunkin  pitää ruveta  työtä tekemään.»
Ei  tarvinnut hänen  sitä minulle  kahta kertaa
sanoa. Hänen  äänellään oli jo  minuun hurmaava
vaikutus.  Minä olinkin,  sanonko ma  minä olin
häneen  rakastunut. Hän  oli  niin ihana,  niin
kaunis,

    ettei    koko   maailmassa    ollut   hänen
    vertaistaan. Kun hän käänsi minuun kirkkaat
    silmänsä,  siniset kuin  taivaan laki,  kun
    minä   näin   hänen  vaaleat   suortuvansa,
    joista muutamat vallattomimmat tunkeutuivat
    liinan  alta  otsalle aivankuin  tuoreimmat
    tähkäheinät  tallin heinähäkin  raosta, kun
    minä   katsoin   hänen  punasia   poskiaan,
    punasempia kuin mehevimmät apilaankukat,

    silloin  rupesi sydämmeni  sykkimään. Jospa
    en  hevonen  olisi, jospa  olisin  paremmin
    voinut  ihastustani  todistaa  kuin  hännän
    huiskimisella,    korvien   höristämisellä,
    jospa  olisin muuta  puhua voinut  kuin tuo
    yksitoikkoinen   »ihoho»,  niin   sydämmeni
    tunteet  olisin  purkanut, olisin  sanonut,
    että elää ja kuolla tahdon hänen omanaan,

    hänen nöyrimpänä  palvelijanaan. Matta minä
    olen  hevonen  vaan,  tosin ori,  mutta  en
    mitään  muuta  kuin orihevonen.  Rakkauteni
    tunnustuksesta  ei  luonnollisesti  koskaan
    mitään tullut, kunnes Niin, enhän vielä ole
    kertomuksessani niin kauas päässyt.

Se  oli sitten  syksyllä.  Vanhaa emäntää  näin
minä  hyvin  harvoin. Mutta  Helenan  kasvoista
saatoin lukea, että  jotakin surua hänellä oli.
Silloin kuulin eräänä  päivänä pihalta muutaman
vieraan herran  puhetta. Minä  unohdin mainita,
että äitini oli jo kesällä viety pois, eikä sen
koommin  palannut. Liekö  myöty  vai minne  lie
joutunut.

     Nuo    vieraat   miehet,    herroilta   ne
     vaatteista  päättäen   näyttivät,  tulivat
     talliin,  katselivat  minua ja  juttelivat
     keskenään,  mitä  lie jutelleet,  minä  en
     sitä   ymmärtänyt,  vaikka   kyllä  koetin
     heihin päin korviani höröstää. Tuli sitten
     Helena talliin.  Hän näytti  niin surkean,
     murheellisen  näköiseltä, rupesi  itkemään
     ja rukoilemaan,

    mutta herrat vaan eivät olleet milläänkään.
    »Mene    palvelukseen»,    kuulin    toisen
    heistä  sanovan.  Helena   tuli  nyt  minun
    luokseni, hyväili  ja suuteli  minua suuret
    kyynelkarpalot silmissä.

»Hyvästi  Mikkoseni», sanoi  hän. »Me  emme näe
enää milloinkaan toisiamme.»

Kuinka  mielelläni  olisin  häntä  lohduttanut,
kuinka  mielelläni   olisin  ajanut   ulos  nuo
kovasydämmiset herrat, mutta mitäs voin minä.

Minut   vietiin   nyt    ulos.   Vanha   emäntä
tuli   ovelle   surkean,  vaivasen   näköisenä.
Kuulin  hänen  sanovan: »Voi  te  sydämmettömät
kruununmiehet.  Eikö  minua  edes  hautaan  saa
omalla hevosella viedä.»  Hän sulki oven, minut
sidottiin vieraitten kärrien perään.

»Hyvästi»,  sai vaan  Helena sanotuksi,  rupesi
katkerasti itkemään ja katosi.

En  voi   sanoin  selittää,   kuinka  sydämmeni
oli  raskas,  kuinka   äärettömästi  otin  osaa
armahani  suruun.  Me läksiinme  liikkeelle  ja
rakas synnyinkotini  katosi näkyvistäni puitten
taakse.

Minä  sain   nyt  paljon  uutta   nähdä,  outoa
kokea.  Juostuani kärrien  perässä sen  verran,
että   hiki   alkoi  leuka-kuoppaa   syyhyttää,
tulimme  herrastalon pihalle,  jossa nyt  minua
pyöritettiin ja katsottiin sekä viimein talliin
vietiin.

Tein nyt uusia tuttavuuksia. Siellä oli hevosia
tallissa koko joukko.  Erittäinkin herätti eräs
nuori,  pulska  liinakko huomiotani,  mutta  se
olikin  niin  nätti,  että harvoin  olen  hänen
vertaistaan hevosmaailmassa nähnyt.

Nyt alkoivat  minulle kovat päivät.  Joka päivä
valjaissa  olla  sain  ja  juosta,  että  kuoha
mahastani  tippui. Enimmin  suututti minua  se,
että he  syyttä, suotta löivät minua.  Minä kun
oikein parastani panin,  niin nuo pakanat vielä
selkään  sutkivat.   Eräänä  päivänä  kiehuivat
sisukseni kotiin palatessamme. Minut riisuttiin
ja  talutettiin talon  rappusien luokse  herran
eteen.

    En tiedä itsekään  kuinka siinä lie käynyt,
    mutta  kun herra  meni taakseni,  potkaista
    läimäytin  häntä oikein  orihevosen tavalla
    jalkaan.   Herra  rupesi   vongeltamaan  ja
    talutettiin  sisään.   Minä  sain  tallissa
    rengiltä  aimo selkäsaunan.  Mutta anteeksi
    en pyytänyt, en vaikka.

Tämä   tapaus  se   kuitenkin  käänsi   elämäni
suunnan.  Kun Wiipurin  markkinat olivat  kohta
sen jälkeen, vietiin minut sinne.

Voi sitä  komeutta, mitä  minä nyt  nähdä sain,
taloja siellä oli yhtä paljon kuin kotona aidan
seipäitä  ja  tiet  ne  olivat  ihan  paljaita,
ympyriäisiä  kiviä  täynnä,  niin  että  oikein
tahtoi käydä ensi  alussa jalkoja hellistämään,
tietäähän sen tottumattomuus. Mutta siellä minä
vasta sain  nähdä hevosia. No, niitä  oli monta
monituista kertaa enemmän kuin kirkolla.

    Minut  sidottiin  ensin eräitten  rattaiden
    perään, jossa sain haisevia heiniä pureksia
    nälissäni.  Minulle  eivät, näet,  antaneet
    enää sen potkun jälkeen niin paljon kauroja
    kuin ennen.  Siinäkö nyt  minua käännettiin
    ja väännettiin,  mikä jalkoja  koetti, mikä
    suuta  availi.  Jo teki  mieli  purasemaan,
    mutta hillitsin kuitenkin itseni,

    onhan  se  sydän minullakin,  niin  hevonen
    kuin   olenkin.   Mutta  ihan   odottamatta
    sain  aika  läimäyksen selkääni  ruoskalla.
    Silloin minä näytin  heille, etten minä ole
    mikään  leikkikalu.  Tempasin  itseni  irti
    rattaista  ja  läksin.  Joutui  siinä  kuka
    mikin  jalkoihini, kaasin  siinä pöytiä  ja
    tavaroita, ja siitäkös nyt äläkkä syntyi,

    rinkeliämmänkin kun  pyöräytin ristikerkkää
    turvalleen likalätäkköön,  että ei kerinnyt
    älähtääkään,  yhdeltä   ryssältä  sinkautin
    teekyökin  jaloissani pyörimään,  niin että
    tulta säihkyi. Se oli tuimaa menoa, uskokaa
    pois.  Kyllä  minä  tiesin,  että  auringon
    nousuun  päin se  rakas kotini  ja armahani
    oli, mutta sinnepäin en päässyt.

    Mitenkä  siinä  kiireessä kuitenkin  lienen
    sekaantunut, mutta takerruinpa niin pahasti
    rattaitten   väliin,   etten   ihmeeksikään
    eteenpäin  päässyt.  Ja   nyt  sain  taasen
    selkääni  oikein   Porvoon  mitalla.  Mutta
    kovan  panin  minä  kovaa vastaan.  Kun  ne
    minut  sitten  valjaisin  panivat,  rupesin
    vinkuroimaan ja kun ne löivät, potkasin,

    potkasin, että  aisa rytisi.  Kuulin sitten
    seuraavan keskustelun:

»Mitä ori maksaa?»

»Kolme sataa markkaa.»

»Tuollaisesta  pahatapaisesta, oho!  Kunhan tuo
sinulta itseltäsi ensin hengen ottaa, niin myyt
sen kolmesta kymmenestä.»

»Ei ole minun henkeni lasipurkissa.»

»Saviastiassako?»

»No,  mistä  arvasit! Ihan  siinä  savipadassa,
josta  sinun henkesi  likaviemäriin viskattiin.
Sieltähän  se   isäsi  on   sen  humalapäissään
löytänyt.»

Tuli siihen  taasen uusi ostaja.  Nuori, pulska
mies.  Hän  taputti   minua  kaulalle,  jutteli
minulle   ystävällisesti,  katsoi   hampaitani.
Oikein tuntui  hyvällä monesta aikaa  olla niin
hyväntahtoisen ihmisen kanssa tekemisessä.

Ja  kuinka  kävikään.   Hän  ajoi  minulla,  ja
kaupat syntyi. Uusi  isäntäni vei minut eräälle
likaiselle  pihalle,  jossa   sain  kauroja  ja
heiniä  eteeni. Jo  rupesin toivomaan  parempia
päiviä, mutta  juuri kun olin  hyvälle tuulelle
tullut,  juohtui  Helena mieleeni,  ja  katkera
ikävä iloni tukahutti.  Jospa vaan yhden kerran
saisin vielä häntä nähdä,

    ajattelin kyyneleet silmissä.

Seisoin  siinä   sitten  kauan,   aurinko  meni
levolle, tuli pimeä  syysyö. Ajanratoksi ja kun
olin  vatsanikin  täysin  tyydyttänyt,  rupesin
kuvettani hankaamaan  rattaan pyörään. Tekeehän
sitä   joutenollessaan  jos   jotakin.  Talosta
kuului  yhäti  melua, lauloivat,  noituivat  ja
pitivät  mitä  jumalattominta elämää.  Voi  voi
sitä maailman menoa sentään,

    ajattelin.   Vaikka  ihminen   niin  paljon
    korkeammaksi   olennoksi  luotu   on,  niin
    tuolla tavoin  hän elää rähmästää;  minä en
    ole kuin  tavallinen luontokappale  vaan ja
    näin kiltisti seison paikallani nurkumatta,
    kiukuttelematta.   En  ollut   siihen  asti
    nähnyt  vielä  laisinkaan, kuinka  kurjaksi
    Jumalan kuva voipi viinan valtaamana tulla.

     Minä  häpeän, toden  totta, ruveta  teille
     kertomaan,  mitä  kaikkea sinä  yönä  sain
     kuulla,  sain   nähdä.  Olen  hevoseksikin
     liian  hienotunteinen.  Te  kuulijani  kun
     olette   ihmisiä,    niin   luonnollisesti
     pahastuisitte hevosen suusta kuullessanne,
     kuinka ihmisarvoa jo  on voitu saastuttaa.
     Menemme siis sen yön tapahtumain sivuitse.

Aamu  alkoi jo  heloittaa itäiseltä  taivaalta,
niin  kauniina,  niin puhtaana.  Mutta  minusta
tuntui   kuin   olisi    se   tahallaan   vähän
viivytellyt, ettei sen odottamatta ilmaantuessa
tarvitsisi   kaikkea  pahuutta   vasten  silmiä
katsoa. Se  on kokenut jo vähäsen.  Mutta eihän
meidän pitänyt siitä asiasta puhuakaan.

Niin,  aamuaurinko  oli  jo noussut,  kun  uusi
isäntä   vihdoin  tuli   hoiperrellen  luokseni
ja   minua   valjastaa   tunnistamaan   rupesi.
Tuo  nuori  mies,   joka  eilen  illalla  vielä
näytti  niin   miellyttävältä,  niin  puhtaalta
muitten  rinnalla, hän  oli  nyt ihan  täydessä
tellingissä,   retkahti   rattaille  ja   huusi
minulle: »Anna nyt hepo mennä,

    että   auringon  silmille   lika  räiskyy.»
    Ja  minä  läksin. Yön  kylmässä  seistuani,
    olinkin  halukas jäseniäni  pehmittelemään,
    sillä   sivumennen   sanoen,   minä   pidin
    voimieni  mukaan huolta  terveydestäni. Kun
    ei isäntä  minua minnekään  ohjannut, aloin
    suunnata  askeleeni kotiin  päin. Ja  liekö
    siihen  syynä  ollut   sattumus  vai  minun
    hevosaistini,

    jota Jumala  ihmisille ei  ole antanutkaan,
    minä  löysin tien  maantielle  ja nyt  sitä
    alettiin  kulkea   tömistää  minun  kotiani
    kohden.  Osan  matkasta   kulin  ihan  omin
    päin,  mutta  kun aloin  kotiani  lähestyä,
    heräsi isäntäni hän oli, näetten, nukkunut.
    Istumaan  noustuaan   rupesi  hän  silmiään
    hieromaan  ja  huusi:  »No en  ole  mokomaa
    hevosta ennen markkinoilta ostanut.

    Suoraan menee kotiani  kohden.» Hän läppäsi
    sävyisästi   minua  lautasille   ja  taasen
    lähdettiin   eteenpäin    viuhtomaan,   nyt
    täysintä  ravia.   Häntä  näkyi  huvittavan
    juoksuni.  »Oikeinhan   sinä  olet  mestari
    juoksemaan, Polleni», virkkoi hän ja uhitti
    minua yhä  kovempaan vauhtiin.  Vähän minua
    harmitti; kun tuo  rupesi minua suomalaista
    hevosta,

    Polleksi, muukalaisella  nimellä kutsumaan,
    mutta hänen  tahtonsa täytin  ja heittäysin
    täyteen  laukkaan.  Jo alkoi  kotini  katto
    näkyä, jo nyykyttivät tuttavat puut minulle
    päätään,  jo  näin   savun  tupruavan  oman
    rakkaan  synnyinkotini  kiukaasta.  Heijaa!
    Tuossa  se on.  Minä pyörähdin  innoissani,
    muistamatta   olla   varovainen,   sillasta
    portille,

    mutta voi  taivahan taattu,  kärryjen oikea
    takapyörä menikin ojaan,  ja kärryt kumoon.
    En  seisahtunut  enää  siinä,  nytkäsin  ja
    aisat menivät  poikki, minä  riensin portin
    eteen.  Ja kenen  sain  minä nähdä!  Helena
    syöksyy puoleksi alastomana tuvasta.

»Mikko», huutaa hän,  mutta juoksee heti ojassa
voivottelevaa isäntääni  auttamaan. Hän talutti
tupaan  polosen  miehen,  jonka  kasvot  olivat
aivan  verissä.  Minä  luin  ystäväni  silmistä
moitteen, joka  sanoin sanottuna  olisi melkein
näin: »Mitä olet sinä, rakas Mikko, tehnyt!»

Mutta  Jumala  oli  niin tahtonut.  Helena  vei
minut  hetken  odotettuani  talliin,  silitteli
ja  hyväili  minua.  Minä näin  ilon  kyyneleen
hänen silmissään, vaikka  niissä samalla olikin
surullista osanottoa,  Luultavasti oli isäntäni
vaarallisesti   sairaana.  Seuraavana   päivänä
sain  viedä  armaani  kirkolle,  jossa  entisiä
hevostuttaviani luulin saavani tavata,

    mutta, ei; hän seisatti minut vaan hetkeksi
    erään  talon  luo, josta  niin  kummallinen
    haju levisi ilmaan,  aivankuin siellä olisi
    ollut kaikki maailman  yrtit koossa. Sieltä
    tuli hän pari pientä pulloa kädessä ja heti
    palasimme me suoraan kotia.

Viikko  kului.  Eräänä  aamuna  kuulin  puhetta
pihalta, Helenan ja isäntäni äänet.

»Tuohan,  rakas ystäväni  se tänne,  minulla on
sitä ikävä», kuulin isäntäni sanovan. »Eihän se
hevosen  syy  ole,  jos  kärryjen  pyörä  ojaan
menee. Miksi en ohjannut häntä paremmin.»

Helena  tuli  talliin  ja saattoi  minut  ulos.
Tuvan   rappusilla   istui  isäntäni   vaaleana
sairaan näköisenä, päässä valkea puhdas liina.

»Kuinka  tottelevainen ja  tyyni se  rajupää on
sinun käsissäsi», sanoi isäntä.

»No,  ketä  se  sitten tottelisi,  jollei  omaa
kasvattajaansa», sanoi  Helena, taputtaen minua
kaulalle. Hän  oli oikeassa. Häntä  olin valmis
tottelemaan, vaikka kuolemaan olisi käskenyt.

»Sinä rakastat  sitä hevosta»,  sanoi kysyvällä
äänellä isäntäni, katsoen hellästi Helenaa.

»Kuinka  en  omaa Mikkoani  rakastaisi»,  sanoi
Helena.

»Tahtoisitko sen omaksesi?» kysyi isäntäni.

»Jos minä rikas  olisin, niin maksaisin hänestä
vaikka mitkä rahat.»

»Tehdään vaihtokauppa», sanoi nuori mies. »Minä
annan Mikon sinulle,  anna sinä minulle itsesi.
Saat minut vielä kaupanpäällisiksi.»

Helena punastui.

»Armas Helena», jatkoi isäntäni. »Se on Jumalan
sallimus, että minä  niin ihmeellisellä tavalla
tulin   sinun  luoksesi.   Sinä  olet   minulle
todistanut, ett'en  vertaistasi sydäntä mistään
löytää  voi. Minä  lupaan  parantaa itseni.  Ei
viinan  tippa   tästä  lähtien   kurkkuani  saa
kostuttaa.»

Helena ei vastannut  mitään, saattoi vaan minut
takaisin talliin.

Seuraavana   päivänä   lähdimme  kaikki   kolme
matkalla,   jota   kesti  aamusta   iltapuoleen
asti.  Vihdoin   kuitenkin  saavuimme  perille,
suurenlaisen    talonpoikaistalon    edustalle.
Viikon päästä sen jälkeen ajoi isäntäni minulla
pappilaan ja kolme viikkoa myöhemmin sain viedä
Helenan ja isäntäni juhlapuvussa kirkolle.

Kotimatkalla näin  vilahduksella, kuinka isäntä
suuteli Helenaa.

»Mikon ansio se on,  että me yhteen jouduimme»,
kuulin Helenan sanovan.

Siitä  saakka  olen  ollut  uudessa  kodissani.
Aina olen  tyytyväinen ja iloinen  ollut, sillä
Helenan  kasvoista   olen  aina   onnen  nähnyt
heijastavan.

Tähän  loppuu minun  kertomukseni. Kun  luulen,
että siitä  monelle voipi iloa ja  hyötyä olla,
olen  sen kertoa  tahtonut; mutta  kun en  itse
kirjoittaa osaa, on sen minun puolestani tehnyt
ystäväni Matti.

Comments