Hautajaiset

HAUTAJAISET.


Ei tarvinnut  tänä vuonna kevättä  odotella. Se
tuli  tupsahti  ensin tuulineen,  sateineen  ja
sitten kirkkahine taivaineen, lämpimine öineen,
että  tuskin  ennätti  kantapäällään  pyörähtää
ennenkuin sai talvinutun kevät nuttuun muuttaa.

Tuossa  eräänä  Huhtikuun maanantaina,--se  oli
ensimmäinen   oikein   kaunis   maanantai--otin
varhain  aamulla  keveämmät  vaatteet  päälleni
ja  läksin  raikasta  kevätilmaa  hengittämään.
Voi  kuinka  suloiselta   se  tuntui!  Niinkuin
kala,    joka   turhaan    maalla   on    vettä
haukotellut,  veteen päästyään  iloisena lähtee
sitä  piirtelemään,  niin  vei  minutkin  vieno
länsi-tuuli mukanaan yhä kauemmas itää kohden.

    Jouduin  viimein   kauppatorille  ja  siitä
    rantaan.  En  tiedä itsekään,  mikä  siihen
    oli   syynä,   mutta  jäätä   pitkin   minä
    vaan   läksin  Viaporia   kohden  astumaan.
    Käyskentelin  tuossa  jonkun  matkaa,  niin
    näinpäs   muutamien   sotamiesten   tulevan
    vastaani. Tulin lähemmäs.--Neljä venäläistä
    sotamiestä vetää  kelkassa pitkää likasista
    laudoista   hätimmiten    kokoon   kyhättyä
    pitkulaista kirstua.

"Mitä  teillä  tuossa   kirstussa  on?"  kysyin
venäjäksi.

"Toverimme   ruumis!"  vastasi   yksi  miehistä
murteellisella suomenkielellä.

"Suomalaisiako"  huudahdin   ja  läksin  heidän
mukanaan kaupunkiin päin astumaan.

Rupesin   kyselemään   minkä   mitäkin   tuosta
vainajasta.

"Oliko  tuo   toverinne  myöskin  suomalainen?"
kysyin.

"Ei suomalainen, vaan  karljak," vastasi taasen
tuo äsköinen.

"Mistä hän oli kotosin?" kysyin taasen.

"Tverski gubernista!"

"Vai niin", ajattelin. "Siis Tverin suomalaista
veljeäni tuolla  tavoin viimeiseen lepokammioon
kyörätään."

"No tautiinko hän kuoli vai kuin?"

"Ei. Hän hukkui tän'aamuna", oli vastaus.

"No kuinka sitten?"

"No, ka hän mitä lie mennyt jäältä noutamaan ja
putosikin jään alle."

"Pianko hänet pelastettiin?"

"Ei siinä  ollut puolta tuntia aikaa,  niin hän
jo vedettiin jäälle, no kuollut se jo oli."

"No mitäs te silloin teitte?" kysyin.

"Ka me vietiin  hänet kasiirmiin, pappi siunasi
ruumiin,   tehtihin  arkku   ja  nyt   hautahan
viedään."

Nuo  viimeiset  sanat   toivat  mukanaan  syvän
huokauksen. Vainajalla näkyi ystäviä olleen.

"Tunnetteko  te  hänen  kotioloistaan?"  kysyin
taasen.

"Ka miks'en minä niitä tietäisi, kun naapurista
olen," sanoi  mies. "Kyllähän  siellä surkiasti
on asiat."

Nyt  kertoi sotamies  oudolla murteellaan  tuon
onnettoman kotioloista. Kaksi vuotta sitten oli
Miikkula--se  oli  vainajan  nimi--sotamieheksi
viety. Hän oli juuri ennättänyt naimisiin mennä
erään varakkaamman talon  tyttären kanssa, joka
hänen  köyhyydestään ja  vanhempiensa kiellosta
huolimatta oli hänelle vaimoksi ruvennut.

    Miikkula   oli  luullut   varmaan  vapaaksi
    pääsevänsä,  koska oli  ainoa täysi-ikäinen
    poika   talossa.   Hänellä  oli   nimittäin
    toinen  kymmenvuotias  veli.  Mutta  kuinka
    lie  käynytkin.   Useat  muut,   joilla  ei
    mitään oikeutta ollut, jäivät kotiin, mutta
    Miikkula  "sluuspaan"  vietiin.  Lienevätkö
    nuo  muut  sitten "pistäneet"  tohtoreille,
    vai mikä lie syynä ollut.

    Sinne  jäi  hänen nuori  suloinen  vaimonsa
    itkemään,  sinne  hänen  kivuloinen  emonsa
    suremaan,  köyhyyttä   kärsimään.  Hän  oli
    juuri mieheksi päässyt; oli näyttänyt siltä
    kuin uusi aurinko  olisi taivaalle noussut.
    Kirkkaana oli vanhan vaimon otsa loistanut,
    olivatpa  hänen  silmänsä säkenöineet,  kun
    hänen poikansa hänelle nuoren,

    reippaan  miniän  toi ja  voimakkain  käsin
    uuden kodin heille rakensi.

Kaksi   vuotta   oli   nyt   polonen   erillään
omaisistaan  ollut.  Muutaman  kerran  oli  hän
saanut komppanian  kirjurin kirjoittamaan sinne
kotiin muutamia riviä, mutta kotoa ei hän ollut
sanaakaan saanut.  Siellä ei  kukaan kirjoittaa
osannut.

Elikö  hänen  äitinsä,   oliko  nuori  vaimonsa
terve,  oliko siellä  ehkä pienokainen  isäänsä
odottamassa--siitä   ei   hän  vuoden   päiviin
ollut  mitään tietoja  saanut. Sattuipa  sitten
seuraavana vuonna samalta seudulta tämä samanen
poika,  joka vainaasta  puhui, tänne  joutumaan
sotapalvelukseen.  Wasilij  oli hänen  nimensä.
Häneltä sai hän nyt suulliset terveiset:

    Hänen äitinsä ja pieni veljensä oli kuollut
    kulkutautiin.  Nyt eli  hänen vaimoparkansa
    pienokaisen   kanssa  sillä   mitä  vaivoin
    kokohon sai. Hänen  anoppinsa oli kumminkin
    salaa  auttanut  tytärtään  hädässä,  mutta
    tämän ainoankin  turvan pyyhkäsi kulkutauti
    elävitten   joukosta.  Ankara   oli  Herran
    rangaistus tottelematonta tytärtä kohtaan.

    Parempien   aikojen    toivo   piti   häntä
    kumminkin  pystyssä,  hän   teki  työtä  ja
    tyytyi  vähään.  Mutta kuinka  kävisi  nyt,
    kun hän  ainoan turvansa,  ainoan ystävänsä
    surkean kuolon kuulla saa.

Näin   kertoi   sotilas  hiljaisella   äänellä,
ja   minä   näin   hänen   pyyhkivän   kirkkaat
kyynelhelmet   poskiltaan.  Yhtä   kirkkaat  ne
olivat,    paljon   syvempää    surua,   sääliä
ne    todistivat,    kuin   hienoimman    immen
kyyneltipat, jotka  puudratulta poskelta maahan
vierähtelevät--Niin!  Erehtymättä   voi  sanoa,
että onnellinen se ylhäinen, se rikas,

    jonka   komeassa  saattoväessä   tuommoisia
    kyyneleitä vuodatetaan.--

Huomaamattani   olimme   jo  tulleet   rantaan.
Sotamiehet,  joita oli  neljä henkeä,  nostivat
varovasti  ruumiinarkun  kelkasta. Kukin  nosti
oman   kolkkansa   olalleen,   ja   näin   sitä
sitten   jatkettiin   matkaa  läpi   kaupungin.
Minä  olin  viidentenä saattojoukossa.  Ihmiset
seisattuivat   tuota  kummaa   katsomaan.  Näin
erään  hienon   herran  hävyttömästi  myhähtäen
sylkäsevän--mokomalle näylle,

    näin    jonkun    neiden    kummastuksella,
    säälillä,  melkein  inholla katsovan  minua
    poloista,   joka   noita  kurjia   olentoja
    seurasin, mutta  näinpä myöskin sotamiehen,
    joka   kunnioitusta  seisattui   vainajalle
    antamaan.

Minä  en  kumminkaan  noihin  mielenosoituksiin
huomiotani   kääntänyt.   Astuin  vaan   syviin
mietteisin vaipuneena eteenpäin.

Heikin  kadun  kulmassa kohtasimme  juhlallisen
surusaaton. Kaksi mustaa  hevosta veti mustissa
hopealla  kirjailluissa  vaunuissa  ylellisesti
koristeltua  ruumiinarkkua,  joka  oli  melkein
kokonaan    peitetty   viheriän    ja   valkean
kirjavilla seppeleillä.  Totisena könötti kuski
korkealla   istuimellaan  mustissa   vaatteissa
päätään liikuttamatta,

    silmiään   räpäyttämättä  aivankuin   olisi
    samasta puusta ollut tehty, kuin vaunutkin.
    Vakavana arvokkaana  istui jumaluus-tieteen
    professori  ensimmäisen  vosikan  roskassa.
    Sitten  seurasi loppumaton  jono saattajia.
    Ensimmäisten    kasvot    olivat    itkusta
    punaisina.  Keltä kultakin  vieri par'aikaa
    katkeran murheen kyyneleitä,--siltä ainakin
    näytti.

    He kuiskailivat  silloin tällöin salavihkaa
    toisilleen,--tietysti   muistellen  vainaan
    hyviä töitä ja ansioita.

"Ketä tuossa  hautaan viedään?"  kysyin eräältä
vanhalta  vaimoihmiseltä, joka  kiirein askelin
riensi sivuitseni.

"No,  se  on  se rikas  vanhapoika  Rosenberg,"
virkkoi vaimo ja meni menojaan.

"Vai  niin!"  ajattelin.   Olin  saanut  tietää
tarpeeksi. Jo  oli siis kuolemaan  vaipunut tuo
kitsas  ukko, joka  niin  kauan oli  lukuisten,
ahnaitten   perillisten   kuolemaansa   odottaa
antanut.  Nyt  käsitin millaisilla  kyyneleillä
nuo posket oli  kasteltu, ymmärsin, mitä noilla
oli  kuiskaeltavana toisilleen.--Testamentt  ia
ei oltu vielä avattu.

Katsellessani  tuota  irvikuvaa, olin  hetkeksi
unohtanut     sotilasystäväni.    He     olivat
parikymmentä askelta perässäni.

"Ennen    yhdyn    tuohon   kurjan    näköiseen
seuraan,  jossa  todellinen  veljellinen  murhe
parina  karkeana  kyyneleenä ilmi  tulee,  kuin
tähän  juhlasaattoon,  jossa satoja  kyyneleitä
vuodatetaan,  kaikki   teeskentelyn  ja  vilpin
puristamia."   Näin   ajattelin  ja   seisatuin
silmänräpäykseksi.   Silloin   huomasin   erään
herran puhuttelevan sotamiehiä.

    Minä lähestyin.

"Menkää    matkoihinne     tästä    surusaattoa
häiritsemästä moisine koiranraatoinenne!" sanoi
herrasmies.

"Hävetkää! Oletteko  te parempi  kuin tuokaan,"
vastasin harmistuneena  röyhkeälle. Sotamiehiin
kääntyen  sanoin ystävällisesti:  "Tulkaa vaan.
Älkää   olko   millännekään."   Ja   sotamiehet
läksivätkin eteenpäin astumaan.

Erikin   kadulla   on    erään   talon   edessä
tiileillä täytetty aituus,  joka anastaa puolen
katua.  Tuohon   ahdelmukseen  oli  kokoontunut
talvisaikana  tavallista enemmän  lunta. Vaikka
muualla jo oli aivan  paljasta, oli tässä vielä
paha  kuoppainen,  likainen  lumikinos.  Tuossa
hakkasi   paraillaan  kaksi   miestä  viimeisiä
talvenjäännöksiä,

    ja olivat sulkeneet kadun käsirattaillaan.

Surusaatto   seisattui.   Sotamiehet   astuivat
rivakkaasti   eteenpäin,   minä  seurasin,   ja
niin  menimme surusaaton  ohitse. Mitkä  äkäset
katseet, mitkä  uhkaavat silmäniskut kohtasivat
sotamiehiä.  Näytti  siltä  kuin  nuo  olisivat
pitäneet koko juhlallisuuden saastutettuna.

Jo tultiin hautausmaalle.

"Onko hauta jo kaivettu?" kysyin.

"Kukapa sen  olisi kaivanut,"  vastasi Wasilij.
"Täällä 'sässynässä' on lapioita."

Saavuttiin   sille  paikalle,   johon  alhaisia
sotamiehiä kuopataan.

Minusta  tuntui  niin kummalliselta.  Haudataan
noin  vaan mies,  joka  muutamia tuntia  sitten
vielä  huokaili  armastaan ikävöiden,  parempia
aikoja toivoen,--noin  vaan ilman  melua, ilman
pappia, ilman omaisten kyyneleitä.

"Etpä   arvannut  nuori   mies,  että   Venäjän
valtamerestä  tulet temmatuksi  Suomeen, äitisi
helmaan  nukkumaan," ajattelin  koettaen outoja
tunteita haihduttaa.

Äkkiä pyysin miehiä keskeyttämään työnsä.

"Miksikä?" kysyi Wasilij.

"Avatkaa tämä  arkku," pyysin.  "Minä tahtoisin
nähdä tuon onnettoman ystävänne ruumiin."

"Jos   te    ette   olisi    niin   ihmeellisen
ystävällinen  meitä  kohtaan ollut,  niin  emme
sitä  tekisi,  mutta  nyt sen  teemme,"  lausui
Wasilij,   jolla   näkyi  olevan   komentovalta
muitten  yli.  "Jos kuitenkin  sallitte  meidän
kaivaa hauta valmiiksi ensin, niin sitten----."
Minä suostuin siihen.

Sillä      välin     alkoi      lutherilaiselta
hautausmaalta   kuulua    laulua,   luultavasti
herra  Rosenbergin  haudalta. Olin  kuulevinani
professorin   mahtavan  hautajaispuheen,   olin
näkevinäni sukulaisten kyyneleet, seppeletulvan
juhlallisen  hautaustoimituksen  jälkeen,  jota
ainoastaan muutamien  nyyhkytykset häiritsivät,
niin   luulimpa    istuessani   tuon   alhaisen
sotamiehen ruumiinarkun alapäässä,

    näkeväni   jo   uljaan  hautakiven,   johon
    suurilla  kultakirjaimilla   oli  piirretty
    "suuren"   vainajan   nimi,   syntymä-   ja
    kuolinvuosi, vieläpä kaunis runopätkäkin.--
    Ja  mitä  varten   tuo  kaikki?  Oliko  tuo
    vanhapoika kaiken sen  ansainnut? Miksi oli
    juhlasaatto niin suuri  ja komea? Miksi oli
    jumaluustieteen professori tullut hautausta
    toimittamaan?

    Miksi  nuo seppeleet  ja kyyneleet?  Kaikki
    siksi,   että    vainajan   oli   eläessään
    onnistunut  toisten  tappiolla,  työmiesten
    hiellä--ja     millä    kaikella--kasvattaa
    perimänsä   puolen   miljoonan   omaisuuden
    kaksinkertaiseksi.

Nyt  saivat   sotilaat  haudan   valmiiksi.  He
nousivat  haudasta. Lapion  kärjellä nostettiin
kansi  pois  ja  näkyviini tuli  nuoren  miehen
ruumis.  Vaikka  keltaiset, kylmät,  todistivat
nuo  kasvot  miehuutta  ja  samalla  lempeyttä.
Korkea otsa ja tuuheat kulmakarvat, suomalainen
nenä,   vaaleat    viikset   kohtalaisen   suun
yläpuolella, pieni parta--siinä miehen kassojen
pääominaisuudet.

Katsellessani  tuota  vainajata, valtasi  minut
juhlallinen  tunne. Tahdoin  puhua paria  sanaa
koska  ei  kukaan   muukaan  tahtonut  sanoilla
vainajalle hyvästi jättää.

"Hyvät ystävät!" alotin. Sotilaat ottivat lakit
päästään ja  minä tein samoin.  Huomautin ensin
siitä, kuinka kohtalo  maailmassa viepi ihmisen
mukanaan oloihin taisteluihin, joita hän ei voi
uneksiakaan, kuinka kaikki  saattaa käydä aivan
päinvastoin,  kuin itse  tahtoisimme ja  kuinka
viimein  kuolo meidät  tempaa pois  usein juuri
silloin kuin sitä kaikkein vähimmin odotamme.

    "Teidän   sydäntänne   karmelee,"   jatkoin
    "mullatessanne  ystävänne tänne  kaukaiseen
    maahan, mutta  älkää sitä itkekö.  Suomi on
    jo niin  monta poikaansa  hymyillen ottanut
    sylihinsä,  että tekin  huoleti voitte  sen
    haltuun  ystävänne uskoa.  Tuo vainaja  oli
    Tverin   Karjalainen.   Mikä  oli   hänkään
    muu--kuin suomalainen, sillä suomalaisiahan
    ovat Tverin Karjalaisetkin.

    Sano  sinä Wasilij  kotiin tultuasi,  hänen
    nuorelle  vaimollensa,  että  niin  katkera
    kuin   Miikkulan    surma   onkin,   älköön
    hän  kuitenkaan  sitä   surko,  että  hänen
    Miikkulansa   Suomehen  jäi.   Suomi  ottaa
    ilolla   syliinsä   vaikka  kaikki   Tverin
    Karjalaiset!"  Siihen lopetin  vähäpätöisen
    puheeni.

Kyynelsilmin   tarttui  Wasilij   nyt  käteeni,
kiitti ja lausui:

"Minä  kerron  Helenalle   tästä,  ja  jos  hän
suostuu,  rupean  minä Miikkulan  sijaan  hänen
mieheksensä."

Nyt   pantiin   kansi  paikoilleen   ja   arkku
laskettiin  hautaan.  Heitin kolme  lapiollista
multaa  hautaan  ja läksin  liikutettuna  pois,
jättäen heidät hautaa täyttämään.
Comments