HAUTAJAISET.
Ei tarvinnut tänä vuonna kevättä odotella. Se
tuli tupsahti ensin tuulineen, sateineen ja
sitten kirkkahine taivaineen, lämpimine öineen,
että tuskin ennätti kantapäällään pyörähtää
ennenkuin sai talvinutun kevät nuttuun muuttaa.
Tuossa eräänä Huhtikuun maanantaina,--se oli
ensimmäinen oikein kaunis maanantai--otin
varhain aamulla keveämmät vaatteet päälleni
ja läksin raikasta kevätilmaa hengittämään.
Voi kuinka suloiselta se tuntui! Niinkuin
kala, joka turhaan maalla on vettä
haukotellut, veteen päästyään iloisena lähtee
sitä piirtelemään, niin vei minutkin vieno
länsi-tuuli mukanaan yhä kauemmas itää kohden.
Jouduin viimein kauppatorille ja siitä
rantaan. En tiedä itsekään, mikä siihen
oli syynä, mutta jäätä pitkin minä
vaan läksin Viaporia kohden astumaan.
Käyskentelin tuossa jonkun matkaa, niin
näinpäs muutamien sotamiesten tulevan
vastaani. Tulin lähemmäs.--Neljä venäläistä
sotamiestä vetää kelkassa pitkää likasista
laudoista hätimmiten kokoon kyhättyä
pitkulaista kirstua.
"Mitä teillä tuossa kirstussa on?" kysyin
venäjäksi.
"Toverimme ruumis!" vastasi yksi miehistä
murteellisella suomenkielellä.
"Suomalaisiako" huudahdin ja läksin heidän
mukanaan kaupunkiin päin astumaan.
Rupesin kyselemään minkä mitäkin tuosta
vainajasta.
"Oliko tuo toverinne myöskin suomalainen?"
kysyin.
"Ei suomalainen, vaan karljak," vastasi taasen
tuo äsköinen.
"Mistä hän oli kotosin?" kysyin taasen.
"Tverski gubernista!"
"Vai niin", ajattelin. "Siis Tverin suomalaista
veljeäni tuolla tavoin viimeiseen lepokammioon
kyörätään."
"No tautiinko hän kuoli vai kuin?"
"Ei. Hän hukkui tän'aamuna", oli vastaus.
"No kuinka sitten?"
"No, ka hän mitä lie mennyt jäältä noutamaan ja
putosikin jään alle."
"Pianko hänet pelastettiin?"
"Ei siinä ollut puolta tuntia aikaa, niin hän
jo vedettiin jäälle, no kuollut se jo oli."
"No mitäs te silloin teitte?" kysyin.
"Ka me vietiin hänet kasiirmiin, pappi siunasi
ruumiin, tehtihin arkku ja nyt hautahan
viedään."
Nuo viimeiset sanat toivat mukanaan syvän
huokauksen. Vainajalla näkyi ystäviä olleen.
"Tunnetteko te hänen kotioloistaan?" kysyin
taasen.
"Ka miks'en minä niitä tietäisi, kun naapurista
olen," sanoi mies. "Kyllähän siellä surkiasti
on asiat."
Nyt kertoi sotamies oudolla murteellaan tuon
onnettoman kotioloista. Kaksi vuotta sitten oli
Miikkula--se oli vainajan nimi--sotamieheksi
viety. Hän oli juuri ennättänyt naimisiin mennä
erään varakkaamman talon tyttären kanssa, joka
hänen köyhyydestään ja vanhempiensa kiellosta
huolimatta oli hänelle vaimoksi ruvennut.
Miikkula oli luullut varmaan vapaaksi
pääsevänsä, koska oli ainoa täysi-ikäinen
poika talossa. Hänellä oli nimittäin
toinen kymmenvuotias veli. Mutta kuinka
lie käynytkin. Useat muut, joilla ei
mitään oikeutta ollut, jäivät kotiin, mutta
Miikkula "sluuspaan" vietiin. Lienevätkö
nuo muut sitten "pistäneet" tohtoreille,
vai mikä lie syynä ollut.
Sinne jäi hänen nuori suloinen vaimonsa
itkemään, sinne hänen kivuloinen emonsa
suremaan, köyhyyttä kärsimään. Hän oli
juuri mieheksi päässyt; oli näyttänyt siltä
kuin uusi aurinko olisi taivaalle noussut.
Kirkkaana oli vanhan vaimon otsa loistanut,
olivatpa hänen silmänsä säkenöineet, kun
hänen poikansa hänelle nuoren,
reippaan miniän toi ja voimakkain käsin
uuden kodin heille rakensi.
Kaksi vuotta oli nyt polonen erillään
omaisistaan ollut. Muutaman kerran oli hän
saanut komppanian kirjurin kirjoittamaan sinne
kotiin muutamia riviä, mutta kotoa ei hän ollut
sanaakaan saanut. Siellä ei kukaan kirjoittaa
osannut.
Elikö hänen äitinsä, oliko nuori vaimonsa
terve, oliko siellä ehkä pienokainen isäänsä
odottamassa--siitä ei hän vuoden päiviin
ollut mitään tietoja saanut. Sattuipa sitten
seuraavana vuonna samalta seudulta tämä samanen
poika, joka vainaasta puhui, tänne joutumaan
sotapalvelukseen. Wasilij oli hänen nimensä.
Häneltä sai hän nyt suulliset terveiset:
Hänen äitinsä ja pieni veljensä oli kuollut
kulkutautiin. Nyt eli hänen vaimoparkansa
pienokaisen kanssa sillä mitä vaivoin
kokohon sai. Hänen anoppinsa oli kumminkin
salaa auttanut tytärtään hädässä, mutta
tämän ainoankin turvan pyyhkäsi kulkutauti
elävitten joukosta. Ankara oli Herran
rangaistus tottelematonta tytärtä kohtaan.
Parempien aikojen toivo piti häntä
kumminkin pystyssä, hän teki työtä ja
tyytyi vähään. Mutta kuinka kävisi nyt,
kun hän ainoan turvansa, ainoan ystävänsä
surkean kuolon kuulla saa.
Näin kertoi sotilas hiljaisella äänellä,
ja minä näin hänen pyyhkivän kirkkaat
kyynelhelmet poskiltaan. Yhtä kirkkaat ne
olivat, paljon syvempää surua, sääliä
ne todistivat, kuin hienoimman immen
kyyneltipat, jotka puudratulta poskelta maahan
vierähtelevät--Niin! Erehtymättä voi sanoa,
että onnellinen se ylhäinen, se rikas,
jonka komeassa saattoväessä tuommoisia
kyyneleitä vuodatetaan.--
Huomaamattani olimme jo tulleet rantaan.
Sotamiehet, joita oli neljä henkeä, nostivat
varovasti ruumiinarkun kelkasta. Kukin nosti
oman kolkkansa olalleen, ja näin sitä
sitten jatkettiin matkaa läpi kaupungin.
Minä olin viidentenä saattojoukossa. Ihmiset
seisattuivat tuota kummaa katsomaan. Näin
erään hienon herran hävyttömästi myhähtäen
sylkäsevän--mokomalle näylle,
näin jonkun neiden kummastuksella,
säälillä, melkein inholla katsovan minua
poloista, joka noita kurjia olentoja
seurasin, mutta näinpä myöskin sotamiehen,
joka kunnioitusta seisattui vainajalle
antamaan.
Minä en kumminkaan noihin mielenosoituksiin
huomiotani kääntänyt. Astuin vaan syviin
mietteisin vaipuneena eteenpäin.
Heikin kadun kulmassa kohtasimme juhlallisen
surusaaton. Kaksi mustaa hevosta veti mustissa
hopealla kirjailluissa vaunuissa ylellisesti
koristeltua ruumiinarkkua, joka oli melkein
kokonaan peitetty viheriän ja valkean
kirjavilla seppeleillä. Totisena könötti kuski
korkealla istuimellaan mustissa vaatteissa
päätään liikuttamatta,
silmiään räpäyttämättä aivankuin olisi
samasta puusta ollut tehty, kuin vaunutkin.
Vakavana arvokkaana istui jumaluus-tieteen
professori ensimmäisen vosikan roskassa.
Sitten seurasi loppumaton jono saattajia.
Ensimmäisten kasvot olivat itkusta
punaisina. Keltä kultakin vieri par'aikaa
katkeran murheen kyyneleitä,--siltä ainakin
näytti.
He kuiskailivat silloin tällöin salavihkaa
toisilleen,--tietysti muistellen vainaan
hyviä töitä ja ansioita.
"Ketä tuossa hautaan viedään?" kysyin eräältä
vanhalta vaimoihmiseltä, joka kiirein askelin
riensi sivuitseni.
"No, se on se rikas vanhapoika Rosenberg,"
virkkoi vaimo ja meni menojaan.
"Vai niin!" ajattelin. Olin saanut tietää
tarpeeksi. Jo oli siis kuolemaan vaipunut tuo
kitsas ukko, joka niin kauan oli lukuisten,
ahnaitten perillisten kuolemaansa odottaa
antanut. Nyt käsitin millaisilla kyyneleillä
nuo posket oli kasteltu, ymmärsin, mitä noilla
oli kuiskaeltavana toisilleen.--Testamentt ia
ei oltu vielä avattu.
Katsellessani tuota irvikuvaa, olin hetkeksi
unohtanut sotilasystäväni. He olivat
parikymmentä askelta perässäni.
"Ennen yhdyn tuohon kurjan näköiseen
seuraan, jossa todellinen veljellinen murhe
parina karkeana kyyneleenä ilmi tulee, kuin
tähän juhlasaattoon, jossa satoja kyyneleitä
vuodatetaan, kaikki teeskentelyn ja vilpin
puristamia." Näin ajattelin ja seisatuin
silmänräpäykseksi. Silloin huomasin erään
herran puhuttelevan sotamiehiä.
Minä lähestyin.
"Menkää matkoihinne tästä surusaattoa
häiritsemästä moisine koiranraatoinenne!" sanoi
herrasmies.
"Hävetkää! Oletteko te parempi kuin tuokaan,"
vastasin harmistuneena röyhkeälle. Sotamiehiin
kääntyen sanoin ystävällisesti: "Tulkaa vaan.
Älkää olko millännekään." Ja sotamiehet
läksivätkin eteenpäin astumaan.
Erikin kadulla on erään talon edessä
tiileillä täytetty aituus, joka anastaa puolen
katua. Tuohon ahdelmukseen oli kokoontunut
talvisaikana tavallista enemmän lunta. Vaikka
muualla jo oli aivan paljasta, oli tässä vielä
paha kuoppainen, likainen lumikinos. Tuossa
hakkasi paraillaan kaksi miestä viimeisiä
talvenjäännöksiä,
ja olivat sulkeneet kadun käsirattaillaan.
Surusaatto seisattui. Sotamiehet astuivat
rivakkaasti eteenpäin, minä seurasin, ja
niin menimme surusaaton ohitse. Mitkä äkäset
katseet, mitkä uhkaavat silmäniskut kohtasivat
sotamiehiä. Näytti siltä kuin nuo olisivat
pitäneet koko juhlallisuuden saastutettuna.
Jo tultiin hautausmaalle.
"Onko hauta jo kaivettu?" kysyin.
"Kukapa sen olisi kaivanut," vastasi Wasilij.
"Täällä 'sässynässä' on lapioita."
Saavuttiin sille paikalle, johon alhaisia
sotamiehiä kuopataan.
Minusta tuntui niin kummalliselta. Haudataan
noin vaan mies, joka muutamia tuntia sitten
vielä huokaili armastaan ikävöiden, parempia
aikoja toivoen,--noin vaan ilman melua, ilman
pappia, ilman omaisten kyyneleitä.
"Etpä arvannut nuori mies, että Venäjän
valtamerestä tulet temmatuksi Suomeen, äitisi
helmaan nukkumaan," ajattelin koettaen outoja
tunteita haihduttaa.
Äkkiä pyysin miehiä keskeyttämään työnsä.
"Miksikä?" kysyi Wasilij.
"Avatkaa tämä arkku," pyysin. "Minä tahtoisin
nähdä tuon onnettoman ystävänne ruumiin."
"Jos te ette olisi niin ihmeellisen
ystävällinen meitä kohtaan ollut, niin emme
sitä tekisi, mutta nyt sen teemme," lausui
Wasilij, jolla näkyi olevan komentovalta
muitten yli. "Jos kuitenkin sallitte meidän
kaivaa hauta valmiiksi ensin, niin sitten----."
Minä suostuin siihen.
Sillä välin alkoi lutherilaiselta
hautausmaalta kuulua laulua, luultavasti
herra Rosenbergin haudalta. Olin kuulevinani
professorin mahtavan hautajaispuheen, olin
näkevinäni sukulaisten kyyneleet, seppeletulvan
juhlallisen hautaustoimituksen jälkeen, jota
ainoastaan muutamien nyyhkytykset häiritsivät,
niin luulimpa istuessani tuon alhaisen
sotamiehen ruumiinarkun alapäässä,
näkeväni jo uljaan hautakiven, johon
suurilla kultakirjaimilla oli piirretty
"suuren" vainajan nimi, syntymä- ja
kuolinvuosi, vieläpä kaunis runopätkäkin.--
Ja mitä varten tuo kaikki? Oliko tuo
vanhapoika kaiken sen ansainnut? Miksi oli
juhlasaatto niin suuri ja komea? Miksi oli
jumaluustieteen professori tullut hautausta
toimittamaan?
Miksi nuo seppeleet ja kyyneleet? Kaikki
siksi, että vainajan oli eläessään
onnistunut toisten tappiolla, työmiesten
hiellä--ja millä kaikella--kasvattaa
perimänsä puolen miljoonan omaisuuden
kaksinkertaiseksi.
Nyt saivat sotilaat haudan valmiiksi. He
nousivat haudasta. Lapion kärjellä nostettiin
kansi pois ja näkyviini tuli nuoren miehen
ruumis. Vaikka keltaiset, kylmät, todistivat
nuo kasvot miehuutta ja samalla lempeyttä.
Korkea otsa ja tuuheat kulmakarvat, suomalainen
nenä, vaaleat viikset kohtalaisen suun
yläpuolella, pieni parta--siinä miehen kassojen
pääominaisuudet.
Katsellessani tuota vainajata, valtasi minut
juhlallinen tunne. Tahdoin puhua paria sanaa
koska ei kukaan muukaan tahtonut sanoilla
vainajalle hyvästi jättää.
"Hyvät ystävät!" alotin. Sotilaat ottivat lakit
päästään ja minä tein samoin. Huomautin ensin
siitä, kuinka kohtalo maailmassa viepi ihmisen
mukanaan oloihin taisteluihin, joita hän ei voi
uneksiakaan, kuinka kaikki saattaa käydä aivan
päinvastoin, kuin itse tahtoisimme ja kuinka
viimein kuolo meidät tempaa pois usein juuri
silloin kuin sitä kaikkein vähimmin odotamme.
"Teidän sydäntänne karmelee," jatkoin
"mullatessanne ystävänne tänne kaukaiseen
maahan, mutta älkää sitä itkekö. Suomi on
jo niin monta poikaansa hymyillen ottanut
sylihinsä, että tekin huoleti voitte sen
haltuun ystävänne uskoa. Tuo vainaja oli
Tverin Karjalainen. Mikä oli hänkään
muu--kuin suomalainen, sillä suomalaisiahan
ovat Tverin Karjalaisetkin.
Sano sinä Wasilij kotiin tultuasi, hänen
nuorelle vaimollensa, että niin katkera
kuin Miikkulan surma onkin, älköön
hän kuitenkaan sitä surko, että hänen
Miikkulansa Suomehen jäi. Suomi ottaa
ilolla syliinsä vaikka kaikki Tverin
Karjalaiset!" Siihen lopetin vähäpätöisen
puheeni.
Kyynelsilmin tarttui Wasilij nyt käteeni,
kiitti ja lausui:
"Minä kerron Helenalle tästä, ja jos hän
suostuu, rupean minä Miikkulan sijaan hänen
mieheksensä."
Nyt pantiin kansi paikoilleen ja arkku
laskettiin hautaan. Heitin kolme lapiollista
multaa hautaan ja läksin liikutettuna pois,
jättäen heidät hautaa täyttämään.
