Hätikkö

HÄTIKKÖ.


Siihen  aikaan  kuin   Onni  vielä  savikukkoja
isän   talon   vieressä   auringon   lämpimällä
paisteli, näki hänen  usein töitään katsellessa
erään   omituisuuden,  joka   hänestä  ei   näy
sittemmin  koskaan  lähteneen. Kerrankin  istui
hän toimessaan  tavallisella työpaikallaan, kun
hän äkkiä näkyi  saaneen uuden tuuman päähänsä.
Kiireesti  paiskasi  hän  kaikki  savikukot  ja
kanat  yhteen  möykkyyn   ja  läksi  nähtävästi
jotakin »suurta»

    päässänsä   saunaa  kohden   tepastelemaan.
    Täällä   oli  hänen   savivarastonsa.  Yksi
    nytkäys  vaan  ja  käsissä  oli  aimo  pala
    savea,  vielä   pari  semmoisia,   niin  jo
    riittikin. Hän otti  saven syliinsä ja tuli
    takasin  työpaikalleen.  Nyt  alkoi  tärkeä
    toimi.  Ensin  paloiteltiin savi  useampiin
    osiin. Suurin möhkäle pääsi ensin pehmeässä
    hiekassa viereksimään.

    Kun  se taiteilijan  mielestä oli  kylliksi
    tasoittunut,  liitettiin se  pystyyn pienen
    puupalikan  päähän,   joka  vuorostaan  oli
    maahan   pystytetty.  Nyt   alkoi  pienempi
    savipala hiekkalaudalla pyöriäiä. Jo oli se
    päästä sijalleen tuon  pystyssä olevan alle
    puupalikan  viereen, kun  pojalle mitä  lie
    uutta mieleen  juolahtanut. Hän  jätti heti
    työnsä keskeiseksi,

    rientäen   sisään.  Mylleröittyään   hetken
    omassa   tavara-arkussaan,    tuli   sieltä
    paperien, puupalasien  ja kaikenlaisen muun
    romun alta näkyviin kolmijalkainen hevonen,
    mutta sitä  ei hän ollut etsinyt,  se pääsi
    siis lattialle  odottamaan; nyt  tuli esiin
    kuvanpuolikas, josta pää oli pois reväisty,
    mutta  ei  sekään   kelvannut;  mutta  jopa
    löytyi etsittäväkin.

    Luonnonkirja.  Hän  avasi sen  auki,  mutta
    eteen sattui  ihan tahraantumaton  sivu, se
    ei siis kuulunut  hänen tuttaviinsa, muuten
    mitä »latinaa» lie  ollutkin. Kun huoneessa
    olikin  niin  pimeä,  ei  hän  ruvennutkaan
    tässä teosta  tutkimaan, vaan  päätti viedä
    kirjan   mukanaan   ulos.  Hän   nousi   jo
    seisoalleen,  mutta  hoksasi  silloin  että
    lattiallahan se hevonen seisoi.

    Sen   piti   ensin  arkkuun   päästä.   Hän
    kyyristyi takaisin,  otti hevosen käteensä,
    mutta  ei  pannutkaan  sitä  arkkuun,  vaan
    alkoi  säälillä  katsella  sen  taittunutta
    jalkaa.  Ja  heräsipä sama  ajatus  taasen.
    Ehkäpä tuo oli  vielä parannettavissa? Pian
    oli  hän  työpaikallaan. »Puikko  keskelle,
    savea  sen  ympärille,   vähän  maalia  sen
    päälle ja jalkahan oli siten tehty»;

    näin tuumaili  poika. Siis  toimeen. Puikko
    oli  helposti löydetty,  savea oli  käsillä
    tarpeeksi,  siis  jalka oli  valmis.  Mutta
    maalia?  No  sitähän löytyi  arkussa  viime
    joulusta  asti. Taasen  oli poika  arkkunsa
    ääressä.  Siinä hetken  hutiloituaan, löysi
    hän  mamman antaman  maali-arkun, aikoi  jo
    lähteä, mutta  nytpä huomasi  hän päättömän
    kuvan.

    »Sopiva   tilaisuus  täydentää   nyt  tuo!»
    tuli poika  silmänräpäyksessä ajatelleeksi,
    ja   kauan  ei   kestänyt,  ennenkuin   hän
    istui    pöydän   ääressä    sovittelemassa
    kuvanpuolikasta  valkealle paperille,  niin
    että  pään  kohdalle   jäi  puhdas  paikka.
    Siihen  tahtoi  hän  itse  pään  piirustaa.
    Mutta siihen olisi taas ollut liimaa tarvis
    ja sitäpä ei pojalla ollutkaan.

    Täytyi  siis   lähteä  mammalta  pyytämään.
    Kyökkiin  siis!  Mutta mammapa  ei  kuullut
    edes  hänen   kysymystäänkään,  vaan  käski
    häntä  yrttitarhasta porkkanoita  ottamaan.
    Mikäs muu auttoi  kuin jättää kesken tärkeä
    toimi  ja totella  käskyä. Pyöräys  vaan ja
    hän  oli  ikkunasta yrttitarhaan  hypännyt.
    Pian  oltiin  päivällisellä. Kun  Onni  oli
    päivällisen  syönyt  ja  sitten  puutarhaan
    lähtenyt,

    huomasi hän  pikkusisarensa olevan hommassa
    hänen työpaikallaan.

»Mitä sinä minun saveani!» huusi hän.

»Laitan kukkoja  kuten sinäkin,»  vastasi pikku
tyttö.

»Mene  matkoihisi   siitä!»  virkkoi  ankarasti
Onni.  »Hyvähän  sinun olisi  toisen  savesta!»
Ja hän  ryhtyi jatkamaan  innokkaasti työtänsä.
Kuvasta saattoi  jo pian huomata,  että ihminen
siinä oli tekeillä.

Sattui siitä isä  menemään sivutse, liekö ollut
menossa pellolle, vai minne.

»Mitä sinä siinä teet?» kysyi hän.

»Minä  teen itselleni  pienen veikon!»  vastasi
vakavana poika.

»No,  kuinka   voit  sinä  sen   tehdä?»  kysyi
hymyillen isä.

»Minä  luvin   Luonnonkirjasta,  jotta  Dionkin
rupesi  savesta  ihmistä   luomaan,  niin  minä
myöskin» vastasi poika.

»Mutta kuinka kävi hänen sitten?» kysyi isä.

»Sai sen puhumaankin!»

»Mutta kuinka sen lopulta kävi?»

»Kunhan   minäkin  pääsen   niin  kauas,   niin
luen  sitten loppuun,»  lausui vakavana  poika,
liittäen  nenän   »pienen  veikkonsa»  litteään
naamaan.

»Etkö  ole   lukenut  loppuunkaan   vielä  sitä
kertomusta?»

»Enhän minä !»

»Mitä   hutiloimista  tämä   on,»  lausui   isä
ankarasti.  »Mene  heti  lukemaan  loppuun  tuo
kertomus.  Paina mieleesi  se mitä  sinulle nyt
sanon! Jos  alotat jonkun  työn, niin  älä anna
minkään muun  työn sitä keskeyttää,  vaan jatka
sitä  kylmäverisesti   kunnes  pääset  loppuun.
Sinä  tulet  tätä   neuvoani  elämässäsi  usein
tarvitsemaan. Muista se siis!»

Jo samana päivänä  oli Onni lukenut kertomuksen
Dionista   loppuun.   Hänen  savitönkkönsä   ei
seisonut puupalikan päässä sen kauemmin.

Vaikka  ei   Onni  sen   koommin  yrittänytkään
itselleen pientä veikkoa luomaan, ei hän voinut
olla  alinomaa  jättämättä  yhtä  työtä  toisen
tähden keskoiseksi.

* * * * *

Tosin ei Onni  Toivola Helsingin Alkeisopistoon
pyrkiessään    osannutkaan   useaan    tärkeään
kysymykseen  vastata,   mutta  erään  opettajan
tarkka    silmä   huomasi    kuitenkin,   ettei
siihen   syynä    ollut   tietämättömyys   vaan
tarkkaamattomuus.   Hän   pääsi  kouluun   ensi
luokalle.  Mutta  yhäti   sai  hän  varoituksia
huolimattomuudestaan.  Kun  hän  itkusuin  meni
holhoojalleen päiväkirjaansa näyttämään ja tämä
ankarasti lausui tuttavat,

    mutta  sydäntä  viilasevat  sanansa:  »Joko
    taas!»,   yritti  hän   kyllä  tuumailemaan
    tilaansa, jopa  päätti parantaakin itsensä,
    mutta   kun  hän   taasen  istui   luokalla
    välitunnin  jälkeen,   läksivät  ajatukset,
    vanhaa  tapaansa   seuraten,  omia  teitään
    liitelemään.  Jos   hän  sattui  huomaamaan
    jonkun  kyntensä   liian  pitkäksi,  muisti
    hän  äitinsä lahjoittaman  puukon riippuvan
    vyötäsillään.

    Tosin ei  ollut luvallista  tunnilla ryhtyä
    kynsiä  leikkaamaan,  mutta kun  se  puukko
    nyt  siellä  juuri  oli sitä  varten,  niin
    täytyihän  sitä  edes  hiukkasen  tasoittaa
    kynttä.  Puukko  tuli   siis  salaa  esille
    Äidin lahjoittama!  Kuinka hellästi syleili
    äiti häntä hyvästijättäessään ja antaessaan
    tämän puukon hänelle matkakumppaniksi

    Ajatteli  edes vaan  Yliojän Kalle  parkaa,
    jota  hänen  äitinsä  aina pieksi  ja  ihan
    syyttömästi. Hän tunsi niin hyvin toverinsa
    Mitenkä  silloinkin kävi,  kun Kalle  pyysi
    häntä  mansikkaan  ja nimenomaan  mainitsi,
    että hän tahtoi  pikku sisarelleenkin niitä
    tuoda, mutta kotiin  tultuaan sai selkäänsä
    siitä, että oli sisarensa kotiin itkemään

»Rautalammen      reitti!»       kuuli      hän
vieruskumppaninsa vastaavan.

»Mitkä   ne   siis  olivat!»   kysyi   opettaja
»Toivola!»

Onni hyppäsi hajamielisenä seisoalleen. Onneksi
oli hän kuullut kysymyksen. »Pielavesi, Nilakka
Iisvesi ja  Konnevesi!» vastasi  hän rohkeasti,
mutta  luokka  rupesi   nauramaan  ja  opettaja
ärjäsi: »Istu»

Se, jolta  sitten kysyttiin, vastasi:  »Ne ovat
Viitasaaren reitti,

Saarijärven reitti, ja Rautalammen reitti.»

Toivala      sai       taasen      muistutuksen
tarkkaamattomuudesta.

Yhä   tyytymättömämmiksi  rupesivat   opettajat
käymään Toivolata  kohtaan. Muutamat väittivät,
että Toivola oli laiska,  mutta se oli erehdys.
Häneltä ei vaan  riittänyt voimaa tekemään mitä
hyvänsä, niinkuin muutamat  kyllä voivat. Vanha
hevoskonkari vetää nyhjystää kuormaansa, vaikka
kuinka huonosti valjaissa  olisi, vaikka länget
kaulaa kalvavatkin,

    mutta  vallaton,   vapauteen  tottunut  ori
    siitä  raivostuu,   ja  jos  se   ei  auta,
    masentuu kokonaan.

Kerran   syntyi  taasen   opettajain  huoneessa
keskustelu Toivolasta.

»Eihän siitä ole minnekään!» väitti luvunlaskun
opettaja. »Vaikka kysyisi: Mitä on kaksi kertaa
kaksi?  niin   ei  häneltä  heti   saa  oikeata
vastausta   Töllöttää   vaan  aivan   viattoman
näköisenä eteensä,  vieläpä tirkistää hymyillen
suoraan vasten silmiäni.»

»Minä  olen  toista  mieltä,  veli,»  huomautti
luokan  esimies.   Vaikka  tuollainen  luonteen
vilkkaus  onkin  haitaksi  koulunkäynnissä,  on
se  minusta paljon  lupaavampi kuin  tuollaisen
jörön,  joka  ahnaasti nielee  opettajan  sanat
mahaansa,  voimatta  niitä  kumminkaan  vereksi
sulattaa.»

»Mutta   mitä   hyötyä  on   nyt   tuollaisesta
vilkkaudesta, kun  ei sellainen todellisuudessa
voi   mitään   perinpohjaisesti   oppia,   vaan
tavottelee  palan kutakin,  voimatta kumminkaan
opintarvetta tyydyttää.»

»Älähän   huoli!  Kun   pojassa  saadaan   vaan
opintarve   selviämään,   kun   hänet   saadaan
tajuamaan, että  ainoastaan seuraamalla tarkoin
opetusta,  hän  voi pysyä  kumppanien  rinnalla
ja    samalla   autetaan    häntä   taistelussa
hajamielisyntiänsä vastaan,  niin kyllä hänestä
saamme oppilaan, joka helpommin seuraa opintoja
läpi koulun, kuin nuo ukkomaiset jöllit,

    jotka   yläluokille   asti   pinnistettyään
    voimiaan,   väsyvät  ennen   aikaansa  tahi
    takertuvat   aineisin,   joista  ei   pääse
    'pänttäämällä', vaan järjen terävyydellä.

»Tuo   on  kyllä   totta  mitä   sanot,»  alkoi
rehtori,   kuultuaan   edellisen   keskustelun,
»mutta nyt  on meillä  se surkea  kokemus, että
tuollaiset vilkkaat,  lahjakkaat pojat rupeavat
kaikellaista  muuta  hommaamaan,  laiminlyömään
läksyjänsä  jäävät   luokalle,  oppivat  toista
vuotta     luokalla    ollessaan     suorastaan
laiskottelemaan ja menevät turmiolle.»

»Se  vaara   on  tosin  suuri,   mutta  minusta
ensiluokilla  ovat  opettajat  edesvastauksessa
siitä,    jos    lahjakkaat   pojat    rupeavat
laiskottelemaan.  Opettajain tulee  pitää heitä
niin   tiukalla,   etteivät    he   voi   saada
hetkeksikään  tilaisuutta siihen.  Heidän tulee
pitää  vaaria  heidän  elämästään  ulkopuolella
koulutuntiakin. Vasta kun he ovat keskiluokille
päässeet,

    on hiukan  tuota menettelytapaa muutettava.
    Silloin pitää  heissä herättää kunniantunto
    niin    valtavaksi,   että    he   häpeävät
    kumppaneitaan   luokalle    jäädessään   ja
    samalla  on  koetettava ylläpitää  luokalla
    sellaista   yhteishenkeä,    ettei   kukaan
    millään  ehdolla  raskisi  erota  entisistä
    koulutoveristaan.  Yläluokilla on  kokonaan
    oppilaan oma syy,

    jos  hän  takapajulle jääpi;  jollei  häntä
    silloin   edistymisen   halu,  kunnian   ja
    velvollisuuden  tunne  aja  ahkeroitsemaan,
    on  se hänen  oma syynsä.  Ainoastaan hänen
    siveellisestä elämästään on opettajan huoli
    pidettävä.»

»Tuo   kuuluu   hyvin   kauniilta,»   huomautti
hymyillen  keskustelun  alottaja, »mutta  jotta
tästä   keskustelusta   olisi  jotain   hyötyä,
pyytäisin  minä  sinua  sanomaan,  miten  sinun
mielestäsi   tuollainen   hulivili   saataisiin
opetusta seuraamaan.»

»Milläkö?   Siihen   löytyy  keino.   Koetappas
jonakin   tuntina   pitää   häntä   koko   ajan
kynsissäsi, älä anna hänelle hetkeksikään aikaa
vaipua  omiin  mietteisiinsä,  niin  saat  heti
nähdä, että hän osaa mainiosti.»

»Sillä  tavoinhan   muut  oppilaat  joutuisivat
aivan syrjään.»

»Tee  tuo   vaan  koetteeksi.  Jos   käy  kuten
sanon,  niin ota  vast'edes selvä  siitä, kutka
oppilaat  ovat  hänen   kaltaisiansa  ja  siitä
lähtien  pidä niitä  alituisesti kysymyksilläsi
aineessa kiini. Ei tarkkaavaiset oppilaat siitä
takapajulle  jää,  vaikk'ei heiltä  niin  usein
kysykkään. Senverran vaan,  että he eivät rupee
luulemaan aivan syrjään joutuvansa.»

Kello   soi   ja  opettajat   erkanivat   kukin
luokalleen.

Ensi   luokalla   oli  juuri   luvunlaskutunti.
Toivola, joka jo  oli tottunut näillä tunneilla
melkein  ihan  rauhassa  istumaan,  joutui  nyt
kireälle.  Tuskin  ennätti  hän  istahtaa,  kun
opettaja jo  uuden kysymyksen  hänelle viskasi.
Sen  kyllä  huomasi,  että  häneltä  oli  minkä
mitäkin   jäänyt   laiminlyödyksi,  mutta   hän
vastasi   kysymyksiin    aina   päänsä   mukaan
ja   tavallisesti  sattui   vastaus  jotensakin
kohdalleen.

Tästä  lähtien alkoi  Toivolalle kovat  päivät;
mutta ei hän  siitä ollut millänsäkään, hänestä
tulivat vaan oppitunnit  hupaisiksi sen sijaan,
että häntä ennen usein oli nukuttanut.

Lukukausi kului, vuosia vieri ja vaikka Toivola
silloin  tällöin kuulikin  sanat: »Joko  taas,»
oli hän viidentenä vuonna viidennellä luokalla.

Hän   ei  ollut   hyvän   hyvä  oppilas,   eikä
huonokaan. Siinä keskellä hän aina pysyi, mutta
oli  ylimalkaan  aina joka  vuosi  korkeammalle
kohonnut. Nyt oli hän kymmenes oppilas. Melkein
kaikissa   aineissa  oli   hänellä  samallaiset
numerot.  Kahdeksaisia  ja seitsemäisiä  siellä
vaihetteli.   Olipa   päässyt   joukkoon   pari
yhdeksäistäkin. Mutta  yksi kuutonen  oli häntä
yhä seurannut aina toiselta luokalta asti.

    Ruotsinkielestä  oli   hänelle  aina  ollut
    haittaa.  Liekö siihen  sitten ollut  syynä
    se, että useimmat  luokalla olivat osanneet
    sitä   lapsuudesta   asti  ja   hän   siten
    ei   voinut   heidän  kanssaan   kilpailla.
    Tuosta  kiusasta   päästäkseen  päätti  hän
    ruveta   ruotsalaisia   kirjoja   lukemaan;
    eikä  kuhnaillutkaan   päätöksensä  toimeen
    panemisessa.

    Mutta   samalla   kuin    hän   alkoi   yhä
    enemmän   mieltyä    romaaneihinsa,   joita
    hän   itselleen  hankki   lainakirjastosta,
    huutokaupasta ja  minkä mistäkin, rupesivat
    opettajat huomaamaan Toivolassa yhä enemmän
    hajamielisyyttä.

Vuositutkinnossa  sai  hän  todistuksen,  jossa
ruotsinkieli oli  arvosteltu kahdeksalla, mutta
kreikassa ja saksassa olivat ehdot.

Nyt  alkoi  tukala   kesä.  Saksasta  ei  ollut
niin  suuresti  väliä,   sillä  olihan  yleinen
mielipide   koulussa   se,  että   saksankielen
huonoon taitoon koulussa oli yksinomaisesti sen
kielen  opettajan kykenemättömyys  syynä, mutta
kreikka, se se oli sitä vaarallisempi.

Kotiin   tultuaan   päätti   hän   ensin   pari
viikkoa  koota voimia  kesätyöhönsä, mutta  kun
hän  nuo  kaksi   viikkoa  oli  ihanan  luonnon
helmassa   viettänyt,  tuntuivat   kirjat  niin
kauhistuttavilta,  ettei  hän uskaltanut  vielä
ottaa   näkyviinkään.  Koulutyön   kuivuus  oli
vielä   niin  kirkkaana   mielessä,  että   oli
ensin  se haihdutettava  pois kalastuksella  ja
purjehduksella;

    sitten  vasta  kun lukutyö  alkaisi  taasen
    tuntua  uudelta,  sitten  hän  kyllä  voisi
    ryhtyä pontevasti kiini.

Mutta   aika   kului  yhäti,   kuukausikin   jo
vierähti, ja vieläkin  olivat kirjat koskematta
kapsäkissä.

»Ei  tämä  käy  laatuun!»  huokasi  hän  eräänä
aamuna vuoteellaan aamukahvia juodessaan. »Tänä
päivänä ryhdyn jo työhön.»

Hän   nousi  ylös,   puki   päälleen  ja   meni
kapsäkkinsä  luo   Katseltuaan  hetkisen  siinä
löytyviä tavaroita, tuli hänen käteensä kirje.

»No  voi  minun kanamuistiani!»  huudahti  hän,
rientäen isänsä luo Tuon kirjeen oli hän saanut
vietäväksi isälleen  Isä näytti tyytymättömältä
kirjettä   avatessaan,  mutta   luettuaan  sen,
lausui hän tyynesti:

»Minä  en sinua  poikaseni  voi pakoittaa.  Jos
itse  tahdot  ja  voit niin  lue,  jollet  niin
edessäsipähän näet.»

Samassa sen jälkeen, istui Onni vihdoin kreikan
kieliopin   ääressä.   Mutta  tunnin   kuluttua
tultiin  häntä  päivälliselle  kutsumaan,  eikä
hän   raskinut  kiivetä   enään  sinä   päivänä
tuonne yksinäiseen  vinttikamariin Kului taasen
viikkoja, jopa kuukausikin; yhäti yritteli Onni
lukemaan,  yhäti kaiveli  sydäntä pelko  siitä,
että jos tästä jääkin vielä luokalle,

    mutta     yhäti    esteet     kaikellaiset,
    erittäinkin heinäajan hommat, häntä estivät
    täydellä  todella   työhön  ryhtymästä.  Jo
    rupesi elokuu lähestymään,  eikä vielä oltu
    kelpo   alkuun  päästy.   Sattuipa  silloin
    Onnin  paras luokkatoveri  heille vieraisin
    tulemaan.  Istuttiin siinä  iltaa, jutellen
    minkä  mitäkin. Muisteltiin  niitä kepposia
    mitä koulussa oli tehty,

    ja naurettiin niille sukkeluuksille, joilla
    oli opettajia nenästä vedetty.

»No olet kai valmis suorittamaan ehtosi!» kysyi
Onnilta toinen.

»Niin minäkö?» vastasi  punastuen Onni, »tuskin
olen alottanutkaan niitä lukea.»

»Mitä sanot? Jäisitkö luokalle?»

»Entäs   sitten!»  virkkoi   Onni  vaikka   hän
sydämmessään olikin toista mieltä.

»No  mutta hyvä  Onni!  Kuinka  voit sinä  niin
puhua. Ajattelehan,  miltä se  tulee tuntumaan,
kun   saisit   meistä  vanhoista   tovereistasi
ainiaaksi   luopua.   Olethan   aina   sanonut,
ett'et  voisi  koulua käydä,  joll'ei  luokassa
vallitseisi   niin  toverillinen   henki,  kuin
meillä,  joll'ei rehellinen  kilpailu lapsuuden
ystäväin kanssa työhön yllyttäisi.

    Joutuisit  sinne uusien  kumppanien pariin,
    jotka    sinua   pilkallisesti    katsovat,
    ajatellen:  'Tuo vieras  aines tänne  meitä
    häiritsemään   jäi.'  Opettajan   kasvoista
    saisit aina lukea sanan: 'Laiskuri'.»

Nuo   todellisen  ystävän   sanat  vaikuttivat.
Onni  lupasi  panna  kaikki  voimansa  luokalta
päästäkseen. Ja hän täyttikin lupauksensa.

Kun  Toivola  Elokuun viimeisenä  päivänä  tuli
Saksan  opettajan  luota  huokasi  hän  syvään:
»Nyt  se  on   tehty!»  Hän  pääsi  kuudennelle
luokalle. Se vaara, jonka suuruuden hän hyvissä
ajoin   tuli   huomanneeksi,  herätti   hänessä
uuden lukuhalun.  Totutettuaan itsensä kirjojen
tähden   kesän   nautinnoista   luopumaan,   ei
tuntunut  vaikealta jatkaa  lukemista asuessaan
yksinäisessä kamarissa,

    jossa  hänellä   ainoastaan  kirjat  olivat
    toverina. Hän  jatkoi menestyksellä työtään
    ja   pääsi   onnellisesti  koulun   lävitse
    kertaakaan enään karille joutumatta.

Ylioppilaaksi päästessään oli hänellä selvillä,
ett'ei  yliopistoonkaan tulla  laiskottelemaan,
mutta  niinkuin   merimies  myrskystä  satamaan
päästyään mielellään  levolle käy,  tahi lähtee
huvittelemaan itseään, niinpä Toivolakin.

Papiksi hän  ei halunnut tulla,  lääkärin rataa
piti  hän liian  vaivaloisena, juristin  tointa
taasen liian kuivana; hänellä oli siis selvillä
se, että hän oli luotu filoloogiksi.

Helsinkiin  tultuaan ryhtyi  hän kuten  muutkin
niihin   hommiin,   mitkä  ylioppilaalla   ovat
ensimmäisiä.

Mutta   kun   hän  rupesi   tarkastamaan   sitä
ainesarjaa,   josta  filoloogin   on  itselleen
muutamia valittava, avautui  hänen eteensä niin
kirjava  ja  laaja  kuva, että  hän  kerrassaan
joutui ymmälle.

»Se   oli   aivankuin   mikä   panoraama   jota
hämmästyneenä tarkastelin,» kertoo hän.

Pää  käsien  nojassa istui  filosofiia  tuuhean
männyn   alla  syviin   mietteisin  vaipuneena.
Hänen  harmaat  hiuksensa  todistivat  ikää  ja
elämänkokemusta,  hänen  korkea  otsansa  syvää
älyä  ja terävää  ymmärrystä; mutta  hän näytti
niin  totisen  ikävän näköiseltä,  ett'en  minä
rohjennut  ruveta  tuttavuutta  hänen  kanssaan
tekemään,  vaikka   olinkin  utelias  vanhuksen
mietteisin tutustumaan.

    Vehreällä nurmikentällä  astuvat astronoomi
    ja    botaniikki     rinnatusten,    toinen
    hajasäärinen  taivasta tähystellen,  toinen
    heiniä  nuuskien. Mutta  olinhan mielestäni
    kylliksi    tehnyt    kotona    tuttavuutta
    talviöitten     taivaan,    sekä     niityn
    ystävällisten  kukkien  kanssa. Jätin  siis
    sekä astronomiaan, että botaniikin rauhaan.

Komeassa  huoneessa  avoimen  ikkunan  kohdalla
istui   pöydän  ääressä   vaalea  mies   suuret
silmälasit     nenällä.    Hirmuinen     joukko
homehtuneita pölyisiä  kirjalunttia oli hänellä
ympärillään.   Mokomia  hän   viitsii  nuuskia!
Olin   kerran   yrittänyt  tarkastamaan   noita
kirjoja, jotka suurimman osan täyttivät entisen
kortteerini ullakosta,

    mutta tuskin  puoliakaan nimilehtiä jaksoin
    katsoa.

»En  rupea enään  niitten pölyä  nielemään, Jää
sinä historia rauhaan,  minä lähden hupaisempaa
seuraa etsimään.»

Kas, mikä uljas  holvikäytävä tuolla keijottaa.
Sielläpä   jotain   uutta   saanee   nähdä   ja
kokea.  Oho, tämäpä  näyttää joltakin!  Tauluja
kaikenlaisia  Raphael!   No  hiis,   onko  tämä
nyt   siis  Raphaelin   maalaama?  Hm!   Mitäpä
hänessä  sitten  niin  erinomaista  lienee.  Ja
nuo  alastomat naisen  kuvat  sitten! Mutta  ne
näyttävät niin kylmiltä,

    totisilta.

»Mutta    mitä     komeita    kirjoja    tuolla
vanhanaikuisella      hyllyllä?     Kurkistinpa
'Esthetische studien.' Hm! 'Lärobok i Esthetik'
Joko taasen  olin lärobokkien  pariin joutunut?
Lähden pois tuonne ihmisten joukkoon, tuumailin
ja läksin. Mitä melua siellä kuuluu? Kas vanha,
näivettyneen  näköinen  mies  juttelee  jotakin
kuuntelevalle kansajoukolle.

    Minä lähestyin.  Mitä? Hän  puhui kreikkaa.
    Ihmiset  töllöttävät häneen  suu auki  kuin
    mihinkin  kummaan.  Ja nyt  luisuu  latinaa
    hänen  huuliltaan. Hän  kertoi roomalaisten
    kirjallisuudesta,  selitti kuinka  tärkeätä
    se on nuorison  kasvatukselle. Hulluna piti
    häntä  kansajoukko. Mutta  lähestyipä häntä
    nuorempi, oppineen näköinen mies.

    'Vaikene,'  sanoi   tämä.  'Tempus  linquae
    latinae  jam   proeteriit.'  Samaa  arvelin
    minäkin ja läksin  astumaan. Tulin rantaan.
    Siellä joukko iloisia, reippaita merimiehiä
    istui  rantakivillä,   tupakkaa  poltellen.
    Heidän  luokseen kiiruhdin,  mutta voi,  he
    puhuivat  Englannin  kieltä,  oli  joukossa
    tosin  muutamia saksalaisiakin,  mutta empä
    minä Herman  Paulinkaan avulla  kauas olisi
    päässyt,

    jos  sen  säännöt  olisivatkin  muistossani
    olleet.  Jo  heräsi   minussa  halu  ruveta
    kieliä   oppimaan,  jo   yritin  pakinoihin
    ruveta  ryssäläisen vaatekauppiaan  kanssa,
    mutta   pian  huomasin,   ett'ei  kieliopit
    puhumaan opeta.»

Tämmöinen  oli  se  kuva,  jonka  Toivola  näki
filoloogin   panoraamasta  ja   tyytymättömänä,
epäröivänä,  päätään  pudistaen  aikoi  hän  jo
heittää  hiiteen  tuon  valitsemisen,  kun  hän
äkkiä näki tuon panoraaman ulkopuolella nuoren,
sievän neitosen.  Tuo katseli  häneen aivankuin
hän  olisi  ajatellut:   »Poika  parka,  kuinka
suuresti sinä saat taistella huimaa luonnettasi
vastaan!»

Tänä  lukukautena  ei  Onni  enään  kurkistanut
panoraamaan.

Samaan aikaan  kuin hänen  ahkerimmat toverinsa
kävivät  luennoilla,   mittaili  hän  Helsingin
katuja; samaan aikaan kuin ne kotonaan istuivat
uusien kirjojensa  ääressä, vietti  hän iloista
elämää  hauskempien tovereittensa  kanssa, kävi
iltahuveissa  ja  teatterissa, vakuuttaen  aina
että nyt oli hän saanut selville, mihin hän oli
luotu:

    rakastamaan.

Näin  kului lukukausi  ja vierähtipä  vuosikin.
Toivola  oli jo  salaa kihloissa.  Ei puuttunut
enään muuta julkisesta  kihlauksesta, kuin että
ilmoitettaisiin salaisuus Saimin isälle.

Eräänä iltana  katsoi Onni hetken  sopivaksi ja
otettuaan  aimo »konjakkarin,»  ilmoittikin hän
miehen tavoin ilmoitettavansa.

»Mutta milloin suoritat sinä tutkintosi?» kysyi
tuleva appivaari.

Onni  punastui  korviinsa asti.  »Niin,  ettäkö
milloin  minä suoritan  No eiköhän  tuota Kyllä
minä  nyt kahden  vuoden  päästä olen  valmis,»
vastasi hän.

»No,  siinä  tapauksessa saatte  kahden  vuoden
päästä   julkaista  kihlauksennekin.   En  minä
voi  kärsiä   tuota  tapaa,   että  vuosikausia
nuoleskellaan   kaikkien  näkyvissä   toisiaan,
voimatta naimisiin mennä.»

Ei  siis   muu  auttanut  kuin   taasen  ruveta
tarkastelemaan  tuota   vanhaa  panoraamaa.  Jo
puhutteli Toivola ukko  filosoofia, jo kävi hän
historian  pölyä  nielemään,  jopa  tiesi  hän,
mitä kirjoja oli tuolla holvikäytävän kaapissa,
mutta  ennenkuin  hän huomasikaan,  oli  taasen
vuosi  kulunut Polonen  poika! Hän  tiesi aivan
hyvin,  kuinka  Saimi siellä  kotonaan  iloitsi
siitä,

    että  yksi vuosi  vaan  oli jälellä  enään.
    Ja  hän oli  varma siitä,  että jos  rupeaa
    tekemään   samallaista  tuttavuutta   kuvan
    muitten osain kanssa, on hän jälellä olevan
    vuoden  kuluessa  tuskin  ennättänyt  siinä
    työssäkään loppuun.

Mitä oli  hänen tehtävä? Jo oli  hän epätoivoon
joutua.  »Jospa  isäni edes  eläisi!»  ajatteli
hän. »Hän  käsitti minua ja osasi  minua ohjata
paremmin kuin kukaan muu.»

Nyt tuli äkkiä pelastus. Onnille johtui mieleen
se  neuvo,  jonka  hänen isänsä  ennen  muinoin
hänen  mieleensä   painoi,  hänen  yrittäessään
Dionin  esimerkkiä  seuraten  ruveta  itselleen
pientä veikkoa luomaan.

»Hiiteen nyt  panoraama!» ajatteli nuorukainen.
»Lähden heti kysymään maisteri Valkoselta, mitä
kirjaa hän ensin rupesi lukemaan filosofiiassa,
mitä sitten ja minä seuraan hänen esimerkkiään.
Kun  olen  laudaatturin   siinä  lukenut,  otan
selvän  siitä, millä  kirjalla fil.  kand. Kelo
alkoi  laudatuurinsa  esthetiikassa ja  seuraan
siinä tarkasti hänen ohjettaan.

    Ja  saapas nähdä,  enkö  ole vuoden  päästä
    valmis.»

Pää  oli Toivolalla  kuin partaveitsi,  kun hän
sen kerran hioi vaan.

Seuraavana vuonna syksyllä oli ylioppilas-talon
eteisen   ikkunalla   suuri  joukko   avonaisia
kirjekuoria,      joitten      sisällä      oli
visiittikortteja      kirjoituksella:     Saimi
Salminen, Onni Toivola, kihloissa.

Tosin ei Toivola  silloin vielä maisteri ollut,
mutta   kauan  ei   Saimin  enään   odottaakaan
tarvinnut. Toivola voitti luontonsa.

Eräässä maamme oppikoulussa  on opettaja, jonka
käsissä sanotaan  oppilaitten erinomaisen hyvin
edistyvän.  Ja omituista  on,  että vaikka  hän
ei  milloinkaan  rankase, ovat  pojat  erittäin
tarkkaavaisia ja siivoja hänen tunnillaan.

Comments