Kaverit–Друзья‎ > ‎Jäsenet‎ > ‎Veikko‎ > ‎Kirjat‎ > ‎

Inkerin Kirkon Tuho

Sisältö

  1. 1 INKERIN KIRKON TUHO
    1. 1.1 ALKUSANAT
    2. 1.2 I Pakkokollektivointi Ja 5-Vuotissuunnitelmat Mullistavat Kaiken
      1. 1.2.1 1. Ensimmäinen 5-Vuotissuunnitelma.
      2. 1.2.2 2. Toinen 5-vuotissuunnitelma
      3. 1.2.3 3. Kolmas 5-vuotissuunnitelma
      4. 1.2.4 4. Maanjako Ja Verouudistus Esivalmisteluna Pakkokollektivoinnille
      5. 1.2.5 5. Kulakiksi Julistaminen Ja Muut Pakotteet
      6. 1.2.6 6. Kolhoosin Rakenteesta Ja Elämästä
      7. 1.2.7 7. Inkerin Suomalaisten Pakolliset Joukkosiirrot Ja Vangitsemiset
        1. 1.2.7.1 A. Pakkosiirretyt Matkalla
        2. 1.2.7.2 B. Kuvauksia Pakkosiirtoalueilta
        3. 1.2.7.3 C. Syyt Pakkosiirtoon Ja Vangitsemiseen
        4. 1.2.7.4 D. Adressi Suomen Hallitukselle
        5. 1.2.7.5 E. Reagointia Suomessa
        6. 1.2.7.6 F. Ulkomailla Herännyt Huomio
    3. 1.3 II Valtion Kiristyvä Uskonpolitiikka Ja Jumalattomuuspropaganda
      1. 1.3.1 1. Stalinin Uskontopolitiikka
      2. 1.3.2 2. Järjestäytynyt Jumalattomuusliike
        1. 1.3.2.1 A. Jumalattomuusliiton Leningradin Alueneuvosto
        2. 1.3.2.2 B. Uskonnonvastainen Toiminta Rajonien Puitteissa
        3. 1.3.2.3 C. Konetraktoriasemat Jumalattomuustyössä
        4. 1.3.2.4 D. Jumalattomien Solut, Jatšeikat Ja Opintopiirit
      3. 1.3.3 3. Koululaitos Uskonnonvastaisessa Taistelussa
        1. 1.3.3.1 A. Pappisseminaarilaiset Karkotetaan Leningradista. Pappisseminaari Lakkaa Toimimasta.
        2. 1.3.3.2 B. Suomalaiset Koulut
        3. 1.3.3.3 C. Taistelu Laajaa Ja Voimaperäistä
        4. 1.3.3.4 D. Koulujen Kuusijuhlat
        5. 1.3.3.5 E. Ns. Tieteellinen Tutkimus Uskonnonvastaisen Opetuksen Vaikutuksesta
        6. 1.3.3.6 F. Uskonnonvapaus Ei Voi Tarkoittaa Opettajia
        7. 1.3.3.7 G. Jumalaton Kasvatus Lastentarhoissa Ja Lastenseimissä
        8. 1.3.3.8 H. Kalininin Kirje Jumalattomuuden Puolesta
        9. 1.3.3.9 I. Kodit Ja Koulut, Vanhemmat Ja Opettajat Toisiaan Vastaan
        10. 1.3.3.10 J. Attestointi -- Opettajien Puhdistus
        11. 1.3.3.11 K. Vähemmistökansallisuuksien Kouluja Syytetään Nationalismista Ja Lakkautetaan
      4. 1.3.4 4. Ns. Valistustyö Asevelvollisten Keskuudessa
      5. 1.3.5 5. Suomenkielinen Sanomalehdistö
      6. 1.3.6 6. Ns. Vapaa Valistustyö Ja Uskonnonvastainen Toiminta
        1. 1.3.6.1 A. Vapaapalokunnat
        2. 1.3.6.2 B. Pioneerijärjestöt
        3. 1.3.6.3 C. Punanurkat
        4. 1.3.6.4 D. Kommunistiset Nuorisoliitto-osastot
        5. 1.3.6.5 E. Lukutuvat Ja Klubit
        6. 1.3.6.6 F. Leningradin Yleisradion Suomenkielinen Radio-ohjelma
    4. 1.4 III. Inkerin Kirkon Ja Seurakuntien Julkinen Toiminta Päättyy
      1. 1.4.1 1. Kirkolliskokouksien Pitäminen Estetään
      2. 1.4.2 2. Inkerin Suomalainen Konsistori
        1. 1.4.2.1 A. Konsistori Vaikeuksien Keskellä
        2. 1.4.2.2 B. Rovasti S. J. Laurikkalan Toinen Karkotus
        3. 1.4.2.3 C. Konsistorin Toiminnan Päättyminen
        4. 1.4.2.4 D. Konsistorin Jäsenet Pakkokollektivoinnin Aikana 14[]
          1. 1.4.2.4.1 0. Nimi
          2. 1.4.2.4.2 1. Laurikkala, Selim Jalmar
          3. 1.4.2.4.3 2. Brax, Pietari Aataminpoika
          4. 1.4.2.4.4 3. Halttunen, Samuli Aataminpoika
          5. 1.4.2.4.5 4. Huima, Pietari Antinpoika
          6. 1.4.2.4.6 5. Jääskeläinen, Antti Simonpoika
          7. 1.4.2.4.7 6. Pennanen, Simo Antinpoika
          8. 1.4.2.4.8 7. Närjä, Matti Aataminpoika
        5. 1.4.2.5 D. Konsistorin Varajäsenet Pakkokollektivoinnin Aikana 14[]
          1. 1.4.2.5.1 0. Nimi
          2. 1.4.2.5.2 8. Korpelainen, Aleksanteri
          3. 1.4.2.5.3 9. Korpelainen, Mikko
      3. 1.4.3 3. Pappien Ja Seurakunnanhoitajien Asema
      4. 1.4.4 4. Rekisteröinti Painostuskeinona
      5. 1.4.5 5. Uudet Papit Ja Seurakunnanhoitajat Tuhotaan
      6. 1.4.6 6. Kanttori-urkurit
      7. 1.4.7 7. Seurakunnalliset Hallintoelimet
      8. 1.4.8 8. Kirkkorakennukset
        1. 1.4.8.1 Inkerin Ulkopuolella Neuvostoliitossa
      9. 1.4.9 9. Rippikouluja Ahdistetaan Ja Niiden Pitäminen Estetään
      10. 1.4.10 10. Jumalanpalvelukset
      11. 1.4.11 11. Kirkon Pyhät Toimitukset. Punaiset Häät Ja Hautajaiset
      12. 1.4.12 12. Inkerinmaan Luterilainen Evankeliumyhdistys Lakkautetaan
      13. 1.4.13 13. Viimeiset Hartausseurat
      14. 1.4.14 14. Seurakuntaelämän Täydellinen Lakkauttaminen
    5. 1.5 13. Lähteet Ja Kirjallisuus
JUHANI JÄÄSKELÄINEN

INKERIN KIRKON TUHO

Stalinin pakkokollektivoinnissa

ALEA-KIRJA
Painoyhtymä Oy, 1982
ISBN 951-9272-70-4

ALKUSANAT

Olen kirjoittanut tohtorin väitöskirjani aiheesta "Inkerin suomalainen evankelis-luterilainen kirkko neuvostojärjestelmän ensimmäisenä vuosikymmenenä 1917-1927”. Se tarkastettiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa 18. päivänä lokakuuta 1980 ja hyväksyttiin.

Tämä tutkimus on jatkoa väitöskirjalleni. Se käsittää vuodet 1928 – 1938. Tämäkin on ollut aikanaan esillä Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan lisensiaattiseminaarissa. Myöhemmin olen tutkielmaan tehnyt monia korjauksia.

Tutkielman julkaiseminen tuntuu sikäli luonnolliselta, että se niin läheisesti liittyy väitöskirjaani.

Lahdessa lokakuussa 1982
Juhani Jääskeläinen

I Pakkokollektivointi Ja 5-Vuotissuunnitelmat Mullistavat Kaiken

1. Ensimmäinen 5-Vuotissuunnitelma.

Neuvostoliitossa 1920-luvulla voimassa ollut Nep-järjestelmä (uusi talouspolitiikka) oli tarkoitettu väliaikaiseksi voimien kokoamiseksi eli kuten bolsevikit itse sitä sattuvasti nimittivät ”kuntoonpalauttamisen ajaksi” 1[] jyrkkään sosialismiin ja kommunismiin siirryttäessä. Taloudellinen tila maassa oli parantunut, hallintokoneisto oli vahvistunut, valtakunnan rajoilla oli rauha vakaantunut ja sisällissodat olivat päättyneet. Siksi katsottiin tulleen ajan ruveta jälleen ponnistamaan kohti kommunistisia ihanteita. Bolsevistisen aatteen läpitunkemia johtajia oli alkanut vaivata ajatus, että maassa oli liiaksi siirrytty tsaarin ajan porvarilliseen järjestelmään.

Kun Neuvostoliitto oli tähän aikaan lähinnä maatalousmaa ja talonpojat olivat kaikki pienviljelijöitä länsimaista mittakaavaa sovelluttaen, niin nyt alkoi suunnattoman laaja ja oloihin arvaamattoman syvästi kaapaiseva maanviljelijäin yhteis- eli kollektiivitalouksiin saattaminen. Talonpojiston vastustuksesta välittämättä kollektivoiminen suoritettiin pakolla.

Kommunistisen puolueen XV edustajakokous, joka alkoi 2 pnä joulukuuta 1927, keskittyi miltei yksistään maatalouden kolletivointiin. Stalin väitti maatalouden takapajuisuuden johtuvan sen pirstoutuneisuudesta, josta ulospääsyn muodostaisi pienten talonpoikaistalouksien liittäminen suuriksi kollektiivitalouksiksi. Niissä sovellutettaisiin käytäntöön korkeaa tekniikkaa ja tieteellisiä menetelmiä. Puoluekokous hyväksyi ehdotuksen maatalouden kollektivoinnista ja hahmotteli kollektiivitalouksien (kolhoosien) ja neuvostotilojen (sovhoosien) muodostamisen. Päätettiin ”kehittää edelleen hyökkäystä kulakkeja vastaan ja ryhtyä useisiin uusiin toimenpiteisiin, jotka rajoittavat kapitalismin kehitystä maaseudulla ja johtavat talonpoikaistaloutta sosialismia kohti.” 2[] Samalla annettiin yleisohjeet koko kansantalouden ensimmäisestä viisivuotissuunnitelmasta, johon sisältyi paitsi päätös maatalouden kollektivoinnista myös suunnitelma sosialistisesta suurteollisuudesta, etenkin raskaasta teollisuudesta ja kaiken kaupan ottamisesta valtion haltuun. Kaikki tämä tuli toteuttaa viiden vuoden sisällä, mistä johtui nimitys ensimmäinen viisivuotissuunnitelma. Suunnitelmat olivat niin jyrkkiä ja mullistavia, että monet tunnetut kommunistiveteraanit, joista johdettiin nimitykset trotskilais-zinovjevilainen blokki ja buharinilais-rykovilainen ryhmä, nousivat tätä suunnitelmaa vastustamaan vaatien maltillista ja hidasta etenemistä kohti kommunistisia ihanteita. Mutta Stalinin hyväksymille suunnitelmille he eivät mahtaneet mitään. Iskulauseena oli, että maataloudessa oli päästävä yhteistalouksiin, että maatalouskoneet ja traktorit voisivat moninkertaistaa viljantuotantoa. Tuotiin esiin, että Lenin oli aikanaan lausunut: ”Pikkutaloudella ei päästä puutteesta.”

Kun inkerinsuomalainen väestö oli pääasiassa maanviljelijöitä, tehdyt suunnitelmat tulivat mitä ankarimmin koskemaan koko heidän elämäänsä, pysymistään tai siirtymistään paikkakunnalta ja toimeentuloaan. Ne koskivat kotitapoihin, kasvatukseen, kansallisuuskysymykseen, seurakuntaelämään, henkilökohtaisen Jumala-suhteen hoitamiseen ja lukemattomiin muihin elämänaloihin.

2. Toinen 5-vuotissuunnitelma

Vuonna 1934 hyväksyttiin Neuvostoliitossa toinen viisivuotissuunnitelma. Sen perustehtäviksi ilmoitettiin kapitalististen ainesten lopullinen hävittäminen, kapitalismin jätteiden voittaminen talouselämässä ja ihmisten tietoisuudessa, koko kansantalouden uudestirakentamisen loppuunsuorittaminen uusimman tekniikan pohjalla, uuden tekniikan ja uusien tuotantolaitosten omaksuminen, maatalouden koneellistaminen ja sen tuottavuuden kohentaminen. 3[] Teollistuminen edistyikin tällä kaudella voimakkaasti. 'Raskas teollisuus' oli erityisenä tunnuksena. Aikakausi oli myös kaikkein ankarimmassa mielessä stalinistinen. Puoluekuri ja diktatuuri kehitettiin äärimmilleen. Pelkkien epäluulojen perusteella iskettiin 'kapitalistisiin jätteisiin'. Maanviljelys pysyi kolhoosien ja sovhoosien (neuvostotilojen) hallussa. Kollektivointi saatettiin loppuun. Pakkotyö ja vangitsemiset jatkuivat. Kaikkialla ounasteltiin tuholaisuutta, jota vainottiin. Kantelu- ja kiristysjärjestelmää kehitettiin edelleen. Uskonnolliset ainekset käsitettiin yhä vieläkin kapitalistisiksi aineksiksi, ja uskonto oli päätetty tuhota lopullisesti. Vähemmistökansallisuuksiin -- muun muassa suomalaisiin kohdistui tällä aikakaudella ankara sorto.

3. Kolmas 5-vuotissuunnitelma

Kun toinen viisivuotissuunnitelma oli neljässä vuodessa vuosina 1934-1937 suoritettu loppuun, laadittiin uusi eli kolmas vuosiksi 1938-1942. Erityisesti haluttiin korostaa, että tämä suunnitelma tulisi päättymään juhlavuotena, jolloin Neuvostoliitto täyttää 25 vuotta. Kolmannen viisivuotissuunnitelman aikana tuli muun muassa kaiken uskonnollisen kultin harjoittamisen hävitä valtakunnasta, ja kaikki uskonnonharjoittamispaikat, kuten kirkot, luostarit, moskeijat ja niin edespäin, jotka olivat sata vuotta vanhempia, tultaisiin purkamaan, etteivät ne uhkaisi ihmisten turvallisuutta. 4[] Toinen maailmansota kuitenkin sekoitti tämän suunnitelman.

4. Maanjako Ja Verouudistus Esivalmisteluna Pakkokollektivoinnille

Välittömästi ennen pakkokollektivointia -- vuonna 1928 -- suoritettiin vielä talonpoikien hallussa olleen maan uusi yksityistaloudellinen jako, vaikka kommunistisen puolueen viidestoista edustajakokous joulukuussa 1927 oli jo tehnyt periaatepäätöksen maatalouden kollektivoinnista. Tämä saattoi toisiaan vastaan niinsanotut rikkaat ja köyhät talonpojat. Maanjako ulotettiin yli koko Neuvostoliiton. Ohjeina oli, että paras osa kylän maista annettaisiin köyhille, he tulisivat saamaan osansa ensin. Maan jaosta köyhille johtuvat kulut suorittaisi valtio, mutta rikkaat eli kulakit maksaisivat kustannukset omalta osaltaan. Seuraavalla tilalla maanjaossa olivat niinsanotut keskivarakkaat, ja rikkaille annettaisiin laadultaan huonoin maa ja määrältään vähiten. 5[] Näin hävitettiin kyläläisten keskinäinen sopu ja luottamus. Maiden myllerrys oli suunnaton. Maanjaon tapahduttua monet isännät siirsivät rakennuksensa uudelle alueelle. Niinsanottuja rikkaita talonpoikia päätettiin ahdistaa myös uudella maatalousverolla, joka säädettiin vuonna 1928. Sen mukaan varakkaiden talonpoikien veroa voitiin vuosina 1928 ja 1929 korottaa entisestään 35 prosenttiin saakka, mutta keskivarakkaiden maksujen tuli jäädä ennalleen, ja kollektiivitalouksille luvattiin helpotuksia.

Joulukuun 30. päivänä 1927 säädetyllä metsälailla alueiden metsät siirrettiin valtion hoidosta kyläneuvostojen hoitoon ja johtoon. Puiden luovuttamisessa tulivat lain mukaan olemaan etuoikeutettuja köyhät. Puiden maksusta vapautettiin joko osaksi tai kokonaan muun muassa hevosettomat talonpojat ja maatalousverosta vapautetut. Puiden hinnat määrättiin kyläneuvostojen kokouksissa. Metsälaki näyttää aiheuttaneen paljon riitoja ja syyttelyjä.

Vuonna 1928 säädettiin talonpojille laki niinsanotusta itseverotuksesta. Se toimitettiin talonpoikien kokouksissa kyläneuvostopiireittäin ja sai nousta korkeintaan 35 prosenttiin talon valtionverosta. Yhteisissä kokouksissa suoritettiin talousarvio. Kysymykseen tulivat muun muassa teiden ja koulujen kunnostamiset, klubien ja punanurkkien rakentamiset ja ylläpidot. Lain mukaan itseverotus koski ainoastaan niitä, joilla oli maaveroa. Köyhät talonpojat sekä kaikki maa- ja metsätyöläiset tulivat olemaan siitä vapaita.

Samaan aikaan -- vuosina 1927 ja 1928 -- edellä mainittujen toimenpiteiden kanssa oli aloitettu yksityiskauppojen hävittäminen määräämällä niille ylimääräisiä veroja. 'Iskukamppailun' ensimmäisenä päivänä takavarikoitiin Pietarissa tavarat yli sadalta kauppiaalta. Puolen vuoden kuluessa suljettiin siellä 1900 yksityisliikettä. 9[]

Pian -- etenkin vuodesta 1929 lähtien -- alkoi kuitenkin pakkokollektivointi: talot, jotka olivat joutuneet kauas kyläryhmästä, täytyi kollektiivitalouden muodostuessa siirtää kylään takaisin.

Kolhoosien muodostamisessa käytettiin erityisiä suostuttelijoita, jollaisiksi usein velvoitettiin kansakoulunopettajatkin. Suostuttelija saapui kylään ja kutsui kyläläiset -- usein sekä miehet että naiset -- yhteiseen kokoukseen, jossa kuvattiin kolhoosin ihanuus. Saatettiinpa ensi alkuun mainita sen olevan eduksi seurakuntaelämällekin, koska voitiin mennä kirkkoon yhteisellä kuorma-autolla eikä enää tarvinnut käyttää hevosia tai kävellä. Suuret koneet tulisivat tekemään työn; elämä -- erityisesti naisten asema -- helpottuisi. Sitten kehotettiin taloittain ilmoittautumaan kolhoosiin. Kun ei hyvä suostuttelu auttanut, turvautui suostuttelija syyttelyihin, että kyläläiset olivat yhteisen hyvän, jopa neuvostovallan vastustajia. Kun yksi kerta ei johtanut tuloksiin, kutsuttiin yhä uusiin kokouksiin. Annetaanpa Kupanitsan Muratin kyläläisten kertoa asiasta:

”Kylään saapui noin 40-vuotias juutalainen mies, joka määräsi jokaisen 16 vuotta täyttäneen saapumaan kokoukseen. Hän kuvasi tulevan kolhoosin mitä kauneimmin värein. Lapset pantaisiin lastentarhoihin, joissa valtio antaisi ruoan, vaatteet ja muun hoidon, naiset saisivat vain oleskella kotosalla, puhdistaa ja pestä sekä odottaa miehiään työstä kotiin. Kukaan kyläläisistä ei tällöin kuitenkaan ilmoittautunut halukkaaksi. Juutalainen jäi kylään yöksi ja alkoi aamusta varhain kulkea talosta taloon kehottelemassa liittymään kolhoosiin. Hän puhutteli jokaista perheen jäsentä, lapsiakin. Kylän neuvoston puheenjohtajan oli huolehdittava, että hän sai kylässä ilmaisen ruoan ja asunnon. Hän palasi samoihin taloihin yhä uudestaan piirissään, johon kuului kolme tai neljä kylää. Monesti asukkaat panivat oven kiinni aivan hänen nenänsä edessä, eikä häntä enää päästetty sisälle, vaikka hän olisi miten kolkuttanut. Tällaista toimintaansa hän jatkoi piirissään kahden kuukauden ajan, mutta Muratan kylässä ei ainoakaan liittynyt kolhoosiin vielä sittenkään. Tämän jälkeen alkoi tulla toinen toisensa perästä ilmoituksia, että jokin isäntä ja talo oli julistettu kulakiksi.” 10[]

Järvisaarella kerrottiin, että kyliin oli tullut Tosnan kauppalasta suostuttelijoita, jotka samoin viikkokaupalla olivat kylässä kulkien samoissa taloissa puhuneet kolhoosiin liittymisestä jopa kolme tai neljä kertaa päivässä. Opettaja Adolf Soittonen oli siellä samoin kehotellut liittymään kolhoosin jäseneksi tokaisten:

”Pakko ei ole. Kuka ei liity kolhoosiin, se menee Hiipinään. 11[]

5. Kulakiksi Julistaminen Ja Muut Pakotteet

Kun edellä kuvattu suostuttelu ei tuottanut tulosta, tuli kylän neuvostosta ennen pitkää ilmoituksia, että ne ja ne isännät oli julistettu kulakeiksi. 1[] Tätä nimitystä puhujat ja eräät lehdet käyttivät solvatakseen varakkaita talonpoikia jo sotakommunismin ajalta saakka, mutta pakkokollektivoinnin aikana se tuli merkitsemään suorastaan julkisiin rekistereihin vietyä, rikolliseksi katsottua talonpoikaa, jonka varsinainen vika oli se, ettei hän pakotteista huolimatta liittynyt kollektiivitalouteen. Hänet julistettiin maatalouden kollektivoinnin vastustajaksi sekä valtion ja yhteiskunnan viholliseksi. Tämän rikollisuuden katsottiin ulottuneen hänen koko perheeseensä.

Inkerin talonpojat olivat yleensä pienviljelijöitä, ja maaomaisuus oli jakaantunut heidän kesken tasaisesti, joten 'rikkaista' talonpojista sanan varsinaisessa merkityksessä ei oikeastaan voitu puhua. Jonkinlainen aste-ero varallisuudessa tietenkin oli aina olemassa, mutta köyhiksikin laskettuja saatettiin siellä ennen pitkää julistaa kulakeiksi, jolleivät he liittyneet kolhoosiin.

Kulakiksi julistetulta eli "kulakoidulta”, kuten Inkerissä sanottiin, otettiin pois äänioikeus ei vain valtiollisissa vaaleissa, vaan myös kyläkokouksissa, jotka Inkerissä -- niin kuin yleensä Venäjällä -- ovat kautta aikojen olleet tärkeitä päätäntäelimiä monissa taloudellisissa asioissa. Kulakkia ei edes kutsuttu mukaan kyläkokoukseen, vaikka päätökset koskivat häntäkin.

Kulakkina olo merkitsi ennen pitkää myös hänen omaisuutensa riistämistä, niin että ensin hänelle määrättiin ankara ylimääräinen rahavero, sitten viljavero, sitten hänet vielä määrättiin hakkaamaan ja vedättämään metsästä puita 200-300 m3. Kun hän oli nämä suorittanut, saattoi tulla uusi määräys: on hakattava ja vedätettävä 60 m3 kuukaudessa puita, tuli uusia maksuja eläimistä yms. Jollei jaksanut veroja maksaa, myytiin kaikki vaatteet ja huonekalut, aitasta otettiin vilja niin tarkoin, että rippeet lakaistiin luudalla, jopa riistettiin perheeltä paistetut leivät. Myös saatettiin isäntä vangita siksi, ettei hän ollut luovuttanut kaikkia tavaroitaan. Samoin saatettiin vangita ja tuomita useaksi vuodeksi vankilaan tai lähettää pakkotöihin kauas paikkakunnalta joku muukin kulakkiperheen jäsen, joka ei ollut noudattanut määräystä mennä esimerkiksi metsätöihin.

Taistelua kulakkeja vastaan kiihdytettiin. Viranomaiset alkoivat toistaa iskulausetta:

”Kulakit luokkana on likvidoitava (tuhottava).”

Kun pakkokollektivoinnin aika johti pian myös säännöstelykorttien käyttöön ottamiseen, kulakeilta joko evättiin kortit kokonaan tai ainakin tärkeimmät. Kulakkiperheiden elämä tehtiin kaikin tavoin mahdottomaksi.

Tällaiset pakotteet johtivat siihen, että väkeä alkoi kirjoittautua kolhooseihin. Kun kolhooseihin suostuttelijat näkivät, että kulakkiperheet yhä jaksoivat paikkakunnalla tulla toimeen jotenkin, alettiin niitä kokonaisina perheinä karkottaa pois kodeistaan miltei kaikkiin Venäjän ääriin yleisiin pakkotöihin. Ihmismieliä alkoi jäytää pelko tulevaisuudesta.

Alkoi myös kuulua syytteitä, että se ja se naapuri tai tuttava aiheutti sen, että jostakusta tehtiin kulakki. Naapurivihasta; tai vain siitä syystä, ettei toinen liittynyt, vaikka hän kirjoittautui kolhoosiin; tai tavoitellakseen kantelijana joitakin etuja neuvostoviranomaisten puolelta; oli joku ollut vaikuttamassa toisen kulakiksi tulemiseen. Näin kasvoi viha ja epäluulo naapurien kesken.

Inkerin seurakuntien kirkonkirjoista voi todeta, että suomalainen väestö on ollut hyvin paikallaan asuvaa pakkokollektivoinnin aikaan saakka. Ei esiintynyt sanottavasti muuttamista seurakunnasta toiseenkaan. Samoin ei monikaan muuttanut maaseudulta kaupunkeihin, vaikka Pietarissa tilapäistöissä kävijöitä olikin. Pakkokollektivointi aiheutti sen, että paras työkykyinen väestö -- ensin miehet, sitten naisetkin -- alkoi pyrkiä kaupunkeihin. Lähinnä yritettiin Pietariin vakinaiseen työhön, koska neuvostovalta työväen diktatuuria korostaessaan oli kiinnittänyt melkoista huomiota työväestön elinehtojen parantamiseen. Työväki sai vakinaista palkkaa, ja sille annettiin kaikki mahdolliset säännöstelykortit. Siirtymistä edisti Neuvostoliiton voimakas teollistamispyrkimys. Jokaisesta perheestä työkyvyltään heikko aines -- kuten vanhukset ja lapset -- pysyi entisissä kotitaloissaan ja pyrki säilyttämään ne siinä uskossa, ettei kolhoosijärjestelmä voi kestää kauan. Missä oli hyviä liikenneyhteyksiä, kuten rautatie, siellä yrittivät kaupungissa työssä käyvät asua vanhoissa kotitaloissaan. Yhä enenevässä määrässä pyrkivät nuoret menemään myös erilaisiin kouluihin voidakseen välttää talonpoikiin kohdistunutta vainoa. Jotteivät joutuisi kulakeiksi kaikkien seurauksineen, ja ennen kaikkea välttääkseen kodeista häädön, alkoi mainittu heikko työvoima ilmoittautua taloista jäseniksi kolhooseihin. Niinpä mainittiin, että Suuren Kolppanan kolhoosiin, joka oli Inkerin suurimpia, kuului vähän ennen toista maailmansotaa noin 400 henkilöä. Näistä oli työkykyisiä 18-60 -vuotiaita lopuksi vain 25. Aivan sotaa edeltäneinä aikoina tästä kolhoosista karkasi 40 miestä kaupunkiin töihin. Monissa tapauksissa jäi vain 4-5 miestä, jotka toimivat kolhoosin brigadiireina (työnjohtajina), kirjanpitäjinä ja kolhoosin päällikkönä.

Kelton seurakunnan alueella lienee tehty kolhoosiin menossa ankarinta vastarintaa koko Inkerissä. Hirvosin isokokoiseen kylään perustettiin ensimmäinen kolhoosi vasta vuonna 1934 isäntä Kelkalta (Kelkka) pakkoluovutettuun taloon. Mutta Keltossa vangittiin ja karkotettiin ihmisiä myös suhteellisesti eniten koko Inkerissä, jos rajaseudun kylien tyhjentämiset jätetään pois luvusta. Esimerkkinä siitä, kuinka ankarasti kohdeltiin niitä, jotka eivät liittyneet kolhoosiin, mainittakoon, että kansanoikeus tuomitsi Hirvosin kylässä marraskuun 2. päivänä 1934 yksityiset talonpojat Juho Kelkan kuudeksi vuodeksi sekä Pekka Kelkan, erään Myllärin ja erään Husun viideksi vuodeksi vankeuteen. Kelkan veljesten väitettiin pitäneen saunassa salaisia kokouksia, joissa päätettiin olla kolhoosiin liittymättä, hävittäneen omistamiensa maatalouskoneiden osia, pelotelleen ulkomaiden väliintulolla ja uhkaillen kolhoosin puheenjohtajaa, jonka lehmän he muka tuhosivat. 2[]

Kolhoosiin liittymättömät saatettiin häätää pois taloistaan, joihin perustettiin kolhoosin keskus, koulu tai lukutupa, tai päätettiin antaa talo niinsanotuksi köyhien asunnoksi. Kuinka vastenmielistä kolhoosiin liittyminen oli ja millaisia keinoja käytettiin kolhoosiin pakottamisessa, siitä ovat todisteena Keltosta saapuneet kuvaukset. Kun eräässä kirjeessä 3[] ensin oli kerrottu kahden suomalaisen kulakkiperheen karkottamisesta Siperiaan, jatkettiin sitten:

”Tänne jääneet odottavat vuoroansa. Eivät ainoastaan varakkaammat, vaan myös moni ruti köyhä sanoo olevansa valmis lähtemään. Kun näitä kulakkeja lähdettiin viemään, niin jo toisena päivänä alettiin pitää kylissä kokouksia ja tyrkyttää kansaa käymään kollektiiviin. Kun ei vapaaehtoisia löytynyt, silloin alkoivat pelotella, että se, joka ei suostu, oli sitten rikas tai köyhä, tulee karkotetuksi. Mutta kävijöitä ei ilmaantunut. Kaikki sanoivat olevansa valmiit lähtemään sinne, mihin Inkerin parhaimmat oli viety. Eikä kelttolaisia ole kolhoosiin käynyt kuin joku talo. 4[] Paljon on täällä niitä taloja, joista kaikki on ryöstetty pois, tarkoin vaaterepaleetkin, mutta itse ovat vielä saaneet asua kodeissaan. Kaikki elämä on täällä lamassa, kaikilta on kuin kädet pois otettu. Toukoaika on lähellä, mutta mitään ei haluta tehdä, kun ei tiedä, kenen hyväksi teet, kuka viljan korjaa. Tiukaksi käy elämä yksityisille talouksille.”

Samoin kirjoitettiin Keltosta maaliskuun 26. päivänä 1931:

”Yksityistalonpojan elämä on tukalaa ja samalla jo tuomittu häviämään. Ensi syksyyn mennessä pitäisi olla jo kaikkien kolhoosissa. Kulakkien laita on huono, on otettu talot ja tavarat, perhe laitettu pellolle. Juhalan Jaakko on tyrmässä, talo ja tavarat on otettu pois, perhe on ajettu hangelle. Mäkelän Antilta on otettu talo ja tavarat. Eivät jättäneet kuin mitä oli päällä ja yhden säkin jauhoja. Samoin Multiaiselta Taurulta, Juhana Pukilta Virkkilästä ja lukkari Matti Ruotsilta.”

-- Heinäkuun 22 päivänä 1931 kirjoitettiin Keltosta yksityisten talonpoikien kohtalosta:

“Emme saa työstä muuta kuin vaivat palkaksi. Kaikki meiltä otetaan pois. Kun kerittiin touonpano lopettaa, niin silloin jo lähetettiin neuvostosta miehet mittaamaan kylvöalaa. Parin viikon perästä mittasivat kylvöalan uudestaan. Kelttoa tahtovat kollektivoida. Joitakuita kirjoittautujia on löytynyt. Varakkaammat eläjät ovat kirjoittautuneet pelosta, että saisivat asua synnyinseudullaan. Mutta suurin osa sanoo olevansa valmis vaikka huomispäivänä lähtemään matkalle. Uusia kulakkeja aina tehdään. Omaisuudet kirjoitetaan. Äskettäin Pienessä Manuskalassa tehtiin 15 uutta kulakkia. 5[] Nämä kaikki odottavat pois lähtöä.”

Sanomalehdet, tässä tapauksessa erityisesti Inkeriä koskeva suomenkielinen lehti Vapaus, olivat etenkin vuodesta 1929 alkaen pitkälle 1930-luvulle täynnä vaatimuksia liittymisestä kolhoosiin. Oikein nimeltä mainiten saatettiin eri pitäjien yksityistalonpoikia uhkailla rangaistuksin kollektivoinnin vastustamisesta. Maatalouskomissariaatti julkaisi keväällä 1935 määräyksen, että yksityisiltä talonpojilta oli otettava pois kaikki maa lukuun ottamatta vähäistä kasvitarhapalstaa. Elleivät yksityistalonpojat saaneet mitään muuta tointa kuin maanviljelystä, heidän oli pakko liittyä kolhoosiin. Syksyllä 1935 Leningradin alueen maahallinto, jonka piiriin Inkeri kuului, ilmoittikin, että sen alue oli kollektivoitu 88-prosenttisesti. Mutta kollektivoinnin edistyessä kaiken tavaran puute tuli huutavaksi.

Olemme näin kuvanneet kollektivointia laajasti, että muodostuisi kuva Inkerin kirkon toiminnan vaikeuksista noina vuosina, sillä niin yksityistalouksiin kuuluneet kuin jo kolhooseihin liittyneet kokoontuivat silloinkin seurakuntiensa kirkkoihin jumalanpalveluksiin, toivat lapsensa kastettaviksi, ohjasivat -- mikäli mahdollista -- nuorensa rippikoulua vastaavaan konfirmaatiovalmistukseen, solmivat avioliitot kirkollisesti ja hautasivat ruumiit kristillisesti. Kirkon äänen tuli kuulua, mutta kuinka vaikeaa se noissa oloissa olikaan, kun julistajaa aina oli uhkaamassa syytös valtion vastustamisesta!

6. Kolhoosin Rakenteesta Ja Elämästä

Kolhoosissa oli 3- tai 5-henkinen hallinto:

  • päällikkö,
  • kirjanpitäjä,
  • brigadiireja (pelto-, kasvitarha-, karja- ym. brigadiireja),
  • työnjohtajia työalan mukaan ja
  • svenovoit 6[] (alityönjohtajia, brigadien jakaantuessa keskenään kilpaileviin ryhmiin eli svenoihin).

Piirijärjestöstä ja kylänneuvostosta kävivät tarkastajat.

Muratan kolhoosissa oli seuraavanlaisia toimia:

  • hevosenhoitajat,
  • sepät,
  • satulaseppä,
  • kolme lastentarhanhoitajaa,
  • 6 lypsäjää,
  • 2 lehmäpaimenta,
  • 1 lammaspaimen,
  • lampaanhoitaja,
  • sikopaimen,
  • sikojen hoitaja,
  • kanojenhoitaja,
  • maitojen vastaanottaja lypsäjiltä.

Nämä eivät käyneet peltotöissä.

Miesten työpäivän pituus kesällä oli kello 6:sta ja naisten klo 7:stä klo 21:een. Päivällisaika oli klo 12-14.

Brigadiiri antoi pelloilla ja kasvitarhoissa työskenteleville urakat. Määrätystä urakasta luvattiin tietty määrä palkkapäiviä. Oli paljon riitaa ja syyttelyä työläisten ja brigadiirien kesken sekä myös työläisten välillä. Kesäaikana ei annettu pyhittää sunnuntai- ja kirkollisia juhlapäivä, vaan ajettiin työhön: talvella saatettiin antaa pitää sunnuntait vapaapäivinä.

Työkuria pidettiin yllä nuhtein, määräämällä sakkopäiviä eli vähentämällä esimerkiksi tuloista 10 palkkapäivää tai erottamalla kolhoosin jäsenyydestä, vieläpä tekemällä sellaiset merkinnät henkilöllisyystodistukseen, ettei kyseistä henkilöä saanut ottaa mihinkään muuhun toimeen. Työnsä hyvin suorittaneille saatettiin antaa rahapalkintoja, heidän nimensä kirjoitettiin kolhoosin seinälehteen tai heidät kustannettiin näyttelyyn Moskovaan asti. Vaikka suomalaiset talonpojat olivat tehneet sitkeää vastarintaa kolhoosiin ajettaessa, niin 1930-luvulla saatettiin pitäjä pitäjältä vihdoin ilmoittaa, että kollektivointi oli suoritettu sataprosenttisesti.

Kollektiivitalouksia välikappaleina käyttäen koetettiin tukahduttaa myös uskonnollinen elämä. Esimerkiksi joulupäivänä yritettiin estää menemästä kirkkoon siten, että määrättiin silloin talkoisiin, kuten hakemaan puita jollekin virastolle. Pääsiäisenä oli mentävä pellolle kyntämään ensivako, vaikka maa saattoi olla jäässä vielä siihen aikaan. Jos kolhoosityöläinen meni silloin kirkkoon, kun oli määrätty menemään työhön, voitiin häneltä vähentää ansioista esimerkiksi viisi palkkapäivää. 7[]

Opettaja Mikko Kaasolainen kirjoittaa:

”Maatalouden kollektivoimisen yhteydessä on erittäin tärkeätä paljastaa uskonnon todellinen, rikkauden ja köyhyyden, riiston ja riistonalaisuuden säilyttämistä ajava ja puolustava kanta. Miksi juuri kaikkien uskonnollisimmat ja papillisimmat varakkaat talonpojat tavallisesti enimmän pelkäävät sosialistiseen yhteistalouteen siirtymistä? Miksi ei heitä innosta uskontonsa vaatimus: 'rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?' Miksi he kammoavat sitä, 'ettei olisi yhtään tarvitsevaa heidän joukossaan'? Miksi esimerkiksi rikkaat kirkonmiehet ja muut sen kaltaiset kaikin tavoin parjaavat kollektiivisia talouksia ja kommuuneja? Siksi, että heidän taloissaan on monta miespolvea käytetty köyhiä paikkakuntalaisia päivä- ja palkkatöissä ja että kollektiivisen talouden vakiintuminen uhkaa tehdä lopun tästä.”

Vaikka Kaasolainen tässä väittää rikkauden ja uskonnollisuuden kuuluvan yhteen, niin kohta hän kuitenkin kuin huomaamattaan myöntää, että uskossa on köyhiäkin Hän jatkaa:

”Olisiko tarkoituksenmukaista, että vain ateistisella kannalla olevat talonpojat liittyisivät kollektiivisen talouden jäseniksi ja kaikki uskonnolliset jäisivät sen ulkopuolelle? Tällainen jakautuminen olisikin juuri pappien ja kulakkien mielen mukainen. Vaikka Raamatun väitteillä ja lauselmilla ei ole mitään sitovaa arvoa meidän silmissämme, voidaan Raamatun eri kohtia taitavasti käyttää ja niitä osoittamalla saada aikaan hajaannusta uskonnollisten omassa keskuudessa luokkaeroavaisuuksien pohjalla."

Suostuttelijat yrittivätkin Kaasolaisen kertoman mukaan ”taitavasti” vedota uskontoon ja eräin paikoin lupailivat, että kollektiivitalouksille hankittaisiin kuorma-autot, joilla tultaisiin pyhisin kuljettamaan ihmisiä kirkkoon. Itse hän kuitenkin samassa yhteydessä johdonmukaisesti kehottaa:

”Kollektiivitaloudessa on muun kommunistisen valistustyön ohella järjestettävä myöskin asiallinen ja perusteellinen uskonnonvastainen työ.” 8[]

Uskonnon häpäisemiseksi oli Kelton Vanhankylän kolhoosissa otettu hevosen nimeksi ”Vapahtaja” Kuinka pakkokollektivoinnin hitaasta edistymisestä tai epäonnistumisesta syytettiin uskontoa ja kirkonmiehiä ja kuinka toisaalta pakkokollektivointi nähtiin tärkeäksi keinoksi uskonnon hävittämisessä, sitä osoittaa vuonna 1930 julkaistu K. Vennon kirjanen ”Kuinka suomalainen papisto 'rakentaa' sosialismia.” Kuvaavia ovat kirjan otsikot ja iskulauseet:

  • ”Papisto ja luokkataistelu”,
  • ”Uskonto on unijuomaa kansalle”,
  • ”Suomalainen kirkko -- kansainvälisen kapitalismin uskonnollinen renki”,
  • ”Suomalainen kirkko on samanlainen kuin toisetkin kirkot riiston ja rikkaiden etujen valvomisessa”,
  • ”Pappien vehkeily sosialistisen rakennustyön eri aloilla”

Kirjoittaja mainitsee pappien saarnanneen Jumalaan luottamisesta, kaitselmuksesta ja uskonvanhurskaudesta; sitten hän jatkaa:

”On ymmärrettävää, että jos tällaisiin tarinoihin vakavissaan uskoo, niin ei enää voi olla 5-vuotissuunnitelman innokas toteuttaja ja sosialismin rakentaja.” 9[]

Kirjoituksessa ”Suomalainen papisto ja kollektivointi” luetellaan nimeltä Inkerin pappeja ja saarnaajia ja väitetään karkeasti, että he muka saarnoissaan sotivat talonpoikien kollektiivitalouksiin menemistä vastaan. Tulkinnat ja väitteet ovat niin jyrkkiä, että täytyy ihmetellä, että monet vielä sellaisen julkaisun jälkeen saivat työtään jatkaa. Niinpä seurakunnanhoitaja Aatami Kuorttia soimattiin paitsi kollektivoinnin vastustajaksi myös ulkolaisten kullalla kulkevaksi imperialistien vakoojaksi ja salamurhien suunnittelijaksi. Papit muka juorusivat, että jokaiselle, joka liittyisi kolhoosiin, lyötäisiin pedon merkki rintaan tai otsaan. Kirkko pappeineen muka halusi palauttaa kapitalistisen riiston ja orjuuden hoviherroineen, kauppiaineen ja kulakkeineen. Syytettiin, että kirkko pappeineen uhkaa erottaa seurakunnan jäsenyydestä ne rehelliset talonpojat, jotka rehellisesti ovat päättäneet lähteä kollektiivisen työn kautta parantamaan elämäänsä, mutta eivät ole vielä voineet irtautua uskonnollisista harhoista. 10[] Vielä mainittakoon otsikot: ”Miten papisto jarruttaa maatalousverotusta ja valtiolainan levitystä."

Kirjoituksessa ”Taistelu nuorisosta” väitetään muun muassa:

”Papit tahtovat uskonnollisella villityksellä turmella lapsiemme ja nuorisomme mielet ja halvaannuttaa heidän järkensä ja ymmärryksensä sekä estää heidät kasvamasta tietoisiksi sosialismin rakentajiksi.” 11[]

Tämänlaatuiset kirjoitukset osoittavat myös, miten seurakuntatyöntekijät saivat toimia kuolemantuomioiden, karkotusten ja vangitsemisten uhan alaisina, sillä sellaisiin rangaistuksiin tähtäsivät heistä edellä esitetyt väitteet.

Pakkokollektivoinnin puristuksessa ja suomalaisten joukkokarkotusten ja vangitsemisten vuoksi seurakunnat köyhtyivät, niin että seurakuntaelämän ylläpito kävi 1930-luvun edetessä yhä vaikeammaksi ja lopulta mahdottomaksi. Vaikka viranomaiset puhuivat siitä, kuinka kollektivoinnilla edistettiin kansantaloutta, niin käytännössä se vei niin Inkerissä kuin muuallakin Venäjällä kurjistumiseen; muun muassa suunnaton nälänhätä Etelä-Venäjällä oli lähinnä pakkokollektivoinnin seurausta. Vaikeimmat vuodet olivat 1932 ja 1933. 12[] Tiedetään, että Etelä-Venäjällä saksalaisissa kylissä asukkaat noina vuosina vähentyivät puoleen entisestään.

Seurakuntien työntekijät joutuivat 1930-luvulla sananmukaisesti elämään yksityisten almujen varassa ilman säännöllisiä palkkatuloja. Vaatimaton rovasti Laurikkala on kertonut: ”Ihmiset toivat joskus maitoa, joku toi lihaakin, jos oli teurastanut, vaikka heillä itselläänkin oli toimeentulovaikeuksia.” Hän mainitsee, että eräs vaimo toi hänelle sairauden aikana yhden ainoan kananmunan, jota hän oli hyvin pitkään säilyttänyt talossaan.

Vuonna 1933 Neuvostoliiton keskuskomitea päätti järjestää kone- ja traktoriasemien yhteyteen kolhoosien niinsanotut poliittiset osastot, jotka suorittivat kolhooseissa niinsanottua ”puhdistusta” kulakki- ja tuholaisaineksista ja myös uskonnonvastaista propagandaa. Vuoden 1933 alkuun mennessä väitetään ensimmäisen viisivuotissuunnitelman tulleen toteutetuksi. Kolhoosien ja neuvostotilojen hallussa sanottiin olleen 90 prosenttia maan koko viljelyspinta-alasta. 13[] Tämä merkitsi samalla sitä, että paras työvoima oli paennut maalta kaupunkeihin ja että ympäri Neuvostoliittoa oli muodostettu miljoonia ihmisiä käsittävät pakkotyöleirit.

7. Inkerin Suomalaisten Pakolliset Joukkosiirrot Ja Vangitsemiset

Kun käsitellään Inkerin kirkkoa viisivuotissuunnitelmien aikana, on välttämätöntä luoda katsaus myös Inkerin kirkon jäsenten vangitsemisiin ja joukkokarkotuksiin, koska nämä toimenpiteet saivat suunnattoman laajuuden, ne koskivat erittäinkin seurakuntien työntekijöitä ja luottamushenkilöitä sekä tunnustavia jäseniä. Karkotukset ja vangitsemiset vaikuttivat syvästi koko kirkon toimintaan ja asemaan.

Kuten aikaisemmin on käynyt ilmi olivat bolševistiselle järjestelmälle alusta lähtien ominaisia vangitsemiset muistakin kuin kriminaalirikoksista. Nep-järjestelmän aikana nämä toimenpiteet supistuivat vähiin, mutta yltyivät viisivuotissuunnitelmien aikana. Syyt olivat taloudellisia, poliittisia, suomalaiskansallisia ja uskonnollisia.

Inkerinsuomalisten siirrot kodeistaan neuvostoviranomaisten mahtikäskyllä alkoivat jo vuonna 1929 ja kiihtyivät vuonna 1931. Vuosina 1929-1931 siirrettiin yli 4'000 perhettä eli noin 18'000 henkilöä, jotka kuljetettiin pääasiassa Kuolan niemimaalle Hiipinän apatiikkikaivoksiin ja metsätöihin tai Siperiaan Krasnojarskin jakeluleirille, mistä edelleen pohjoiseen piktin Jenisei-jokea eri pakkotyöleireille, muun muassa kultakaivosalueille. 1[]

Pohjois-Inkerissä rakennettiin Suomen rajaa kohti kulkevia maanteitä sotilaallisia tarkoituksia varten pakkotöinä vuonna 1931. Työtä oli tehtävä kymmenen tuntia päivässä, mutta jollei joku saanut urakkaansa päätökseen, hänen oli tehtävä ylitöitä, muuten vähennettiin ruokamäärää. 2[]

Eri puolilla Inkeriä oli muita pakkotyöleirejä, joihin lähetettiin yksityisiä henkilöitä ja joissa suoritettiin metsätöitä, nostettiin turvetta, tehtiin tiiliä jne.

Huhtikuussa 1935 siirrettiin jälleen väkeä Keski-Aasiaan (Kazakstaniin, Uzbekistaniin, Turkestaniin ja Pahta-Araliin) puuvillaviljelyksille noin 4'000 ja Uralille metsätöihin ja kaivoksiin noin 3'000 henkeä. Vuonna 1936 touko-heinäkuun aikana kuljetettiin noin 20'000 henkilöä, kun tyhjennettiin Pohjois-Inkeristä Lempaalan, Toksovan, Valkeasaaren ja Miikkulaisten seurakuntien rajakylät suomalaisesta väestöstä, joka hajotettiin Leningradin alueen itäisiin osiin, muun muassa Tserepovetsin hyvin takapajuisen piirin kolhooseihin. Lisäksi karkotettiin pienempiä määriä vuoden 1929 jälkeen muinakin kuin edellä mainittuina vuosina.

Huhtikuussa 1931 toimitettu suursiirto koski koko Inkeriä. Suurimpina kokoamispaikkoina olivat silloin Leningradin eteläpuolella oleva Mgan asema ja Pohjois-Inkerissä Myllyojan asema. Edellisessä lastattiin kansaa 50 härkävaunullista, kuhunkin vaunuun keskimäärin 40 henkeä; jälkimmäisessä lienee kuormattu saman verran; vuonna 1935 Jelisavetinon asemalla Länsi-Inkerissä lastattiin kaksi junaa.

Myös eri puolilla Inkeriä oli pakkotyöleirejä. Pohjois-Inkerissä ns. Rahjan suolla oli pakkotyöläisiä 20'000, joista suurin osa oli inkerinsuomalaisia. Nevan varrella Sinjavinon suolla oli 3'000 pakkotyöläistä, joista suomalaisia huomattava osa. 3[]

Yhteensä siirrettiin tai vangittiin Inkerissä vuosina 1929-1938 noin 60'000 suomalaista. 4[] Kuvaavana esimerkkinä suomalaisten miesten vangitsemisesta oli Rääpyvän Rumpalinkylä, joka käsitti 40 suomalaista taloa. Vuonna 1932 oli siellä miehiä jäljellä enää viisi. Toiset oli karkotettu tai vangittu. 5[] -- Pohjois-Inkerin rajakylien tyhjentäminen asukkaista tapahtui vuonna 1936. 6[]

Ihmisten tunnelmia noihin aikoihin kuvaa seuraava kirje:

”Lähetän tervehdyksen täältä kyynelten maasta Teille ja kaikille Inkerin ja Suomen veljille, jotka asutte rauhan satamassa siellä oikeassa isänmaassa Suomessa. Mutta meidän kansaamme pirstotaan aina vaan erikseen toisistaan. Heitä on nyt jo ympäri koko ison Venäjän hajoitettu kuin akanat tuuleen. Vankilat täyttyvät maamme parhaimmista pojista. Minun täytyy ilmoittaa surulla, että N. N. -veljennekin on vangittu. Hän on ollut jo kaksi viikkoa tutkintovankilassa. Niin on Teidän suuri sukunne kaikki vangittu. -- Samoin on meidänkin... Kaikki hajoaa ja hukkuu. Ken viedään pakolla, ken pakenee itse kauhuissaan pois kotoaan. Mutta kumminkin aina vielä toivo elää. Se ei lakastu kovimpienkaan kärsimysten aikana. Aina vaan odotetaan pelastusta. Koska se tulee, ei tiedä. -- Paikallista väestöä ei ole kuin 2 % kollektiivissa. Niitä on tuotu jostakin hiukan lisää, mutta niitäkin on vähän. -- Kyllä tämä on elämää, kun saa aina pelon kera taistella. Ei tiedä illalla nukkumaan käydessä, missä on huomenna." 7[]

Keltossa huhtikuun 7. päivänä 1931 tapahtunutta pakkosiirtoa kuvataan näin:

”Oli 2. pääsiäispäivä. Kuultiin, että Länsi-Inkerissä oli tapahtunut karkoituksia, siksi alettiin sellaiseen varautua. Eno (= vanhaisäntä) oli kutsuttu edellisenä päivänä selsovettiin, jossa sanottiin, että hänen on pysyttävä kotona, mutta ei sanottu syytä. Illalla tuli kylään huhu, että meidän kotiväkemme karkoitetaan. Oravalta tuli sukulaisia, jotka toivat tiedon, että määrätyt perheet karkoitetaan, mm. meidän perheemme, karkoitetaan ensi yönä. Isä, äiti ja sisko eivät olleet illalla kotona, vaan olivat käymässä Pienessä Manuskalassa. Veli valjasti hevosen ja meni Manuskalaan sanomaan isälle, että tulisivat pian kotiin. Tulivat myöhään.

Oli edessä vaikeus: Mitä ottaa mukaan, mitä viedä muualle piiloon. Varustauduttiin lähtemään. Käytiin nukkumaan. Jyskytetään ovea. Isä meni avaamaan. Siellä oli naapurin isäntä otettu mukaan jonkinlaiseksi luottamusmieheksi tai todistajaksi. Miehiä oli 3 tai 4, mm. Lorvi niminen Suomen mies. 'Joutukaa kiireesti, hevoset odottavat', sanoivat. Hevosia oli kylästä määrätty kolme. Eivät sallineet mihinkään mennä. Isä sanoi, että jumaliset kirjat pitää ottaa. Niitä tuli säkillinen. Muut kirjat jäivät kotiin. Mukaan tuli mm. perheraamattu ja saarnakirjoja. Isä rukoili ääneen polvillaan miesten aikana. Hätä sekotti harkinnan siitä, mitä ottaa mukaan. Mm. keittovälineet jäivät mukaan ottamatta. Ei ollut laukkuja, mihin pakata. Isä tyhjensi patjat, joihin pantiin tavaraa. Otettiin vuodevaatteita ja muita vaatteita. Lähtiessä sanoivat enolle, että hän voi jäädä kotiin, jos tahtoo. Mutta hän sanoi, ettei hän jää perheestä. Hän tahtoo kuollakin perheen kanssa. Sitten pantiin rekiin. Veljet kävelivät aluksi. Vietiin Myllyojan asemalle. Siellä oli jo paljon kansaa. Vietiin erääseen taloon lähelle rataa. Sukulaisia tuli hyvästelemään. Toivat ruokaa. Katsojien luo ei ensin laskettu, mutta sitten isän pyynnöstä laskettiin. Sitten tulivat härkävaunut, joihin lastattiin. Lähtöön mennessä jo tuli aamu. Samaan vaunuun tulivat meidän perheemme (12 henkeä), Virkkilästä Putkisen perhe (6 henkeä) ja Häsälästä Jysmän perhe (8 henkeä). Simo-veljellä oli vakahainen lapsi. Vaunuissa olivat lavitsat. Pekka-veli kertoili kaikenlaista, toiset kuuntelivat häntä. Nuoret kokoontuivat alas pussien päälle. -- Käymälänä oli ämpäri. Lähtiessä joka vaunussa laulettiin 'Jumala ompi linnamme'. Matkalla myös joka päivä laulettiin.”

A. Pakkosiirretyt Matkalla

Yllä olevan kertonut jatkaa:

”Ensin oli vaunussa muutaman päivän siviilipukuinen vahti, joka puhui venäjää. Sitten tuli isästä vaunun vanhin. Rautatieasemilla ruvettiin jakamaan lämmintä ruokaa, jota haettiin ämpärillä. Ruoka oli huonoa. Sitten saavuttiin Krasnojarskiin. Lienee ollut ilta. Kun ei oltu kävelty, niin jalat olivat heikentyneet ja jäykistyneet, että monet kaatuilivat eivätkä osanneet kävellä.” 3[]

”Kirjoitan etenkin lasten kohtalosta. Ne on tuomittu kaikki kuolemaan. Ne 10 päivää, jotka olimme tullessa vaunuissa, painoivat jo leimansa noiden hentojen ihmistaimien terveyteen. Olla 10 päivää yhtä mittaa paikallaan härkävaunujen vatkatessa sinne tänne, sullottu 41 henkeä, kaikki nutut ja kapistukset, jotka oli sallittu ottaa mukaan, ollen ovet aina suljettuina, joten täytyi kärsiä haju ja löyhkä, kun ei voitu käydä luonnollisilla tarpeilla ulkona. Ruokaa saatiin matkalla kaikkiaan 3 kertaa, nimittäin aikuiset. Lapset eivät saaneet ollenkaan, vaikka oli luvattu. Ei sallittu ostaakaan, joskin sitä harvoin oli ollut saatavissa. Vettäkin annettiin 2 kertaa vuorokaudessa." 9[]

Joskus vietiin perheenpää odottamatta panttivangiksi ja käskettiin muun perheen olla toistaiseksi kotosalla odottamassa uusia määräyksiä. Sitten tultiin jonakin yönä ilmoittamaan, että koko perheen täytyy olla muutaman tunnin kuluttua valmiina lähtemään. Useimmiten kuitenkin annettiin lähtökäsky ilman etukäteen saatua tietoa. Näiden siirrettyjen joukossa vietiin myös lukuisia saarnaajia ja seurakunnanhoitajia.

Inkerin suomalaisten kohtaloille kuvaavia ovat Juhana ja Susanna Korkkisen kuljetukset Rääpyvän Miinalan kylästä. Heillä oli neljä alaikäistä tytärtä. Vaimo sairasti keuhkotautia. Ensimmäisessä joukkosiirrossa vuonna 1931 heidät vietiin Kuolan niemimaalle Hiipinään. He olivat siellä noin kaksi vuotta ja onnistuivat pakenemaan takaisin Inkeriin eläen piilossa sukulaistensa luona. Isäntä kuoli Inkerissä. Vuonna 1935 emäntä tyttärineen otettiin kiinni, ja eräässä joukkosiirrossa heidät lähetettiin Keski-Aasiaan (Sirdarjaan) pumpuliviljelyksille, jossa Hiipinän kylmyyden sijasta saattoi olla lämmintä jopa 70 astetta. Siellä kuoli nuorin tyttäristä. Ennen pitkää äiti tyttärineen pakeni sieltä takaisin Inkeriin, jossa he kuitenkin joutuivat taas kiinni ja heidät pakotettiin jälleen menemään Hiipinään. Ennen talvisotaa heidät, kuten muutkin vähemmistökansallisuuksiin kuuluvat, tuotiin vähän etelämmäksi ja pantiin kolhoosiin töihin; tyttäret lähetettiin sittemmin muuhun valtion pakkotyöhön. Myöhemmin äiti vanhahkona ja sairaana sai siirtyä erään sukulaisensa luo Äänisjärven rannalle. Suomen sotaväen edetessä jatkosodan aikana tämä vaimo sukulaisineen vältti venäläisten evakuoinnin pakenemalla eräälle suolle, jossa hän eleli kolme viikkoa odottaen suomalaisia sotilaita, joiden avustamana hän pääsi Suomeen, mutta tyttäret jäivät Venäjälle. 10[]

Annetaan silminnäkijöiden itsensä kertoa pakkosiirroista:

“Toisen pääsiäispäivän jälkeisenä yönä jyskytettiin ovelle, ja miliisit saapuivat sisälle. Toinen sanoi: 'On jätettävä', toinen taas: 'On otettava.” Emäntä alkoi itkeä ja pyytää, että jättäisivät karkottamatta. Mutta se ei auttanut. Sanoivat: 'Teidät viedään kolhoosiin.' Lapset itkivät, kun pelkäsivät, että miliisit ampuvat, kun äiti viivyttelee. -- Isäntä ei ollut silloin kotona. -- Emännän kädet eivät pystyneet pakkaamaan, ajatus ei toiminut, ei pystynyt harkitsemaan, mitä on otettava mukaan, mitä jätettävä. Sotilashenkilö autteli hyvin pakkaamisessa. Valmistautumista kesti 3 tuntia. Samasta kylästä karkotettiin silloin 4 perhettä. Oma hevonen ja kylän hevosia oli otettu kuljettamaan Aleksandrovkan asemalle. Matkalla olivat hevosjonot, asemalla paljon kansaa, joka itki. Pantiin tavaravaunuihin, joissa saatiin olla koko päivä. Vasta illalla juna lähti. Oli jaettu leipää ja sokeria. Vaunuun määrättiin vanhin. Juna pysähtyi Hatsinassa. Eräs vaunussa ollut mies tiesi, milloin rautatie haaraantuu Karjalaan. Kun ei sinne erottu, niin kirkastui, että viedään Siperiaan. Kerran päivässä tuotiin ämpärillä suurimovelliä, toisen kerran keitettyä vettä. Vaunuissa oli pienet kaminat. Oli niin ahdasta, että vuorotellen täytyi nukkua. Ämpäri sai toimittaa käymälän tehtävää. Muutamia lapsensynnyttäjiä oli jätetty matkalle. He saapuivat muutaman kuukauden perästä omaistensa luo. Karkoitetut pääsivät maihin Krasnojarskissa.”“

”Ihmisiä vangitaan joka päivä. Vanhastakylästä (Kelton seurakuntaa) on vangittu (pitkä luettelo vangituista perheineen). Lukkarin (Keltosta) tuomitsivat viideksi vuodeksi ja satoja toisia. Tänään kulki (karkotettujen) karavaani meidän ohitsemme melkein katkeamatta klo 3-17, joten tähän soveltuu virsi: 'Nyt vaivoista vain kuulla saa.' Me olemme olleet rauhassa luultavasti siksi, kun olemme Suomen alamaisia.” 13[]

“Kirjoitan pelkäämättä sen totuuden, että viime aikoina olemme hirveästi kärsiä saaneet ja tällä hetkellä mitä suurimmalla innolla ja tulisella kiukulla on hävitys kohdistunut kurjaa Inkerin kansaa kohtaan. Kolme eri kertaa on junalla viety väkeä pois kotiseudulta ja muita on syyttömästi sysätty vankilaan (seuraa luettelo näistä). Juuri tällä hetkellä on mielenkarvaista katsella sitä, mitä tapahtui. Taas tänään puhdistivat kolme taloa ihan puhtaaksi. Näistä yksi oli Eskalmattila, jonka 74 vuotta vanhan, vuoteenomana sairastaneen mummon sai hakea luokseen hänen poikansa poika (mummon 3 poikaa Pietarin vankilassa ja 2 poikaa perheineen on karkotettu). Omaisuus on takavarikoitu ompeluneulaan asti. Kun pojanpoika pyysi ja rukoili vanhuksen puolesta, niin myönsivät häntä varten yhden puudan (= 16 kg) ruista ja 7 säkkiä perunoita sekä kuolinvaatteet, jotka mummo oli itse itselleen varustanut. Jumalan haltuun jäämme kaikki ja odotamme hänen armoansa. Toivomme vielä mekin aamunkoin kajastusta kansaamme kohti. N.N. on vankilassa. Perhe on kotona, mutta odottavat pois häätämistä, koska ei ole pantu enää veroakaan tälle vuodelle.” 13[]

B. Kuvauksia Pakkosiirtoalueilta

Jenisseiskistä kerrotaan:

"Käytettiin saunassa vaunuittain, mitä toimitusta kesti koko päivä. Saunassa oli hirveä väentungos. Itku ja huuto oli tavaton. Se ei mielestä unohdu, kertoi emäntä. Miestoimihenkilöt olivat ottamassa desinfektioon. Sen jälkeen oli mentävä takaisin vaunuihin. Vietiin 1 ½ km eteenpäin autioon paikkaan Jenissei-joen varteen. Parakit olivat keskentekoiset. Niitä pantiin päättämään ja uusia tekemään. Ensin oli tarkoitus erottaa miehet ja vaimot toisistaan. Mutta se synnytti tavatonta sekamelskaa ja itkua. Klo 3 yöllä ajettiin työhön ne, jotka vähänkin kykenivät. Parakit olivat ilman kattoa. Uusia karkotettuja tuotiin joka päivä lisää, muita kansallisuuksia, kuten burakkeja ja mongooleja, kaikki kuin kiinalaisia, letit olivat miehilläkin, olivat kovin raakaa kansaa, haisivat hirveästi, kun söivät lihaa raakana kuivatettuaan sitä. Sitten tuotiin tataareja. Ensin oltiin näiden kanssa samoissa parakeissa, sitten siirrettiin eri parekkeihin.

-- Helluntaina alettiin viljellä jumalansanaa. Mutta silloin alettiin viedä muualle. Emäntä jätettiin Krasnojarskiin sairaalaan työhön. Mutta suurin osa suomalaisia vietiin pois kolmikerroksisella laivalla Jenisei-virtaa alas, osa vietiin rautateitse. Monet pakenivat jo Jenisseiskista ja yrittivät palata Pietariin. Lapset alkoivat sairastaa, minkä aiheutti nälkä, huono ilmanala ja epäterveellinen vesi. Lapset kuolivat odottamattoman pian. Joka aamu oli useita ruumiita. Ruumiit vietiin erääseen latoon. Ensin oli päästetty omaisia hautaamaan, mutta myöhemmin ei enää päästetty. Sitten puhkesi lavantauti, johon kuoli ihmisiä tavattomasti. Oli pelko, mitä tästä oikein tulee. Lääkäri kulki ja jakoi pullosta jotain lääkettä, mutta välillä aina lisäsi pulloon vettä. --

Korkea vuori oli parin kilometrin päässä. Siellä kasvoi tavattoman kauniita kukkia ja marjoja. Muutamat olivat muualla toista vuotta, sitten tuotiin Krasnojarskiin, kelttolaisiakin. Nämä olivat työkyvyttömiä. Olivat olleet sovhoosissa, jossa oli ollut hyvä olla. Täältä vietiin heidät vaivaiskotiin, jossa oli kovin huono olla.

Pakkosiirtoalueella oli sekaisin eri kansallisuuksia: suomalaisia, virolaisia, ukrainalaisia, tataareja, mordvalaisia ynnä muita. Krasnojarskin lähellä kohtasivat suomalaiset myös outoja burjatteja, jotka menivät heitä karkuun pitäen heitä valkoihoisina piruina. Näillä oli aina, myös kesällä, turkit päällä. Eikä heillä muita vaatteita ollutkaan. He olivat hirveän epäsiistejä ja kovasti töissä. Kun turkit olivat kesällä riippumassa aidalla, niin turkin jokaisen karvan päässä oli monta täitä, jopa niitä oli tippunut turkkien alapuolelle maahankin. Suomalaiset lapset kävivät niitä ihmetellen katsomassa.” 14[]

”Kotiperhe asuu kolkossa Siperiassa. Heitä kuljetetaan paikasta toiseen kuin orjia muinoin. Miehet erotetaan vaimoistaan ja lapsistaan, pojat ja tyttäret vanhemmistaan. Kesäkuun 20. päivänä pantiin laivaan muu kotiperhe ja kaikki ne jäännökset, joita Krasnojarskissa vielä oli. Heitä vietiin Jenisseiskin kaupunkiin. Nyt ei heitä enää ole vahtisotilaita seuraamassa. Kolme perhettä, 17 henkeä, elää samassa kortteerissa, joka on vajaata kahta syltä pitkä ja leveä. Siinä on myös kolmen perheen omaisuus. Huono on toimeentulo sielläkin. Isä pyytää postissa lähettämään korppuja. Nyt isä kirjoittaa ikävän uutisen, että hänen täytyy lähteä eteenpäin ja jättää perhe. Kultakaivoksiin lähetetään 15-55 -vuotiaat miehet ja naiset. Meillä kävi viime sunnuntaina Kelton mies tuomassa terveisiä. Hän karkasi Krasnojarskista. Hän kertoi, että siellä olevasta 6'000:sta karkoitetusta kuolee päivittäin 6-10 henkilöä. Lapset kuolevat melkein tarkkaan.”

Kirjeessä lokakuun 15. päivänä 1931 mainitaan muun muassa:

“Kelton miehiä toistakymmentä on viety Nevan varrelle erääseen tiilitehtaaseen töihin... Heidän elämänsä on ollut kurjaa, sillä heitä pidetään poliittisina vankeina. Siperiasta ja Kuolan niemimaalta on paljon inkeriläisiä karannut, mutta heidän elämänsä on hyvin kurjaa, sillä heitä pyydystetään kuin metsän otuksia ja laitetaan vankeuteen, ketä minnekin. N.N:n kaksi sisarusta on viety Valkean meren saareen, jossa pitää kiviä louhia.” 15[]

”Kun saavuimme parakkeihin, niin meidät sullottiin kuin sillit pyttyyn. Osasto, jossa olimme, oli noin 8 syltä pitkä ja ehkä yhtä leveä, korkeus noin syli ja arssina, ilman minkäänlaista ilmanvaihtomahdollisuutta. Yksi ainoa ovi sai toimittaa kaiken. Huoneessa kaksinkertaiset makuulavitsat, joissa saa nukkua ja syödä, jos kenellä sellaista on, sillä täälläkin sitä harvoin tarjoillaan, naisille ja lapsille ei ollenkaan (12.5. annettiin lapsille ensi kerran kuumaa ruokaa). Väkeä oli yhteensä 635 henkeä, ja sitten kun oli vähennetty väkeä toisiin parakkeihin, oli lapsia vielä 12 vuotta nuorempia 135.

Lattiat, makuulavitsat, seinävieret, kaikki olivat täynnä nukkuvia, ja kaikkialta kuuli sydäntä särkevää voihketta. Tuolla lepää rinnatusten kaksi sairasta lasta, tässä rinnallani lepää vaimo, tuskin jaksaa suutansa availla, vierellänsä viisi alaikäistä sairasta lasta, joita vanhin tytär hoitelee. Isä on lähetetty muuanne töihin. Tuossa itkee äiti... Häneltä tuoni korjasi yhtenä yönä kolme lasta, jotka kaikki heittivät henkensä leväten äitinsä vierellä. Tuossa lepää kaksi enkelimäistä ruumista yhdeltä äidiltä autuaallinen hymy huulilla. Isännältä on katkennut jalka tukkitöissä. Tuonne en hennoitsisi teidän huomiotanne kääntää. Siellä on kuin kuusi pikkuista karitsaa sullottuina yhteen karsinaan. Heiltä on kuolema kuin susi vienyt äidin... Tuolla toisella laidalla huonetta on kuin herätyskello. Joka yö kello 3 tulee se lapsi kauhun valtaan huutaen sanoja, joita ei voi käsittää, vasta kun hän alkaa rauhoittua, erottaa viimeiset sanat: äiti, äiti, äiti loppumattomiin. Hän on saanut tämän vian kotonaan ollessa, kun tultiin sieltä ottamaan pois. Naapurini Mäkelän Antti on myös saanut saattaa kaksi nuorinta lastansa tuonne Altai-vuorten rinteelle. Koska pappia ei ollut, siunasi haudan eräs vapaakirkkolainen. Me lauloimme ja laitoimme haudan kuntoon. Mutta kun mentiin taas päivän päästä hautaamaan, niin oli hauta perattu ylösalaisin ja risti pystytetty jalkapuolelle. Tämän kolttosen olivat tehneet naapurimme Kiinan rajalta, nuo puolipakanat, vaiko lienevät kokopakanat. Ne ovat hyvin likaiset, ja niiden huoneet haisevat. Niillä oli ollut laiskuus hakata jäistä maata.

Kun yön kauhujen vuoksi tuskin on kerennyt nukkumaan, niin kuulee kello 4 aamulla kauheimman kirkaisun: 'Stavai na raboottu' (Ylös töihin!) ja miliisin tai miliisipäällikön kiväärinperän tärskäyksen maahan. Samalla hän lausuu uhkaukset. Työpäivä kesti noin 16 tuntia. Nyt se on jo lyhennetty. Päällystö täällä on oikein Raamatun ennustusten mukainen...” Kirjoittaja mainitsee sitten päivän ihmeenä: “Eilen annettiin lapsille ensi kerran ruokaa kuukauden sisällä. ”

”Mitä tulemme vielä näkemään, on vaikea sanoa“, jatkaa kirjoittaja, ”sillä olemmehan myydyt kultayhtiölle, joka Jenissein jäiden lähdettyä aikoo meidät lähettää kultakaivoksille. ”

Tässä kirjeessä tulee, kuten tavallista, esiin jättäytyminen Jumalan turviin. Kirjoittaja viittaa Baabelin vankeudesta vapautumiseen ja jatkaa:

”Niin mekin uskomme, että kun Jumalan aika tulee armahtaa, niin päästää tämä faaraon joukko meidät pois pyytäen jättämään nämä Baabelin virrat.”

Vielä viittaa kirjoittaja iankaikkisen elämän toivoon:

”Silloin me saamme yhtyä taas yhteen.”

Kodeistaan pakkosiirretyt yrittävät usein pukea tunteitaan ja kokemuksiaan runomuotoon. Niin tekee tämäkin kirjoittaja:

”Ystävä kulta, sä hyvästi jää,
mieli on musta ja rinnassa jää,
on elo kurja ja viel' kurjempi ois,
jos Herraa ei tuntis ja toivo ois pois.” 16[]

Krasnojarskista Itä-Siperiasta kirjoittaa kelttolainen isäntä huhtikuun 25. päivänä 1931:

”Täällä Krasnojarskin parakeissa on moniin tuhansiin nouseva kirjava lauma kaikilta Neuvostoliiton kulmilta, tietysti kulakkeja. On ukrainalaisia, korealaisia, lappalaisia jne. Se on yhteinen, yleinen ryysyläjä. Varmaan me olemme kohta samanlaisia. Me elämme parakissa, jossa on kolme osastoa, ja jokainen osasto on sijoitettu väkeä täyteen, niin että meidän osastossamme on tähän asti ollut 635 henkeä, vaikka tilaa riittäisi makuulavitsoilla vieretysten leväten 400:lle. Miehet käyvät töissä ja saavat ruokaa kaksi kertaa päivässä ja kilon leipää. Perheelle annetaan leipää 300 gr. henkeen (konsa annetaan) ja vähän muuta. Kaupungilta ostaminen on kallista. -- Lapset hyppivät ulkona paljain päin ja jaloin, ja niitä onkin koko läjä kaikista kansoista ja kielistä. Öillä on aina pakkanen. Sanovat kesäyötkin olevan hyvin kylmät. Me olemme Jenissei-joen varrella, jonka toisella puolella on Krasnojarskin kaupunki. Joka puolella ympäröivät meitä taivasta tavoittelevat vuoret, joita emme ole voineet kuvitellakaan. Paikka, jossa asumme, on kuiva hiekkamaa. Kyliä on lähellä kolme, jossa asuu tehdaskansaa. ” 17[]

Raamatusta pakkosiirretyt ottavat usein vertauskohtia, opetusta ja lohdutusta:

”Täällä on kadotettu omaisuus, maat, ihmisarvo, vapaus, ollaan myydyt kuin Joosef, ja sittenkin onnelliset ja iloiset. Hän, joka on pannut kuorman, hän auttaa myös kantaessa.” 18[]

"Siperian periltä on löydetty noille onnettomille (karkotetuille) kotipaikka. He ovat Siperian Krasnojarskissa. Siinä on lajittelupaikka... Vailla mukavuuksia oli tuokin matka, kun tavaravaunuun sullottiin yli 40:n hengen sekä vaatteet ja matkaeväät. Niin syntymäpaikkamme on ryöstetty ja rakkaat omaisemme karkotetut. Tänne jääneet odottavat vuoroaan.” 19[]

”Tämän kuun 23. päivän aamuna kello 6 otettiin miehiä, ketä vaan sattui, mikä on tavallinen tapa täällä, pantiin vaunuihin ja vietiin tuntemattomiin paikkoihin. -- Rukoilkaa meidän puolestamme.” 20[]

Kirjeessä kaukaisesta Siperiasta toukokuun 31 päivänä 1931 kirjoittaa P. Jämsä:

”Nyt hajotetaan koko leiri. Meidän joukkomme oli yhdellä viikolla kolmessa sakissa, jokaisessa noin 2'000 henkeä. Me jouduimme sakkiin, joka lähetettiin vanhana helluntaina. Tähän kuului miehiä ja naisia, joilla ei ole lapsia, meidän sakkimme oli pienin, vain 300 henkeä. Lähdettiin laivalla Jäämerelle päin.” --

Kirjoittaja viittaa siihen, kuinka hän joutui jättämään Inkeriin omaisuutensa ja myös omaisiaan ja joutui Siperiassa vielä eroamaan sinne mukana tulleista omaisistaan:

”Nyt minun piti jättää oma äiti ja veli, jättää viimeisetkin omaiset ja lähteä vesille. Oi ihmisen elämää. Ihmisiä ei enää pidetä ihmisen arvossa. Ne myydään niin kuin Jooseppi myytiin Egyptiin. Ehkäpä tämä meidänkin elämämme muuttuu niin kuin Joosepin elämä. Lukekaa kirjasta; siellä näkyy luku, jossa ennustetaan, että mies ei tunne vaimoaan eikä lapsiaan, eikä vaimo miestään.

Tämän kuun 24. päivänä vei yhden sakin, jossa oli ainoastaan miehiä. Ne vei kultakaivoksille. Niitä oli 500 miestä. Perheet jäivät tänne, vanhat ja vaimot lapsineen. T.k. 27. päivänä vei miehet perheineen. Paikkaa ei tiedetä. Niitä oli 2000 henkeä.

Nyt kerron, miten meitä kootaan sakkiin. Ensin tehdään luettelot miehistä, jotka ovat 18-60 vuotiaita. Nämä ajettiin saunaan pyssyjen välissä ja saunasta tyhjään parakkiin; ikkunatkin sinetöitiin, ja pyssymies pantiin oville. Ulkona käytettiin viisittäin. Toisena aamuna ajettiin kaikki kadulle, jossa suoritettiin nimenhuuto, ja ilmoitettiin, kenen naiset pääsevät mukaan. Samana päivänä vietiin matkatavarat laivarantaan. Sitten ajettiin seuraavaksi yöksi niiden vaimoin kanssa, jotka saivat seurata miehiään, samaan parakkiin. Piiritettyjä oltiin pyssyjen välissä ihan laivaan asti.

Vanhoja, jotka eivät jaksa kulkea, lyödään pyssynperällä niin että ne kaatuvat maahan. Ajetaan kuin raavaita teurastamolle tai ollaan kuin hevosia myymässä. Ostajat ovat joskus kultakaivoksilta, jonne ne vievät lauman mukanaan. -- Tämä kirje on kirjoitettu tyrmässä ollessa. -- Taitaa olla viimeinen kirje kotimaille. Sieltä ei enää käännytä kotiin. Jääkää hyvästi. Kirjettä älkää enää odottako. Sieltä ei tule kirjeetkään.” 21[]

Yllä mainitusta siirrosta kerrotaan erään toisenkin kirjeessä (Krasnojarsk 5.6.1931):

"Elämme vielä täällä parakeissa, 6 perhettä kelttolaisia, mutta näissä ei ole kuin 3 miestä. Toiset miehet on täältä viety pois, tietämättä minne. Toukokuun 27 päivänä vietiin perheittäin 2'000 henkeä, mutta yllä mainitun 6 perheen miehet vietiin pois kesäkuun 1 päivänä, luultavasti kultakaivoksiin pohjoiseen. -- Kuinka kauan me täällä elämme, on Herran tahdossa."

Krasnojarskista siirrettiin pakkosiirrettyjä Jeniseiskin kaupunkiin, josta kelttolainen isäntä kesäkuun 9 päivänä 1931 kirjoittaa kotipuoleensa ja pyytää lähettämään rahaa samalla kertoen:

”Eilen kävin tarkastuksessa; minut määrättiin pohjoiseen, ehkä jo lähdetään huomenna. Perhe jää tänne. Ehkä Eeva-siskosi joskus määräävät myös sinne. Näin perheet hajoitetaan... Rukoilkaa tänne lähetettyjen kovaosaisten ja sorrettujen puolesta, että Herra olisi meille armollinen, siunaisi meidän olomme täällä terveydellä, kärsivällisyydellä ja Herran pelolla, ettemme joutuisi epäilykseen. Jumala myös teille tehköön samoin.”

Inkerinsuomalaisten hautajaistunnelmia kuvaa seuraava kirje, jossa Jenisseiskistä heinäkuun 16 päivänä 1931 kelttolainen maanviljelijä kertoo 74-vuotiaan omaisen JM:n kuolemantapauksesta ja Siperiaan hautaamisesta:

”Vainaja turvaantui Jumalan armoon ja Jeesuksen ansioon. Hän oli täällä vielä ahkerampi lukemaan ja rukoilemaan, niin että rukouskirja oli aina taskussa. Ei ollut monilukuinen se saattojoukko, joka kantoi nuo viimeiset maalliset ruumiin jätteet hautaan. Niitä oli monelta kulmalta Inkeriä, mutta kaikki oli kuin omaa perhettä.” --

Koska pappia ei ollut, niin hän sanoi itse suorittaneensa ruumiinsiunauksen.

”Venäläistä pappia en halunnut pyytää, vaan aloin 'Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Herra, korkein Jumala ja Isämme; en ole kutsuttu tähän toimeen, johon nyt ryhdyn, mutta söihän Daavidkin näkyleivät, joita hänen ei pitänyt syödä, silloin kun pakeni poikaansa Absalomia. Suo, Herra, sinun nimessäsi toimittaa tämä toimitus. Niin Herra Jeesus; kerran sinä lausuit nuo mahtavat sanat tuulelle: 'vaikene!' ja merelle: 'ole hiljaa!', ja ne tottelivat. Sano vieläkin tänä päivänä meidän rauhattomille sieluillemme, sano tälle myrskyävälle maailmalle, joka pauhaa ja kuohuu, joka heittää kansojen ja yksityisten laivoja karilta karille. Mekin, ystävät, seisomme ikään kuin meren rannalla, johon tuuli on ajanut myrskyn murtaman veneen. Se on tuonne haudan lepoon laskettu. Kun tuo hirmumyrsky puhalsi huhtikuun 7 päivän vastaisena yönä (jolloin meidät karkotettiin Inkeristä), niin se muitten muassa tempasi myös meren ulapalle tämän vainajankin. Hänen ei ollut pakko lähteä, mutta hän tahtoi olla kanssamme. Hänet oli sitonut rakkauden side meihin. Siitä näkyy, ettei rakkaus etsi omaansa... Mutta niin kuin sanoin, tuo hirmumyrsky, tuo helvetillinen vihuri tempasi tämän vainajan mukaansa paiskaten sen Krasnojarskin karille, niin kuin hyvin muistamme ne 12 pitkää päivää, jotka vainaja sai viettää suljettuna pimeään vankikomeroon. Tämä oli enemmän kuin liikaa tuolle ilmankin jo vanhuudesta rasittuneelle ruumiille. Mutta hän senkin jälkeen koetti seistä kuin vahtisotilas omalla paikallaan. Iäiseen kotiin hän lähti heinäkuun 14 päivänä. Siellä eivät myrskyt pauhaa eikä pistin estä pääsemästä tuonne kotiin, jossa on rauha ja riemu iäinen, jossa ei enää vihurit viillä. Sinne oli hänen toivonsa ja ikävänsä. Sinne tiesi hän pääsevänsä luottaen Jumalan armoon ja Kristuksen ansioon. Tässä toivossa voimme olla iloiset, että taivaassa tavataan, niin kuin hän minulle sanoi; ne olivat hänen viimeiset sanansa. Siis lepää rauhassa, sinä Herrallesi uskollinen palvelija. Olet unhottumaton sinulle niin rakkaaksi käyneelle perheellesi. Antakoon Herra sinulle rauhansa.
Amen.”

Sen jälkeen toimitin ruumiinsiunauksen ja luin rukoukset, Isä meidän ja Herran siunauksen, niin kuin kaikki on ruumista haudattaessa määrätty virsikirjassa. Sitten lauloimme virsiä loppumattomiin, laitoimme haudan kuntoon ja palasimme kotiimme, jossa vietimmejälkimuistoa.” 33[]

Viimeksi mainitussa kirjeessä kirjoittaja myös valittaa:

"On niin ikävää, kun ei tiedä, kenelle osoittaa kirjeitä, sillä on vaikea sanoa, kuka siellä on kotona.”

Yhteys Inkerissä olleeseen kotiseurakuntaan pyrittiin säilyttämään.

Kelttolainen perheenisä lähetti Inkeriin sukulaisille runopukuisen kirjeen joulun alla. Runossa ”Pakolaisen tervehdys” on puolisen sataa säettä:

”Lie monella ehkä meillä
Mieli musta, synkeä,
Ja silmän kolkka tyhjä,
Ei yhtään kyyneltä.

Vai liekö Jumalalle
Työns' täällä alkanut,
Pyyhkiä kyynelemme,
Jotk' on hän luvannut.”

Runossa kiintyy huomio kuiviin vuotaneisiin kyyneleihin. Kristilliset pyhät -- kuten joulu, pääsiäinen ja helluntai -- näyttivät tuoneen pakkosiirretyille erityisen kaipauksen tunteen, kodin- ja kotikirkon ikävän. Siitä puhuvat monet kirjeet ja runot. Niinpä kelttolainen perheenisä kirjoittaa joulun alla vuonna 1931:

”Jo lähellä on joulu,
tuo juhla muistojen,
kun taivaan Herra astui
tänne luokse ihmisten.

Ei kirkot, saarnat kuulu meille,
joulukirkko karkureille.
On sakramentit kaikki poissa,
puhumatta jouluiloista.”

Kun pohjoisilla karkotusalueilla oli vaivana kylmyys -- Siperiassa oli pakkasta joskus 70 astetta Celciusta -- niin Keski-Aasiassa taas vaivasi hirveä kuumuus, joka esimerkiksi Alma-Atassa oli saattanut vuorostaan nousta jopa 70 lämpöasteeseen. Tätä lämpötilaa suomalaisemme eivät jaksaneet kestää; heitä kuoli siellä suurin joukoin, nälän ja raskaan työn heikentämiä kun olivat. Lisäksi tulivat kulkutaudit ja tropiikin sairaudet, muun muassa malaria. Niinpä Pahta-Aralista kirjoitettiin:

”Täällä on skorpioneja, käärmeitä, kilpikonnia, malariakärpäsiä ym. myrkyllisiä eläimiä. Kärpäsen ja sääsken pisto on niin myrkyllinen, että nahan alle muodostuu muhku, joka syyhyttäessä rupeaa märkimään. Kirput ovat myös vaivana. Täällä on monta tautia ja pahoinvointia, joista siellä kotona ei ollut käsitystäkään. Kiittäkää Herraa te, keitä hän on armahtanut ja kotiseudulle jättänyt.” 23[]

Kirjeessä ”Tadzikein maasta, Afganistanin rajalta” kirjoittaa eräs opettaja:

”Olemme tämän erämaan ensimmäiset asukkaat. Ennen meitä noin puoli vuotta sitten oli täällä raatamassa vain rikoksen tekijöitä ja traktorinkäyttäjiä... Mitäkö meille kuuluu? Ensiksi työtä, toiseksi sairautta ja voimattomuutta, sitten pölyä, kuumuutta ja kärpäsiä. Asumme väliaikaisissa ruokoparakeissa, noin 55 henkeä yhdessä. Ruokokatto on harva ja vuotava. Ruohoa eikä puita ole olemassa. Olemme kolhoosissa, joka on pantu viljelemään puuvillaa. Sitä täytyy harventaa. Maata täytyy kuokkia ja kastella. Kun maa on kuiva, niin se on kova kuin kallio, mutta kun päivä on peltoa kasteltu, niin vajottaa polvea myöten. Vesi lasketaan kanavia pitkin... Enimmin olemme poteneet vatsatautia. Juomme kastelukanavista otettua vettä, joka on aivan savenväristä. Meillä on vielä vähän kotoa tuotua ruokaa, jonka varassa elämme. Kun se loppuu, niin en tiedä, mikä sitten meidät perii. Täällä pitää paistua yhteensä 3-5 vuotta.” 34[]

Turkestanista kirjoittaa muuan Katri kesäkuun 20 päivänä 1937:

“Milloin pääsemme kotipuoleen, sitä ei voi sanoa. Ei meillä ole mitään määrää... Kuumuus nousee seitsemäänkymmeneen. Kananmuna kypsyy maan päällä hiekassa. Täällä on oikein raskas työ: maan kuokkiminen. Työaseena meillä on raskas maakuokka. Me kasvatamme täällä puuvillaa... Olen ihan yksinäni. Neljä pikku lastani ja mieheni kuolivat kaikki silloin ensimmäisenä vuonna puolen vuoden sisällä. He kaikki sairastivat sydämen tautia. Siihen tautiin kuoli täällä oikein paljon meidän puoleisia." 25[]

Siperian sairauksiin kuuluu vielä tsinga, ”joka on yleinen ja jota ajatellessa puistattaa.” 26[] Myös pilkkukuume raivosi ainakin Jenisseiskissa vuonna 1931.

Määrävuosiksi tuomittuja pakkosiirtolaisia vapautettiin aikanaan, mutta ei kuitenkaan aina, vaan monelle tuomittiin lisävuosia eikä päästettykään pakkotyömaalta pois. Toiset tuomittiin määräämättömäksi ajaksi. Eräiden toisten tuomiota kovennettiin määräyksellä olla ”vailla kirjeenvaihtoa” pakkotyöalueella, niin ettei saanut lähettää eikä ottaa vastaan kirjeitä. Varsin yleiseksi tuli Inkerissä asuneille myös pakkosiirtotuomio ”101:lle kilometrille”, mikä merkitsi, ettei saanut asettua asumaan sataa kilometriä lähemmäksi Leningradia, mikä oli joka tapauksessa Inkerin ulkopuolella elämistä. Toisten osana oli siirtyä toiselta pakkotyöleiriltä toiselle, esimerkiksi Kuolan niemimaalta Siperiaan tai Uralille.

Monet yrittivät paeta vankisiirtoloista, mutta joutuivat usein kiinni; heitä kohdeltiin silloin mitä julmimmin. Yhtenä esimerkkinä sellaisesta on seuraava kertomus:

”Toukokuun 30 päivänä tapahtui murhenäytelmä ja pakolaisjahti. Sen uhriksi joutuivat Siperiasta Angorajoen varrelta Ripnojen-kylästä karannut, Kelton Vanhastakylästä kotoisin ollut Juhana P:np:a Jääskeläinen ja isäntä Matti P:np:a Jääskeläinen, jonka rakennuksiin piiloutui tuo onneton takaa-ajajiltaan. Löydettyään uhrinsa, alkoi pihalla hurja tappelu, johon isäntä melun kuultuaan meni apuun. Saatuaan muutaman iskun päähänsä kiväärin perällä raukesivat pakolaisen voimat. Takaa-ajajista vanhimpana Laitinen, K.K. antoi käskyn tuoda hevosen sekä länget ja kyntörahkeet. Nyt sidottiin miehen jalat kiinni rahkeisiin, ja niin alettiin häntä laahata mäkeä alas pitkin kivettyä tietä kulkien noin 100 syltä. Päästivät miehen irti nuorista. Sitten alkoi lyöminen, jossa ei kuulunut kuin vaikerrusta. Sen jälkeen veivät hänet vanhimman vangitsijan asuntoon, jossa pitivät sidottuna. Täällä alkoivat juomingit 'voiton johdosta' Se, joka oli viinasta lämmennyt, meni aina välillä onnetonta lyömään. Tällaista menoa jatkui aamuun saakka. Sitten veivät kollektiivitalon toimistoon, jonka rappusilla ikään kuin muille varoitukseksi antoivat miehelle korvapuusteja ja päästivät suustaan sadatuksia. Vangittu oli tähän vastannut: 'Lyökää, minä kärsin. Kärsihän Kristuskin viattomasti.' Mutta samalla hän sai uuden iskun. Lyöty mies jatkoi: ”Juokaa viattoman verta, juokaa.” Vanki sai näin 7 syvää haavaa ympäri ruumistaan ja sisäiset vammat näiden lisäksi. Vanki oli toimitettava sairaalaan, sieltä vietiin Pietarin vankilaan. Kun omaiset kävivät sieltä häntä kyselemässä, niin vastattiin, ettei heillä ole mitään tekemistä hänen kanssaan, eikä annettu mitään tietoja hänestä.

Mainittu toinen isäntä joutui myös vankilaan, josta pois päästyään sairasteli puoli talvea, kunnes kuoli. Sairastaessaan hän oli toistellut: 'Ei päätäkään näin pakottaisi, jollei Kalle olisi solkivyöllä pieksänyt. Voi, voi, kuinka rudistaa sivuja ja hartioita. Enhän minä vielä näin huono olisi, jolleivät olisi niin kovin lyöneet.' Isäntä oli näet ollut sairas jo maailmansodassa saamistaan taistelukaasuista, ja nyt oli vielä joutunut näiden tunnottomien kollektivistien lyötäväksi." 27[]

Sen jälkeen kun leirejä oli hajotettu, kertoo kelttolainen talonpoika kirjeessään joutuneensa perheineen asumaan samaan parakkihuoneeseen kahden venäläisen perheen kanssa, Jenisseiskin kaupungin lähellä olevassa kylässä. ”Elämisen ehdot ruuan puolesta aina huononevat”, mainitsee kirjoittaja helmikuun 12 päivänä 1933. ”Mutta ei se meitä saa huolettaa ja epätoivoon saattaa. Onhan meillä Isä, joka avaa kätensä ja ravitsee kaikki.”

Kultakaivoksissa saivat suomalaisemme suorittaa työtä tavattoman alkeellisesti ja vaivalloisesti. Jelifaksessa tapahtunutta alkeellista kullankaivamista kuvataan näin:

”Kulta on tässä kohdassa noin sylen syvyydessä. Ensin on hakattava metrin paksuinen jääkerros, sitten tulee kivikerros, toisinaan vain hienoa kiveä, sen jälkeen kalkkikivikerros, jonka alla on jo kultaa, hienoja muruja, mutta toisinaan sattuu jollekin gramman ja kahdenkin painavia. Sieltä nostetaan tätä multaa ja kiveä ja huuhdotaan sitä varten tehdyssä puuvadissa tai huuhdontakoneella. Kulta jää pohjaan, kun se on raskaampi kiviä. Mutta meillä ovat kuopat ojan lähellä ja niihin tulee vesi, niin täytyy kaivaa kuoppa kultaan asti, jossa jo on vesi, annetaan jäätyä muutama päivä. Illalla tehdään nuotio ja kuumennetaan kiviä, jotka pannaan kuoppaan, että maa sulaisi. Aamulla tehdään maan päälle nuotio, jossa kuumennetaan kiviä, joilla lämmitetään se vesi, jossa kulta huuhdotaan.”

Pakkotöissä oli yleisesti suoritettava urakkatöitä. Molokajoesta puita nostaneet kelttolaiset saivat urakan suoritettuaan kilon leipää. Asemansa myönteisen puolen he ilmaisivat sanomalla:

”Täällä elämme paljon vapaammin kuin vankilassa. Työssä käydään ilman vahtia.”

Vuonna 1935 saattoivat olosuhteet olla Inkerissä vaikeammat kuin Pohjois-Jeniseiskin rajonin kultakaivoksissa. Niinpä eräs mies kirjoittaa viimeksi mainitulta alueelta näin:

”Ihmeelliset ovat Herran tiet ja neuvot. Joskus vierii viesti tänne kotimaan ja kansamme kohtaloista ja ystävistä, jotka silloin saivat jäädä synnyinmaahan. Emme silloin ymmärtäneet, kuinka monesta tuskasta ja murheesta Jumala tahtoi meitä varjella. Toimeentulomme on välttävä.” 23[]

Pakkosiirrettyjen kirjoittamissa runoissa ovat raamatulliset aiheet hyvin yleisiä. Niinpä eräs maanviljelijän poika kirjoittaa Siperian leiriltä muun muassa näin:

”On vedet valloillaan ja myrsky pauhoaapi.

Lie paras odottaa mun arkissa tääll' vielä,
Siksi kunnes myrsky, tuuli taukoaapi...
Tää arkkikin jo alkaa ahtaaksi käydä,

Kun käärmeet, tiikerit ja kaikk' on sekaisin.
Sä, suuri Luoja, vielä ihmees näytä,
Ett' kiitosuhrin Sulle uhraisin.” 39[]

”Olen perheiden luona ja vietän kuolleiden muistojuhlaa. 30[] Harvoin on saanut viettää Herran päivää, jos se ei ole sattunut lepopäivään.” Tänäänkin menin töihin, mutta kun puuttui työkaluja, saatiin pyhä. Nyt tässä pienessä parakissa, jossa elämme, on 3 perhettä: Kaksi Valittulan Juhanien ja meidän perheemme. Olemme yhdessä viettäneet aamuhartauden ja sunnuntaikoulun. Tässä oli siis koolla suomalainen seurakunta. Muistelimme niitä rakkaita omaisia, jotka ovat muuttaneet rauhan rannoille niin täällä kuin siellä kotopuolella.” 33[]

”On erämaa. Ympärillä ovat korkeat, lumipeitteiset vuoret, mutta alhaalla on tukahduttavan kuuma. On huono ruoka. Karkotetut suomalaiset sairastuvat säännöllisesti“, kirjoitetaan.

Kirjeessä nimitetään paikkaa 'nälkäkujaksi' ”Kun en taipunut elämään, niin sairastuin.” Kirjoittaja on sairastanut yli kuukauden. ”Rahat ovat lopussa. Ei ole lääkkeitä eikä ruokaakaan. Jalat ovat pöhöttyneet.” Kirjeessä luetellaan äsken siellä kuolleita suomalaisia. 33[] Sairauden aikana kirjoittaja oli tuotu tuhat kilometriä länteen, ja hänelle oli annettu lupaus, että hänet päästetään kotipuoleen Inkeriin. Muutamien viikkojen perästä tuli ilmoitus, että hänet viedään takaisin Alma Ataan. ”Ollaan Arissimin asemalla. Tulevaisuus on tietämätön. Rahat ovat lopussa. ”

Siellä, missä elämä alkoi vakiintua, pantiin lapset kouluun. Jenissein kaupungista kirjoittaa 14-vuotias suomalainen tyttö serkulleen Inkeriin, että hän käy venäläistä koulua. Heitä suomalaisia on koulussa vain neljä. Koulupäiviä on peräkkäin viisi, sitten kuudes on vapaapäivä. ”Sunnuntaipäivinäkin pitää käydä koulussa.” Tyttöjäkin on käytetty kerran viikossa puusepänverstaassa, jossa on tehty muun muassa jakkaroita. Tällainen käsityö on kestänyt kaksi tuntia. -- Vanhemmat ovat 30 virstan päässä. Lapset asuvat kouluinternaatissa, johon vanhemmat saavat suorittaa hoitomaksua 90 ruplaa kuukaudessa.

Jenisseiskin lähellä suomalaiset saivat nähdä nälkää. Kotoa tuotu ja vaatteita he vaihtoivat kylissä perunoihin. Jotkut panivat jauhoihin sahajauhoja ja petäjänkuorta, koska muistivat suomalaisista kirjoista lukeneensa siitä. Keväällä tulivat avuksi sipulit ja eräät muut kasvit. Lapset keräsivät 'tšeremša' -nimistä kasvia, joka tehosi keripukkia vastaan. Sen runkoa ja lehtiä he söivät suolan kanssa tuoreeltaan. Sen haju oli väkevä, mutta maku siedettävä. Joen rannalta he keräsivät heinäsipulia, jota he paistoivat ruokaöljyssä.

Ensimmäisinä vuosina pidätettiin pakkotyöläisiltä määräprosentti palkasta, koska valtiolla oli ollut kuluja heidän kuljettamisestaan Inkeristä Siperiaan. Heitä nimitettiin 'siirtolaisiksi' (venäjäksi spetsperentselentsy). Ei otettu huomioon, että heidät lähetettiin rangaistusvankeina, joiden omaisuus oli takavarikoitu valtiolle.

Sotahuuto nationalismia vastaan ulottui sodan edellisinä vuosina karkotusalueille asti. Vähemmistökansallisuuksiin kuuluvia ja siis myös suomalaisia miehiä vangittiin siellä joukottain. Niinpä kelttolainen perheenisä vangittiin kolmen poikansa kanssa. Heidät vietiin Jenisseiskin vankilaan. Naiset lapsineen saivat jäädä yhä turvattomampaan asemaan. Mainittu perheenisä tuomittiin jollekin työleirille ilman kirjeenvaihto-oikeutta. Tämän niin kuin monen muunkin kuolemasta saatiin hakea tietoja vasta de-stalinisoinnin aikana 1950-luvulla.

Pakkotyöleireillä määrättiin usein ankaria urakkatöitä, jotka veivät nopeaan tuhoon. Esimerkiksi Jassakovan asemalla -- noin 200 kilometriä Moskovan tuolla puolella -- oli metsässä kahteen mieheen sahattava ja hakattava 9 m3 tammipuuta. Normin täyttäjä sai 800 g leipää, 6½ m3 valmistanut sai 600 g ja sitä vähemmän valmistanut sai vain 400 g, ja joutui yöksi vankikoppiin. Työhön kykenemättömältä otettiin vaatteet päältä ja jalkineet jalasta ja lähetettiin sille, joka jaksoi lähteä työhön. Vangit eivät enää olleet ihmisten näköisiä, vaan ryysyisiä, puolialastomia; kasvot olivat kellertyneet nälästä ja muusta kurjuudesta. 34[]

Inkerin pakkosiirretyistä oli suuri osa varsinaista kirkkokansaa, joukossa saarnaajia ja pappeinakin toimineita.

Entisen kotiseurakunnan ja kirkon merkitys tulee näkyviin karkotusalueilla samoin kuin Inkeriin jääneiden elämässä. Kun kuullaan uusista vangitsemisista tai karkotuksista taikka kuoleman tapauksista, vedotaan Jumalaan ja hänen sanaansa, hänen apuunsa ja nöyrästi rukoillaan sitä, että vaivoissakin pysyttäisiin uskossa. Kaipauksella ja rakkaudella muistellaan kotiseurakuntaa ja pyydetään sen esirukouksia. Niinpä eräs tyttö kirjoittaessaan pumpuliviljelyksillä kuolleesta äidistään lausuu:

”Yhdymme yhteen iankaikkisuudessa, jossa sitten ei kukaan erota. Anna, Jumala, vahvistusta pysymään uskossa sinun tulemiseesi saakka.” 35[]

Vankiloissa ja pakkosiirtoleireillä paljon kulkenut isäntä, konsistorin maallikkojäsen Antti Jääskeläinen kirjoitti 11.10.1931:

"Tunsin vain vankilan kylmän loven,
Näin lovessa seinät, akkunan oven.
Tunsin vain seinien jäytävän kylmän.
Näin oven reiässä terävän silmän.

En kuullut mä kirkkomme kellojen kaikuvan,
En nähnyt mä kansamme kirkkohon saapuvan.
En kuullut mä kirkossa urkua soivaa,
En nähnyt, kun kansa saa sanasta voimaa.

Mä kuulin vain ystävän kuiskaavan sanan:
Kyll' Herramme pelastaa kansansa oman.
Viel* kuulin mä sanan ristikon kautta:
Usko. Viel' Jumala kansaamme auttaa.

Ja me uskomme itsemme Herramme hoivaan
Ja luotamme suurehen Jumalan voimaan.
Me uskomme uutehen huomenen koittoon
Ja valon ja totuuden suurehen voittoon.” 36[]

Siperiasta lähetti myös eräs 1.1.1933 runopukuisen tervehdyksen:

”Kun sä, armas aurinkoinen
Riennät sinne lännen taa,
Anna sulo suuteloinen
Armailleni synnyinmaan.

Anna ohi mennessäsi
Puolisolle, lapsille
Tervehdys sä anna siellä
Kelton seurakunnalle” 37[]

Pakkosiirretyt jäivät uusilla, oudoilla asuma-alueillaan vaille sielunhoitoa, jota kotiseurakunta oli vielä jossain määrin tarjonnut Inkerissä. Mitään järjestettyä sielunhoitotyötä Inkeristä käsin ei karkotusalueille voitu ajatellakaan, koska yhtenä syynä pakkosiirtoihin oli ollut juuri se, että asianomaiset olivat uskonnollismielisiä, jopa seurakunnan toimi- tai luottamushenkilöitä. Mutta pakkosiirretyt koettivat yleensä ottaa mukaansa vanhoja kuluneita suomalaisia hengellisiä kirjoja, joita kotona saattoi vielä olla.

Ensi alkuun suomalaiset kokoontuivat ryhminä hartaudenharjoituksiin ulkosalla tai jossakin asunnossa, mutta varsin pian sellaiset kiellettiin. Vaikeuksia siinä oli ollut muutenkin; sanottuihin leireihin kuului näet tavallisesti monia eri kansallisuuksia ja eri uskontoja tunnustaneita. Alettiinpa leiriläisten keskuudessa suorittaa etsintöjäkin ja riistää pois uskonnolliset ja yleensä vieraskieliset kirjat.

Kun Pietari Jääskeläisen 12-henkinen perhe siirrettiin Keltosta v. 1931 Siperiaan, perheenisä piti huolen, että kaikki uskonnolliset kirjat, joita kertyi säkillinen, otettiin mukaan. Muiden tavaroiden joukossa härkävaunukuljetuksessa kirjat vietiin Siperiaan asti, jossa niitä käytettiin oman perheen ja muidenkin suomalaisten hyväksi. Mutta ennen pitkää alettiin Siperiassakin etsiä ja takavarikoida hengellisiä kirjoja, siksi nämä kirjat olivat usein piilossa, jopa lumeen haudattuina. Kun v. 1938 tultiin mainittua isäntää asunnostaan vangitsemaan, kotitarkastuksen suorittajat löysivät pöydän alle piilotetun vanhan, ison puukantisen raamatun, jonka riistivät pois perheeltä. 38[]

Kotiseurakunnan jumalanpalveluksessa Inkerissä saatettiin julkisesti muistaa pakkosiirrettyjä ja vangittuja vain siten, että kuolemankiitoksen yhteydessä luettiin vakiintuneen tavan mukaisesti omaisten kirjoittamat lyhyet jäähyväiset, joissa mainittiin vainajan kuolinpaikka ja -aika sekä lueteltiin elossa olleet lähiomaiset, esim. näin: NN NN:n kylästä kuoli raskaissa vaivoissa ja kärsimyksissä Pahta-Aralilla 3 päivänä heinäkuuta 1935 ja jättää jäähyväiset vaimolleen, joka on Pahta-Aralilla, kahdelle kotona olevalle siskolleen ja yhdelle veljelleen, joka on Jenisseiskissä. 39[]

C. Syyt Pakkosiirtoon Ja Vangitsemiseen

Syyt kuvattuihin vangitsemisiin ja pakkosiirtoihin olivat seuraavat:

  1. epäluotettaviksi katsottujen suomalaisten siirtäminen Suomen rajaseudulta muualle Neuvostoliittoon,
  2. uskonnon harjoittamisesta tai kannattamisesta johtuneet syyt,
  3. nationalismista, jopa
  4. trotskilaisuudesta,
  5. luulotellusta neuvostohallituksen vastustamisesta ja vakoilusta esitetyt syytteet. Huomattavin syy oli, että
  6. maanviljelijä ei liittynyt kolhoosiin ja siksi tuli julistetuksi kulakiksi.
  7. Entisiin varakkaihin kuuluminen oli myös eräs syy vainoihin.
  8. Monenlaiset ilmiannot, joita ei vaadittu edes todistamaan, johtivat vangitsemiseen ja pakkosiirtoon.

Uskonnollisista syistä mainittakoon seuraavat esimerkit. Inkereen Voiskorovasta kotoisin olleelta Antti Tombergilta oli vankilassa rääkättäessä kysytty, vieläkö hän tunnustaa Jumalaa. Hän oli vastannut myöntävästi; vaikka hakkaisivat hänet palasiksi, hän ei kiellä. Hänet karkotettiin Hiipinään, vaikka hänet oli ensin vapautettu vankilasta.

Vangitessaan Juhana Nykäsen Venjoen Latukan kylästä painivat hakijat talon ison Raamatun ja neljä muuta hengellistä kirjaa säkkiin Juhanan kannettavaksi selässä, kun hän ensin sai tehdä matkaa jalan Anolan kylään asti. Hänen ei annettu ottaa mukaansa evästä, vaan sanottiin pilkallisesti hengellisten kirjojen vastaavan eväitä. Muutenkin hänet vangittiin uskonsa tähden.

Hengelliset kirjat pantiin vangittaessa myös Vipiänkylän miesten selkään. Ahdistajien viha kohdistui hengellisiin kirjoihin, kuin ne olisivat olleet hyvin vaarallisia. Eri puolilla Inkeriä hakijat olivat 1930-luvulla ihmisiä vangitessaan vieneet hengelliset kirjat mukanaan. Niitä alettiin piilottaa, etteivät vangitsijat ja kotitarkastusten suorittajat saisi niitä käsiinsä. ”Melkein joka talon kirjat ovat olleet maassa tai luhdissa piilossa”, kerrottiin. Kupanitsan Muratan kylässä miliisit takavarikoivat hengelliset kirjat taloista ja repivät raamatunlauseet seiniltä.

Tuutarin Varikselassa vangittiin Katri Kaipiainen eräänä kesänä, koska rovasti Laurikkala oli Tuutarissa käydessään ollut heillä yötä. Tämä nainen ei ollut vapautunut vankilasta vielä talvisodan alkaessakaan. Samasta syystä oli vangittu Aatami Olonen Hietamäen Rotsilasta. Vangitsijat olivat käskeneet hänen ottaa Raamatun kainaloonsa ja sitten pilkkasivat. Hänet tuomittiin karkotettavaksi kymmeneksi vuodeksi.

Hietamäen Hamusin kirkonmiestä oli vankilassa lyöty, niin että veri oli tullut suusta. 1[]

Kun uskovaiset yleensä ja seurakuntatyöntekijät erittäinkin tulkittiin vastavallankumouksellisiksi, sivistyksen, tieteen, kollektiivitalouksien ja kaiken hyvän vihollisiksi, he olivat aina vaarassa joutua vangittaviksi sekä pakkotyöhön tuomittaviksi ja tuhottaviksi. Tällaista kiihotusta uskovien vangitsemiseksi oli muun muassa leningradilaisessa Vapaus-lehdessä vuodesta toiseen. Näytteeksi esitettäköön seuraavat lainaukset:

”Kaikkien uskonnollisimmat ja papillisimmat varakkaat talonpojat kaikkein eniten pelkäävät sosialistiseen yhteistalouteen siirtymistä. He parjaavat kollektiivitalouksia ja kommuuneja”, kirjoitetaan siinä. 2[]

Pappien ja niiden kätyrien tarkoituksena on kaikin keinoin heikentää kolhoosien taloudellista, poliittista ja kulttuurillista mahtia. 3[]

Kun kolhoosin paimen oli pitänyt karjaa puoli päivää odelmapellossa ja sen vuoksi neljä lehmää kuoli ja kun kolhoosin brigadiiri oli päästänyt suuren määrän olkia ja ruumenia mätänemään, syytettiin vahingoista Vapaudessa saarnaaja Koskista. 4[]

Kun papit, seurakunnanhoitajat ja muut järjestävät jumalanpalveluksia, hartaustilaisuuksia kirkollisina juhlapyhinä ja sunnuntaisin ja kun seurakuntalaiset kokoontuvat sellaisiin, heitä syytetään alinomaan kolhoosien vahingoittajiksi, luokkavihollisiksi ja viisivuotissuunnitelman vastustajiksi.

Keväällä heitä syytetään kevätkylvöjen häiritsemisestä, kesällä kitkemistoimien ja heinänteon, syksyllä elonkorjuun ja kyntöjen häiritsemisestä sekä jouluna ”joukkorokuloinnin” aikaansaamisesta. Heitä syytetään jopa nimeltä mainiten rikkomuksista, joista neuvostolaki voi langettaa korkeimman rangaistuksen, mutta jota ei pystytty kuitenkaan todistamaan. Esimerkiksi väitettiin, että Suuressa Saamostissa on rajantakaisten piispojen ja pappien kätyreitä, jotka toimivat kevätkamppailua vastaan. 6[] ”Ne ovat Suomen ohranan palveluksessa”, sanottiin.

Rovasti Laurikkala tekee takapajuisen nuorison keskuudessa valkopropagandaa ja saa aikaan repeämän rakennustyössä. Seurakuntatyöntekijät ovat fasistiapulaisia. 7[]

Papit ovat riistäjiä, rosvo ja ja pettureita. Siksi ne, jotka kannattavat pappeja, seurustelevat heidän kanssaan ja käyvät heidän tilaisuuksissaan, ovat heidän agenttejaan ja kätyreitään ajaen näiden vastavallankumouksellista asiaa. Sananjulistajat ovat pyhiä petkuttajia, vastavallankumouksellisia provokaattoreita; he vetävät seuroillaan, kirkoillaan ja valhelauluillaan väkeä toimettomuuteen ja kylvävät eripuraisuutta kollektivistien keskuuteen. 8[]

Rippikoulun pidolla on tarkoituksena jarruttaa kylvötöitä tai sadonkorjuuta. 9[]

Uskovaisille on lähetetty ohjekirjeet Suomesta. 10[]

Onpa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea esittänyt väitteen, että ”papit ja lahkolaissaarnaajat ovat meidän vihollisiamme” 11[]

Kun jumalattomilla oli hyökätessään ohjeena: ”On käytettävä jokaista pappien järjestämää tilaisuutta hyväksemme paljastaaksemme joukoille heidän sovettivastaiset puuhansa”, niin käytännössä vaadittiin seurakuntatyöntekijöitä ja uskovaisia aina vangittaviksi ja pakkotyöhön tuomittaviksi.

Kun vuonna 1935 Neuvostoliitossa oli nostettu sotahuuto nationalismia vastaan ja se voimistui seuraavina vuosina, syytettiin uskonnon edustajia: “Uskonnon varjolla kylvetään nationalismin myrkkyä. Pappi Varonen on yrittänyt jarruttaa eri kansallisuuksien veljellistä yhteistyötä onnellisen elämän luomiseksi. Pappi Varonen ja hänen agenttinsa pyrkivät luomaan pimeyden risuaitaa suomalaisten ja venäläisten kolhoosilaisten ja työläisten välille.” 13[]

Kun vuonna 1935 Neuvostoliitossa oli nostettu sotahuuto nationalismia den agentit sanovat trotskilaisia ristiveljikseen.” 14[]

Kun uutta perustuslakia mainostettiin lehdissä ja erilaisissa kokouksissa vuonna 1937, alettiin syyttää pappeja 'konstituution' väärinkäyttämisestä. ”Papeilla on kavala taktiikka, kun he näyttelevät sovettiystävällisyyttä, selittelevät ja tulkitsevat kirkoissaan konstitutsiota, tietenkin oman etunsa mukaisesti”, sanottiin. 15[]

Pakkosiirtoon riitti myös se, että henkilö tai perhe oli niinsanottuihin varakkaisiin kuuluva ja oli tullut julistetuksi 'kulakiksi'. Kun näille tarkoituksella määrättiin yli voimien käyneitä veroja, joita he eivät kyenneet maksamaan, niin karkottamisen syyksi sanottiin kieltäytyminen verojen maksamisesta. Lähellä tätä oli myös syytös, että joku kieltäytyi ostamasta valtion lainaobligaatioita. Samoin määrättiin yksityisiä talonpoikia suorittamaan metsätyöurakoita tai suuria kylvömääriä.” Elleivät he niitä täyttäneet, odotti siirto ja pakkotyö. Kun johtoportaassa tehty suunnitelma metsätöistä, kevätkylvöistä, heinän- tai elonkorjuusta jäi huomattavalta osalta täyttämättä, alettiin jotakuta henkilöä tai useitakin syyttää 'repeämän' aiheuttajaksi. Tällöin olivat jälleen edessä vangitsemiset ja pakkosiirrot.

Niin talonpoika kuin joku muukin saatettiin vangita siksi, että hänellä epäiltiin olevan kalleuksia tai erittäin runsaasti neuvostorahaa, jotka haluttiin ottaa valtiolle. Vangitsemisen syynä saattoi olla myös se, että henkilö oli käynyt Torgsinin kaupasta ulkomaan rahalla tai arvoesineillä ostamassa erikoistarvikkeita, joita siihen aikaan ei saanut tavallisista jokamiehen kaupoista. Salaiset agentit saattoivat siellä panna ostajat merkille. 17[] Henkilö vangittiin yöllä ja vietiin valtiollisen poliisin erikoishuoneisiin, jotka oli järjestetty tällaisten henkilöiden käsittelyä varten. Siellä sanottiin: ”Teillähän on kalleuksia tai paljon rahaa, joita hallitus tarvitsee ja jotka teidän on nyt ilmoitettava luovutettavaksi. Jos ne ovat jossakin kätkössä, niin se on paljastettava ja mentävä sieltä hakemaan.” Ketkään eivät yleensä olleet valmiita heti luovuttamaan. Mutta kun vangittuja pidettiin siellä pari viikkoa, salaisuudet tulivat julki, jos sellaisia oli. Vankilassa saatettiin seisottaa päiväkausia samassa huoneessa. Sitten saatettiin viedä alasti vuorotellen jääkylmään huoneeseen tuntikausiksi, niin että asianomainen jähmettyi puolikuoliaaksi, ja sen jälkeen saunan tapaiseen, jonka nurkasta puhallettiin kuumaa höyryä, niin että 'vanki' oli menehtyä kuumuuteen. Varottiin kuitenkin, ettei henkilö vaan olisi kesken kaiken kuollut. Silloinhan rikkaudet olisivat jääneet saamatta. Erittäin säälittävää oli sen epäilyksenalaisen tila, jolla ei ollut mitään luovutettavaa, koska hänen vaivaamisensa saattoi mennä äärimmäisen pitkälle. Henkilö, jolta kalleuksia löytyi, saattoi tulla karkotetuksi pakkotöihin syytettynä siitä, että oli laittomalla tavalla hankkinut tai pitänyt rikkauksiaan.”

Usein syyt vangitsemiseen ja pakkosiirtoon olivat poliittisia. Pelkkien epäluulojen perusteella langetettiin tuomioita, joita ennen saatettiin kiduttaa. Venjoelta kotoisin oleva Antti Leppänen vangittiin Suomen vakoilijana. Eräs Matti-niminen mies Keltosta oli käynyt hänen luonaan. Väitettiin, että hän piti yhteyttä tämän kanssa. Tapaus johti 28 miehen vangitsemiseen. Antti Leppästä oli vankilassa pidetty vuoroin kylmässä, vuoroin kuumassa kylpyammeessa ja tutkittu sähkötuolissa. Hänet lienee viimein ammuttu.

Epäluulo suomalaisia kohtaan näyttää 1930-luvulla johtaneen usein vaatimaan inkerinsuomalaisille rangaistuksia poliittisista syistä. Syytöksiin liitettiin uusi iskusana 'nationalismi' Vuodesta 1935 alkaen tulivat kyläneuvostojen esimiehet suomalaisissakin kylissä olemaan venäläisiä, jotka olivat suomalaisten sortajia ja aiheuttivat suomalaisten vangitsemisia ja karkottamisia. Vankilassa venäläiset kuulustelijat saattoivat sanoa suomalaiselle:

”Teidän esi-isänne ovat 300 vuotta sitten tulleet Venäjälle ja harjoittaneet täällä vakoiluhommaa.”20[] Vuonna 1938 vaadittiin Skuoritsasta kotoisin olevaa ylioppilasta vankilassa allekirjoittamaan tunnustus, että hän ja hänen toverinsa olivat halunneet yhdistää Suomeen Karjalan ja Inkerin. Mies päätti, ettei hän sellaista allekirjoita, koska syytös oli joko pelkkää epäluuloa tai tahallinen valhe. Toverinsa kanssa hän ei ollut koskaan sellaista puhunut, koska poliittisissa kysymyksissä kumpikin pelkäsi toinen toistaan. Allekirjoitusta kiristettäessä miestä oli lyöty kahdeksan kertaa. Hänet lähetettiin pakkotyöhön paikkaan, joka oli 25 kilometrin päässä Vandis-asemalta.

Työ leirillä oli urakkatyötä. Urakan suorittanut sai kilon leipää ja turnipsilientä. Mutta koko urakan suorittaminen onnistui vain harvalle. Jos sairastui, niin kuoli, koska työssä käymättömälle, sairaallekaan, ei annettu ruokaa.

Poliittisten vankien leirillä sallittiin rikosvankien harjoittaa ensin mainittuihin nähden miltei rajatonta mielivaltaa.

Sama ylioppilas oli myös kertonut, että hän oli ollut Pietarissa Krestyin vankilassa n. 4 m2:n kopissa, jossa vankeja oli ollut 28 miestä, jotka eivät yhtaikaa mahtuneet edes istumaan. Vartijat tempasivat pyörtyneet välillä ulos virkoamaan, sitten heidät tuotiin koppiin takaisin.

Ylioppilaan sisar oli mennyt Moskovaan NKVD:n (ent. Tšeka) toimistoon esittämään anomuksen veljensä puolesta. Hän oli jonottanut sihteerin puheille pääsyä 2½ vuorokautta, koska suunnaton jono anojia oli ollut yötä päivää toimiston edessä. Veljen asiaa luvattiin tutkia, mutta tulos oli, että hänen rangaistuksensa nostettiin 8:sta vuodesta 10:een. 21[]

Rovasti Laurikkala arvioi Inkerissä toimeenpantuja pakkosiirtoja seuraavasti:

”Inkerin suomalaisten karkottamiseen ei voinut olla mitään sellaista syytä, jota olisi voinut puolustaa järjen, saatikka omantunnon edessä. Se on ollut taivaaseen asti huutava sortotoimenpide kristikunnan silmien edessä.” 22[]

Kun pääministeri Hrustševin aikana rangaistusleirejä alettiin purkaa ja muutenkin alkoi niinsanottu 'de-stalinisointi', omaiset alkoivat sisäasiain kansankomissariaatin virastoista kysellä kadoksiin joutuneita vangittuja omaisiaan. Tällöin sellaisistakin, jotka oli karkotettu ilman kirjeenvaihto-oikeutta, saatettiin vastauksessa ilmoittaa: ”Oli vangittuna ilman syytä.” Lisäksi annettiin lähiomaisille pieni rahakorvaus tuhotun henkilön takia. 23[]

Siten on neuvostoviranomaisten taholtakin tunnustettu, että vangitsemiset ja karkotukset olivat olleet laittomia.

D. Adressi Suomen Hallitukselle

Inkerissä tapahtuneiden joukkovangitsemisten ja pakkosiirtojen johdosta laadittiin Kelton seurakunnassa 1930-luvun alussa adressi lähetettäväksi Suomen hallitukselle. Adressi saapui Suomen ulkoasiainministeriöön toukokuun 9 päivänä 1931, ja Suomen hallitus käsitteli sen aikanaan. 1[] Adressissa oli selostus Inkerin suomalaisen väestön siirroista, työnormeista ja muista yli väestön voimien käyneistä vaatimuksista. Adressi laadittiin ja siihen kerättiin allekirjoituksia suuressa salaisuudessa. Sen alle oli saatu noin 80 nimeä, tai pelon vuoksi merkittyinä nimien alkukirjaimet. Sekä adressin laatimistilaisuuden alussa että lopussa pidettiin polvirukous. Vanhankylän, Oravan- ja Kolpinankylän miehet laativat sen. Koko tilaisuuden ajan oli yksi miehistä ulkona vartiossa, etteivät vastustajat pääsisi yllättämään. Polkupyörälähetti esitti luotettaviksi tunnetuille henkilöille adressin allekirjoitettavaksi. Adressia piilotettiin yksi yö samovaarin käyrässä savutorvessa, toinen yö Antti Jääskeläisen ruumenkasassa; sitten se vietiin Suomen Pietarin pääkonsulinviraston pihalla olleeseen jätelaatikkoon, josta Oravankylän miehet veivät sen viimein pääkonsulinvirastoon.

Adressin laatijat kavallettiin kuitenkin Neuvostoliiton valtiolliselle poliisille. Eri puolilta saapuneet tiedot kertovat, että eräs saarnaajana esiintynyt Kelton mies suoritti ilmiannon. Adressin johdosta vangittiin yli 20 miestä, joista Antti Jääskeläiselle langetettiin ensin kuolemantuomio, joka sitten muutettiin kymmeneksi vuodeksi karkotusta. Tuomiossa mainittiin kymmenen kaupunkia, joita sataa kilometriä lähemmäksi hän ei saanut tulla. Hän kuoli Keski-Aasiassa vuonna 1944. Toiset 3 allekirjoittamisesta vangitut tuomittiin 3-8 vuoden vankeus- tai pakkotyörangaistuksiin. Adressi on oikeinkirjoitusvirheineen seuraava:

Hätähuuto Inkeristä.

Suomen veljet, saman äitin lapset,
Kaikki nuoret, niin myös harmaahapset.
Kuulkaa -- huuto kuuluu teille -- mistä?
Veljiltänne, täältä Inkeristä...
Tuskan huuto aivan hätäinen.
-- Oonhan veljes, vaikka vähäinen.

Mistä sanat saatavissa oisi
Kuvaella joilla hädän voisi?
Tään ainoan vain sanasen mä sanon
Oi auttakaa! näin hukkuvana anon
Ja muistakaa! Kun parempi osas on
Myös ottaa osaa veljes kohtaloon.

Tutut ovat jo Suomi-äitille Inkeri-lapsensa kärsimykset jo sen entisiltä ajoilta. Useasti ne lienevätkin olleet aivan yhteiset, mutta mitä nykyisiin tuskihimme tulee, niin tuntuisi ikäänkuin siltä, että olemme aivan epätoivon partaalla. Ei pienintäkään hellitystä kotkan kynsissä. Jos se ennenkin on syvälle kyntensä lyönyt, niin nyt se on aivan sydämen lävitse kamalat kyntensä upottanut. Eikä siihen vaikuta vanhojen valitukset, ei imeväisten itkut, ei raskasten vaimojen rukoukset. Armotta se repii ja raatelee ja ottaa kaikki, mikä on ottamisen arvoista tallaten liijan jalkoihinsa -- Pian on kauniista, ihanasta Inkeristämme musta murheinen muisto vain jälellä jos ei heti vain apua miltään taholta saavu.

Me Inkeriläiset olemme maata viljelevää kansaa, mutta maan omistusoikeus on meiltä otettu pois. Samoin karjaan kuin myös koteihimme nähden. Karjan hoito ei ole meiltä kielletty, mutta sen tuotanto otetaan meiltä pois melkein korvauksetta. Saa omistaa enemmänkin kuin yhden lehmän, mutta silloin joutuu kulakiksi (vaikka kyllä on yhdenkin lehmän omistajia kulakkeja) ja sitten tietää mitä siitä seuraa.

Talven pakkotöissä metsissä saimme enemmän sakkoja kuin palkkaa. Sakot nousivat viiteen sataan jopa tuhanteenkin ruplaan joka rahan puuttuessa useasta talosta vei kaiken omaisuuden.

Mitä tulee elämämme henkisiin oloihin, niin se on sammutettu melkein kokonaan. Täysin lakkautettu on pyhäkoulut, kylän-lukuset, hartauskokoukset, myös paikoin konfirmatsioni valmistus (rippikoulu). Pappimme ovat karkoitetut joista on yksi ainoa jälellä. Maallikkoja, jotka ovat näitten vartiopaikoille astuneet uhkaa myöskin turma; sillä heitä veroitetaan ja sakoitetaan yli voimien. Heidän omaisuudensa ryöstetään -- he saavat virua vankiloissa ja osa on heistä vankittuina viety kauas tuntemattomille maille toisten kansamme lasten mukana.

Niin kutsutuissa kansa kouluissa ovat jumalattomat opettajat, jotka tyrkyttävät lapsille sekä aikuisille törkeää jumalattomuutta ja ovat samalla hallituksen kätyreitä, ottaen ylös kaikki kuulemansa ja näkemänsä, vieden viestinsä vieraille korpeille ja auttaen näitä ryöstöissä ja vankitsemisissa. Lapsillamme on koulupakko jonka pääsisältönä on, että lapsien on käytävä pyhä ja juhlapäivinä koulussa. Jos ei yhtenä, kahtena pyhänä lapsi mene kouluun, silloin määrätään joko raha sakko tahi pakkotyö vanhemmille esim. Pitkänperjantain pyhittämisestä on rankaistu mainituilla rankaistuksilla satoja vanhempia.

Mitä kollektivointiin tulee, niin merkitsee se, että vaatitaan vapaaehtoisesti luopumaan kaikista periaatteista niin henkisistä kuin aineellisista antamaan omaisuudensa yhteistalouteen ja menemään itse perheinensä ikiorjaksi. Päinvastaisessa tapauksessa ryöstetään omaisuus väkivallalla ja viedään orjiksi joko kaivos alueille, tahi muihin suuriin työpaikkoihin. Tämän pirullisen toimintansa menestymiseksi he raivaavat pois tieltä parhaimmat ainekset kansastamme, kuin esim. tuo kauhea riepoittelu Pääsiäsyönä, jolloin ei armahdettu, ei vanhuksia ei kapalolapsiakaan ei raskaita vaimoja eikä kovimpiakaan sairaita. Tämä kaikki tehdään mukamas laillisesti kun pakoitetaan muutamia typerämpiä köyhistä allekirjoittamaan päätökset, jotka ovat jo etukäteen valmistetut.

Kuule Suomi äiti Armas
Itkunääntä Inkerin
Kuin on mulle olo karvas,
Elonpäivä haike'in.

Tullut ompi tuskanpäivä,
murheenaika, kauhun vuo,
Kolkko kylmä öinen häivä,
– Sikspä huudan äitin luo.

Veljet Suomessa!

Lyhyein sanoin olemme tässä esittäneet todellisuuden, vähintäkään sitä suurentelematta pyytäen teitä käyttämään vallassanne olevat mahdolliset keinot, muistaen, että: ”Se kansa joka Jumalansa tuntee, rohkaisee itsensä ja menestyy.” prof. Dan. 11 1.32 v.”

(Allekirjoituksia vastaavat nimikirjaimet).

E. Reagointia Suomessa

NEP-järjestelmän aikana oli vakavasti pohdittu pappien lähettämistä Suomesta Inkeriin, ja Inkerissä oli 1920-luvulla elätetty toivoa pappien saamisesta. Mutta pakkokollektivoinnin aikana uskonnonvastainen taistelu Neuvostoliitossa kiihtyi kiihtymistään. Samalla jatkui syyttely, jonka mukaan ei-sosialistiset maat, kuten Suomi, yrittävät lähettää vakoilijoita Neuvostoliittoon. Siihen sammui Inkerissä toivo pappien saannista Suomesta.

Kun Inkeristä saapuneet pakolaiset ja monet sieltä palanneet Suomen kansalaiset toivat maahamme hälyttäviä tietoja siellä tapahtuneista uskonnonvainoista ja tuhansien inkerinsuomalaisten joukkosiirroista, Suomessa nousi voimakas vastavaikutus. Sanomalehdissä oli yksityiskohtaisia kuvauksia Inkerin tapahtumista, otteita mieltä järkyttävistä kirjeistä. Muistutettiin neuvostohallitusta Tarton rauhansopimuksesta ja vedottiin Suomen hallitukseen, että se tuon sopimuksen toisena osapuolena koettaisi estää inkerinsuomalaisten tuhoamisen.

Helsingissä Vanhassa ylioppilastalossa pidettiin maaliskuun 22 päivänä 1931 heimo- ja ylioppilasjärjestöjen koolle kutsuma kansalaiskokous, jossa kuultiin yksityiskohtainen kuvaus tilanteesta Inkerissä. Kokouksessa laadittiin huolestunut ja voimakas vastalause sen ”ennen aavistamattoman vainon ja väkivallan johdosta, mikä vallitsi valtiollisyhteiskunnallisella, kansallisella, kirkollisella ja taloudellisen elämän alalla”. Murhemielin todettiin, että “kansan elämää ja olemassaoloa uhkaava toiminta tapahtuu sivistyneen maailman ja sitä edustavien valtiomahtien välinpitämättömästi ja kylmästi syrjästi katsoessa”. Myös vedottiin Tarton rauhansopimukseen. Sanomalehdet kaikkialla julkaisivat tämän vastalauseen. Samanlaisia vastalausekokouksia pidettiin sitten eri puolilla Suomea.

Helsingin ja Turun yliopistojen sekä Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnat pitivät maaliskuun 29. päivänä 1931 kokouksensa, joissa päätettiin muun muassa ehdottaa, että ”Suomen Ylioppilaskuntien Liitto ottaisi lähimpään työohjelmaansa Inkerin kysymyksen tunnetuksi tekemisen ulkomailla, ja annettiin ylioppilaskunnan puhemiehistön tehtäväksi saattaa yliopiston rehtorin sekä maan pää- ja ulkoministerin tietoon ylioppilaskunnan syvän huolestumisen tunteet Inkerin viimeaikaisten tapausten johdosta.”

Samansuuntainen kansalaiskokous pidettiin Vanhassa ylioppilastalossa huhtikuun 3. päivänä 1931 Heimojärjestöjen Keskusvaliokunnan toimesta. Sen laatimassa ponnessa esitettiin muun muassa, että Suomen hallitus saattaisi Inkerin asian ulkovaltojen hallitusten ja Kansainliiton tietoon.

Suomessa toiminut Inkeriläisten Toimikunta teki huhtikuun 19 päivänä 1931 Suomen hallitukselle esityksen, että se vaikuttaisi Neuvostoliiton hallitukseen, niin että tämä lopettaisi karkotukset Inkerissä ja palauttaisi karkotetut entisiin oikeuksiinsa tai sallisi heidän tulla Suomeen taikka muihin maihin. 3[]

Sama Inkeriläisten Toimikunta lähetti huhtikuun 12 päivänä 1931 ”maailman kaikille tietotoimistoille” Inkerin kysymyksestä julkilausuman, jossa selostettiin hälyttäviä tapauksia Inkerissä ja Tarton rauhansopimusta.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa käsiteltiin huhtikuun 15 päivänä 1931 ”tilannetta sen huolestumisen johdosta, minkä viimeaikaiset tapahtumat Inkerissä ovat maassa ja eduskunnassa aiheuttaneet“. Ulkoministeri teki selkoa Inkerissä tapahtuneista karkotuksista sekä ”niistä toimenpiteistä, joihin hallitus syntyneen tilanteen johdosta on toistaiseksi ryhtynyt”. 4[]

Suomen pääministerille esittivät lähetystöt huhtikuun 19 päivänä 1931 ”Kansalaisten ja heimojärjestöjen avoimen kirjeen” sekä Tampereen, Turun ja Viipurin kansalaiskokouksissa laaditut pöytäkirjat julkilausumineen. 5[]

Suomen hallitus antoi huhtikuun 16 päivänä 1931 Neuvostoliiton hallitukselle nootin Inkerin asiassa. Siinä sanotaan, että suomalaisen väestön karkottamisella Inkeristä järkytetään Tarton rauhansopimuksessa luvatun itsemääräämisoikeuden perusteita ja että Suomen hallitus ”toivoo hartaasti, että Neuvostohallitus on löytävä sopivat keinot, joilla Suomessa nykyään vallitsevan huolestumisen syyt saadaan eliminoiduiksi”. 6[] (Nootissa ei siis tehty sellaisia yksityiskohtaisia ehdotuksia, joita Inkeriläisten Toimikunta oli esittänyt.)

Suomen ulkoasiainministeri Aarno Yrjö-Koskisella ja Neuvostoliiton ulkoasiainkomissaari M. M. Litvinovilla oli Genevessä huhtikuun 18 päivänä 1931 neuvottelu ”Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista”. Siinä lienee myös käsitelty Inkerin kysymystä. 7[]

J. V. Snellmanin 125-vuotispäivänä toukokuun 12 päivänä 1931 järjesti Akateeminen Karjala-Seura Inkerin asian johdosta hiljaisen mielenosoituksen Helsingissä Neuvostoliiton lähetystötalon edustalle Albertin- ja Bulevardinkadun kulmaan. Kulkueen etunenässä kannettiin Inkerin ja seuran omaa lippua suruharsoin verhottuna. Seuran joukko seisoi lähetystötalon luona hiljaa sen ajan, jonka Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan pitkän mielenosoituskulkueen marssi pitkin Bulevardia ja myös Neuvostoliiton lähetystötalon ohi kesti. Kulkueeseen yhtyivät myös Akateeminen Karjala-Seura ja Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunta. Kulkue ryhmittyi Snellmanin patsaan ympärille. Suruharsoon verhottu, inkeriläisten ylioppilaiden tuoma Inkerin lippu sijoitettiin patsaan edustalle. Patsaalla pidetyssä seppelepuheessa käsiteltiin Inkerin suomalaisten huolestuttavaa tilaa.

Suomen piispat esittivät Inkeri-julistuksen Suomen kristikansalle. Julistus luettiin Suomen kirkoissa sunnuntaina toukokuun 10 päivänä ja kuului seuraavasti:

”Surulliset viestit kertovat kansamme usko- ja heimoveljiä rajamme takana kohdanneista raskaista kärsimyksistä. Heitä viedään tuhansittain pois kodeistansa, vieraan väestön siirtyessä heidän asuinsijoilleen ja ottaessa heidän työnsä hedelmät haltuunsa. Syy tähän veljiämme kohdanneeseen vainoon on se, että he, noudattaen Jumalan käskyä, ovat pitäneet isäinsä niin hengellistä ja henkistä kuin aineellistakin perintöä pyhänä, ovat sitä uskollisesti vaalineet ja tunnollisella ahkeruudella pyytäneet sitä kartuttaa. Nyt sitä koetetaan heiltä riistää ja saattaa heidät vierailla paikkakunnilla sortumaan. -- Meillä ei ole aineellisia keinoja auttaaksemme veljiämme tässä heitä kohdanneessa sorrossa, mutta me voimme heidän puolestaan kohottaa sydämemme kansojen Kaikkivaltiaan Kaitsijan puoleen, anoen Häneltä heille apua. Tapahtuuhan tässä mitä huutavin rikos Hänen omia pyhiä säännöksiänsä vastaan. Kehoitamme sentähden Suomen kristikansaa sunnuntaina, toukok. 10 pnä esirukouksissaan kantamaan sorrettujen veljiemme hädän armollisen Jumalan eteen anoen, että Hän tahtoisi heidät hädässä pelastaa. Papisto järjestänee silloin jumalanpalveluksen yhteydessä tai erillisesti tilaisuuden niille, jotka tahtovat muistaa veljiämme heidän hädässään, saada yhdessä kantaa rukouksensa Jumalan, meidän armollisen Isämme eteen. Lauri Ingman. J. R. Koskimies. Erkki Kaila. Jaakko Gummerus. Max von Bonsdorff.” 8[]

F. Ulkomailla Herännyt Huomio

Inkerinsuomalaisten pakkosiirtoihin kiinnitettiin pian huomiota myös ulkomailla. Sanomalehdet kirjoittivat niistä ja uskonnon vainoista Inkerissä. Englannin parlamentin alahuoneessa suoritettiin huhtikuun 27 päivään 1931 mennessä kolme kertaa Inkeriä koskeva kysely ulkoministerille. 9[]

Tieto esirukousten pitämisestä Suomen kirkoissa Inkerin kärsivän kansan puolesta levisi Inkeriin Suomen yleisradion välityksellä, tuli yleisesti tunnetuksi ja oli sikäläisille suomalaisille suureksi lohdutukseksi.

Joukkosiirrot Inkerissä pysähtyivät joksikin aikaa, mihin olivat osaltaan vaikuttaneet Suomessa ja muissa maissa väestönsiirtojen johdosta esitetyt vastalauseet.

Neuvostohallituksen taholta annettiin toukokuun 17 päivänä 1931 vastausnootti Suomen hallitukselle Inkerin asiassa. Nootissa todetaan, että Neuvostoliitolle vihamieliset järjestöt koettavat estää pyrkimyksiä Leningradin alueella asuvien suomalaisten talonpoikain aineellisen tilan auttamiseksi kollektiivitalouksia luomalla. Siinä syytetään Suomen hallitusta siitä, että se on sallinut maassa vihamielisen kiihotuksen.

Ylioppilaiden mielenosoituksen johdosta kävi Neuvostoliiton lähettiläs I. M. Maiski toukokuun 13 päivänä 1931 esittämässä vastalauseen Suomen ulkoasiainministeriössä. 10[]

Vuodesta 1933 lähtien pakkosiirrot Inkerissä jatkuivat jälleen ja uskonvainot yltyivät. 11[] Vuosina 1935 ja 1936, jopa Suomen talvisotaan saakka kiinnitti Suomen, Skandinavian ja muidenkin maiden lehdistö huomiota Inkerin tuhoisiin tapahtumiin.

Varsinkin kirkollisia ja uskonnollisia piirejä vaati kristillinen rakkaus sanomaan ja tekemään jotain Inkerin hyväksi. Ruotsinmaalainen lehti Nya Dagligt Allehanda vaati vuonna 1935 maansa hallitusta vaikuttamaan, että Suomen hallitus vetoaisi Inkerin ja Karjalan asiassa Kansainliittoon, jonka jäseneksi Neuvostoliitto oli otettu vuonna 1934, ja että Punaisen Ristin välityksellä lähetettäisiin auttamaan Inkerin ja Karjalan väestöä.” Kansainliittoon vetoamista olivat esittäneet myös Suomen sanomalehdet.

Vuonna 1936 oli Visbyssä yleisessä pohjoismaisessa pappeinkokouksessa käsiteltävänä Inkerin luterilaisen kirkon vaino. Tuohon kokoukseen oli Suomesta kutsuttu vieraaksi Inkerin kirkon entinen seurakunnanhoitaja Aatami Kuortti. ”Kokouksessa osoittautui olevan vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka päättävästi sanoivat asettavansa arvovaltansa ja vaikutuksensa Inkerin hyväksi toimivan liikkeen käytettäväksi.” 13[]

Hollannissa toimiva Veljeysliitto” jätti vuonna 1936 Kansainliiton sihteerille kirjelmän, jossa Kansainliittoa kehotettiin ottamaan Inkerin kysymys vakavasti harkittavaksi. Kirjelmässä sanottiin muun muassa: ”Alleviivaamme ennen kaikkea sitä, että melkein kaikki tämän syvästi uskonnollisen kansan kirkot ovat suljetut tai muutetut toisia tarkoituksia palvelemaan, että niiden papit ovat kärsineet väkivaltaisen kuoleman tai joutuneet pakkotyöleireihin, että uskonnon opettaminen lapsille on kokonaan kielletty ja että rauhalliset uskovaiset kaikenlaisin verukkein, usein jopa aivan ilman syyn varjoakaan, karkoitetaan Siperiaan... Suomalaista alkuperää olevat Neuvosto-Venäjän kansalaiset halutaan yksinkertaisesti hävittää, ja heitä vainotaan niin itsepintaisesti juuri sentähden, että heidät tunnetaan syvästi hurskaaksi kansaksi, joka erikoisesti on kiintynyt isäinsä uskontoon.” 14[]

Aatami Kuortin kirja "Pappina, pakolaisena ja pakkotöissä” käännettiin vuonna 1935 ruotsiksi ja hollanniksi.

Inkerin pakolaisjärjestöjen edustaja, maisteri Kaapre Tynni sai näinä vuosina puhua Inkerin kysymyksestä Englannin parlamentin jäsenille, ja Canterburyn arkkipiispa otti hänet vastaan.

Heimopäivien yleinen heimokokous vuoden 1936 alussa julkaisi ”vetoomuksen koko maailman oikeudentuntoon” Siinä puhutaan pakolaisten kotiseuduista, joilla ”entistäkin ankarampana raivoaa uskonnollinen ja kansallinen vaino ja nälänhätä” ”He rukoilevat vain kansojensa ja omaistensa pelastamista väkivaltaiselta siirtämiseltä kaukaisiin maanosiin, vapaan uskonnonharjoituksen turvaamista, alkeellisimpia, heille jo juhlallisesti vakuutettuja kansallisen sivistyksen ja koskemattomuuden oikeuksia”, sanotaan vetoomuksessa. 16[]

Vuoden 1937 alussa ulkoministeri Rudolf Holsti teki vierailun Moskovaan. Palattuaan siltä hän sanoi ”oltavan oikeutettuja odottamaan, että Tarton rauhasta alkaen molempien maiden välillä esiintyneet erimielisyydet saadaan tasoitetuksi”. 17[] Mitään parannusta inkerinsuomalaisten asemaan ei kuitenkaan tullut.

Kun lukee noiden aikojen neuvostoliittolaisia sanomalehtiä -- myös suomenkielistä Vapautta -- toteaa niissä kiihkeästi toistettavan yhdistelmää: Maatalouden kollektivointia sekä uskonnon ja luokkavihollisten hävittämistä on yhä tehostettava.

Vapaus-lehdessä ei ollut mainintoja Inkerin väestön pakkosiirroista. Mutta sen ”Jumalaton” -sivulla 22.12.1933 väittää Mikko Kaasolainen, että Suomen papit ja piispat ovat organisoineet ”neuvostovastaista rukouspäivää inkeriläisten kulakkien puolesta. Täkäläisiä kulakkeja tahdottiin silloin esittää maailmalle jonkunlaisina uskonmarttyyreinä” Sitten hän on lainaavinaan Suomessa pidettyjä puheita, mutta lainaukset vaikuttavat väärennetyiltä.

Muutenkin on Vapaudessa mainintoja pakkotyöleireistä vain ohimennen. Kirjoituksessa valtiollisen poliisin 25-vuotispäivän johdosta sanotaan: ”Itämeren-Valkeameren kanavan rakentaminen ym. ovat kirkkaina osoituksina OGPU:n suorittamasta valtavasta kasvatustyöstä entisten vihollistemme ja rikollisten uudestikasvattamiseksi työnihmisiksi” 18[]

II Valtion Kiristyvä Uskonpolitiikka Ja Jumalattomuuspropaganda

1. Stalinin Uskontopolitiikka

Vuonna 1927 annettiin laki lepopäivistä vuotta 1928 varten. Sen mukaan Venäjän (RSFSR) SFN Tasavallan toimeenpaneva keskuskomitea päätti vapaapäivistä. Työnteko kiellettiin tammikuun 1. päivänä (uudenvuoden päivänä), tammikuun 22 päivänä (Pietarin verisunnuntaina), maaliskuun 12 päivänä (itsevaltiuden kukistuminen), maaliskuun 18 päivänä (Pariisin kommuunin päivänä), toukokuun l päivänä (Vapun päivänä) ja marraskuun 7 ja 8 päivänä (lokakuun vallankumouksen vuosipäivänä, joka vanhan luvun mukaan vastasi lokakuun 25 ja 26 päivää). Sopimalla läänien ammattiliittojen kanssa saivat työosastot näiden vapaapäivien lisäksi määrätä seitsemän eri lepopäivää vuodessa ottamalla sitä tehdessään huomioon paikalliset kansallistavat, väestön kokoonpanon jne. Tällöin ilmeisesti saatiin julistaa eräät kirkolliset juhlapäivät vapaapäiviksi. 1[]

Leningradin alueen työosasto oli sopinut ammattiliittojen neuvostojen kanssa vuoden 1929 juhlapäivistä. Työnteko kiellettiin seuraavina juhlapäivinä: tammikuun 1 päivänä (Uusi vuosi), tammikuun 22 päivänä (Leninin kuolinpäivä), maaliskuun 12 päivänä (itsevaltiuden kukistumispäivä), maaliskuun 18 päivänä (Pariisin kommuunin päivä), toukokuun 1 ja 2 päivänä (vappu), toukokuun 3 päivänä (tavallinen lepopäivä, jos sen edestä työskennellään myöhemmin), toukokuun 4-6 päivänä (pääsiäinen), kesäkuun 24 päivänä (helluntai), elokuun 6 päivänä (kirkkopyhä, lienee Kirstuksen kirkastumisen päivä, jollainen on Suomen ordoksisen kirkon juhlakalenterissa), marraskuun 7 ja 8 päivänä olivat vallankumouksen muistopäivät (vanhan ajanlaskun mukaan oli vallankumouksen päivä 25 päivänä lokakuuta) ja joulukuun 25 ja 26 päivänä oli joulu.

Uudenvuodenpäivä 1.1 oli yhtä hyvin maallisluontoinen kuin kirkollinen juhlapäivä. Käyttämällä sunnuntaista nimitystä ”tavallinen lepopäivä” bolševikkiviranomaiset kiersivät varmaan tahallaan sanan sunnuntai, joka on venäjäksi voskresenje = ylösnousemus. Tämä nimi olisi saattanut mieleen Kirstuksen ylösnousemuksen, josta nimitys johdetaankin. 2[]

Vuotta 1929 varten annettiin vielä virallinen valtiollinen määräys neljän kirkollisen juhlan vietosta. Sunnuntait oli kuitattu nimityksellä ”tavallinen lepopäivä”, mutta vappua seurannut sunnuntai sallittiin viettää vapaapäivänä vain sillä ehdolla, että sen päivän edestä työskennellään myöhemmin. Venäjän ortodoksisilla kristityillä oli muitakin kirkollisia juhlapäiviä kuin mainitut neljä juhlaa, mutta ne jätettiin määräyksessä huomioon ottamatta. Huomattava on vielä, että nämä juhlapäivät oli laskettu ”uuden luvun” mukaan.

Sitten, kaiketi vuodesta 1930 alkaen, valtio ei tunnustanut enää vuotuisia kirkollisia juhlapäiviä virallisiksi juhla- tai vapaapäiviksi. Sanottuna vuonna hylättiin virallisesti kristillinen sunnuntaikin yleisenä lepopäivänä siirtymällä ”viisipäiväiseen keskeytymättömään työviikkoon”

Vuonna 1932 palattiin kuitenkin jälleen vapaapäivällä "keskeytyvään työviikkoon”, jolloin sunnuntai tuli olemaan yleinen vapaapäivä. Asiasta lausutaan: Alueen Tpk:n (= toimeenpanevan keskuskomitean) puhemiehistö päätti siirtää maaseudun neuvosto- ja kollektiivitaloudet, taloudelliset ja yhteiskunnalliset järjestöt 7-päiväiseen työviikkoon, jolloin kaikilla tulee olemaan yhteinen vapaapäivä. Sanotaan 7-päiväiseen työviikkoon siirtymisen olevan välttämätöntä piirijärjestöille siinä tapauksessa, että ne sijaitsevat kaupunkipaikoissa.

Vapaus-lehdessä ei mainita, mistä päivästä alkaen määräys astuu voimaan. Sunnuntai tuli olemaan yleinen lepopäivä.

Jo keväällä 1932 kansankomissaarien kollegio antoi kansanvalistusosastoille luvan koulutyön parantamiseksi ja vastuuttomuuden poistamiseksi siirtää koulut ”6-päiväiseen keskeytyvään työviikkoon” ottamalla huomioon paikalliset olot. Tällä tarkoitetaan sitä, että kuuden päivän jälkeen on vapaapäivä. 3[]

”Keskeytymätön työviikko” oli herättänyt yleistä tyytymättömyyttä muidenkin kuin uskovaisten taholla. Siksi sen kokeilu loppui lyhyeen.

Neuvostoliitossa stalinismia kunnioitettiin erehtymättömänä auktoriteettina kaikilla aloilla. Stalin kokosi leninismin opit kiinteäksi järjestelmäksi ja hän vetosi usein Leniniin. 1930-luvulla vedottiin jatkuvasti myös Stalinin puheisiin. 4[]

2. Järjestäytynyt Jumalattomuusliike

Neuvostoliiton jumalattomien liitto perustettiin vuonna 1926. Liiton nimi muutettiin myöhemmin ”Taistelevien jumalattomien liitoksi”. Ennen vuotta 1925 tekivät jumalattomuustyötä monet erilliset jumalattomien yhdistykset tai valistusosastot, kuten Leningradin läänin poliittinen valistuskeskus (Gubpolitprosvjet). 1[]

Jumalattomien liiton omaksi lehdeksi tuli ”Belbošnik” (Jumalaton), jota oli vuoden 1922 lopusta alkaen julkaissut Valtion valistusasiain kansankomisariaatin kustantamo. 2[] Sen rinnalla alettiin julkaista tieteellismetodista aikakauslehteä ”Antireligioznik” (Uskonnon vastustaja).

Liiton organisaatio muistutti vapaan valistusjärjestön organisaatiota, mutta käytännössä se oli Venäjän kommunistisen puolueen valvonnassa oleva valtion jumalattomuuselin, pääosalta myös sen ylläpitämä. Jumalattomien liiton tunnetuin johtaja vuosina 1929-1941 oli juutalaissyntyinen Jemeljan Jaroslavski (alkuperäiseltä nimeltään Minej Israilovits Gubelman).

Liiton valtakunnallinen kongressi pidettiin joka kolmas vuosi. Kongressien väliaikoina johti toimintaa rajattomin valtuuksin keskusneuvosto. Järjestön hallinnollinen jako seurasi valtakunnan hallinnollista jakoa. Siten sillä olivat tasavaltojen keskusneuvostot, hallintoalueneuvostot (esimerkiksi Itä-Siperia, Kauko-Itä), kansalliset alueneuvostot (kuten Karjala ja Tataria), tai entisiä läänejä vastanneet alueneuvostot, oblastien neuvostot (kuten Leningradin ja Moskovan alueen neuvosto). Alueet jakaantuivat rajoneihin eli piireihin, joilla oli piirineuvostonsa. Niiden alaisina olivat sitten pakkokollektivoinnin aikana KTA:n (konetraktoriasemien) polit-osastot tai jumalattomat tuki-jatšeikat ja jumalattomuussolut tai jatšeikat.

A. Jumalattomuusliiton Leningradin Alueneuvosto

Jumalattomuusliiton Leningradin alueneuvoston alaisuuteen kuului muun muassa Inkeri. Alueneuvosto sijaitsi Leningradissa Zeljabovinkatu 25:ssä (entinen Iso tallikatu). Leningradin alueen (oblastin) piirijakoa oli eri aikoina muuteltu, mutta vuonna 1936 se oli jakaantuneena kuuteen piiriin eli rajoniin:

  1. Krasnoje-selon,
  2. Krasnokvardeiskin eli Hatsinan,
  3. Slutskin (entinen Pavlovskin),
  4. Vsevolovskin eli Rääpyvän,
  5. Parkalan ja
  6. Toksovan (aikaisemmin Kuivaisin) rajoniin. 3[]

Alueneuvosto lähetti rajoneihin jumalattomuustyön ohjelmia ja valvoi, että niissä levitettiin jumalattomuutta. Inkerin suomalaisia seutuja varten oli alueneuvostolla suomalainen toimitsija A. Petriläinen, joka kirjoitteli uskontoa vastaan, selosti jumalattomuustyön organisointia Vapauslehdessä, kävi rajonin jumalattomain konferensseissa esitelmöimässä ja perusti kyliin muun muassa kolhooseihin uskonnonvastaisia soluja. 4[] Samoin on mainittu TJ L:n instruktöörinä Kalanti. 5[]

Alueneuvosto järjesti ”valistustalossaan” Leningradissa Zeljabovan katu n:o 25:ssä uskonnonvastustaja-aktiivien kokouksia, joihin maaseudulta matkustaville maksettiin matkakulut. Samoin se järjesti Leningradissa suomalaisessa valistustalossa neuvottelukokouksia saman talon aktiivien kanssa.

Alueneuvosto saattoi vedota puoluejärjestöön sellaisessa rajonissa, jossa ei ollut järjestettynä tai jossa ei toiminut rajonin jumalattomuuselin. Puoluejärjestö katsoi silloin velvollisuudekseen tarttua tähän kysymykseen.

Alueneuvosto levitti ajankohtaisia iskulauseita alaisilleen. Kun olivat meneillään oikeudenkäynnit trotskilaisia tai muita “kansanvihollisia” vastaan, silloin julistettiin: ”Uskonnonvastainen työ on taistelua onnellisen elämän puolesta -pappeja, lahkolaisia ja muita kansanvihollisia vastaan.” Uskovaisia kehotettiin tällöin syyttämään ”agitaatiosta trotskilaiskonnien puolesta” 6[] Tunnuslauseisiin kuului myös: ”Uskonnonvastainen työ on tieteellisten katsomusten juurruttamista joukkoihin.” Leningradin jumalattomuustyön johtajilla oli vuonna 1937 neuvottelu Inkerissä sijaitsevan Pulkovan tähtitieteellisen havaintolaitoksen henkilökunnan kanssa siitä, miten tähtitiedettä voitaisiin käyttää jumalattomuustaistelussa. 7[]

Alueneuvoston taholta annettiin ohjelmia alaisille jopa kuukausittain. Niinpä syys-lokakuuksi 1934 vaadittiin suoritettavaksi

  1. jumalattomuusjärjestöjen jäsenten uudelleen rekisteröinti,
  2. tilattava Bezbošnikin instruktiivinen julkaisu,
  3. tehtävä uskonnonvastaisen opiskelun suunnitelma lukuvuodeksi 1934-1935,
  4. värvättävä oppilaita uskonnonvastaiseen itseopiskelu-instituuttiin,
  5. perustettava jumalattomien jatšeikkoja,
  6. koottava sato jumalattomien kylvöpalstoilta ja kunnostettava palstat seuraavaksi vuodeksi,
  7. tehtävä laajaa joukkotyötä uskonnollisten pyhien, Mikkelinpäivän ja Pyhäinmiesten päivän luokkaluonteen paljastamiseksi. 8[]

Vuonna 1937 todetaan jumalattomien taholta: "Uskonnolta on hävitetty taloudellinen perusta.” Mutta samalla todetaan: “Tottumuksen voima on hirvittävä voima.” 9[] Samaan aikaan viljeltiin iskulauseita: ”Papit juovuttavat uskonnollisissa harhoissa olevia vähemmän lukutaitoisia ihmisiä. On käytettävä jokaista pappien järjestämää tilaisuutta hyväksi paljastaaksemme joukoille heidän sovettivastaiset puuhansa. -- Vaitiololla ei saa sivuuttaa tilannetta, jota voipi käyttää joukkojen poisvetämiseksi pappien vaikutusvallan alta.” 10[]

Vuonna 1934 järjestettiin Leningradissa viisi uutta uskonnonvastaista prikaatia ja pidettiin 54 uskonnonvastaista kokousta suomalaisissa kolhoositalouksissa, joten alueneuvosto tai Leningradin suomalainen valistustalo saattoi sivuuttaa Inkerin jumalattomien rajonijärjestöt. 11[]

Alueneuvosto järjesti Inkerissä vuonna 1934 kilpailun jumalattomuustyössä. Jumalattomien liitto oli varannut kilpailupalkintoihin 30'000 ruplaa. -- Leningradin alueella oli vuonna 1938 yli 75'000 jumalattomuusjärjestön jäsentä eri kansallisuuksista, suomalaiset mukaan luettuina. 12[]

Jumalattomuusliiton Leningradin alueen konferenssi pidettiin marraskuun 16 päivänä 1938. Siihen oli hankittu tiedemiesten alustuksia uusien virikkeiden saamiseksi jumalattomuustyöhön.13 Eräät lehtikirjoitukset viittaavat siihen, että uskonnonvastainen työ oli vuonna 1938 taantunut Neuvostoliitossa. 14[]

B. Uskonnonvastainen Toiminta Rajonien Puitteissa

Rajoneissa pidettiin jumalattomien rajonikonferensseja, jotka valitsivat jumalattomien rajonineuvoston. Tätä nimitettiin ”orgbyroksi”

Kun vuonna 1934 oli piireissä järjestetty kilpailu uskonnonvastaisesta työstä Jumalattomien liiton luvatessa palkintoja, Tosnan piirin eli rajonin neuvosto asetti itselleen seuraavat tehtävät:

  1. kiinnittää kymmenen toimitsijaa uskonnonvastaiseen työhön,
  2. perustaa uskonnonvastaiset solut kymmeneen kollektiivitalouteen,
  3. lähettää kyliin ja kollektiivitalouksiin kuusikymmentä vuosikertaa 'Bezbošnik'-lehteä,
  4. tilata kollektiivitalouksiin kahdenkymmenenviiden ruplan arvosta uskonnonvastaista kirjallisuutta,
  5. järjestää piiriin kiertävä uskonnonvastainen koulu ja perustaa piirin keskukseen uskonnonvastaiset kurssit viidelletoista henkilölle, 6) värvätä uskonnonvastaiseen itseopiskelu-instituuttiin sata opiskelijaa, 7) kylvää ja korjata vähintään neljä hehtaaria peltomaata uskonnonvastaisen työn hyväksi,
  6. järjestää kaksi uskonnonvastaista radiolähetystä ja kolmekymmentä uskonnonvastaista radioluentoa,
  7. perustaa yhdeksän uskonnonvastaista tutkijasolua,
  8. perustaa yksi täysin jumalaton kollektiivitalous ja
  9. järjestää kaksikymmentäviisi uskonnonvastaista opiskelupiiriä.

Samanlaisia tehtäviä ovat itselleen asettaneet muutkin jumalattomien rajonineuvostot. 15[]

Volosovan rajonissa oli järjestetty uskonnonvastainen orgbyro, johon kuului viisi henkeä, mutta valiteltiin, ettei se saanut työtään käyntiin. 16[]

Vuonna 1935 pääsiäisen tienoilla sanottiin järjestetyn esikaupunkipiirissä, johon kuuluivat mm. Valkeasaari, Keltto, Rääpyvä, Lahti, Ropsu, Tuutari ja Inkere, 17[] uskonnonvastaisia joukkotilaisuuksia kaikkialla maaseudulla. Kollektiivitalouksissa ynnä muissa järjestettiin 94 uskonnonvastaista tilaisuutta, joissa oli väkeä 7'430 henkeä. Julkaistiin 34 pääsiäisenvastaista seinälehteä, perustettiin 20 uutta jumalattomien järjestöä, joihin liittyi 1'846 henkilöä, ja entisiin liittyi 509 uutta jäsentä. Järjestettiin kolme uskonnonvastaista näyttelyä. Kaikkiaan järjestettiin 225 uskonnonvastaista tilaisuutta. Tämän lisäksi taisteltiin rippikoulua vastaan. Tällaisista saavutuksista kertoo A. Petriläinen. 18[]

Toksovan rajonin käsittävä jumalattomien konferenssi pidettiin maaliskuun 9 päivänä 1937. Siinä valittiin kolmetoistahenkinen jumalattomien neuvosto johtamaan uskonnonvastaista työtä rajonissa. Oli todettu, ettei tällainen neuvosto toiminut kahteen vuoteen. Mainittiin rajonissa olevan 166 jumalattomien liiton jäsentä. Todettiin, että vanhat tavat ja tottumukset vaikuttivat vielä ”vähemmän kehittyneiden” ihmisten keskuudessa.

Syytettiin, että ”suomalainen papisto agentteineen suorittaa uskonnon harhoissa kulkevien keskuudessa neuvostovastaisia parjauksia ja pelottelee uskonnollisia ihmisiä kaikenlaisin vainotoimenpitein”. 19[]

Hatsinan piirissä pidettiin heinäkuussa 1937 rajonikonferenssi, johon oli saapunut 52 edustajaa. Heidän sanottiin edustaneen 32 jumalattomien jatšeikkaa ja niiden 692 jäsentä. (Edustajia lienee ollut paitsi suomalaisia, myös venäläisiä ja virolaisia.)

Mukana ollut alueneuvoston edustaja väitti, että jumalattomuusjärjestöissäkin oli ollut tuholaisia, jotka olivat saattaneet uskonnonvastaisen työn täysin rempalleen. (Tuohon aikaan haettiin ja syytettiin kaikkialla niinsanottuja ”tuholaisia”, joita siis löydettiin myös jumalattomuusliikkeestä.)

Pappeja syytettiin tuossakin konferenssissa ankarasti. Alueneuvoston edustaja väitti heidän järjestäneen lakien vastaisia rahankeräyksiä. Toveri Repne, joka lienee ollut virolainen, kertoi, että rajonissa oli vielä tuolloin käytössä useita kirkkoja ja että niillä "aktiiveja", so. kannattavia seurakuntalaisia. Hän tiesi kertoa pappien uudesta kavalasta taktiikasta, kuinka he näyttelevät sovettiystävällisyyttä selittäen ja tulkiten kirjoissaan "Konstitutsiota" (Neuvostoliiton uutta perustuslakia), ”tietenkin oman etunsa mukaisesti”. Hän sanoi eräiden pappien menneen "kaksinaamaisuudessa” niin pitkälle, että he järjestivät kirkoissaan rukouksia ”johtajaimme terveyden puolesta” Toisaalta hän sanoi pastori A. Jaatisen käyneen niin röyhkeäksi, että oli muka kutsunut nuorisoliitto-organisaattorin kilpailuun siitä, kumpi saa enemmän väkeä, hänkö kirkkoon vai organisaattori orgklubille. Kokouksessa valitettiin, että kaikkein huonoimmin uskonnonvastainen työ menestyi vähemmistökansallisen väestön keskuudessa. Konferenssissa valittiin taistelevien jumalattomien rajonineuvosto, vaikka sellainen oli jo kerran valittu huhtikuussa. Neuvostolle laadittiin toiminnan tavoitteet. 20[]

Oranienbaum'in rajonin jumalattomien konferenssi kokoontui huhtikuun 3 päivänä 1937, siihen osallistui noin sata henkeä. Konferenssissa valittiin piirineuvosto, johon tuli kolmetoista henkeä. Todettiin, että rajonissa on neljätoista jumalattomien jatšeikkaa, joissa on ”yli 316 jäsentä. Ja yhä jatšeikkoja perustetaan.”

Uskonnonvastaista työtä valitettiin kuitenkin heikoksi. Pappeja vastaan puhuttiin paljon: He värväävät parhaillaan nuorisoa rippikouluihin. He värväävät niihin alaikäisiä, joille sovettilakien mukaan on kielletty antamasta uskonnonopetusta. Papit ja niiden agentit sanovat trotskilaisia ynnä muita kansanvihollisia ”ristiveljikseen”.

Konferenssissa korostettiin, että nuorisoliittojärjestöillä oli erityinen tehtävä osoittaa rippikouluun aikoville rippikoulun todellinen luokkaluonne ja tarkoitus. Edelleen vaadittiin jokaiseen jumalattomien jatšeikkaan tilaamaan aikakauslehti ”Bezbošnik” (Jumalaton) tai "Antireligioznik” (Uskonnonvastustaja) sekä järjestämään niiden ääneenlukutilaisuuksia. 21[]

Samoihin aikoihin kuin Oranienbaumin rajoniin muodostettiin jumalattomien ”orgbyro” (neuvosto), tuli sellainen myös Krasnokvardeiskin (Hatsinan) rajoniin. Sen tehtävänä oli avustaa jumalattomien jatšeikkojen perustamista. Niitä sanotaan perustetun siihen mennessä vasta muutamia koko piiriin. Hatsinan rajonissa oli ollut jo vuosia aikaisemmin uskonnonvastainen piirineuvosto, mutta vuonna 1932 se oli lakannut toimimasta. 22[]

Tilastot koskevat kaikkia kansallisuuksia eikä vain suomalaisia. Niiden mukaan oli uskonnon vastaista työtä esikaupunkipiirissä yritetty tehdä lujasti. Järjestäjät ja puhujat suomalaisissa tilaisuuksissa olivat lähinnä Leningradiin asettuneita, Suomesta vapaussodan aikana tulleita punapakolaisia.

Suurista tilastonumeroista huolimatta saa Vapaus-lehdessä samoihin aikoihin kuitenkin lukea valituksia, ettei uskonnonvastainen työ luista tai että on laajoja alueita, joilla sitä ei tehdä, sekä että kaikkialla oli jatkuvasti uskonnon kannattajia. Esikaupunkipiiriin kuuluneen Kelton pitäjän Vanhankylän kolhoosiin perustettiin jumalattomien solu, mutta saman vuoden lokakuussa valitettiin ”Vapaudessa”, ettei Keltossa enää toiminut yhtään jumalattomuusjärjestöä.

Vsevolovskin rajonista, johon uuden piirijaon jälkeen tuli kuulumaan muun muassa edellä mainittu Keltto, ilmoitettiin, ettei vuoden 1937 alussa ollut jumalattomien rajonineuvostoa eikä yhtään jumalattomien jatšeikkaa. Asiaan tarttui maaliskuussa 1937 tavallinen hallintoelin, rajonikomitean byro, joka valitsi kolmihenkisen jumalattomien orgbyron, mutta sukunimistä päätellen ei sen jäsenistä ollut yksikään suomalainen. Ilmoitettiin, että oli aloitettu jumalattomien jatšeikkojen ja uskonnonvastaisten opiskelupiirien perustaminen.“

Toksovan rajonissa sanottiin vuonna 1937 otetun jumalattomuustyössä "hyvä alku” Taistelevien jumalattomien jatšeikkoja mainittiin olleen 15 ja niissä jäseniä 210. Uskonnonvastaisista kysymyksistä oli ollut 25 selostustilaisuutta ja näissä kuulijoita 810. 24[]

Rajonien jumalattomuusneuvostoillakin saattoi olla erityisiä jumalattomuustyöntekijöitä, kuten alueneuvostoilla. 25[]

Erikoisuutena liittyi jumalattomuustyöhön maapalstojen kylväminen sen hyväksi. Viljelysmaata oli saatavana, kun "kulakkeja” oli karkotettu pois kodeistaan. Näillä jumalattomuuspalstoilla pyrittiin uhmaamaan Jumalaa näyttämällä, että maa kasvoi, vaikka Jumala oli hylätty. Olivat jääneet huomaamatta Jeesuksen sanat: ”Taivaallinen Isä antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin” (Matt. 5:45).

Jumalattomien palstoilla saatettiin joskus kylvää kaksi kasvitarhapenkkiä, joista toinen oli lannoittamaton ja jätettiin kokonaan hoitamatta eli muka Jumalan hoidettavaksi. Toinen taas lannoitettiin, perattiin rikkaruohoista ja kasteltiin. Sitten sanottiin: ”Jumala ei saanut penkissään mitään tulosta aikaan. Mutta jumalattomat saivat; siksi älkää välittäkö Jumalasta mitään.”

Toisaalta pyrittiin näillä viljelmillä hankkimaan lisävaroja jumalattomuustyöhön. Kyseisiä palstoja järjestettiin rajonielinten taholta. Tosnan rajonissa ilmoitettiin vuonna 1934, että keväällä päätettiin ”taistelevien jumalattomien aktiivin voimilla kylvää ja korjata vähintään 3 ha maata uskonnonvastaisen työn hyväksi”; saman vuoden heinäkuussa päätettiin kylvää neljä hehtaaria. Tuloksista ei kuitenkaan näkynyt lehdissä selostuksia, joten ne saattoivat olla huonot.

Yleensä näkyy Inkerissä jumalattomien rajonineuvostojen perustaminen olleen jollakin tavoin väkinäistä ja niiden vaikutus heikkoa. Rajonin konferensseilla yritettiin koota rivit jumalattomuustyöhön, mutta niidenkin vaikutus jäi heikoksi, liioiteltujen iskulauseiden esittämiseksi ja alueneuvoston työntekijäin selostusten kuuntelemiseksi. Harvoja ”rivejä” oli vaikeata saada taajoiksi. Tämä organisaatio sinänsä osoittaa kuitenkin, kuinka moninaisin keinoin jumalattomat pyrkivät uskonnon hävittämiseen.

C. Konetraktoriasemat Jumalattomuustyössä

Valtion taholta oli perustettu kyliin sinne tänne konetraktoriasemia (KTA), joista kolhoosit saattoivat maksua vastaan tilata pelloilleen traktoreita ja muita maanviljelyskoneita. 36[]

Näiden johtoon ja henkilökuntaan koetettiin saada luotettavia puoluehenkilöitä, jotka olivat jumalattomia. Niissä erotettiin vielä sisärengas ”polit-osasto” (poliittinen osasto), samoin puhuttiin KTA:n jumalattomien tukisoluista. 27[] Molemmat elimet saattoivat järjestää uskonnonvastaisia tilaisuuksia kirkollisina juhlapäivinä. KTA:ssa oli vielä erityisiä ”iskureita”, joille annettiin kiinteitä tehtäviä uskonnonvastaisessa työssä. Ne pitivät tarkkaa luetteloa paikkakunnan kirkossa kävijöistä ja muutenkin valvoivat valppaasti paikkakunnan uskonnollista elämää. Samalla ne olivat GPU:n (valtiollisen poliisin) asiamiehiä. Heidän toimestaan monet uskovaiset joutuivat vankiloihin, pakkotöihin ja kotiseuduiltaan siirretyiksi. 28[]

D. Jumalattomien Solut, Jatšeikat Ja Opintopiirit

Kouluihin perustetuista uskonnonvastaisista järjestöistä on kirjoitettu jo edellä. Erinimisiä jumalattomien järjestöjä pyrittiin niiden lisäksi perustamaan mitä moninaisimmille aloille: nuorisoliittoihin, ammattijärjestöihin ja maalle erityisesti kollektiivitalouksiin. Jumalattomien (tai taistelevien jumalattomien) ”solulla” tarkoitettiin pienintä jumalattomien järjestöä, jonka toimintamuodot saattoivat olla hyvin vaatimattomiakin. Nimitykset näyttävät kuitenkin jääneen epätarkoiksi, koska Leningradin suomalaisen keskikoulun jumalattomien järjestöä nimitettiin soluksi, vaikka se oli jäsenmäärältään suuri järjestö. Vapaus-lehden palstoilla käytettiin jumalattomien paikallisjärjestöistä venäjänkielestä lainattua nimitystä ”jatšeikka”.

Väellä ja voimalla pyrittiin aikaansaamaan jumalattomien jatšeikkoja kollektiivitalouksiin. Tarkoitus näkyy niistä ehdoista, joilla järjestöön otettiin jäseniä:

  1. Tulokkaan täytyi olla 14 vuotta täyttänyt. Sitä nuoremmat voivat liittyä ”neuvottelevalla äänioikeudella".
  2. Hänen oli täydellisesti katkaistava välinsä uskontoon.
  3. Hän lupautui aktiivisesti taistelemaan jumalattomien riveissä.
  4. Jäseneksi saattoi liittyä vain, jolleivät vanhemmat tai kasvattajat olleet vailla kansalaisoikeuksia. Kauppiaiden, kulakkien, pappien ja kirkonpalvelijain lapset eivät voineet liittyä jatšeikkaan.

Erinimisissä kerhoissa pyrittiin opiskellen syventymään jumalattomuuteen. Jatšeikan ja solun jäsenen tuli estää muita nuoria menemästä konfimaatio-valmistukseen eli rippikouluun, osallistumasta muihin hengellisiin tilaisuuksiin sekä pyhittämästä kirkollisia juhlapäiviä ja sunnuntaita. Näiden järjestöjen jäsenten tuli kaikkialla ”raportteerata” eli kannella uskovaisten toiminnasta. Heidän tuli hävittää kristillisiä tapoja ja tottumuksia, joiden voiman jumalattomuustyöntekijät olivat nähneet suunnattoman suureksi. Heidän tuli laatia julkilausumia uskovaisia ja seurakuntatyöntekijöitä vastaan ja vaatia kirkkojen sulkemista. Jumalattomuustilaisuuksien järjestäminen myös kuului heille. Nuorten parissa heidän tuli johdattaa keskustelu uskonnonvastaisiin asioihin. Oli myytävä jumalattomuuslehtiä ja hankittava niille tilaajia sekä luettava ääneen muille näitä lehtiä. Kolhoosin seinälehteen heidän tuli hankkia uskonnonvastaisia kirjoituksia.

Jumalattomuustyön tärkeyttä kolhooseissa korostettiin seuraavin väittein: Niissä kolhooseissa, joissa oli tilaa uskonnolle, oli huono sopu. Vain uskonnosta vapaa kollektivisti voi kehittää itsestään sovinnollisen, rehellisesti työskentelevän ja eteenpäin pyrkivän ihmisen. Oli osoitettava kolhooseissa, etteivät pellot kasva ”jumalan siunauksesta” Uskonto ei tee ihmistä onnelliseksi, vaan päinvastoin onnettomaksi, koska se saattaa ”jonkun taivaallisen hengen alaiseksi”. 29[] -- Kristittyjen oli tietysti helppo viitata siihen, että taivaallisen hengen alaisena ihminen on onnellinen, mutta jumalattomuudessa onneton, ja että kristillinen usko edistää sopua.

Jumalattomien jatšeikkoja kolhoositalouksiin perustettaessa neuvottiin työtä suunniteltaessa ottamaan yhteys jumalattomien liiton aluejärjestöön. Jatšeikkoja perustettaessa ei pitänyt huutaa eikä reklamoida. Oli ryhdyttävä sitkeään työhön. ”On muistettava oltavan tekemisissä ihmisten kanssa, joille uskonnolliset käsitteet ovat säilyneet sukupolvien perintönä.“ (Ohjaaja pelkäsi puhua uskonnollisesta vakaumuksesta.) Tarvittiin "sitkeää, tieteeseen, Leninin-Stalinin oppeihin perustuvan, elävän elämän esimerkkeihin nojautuvaa selvitystyötä”, jokapäiväisiin talouspoliittisiin ja kulttuurityön kysymyksiin liittyvää. Jumalattomien jatšeikkojen uskonnonvastainen työ oli vedettävä esille kolhoosilaisten kokouksissa, kulttuuritilaisuuksissa. ”Uskonnon vaikutuksen alaisia” neuvottiin lähestymään ja tekemään jatkuvaa selvitystyötä. Ohjaajat pitivät vaivannäön arvoisena uskovaisen saattamista epäuskoon. Sanottiin virheeksi ja asialle ”karhunpalvelukseksi” sitä, että uskonnonvastaisissa opiskelupiireissä heti alussa ryhdyttiin penkomaan uskonnollisten kirjojen sisältöä ja väittämään, että kaikki tuo oli pötyä ja valhetta. Jumalattomien piireissä oli alettava selvittää kehitysoppia ja luonnontieteitä, maapallon syntyä ja rakennetta, ihmisten syntymistä ja kehitystä. Vähitellen oli siirryttävä luokkataistelun ja kansojen historiaan, päivänpolitiikkaan ja kansainvälisiin tapahtumiin. Tämä selvitystyö oli yhdistettävä Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin uskontoa koskeviin lausuntoihin, oli selvitettävä uskonnon luokkaluonnetta. 30[] -- Tällainen on kuva korkeatasoisesta uskonnonvastaisesta opintopiiristä.

Tavattomalla voimalla yritettiin jumalattomien solu ja perustaa kollektiivitalouksiin. Sen puolesta rummutti Vapaus-lehti. Opettajia velvoitettiin perustamaan näitä soluja.

Toksovan rajonissa määrättiin alakeskikoulun opettaja jokaiseen kolhoosiin jumalattomuustyön selostajaksi ja jumalattomuusjärjestön perustamista niihin painostavaksi. Kun luonnontieteen opettaja Teider oli sellaisesta tehtävästä kieltäytynyt puolustellen, ”ettei hän voi sellaista teemaa instrukteerata, jossa pitää yhdistää uskontokysymys luonnontieteeseen”, häntä kuitenkin vaadittiin suorittamaan hänelle annettu tehtävä.“

Vuosien varrella Vapaus-lehdessä esitetyistä tiedoista voi päätellä, että jumalattomuusjärjestöjen perustaminen ja varsinkin niiden toiminnan ylläpitäminen oli jäänyt heikoksi.

Tosnan rajonissa Voiskorovan ja Pohin kyläneuvostojen alueen kaikkiin kolhooseihin perustettiin vuonna 1935 jumalattomien solut jumalattomien liiton Leningradin alueneuvoston toimitsijan toimesta. Mutta jo vuonna 1937 valitettiin, ettei koko Tosnan rajonissa tehty uskonnonvastaista työtä eikä yhdessäkään kolhoosissa ollut uskonnonvastaista solua.

Kelton pitäjästä kerrottiin, ettei siellä vuoden 1934 lopulla toiminut yhtäkään uskonnonvastaista piiriä, vaikka puoli vuotta aikaisemmin yksi sellainen oli perustettu Vanhankylän kollektiivitalous Murrokseen. Sitten kesällä 1935 iloisesti kerrottiin, että Kelton Sarvelaan oli perustettu jumalattomien järjestö.

Vuoleen seurakunnassa Lehtoin kyläneuvoston alueella oli vuonna 1937 vain yhdessä kollektiivitaloudessa jumalattomien jatšeikka, jonka oli järjestänyt opettaja Lindström.

Kun kolhoosilaisia ei toivotulla tavalla saatu liittymään jumalattomuusjärjestöihin, niin vuonna 1937 neuvottiin ottamaan niiden ”agro-opiskelun” ja luonnontieteellisten kerhojen ohjelmaan uskonnonvastainen työ.

Valtava oli jumalattomuuden kylvö, jota jumalattomuusjärjestöjen ohella suoritti Inkerin ja Leningradin suomalainen koululaitos ja jota harjoitettiin asevelvollisten keskuudessa. Väsymätöntä taistelua uskontoa, kirkkoa ja kristillisyyttä vastaan kävi julkinen sana, joka oli ainoastaan kommunistista ja jumalatonta. Näitä sitten täydensi harvamuotoinen niin sanottu ”vapaavalistustyö”

Kaikki tämä oli leppymättömän uskonnon viholliseksi julistautuneen valtion ja ainoan maassa sallitun kommunistisen puolueen valvonnassa ja määrättävänä. Lastenseimien, koululaitoksen ja kolhoosijärjestelmän välityksellä kiellettiin uskonnolta tyyssija kodeissakin, jotka kolhoosityö, vangitsemiset, karkotukset ja pakkotyö olivat hyvin pahasti hajottaneet. Lainsäädöksissä sanottiin uskonnonharjoituspaikoiksi kirkkorakennuksia - Inkerissä niin kansan rakastamia -, mutta siellä, missä kirkko vielä oli avoinna, nousi kysymys, mistä sinne saatiin enää seurakunta, ihmiset, joita estivät kirkkoon tulemasta kaikki yllä mainitut uskontoa vastaan hyökkäävät.

Sellaisessa puristuksessa jatkettiin Inkerissä kuitenkin monin paikoin vielä vuodesta toiseen sananjulistusta, sakramenttien hoitamista ja Kristuksen tunnustamista. Inkerissä oli hengellistä elämää vielä vuonna 1938, jolloin kaikki julkinen suomalainen luterilainen seurakuntatyö kiellettiin. Tätä elämää ja siitä käytyä taistelua saadaan seurata seuraavissa luvuissa.

3. Koululaitos Uskonnonvastaisessa Taistelussa

A. Pappisseminaarilaiset Karkotetaan Leningradista. Pappisseminaari Lakkaa Toimimasta.

Syksyllä 1925 perustettiin Leningradin saksalainen evankelis-luterilainen pappisseminaari kaikkia maan luterilaisia varten. Sen perustamisesta oli tehty päätös koko Venäjän evankelis-luterilaisessa kirkolliskokouksessa eli kenraalisynodissa vuonna 1924. Maan hallitus ei hyväksynyt laitoksen nimeen sanaa ”teologinen" eikä nimitystä ”seminaari”, koska se piti niitä ennen vallankumousta esiintyneinä nimityksinä, vaan se hyväksyi sen viralliseksi nimeksi ”raamattukurssit”. Sitä nimeä ei seminaari itse kuitenkaan koskaan käyttänyt. Luterilainen kirkko katsoi pappisseminaarilla olleen korkeakoulun luonteen. Piispa Malmgren, jolle kenraalisynodi antoi yleisjohdon seminaarissa, kävi syksyllä 1924 keskustelua Franz Rendtorffin kanssa siitä, että Gustav-Adolf-yhdistys tulisi seminaaria tukemaan'

Kun pappisseminaarin avajaiset pidettiin 15.9.1925, tuli aivan viime hetkellä hallituksen määräys, jossa kiellettiin kaikki puheet. 2[]

Seminaarin kurssin kestoajaksi suunniteltiin alunperin neljä vuotta, mutta jo vuonna 1927 muutettiin sen kurssi 3-vuotiseksi. 3[]

Suunnitelma siitä, että seminaarin johtoon tulisi ulkomaalainen teologi, raukesi neuvostoviranomaisten vaikutuksesta.

Seminaarin ja opiskelun varsinaiseksi johtajaksi tuli rovasti F. Wacker Volgan tienoilta. Mutta opettajat olivat Leningradin alueelta. Seminaarin opettajat ja opetusaineet olivat alunperin seuraavat: professori Brock opetti kreikkaa ja sakan kieltä, pastori Helmut Hansen Jeesuksen elämää ja Uuden testamentin raamatunteologiaa, rovasti Friedrich Wacker kirkkohistoriaa, dogmihistoriaa ja osaa käytännöllistä teologiaa, piispa Arthur Malmgren uskonnonhistoriaa ja systemaattista teologiaa, pastori Otto Wenzel heprean kieltä ja Vanhaa testamenttia, pastori Alexander Jürgenson sisä- ja ulkolähetystä, pastori Bruno Reichert kateketiikkka, pastori Arnold Frischfeldt uustestamentillista eksegetiikaa ja johdantoa.

Useimpien opettajien jouduttua pois toimistaan kuoleman tai vangitsemisten tähden opettivat seminaarissa ajoittain vielä Malmgrenin vävy, pastori Heinrich Berendts Vanhaa Testamenttia ja pastori Eugen Bachmann kirkkohistoriaa. Molemmat pastorit olivat itse tämän seminaarin päättäneitä. Suomalaisilla, virolaisilla ja lättiläisillä oli vielä 1920-luvun loppupuolella mahdollisuus saksan kielen opiskeluun. 4[]

Kun seminaari oli sisäoppilaitos, valtio vaikeutti 8.4.1929 seminaarin toimintaa dekreetillään ”Uskonnollisista yhteisöistä“. Jo kesällä 1929 mainitun dekreetin tähden pelättiin, että seminaari kadottaa tilat opiskelijoiden majoituspaikkoina.

Heidät ajettiinkin pois majailemasta seminaarin rakennuksessa ja koko Leningradin alueelta. Tyhjentämisestä ilmoitettiin 29.1.1930, ja poisajaminen toteutettiin parin päivän sisällä. Tyrön suomalaisen seurakunnan alueella, 30 km:n päässä Leningradista, suomalaisessa pappilassa 28 seminaarin opiskelijaa sai silloin tilapäisen oleskelupaikan. Tyrössä oli silloin papintoimessa pastori Paavo Haimi, joka oli kesällä 1929 päättänyt saman pappisseminaarin.

Karkoitetut opiskelijat matkustivat päivittäin Tyröstä käsin opiskelemaan Leningradin pappisseminaariin. Heidän ajanhukkansa oli huomattava. Pitkän ajan jälkeen seminaarin onnistui sitten vuokrata Leningradista rakennus, joka kuului eräälle Saksan kansalaiselle. Opiskelijat menivät sitten siihen asumaan.

Seminaarin johtajalle rovasti Friedrich Wackerille tuli neuvostoviranomaisten siirtomääräys Leningradista 5.1.1930. Myös piispa Malmgren sai 18.1.1930 määräyksen jättää Leningradin kaupunki, mutta hänet pelasti se, että hän sai Suomen ministeriöstä luvan asettua asumaan Suomen valtion Leningradissa omistamaan taloon (Perovskinkatu 16). Siellä saivat asunnon myös seminaarin opettajat pastorit Paul Reichert ja Eugen Bachmann. 5[]

Vuonna 1930 olivat seminaarin opettajat Wacker ja pastori Arnold Frischfeldt vangittuina. Seminaarin opettaja Alexander Jürgenson oli kuollut jo vuonna 1929. 6[]

Opiskelijain huolet lisääntyivät seminaarissa myös siksi, että vuoden 1930 jälkeen heidän täytyi tulla lomaltaan seminaariin ilman varoja, kun heidän vanhempansa olivat karkotetut ”kulakkeina” pois taloistaan ja kylistään. 7[]

Kesällä 1934 päättyneeseen kurssiin loppui myös seminaarin toiminta. Syynä olivat taloudelliset vaikeudet ilman, että valtion taholta olisi toiminta jyrkästi kielletty. 8[]

B. Suomalaiset Koulut

Virallisten tietojen mukaan toimi vuonna 1934 Inkerissä 300 alkeis- ja 22 korkeampityyppistä suomalaista koulua. Lisäksi oli yksi pedagoginen ja yksi karjanhoito-teknikumi sekä 45 kollektiivitalousnuorisokoulua. Alkeiskoulun opettajia oli 332 vuonna 1935.

Alkeiskoulu oli 4-luokkainen, vajaakeskikoulu 7-luokkainen eli alkeiskoulu ja siihen lisättynä kolme luokkaa. Keskikoulu oli 10-luokkainen eli vajaakeskikouluun lisättynä 3 luokkaa. Suomalaiset keskikoulut olivat Leningradin, Hatsinan eli Krasnokvardeiskin, Mujan ja Papinkonnun keskikoulu.

Huomattavin näistä oli Leningradin suomalainen keskikoulu, jonka nimenä oli ensin ”Leningradin suomalainen I ja II asteen työkoulu” (venäjäksi: Tšetvjortaja natsionaljnaja škola). Se toimi Pietarin suomalaisessa kirkkokartanossa, ensin entisessä pappien huoneistossa, sittemmin entisen Pietarin suomalaisen yhteiskoulun (kirkkokoulun) huoneistossa. Vuonna 1934 siinä oli oppilaita 334, ikä 8-18 vuotta. Maaseudulta otettiin pakkokollektivoinnin aikana lähinnä kollektivistien ja ”batrakkien” (lue: köyhien renkien) lapsia. Koulujen johtajina ovat toimineet Alma Aholainen (myöhemmin Levänen-Aholainen) ja Yrjö Lundgren. 1[] Pakkokollektivoinnin ajalla kasvoi maaseudulta kotoisin olevien oppilaiden määrä hyvin huomattavasti. Jo vuonna 1928 tuli maaseudulta 160 oppilasta, kun muutamia vuosia aikaisemmin oli maaseudulta hyvin harva oppilas valtaosan ollessa Leningradin suomalaisia. Vuonna 1932 tuli maaseudulta jo noin 300 oppilasta. 2[]

Tavallaan Kolppanan seminaarin työn jatkajaksi oli tullut Leningradin suomalainen pedteknikumi, viralliselta nimeltään ”Leningradin suomalais-išorilais-virolaisen pedagogisen teknikumin suomenkielinen osasto”, joka syksyyn 1932 saakka oli toiminut Hatsinassa nimellä ”Hatsinan suomalainen pedteknikumi”. Vuonna 1937 sillä oli nimenä "N. K. Krupskajalle omistettu Leningradin pedagoginen malliopisto". Koulu oli 4-vuotinen, pääsyvaatimuksena vajaakeskikoulu, ikä 15-25 vuotta. Oppilaan oli esitettävä todistus yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta. Vuonna 1935 siinä oli oppilaita 309. Kaikilla oli asunto koulun puolesta, ja 90 prosenttia nautti 55 ruplan kuukausistipendiä. Johtajana oli Mikko Kaasolainen. Koulu valmisti suomenkielisiä opettajia Inkeriin ja Karjalaan. 3[]

Leningradissa toimi Herzenin pedinstituutin suomalainen osasto (vuodesta 1926), ensin 2-, sitten 3-vuotinen. Opistossa oli kaksi linjaa: yhteiskunnallis-poliittinen ja kieli-kulttuurinen. Pääsyvaatimuksena oli pedteknikumin päättäminen ja kolmen vuoden toiminta opettajana. Etuoikeutetussa asemassa olivat ”työtätekevän luokan jäsenet, joilla oli takanaan yhteiskunnallisen ja pedagogisen työn vissi taso”. Myöhemmin (ainakin vuodesta 1936) oli koulun nimenä "A. S. Bubnovin nimelle omistettu Leningradin alueen pedagoginen instituutti”. Siinä oli vuonna 1937 kolme linjaa:

  1. Pedagoginen instituutti, 4-vuotinen,
  2. Opettajainstituutti, 2-vuotinen,
  3. Itseopiskelusektori, jossa ”opiskelu tapahtuu tuotannosta riippumatta”

Pedagogisessa instituutissa oli neljä osastoa:

  1. historiallinen,
  2. fyysismatemaattinen,
  3. kieli- ja kirjallisuus- sekä
  4. luonnontieteellismaantieteellinen.

Näissä valmistettiin opettajia suomalaisia ja eestiläisiä teknikumeja ja keskikouluja varten. -- Opettajainstituutissa toimivat myös samannimiset osastot, joissa valmistettiin opettajia 5., 6. ja 7. luokkaa varten suomalaisiin ja eestiläisiin kouluihin. 4[]

Leningradissa sijaitsi myös 'Leningradin suomalainen 10-vuotinen tehdaskoulu', joka oli ammatillinen keskikoulu. Kun maanviljelijöille ja heidän lapsilleen oli vastenmielistä jäädä kolhoosiin, kasvoi kolhoosien aikakaudella Inkerin maaseudulta tulevien oppilaiden määrä erittäin huomattavasti.

Leningradin finanssitaloudellinen teknikumi ”suomalaiselle ja venäläiselle ryhmälle” oli toiminnassa ainakin 1930-luvulla.“

”Rabfakeissa” (tulee sanoista rabotšij fakultet eli työläistiedekunta) valmistettiin mitä kirjavimman sivistystason omaavista henkilöistä pikakursseilla oppilaita yliopistoihin ja korkeakouluihin, joissa he valmistuivat insinööreiksi, lääkäreiksi, tuomareiksi ja niin edespäin. Lienee ollut tarkoituksena saada nopeasti puoluehenkilöitä korkeakouluihin. Syksyllä 1925 perustettiin Leningradin ”Rabfakiin” suomalainen osasto. Sen kurssi päättyi kesäkuun 10. päivänä 1928. Uusia oppilaita otettiin tälle osastolle jälleen samana vuotena.

Vuonna 1924 perustettiin entiseen hoviin ”Rääpyvän maatalousteknikumi” jonka kurssi myöhemmin pidennettiin nelivuotiseksi. Sen nimeksi tuli ”Suomalais-eestiläinen maatalousteknikumi.” 6[] Oppilaita oli 50 – 100. Talonpoikaisnuoriso-kouluja, joille myöhemmin annettiin nimi ”kollektiivitalous-nuorisokoulu”, lienee perustettu vuodesta 1928 alkaen. Niitä mainitaan vuonna 1935 ollen eri puolilla Inkeriä 45. Sellaiset toimivat muun muassa Hietamäen ja Skuoritsan pappiloissa .7[]

Toveri Kirovin nimelle omistettu Leningradin kommunistinen maatalouskorkeakoulu, jossa oli suomalainen osasto, oli olemassa ainakin vuonna 1936. Siihen otettiin vajaakeskikoulun päättäneitä oppilaita.

Suomalaisia puoluekouluja oli kaksi. ”Lännen vähemmistökansallisuuksien kommunistisen yliopiston Leningradin osasto”, joka oli ollut yhteydessä Moskovan vastaavaan osastoon, oli perustettu 1920-luvun alkupuolella. Se lienee alunperin perustettu kasvattamaan puoluetyöntekijöitä Suomea ynnä muita ulkomaita varten. Siksi lienee suomalaisella osastolla ollut ensimmäisinä vuosina miltei yksinomaan Suomesta Venäjälle tulleita punapakolaisia. Eivätkä oppilaat mitään ylioppilaita olleet. Myöhemmin lienee oppilaitokseen mennyt myös inkerinsuomalaisia. Vapaus-lehdessä valitetaan vuonna 1932, että oppilaita tähän yliopistoon on ollut vaikea saada. Sanotaan, että Kuivaisten piiristä piti tulla 12, mutta ei tullut yhtään. Samana vuonna ilmoitettiin oppilaitoksen toimineen kolmivuotisena puolueosastona ja kollektiivitalouskurssina. 9[] Oppilaita siinä vuonna 1935 oli 83.

Toinen puoluekoulu oli "Neuvostopuoluekoulu”, myöhemmältä nimeltään ”Leningradin alueen vähemmistökansallisuuksien neuvostopuoluekoulu” suomalaisia, virolaisia, vepsäläisiä, inkerikkoja ja lättiläisiä varten. Se lienee perustettu vuonna 1923. Sen sanotaan valmistaneen puolue- ja nuorisoliittotyöntekijöitä alempia järjestöjä varten, kollektiivitalouksien rakennustyön instruktöörejä sekä lukutupien ja kirjastojen hoitajia. Vuonna 1932 koulussa kerrotaan oppilaita olleen yli 500, joista 155 suomalaista.”

”Leningradin uskonnonvastaiseen itseopiskeluinstituuttiin" ilmoitettiin otettavan venäjän kieltä taitamattomiakin. Siinä oli neljä osastoa: joukkotyön, propagandan, pedagoginen ja korkeampi osasto. Oppiaika kesti kymmenen kuukautta, korkeammalla osastolla 20 kuukautta. Oppilaiksi otettiin alempien koulujen opettajia, lukutuvanhoitajia ja nuorisoliittolaisia."

”Kollektivistien uskonnonvastainen seminaari”, jota oli Vapauslehdessä joskus nimitetty myös ”Kollektivistien jumalattomain yliopistoksi”, oli vuonna 1932 perustettu Valkeasaaren Retukylään. Siihen sanotaan ilmoittautuneen 25 oppilasta. Opiskelu tapahtui ensimmäisen asteen koululla neljä kertaa dekaadissa (kymmenen päivän aikana). Oppiaineita oli yhdeksän. Koko tuntimäräksi kertyi 350. ”Täten voidaan poistaa suomenkielisten ohjaajain puute rajaseudulla. Yliopisto osoittaa rajaseudun valveutuneisuutta pappien petkutustöitä vastaan”, sanotaan uutisessa (Vapaus 31.10.1932). Vuonna 1933 kerrotaan ”Kollektiivitalouksien uskonnonvastaisia seminaareja” jo olleen Leningradin piirissä kolme ja kohta saatavan neljäs. 12[]

"Vähemmistökansallisuuksien punaupseerikoulussa” Leningradissa oli laaja suomalainen osasto sekä virolainen ja korealainen osasto. Se lienee perustettu 1920-luvun alussa.

"Kollektiivitalousnuorisokouluissa" valmistettiin iskureja, virkailijoita ja johtajia kolhooseihin. Koulujen suuri määrä 45 osoitti, millä voimalla yritettiin edistää kollektiivitaloutta. Kouluun otettiin alkeiskoulun (neljä luokkaa) päättäneitä kollektivistien lapsia. Siinä oli kolmivuotinen oppikurssi. Oppilaat saivat koulun puolelta oppikirjat ja täysihoidon.”

Esitetyn perusteella voidaan siis sanoa, että hyvin suuri määrä Inkerin suomalaisia lapsia ja nuoria oli koulun vaikutuksen alaisena.

C. Taistelu Laajaa Ja Voimaperäistä

Kun puolue oli julkisesti uskontoa vastaan ja julisti seurakuntatyöntekijät vihollisikseen, 1[] lankesi luonnostaan, että edellä mainitussa puolueyliopistossa ja alemmassa neuvostopuoluekoulussa valmistettiin uskontoa vastaan taistelijoita, puhumattakaan oppilaitoksista ja kursseista, joiden nimi jo ilmaisi uskontoon kohdistuvan vihamielisyyden. Pakkokollektivoinnin aikakaudella vaadittiin kuitenkin puolue- ja kouluviranomaisten taholta, että uskonnottomasta opetuksesta oli siirryttävä uskonnonvastaiseen opetukseen ja että uskonnonvastainen opetus oli liitettävä koulujen kaikkiin oppiaineisiin.

Vuonna 1931 julkaistiin ”ylempiä luokkia varten” ”Uskonnonvastainen oppikirja”, joka käsitti 463 sivua. 2[] Opetussuunnitelmissa on saattanut olla kaksi erityistä uskonnonvastaista viikkotuntia.

Uskonnonvastaisen työn perusteellisuudesta voi esittää esimerkkejä eri kouluista. Leningradin suomenkielisessä keskikoulussa oli tarkastuksen suorittanut tutkijaprikaati vuonna 1932 todennut, että koulun ”oppilaista on 300 maaseudulta, siksi on erikoista huomiota kiinnitettävä uskonnonvastaiseen kasvatukseen. On poistettava suunnittelemattomuus ja epätarkkuus, jota uskonnonvastaisessa kasvatuksessa on ilmennyt”, se määräsi. Koulussa ”kiinnitettiin” yksi opettaja ohjaamaan uskonnonvastaista työtä. Perustettiin uskonnonvastainen opiskelukerho, joka kokoontui kerran dekadissa osanottajina 20 – 50 henkilöä. Koulussa levitettiin uskonnonvastaista kirjallisuutta. Joulupäivä vuonna 1931 vietettiin työpäivänä ”oppilaiden aikaisemmin tekemän yksimielisen päätöksen perusteella” Joulupäivän ”kunniaksi” suorittivat VII A-luokan oppilaat työn lomassa kyselyn. Oppilaille esitettiin 14 eri kysymystä. Vastaukset saivat olla nimettömiä. Kyselyn kohteeksi joutui 425 oppilasta. Vastausten todettiin osoittaneen, että koulussa oli uskonnollista ainesta. 3[]

Ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana -- kai vuonna 1932 -- oli koulutyössäkin siirrytty kuusipäiväiseen työviikkoon, s.o. pidettiin viisi koulupäivää ja sitten joka kuudes päivä lepopäivänä. (Viikonpäivien entiset nimet, kuten sunnuntai, säilytettiin edelleen.) Tällä oli tarkoituksena koulutyössä, kuten muussakin ihmisten elämässä, vieroittaa lapset ja nuoret uskonnollisen päivän tavanomaisesta pyhittämisestä.

Samoihin aikoihin alettiin vaatia käymään koulua myös uskonnollisina juhlapäivinä. Ensimmäisinä vuosina tämä näytti kohdanneen vastarintaa ainakin maaseudulla. Oppilaat jäivät vanhempiensa ohjaamina sunnuntai- ja juhlapäivinä pois koulusta. ”Mujan piirin muutamissa kouluissa oli ollut poissa 30 prosenttia oppilaista.” Lasten vanhempia saatettiin sen takia oikein mainita nimeltä Vapaus-lehdessä. Niinpä moititaan Haapakankaan seurakunnanhoitaja Korpelaista siitä, että hänen poikansa on ollut poissa koulusta toisena pääsiäispäivänä. Sellaiset vanhemmat on katsottu oppivelvollisuuden vastustajiksi. Samoin saa moitteita Kelton Vanhankylän koulun johtaja Leminen siitä, että hänen koulussaan on ”pyhinä” paljon oppilaiden poissaoloja. 4[]

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea oli joulukuun 13. päivänä 1932 tehnyt päätöksen uskonnonvastaisen opetuksen järjestämisestä keskikouluissa. Tämän päätöksen velvoitukseen vetosivat alemmat johtohenkilöt. Valistusasiain kansankomissariaatti antoi vuonna 1934 määräyksiä uskonnonvastaisesta työstä. Maaliskuu oli määrätty erityiseksi uskonnonvastaisen ja kansainvälisen kasvatuksen kuukaudeksi. 5[]

Valistusasiain kansankomissaarin sijainen M. Esptein antoi vuonna 1934 kouluille uskonnonvastaisesta työstä seuraavia ohjeita: ”Uskonnonvastainen kasvatustyö, joka on kaikkein vastuunalaisimpia aloja kommunistisessa kasvatustyössä, on osoittanut heikentymisen merkkejä.” Tarkastajat eivät ole kiinnittäneet huomiota tähän työhön. Hän määräsi, että

  1. tarkastajain tulee kiinnittää vakavaa huomiota uskonnonvastaiseen kasvatustyöhön kouluissa ja koulujen ulkopuolella ja antaa opettajille konkreettista apua.
  2. Opettajain aikakauslehdessä on julkaistava selostuksia tästä työstä.
  3. Paikallisiin oppikirjoihin on yhdistettävä uskonnonvastaista konkreettista ainehistoa.
  4. Koulut on varustettava uskonnonvastaisin konkreettisin välinein.
  5. Uskonnonvastaista työtä on tehostettava lasten vanhempien keskuudessa.“

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen XVI edustajakokous oli jo vuonna 1930 päättänyt: Puolueen on lujitettava ja kehitettävä saavutettuja tuloksia joukkojen vapauttamisessa uskonnon taantumuksellisesta vaikutuksesta. Sanotaanpa ”Leningradin kolmannessa alueneuvottelussa” tehdyn päätös siitä, että korkeampi- ja keskityyppisiin kouluihin on otettava ohjelmaan uskonnonvastainen opetusaine. Valittaen mainitaan, että v:teen 1935 mennessä on sellainen ollut vain yhdessä koulussa, mutta em. vuonna sanotaan esikaupunkipiirissä olleen jo useita sellaisia kouluja, joissa joku opettaja on kiinnitetty uskonnonvastaisen työn tekemiseen.

Uskonnonvastaista opetusta ja toimintaa kouluissa olivat vaatimassa ja tehostamassa jumalattomuusliiton piirijärjestöt ja paikalliset kerhot eli jatšeikat, puolueosastot ja kommunistisen nuorisoliiton osastot. Varsinkin elokuussa 1936 suorittivat eri puolilla Inkeriä "nuorisoliittojärjestöjen kevyt ratsuväki ja selsovettien muodostama erikoiskomissio koulujen tarkastus- ja vastaanottodekadin. Tarkastuksella oli suuri poliittinen merkitys”, sanotaan. 8[]

Ylemmissä kouluissa saattoi siis olla uskonnonvastainen oppitunti ja lisäksi uskonnonvastaista opetusta ”liitettynä kaikkiin kouluaineisiin”, mutta varsinkin yhteiskuntaoppiin ja luonnontieteeseen. Alemmissa kouluissa voi ensiksi mainittu erikoistunti puuttua, mutta muuta sanotunlaista uskonnonvastaista opetusta kyllä vaadittiin.

Opettaja Mikko Kaasolainen oli laatinut metodiset ohjeet alkeiskoulun uskonnonvastaisesta opetuksesta. Kirkollisten juhlapyhien, kuten joulun ja pääsiäisen edellä tai niiden aikana koulujen tuli kaikkialla kiinnittää erityistä huomiota uskonnonvastaiseen opetukseen. ”Taistelevien jumalattomien seminaaria”, joka kesti muutamia päiviä, oli ehkä pidetty ylemmissä kouluissa, kuten vuonna 1934 Rääpyvän maatalousteknikumissa. 9[]

Näiden lisäksi vaadittiin kouluja järjestämään uskonnonvastaisia kerhoja eli ”taistelevien jumalattomien jatšeikkoja”, joita myöhemmin taktillisista syistä pyrittiin korvaamaan ”luonnontieteellisillä kerhoilla”, mutta niiden ohjelma koetettiin pitää samana kuin edellisten. Uudelle Autiolle Kelttoon perustetuista kolmesta luonnontieteellisestä piiristä kertoo Petriläinen, että niiden tehtävänä on ”luokkavihollisen asiaa palvelevien pappien ja niiden tietoisten apurien mustien puuhien paljastaminen.” 10[] Varsinkin ylemmissä kouluissa oli painostus jumalattomien jatšeikkojen liittymiseen hyvin suuri, mitä osoittaa muun muassa se, että Leningradin suomalaisessa pedteknikumissa oli vuonna 1935 näissä järjestöissä 287 oppilaasta jo 239.“ Vuonna 1932 oli valitettu, että sanotut järjestöt toimivat siellä heikosti. 11[]

Näitä uskonnonvastaisia kerhoja yritettiin perustaa kaikkiin kouluihin. Rääpyvän maatalousteknikumissa oli vuonna 1932 kaksi uskonnonvastaista piiriä ja lisäksi ”Opettajien marxilais-leniniläisen teorian syventämiseksi dialektinen materialismin piiri”.

Niihin ei saanut ottaa yksityiskauppiaiden, kulakkien, pappien eikä kirkonpalvelijain lapsia. Niillä oli byro eli johtokunta. Kaikille jäsenille oli annettava tehtäviä: kaikenlaisten uskonnonvastaisuuden ilmausten tarkkaamista oman luokan oppilaiden keskuudessa, uskonnonvastaisten iltojen ja väittelytilaisuuksien järjestämistä aiheista ”sunnuntai opiskelupäiväksi”, ”uskonnollinen opettaja”, ”kirkon sulkeminen”, ”uskonnollisiin menoihin osallistuminen” Samoin oli järjestettävä keskusteluja lukutuvissa, retkeilyjä ja työskentelyjä perheissä. 13[]

Hatsinan pedteknikumissa oli ainakin vuodesta 1928 alkaen toiminnassa ”jumalattomien kerho”. Sen jäsen kyseli koulun seinälehdessä: ”Onko uskonto tarpeellinen talonpojalle?” 14[]

Näistä jumalattomien jatšeikoista ja niiden jäsenistä tuli uskonnollisten oppilaiden ja opettajien vakoilijoita ja paljastajia. Lisäksi he painostivat kaikkia käymään pyhäpäivinä kouluissa; osallistumaan koko koulun tai oppilaskunnan nimissä laadittuihin uskonnonvastaisiin julkilausumiin ja järjestettäviin uskonnonvastaisiin koulu- tai yleisöjuhliin: sekä pysymään poissa kirkollisista tilaisuuksista tai rippikoulusta. Niinpä saa Vapauslehdestä lukea, että ”Toveri O. V. Kuusisen nimelle omistettu kollektiivitalousnuorisokoulu on päättänyt tehostaa uskonnonvastaista taistelua yleisessä kokouksessaan yksimielisellä päätöksellä. Päätöksessä todetaan: Uskonto on kaikkina aikoina ollut työtätekevien orjuuttaja, nyt se on sosialistisen työn jarruttaja. Tulemme kaikin voimin taistelemaan uskontoa vastaan ja joukkojen vetämiseksi pois uskonnon vaikutuksen alaisuudesta. Uskonnolliset pyhät ovat merkkejä vanhoista, huonoista elämäntavoista ja synnyttävät ristiriitoja ja huonoja tapoja nuorison keskuudessa. Siksi tulemme päättävästi taistelemaan uskonnollisten pyhien viettämistä vastaan, ja samoin kuin jouluna työskentelimme 100-prosenttisesti, tulemme menettelemään kaikkina muinakin uskonnollisina pyhinä... Muun mieliset tullaan saattamaan tietoisiksi uskonnonvastaisen työn suuresta merkityksestä. Heitä tullaan vetämään uskonnollisina pyhinäkin tapahtuvaan työhön ja tarpeen tullen tullaan käyttämään mustaa tauluakin. Liitymme kaikki uskonnonvastaisen työn rintaman ja Taistelevien jumalattomien liiton jäseniksi koululle perustamamme jatšeikan kautta. -- Taistelu uskontoa vastaan on taistelua sosialismin puolesta.” 15[]

Julkilausumassa puhutaan toisaalta yksimielisestä päätöksestä ja toisaalta koulun muunmielisistä oppilaista, joita uhataan mustalla taululla. Tämä ristiriita osoittaa, että koulussa on ollut muitakin kuin jumalattomia opettajia ja oppilaita, mutta muunmieliset eivät ole uskaltaneet esittää vastakkaisia mielipiteitään, vaan ovat tilaisuudessa vaienneet. Ylläkuvantunlaisia julkilausumia sepitettiin Rääpyvän maatalousteknikumissa ja muissa kouluissa.

Näiden jatšeikkojen tuella toimeenpantiin myös koko koulun nimissä hyvin räikeitä uskonnonvastaisia ”joulujuhlia” joulun edellä tai suorastaan jouluaattona taikka joulupäivänä. Samoin tehtiin pääsiäisen yhteydessä.

Niinpä Leningradin suomalaisessa keskikoulussa näkyy vuodesta 1931 lähtien järjestetyn joulun- ja uskonnonvastainen propagandaviikko, jolloin kyselykaavakkein tutkittiin oppilaiden, jopa heidän kotiensakin uskonnollisuutta. Järjestettiin uskonnonvastaisia esitelmiä, käyntejä uskonnonvastaisissa museoissa luokittain, pidettiin koulussa jouluaattoiltana runsasohjelmainen joulunvastainen juhla aamuyöhön kestäneine tanssiaisineen.

Leningradin suomalaisessa keskikoulussa käyty ”kamppailu” vuonna 1935 oli seuraavanlainen: Luokanvalvojien ja organisaattorien (= jumalattomien jatšeikkoihin kuuluneiden) kokous pidettiin joulukuun 15 päivänä. Järjestettiin luokkien välinen kilpailu aiheista:

  1. taistelevien jumalattomien jäsenmaksujen periminen ja uusien jäsenten värväys,
  2. osallistuminen uskonnonvastaisiin tilaisuuksiin kilpailun aikana,
  3. ohjelman hankkiminen uskonnonvastaiseen illanviettoon saman kuukauden 24 päivänä ja
  4. osallistuminen koulutyöhön uskonnollisina pyhinä.

Nuorten luonnontutkijain kerho ja venäjän kielen kerho sitoutuivat järjestämään ohjelmaa uskonnonvastaisiin tilaisuuksiin. Joulukuun 17. päivänä järjestettiin oppituntien jälkeen kaikilla luokilla erityinen kasvatustunti. Luokille kiinnitetyt opettajat selostivat teemaa ”Uskonnolliset pyhät ja niiden luokkaluonne” Koulun kirjasto järjesti erityisen nurkkauksen, jossa oli tarjolla monipuolinen valikoima uskonnonvastaista kirjallisuutta. 16[]

Hyvin havainnollisesti on kerrottu Leningradin suomalaisen kymmenvuotisen tehdaskoulun uskonnonvastaisesta työstä vuodelta 1932:

”Koko koulun mittakaavassa” työskentelee Taistelevien jumalattomien liiton solu. Sillä on syksystä lähtien toimintaohje. Solulla on kolmihenkinen byro (= johtokunta), jonka puheenjohtajaksi on kiinnitetty opettaja. Byron apuna toimii kullakin luokalla luokkavaltuutettu, joka harjoittaa luokkatovereidensa keskuudessa uskonnonvastaista propagandaa. Solu toimii kiinteässä yhteydessä pioneeriosaston ja nuorisoliittosolun kanssa puoluesolun ohjauksen alaisena. Joulunvastaiseen kamppailuun yhdyttiin ajoissa. Kamppailua kesti toista viikkoa. Alettiin kysymys- ja vastausillalla, joka ”muodostui erittäin mielenkiintoiseksi. Samoin oli hyvin onnistunut myös se tilaisuus, joka oli omistettu oppilaiden vanhemmille.”

Jouluaattoiltana oli hyvin myöhään yöhön kestänyt agitaatiotilaisuus. Joulupäivät olivat työpäiviä. Lähes kaikki toisen asteen (8-10 luokkien) oppilaat kävivät näinä päivinä uskonnonvastaisessa museossa entisessä Iisakin kirkossa, toiset kansatieteellisessä museossa uskonnonvastaisessa tarkoituksessa. Joulupäivänä toimitettiin toisen asteen oppilaiden keskuudessa tavanmukainen pikakysely uskonnonvastaisissa kysymyksissä, minkä suorittivat nuorisoliittolaiset. Kysely sisälsi kaikkiaan kuusi kysymystä, joista kolme käsitti oppilaita, kaksi oppilaiden vanhempia ja yksi opettajia. ”Vastaukset tällä kerralla paljastivat sen maaperän, jolla koulumme tällä hetkellä työskentelee.” Kyselyn avulla saatiin tietää: 190 oppilaan vanhemmista 101 lukee Vapaus-lehteä, 40 ainoastaan uskonnollista kirjallisuutta, 41 molempia, 8 ei kumpaakaan. Opettajia koskeva ainehisto paljastaa kunkin opettajan suhtautumisen uskonnonvastaiseen työhön opettajatyönsä yhteydessä. Koko kamppailun ajan oli luokkien välinen sosialistinen kilpailu jäsenten värväämiseksi Taistelevien jumalattomien liittoon. Kaikki seitsemännen luokan oppilaat olivat liittyneet tämän riveihin. Kunnostettiin jumalattomien nurkka, julkaistiin seinälehden uskonnonvastainen numero. -- ”Tähän tapaan vietämme pääsiäisenvastaisen kamppailun”, lupasi selostaja J. K.”

Saman koulun joulunvastaisesta toiminnasta vuonna 1934 kertoessaan opettaja J. Kirjarinta mainitsee, että kyselyjä järjestettäessä ja opettajia urkittaessa on kaksi opettajaa paljastunut ”uskonnon vaikutuksen alaisiksi” ja että kolmas (Perolainen) 'itse-alotteisesti loikkasi lahkoon' Rippikoulukysymys yhdistettiin pääsiäiskamppailuun. Rippikoulun käyntiä kyseltäessä paljastui, että koulun oppilaista 11 oli käynyt rippikoulun.

Uskonnonvastaisen järjestötyön sanottiin kohdistuneen jäsenten värväämiseen. Se ei ollut helppoa, sillä suurin osa oppilaista oli tullut maaseudulta, jolta kotoisin oleva oppilas ”suhtaantuu suurella epäluulolla uskonnonvastaiseen järjestöön” Keskimäärin liittyi siihen kolmas osa oppilaiden kokonaismäärästä.

Koulun uskonnonvastaisen taistelun työmuotoina olivat seuraavat: Kirkollisina pyhinä mobilisoitiin kaikki voimat taisteluun uskontoa vastaan. Koulussa poissaoloista näinä pyhinä pidettiin tarkkaa luetteloa. Agitaatiotilaisuuksissa paljastettiin uskonnon luokkaluonne ja taistelukeinot. Järjestettiin aikaisemmin kuvattu uskonnonvastainen kysely. 18[]

Toksovan vajaakeskikoulun järjestämässä uskonnonvastaisessa juhlassa, johon kutsuttiin lasten vanhemmatkin ja joka pidettiin pääsiäisenä vuonna 1935, oli oppilaiden lausuntaesitys. Siinä lapset pantiin hyökkäämään pääsiäistä vastaan, varmaan moni vastoin tahtoaan. Siinä olivat osat: joukko, pojat, tytöt, 1., 2., 3. ja 4. lukija. Esityksessä toistettiin vanhat iskulauseet: ”uskonto on ooppiumia kansalle, jarruttaa tuotantosuunnitelmien täyttämistä, tuottaa vahinkoa kollektivisteille; rippikoulu ja pääsiäinen ovat pappien taistelukeinoja, tietämättömyys on uskonnon isä, torjumme luotamme kirkon agentit.” Vanhemmille siinä lausuttiin: “Älkää pakottako meitä rippikouluun.” Tytöt lausuivat: ”Toksovan alakeskikoulun kaikki opettajat ja oppilaat ovat jumalattomien järjestöjen jäseniä.” (Tässä on oppilaat pantu esittämään valhetta, koska edellisen vuoden lopulla oli mainitussa tehdaskoulussakin vain kolmannes oppilaista sanotussa järjestössä. Ei Toksovan koulussa, jossa kaikki olivat maaseutulaisia, voinut olla enempää.) Joukko lausui: ”Viimeisetkin kirkot on vallattava valistustyön palvelukseen.” Tytöt: ”Alas uskonto!” Pojat: ”Alas kirkko ja papit!" 19[]

Vanhempain kutsukokousten järjestämisen päätarkoituksena eri kouluissa eri vuosina näyttää olleen hyökätä vanhempien uskonnollisuutta vastaan ja vaatia heitä luopumaan lastensa uskonnollisesta holhoamisesta tai suorastaan pelotella heidät siitä irti. Joka tapauksessa sääntönä näytti olleen hyökätä niissä uskontoa ja kirkkoa vastaan.

Kun Leningradin pedteknikumi järjesti koululleen vanhempain kokouksen marraskuun 18 päivänä 1934, lehtiselostuksessa todettiin, että se vaikutus, jonka alaisena oppilas oli kotona, ja se, jonka alaisena hän oli koulussa, ei ollut ainoastaan suuresti erilainen, vaan myös suuressa määrin ristiriitainen. Tämä on ollut yksi syy vanhempien koolle kutsumiseen, vaikka kutsussa oli korostettu kouluun tutustumista.

Pidetyn kokouksen johdosta kirjoitti teknikumin johtaja Mikko Kaasolainen suurin otsikoin: ”Lähemmäksi kodin ja koulun yhteys taistelussa uskonnon pimitystä vastaan. Merkkipäivä Leningradin pedteknikumilla.” Hän kuvasi, kuinka koulutiloja ja suoritettuja korjauksia oli esitelty. Sitten seurattiin selostusta päiväjärjestyksen keskeisestä kysymyksestä: “Jatkuvasta yhteistyöskentelyn aikaansaamisesta teknikumin ja oppilaiden kotien kanssa uskonnonvastaisessa työssä.” Kaasolaisen kertoman mukaan tunnustettiin täysin oikeaksi vaatimus, että teknikumin oppilaiden tulee kypsyä taisteleviksi jumalattomiksi. Keskusteluun ottivat osaa muun muassa teknikumin oppilaat Lempi Matikainen, Olga Rouhiainen, Olga Petäjä ja H. Kotsalainen, jotka olivat käyneet rippikoulun, mutta jotka ”tunnustivat tekonsa sopimattomaksi ja lupasivat korjata virheensä asettumalla taistelijoiksi uskonnonvastaisen työn eturiveihin”. Sitten kuvattiin, kuinka kaikki vanhemmat hyväksyivät tämän uskonnonvastaisen kasvatuksen. Äidit lausuivat, että jos aikaisemmin olisi järjestetty tällainen tilaisuus, niin heiltä olisi jäänyt tekemättä sellainen tyhmyys kuin tyttäriensä pakottaminen rippikouluun. Useat opettajat ja oppilaat selvittivät uskonnon olemusta porvariston luokkataisteluaseena ja sitä, että uskonnon tukeminen on luokkavihollisten auttamista. ”Toveri Linnamaa alleviivasi, ettei vanhemmilla ole rajattomia oikeuksia lapsiinsa nähden pakottaessaan sellaiseen, joka on sosialistiselle rakennustyölle vahingollista. Vanhemmat tekevät rikoksen lapsiaan ja neuvostoyhteiskuntaa vastaan.“ Sitten viitattiin mainittuihin tyttöihin, jotka oli pakotettu rippikouluun mutta nyt astuivat esiin ja vakuuttivat, etteivät usko mihinkään jumaliin. Vanhemmille sanottiin suoraan: ”Te harjoitatte törkeätä väkivaltaa.” Oppilas Lempi Matikaisen äiti kysyi tällöin (kai pelosta, että tytär erotetaan koulusta tai että tapahtuisi vielä pahempaa), onko hänen tyttärensä syypää, kun hän ja mummo pakottivat tytön menemään rippikouluun. Selitettiin, että tyttökin oli syypää, koska hän oli saanut jumalattomuusvalistusta. Sitten esitettiin vanhempien pitkä julkilausuma, jossa pääasiana oli jumalattomuustyön hyväksyminen. Tässä oli vanhemmat pantu sanomaan muun muassa: ”Emme voi pitää sallittavana, että teknikumin opiskelijat pitäisivät yhteyttä pappien tai muiden uskonnollisten kanssa, pimittäjäin kanssa. Teknikumin on kasvatettava taistelevia jumalattomia.” Kokouksessa lausuttiin kehotus: ”Älkää antako enää pappien ja muiden poravariston kätyrien pettää itseänne.”

Kokouksen järjestäjät yrittivät näin täysin tyrmätä ne vanhemmat, jotka mahdollisesti olivat olleet uskonnolle myötämielisiä. Vanhempien annettiin ymmärtää, että uskovaiset ja ne, jotka pitivät yhteyttä seurakunnan työntekijöihin, olivat ”sosialistisen rakennustyön vihollisia” ja siten rangaistavia vastavallankumouksellisia. Vanhemmat tunsivat varmaan suurta turvattomuutta tuossa tilaisuudessa ja talossa. Varmaan tulivat heidän mieleensä tapahtuneet vangitsemiset ja kotoa karkottamiset. ”Vanhempien yksimielinen päätös” liittyy niitten satojen, ehkä tuhansien ”yksimielisten päätösten” sarjaan, päätösten jotka ovat olleet ominaisia Neuvostoliitossa pidetyille erilaisille kansankokouksille. Kun tieto kokouksen kulusta perustuu yksistään Vapaus-lehdessä olleeseen selostukseen, jää epävarmaksi, oliko kokouksessa ehkä tehty uskontokysymyksestä muitakin kuin kielteisiä esityksiä. Muunlaiset on nimittäin lehdessä saatettu jättää mainitsemattakin. 3[]

Noin vuotta myöhemmin -- syyskuun 14 päivänä 1935 -- esitettiin lehdessä paheksuminen sen johdosta, etteivät lasten vanhemmat pitäneet tarpeellisena yhteydenpitoa koulun kanssa, kun aniharva oli saapunut Leningradin suomalaisen keskikoulun järjestämään vanhempien kokoukseen. - Vanhemmat olivat nyt alkaneet aavistella, miten ahtaalle heidät saatettaisiin panna sellaisessa kokouksessa; siksi he olivat jääneet siitä pois. -- Tuossa kokouksessa olivatkin ”vanhemmat hyväksyneet” päätöslauselman, jossa kiinnitettiin erityistä huomiota lasten kommunistiseen kasvatukseen sekä pioneeri- ja nuorisoliittotyön tehostamiseen. 24[]

Leningradin ensimmäisen ja toisen asteen työkoulussa pidettiin jo lokakuun 26 päivänä 1928 oppilaiden vanhempain kokous, johon kaikesta päättäen osallistuivat lähinnä leningradilaiset kommunistivanhemmat, koska noihin aikoihin oli tuossa koulussa suhteellisen vähän oppilaita Inkerin maaseudulta.

Selostaja kertoo tuosta kokouksesta näin:

”Samaan aikaan, kun koulu jatkuvasti kituu huoneiston puutteessa, ihan koulun likellä seisoo tyhjänä 'entinen suomalainen kirkko', jonka jo aikoinaan itse suomalainen seurakunta hävitti. Tämä kirkko hakee kannattajia ympäri kaupunkia. Sen seurakunta on tätä nykyä kokoonpantu suomalaisista, saksalaisista, venäläisistä ynnä muista. Vanhempien taholta oli tehty terve ja järkevä ehdotus virittää neuvostoelimissä kysymys, että mainittu kirkko luovutettaisiin koululle. Heti olisi vain ryhdyttävä vastaisiin toimenpiteisin.”

Kokouksessa oli käsitelty kysymystä ”Uskonto ja koulu” Päätöslauselmassa julistettiin:

”Vanha koulu kasvatti porvaristolle alistuvaisia orjia, käyttäen tässä työssään etupäässä uskontoa, mutta lokakuun vallankumouksen saavutuksena on koulun eristäminen kirkosta niin, että tällä hetkellä koulumme kasvattavat tietoisia sosialistisen yhteiskunnan rakentajia.”

Kokouksessa sanottiin olleen 250 henkeä, joista 8 oli pidättynyt äänestämästä.” -- Esitys kirkon sulkemisesta ei kuitenkaan tuottanut tuloksia.

Esitys oli kuvaava sen ajan Leningradin suomalaisille. Näiden enemmistö oli sotakommunismin ajasta alkaen muodostunut kommunisteista ja kirkon vihamiehistä, sillä vallankumouksen tienoilla yli puolet Pietarin suomalaisista oli mennyt Suomeen ja Suomen vapaussodan jälkeen Suomesta oli tilalle tullut tuhansia punapakolaisia. Mutta kyllä Pietarissa oli kuitenkin jäljellä varsin vankka joukko suomalaisia kannattamassa seurakuntaansa ja käyttämässä kirkkoaan. Lisäksi oli Inkerin seurakuntien muodostuessa itsenäiseksi konsistoripiiriksi (= hippakunnaksi) Pietarin suomalaisesta kirkosta tullut hiippakunnan tuomiokirkko, jossa vihittiin ensimmäinen piispa Feliks Relander, asetettiin rovastinvirkaan S. J. Laurikkala, vihittiin eräitä pappeja ja pidettiin useita muita koko Inkeriä koskevia hengellisiä juhlia, jolloin 2'400 istumasijaa käsittävä kirkko täyttyi suomalaisista kuulijoista. Samoin tuossa kirkossa kokoontui Inkerin synodi eli kirkolliskokous 1920-luvulla joka toinen vuosi.

Pedteknikumissa pidettiin maaliskuun 8 päivänä 1936 oppilaiden vanhempien kokous, johon oli saapunut noin 40 henkeä. Siellä ”useissa puheenvuoroissa puhuttiin välttämättömyydestä kiinnittää suurempaa huomiota taisteluun uskonnollisia harhakäsityksiä vastaan”. 25[]

Suomalaiset koulut oli pantu kaikkialla taistelemaan rippikoulua eli konfirmaatiovalmistusta vastaan. Inkerin seurakunnissa ei näet virallisesti puhuttu rippikoulusta enää 1920-luvun alusta lähtien, vaan käytettiin nimitystä "konfirmaatiovalmistus", koska uskonnonopetus oli Neuvostoliitossa virallisesti kielletty. Konfirmaatiovalmistuksen vastustajat kirjoittivat ja puhuivat kuitenkin aina rippikoulusta.

Edellä kerrottuihin hyökkäyksiin voi vain lisätä, että muun muassa Vapaus-lehdessä vuodesta toiseen paljastettiin, että se ja se keskikoulun, vajaakeskikoulun tai teknikumin oppilas tai koulun äsken päättänyt, jopa nuori opettajakin oli käynyt rippikoulun. Pedteknikumin johtaja Mikko Kaasolainenkin saattoi suuttuneena kirjoittaa sellaisesta: ”Neljä tyttöä ne mainitaan nimeltä -, jotka opiskelivat teknikumissa, vieläpä olivat liittyneet jumalattomuusliiton jäseniksi, menivät viime kesänä rippikouluun. Se on kädenojennus luokkavihollisille!" Hän kertoi, että lokakuun 31 päivänä 1934 oli teknikumilla järjestetty näytetoverikokous, jossa käsiteltiin rippikoululaisten asiaa. Silloin tuli opettajien ja oppilaiden suuttumus tuollaisesta menettelystä vakavasti julkilausutuksi. ("Vapaus" joulukuussa 1934.) Oppilaat saattoivat paljastaa omia tovereitaan ja mainita nimeltä ne, jotka olivat ”erehtyneet” menemään rippikouluun. ”Häpeällinen tapaus vaatii nuorisoliittolaisia ja pioneereja valvomaan, ettei ketään mene kesäloman aikana rippikouluun”, kirjoitti nimimerkki ”Oppilas” 34[]

”Jumalaton” kertoi, että V:n alakeskikoulusta eräät olivat vuonna 1935 käyneet rippikoulun, vaikka olivat tehneet ”rippikouluvastaisen päätöksen“, jollaisen antamiseen oli kouluissa päädytty. Kun Kelton Mustapään kylästä kotoisin oleva Mari Hännikäinen, joka oli Leningradin pedteknikumin oppilas, oli käynyt Leningradissa rippikoulun eli saanut "konfirmaatiovalmistuksen”, langetettiin sekä tyttären että hänen äitinsä päälle varjo väittämällä, että tämä oli ollut kulakin tytär, mutta samalla kolhoosin jäsen. ”Pedteknikumin johdon on tarkastettava H:n asia” , vaadittiin.

Vuonna 1937 paljastettiin, että ”sellainenkin oppilas kuin Pukki Anni, joka päätti koulun täysin otlitšnikkana (kiitettävänä oppilaana), meni rippikouluun 35[]. Keskikoulun johtajaa syytettiin huonosta uskonnonvastaisesta työstä, kun eräs oppilas, joka oli taistelevien jumalattomien jatšeikan jäsen meni rippikouluun ja kun samasta koulusta ”nuorisoliittolainen meni rippikouluun, vaikka hänen vanhempansakaan eivät sitä vaatineet, kun heidän kanssaan asiasta keskusteltiin”. 25[] -- Oppivelvollisuuskoulua ylemmistä kouluista tapahtui oppilaiden erottamisia uskonnollisista syistä.

Mitä pitemmälle pakkokollektivoinnin ajassa edettiin, sitä vaikeammaksi, jopa ennen pitkää mahdottomaksi kävi pääsy ylempiin kouluihin ja korkeakouluihin niille, jotka olivat seurakuntatyöntekijäin lapsia tai vakaumuksellisia uskonsa tunnustajia. Moniin kouluihin, kuten pedteknikumiin ja Herzenin ped-instituuttiin, vaadittiin 1930-luvulla kommunistisen nuorisoliiton tai puolueen ”komennuspaperi” Samoihin aikoihin oli korkeakouluihin pyrkivän täytettävä kyselykaavake, joka kosketteli uskonnollista elämää. Siinä kysyttiin esimerkiksi: ”Uskotteko Jumalaan?" Jos asianomainen vastasi tähän: ”En”, hänen oli vielä selitettävä: ”Milloin lakkasitte uskomasta Jumalaan? Miksi ette enää nykyään usko häneen?” Jos pyrkivä oli ilmoittanut uskovansa Jumalaan, hänen tiensä sivistykseen oli tukossa. Siten uskovaiselta nuorisolta suljettiin kaikki mahdollisuudet saada korkeampaa koulutusta. Eräs saarnaaja kuvaa, kuinka hänen poikansa joutuivat korkeakouluun pyrkiessään ilmoittamaan isänsä ammatin, joka esti pääsyn korkeakouluun, vaikka he tutkinnossa olivat kunnostautuneet. Eräs korkeakoulun johtavista insinööreistä oli jälkeen päin sanonut isälle: ”Tutkinnon tulos oikeuttaisi mitä parhaisiin toiveisiin pojistanne, mutta heidän sosiaalisten olosuhteidensa takia ei voitu ottaa vastaan. Me emme saa ottaa heitä vastaan”. 33[]

Kouluissa ja oppilaitoksissa joutui kristitty, jos oli jotenkin niihin päässyt, vakaviin omantunnontaisteluihin. Häntä painostettiin liittymään ei vain kommunistiseen nuorisoliittoon, vaan taistelevien jumalattomien liittoon. Hänen oli otettava osaa sekä koko koulun tai oppilaitoksen nimissä järjestettyihin uskonnonvastaisiin tilaisuuksiin että myös komennuksesta mentävä suorittamaan uskonnonvastaista työtä alempiin oppilaitoksiin, klubeille, lukutupiin ja kolhooseihin. Vaatimuksena oli: ”Koulujen kautta on uskonnonvastaista työtä tehtävä myös ympäristössä?” Puoluekouluista ja pedteknikumista oli ”praktikantteja” lähetetty ympäri suomalaista aluetta. Rääpyvän maatalousteknikumi järjesti kirkollisina pyhinä uskonnonvastaisia tilaisuuksia ympäristön kyliin. 28[]

Talvella 1932- 1933 ”pidettiin kaikkien ped-yhtymien kokouksissa luentoja, joissa annettiin ohjeita uskonnonvastaista työtä varten ja osoitettiin ne tehtävät, jotka toisen viisivuotissuunnitelman aikana olivat edessä uskonnonvastaisella rintamalla. 39[]

Paikallisen neuvoston valistusosasto tai opettajakokous määräämällä määräsi sopiviksi katsomiaan opettajia jumalattomuustyöhön ohjaajiksi. Lehtoin selsovettialueella oli jo vuonna 1937 asetettu jokaiseen kouluun sellaiseksi ohjaajaksi joku alakeskikoulun opettaja.m Opettajien tuli perustaa oppilaiden uskonnonvastaisia jatšeikkoja ja järjestää kouluun uskonnonvastainen nurkkaus sekä asettaa koulun seinille uskonnonvastaisia tunnuslauseita, huolehtia siitä, että koulun seinälehteen tuli myös uskonnonvastaisia kirjoituksia. Koulun ulkopuolelle heidän tulijärjestää valistustilaisuuksia, joihin oli saatava uskonnonvastaista ohjelmaa; heidän oli tuettava myös klubien ja lukutupien toimintaa.

Opettajia vaadittiin keskustelemaan oppilaiden vanhempien kanssa, jotta tiedettäisiin, saiko oppilas uskonnollisia vaikutuksia kodistaan. ”Jos saa, niin sellaisiin oppilaihin on opettajan silloin kiinnitettävä erikoista huomiota uskonnonvastaisessa työssä", neuvottiin opettajia.“ Opettajien tuli niinikään lasten välityksellä urkkia vanhempia, ottaa selvää, lukevatko vanhemmat kotona jumalansanaa ja opettavatko sitä lapsilleen, käyvätkö kirkossa, ovatko yleensä uskovaisia ja monenlaisia muita asioita.

D. Koulujen Kuusijuhlat

Pakkokollektivoinnin aikana oli joulukuusen käyttö kielletty niin kouluissa kuin kodeissakin, mutta vuoden 1935 lopulla keksittiin jälleen, että se oli erinomaisena ilon tuojana juhlassa. Kuusi siirrettiin kuitenkin joulusta uudenvuoden juhlaan, jota alettiin viettää joulujuhlan korvikkeena. Siihen liitettiin vielä ”pakkasukko” uudenvuodenlahjoineen. Alettiin julistaa:

Ennen vallankumousta rikkaat järjestivät lapsilleen hauskoja uudenvuodenkuusia. Työläislapsilta sellaiset puuttuivat. Vasemmistointoilijat olivat luonnehtineet tätä lasten huvittelua porvarilliseksi. Tästä kuusen väärästä tuomitsemisesta oli tehtävä loppu. Nyt kuuset kouluihin, klubeihin ja kinoihin -- kaikkialle. 32[]

Kouluissa otettiin joululoman sijalle talviloma joulukuun 30 päivästä tammikuun 10 päivään.

Uudenvuoden kuusijuhlia kehutaan lennokkaasti ja entisiä joulujuhlia mustataan niiden kristillisen sisällön vuoksi:

”Lasten vanhemmat nyt ihastellen puhuvat, mikä suurenmoinen ero onkaan nykyisillä valoisan riemukkailla kuusijuhlillamme entisiin synkkiin ja pimittäviin 'joulukuusi' hommiin verraten. Noissa kirkollisissa pimitysjuhlissa ennen vierailivat ankarat ja mustasisuiset kirkonmiehet, pimentolaispapit yms. ja niissä joikuivat lukkarit. Mokomien kansanpimittäjien ilmestyessä heräsi lapsissa pelko ja kauhu, hymy häipyi lasosten huulilta, kirkas lapsen ääni salpaantui ja aivan sydänkin kylmältä tuntui.

Mutta kuinka suurella ilolla, raikuvin kättentaputuksin ja välittömällä riemukkuudella tervehtivätkään nyt lapsemme juhliinsa saapuneita puolue- ja yhteiskunnallisten järjestöjen edustajia. He näkevät heissä läheiset ystävänsä, jotka ensi kädessä huolehtivat siitä, että stalinilainen huolenpito lapsista on elävää.” Lasten vanhemmista sanotaan, että he aikaisemmin jäivät ilosta osattomiksi tai olivat pakotettuja veisaamaan kirkollisissa lasten piinajuhlissa painostavia virsiä. 33[]

Näissä kuusijuhlissa oli tavallisesti riemukkaan ohjelman ja lahjojen ohessa räikeitä uskonnonvastaisia esityksiä, esimerkiksi lasten esityksinä huudot: ”Alas uskonto, alas uskonnolliset pyhät!” 34[]

E. Ns. Tieteellinen Tutkimus Uskonnonvastaisen Opetuksen Vaikutuksesta

Vuonna 1931 suoritettiin ”tieteellinen tutkimus” uskonnonvastaisen opetuksen vaikutuksesta kouluissa. Sen suoritti valtion tieteellispedagoginen instituutti. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää:

  1. lasten suhde uskontoon ja uskonnollisiin kysymyksiin,
  2. lasten aktiivisuus ja passiivisuus uskonnollisissa kysymyksissä,
  3. missä määrin lapset käsittävät uskonnollisia kysymyksiä,
  4. mitkä seikat vaikuttavat lasten uskonnollisuuteen ja
  5. missä määrin lapset kykenevät vastustamaan uskonnollisuutta.

Tutkimus tehtiin maaseudulla. Tutkittiin noin viisisataa lasta eri tahoilla 42 suomalaisessa alkeiskoulussa, etupäässä kolmannen ja neljännen luokan oppilaita. Lasten ikä vaihteli 9-14 vuoteen. Poikia oli 45 ja tyttöjä 55 prosenttia. Tutkittavien joukossa oli köyhien talonpoikien lapsia 28,5, keskivarakkaiden 65,5, ja varakkaiden 6 prosenttia. Lapsille annettiin pieniä kertomuksia, joissa ilmeni erilaisia käsityksiä uskonnosta, sekä kehotettiin vastaamaan, minkä kannan he omaksuivat ja miksi. Kertomuksia oli neljä, joista tässä esitetään yksi.

”Jouluaatto

Anni, Hilkka ja Liisa ovat sisaruksia. Kaikki he myös ovat jumalattomia. Joulun tullen käyttäytyvät he siitä huolimatta eri tavalla.

Äiti sanoo: ”Tytöt, valmistautukaa lähtemään joulukirkkoon ja illalla joulukuuselle.'

Anni vastaa: 'Joulukirkkoon en tule, enkä liioin joulukuuselle, enkä rupea leikkimään joululeikkejä. Menen klubille uskonnonvastaista esitystä katsomaan, ja tule sinäkin, äiti, sinne.'

Hilkka sanoo: 'En minäkään lähde kirkkoon, mutta joulukuuselle tulen, koska minusta joulukuusen palaessa tuntuu hauskalta.”

Liisa sanoo: 'Minua ei miellytä kumpikaan. En minäkään usko jumalaan, mutta en tahdo pahoittaa mieltäsi. En puolestani ota osaa joulunviettoon, enkä lähde kirkkoon enkä klubille.”

  1. Miten sinä olisit menetellyt?.
  2. Miksi tekisit juuri sillä tavalla etkä toisin?”

Tämän ”tieteelliseksi” nimitetyn tutkimuksen perusteella laadittiin tilasto, jossa suomalaiset lapset jaettiin viiteen ryhmään, ja tulokseksi saatiin:

  1. täysin uskonnollisia 11,5 prosenttia,
  2. sovittelevia 15,6,
  3. välinpitämättömiä 14,2,
  4. passiivisesti uskonnollisia 35,2 ja
  5. täysin uskonnonvastaisia 23,5 prosenttia.

Nämä ”tutkimukset” suoritti Neuvostoliiton tieteellisen pedagogisen instituutin vähemmistökansallisuuksien jaosto.

Tämän ”tutkimuksen” mukaan täysin uskontoa vastaan olevia eli jumalattomia, kuten uskonnon vastustajat itseään rohkeasti nimittivät, olisi ollut Inkerin maaseudun lapsista vuonna 1931 23,5 prosenttia eli lähes neljäsosa. Varsinkin vuodesta 1927 lähtien kouluissa suoritettu uskonnonvastainen työ sekä pioneeri- ja oktjabristi-järjestöt olivat varmasti vaikuttaneet asiaan. On kuitenkin otettava huomioon, että lapset pakotettiin tekemään tunnustuksensa olosuhteissa, joissa monet eivät uskaltaneet lausua asiasta tarkoin omaa mielipidettään (mikäli se on ollut uskonnolle myönteinen), peläten joutuvansa vainon ja painostuksen alaiseksi:

Tutkimustilanne ilmeisesti vaikutti ainakin sen, että välinpitämättömien ja passiivisesti uskonnollisten ryhmä jäi todennäköisesti todellista suuremmaksi. Kielteiseen ja välinpitämättömään suhtautumiseen uskontoa kohtaan oli vaikuttamassa se, etteivät nämä vastaajat olleet enää saaneet käydä pyhäkoulua, jota vielä ns. NEP-järjestelmän aikanakin Inkerissä varsin yleisesti pidettiin, mutta ei missään enää sen jälkeen. 35[]

F. Uskonnonvapaus Ei Voi Tarkoittaa Opettajia

“Vaikka uskonto on yksityisasia yksityisiin henkilöihin nähden, niin sovetti-opettajaan nähden yhteiskunnallisena toimitsijana se ei ole yksityisasia. Sovettiopettajan tulee olla aktiivinen ateisti ja taistella uskonnon jätteitä vastaan, ja hänellä täytyy olla myöskin saavutuksia uskonnonvastaisessa taistelussa.”

Sovettiopettajia sanotaan monien siteiden sitovan vanhaan, kuten uskovaiset sukulaiset, joiden tunteita opettaja ei halua loukata. Mutta opettajien täytyy reväistä itsensä irti ”tällaisesta mädästä entisyydestä” , eikä tällaisista syistä saa olla sivussa uskonnonvastaisesta työstä. Näin ohjattiin ”Vapaus"-lehdessä. 36[]

Tämä ”itsensä irti repäiseminen mädästä entisyydestä” merkitsi myös sitä, ettei opettaja saanut osallistua esimerkiksi äitinsä hautajaisiin, jos pappi oli ollut suorittamassa ruumiinsiunauksen, ei sisarensa kirkollisiin avioliittoon vihkiäisiin eikä edes ”mustiin häihin", joiksi nimitettiin kirkollisesti vihityn parin häitä.

Julkisessa sanassa paljastettiin, että Kelton Seltsoin alkeiskoulun opettaja Anni Joutsen oli järjestänyt keväällä 1935 äitinsä ”mustat hautajaiset”, joissa pappikin oli mukana. “Koulun johtajana ja opettajana ennen kaikkea hänen tulee vastata uskonnonvastaisesta työstä oppilaiden keskuudessa ja seinälehden ilmestymisestä.”

”Kelton Tokkarin koulun opettaja Olga Sinkkonen maksoi myös veroa uskonnollisille ennakkoluuloille olemalla mukana kirkossa siskonsa vihkiäisissä ja mustissa häissä”, sanotaan. ”Nyt on korkea aika puhdistaa koulumme edellä mainitunlaisista aineksista ja varustaa kaikki koulut ideologisesti terveillä opettajilla. Attestointi-komissioiden tulee erikoisesti kiinnittää huomiota tähän puoleen, mutta jo nyt uudelle oppivuodelle lähdettäessä on rajoni-elinten myös syytä suorittaa huolellinen opettajavoimien tarkastus”, ”Vapaudessa” vaadittiin. 37[]

Opettajien uskonnolliset mielipiteet eivät enää saaneet olla hänen yksityisasioitaan vuonna 1930. ”Muuttunut on valistustyöntekijäin ammattiliiton kanta”, sanottiin. ”Nyt aktiivisesti uskonnollisia opettajia on jo erotettu toimista ja tullaan vastakin erottamaan. Kasvattajan toimi on sellainen toimi, että siinä kasvattajan uskonnollisuus välittömästi aiheuttaa tuotannon turmeltumisen. Mutta salauskonnollisuutta ja sovittelua vastaan on myös käytävä taistelua”, määräsi Kaasolainen. 38[]

Katri ja Lempi Käiväräinen sekä Aino Ilmasti ilmiantavat Vapaus-lehdessä, että opettaja Olga Ärttö on käynyt Laurikkalan rippikoulun. He antavat tuomion: ”Tämmöisille luokkavihollisen aseenkantajille, pappien napanuorassa roikkuville, uskonnon hourujen täyttämille opettajille ei saa kuulua sovettikoulun opettajan kunniakas nimitys. Kansanvalistusosaston on tämä otettava huomioon ja viipymättä erotettava Ärttö opettajan tehtävästä.” 39[]

Kun pedteknikumin oppilaat Vatiska ja Rähmönen olivat "praktiikalla” ollessaan menneet omin luvin helluntaipyhien ja mustien (so. kirkollisten) häiden viettoon, niin heidän palattuaan oppilaskollektiivi otti asian selviteltäväksi. Silloin nämä erosivat teknikumista. Teknikumin johtaja Mikko Kaasolainen sanoi, ettei heidän eroamistaan kannata surra, mutta eräänlaiseen takaa-ajoon hän kuitenkin ohjaa lausumalla: ”Vatiskaa ja Rähmästä sopii vastaisuudessakin pitää silmällä.” 40[]

Samassa koulussa opiskellut Helena Myllärinen oli mennyt maalle hautajaisiin. Häntä moitittiin siitä, että ”nämä päivät hän kulutti pappien hakemiseen. Koulun on tarkastettava, millainen henkilö Myllärinen on. Meillä ei tarvita pappien talutusnuorassa kulkevia opettajia”, kirjoittaa nimimerkki "Jumalaton”. 41[]

G. Jumalaton Kasvatus Lastentarhoissa Ja Lastenseimissä

Jumalattomuustyö ulotettiin lastentarhoihin ja lastenseimiin asti. Kolhoosiaikana oli tullut iskulauseeksi: ”Lapset seimiin, äidit tuotantoon!” Kun Inkerin miehet pakenivat mahdollisuuksien mukaan kylistä kaupunkitöihin ja heitä oli runsaasti vangittuina, naiset muodostivat yleisesti päätyövoiman kolhooseissa. Siksi pyrittiin mainittua tunnuslausetta kolhooseissa kaikin voimin toteuttamaan. Lapset 12-vuotiaista ylöspäin näyttivät myös olleen kolhoosin töissä. Siksi eivät hekään joutaneet pienempiä sisaruksiaan hoivaamaan. Siten pienet lapset joutuivat suuressa määrin lastentarhoihin tai lastenseimiin.

Kolhoosi ”Alussa” oli lastentarha, jossa kävi 4-8 -vuotiaita lapsia. Leikin ohella lapset opiskelivat luku- ja kirjoitustaitoa. Heistä kerrotaan:

”Nämä pienet sovetti-kansalaiset osallistuvat aktiivisesti myös yhteiskunnalliseen elämään. Olemme yhteisesti käsitelleet konstitutiotakin. Uskonnonvastaista toimintaa meillä on myöskin, ja tulokset siitä näkyvät käytännössä, sillä lapset eivät mene kirkkoon, vaikka jotkut mummot tahtoisivatkin heitä sinne viedä.”

Näin kertoo lastentarhanhoitaja Maria Aleksejeva. 42[] Tässä lastentarhassa on täytynyt olla paljon lapsia, koska kolhoosi vuonna 1932 käsitti 73 jäsentaloutta. Kolhoosin keskuksena oli Spankko-Kolppanan entinen suomalainen pappila.

Kuivaisten piirrissä oli vuonna 1934 peltotöiden aikana ollut 1820 lasta lastentarhoissa tai -seimissä. Näihin järjestelyihin viitaten opettaja S. Pöllä kehaisee: ”Ei ole sattuma, että naiset 'Kyntäjässä' muodostavat perusvoiman. Nuorisoliittolainen H. Juvonen on käynyt lastenkasvattajakurssin", hän sanoo.” -- Kelton sel-sovettialueella kerrotaan kolhooseissa toimivan kolme lastenseimeä, ”jotka antavat lapsille hyvän kommunistisen kasvatuksen ja vapauttavat naisia yhteiskunnalliseen työhön.“ 43[]

Näin lastentarhat ja -seimet olivat 1930-luvulla yleisiä eri puolilla Inkeriä. Tuhannet pienet lapset Inkerin seurakunnista joutuivat parhaaksi osaksi päivää pois kotikasvatuksesta kommunististen ja jumalattomien hoitajien vaikutuksen alaisiksi. Jumalattomuuskylvö oli löytänyt erinomaisen toteuttamisväylän.

H. Kalininin Kirje Jumalattomuuden Puolesta

Jumalattomuuskasvatuksen tehostamiseksi sanotaan Neuvostoliiton presidentin M. I. Kalininin lähettäneen kouluihin kirjeen, joka varmaan luettiin Inkerinkin kouluissa, koska se luettiin Leningradin kouluissa. Kirje kuului:

”Minä ja minun lapseni olemme kauan olleet jumalattomia. Jumalattomuus merkitsee rohkeutta ja sankarihyvettä. Kaikkien lasten pitää oleman jumalattomia, jos he tahtovat tehdä työtä Stalinin suuren työn mukana. Vanhemmat, jotka pakottavat lapsensa uskonnollisiin seremonioihin, täytyy antaa ilmi.” 45[]

I. Kodit Ja Koulut, Vanhemmat Ja Opettajat Toisiaan Vastaan

Kuten edellä kerrotusta ilmenee, olivat kodit ja koulut, joiden pitäisi olla toistensa tukijoita ja ystäviä, tulleet toistensa vastustajiksi. Samoin oli käynyt lasten vanhempien ja opettajien välisissä suhteissa. Koulujen ja opettajien puolelta, joiden takana oli valtion ja puolueen mahti, tämä vastakkaisuus oli tuotu usein äänekkäästi esiin. Mutta kristityissä kodeissa tämä vihollisuus täytyi tuskaisena hiljaa kantaa. Kielloista, soimauksista ja karkottamisen uhkasta huolimatta -- samoin katsomatta siihen, että lapsilta tultaisiin estämään eteneminen koulutiellä, tai että heidät jätettäisiin vaille ammattikoulua tai korkeakoulusivistystä kristityt vanhemmat ja muut omaiset tunsivat velvollisuudekseen yrittää antaa lapsilleen kristillistä opetusta ja kasvatusta, mihin heitä velvoitti kastekäsky ja yleensä Jumalan sana. Tällöin tuli kysymykseen henkilökohtainen opetus, lasten ohjaaminen kirkossa pidettyihin yleisiin jumalanpalveluksiin ja taloissa pidettyihin hartaushetkiin sekä 16 vuotta täyttäneiden nuorten konfirmaatiovalmistukseen, niin kauan kuin näiden pitäminen oli jossakin määrin mahdollista.

J. Attestointi -- Opettajien Puhdistus

Vuonna 1936 koko Neuvostoliitossa alkoi kaikkien opettajien attestoiminen eli valtuuskirjojen uusiminen. Tällöin erityiset komissiot suorittivat opettajien opetustoimen tarkastuksia kuunnellen tuntien pitämistä, mutta tutkien erityisesti poliittista tietoutta ja luotettavuutta. Vapaus-lehdessä esitettiin vaatimuksia, ettei poliittisesti epäluotettaville eikä niille, jotka eivät olleet kyllin jyrkästi uskontoa vastaan, annettaisi uutta valtakirjaa. Attestoinnin yhteydessä erotettiin Hatsinan piirissä kaikkiaan kaksitoista ja Krasnoje selon piirissä kaksi opettajaa. Lisäksi näissä piireissä lykättiin yli sadan opettajan attestointi toistaiseksi. 46[]

Attestoinnin aiheuttama pelko vaikutti sen, että opettajat entistä suuremmassa määrässä kiinnittivät huomiota puoluetyöhön ja uskonnonvastaiseen toimintaan. Krasnoje selon rajonissa Suuren Vuissokan selsovetin alueella perustettiin keväällä 1937 opettajien jumalaton jatšeikka, johon liittyi yksitoista opettajaa."

K. Vähemmistökansallisuuksien Kouluja Syytetään Nationalismista Ja Lakkautetaan

Koko Neuvostoliitossa vuonna 1935 puhkesi raivokas vähemmistökansallisuuksien vaino alkaen suomalaisista, lättiläisistä, saksalaisista sekä muista länsi- ja pohjoismaisista kansallisuuksista aina Aasian turkkilaisheimoihin asti ja kesti ainakin yli Suomen talvisodan. Tämä vaino tunnettiin raskaana suomalaisissa kouluissa. Niitä ja suomalaisia opettajia syytettiin venäjän kielen ylenkatsomisesta ja vaadittiin tämän ”Leninin-Stalinin kielen” opetuksen tehostamista.

Venäjän kieltä oli Inkerin kouluissa opetettu ne tuntimäärät, jotka olivat olleet kouluviranomaisten -- muun muassa venäjän kielen tarkastajien tiedossa. Muu opetus annettiin täysin asetusten mukaan suomeksi. Tästä huolimatta alettiin suomalaisia opettajia ja koulujen johtajia syyttää kuin rikollisia. Alettiin kuulla ja lukea tämäntapaisia esityksiä: ”Miten voidaan kasvattaa nuorisoa opettamatta venäjää, miten voidaan kasvattaa siinä neuvostopatriotismia, kun näitä olosuhteita avustavat erinäiset toverit? Ihmiset, jotka eivät taistele tuon tapaisia nationalistisia ilmiöitä vastaan, eivät ole meidän ihmisiä, eivät ole neuvostoihmisiä. Sellainen on mitä selvintä mätää, sellainen on fasistisen Suomen avustaja.“ 48[] Toistettiin iskulausetta: ”Paikallinen nationalismi on päävaara. ” Alettiin syyttää suomalaisia opettajia ”paikalliselle nationalismille kumartamisesta” tai ”Suur-Suomelle kumartamisesta”

Esitetään syytteitä, joiden mukaan suomalaisissa kouluissa on ”kaikki suomeksi, seinälehdet, laulut”. 49[] Hatsinan piirissä ”paljastettiin” opettaja, ”joka opetti lapsille suomalais-nationalistisia lauluja ja todennäköisesti suoritti muutakin samansuuntaista työtä” Tosnan piirissä oppilaiden vihkojen tarkastus oli osoittanut, että oli suoritettu nationalismin kylvöä. 50[]

Suomalaisia oppilaita alettiin nuhdella siitä, että he kotona lukivat ja puhuivat suomen kieltä. Siksi he muka eivät oppineet venäjää. Käskettiin kotonakin puhumaan venäjää. Syytteet nationalismista veivät niin pitkälle, että suomalainen opettaja käydessään suomalaisen oppilaansa kotona tämän vanhempia tapaamassa puhui venäjää eikä pyynnöstäkään suostunut käyttämään suomen kieltä. 51[]

Venäjän Sosialistisen Federatiivisen Neuvostotasavallan valistusasiain kansankomissariaatti antoi vuoden 1935 lopulla käskyn venäjän kielen opetuksen parantamisesta. Siinä selostettiin miten oli järjesteltävä, uusia tarkastajia asetettava ja jostakin syystä vapaiksi jääneet tunnit käytettävä venäjän kielen opiskeluun. ”Kansallisissa kouluissa” päätettiin toisesta luokasta alkaen ottaa venäjän kieltä jokaisella luokalla neljän viikkotunnin sijasta kuusi.

Oppilaiden ja opettajien venäjän kielen kerhoja perustettiin. Mutta tämä ei riittänyt, vaan suoritettiin suuria ”puhdistuksia” suomalaisten opettajien parissa. Heitä erotettiin, vangittiin ja karkotettiin, jopa ammuttiin nationalisteina. Mentiinpä suomalaisten opettajien ja koulunjohtajien syyttämisessä niin pitkälle, että Leningradin suomalaisen keskikoulun vangittua tirehtööriä Yrjö Lundgrenia syytettiin vihdoin uskonnonvastaisen opetuksenkin laiminlyönnistä, vaikka tällä koululla oli ensimmäisenä ja voimaperäisimmin alettu suorittaa tätä työtä. 52[] Vihdoin julistettiin suomalainen koulutyö Venäjällä kokonaisuudessaan nationalistiseksi ja vastavallankumoukselliseksi.

Vuonna 1938 lakkautettiin kaikki suomenkieliset koulut Inkerissä ja Karjalassa. Valtava määrä niiden opettajia vangittiin. Vuonna 1935 oli likvidoitu suomalaisen valistustyön johtaja, maisteri Jalo Kohonen Leningradissa. Vuoteen 1937 mennessä olivat tulleet vangituiksi muun muassa suomalaisen pedteknikumin johtaja Mikko Kaasolainen, Leningradin suomalaisen keskikoulun johtaja Yrjö Lundgren ja saman koulun opettaja Jalmari Parkkinen. 53[] Vähemmistökansallisuuksien puolueyliopiston opettaja Juhani Latukka oli huhupuheen mukaan ampunut itsensä.

Monet tällaisista valistustyöntekijöistä olivat hyväksyneet sen, että suomalaisia oli uskonnollisista syistä vangittu ja siirretty kodeistaan, jopa he olivat itse vaatineet sellaisia rangaistuksia. Venäläisten aatekumppaniensa puolelta he saivat aikanaan niittää jumalattomuuden satoa.

4. Ns. Valistustyö Asevelvollisten Keskuudessa

Puna-armeijalle olivat ominaisia politrukit eli poliittiset toimitsijat. Heidän suorittamassaan valistustyössä oli hyvin huomattava sija uskonnonvastaisella työllä, kun nuoret miehet asevelvollisuusaikana oli vuosikausiksi saatu propagandan alaisiksi. Martti Raatikainen kirjoittaa: ”Vasta puna-armeijassa minulle lopullisesti selvisi uskontokysymys ja se, että olla vapaa uskonnonvaikutuksesta tarkoittaa, ei toimettomuutta, vaan jokapäiväistä työskentelyä uskonnon vaikutusta vastaan.” 53[]

Ei ole käytettävissä enempää ainehistoa siitä, millainen vaikutus puna-armeijassa suoritetulla uskonnonvastaisella työllä on ollut Inkerin suomalaisiin miehiin. Mutta voidaan olettaa, ettei se ole jäänyt tyhjäksi.

Puna-armeijalaisosastoilla oli tapana harjoitustensa yhteydessä maalla järjestää huvi- ja valistustilaisuuksia siviiliväestölle, jolle esitettiin myös uskonnonvastaista propagandaa.

On kerrottu, että venäläisillä oli kymmenen jumalattomien antamaa sotilassääntöä:

1) Ajattele, ettei ole mitään Jumalaa, joka voi suojella vihollisen luotia vastaan. 2) Sodassa niin kuin rauhassa täytyy teidän olla sataprosenttisesti jumalaton ettekä saa unohtaa, että te voitte tuoda vapautuksen yli sadalle miljoonalle ihmiselle. 3) Jokainen kirkko, synagooga ja temppeli voi olla vihollisen olinpaikka. 4) Ei mitään sääliä jumalattomuuden vihollisille. 5) Huolehdi siitä, ettei kukaan toveri missään hätätilassa etsi papiston apua. 6) Vastusta asevoimalla jokaista yritystä ryöstää kirkkoja, synagoogia ja temppeleitä, että ne säilyisivät muistomerkkeinä menneeltä ajalta. 7) Pysy sodassa jumalattomana ja koeta voittaa vihollinen jumalattomuusliikkeelle. 8) Sodan päätyttyä on koko maailma oleva jumalaton. 9) Neuvostoliitto tulee aina olemaan kansainvälisen ateistisen liikkeen suojelija. 10) Ateismi leviää ja tulee voittajaksi. 3[]

Suomen armeijalle ja kansalle jäi viime sotien ajalta käsitys, että jumalattomuus-propagandalla oli ollut puna-armeijaan huomattava vaikutus. Siitä nähtiin todistuksina Suomen kirkkojen hävitys ja häpäisy, hautausmaiden ja ristinmerkkien poistaminen samoin kuin se, että kaatuneiden puna-armeijalaisten taskuista löydettiin usein taistelevain jumalattomain liiton jäsenkirja. 3[]

Oli säädetty, etteivät papit missään olosuhteissa saaneet kirjoittautua puna-armeijaan tai asettua sairaita hoitamaan. Uskonnollisen kirjallisuuden tuonti sairaaloihin yleensä oli estetty, sotilassairaaloista puhumattakaan. ”Ei mitään raamattua sotilaan selkäreppuun!" oli myös sanottu. Saarnaajaksi todettu vapautettiin asevelvollisuuden suorittamisesta puna-armeijassa. 4[] Näin pyrittiin tarkoin eliminoimaan uskonnon vaikutus ja varaamaan tilaa yksinomaan jumalattomuuspropagandalle.

5. Suomenkielinen Sanomalehdistö

Mitään suomalaista luterilaista hengellistä lehteä ei bolsevikkien aikana voitu Inkerissä julkaista eikä Suomesta tilata. Maallisluonteisia suomalaisia kommunistisia lehtiä perustettiin Inkeriä ja Karjalaa varten useita. Uskonnon vaikutuksen hävittäminen kuului yleensäkin niiden ohjelmaan, mutta pakkokollektivoinnin aikana niiden hyökkäykset uskontoa ja erityisesti evankelis-luterilaista kirkkoa vastaan vielä kiihtyivät vuosi vuodelta.

Leningradissa kustannusliike Kirjan kustannuksella ilmestyivät seuraavat suomalaiset sanoma- ja aikakauslehdet:

Sanomalehdet:

  1. ”Vapaus”, sanomalehti, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen Leningradin aluekomitean äänenkannattaja. Ilmestyi toukokuun 25 päivästä 1918 alkaen lokakuuhun 1937, jolloin se lakkautettiin. Se ilmestyi ensin kerran viikossa, sitten useammin, ainakin vuodesta 1934 alkaen 6-päiväisen viikon viitenä päivänä. Sen päätoimittajana oli pitkän aikaa K. Lepola. ”Vapaus” oli suomenkielinen aluelehti. Sen yläpuolella ja valvojana oli paitsi puolue myös Leningradin Pravda. "Vapauden“ valvonnassa taas olivat niinsanotut suomalaiset rajoni-lehdet ja myös ”Neuvostonainen” -- Jos jokin lehti poikkesi puolueen linjalta, asetettiin syytteeseen kyseisen lehden lisäksi myös sen valvojalehti. Tällainen oli menettely ainakin 1930-luvulla.

  2. "Nuori kaarti”, sanomalehti, kommunistisen puolueen nuorisoliiton äänenkannattaja, vuodesta 1926 vuoteen 1937. Viimeisinä vuosina se ilmestyi joka toinen päivä.

  3. “Kipinä”, lasten lehti, ilmestyi viisi kertaa kuukaudessa vuosina 1927-1937.

Aikakauslehdet:

  1. "Kommunisti”, ilmestyi vuosina 1925-1937.

  2. ”Neuvostonainen”, ilmestyi vuosina 1927-1937.

  3. "Rintama”, ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa.

  4. "Punavartio”, ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa.

  5. ”Kollektivisti”, ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa.

  6. ”Tietoa ja tekniikkaa”, ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa.

  7. ”Punainen valistustyö”, ilmestyi kerran kuukaudessa.

Nationalismista ynnä muusta neuvostovihamielisyydestä syytettyinä lakkautettiin kaikki suomalaiset lehdet vuonna 1937. 1[]

Inkerin maaseudulle oli mainittuja lehtiä alettu tilata lähinnä vasta pakkokollektivoinnin aikana, kun niiden tilaamiseen painostettiin. Tilausten vähyyttä on Vapaus-lehdessä jatkuvasti valiteltu. Niinpä niin myöhään, kuin vuonna 1936 on esim. Hatsinan piirin Peräkylän kolhoosiin, johon kuului 80 taloutta, tilattu Vapautta vain kaksi vuosikertaa ja Venjoen Luukkasin kolhoosiin, johon kuului 50 taloutta, kuusi vuosikertaa. 2[]

Tarkastelemme erityisesti "Vapautta”, mainituista lehdistä huomattavinta. Puoluepropagandan ohessa siinä oli perustamisesta alkaen hyökkäyksiä uskontoa ja kirkko vastaan, mutta jumalattomuuden kylvö kiihtyi siinä pakkokollektivoinnin aikana, sitä mukaa kuin jumalattomuusliike Neuvostoliitossa yltyi. ”Vapauden” kirjeenvaihtajat esiintyivät eri puolilla Inkeriä kiihkeinä toisten ihmisten ilmiantajina ja solvaajina. Harvoin sai lehdessä lukea syytettyjen puolusteluja tai oikaisuja -- seurakunnan työntekijäin ja yleensä uskovaisiin kohdistettujen syytösten oikaisuja ei näkynyt koskaan. Joskus toimitus ilmoitti, että ilmiannot oli saatettu yleisen syyttäjän tietoon. Eräinä vuosina oli lehdessä ollut kerran kuukaudessa ”Jumalaton -- uskonnonvastainen sivu” Varsinkin joulu- ja pääsiäispyhien edellä julkaistiin sitä laajuudeltaan joskus toistakin sivua. Lisäksi oli melkein kaikissa muissakin numeroissa pakkokollektivoinnin aikana kirjoituksia uskontoa vastaan. Sääntönä oli uskonnonvastaisen hyökkäyksen sitominen kulloinkin esillä olleeseen asiaan: konfirmaatiovalmistus oli aina ollut, paitsi nuorison pimittämistä, syksyllä kolhoosien elonkorjuun ja syyskyntöjen jarruttamista, keväällä taas toukotöiden ja kitkemisten jarruttamista. Pääsiäispäivän vietolla oli noustu estämään kevättöihin valmistumista, helluntain vietolla oli estetty toukotyöt, kitkemiset. Muistettiin hyökätä kaikkia kirkollisia pyhiä, jopa sunnuntain viettoakin vastaan. Raamattu ja kristilliset pelastustapahtumat kuvattiin valheeksi, kansan pettämiseksi ja riistäjäluokan välikappaleiksi.

Kun valtakunnassa olivat menossa trotskilaisoikeudenkäynnit, kirkollisia piirejä väitettiin trotskilaisten ystäviksi. Kun kaikui sotahuuto nationalismia vastaan, niin kirkolliset piirit olivat silloin juuri sitä. Kun syytettiin tuholaisia, niin uskovaiset ja papit kuuluivat niihin. Kun levitettiin valtion lainaa, niin seurakuntatyöntekijät olivat muka kuiskailemassa, ettei lainaa saanut merkitä.

Puolueen äänenkannattajana lehti piti itsellään oikeuden käskemiseen, vaatimiseen ja tuomitsemiseen. Samoin tekivät puolueeseen nojanneet kirjeenvaihtajat.

Edellä on kuvattu, mitä ”Vapaudessa” vaadittiin kouluilta ja opettajilta uskonnonvastaisessa taistelussa. -- Miten ja keitä muita ohjattiin tähän työhön? Puolue-elimiä ja työläisten ammattiliittoja vaadittiin lehdessä jo vuonna 1928 kiinnittämään huomiota jumalattomuustyöhön, koska varsinaiset jumalattomuusjärjestöt, -- liiton paikalliset jatšeikat toimivat Leningradissa muka heikosti ja koska niitä olikin siellä ”vain” 350. 3[]

Moittien todettiin vielä vuonna 1932, että Leningradin alueen suomenkielisten jumalattomien sektsiain työ oli vasta ”viime aikoina alkanut näyttää elämisen merkkejä. On puuttunut konkreettinen ainehisto, jolla uskontoa olisi voitu käytännön pohjalla paljastaa” Tällä tarkoitettiin sitä, ettei päästy syyttämään "Laurikkalaa, Haimia, Braksia, Hirvosta ym.”, koska tarkkaili joita ja kantelijoita oli ollut liian vähän. 4[]

Vaadittiin kyläneuvostoja ja kultsektsioita (kyläneuvostojen valistusjaostoja) olemaan mukana perustamassa jumalattomain jatšeikkoja.

Kun klubin tilaisuuksissa Miikkulaisissa juopoteltiin, vaadittiin lukutupaa, puoluetta ja nuorisoliittosolua taisteluun uskontoa vastaan, koska se ”on taistelua juoppouttakin vastaan” 5[]

Jumalattomat kuvattiin asiantuntijoiksi ja innokkaiksi toimitsijoiksi lukemattomilla aloilla. Heitä kutsuttiin johtamaan kevätkylvökamppailua. Heidän oli näytettävä, että ”pellot kasvavat ulkonaisista syistä, muokkauksista ym. johtuen eikä mistään yliluonnollisista jumalvoimista.” 6[]

Kollektiivitalouksien uskonnonvastaisesta työstä annettiin lehdissä määräyksiä. Milloin jakeli käskyjä toimitus omissa nimissään, milloin jumalattomuusliikkeen, puolueen tai kommunistisen nuorisoliiton toimitsija tai jäsen tähän tapaan:

”Jokaiseen kollektiivitalouteen on saatava uskonnonvastainen solu ja niiden johtoon parhaat iskurit. Puolueen, nuorisoliittosolujen, ammattijärjestöjen, koulujen, valistustyöntekijäin ja koko yhteiskunnallisuuden on kiinnitettävä tähän vakavaa huomiota. Työ on muutettava säännölliseksi toiminnaksi. Työ on siirrettävä työpaikoille, harjoittaen sitä lepohetkinä ja ruokatunneilla. Kaikille on hankittava uskonnonvastaista kirjallisuutta. Työtä on tehtävä huolella ja kärsivällisesti. On valmistettava aktiivi lyhytaikaisilla kursseilla. Uskonnonvastainen työ on yhdistettävä kulloinkin esillä oleviin tehtäviin.” 7[]

Pelastushistoriaan liittyvät kirkolliset juhlat antoivat lehdistölle aiheen kristinuskon mustaamiseen, vihan syöksemiseen sitä vastaan. Lehdissä pyrittiin kaikin tavoin estämään lähestyvien juhlien viettäminen ja yritettiin saada ihmiset vieroitetuiksi näistä juhlista. Kyseisten juhlien edellä olivat ”Jumalattomuus” -sivut laajat.

Pakinoitsijat ivasivat mitä karkeimmin Kristusta ja evankeliumin keskeistä pelastussanomaa.

”Neuvostomaan Kristus, vaikka sen kohtalo ei olekaan mikään loistava, kuului 1928:n kerran syntyvän melkoisen rauhassa, huomioon ottamatta humalaisten hulinaa, millä kristityt tavallisesti vapahtajansa vastaanottavat. Mutta Betlehemissä näkyvät asiat olevan toisin. (Kuvataan roomalaiskatolilaisten ja kreikkalaiskatolilaisten kahnauksia.) Lieneekö meidän luterilaisella kirkollamme tietoja, onko vastasyntynyt 1928:n kristus säilynyt eheänä kahakassa, vai kävikö seimen samoin kuin alttarin? Vastatkaa, veljeni herrassa. Ja nyt kun tuo viimeinen juttu näkyy olevan mieltä ylentävää, sanommekin vaikka amen. Tapahtukoon edelleenkin niin kuin sinä tahdot, vaan ei niin kuin minä.”

Tällaista saattoivat olla joulupakinat, vaikka tämä onkin erityisestä syystä kirjoitettu helmikuussa. 8[] Saman nimimerkin pakinat, usein uskonnonvastaiset, jatkuivat lehdessä vuodesta toiseen.

Pääsiäisjulistusta nimitetään ”tuulenpieksäjäisiksi”, ”Silloin sitä kädet ylös nostetaan, suut auki ammollaan ja polvinahat rikki runnellaan -- siitä suuresta surusta, että tarujen mukaan 2000 vuotta takaperin jonkun jumalan pojaksi itseään nimittäneen intoilijan ei onnistunut päästä juutalaisten kuninkaaksi. No onhan siinä syytä juhliakin.” Sitten väitetään, "ettei tästä kuten muistakaan romaaneista voi tieteellinen tutkimus todistuksia antaa”. 9[] Pilkataan: ”Sama Kristus herää, taas jouluna syntyy. Kristuksen kautta pelastuneet tekevät koko vuoden syntiä, välillä syövät jumalansa ruumista ja juovat pelastajansa verta. Tästä huolimatta syntejä karttuu kuin kirppuja koirassa. Mikäs tuosta. Poika-jumala ne kuolemallaan pois pesee, ja vanhurskaat tulevat taas valkoisiksi kuin lumi”. Samoin puhutaan pilkaten ihmisten ylösnousemuksesta kuolleista. Sitten sanotaan, että papit rajan takana Suomessa opettavat Kristuksen kärsimisen kautta työläisiä kärsimään. Mutta ”pappien taskuihin virtaa kullaksi muuttunut työläisten hiki ja veri”

Kirkollisten juhlien edellä pyritään myös ”tieteellisesti” selittämään kristilliset totuudet valheiksi. Joulu- ja pääsiäiskertomukset sanotaan voitavan johtaa kreikkalaisesta jumaluustarustosta ja luonnonuskonnoista. ”Luonnonkansojen valonjuhla on muutettu pimeyden, riiston ja sorron juhlaksi.” Joulutavat sanotaan pakanuudesta johdetuiksi. 10[] Väitetään, että katolinen kirkko, joka oli turmeltunut, otti paavi Gregoriuksen aikana käytäntöön ”herranehtoolliset” Papit kertovat, että jumala tappoi poikansa ja pelasti meidät ihmiset iankaikkisesta kadotuksesta. Tämän sanottuaan pelottelee pappi kuulijoitaan perkeleellä ja helvettiin joutumisella. Pääsiäinen on petkutusten juhla.” 11[]

Viitaten siihen kirkkohistorialliseen tietoon, että erityistä joulujuhlaa Jeesuksen syntymisen muistoksi alettiin viettää vasta neljännellä vuosisadalla, väitetään, että oppi Jeesuksesta Jumalan poikana saikin alkunsa

”vasta vuonna 325, jolloin papit tekivät Nikean kirkolliskokouksessa jeesuksestaan -- jumalan pojan. Sitä ennen ei häntä edes kristillisessä kirkossakaan pidetty jumalan poikana, vaan karitsana, sillä kristus oli kirkoissa kuvattuna lampaan vuonaksi, karitsaksi, ja vieläpä papit nytkin laulavat ihmisille 'Oo jumalan karitsa' Vasta kahdeksannella vuosisadalla papit ottivat kirkoista pois karitsain kuvat ja maalarit tarttuivat pensseleihin sekä maalipurkkeihin ja maalasivat taulun, jossa on ristille maalattuna miehen kuva pää kallellaan. Tätä kuvaa luulevat monet uskovaiset joskus ristille naulatun jumalan pojan kuvaksi, ja järjestävät papit taas näinä päivinä valehtelemisen suurrynnäkön, 'että tänään on meille syntynyt' jne. Jeesuksen syntyminen on kokonaan pappien ja petkuttajien keksintöä. Jeesus-nimi on saanut alkunsa Joshua-nimisestä jumalasta, jota eräs natsaru -niminen uskonlahko palveli noin kaksituhatta vuotta sitten Palestiinassa. Nimitys Natsarealainen johtuu tämän uskonlahkon nimestä, eikä sen nimistä kaupunkia ole ollut olemassakaan, sillä sen aikaisissa luetteloissa sitä kaupunkia ei lainkaan ole.”

Näin hataraan ja mielivaltaiseen ”tieteelliseen" selitykseen, jolla muka Vapahtajan maailmaan syntyminen voidaan tehdä tyhjäksi, liittyy vielä maininta, että ruotsin kielessäkin sana ”hjul”, josta sana ”joulu” on johdettu, merkitsee pyörää ja todistaa auringon juhlasta ja siten muka kumoaa Jeesuksen syntymisen . 13[] ”Evankeliumeilla ja koko Raamatulla ei ole mitään oleellista eroa muihin jumala- ja sankaritaruihin verrattuna”, sanotaan.

Vaikka kristinusko väitetään näin yksinkertaisesti kumotuksi, ei kristittyjen sallittu kuitenkaan koskaan esittää lehtien palstoilla omaa kantaansa. Kun ”Leningradissa toimivien suomalaisten järjestöjen edustajat” haastoivat vuonna 1927 rovasti S. J. Laurikkalan muiden kristittyjen kanssa uskontoa koskevaan väittelytilaisuuteen suomalaiselle valistustalolle Pietariin, lupasi jumalankieltäjien puheenjohtaja T. Törmälä, että pikakirjoituksella muistiinpannut keskustelut tullaan julkaisemaan painetussa asussa. Mutta niin ei kuitenkaan tehty. Jumalattomat ilmeisesti kokivat tappion, vaikka rovasti Laurikkala oli ainoa yliopistosivistyksen saanut henkilö kristittyjen puolella. 13[]

Kirkollisten juhlien jälkeen kerrotaan lehdissä voitoista, kuinka nimeltä mainituissa paikoissa jätettiin juhlapäivät pitämättä; tai tappioista, pimeydestä, pappien talutusnuorassa kulkemisesta sekä puolueen ja nuorisoliiton jäsenten ja kolhoosien johtajien kehnoudesta, kun ilmoitetuissa paikoissa oltiin kirkollisina juhlina poissa töistä, jopa käytiin kirkossa. 14[]

Pilkattiin myös uskosta vanhurskaaksi tulemista. Kadotukseen muka Jumala tuomitsee sen, joka on vilpittömästi elänyt, mutta ei usko, että Aatami on Eevan kylkiluusta luotu. Toinen, hyvin huonoa elämää elänyt sanoo Jumalalle sen uskovansa ja ”saa harpun" Neuvotaan käyttämään järkeä; ”järjetönhän on mielipuoli” ”Uskonto on myrkkyä ja unijuomaa kansalle. Raamattu autuaaksijulistamis-ohjeineen on humpuukia.” 15[]

Joskus käsiteltiin muitakin Raamatun kohtia kuin johonkin juhlapäivään liittyviä, esimerkiksi kuinka järjettömiä tai ristiriitaisia muka on ihmekertomukset Kaanaan häistä, halvatun parantaminen Betesdan lammikolla, viikunapuun kiroaminen ja kertomus Lootin vaimosta.

Raamatun sanottiin olevan ristiriidassa itsensä kanssa, kun muka toisaalta puhutaan sielun kuolemattomuudesta, toisaalta Salomon Saarnaajassa kirjoitetaan: ”Ihmisille käy niin kuin eläimille” (Saarn. 3: 19-21).

Raamattua syytettiin myös moraalittomuudesta 1. Mooseksen kirjan perusteella.“ Väitettiinpä, että Vanha Testamentti on kopio juutalaisten pyhästä kirjasta ”Talmudista”, joka vuorostaan on kansantarujen kokoelma.”

Papeista ja seurakunnanhoitajista sekä yleisesti että usein nimeltä mainiten lehdistö kirjoitti jatkuvasti. Näistä kirjoituksista saa suorastaan sen käsityksen, kuin he olisivat etsintäkuulutettuja, erittäin vaarallisia rosvoja.

”Pappisvehkeilijöillä oli vielä tiedotonta laumaa joulukirkoissa. He onnistuivat vielä tällä kertaa kahmimaan köyhiltä rahoja joulupatoihinsa.” He ovat neuvostovastaisia agentteja.” “Mustakaapuisilla agenteilla” on pääasia saada ihmiset pois töistä. ”He raportteeraavat rajantakaisille rosvoille”. 16[] ”Papit ja lahkolaiset yhä häiritsevät kevätkylvökamppailua, toimivat sosialistista rakennustyötä vastaan, ...häiritsevät meidän suunnitelmiamme. Yksi häiritsemismuoto on n.s. rippikoulu, jossa neuvostolakien vastaisesti alaikäisille, vieläpä aivan lapsille, tolkutetaan vastavallankumouksellista oppia”

Väitetään, että ”papinverot ovat suoranaista riistoa kirkon taholta?“ Tämä oli tietoisesti valheellinen syytös. Papit ja muut seurakuntatyöntekijät elivät seurakuntalaisten vapaaehtoisten lahjojen varassa, koska oli alistuttava neuvostohallituksen kieltoon, ettei saanut kantaa mitään kirkollisveroja eikä ottaa palkkioita kirkollisista toimituksista. Samoin ei voitu todistaa, että papit olisivat ottaneet konfirmaatiovalmistukseen alle 16-vuotiaita oppilaita.

Usein toistunut syytös oli, että papit saarnoissaan levittävät valhejuttuja. ”Papit kulakkien kätyreinä, porvariston palkkarenkeinä levittävät tuholaisuutta, kehittävät keinottelua ja yhteiskunnallisen omaisuuden varastamista, hävittämistä ja tuhlaamista”, kirjoitettiin vielä vuonna 1932 ja samalla kehotettiin uskonnonvastaiseen työhön. 22[]

Samoihin aikoihin yli valtakunnan suoritettiin virastoissa, tehtaissa ja kollektiivitalouksissa puhdistuksia, löydettiin kaikkialla ”tuholaisuutta” ja pantiin siitä syytteeseen. Nyt sen ohjeen mukaan, että uskonnonvastainen työ oli sidottava kulloinkin esillä olleeseen asiaan, syytettiin pappeja ylimalkaisesti ”tuholaisuudesta” ja ”yhteiskunnallisen omaisuuden varastamisesta"

Pakinoissa saatettiin esittää papeista näinkin karkeita kuvauksia:

”Liisan ja Mikon tytär oli rippikouluaikanaan mennyt asumaan lukkarin luo, mutta siellä oli varastettu kaikki mukana olleet vaatteet. Isä Mikolta oli Pietarissa käydessä varastettu kaikki rahat, joilla piti muun muassa ostaa rippivaatteet, ja hevonen oli kuollut kotimatkalla. Kun pappi oli käskenyt jokaista tuomaan maanantaina mukanaan kolmekymmentä ruplaa rahaa, niin lähti Liisa papin puheille pyytämään lykkäystä rippikoulumaksusta. 23[] Kun hän avasi pappilan oven, niin hän näki, kuinka pappi oli tarrautunut kiinni vaimonsa pitkään tukkaan ja veti siitä vaimoaan perässään pitkin lattiaa. Vaimo itki ja rukoili, mutta pappi vaan veti. Papin puolitusinaa lasta oli piiloutunut nurkkaan, josta seurasivat näytelmää. Viimein pappi tuli kysymään Liisan asiaa. Mutta vastauksena oli Liisalle karjaisu: 'Muistakaakin, että Liisa tuo maanantaina kolmekymmentä ruplaa rahaa.' Tämä vaikutti sen, että Liisa liittyi kolhoosiin, luopui papista, jumalasta ja pääsiäisestä eikä mennyt enää rippikoulua jatkamaan.” 24[]

Papistosta sanottiin, että se oli osana riistojärjestelmässä, kun se lohdutti riistettyjä iankaikkisella elämällä, kärsimyksien palkalla kuoleman jälkeen. 25[]

Vuonna 1936 väitettiin: ”Nyt jo esimerkiksi papin nimellä on huono maine. Pimeyteen ja henkiseen rujouteen viittaava kaiku on papilla ja sen puuhilla maamme miljoonien työtätekevien keskuudessa. Näin papit ja kaikki uskonnolla keinottelijat jäävät yhä inhotummiksi, yhä harvinaisemmiksi.” 26[]

Kirjoitettiin: ”Pappien Braksin, Korpelaisen, Kelon ynnä muiden mustien voimien pimitystyö on säälimättä murskattava.” 27[]

Suomen pappien ”kunniattomuus” tuotiin myös usein esiin. Kirjoitettiin esimerkiksi ”Suomen pappien konnuuksista”: ”Maailmansodan jälkeen olivat papit aktiivisesti mukana tukahduttamassa veriin eri maissa noussutta proletariaattia. Papit olivat Suomessa aktiivisia suojeluskuntien organisoijia. Vuodesta 1918 lähtien yrittivät Suomen papit ja kulakit järjestää kapinoita Neuvostoliiton sisällä... Pappien johdolla Pohjois-Inkerin rykmentti teki Inkerissä tuhotöitään.” 23[]

Kun papille oli määrätty mahdottoman suuret verot eikä hän jaksanut niitä määräajassa maksaa, niin silloin papista kirjoitetaan, että hänen mitätön veronsa suurista tuloista oli yhä maksamatta.

Aivan kuin ohimennen todetaan, että pappi on heitetty yhteiskunnan ulkopuolelle. Esimerkiksi Liissilän Pohinkylästä kirjoitetaan: ”Mitähän lakia on noudatettu, kun pappikin on otettu kooperatiivin (osuuskaupan) jäseneksi ja kuuluu vielä olevan köyhän kirjoilla?” 29[]

”Antireligioznik” kirjoitti vuonna 1937 trotskilaisoikeudenkäyntien aikana Leningradin alueelta:

”Tässä rajoonissa ei ole suinkaan vähän merkkejä turmiollisesta toiminnasta, jota kirkkokansa harjoittaa trotskilaisesti ajattelevien bandiittien kanssa. 30[] Pappien joukossa piilee joukko fasistisia spioneja, salaisen ulkomaalaisen vakoilun agentteja. Pastorit Laurikkala ja Korpelainen käyttivät hyväkseen esimerkiksi jumalanpalveluksia salaiseen neuvostovastaiseen agitaatioon. Samassa rajoonissa vaikutti edelleen pastori Brax. Ennen lokakuun vallankumousta oli Brax ollut rikas maatilan omistaja ja samalla upseeri. 32[] Häntä saa moni ihminen kiittää henkensä menettämisestä. Neuvostohallituksen aikana tuli tämä entinen maatilanomistaja ja upseeri pastoriksi ja harjoitti tämän naamarin alla vastavallankumouksellista toimintaa. 33[]

Tämänlaatuista ajojahtia kävi lehdistö vuosikaudet ja erityisesti koko viisivuotissuunnitelmien ajan pappeja ja muita seurakuntatyöntekijöitä vastaan. Kun vakoilusta, vastavallankumouksellisuudesta ynnä muusta, josta pappeja soimattiin, tuomittiin Neuvostoliitossa kuolemaan, voidaan todeta, että lehdistö vaati heidän täydellistä tuhoamistaan.

Mutta näin ankarasti syytetyille ei annettu koskaan oikeutta puolustautua lehtien palstoilla. Turhaan esimerkiksi saa ”Vapauden” palstoilta hakea kenenkään papin tai muun seurakuntatyöntekijän ja uskonsa tähden syytetyn seurakuntalaisen oikaisevaa kirjoitusta tai itsensä tahi toisen kristityn puolustamista. Niin täydellinen valta jumalattomilla oli lehdistössä.

Uskonto oli nähty syypääksi lukemattomiin asioihin ja epäkohtiin. Ei vain pappi, vaan jokainen seurakuntalainen, joka vietti uskonnollisia pyhiä, leimattiin pakkokollektivoinnin aikana sosialistisen työn jarruttajaksi. Missä havaittiin puuttuvan klubeja ja muita puolue- ja neuvostopropagandan tyyssijoja, siellä nähtiin uskonto siihen syypääksi. 34[]

Uskonnon sanottiin aina olleen imperialististen rosvojen palveluksessa. Kun uskonto opettaa olemaan esivallalle kuuliainen, koska esivalta on Jumalalta, niin se opettaa, että kapitalismi on Jumalalta. Uskonto opettaa nöyrästi kärsimään puutetta ja lohduttaa taivaan palkinnon toivolla. Keisari Konstantinus Suuren tunnuslauseen: ”Tässä (ristin) merkissä olet voittava” sanotaan olevan pappien keksimän. Rooman vallassa ollut luokka valloitti siten uusia riistoalueita. Ristiretket niin Pyhään maahan kuin Euroopan eri maihin olivat luonteeltaan taloudellisia. Tahdottiin vain saada uusia riistoalueita hallitsevalle luokalle. ”Luvattiin kaatuneille taivaanilo... Siten vihittiin orjiksi miljoonia työtätekeviä.”

Ensimmäisen maailmansodan aikana kirkko syyllistyi kaikissa maissa marssittamaan kansaa murhattavaksi kapitalistisen saaliinhimon tähden, sanottiin. Muistutettiin siitä, että Venäjän sisällissodissa papit olivat olleet valkoisten puolella heitä siunaamassa, mutta jätettiin perustelematta, miksi heidän olisi pitänyt olla kommunistien puolella, kun nämä alusta lähtien olivat julistautuneet uskonnon ja kirkon vihollisiksi. 35[]

Kirkko ja lahkot ovat kiihkeimpiä sodan valmistajia Neuvostoliittoa vastaan. Papit kulkevat kapitalistien asioilla, väitettiin.

”Kristinoppi antoi työläisille ja talonpojille vain helvetin kauhut ja tuhatvuotisen ihmiskunnan petkutuksen, mutta neuvostovallankumous antoi talonpojille maat, vedet, metsät ja poisti velat”, kirjoitettiin ”Vapaudessa” vuonna 1928. 35[]

Kun lukutaito ja poliittinen tietoisuus syvenevät, niin juoppouden, tappelujen ja murhien ohessa häviää myös ”kristillinen” mätä ja petkutus. Lakataan luottamasta haudantakaisiin, ja aletaan rakentaa ”paratiisia” maan päälle, kehaistiin rohkeasti. 36[]

Lehdissä toistettiin, kuinka uskonto kuuluu alkeellisuuteen ja tietämättömyyteen. Mutta uskonto on myös tunnusmerkki porvarillisuudesta; siksi se on poliittisesti vaarallinen ja valtiollisista syistä hävitettävä Neuvostoliitosta. ”Sikäli kuin ihminen oppii tuntemaan luontoa ja itseään sekä sikäli kuin yhteiskunnalliset olot muuttuvat, sikäli alkavat uskonnot hävitä tarpeettomina... Maallista valtiota vastaan taivaallinenkin järjestys horjuu, enkelit ja muut ovenvartijat katoavat samoin kuin kaikki porvarillisen valtion pönkät.” 37[] Näin jää väittäjiltä selittämättä, miksi kuitenkin niin ankarasti hyökätään uskontoa vastaan ja käytetään sen hävittämiseksi pakkoa, jos kerran uskonto helposti häviää yhteiskunnallisten olojen uudistuessa.

Uskontoa syytettiin taantumuksellisuudesta. Oppi haudantakaisesta elämästä on vaaraksi yhteiskunnalle; samoin ovat vääriä kymmenen käskyä. On väärin, että ohjataan nojaamaan Jumalan kaitselmukseen. Se johtaa huolimattomuuteen työssä. On väärin, kun rankaiseminen jätetään Jumalalle, samoin on väärin, jos julistetaan: ”Rauha maassa, ihmisille hyvä tahto.” "Palvelijat, olkaa isännillenne alamaiset.” ”Rakasta lähimmäistäsi.”

Martti Lutheria moitittiin siitä, että hän oli kapinoivia talonpoikia vastaan. Kirkonmiehet taistelevat vallankumousta vastaan ja sanovat: ”Sosialismi on antikristuksen oppia.” Väitetään, että Venäjän patriarkka Tihon oli julistanut: ”Lokakuun vallankumous on saatanan työtä.” Näin todistetaan uskonnon taantumuksellisuus. 38[] Kenellekään ei ole annettu oikeutta esittää samassa tai muussa lehdessä vastaselityksiä.

”Uskonto on tietämättömyyden tuote. On taisteltava sitä vastaan ja levitettävä dialektismaterialistista maailmankatsomusta. ...Sosialismin ajanjakso on myös uskontojen kuolemisen ajanjakso. Keltaiselle internationalelle voi uskonto olla yksityinenkin asia, mutta meille se on yhteiskunnallinen pahe ja mitä suurin pahe.“ 39[]

Uskonnosta tehtiin jatkuvasti poliittinen kysymys. Uskonnon tunnustamisen, julistamisen ja kannattamisen sanottiin merkitsevän porvarina, kapitalistina, kulakkina, jopa niiden kätyrinä olemista. Papit ovat kulakkien kätyreitä ja porvariston palkkarenkejä. Pappien ja kirkon sanotaan olleen ennen ja olevan edelleen neuvostovaltaa vastaan ja sen todistavan, että uskonto on porvarillista. Mutta voi kysyä, kuinka kirkko voi olla sen puolella, joka on julistanut leppymättömän sodan kirkkoa ja uskontoa vastaan. Tähän saa turhaan odottaa vastausta. Kirkko ja uskonto jätetään yksin syyllisiksi.

Nimitettiinpä kiihtyneesti uskontoa ”perkeleelliseksi luokkavihollisemme aseeksi” ”Luterilainen papisto Inkerissä on pikimustaa joukkoa.” 40[] ”Uskonto on ase luokkavihollisen kädessä.”

Lehdistössä yhdistettiin taistelu kulakkeja ja uskontoa vastaan. Suomalaisen papiston, lahkolaisjohtajien ja kulakiston sanottiin olevan samaa sakkia. Todetaan, että ”Suomessa ollaan lapualaisista sosiaalidemokraatteihin asti kiinnostuneita Inkerin ja Karjalan uskontokysymyksestä. Ne ovat huutaneet uskonnon vainoista sekä kirkkojen väkivaltaisesta sulkemisesta.” Puhutaan "uskonnonsortamislegendoista". 41[] Harvojen suomalaisten kirkkojen sulkemisesta 'Vapaus' -lehdessä oli uutisia kohta niiden sulkemisen jälkeen. Vasta melkoisen ajan perästä aivan kuin ohimennen saattaa olla maininta, että jokin kirkko on jo suljettuna.

Uskonnolliset ennakkoluulot ovat lehden mukaan kapitalistisia jätteitä. ”Uskonto odottaa tukea maailman porvaristolta, paavilta ym.” 42[] “Uskonto ja papit harjoittavat Neuvostoliiton sosialistisen rakennustyön ja kommunismin parjausta. Uskonto puolustaa kapitalistista järjestelmää. Kirkot ja papit osallistuvat uusien sotien valmistamiseen Neuvostoliittoa vastaan ja odottavat imperialististen rosvojen hyökkäystä.”

Sanottiin, että ne, jotka puhuvat uskonnonvastaisen taistelun tarpeettomuudesta, ovat opportunisteja. 43[]

Valitettiin, että kulakkiaines pyrkii uskonnollisten järjestöjen avulla hyökkäämään. 44[]

Taistelevien jumalattomain liitto antoi julistuksen Darwinin 50-vuotis-muistojuhlan viettämisestä. Kyseinen julistus oli painettuna lehdissä. Sanotaan, että "Darwinin oppi on mahtavimpia aseita taistelussa uskonnollisia taruja vastaan ihmisen syntymisestä”. 45[]

Edelleen lehti väitti: ”Tiede opettaa, ettei ole olemassa muuta maailmaa, jota me voimme tutkia ja oppia päivä päivältä yhä paremmin tuntemaan... Tiede opettaa meille, että uskonto syntyy verrattain myöhäisellä yhteiskunnan kehitysasteella. Ihminen ei ole synnynnäisesti uskonnollinen, kuten papit väittävät. Uskonnollisuus on määrätty yhteiskunnallinen tuote, joka syntyy siinä määrättynä aikana ja myös kuolee sen korkeammalla kehitysasteella... Kaikkein varhaisimmalla asteella ihminen ei ole osannut tehdä eroa elämän ja kuoleman välillä, unitilan ja kuoleman välillä. Sitten kun näki kuolevasta veren vuotavan, alkoi kuvitella, että veren mukana lähtee ihmisestä pois myös henki." Siten sanottiin voitavan selittää hengille uhraaminen. Porvarilliseksi ja vääräksi sanottiin sitä väitettä, ettei tiede voi mennä Jumalaa myöntämään eikä kieltämään.

Sanottiin, että uskonto oli vastustanut Kopernikusta ja Galileita. “Tiede on ajanut uskonnon umpikujaan. Kapitalismi ja uskonto tulevat kulkemaan kadotustaan kohti. Mikään vapahtaja ei niitä kykene pelastamaan. Työtätekevä väestö ei tarvitse uskontoa eikä jumalia. Se on itse luoja, se luo paratiisin maan päälle. Se tulee sen tekemään?“

Otsikolla 'Uskonto ja lääketiede' syytettiin kirkkoa basillien levittämisestä; mainittiin muun muassa ehtoollinen ja sormien paneminen Raamatun päälle oikeudessa. 47[]

Lehdistöä ohjattiin vappuna 1932 käsittelemään muun muassa seuraavia teemoja: 'Uskonto ja neuvostoliiton puolustus', 'Onko mahdollista kuolleista herääminen?', 'Onko maailma luotu kuudessa päivässä?'

Jumalattomien lehtien valppautta osoittaa, että kun Venäjän luterilaisissa kirkoissa valmistauduttiin vuonna 1931 viettämään uskonpuhdistuksen muistojuhlaa, venäjänkielinen lehti "Bezbošnik” (jumalaton) muisti artikkelissaan luterilaisia pappeja ja luterilaisuutta saksalaisten, suomalaisten, eestiläisten ja lättiläisten keskuudessa kehottaen taisteluun luterilaisuutta vastaan. 48[]

Kun Pohjois-Inkerissä oli surmattu 'Vapauden' kirjeenvaihtaja Ukkonen, lehdessä käytettiin tätäkin tapausta hyväksi hyökättäessä kirkkoa vastaan ja sanottiin, että murhaajat olivat olleet ”kirkon uskollisia ajokoiria”.

Uskovien ja kirkon vainoojilla näkyvät olleen vaikeana okaana eräät asetukset ja määräykset uskonnollisista yhdyskunnista, joissa luvattiin joitakin, vaikka hyvin rajoitettuja oikeuksia uskonnon harjoittamiseen 49[] sekä joulukuun 5 päivänä 1936 hyväksytyn ”Sosialististen sovettivaltojen Liiton konstitutsionin” 124. pykälä, jossa säädetään: ”Uskonnollisten kulttien harjoittamisvapaus myönnetään kaikille kansalaisille.” Tähän perustuslaissa olevaan ”uskonnon vapauteen” viitataan joskus ”Vapaus” lehdessä kuin puolipakosta ja ulkokullaisuuteen turvautuen.

Niinpä A. Aro uskonnonvastaisessa kirjoituksessaan lausuu: ”Emme käy uskontoa vastaan taistelua lakien ja hallinnollisten määräysten tietä, vaan tieteellisen työskentelyn, tieteeseen perustuvan uskonnonvastaisen propagandan avulla.” 50[] Mutta onko ”tieteellistä työskentelyä” se, että jok'ikinen seurakuntatyöntekijä ja uskovainen on soimattu sellaiseksi rikolliseksi, kuin edellä on laajasti esimerkein kuvattu? Kukaan heistä ei ole voinut vaatia syyttäjiään tilille kunniansa loukkaamisesta. Kuinka mahdotonta onkaan kieltää ristiriita sen välillä, että ”uskonnollisten kulttien harjoittamisvapaus myönnetään kaikille kansalaisille” ja sen lehdissä olevan julistuksen välillä, ettei neuvosto-oppilaitoksen opettaja eikä oppilas saa olla uskovainen, ei puolueen eikä kommunistisen nuorisoliiton jäsen, ei edes Neuvostoliiton työläinen eikä kollektiivitalouden jäsen. On vaikea ymmärtää, ketä uskonnon vapaus Neuvostoliitossa koskee.

Kun jumalattomuuskylvöä ja uskovaisten parjausta oli lehtien palstoilla suoritettu vuosikaudet, siitä on täytynyt olla myös joitakin tuloksia niiden suomalaisten keskuudessa, jotka olivat jääneet syrjään Jumalan sanan kuulosta ja opetuksesta.

6. Ns. Vapaa Valistustyö Ja Uskonnonvastainen Toiminta

A. Vapaapalokunnat

Vapaapalokunnat olivat olleet pelkästään kyläjärjestöjä, joita kunnat eivät tavallisesti avustaneet, vaan kyläkunnan kokouksessa päätettiin taloittain kannettavasta palokunnan kannatuksesta. Juhlilla ja iltamilla pyrittiin myös hankkimaan varoja palokunnan toiminnan hyväksi. Palokunnan erikoisluonteesta johtuen ne olivatkin ainoat epäpoliittiset järjestöt, joiden sallittiin vielä pakkokollektivoinnin aikana järjestää juhlia, iltamia ja urheilukilpailuja.

Kun paikkakunnan opettaja oli juhlan ohjelman suunnittelussa ja harjoittamisessa näissäkin tilaisuuksissa keskeinen henkilö ja usein puheen pitäjä, riippui ohjelman laatu paljon hänestä. Jos hän oli innokas jumalaton, oli jumalattomuuspropagandaa vedetty näihinkin epäpoliittisiin tilaisuuksiin.

Ensin syntyi juopa yksityistalonpoikien ja kollektiivitalouksien välillä. Viimein yksityistaloudet hävitettiin. Kun kollektiivitalouksien hevoset ja ajoneuvot menivät huonoon kuntoon, niin sekin tyrehdytti tämän vapaapalokuntien toiminnan.

B. Pioneerijärjestöt

Pioneerijärjestö, joka jotenkin vastasi ei-bolševististen maiden partiojärjestöä, oli lasten kommunistinen puoluejärjestö. Mm. paikallisia puoluesoluja oli vaadittu perustamaan niitä kouluihin. 1[] Pioneereilta vaadittiin lupaus uskonnon vieromisesta. Niinpä pioneeri Olga Akkalaista Tosnan piirissä syytettiin siitä, että hän oli käynyt seurakunnanhoitaja Kelon rippikoulun, ”vaikka oli tehnyt rippikoulun vastaisen päätöksen”. 2[] Pioneerit pantiin järjestämään uskonnonvastaisia tilaisuuksia. Niinpä sellainen oli Krasnojeselon piirin keskikoulussa. Tilaisuudessa sanotaan olleen saapuvilla 140 ylempien luokkien oppilasta. 3[]

Käsiteltävänä olevana ajanjaksona ohjattiin pioneerijärjestöissä lapsia paljastamaan vanhempiensa uskonnollisuus, kollektivoinnin vastustaminen ynnä muu sellainen, mikä katsottiin neuvostojärjestelmän vastaiseksi. Läheisen omaisen paljastajaa pidettiin erityisenä sankarina. Niinpä A. Rötsän kirjoittamassa pakinassa pioneeripoika kyselee kollektivisti-isältään, miksi lavaraamit ovat maassa sikin sokin vettymässä ja mätänemässä. Isän on vaikea puolustaa huolimattomuuttaan. Silloin poika uhkaa: ”Kun meidän punanurkkaamme tulee toverioikeus, niin tulen syyttämään teitä yhteisomaisuuden haaskaamisesta. 4[]

Laajimmat ja vanhimmat suomalaiset pioneerijärjestöt olivat Leningradin suomalaisten koulujen yhteydessä. Vähitellen 1930-luvulla niitä perustettiin myös Inkerin maaseudulle.

C. Punanurkat

Punanurkkien esikuvana oli kreikkalaiskatolisten kotien nurkkaus, jossa oli pyhäinkuvia, ikoni lamppuineen. Ikonin yli oli ylhäältä sivuille usein vedetty koristeltu liina. Kreikkalaiskatolilainen suoritti sellaiseen nurkkaan ja ikoniin päin kääntyneenä hartaudenharjoituksensa, muun muassa ruokarukouksensa.

Pioneerit, komsomolit ja muut puoluejärjestöt muodostivat johonkin huoneeseensa, klubiin, lukutupaan ja kouluun erityisen nurkkauksen, johon ikonin sijasta oli asetettu kommunistijohtajan -- tavallisimmin Leninin -- kuva tai useiden eri johtajien kuvia, joita vaaleiden ikoniliinojen sijasta reunustivat punaiset liput tai muut punaiset kangaskoristukset. Nurkassa oli pöytä, jossa saattoi olla kommunistisia lehtiä ja kirjoja. Tällaiseen punanurkkaan saattoi liittyä myös propagandakirjasto, urheiluvälineitä yms.

Tällaiseen huoneeseen, jota nurkkauksensa takia nimitettiin ”punanurkaksi”, kokoontui pioneeriosasto, puolue- tai jumalattomuuspiiri omaan kokoukseensa. Samoin kokoontui sinne kolhoosien ja kylän nuoriso aikaansa viettämään ja huvittelemaan. Punanurkka oli kommunistisen toiminnan ja jumalattomuustyön pieni tyyssija. Pyrkimyksenä oli kodeissakin korvata nurkkauksen ikonit kommunistijohtajien kuvilla.

Varsinkin kolhoosien punanurkista kuului valituksia, että ne olivat epäsiistejä ja juopottelijain räyhäämispaikkoja ja että niissä ”ei ole ollut mitään kulttuurista toimintaa” 7[]

D. Kommunistiset Nuorisoliitto-osastot

Puoluetoiminta ja niin sanottu vapaa valistustyö nuorison keskuudessa pyrittiin keskittämään kommunistisen nuorisoliiton osastoihin. Niitä pyrittiin perustamaan kouluihin, klubien ja lukutupien yhteyteen ynnä muualle Inkerin suomalaisen väestön keskuuteen.

Neuvostoliiton kommunistisen nuorisoliiton uskontoa koskevassa ohjelmakohdassa sanotaan, että sen tehtävänä on ”selvittää taikauskon ja uskonnollisten ennakkoluulojen vahingollisuutta järjestämällä tässä tarkoituksessa erikoisia opiskelupiirejä ja luentoja uskonnonvastaisen propagandan alalta”. 6[]

Käytännössä nämä nuorisoliiton tehtävät uskonnon vastustamiseksi tai hävittämiseksi laajennettiin paljon yli sen, mitä määritelmä sisälsi. Nuorisoliittolaisryhmät suorittivat joko oma-aloitteisesti tai puolue-elinten ja jumalattomuusjärjestöjen vaatimuksesta tai rohkaisemina uskovien tilaisuuksien häiritsemistä. Heidän tuli olla jumalattomia, koska ”uskonnolliset ennakkoluulot olivat vahingollisia” ja koska uskonto katsottiin kapitalismin jäänteeksi. Nuorisoliittolaisten tuli valvoa ei vain toisia liittojen jäseniä, vaan muitakin nuoria, etteivät ne mene rippikouluun eivätkä osallistu hengellisiin tilaisuuksiin ja kirkollisten juhlapäivien viettoon. Nuorisoliittolaisen ansioksi luettiin se, että hän sanoma- tai seinälehdessä paljasti nimeltä ja mustasi niitä nuoria, jotka menivät rippikouluun tai muuten osoittivat kannattavansa uskontoa.

Kosemkinan seurakunnan alueella oli nuorisoliittolaiset Konnunkylän nuorison nimissä esittäneet Vapaus-lehdessä vuonna 1932 julkilausuman ”Pappi Suomalaisen pimitystyö ja tuotantosuunnitelmiemme jarrutus lopetettava”, jossa vaadittiin seurakunnanhoitaja Antti Suomalaisen ”poistamista paikkakunnalta” He väittivät, että Suomalaisen vaikutuksesta monet olivat kieltäytyneet maataloustuotteiden hankinnasta ja maatalousveron keräämisestä. Iskulauseena oli: ”Alas uskonto, sosialistisen rakennustyömme pää jarru!"

Lehdissä vaadittiin nimeltä mainituilla paikkakunnilla nuorisoliittolaisia suorittamaan yllä mainitunlaista uskonnonvastaista työtä tai moitittiin, että nämä toimivat tässä suhteessa heikosti. Innolla ja suuttumuksella paljastettiin silloin tällöin lehdessä, että nimeltä mainittu nuorisoliittolainen R oli mennyt rippikouluun tai antanut kastaa lapsensa. Samoin syytettiin siitä, että meni rippikouluun, vaikka joku muu perheenjäsen oli nuorisoliittolainen. Viimeksi mainittua taas syytettiin siitä, ettei ollut estänyt veljeään tai sisartaan. Toisaalta nuorisoliittolaisen kotiin kastamaan menneitä vaadittiin edesvastuuseen ”neuvostolakien rikkomisesta” Kuivaisten piirin (Lempaalan seurakuntaa) Juttikalassa. 9[]

Jo vuonna 1928 lausuttiin nuorisoliiton tehtävästä: ”Nuorisoliiton tärkeimpänä tehtävänä on tällä kertaa maaseudun sosialistinen rakennustyö. Uskonto on tämän työn pahin vihollinen ja vanhoillisuuden kannattaja.” Nuorisoliittolaiset kutsuttiin sotimaan uskontoa vastaan. 10[]

Lievimpiä uskonnollisten tilaisuuksien häiritsemistapoja oli nuorisoliiton taholta se, että järjestettiin seurakunnan tai papin pitämän hengellisen tilaisuuden ajaksi ns. valistus- tai urheilutilaisuus. Sitten valitettiin lehdessä, että nuorisoliiton tilaisuus epäonnistui tai jäi kokonaan pitämättä, kun nuoretkin menivät hengelliseen tilaisuuteen. Näin tapahtui esim. Länkipohjassa, kun seurakunnanhoitaja Braks oli siellä pitämässä hartaustilaisuutta.”

Esitetään kertomuksia, kuinka nuorten vanhemmat vastustivat kommunistiseen nuorisoliittoon liittymistä uhaten muka lähettää lapsensa kotoa pois, jos he siihen liittyvät 12[] Samoin väitettiin nuorisoliittolaisia vainottavan. -- Kun mainittu nuorisoliitto oli jyrkästi uskontoa vastaan, niin ei kai ihme, että uskonnolle arvoa antaneet vanhemmat ovat lapsiaan estelleet liittymästä järjestöön.

Vaikka nuorisoliitto oli uskontoa vastustava järjestö, niin siitä huolimatta esitettiin usein lehdissä ja uskonnonvastaisissa tilaisuuksissa, että kaikkien nuorisoliittolaisten oli liityttävä jumalattomuusjärjestöihin.

Nuorisoliittoja samoin kuin pioneerijärjestöjä, klubeja ja lukutupia määräilivät ja ohjailivat puolue- ja jumalattomuusjärjestöt sekä poliittiset sanomalehdet. Paikkakunnan opettajia vaadittiin osallistumaan nuorisoliiton toimintaan. Opettajien attestoinnin yhteydessä todettiin hyvin suureksi miinukseksi opettajalle, jollei hän osallistunut mainittuihin toimintoihin tai toiminta oli ollut heikkoa niissä järjestöissä, joihin hän oli osallistunut.

E. Lukutuvat Ja Klubit

Lukutupa oli punanurkkaa suurempi. Lukutupa saattoi sisältää jo huomattavan kirjaston. Sinne pyrittiin saamaan erityisesti paikkakunnan nuoret lainaamaan kirjoja, kuulemaan agitaatiopuheita, parhaassa tapauksessa katsomaan filmejäkin, kokoontumaan nuorisoliiton ja jumalattomien jatšeikkojen kokouksiin ja niin sanottuun ajanviettoon, jolla koetettiin varsinkin vieroittaa menemästä lähellä pidettyyn hengelliseen tilaisuuteen.

Klubi oli lukutuvan vaativampi ja juhlallisempi nimitys. Siihen kuului jo erityinen juhlasali. Klubeissa ja lukutuvissa oli niin runsaasti tanssia, että joskus valitettiin sen suhteettoman suurta määrää ja sen jäämistä usein ainoaksi toimintamuodoksi. Tanssia oli varattu varsinkin uskonnonvastaisiin tilaisuuksiin. Jouluaattotilaisuuksissa tanssia oli aamuun saakka, ettei kukaan olisi joutunut enää menemään joulukirkkoon. 13[]

Näissä huoneistoissa järjestivät tilaisuuksia myös vierailijat, muun muassa Leningradin suomalaisen valistustalon erilaiset piirit, rajonien valistusjaostot tai jumalattomuusjärjestöt. Omalaatuisia olivat niinsanotut smytskatilaisuudet. Jollakin kylällä, pitäjällä, järjestöllä, kollektiivitaloudella tai koululla oli nimittäin jokin arvovaltaisena pidetty laitos, järjestö tai tehdas ”kunniapäällikkönä” tai eräänlaisena "kummina". Se saattoi joskus vierailla holhokkinsa luona järjestäen iltaman tai juhlan. Myös taisteluharjoituksissa vieraillut puna-armeijalaisosasto oli politrukkinsa johdolla saattanut järjestää ”smytškaillan” eli ystävyysillan kyläläisille. Paitsi poliittista propagandaa ja tanssia oli näissä illoissa usein uskonnonvastaisia esityksiä.

Pakkokollektivoinnin aikana oli lukutuvilla tavallisesti päätoiminen hoitaja, opettajateknikumin tai puoluekoulun käynyt henkilö. Koko kyläneuvostoalueen ns. itseverotusvaroilla 14[] maksettiin hänen palkkansa ja pidettiin lukutupa yllä. Virallisen tilaston mukaan oli Inkerissä vuonna 1935 lukutupia 58.

Lukutupatoiminnan tarpeellisuus on määritelty muun muassa näin:

”Vaikka hengellisissä tilaisuuksissa onkin kaikki niin kaunista ja sievää”, niin lahkolaisten ja kirkon 'hommissa ei ole todellisuutta takana'. Ne saavat kannatuksensa siitä, ettei ole riittävästi valistustoimintaa. Siksi nuoriso on vedettävä mukaan lukutupatoimintaan ja jumalattomien piireihin. 'Pohjana olkoon uskonnonvastainen työ. Suurimpana kaiken uudistuksen esteenä on kylässä uskonto.” 16[]

Lehdissä esiintyy valituksia, etteivät vanhemmat tahdo päästää lapsiaan lukutupiin. Usein esiintyy myös syytöksiä siitä, että klubeilla ja lukutuvissa on juopuneita, joihin on kuulunut jopa puoluehenkilöitä, kyläneuvoston jäseniä ja kollektiivitalouksien johtajia. Joskus on juhlien aikana särjetty klubin kalustokin.

Klubien ja lukutupien järjestykseen neuvotaan ottamaan esimerkkiä kristityistä ja kirkoista. Sanotaan: ”Täytyy ottaa esimerkkiä joskus vihollisistakin. Esimerkiksi kirkko, häiritäänkö siellä järjestystä? Syödäänkö siemuskoita? Ei, ja siksi ei, että kirkko on osannut saada väestön kunnioittamaan itseään. Lukutuvan on samoin saatava joskus kunnioittamaan itseään luonnollisesti, ei samalla tavalla kuin kirkko sen tekee, vaan yksinkertaisilla valistus- ja järjestystoimenpiteillä, jotka on jokaisen klubin ja lukutuvan käytettävissä.” 17[]

Myöhemmin kajotaan samaan aiheeseen lausumalla: ”Useat eivät laske lapsiaan lukutuvalle. Vanhemmat kieltävät liittymästä nuorisoliittoon, johtavat Erkki-papin ja Laurikkalan syliin rippikouluun. Lahkoihin siirtyy nuoria, kun kyllääntyvät lukutupien likaisuuteen, tupakansavuun, juopottelijoihin, mutta lahkolaistilaisuuksissa on kaikki niin kaunista ja sievää, myös kaunista musiikkia, poissa kirosanat.” 18[]

Toimintansa ja vaikutuksensa puolesta huomattavin suomalainen klubi oli ”Leningradin suomalainen valistustalo” Valmis, kansallistettu talo oli luovutettu suomalaisten kommunistien käyttöön. Ainakin v:sta 1932 alkaen sen nimenä oli ”Toveri O. W. Kuusisen nimelle omistettu Leningradin suomalainen valistustalo' 19[]

Erityisesti vuodesta 1928 alkaen se alkoi kiinnittää huomiota Inkerin maaseutuun ja yritti muun muassa keskittää uskonnonvastaisen työn 'neuvonnan' itselleen. 20[]

Erityiseksi propagandan muodoksi valistustalo keksi talonpoikien juhlan järjestämisen. Keväällä 1928 mainostettiin juhlaa voimaperäisesti. Luvattiin järjestää muonitukset, majoitukset ja opettavaiset retkeilyt Leningradissa sekä hyvin monipuolinen juhlatilaisuus tansseineen. Muuta ohjelman sisältöä ei ilmoitettu etukäteen. Pyydettiin ennakkoilmoittautumista. Sanottiin ilmoittautuneen 1'300 henkeä. Suuresta ilmoittautuneiden määrästä ilahtuneena päätettiin jakaa tulijat kolmeen osaan ja järjestää niille kolme eri juhlaa: ennen pääsiäistä, toisena pääsiäispäivänä ja pääsiäisen jälkeen.

Ensimmäisen juhlan selostuksessa sanotaan muun muassa: ”Eläintieteellisessä museossa he näkivät, ettei mikään 'jumala' ole eläimiä ja ihmisiä luonut, vaan ovat ne monien miljoonien vuosien kuluessa kehittyneet... Juhlakokouksessa kuuntelivat talonpojat toveri Eriksonin selostusta 'Uskonto ja kulttuurivallankumous' Selostaja esitti hyväksyttäväksi päätöslauselman, jossa todetaan, että uskonto on sivistyksen ja tieteen vihollinen sekä jarruttaa talonpoikaistalouden kehittymistä, jonka vuoksi kehotetaan kaikkia voimiensa mukaan työskentelemään uskonnon ja kirkon kahleiden katkaisemiseksi, jotta pappien petkutus talonpoikien keskuudessa mahdollisimman pian loppuisi. Samalla päätettiin, että 'neuvostovallan politiikkaa taloudellisen rakennustyön alalla on kaikin voimin tuettava, sillä maan koneellistuttaminen poistaa uskonnollisia harhakäsityksiä' Sitten sanoi puheenjohtaja: ”Ne, jotka hyväksyvät ehdotuksen, nostakaa kätenne' 'Nousee monia käsiä”, toteaa selostaja. Puheenjohtaja kysyy: 'Kutka vastustavat?” -- Ei noussut yhtään kättä. Selostaja jatkaa: ”Uuden nousevan Neuvosto-Inkerin talonpojat ja talonpoikaisnaiset ovat avoimesti lausuneet jyrkän tuomionsa uskonnolliselle pimitystyölle.” 21[]

Varmaan useimmat juhlavieraat olivat yllättyneet, kun heidät pantiin hyväksymään tällainen päätöslauselma. Kun uskontoponnen yhteyteen oli yhdistetty myös politiikka (neuvostovallan politiikan tukeminen), niin kuka olisikaan uskaltanut ilmoittaa olevansa vastaan.

Juhlassa toisena pääsiäispäivänä valitettiinkin olleen väkeä vähän. Päänumerona oli ollut 'Väittely' aiheista 'Pääsiäisen vieton historia', 'Oliko Jeesusta?” ja 'Maailman synty (luominen)' Tällöinkin hyväksyttiin päätöslauselma, jossa muun muassa sanotaan, että melko suuret joukot ovat vielä uskonnon harhaluuloissa ja että uskonto ja kirkko eivät palvele muita tarkoitusperiä kuin työtätekevien joukkojen irrottamista sosialistisesta rakennustyöstä. 22[]

Näin siis koetettiin aina uskonnosta tehdä neuvostohallituksen vastainen liike, jotta sillä perusteella voitaisiin uskontoa vainota toistamalla kuitenkin: meillä on uskonnonvapaus. Kun talonpoikien juhlaan ilmoittautuneille oli tullut tiedoksi, että 'juhlakansa' pannaan hyväksymään erityisiä ponsia ja että juhlan pääasiana on uskonnonvastainen taistelu, niin sen juhlan seuraavissa erissä oli varmaan sentähden vain vähän väkeä.

Tämäntapaisten talonpoikien juhlien järjestämistä valistustalo jatkoi seuraavina vuosina. Pääsiäisen tienoilla -- huhtikuun 25 päivänä 1937 sama valistustalo järjesti 'Inkerin kolhosnikoille' opintomatkan Leningradiin. Silloin käytiin entisessä Kazanin kirkossa, joka oli silloin uskonnonvastaisena museona. Mukana sanotaan olleen kolmesataa kolhoosin jäsentä. Museossa oli Espanjan 'kansalaissodan osasto' Siinä ”osoitettiin kirkon rooli fasistikapinallisten avustajana” Vielä oli käynti uskonnonvastaisella ja inkvisitio-osastolla. Sanotaan kollektivistien saaneen ”katsauksen siihen veriseen tiehen, jonka kirkko on kautta koko ihmiskunnan historian kulkenut” Kello 17 alkoi valistustalossa kollektivisteille järjestetty juhlailtama. ”Lopuksi oli tanssia aamuun asti, ettei kollektivistien tarvinnut junille kiirehtimisellään pilata juhlailoaan”, todetaan selostuksessa. Tässä oli kuitenkin takana se, ettei kukaan vieraista olisi seuraavana aamuna mennyt mihinkään avoinna olleeseen suomalaiseen kirkkoon eikä Pietarin suomalaiseenkaan kirkkoon.

Valistustalossa oli pakkokollektivoinnin aikakaudella säännöllisesti myös jouluaattona tai -aatonaattona propagandatilaisuus kristillistä joulunviettoa vastaan. Aatonaatto valittiin joskus siksi, että uskonnonvastaisessa työssä spesialisteina pidetyt henkilöt lähetettiin jouluaatoksi ja joulunvastaiseksi yöksi maaseudulle iltamiin, jotta he estäisivät etenkin nuoret menemästä jouluaamuna kirkkoon. Vuonna 1932 mainostettiin valistustalon joulunvastaista tilaisuutta ilmoittamalla, että taide- ja tanssimusiikkia on aamuun asti. Tilaisuus alkoi vasta klo 20:30. 23[]

Samassa valistustalossa järjestettiin muita uskonnonvastaisia tilaisuuksia. Siellä kokoontui uskonnonvastainen kerho. Se järjesti jumalattomien liiton alueneuvoston kanssa uskonnonvastaisen neuvottelukokouksen. 24[]

Leningradissa oli rautatieläisillä oma Punaisen tien klubinsa, jossa samoin pidettiin juhlia, iltamia, kerhoiltoja ynnä muuta. Siellä järjestettiin uskonnonvastainen tilaisuus ainakin jouluaattona vuonna 1932. ”Monipuolisen ohjelman lopuksi” sanottiin sielläkin olleen tanssia, jota käytettiinkin uskonnonvastaisissa tilaisuuksissa erityishoukuttimena.

Rääpyvän kommuunalla, jonka muodostivat Amerikasta saapuneet suomalaiset kommunistit, oli klubina hovin alueelle rakennettu pieni venäläinen kirkko, joka oli riistetty kreikkalaiskatoliselta seurakunnalta. Lehti-ilmoitusten tai -uutisten mukaan siellä pidettiin myös uskonnonvastaisia tilaisuuksia. 25[]

Verrattuna niihin uhrauksiin, mitä kansalta pakolla otettiin lukutupien ylläpitoon ja niiden hoitajien palkkaamiseen sekä siihen touhuun, jota monet järjestöt ja lehdet suorittivat niiden hyväksi, jäi niiden uskonnonvastainen vaikutus sittenkin melko vähäiseksi Inkerin suomalaisen kansan keskuudessa, niin kauan kuin kuvatulle propagandalle olivat vastapainona melko pitkälle 1930-luvulla pidetyt suomenkieliset jumalanpalvelukset, hartaushetket ja kaksi viikkoa kestänyt konfirmaatiovalmistus. Jumalattomuuspropaganda torjuttiin yleisesti myös siksi, että vaikka siinä viittailtiinkin tieteellisyyteen, se oli aina yhdistetty yleiseen puoluepropagandaan, joka oli suurelle osalle Inkerin kansaa vastenmielistä. Mutta varmasti on lukutuvilla kuitenkin ollut jonkin verran jumalattomien odottamaa vaikutusta.

F. Leningradin Yleisradion Suomenkielinen Radio-ohjelma

Vapaaseen valistustyöhön, sikäli kuin siitä voidaan bolševikkien aikana Inkerissä puhua, liittyi läheisesti vielä Leningradin yleisradion suomenkielinen ohjelma, jota ainakin vuoden 1928 alusta lähtien lähetettiin sunnuntaisin kello 12-13 Leningradin lähetysaseman ja Karjalan valistusasiain kansankomissariaatin keskinäisen sopimuksen mukaan. 26[] Ainakin tammikuun 3 päivästä 1932 alkaen kuului tähän radio-ohjelmaan erityinen uskonnonvastainen osa. 27[] Radio-ohjelmaa kuunneltiin yleisissä paikoissa, kuten lukutuvissa, klubeissa ja neuvostoissa, joissa radion käyttöä tarkoin valvottiin ja säännösteltiin. Yksityisiltä henkilöiltä -- ainakin niiltä, jotka eivät olleet puolueen jäseniä -- oli radiovastaanottimen pito kielletty.

Kun Suomen yleisradion Lahden asema alkoi lähetyksensä 1920-luvulla, niin Inkerissä, mm. Keltossa monet yksityiset kodit olivat innostuneet hankkimaan Pietarista radiovastaanottimia kuullakseen ohjelmia Suomesta. Muutamin paikoin oli lähes koko kylänväki kokoontunut johonkin kuuntelemaan aivan julkisesti jumalanpalvelusta Suomesta. Mutta kuten odottaa saattoi, viranomaiset estivät pian tämän. Yllättäen jo 1920-luvun loppupuoliskolla takavarikoitiin radiovastaanottimet yksityisiltä suomalaisilta. 28[]

III. Inkerin Kirkon Ja Seurakuntien Julkinen Toiminta Päättyy

1. Kirkolliskokouksien Pitäminen Estetään

Konisistorilla oli huoli siitä, miten kauan se ollenkaan saa toimia. Sitä ei ollut voitu uudistaa eikä täydentää vuoden 1928 jälkeen, jolloin viimeksi saatiin pitää Inkerin kirkolliskokous eli synodi. Sen pitämiseen neuvostoviranomaiset eivät enää antaneet lupaa, vaikka kirkon oman lainsäädännön mukaan kirkolliskokouksen olisi pitänyt kokoontua joka vuosi. Kirkolliskokouksen tehtäviin kuului myös konsistorin jäsenten ja varajäsenten valitseminen kolmeksi vuodeksi. Viimeinen sellainen vaali oli ollut vuonna 1928. 1[]

2. Inkerin Suomalainen Konsistori

A. Konsistori Vaikeuksien Keskellä

Konsistori sai olla vastaanottamassa ennen kaikkea erilaisten suomenkielisten laitosten, lehdistön ja yksityisten henkilöiden antamia iskuja, sai tuntea Suomesta Inkeriin ja Pietariin tulleiden Suomen punaemigranttien vihaa sekä kasvavaa tuhoutumisen uhkaa. Se tunsi, kuinka sitä ja sen edustamaa Inkerin kirkkoa vastaan olivat vallanpitäjät maan hallituksesta ja puolueesta alkaen. -- Mutta loppuun saakka se oli samalla tietoinen Inkerin suomalaisen väestön laajojen kerrosten myötätunnosta ja kannatuksesta sekä Jumalan sille jättämästä tehtävästä.

Toiminnassaan konsistori pyrki nojaamaan maan hallituksen antamiin lakipykäliin, joissa luvattiin olemassaolon oikeus rekisteröidyille uskonnollisille yhdistyksille, ja sillä oli hallussaan paperit monenkertaisesta rekisteröinnistään. 2[] Ylöspäin Moskovassa olleeseen Venäjän evankelisluterilaisen kirkon ylikonsistoriin se piti jatkuvaa yhteyttä ja lähetti sille vuosittain rahallista kannatusta, vaikka sen sieltä päin saama tuki jäikin hyvin vähäiseksi. -- Olihan siltä taholta saatu ainakin uusi kirkkolaki ja pappisseminaari.

Moskovassa vuonna 1928 pidetyssä Venäjän evankelis-luterilaisen kirkon ylisynodissa (kirkkolliskokouksessa) edusti Inkerin kirkkoa konsistorin jäsen, seurakunnan hoitaja Pekka Brax. Mutta kun syksyllä 1933 Moskovassa vielä pidettiin viimeinen vajavainen evankelis-luterilainen ylisynodi GPU:n valvonnan alaisena, 3[] Inkerin kirkko ei lähettänyt sinne edustajaansa. Se johtui käyttövarojen niukkuudesta ja siitä, että ylisynodin merkityksen nähtiin niissä oloissa jäävän vähäiseksi.

Kun konsistori saattoi koota käyttövaroja vain kirkkokolehdein, maksujen suoritus ylikonsistorille näyttää tuottaneen vaikeuksia, koska eri vuosina maksettiin rästiin jääneitä summia. Esimerkiksi vuonna 1928 maksettiin vuosien 1925 ja 1927 laskua, samoin vuonna 1929 vuoden 1928 laskua. Ainakin vielä helmikuun 8 päivänä 1932 ylikonsistori sai tällaista maksua 256 ruplaa. 4[]

Vaikeuksia oli kerääntynyt ylikonsistorillekin, jonka jäsenet olivat pääasiassa saksalaisia. Sen ulkomaisia suhteita hoitanut piispa Malmgren, joka asui Leningradissa, karkotettiin vuonna 1929 Solovetskiin, josta hän pääsi vapaaksi vasta vuonna 1935. Silloin hän oli niin sairas, ettei pystynyt virkaansa hoitamaan. Saksassa toimivan Gustav Adolf -yhdistyksen onnistui yhdessä Saksan lähetystön kanssa saada vuonna 1936 lupa sairaan Malmgrenin siirtämiselle Saksaan. Tällöin hän oli jo 76-vuotias. Ylikonsistorin presidentti, piispa Theofilus Meyer kuoli Moskovassa 68-vuotiaana huhtikuun 28 päivänä 1934. Vuosi 1935 merkitsi Venäjän evankelis-luterilaisen kirkon ulkonaisen organisaation loppumista. Pappien lukumäärä koko luterilaisessa kirkossa oli sen alussa alentunut 24:ään, lokakuussa se oli pudonnut 14:ään. Vuoden 1936 alussa oli heitä enää kahdeksan. Karkotettuina oli 49 pappia, ja 26:lta viranhoito oli kielletty. 5[]

Leningradissa toimivaa saksalaista luterilaista pappisseminaaria, joka oli perustettu vuonna 1925, konsistori koetti avustaa. Vuonna 1926 se kehotti seurakuntia kokoamaan kirkoissaan pappisseminaarille kolehdin kerran tai pari vuodessa: ”Otetaanhan seminaariin suomalaisiakin nuorukaisia.” Rääpyvän seurakunnan tilikirjasta näkyy, että siellä on vuosina 1925-1928 kannettu seminaarille joka vuosi yksi kolehti, joka vuonna 1928 oli kymmenen ruplaa. Kun seurakunnissa oli välttämätöntä kolehdein koota varoja oman seurakunnan tarpeisiin, konsistorille tuli esimerkiksi vuonna 1928 vain viideltä eri seurakunnalta kolehteja yhteensä 52 ruplaa ja viimeksi vuonna 1929 enää vain kahdelta seurakunnalta yhteensä 24,92 ruplaa.

Vuonna 1934 seminaari lakkasi toimimasta, kun sen viisi eri opettajaa oli eri vuosina vangittu tai lähetetty siirtoleireille. 6[] Pappisseminaarin suomalaisia opiskelijoita konsistori avusti. Konsistorin taholta seurattiin kirkkoa ja uskontoa koskevaa lainsäädäntöä ja annettiin seurakunnille sen mukaisia ohjeita.

Kun kirkoissa suoritettiin urkupillien ja muun omaisuuden varkauksia ja seurakuntia sen johdosta vielä sakotettiin sekä kun 1930-luvulla vuoteen 1935 mennessä useimpien kirkkojen kellot oli riistetty pois, se koski kovasti myös konsistoriin, jolta seurakunnat kyselivät neuvoa asioissaan.

Vuonna 1921 perustetulle Pappien ja lukkarien leski- ja orpokassalle konsistori välitti seurakunnissa koottuja kolehteja. Mutta seurakuntien aseman kiristymisestä johtui, että kassa oli ehtynyt tyhjiin jo vuonna 1929, jonka jälkeen konsistorin tilikirjassa ei enää ole merkintää yhdessäkään seurakunnassa kannetusta kolehdista. Mainittuna vuonnakin tuli kolehtiavustus vain kolmesta eri seurakunnasta: Lahdesta, Lempaalasta ja Hietamäeltä. Näiden kolehdinkantojen loppumiseen tosin vaikutti sekin, että Yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean kansankomissaarien neuvosto oli lokakuun 1 päivänä 1929 kieltänyt uskonnollisia yhdyskuntia perustamasta apukassoja. 7[]

Pappien ja seurakunnanhoitajien eli kirkollisten toimitusten pitäjien saaminen seurakuntiin vaikeutui entisestään, kun Leningradin alueella astui kesäkuun 5 päivänä 1935 voimaan asetus, jolla niinsanottua raja-aluetta (Suomen ja Viron suuntaan) laajennettiin. Siihen laskettiin kuuluvaksi monia muitakin seurakuntia kuin välittömästi Suomen ja Viron rajaan liittyneitä. Tällaisia raja-alueen seurakuntia tulivat olemaan Kattila, Soikkola, Novasolkka, Kosemkina, Kupanitsa, Moloskovitsa, Tyrö, Kaprio ja Serepetta sekä Itä-Inkeristä joitakin kyliä, muun muassa Järvisaaren Mujan piiri. Tällaisiin raja-alueen seurakuntiin oli vaikea päästä matkustamaan esimerkiksi kirkollisia toimituksia suorittamaan ja vielä vaikeampi muuttamaan sinne seurakunnan hoitajana asumaan. Matkustamiseen ja muuttamiseen tarvittiin monenlaiset lupapaperit valtiolliselta poliisilta. 8[]

Pappien ja saarnaajien toimintapiiri rajoitettiin vuonna 1929 säädetyllä lailla 9[] vain omaan asuinpaikkakuntaan. Heitä kiellettiin suorittamasta kirkollisia toimituksia vieraissa seurakunnissa. Konsistori joutui silloin uusien tehtävien eteen; ponnistelemaan asianomaisen seurakunnan edustajien kanssa uuden seurakunnanhoitajan saamiseksi. Jollei uutta henkilöä voitu syystä tai toisesta saada seurakunnan hoitajaksi, neuvostoviranomaiset sulkivat kirkon, mitä tilaisuutta he odottivatkin. Ei auttanut kirkkoa säilyttämään sekään, että papinviran hoitajaa vailla olevissa seurakunnissa kirkkokansa oli kokoontunut kirkkoonsa veisaamaan, jolloin joku joukosta piti rukouksen, luki päivän tekstin ja kirjasta siihen liittyvän saarnan tai piti puheen. Sekin kiellettiin ja vaadittiin hankkimaan rekisteröity pappi. Vedottiin asetukseen: ”Seurakunnan palvelija, saarnamies, sananselittäjä ym. sellainen on oikeutettu ryhtymään toimeensa vasta sen jälkeen, kun uskonnollinen yhdyskunta on antanut hänestä tiedot rekisteröintielimille.” 10[] 'Luvattomat' jumalansanan lukijat ja selittäjät vangittiin.

Kun suurin osa Inkeriä julistettiin (vuonna 1938 tai ehkä jo aikaisemmin) erityiseksi sotilashallinnon alaiseksi linnoitusalueeksi, rajoitettiin ihmisten liikkumisvapautta vielä entisestäänkin ja aiheutettiin lisähankaluutta konsistorin ja seurakuntien toiminnalle, mikäli seurakuntaelämää vielä oli jossakin jäljellä. Syksyllä 1938 annetut työpassit sitoivat omistajansa lujasti hänen työpaikkaansa, josta uuteen paikkaan siirtymiseen tarvittiin viranomaisten erikoislupa. 11[]

Konsistorin oli kannettava myös huolta siitä, että seurakunnissa oli kanttori-urkurin toimen hoitajia, henkilöitä, jotka osasivat soittaa urkuja, koska Inkerin kirkoissa yleensä oli urut. Sopivien henkilöiden saanti pakko-kollektivoinnin ahtaana aikana kävi vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi. Eräissä seurakunnissa oli sellaisessa toimessa Kolppanan seminaarin käyneitä opettajia. Mutta useimmat alkoivat olla sellaisia, jotka kodeissaan olivat harmooninsa ääressä itseopiskelulla saaneet jonkinlaisen soittotaidon virsien ja messujen säestämiseen. Joukossa alkoi olla jo naisiakin. Konsistorin oli 1930-luvulla vaikea vaatia lukkari-urkurin virallisia vaaleja, jotka kuului järjestää konsistorin kautta; seurakunnat alkoivat ottaa tähän toimeen, kenet saivat. Kanttoriurkurit olivat viranomaisten ja jumalattomien vainoamia ja vailla kansalaisoikeuksia kuten papinviran hoitajatkin.

Konsistorin esimies oli ajettu pois pitkäaikaisesta asunnostaan Rääpyvän pappilasta lokakuun 10 päivänä 1930. Vastoin neuvostoviranomaisten odotuksia hänen toimintamahdollisuutensa konsistorin esimiehenä kuitenkin tämän vuoksi paranivat. Suomen kansalaisena hän sai Suomen pääkonsulinviraston kautta asunnon Pietarissa Suomen valtion talossa, joten matka konsistorin kokoukseen tuli lyhyeksi. Alettiinpa ennen pitkää pitää konsistorin kokouksia hänen huoneistossaan. Kun hän oli jo vuonna 1927 ollut karkotettuna Suomeen, mahdollisuus uudesta karkottamisesta täytyi aina ottaa huomioon. Toinen ja lopullinen karkotus Suomeen tuli vuonna 1937.

B. Rovasti S. J. Laurikkalan Toinen Karkotus

Kertomuksessa rovasti Laurikkalan ensimmäisestä karkotuksesta vuonna 1927 (ks. väitöskirja s. 473-485) jo näkyi, miten keskeinen ja korvaamaton hänen asemansa konsistorissa ja Inkerin suomalaisessa kirkossa oli ollut. Kuitenkin elettiin vielä silloin suhteellisen rauhallista ja melko vapaata NEP-järjestelmän aikaa. Hän sai kuitenkin palata Suomesta takaisin Inkeriin noin viiden viikon 'pakkoloman' jälkeen joulukuussa 1927.

Kun rovasti Laurikkala noin kymmenen vuotta myöhemmin -- vuonna 1937 -- karkotettiin Suomeen toisen kerran ja lopullisesti, se vaikutti melkein herpaannuttavan kuoliniskun tavoin sekä konsistoriin että Inkerin kirkkoon. Olihan viimeksi mainittu ajettu äärimmäisen ahtaaseen tilaan, kuten edellä kerrotusta on kuvastunut, ja jäljempänä kerrotaan kirkkojen sulkemisista ja seurakuntien toimihenkilöiden vangitsemisista.

On paikallaan koota pääkohtia Laurikkalan toiminnasta ja vaikutuksesta Inkerin suomalaisen kirkon johtajana.

Hän oli toiminut seurakuntapappina Inkerin eri seurakunnissa vuodesta 1909 alkaen vuoteen 1937 asti ja bolševistisena aikana 1920- ja 1930-luvulla hänellä oli toistakymmentä vuotta hoidossaan 5-6 seurakuntaa, joiden väkiluku nousi runsaasti yli 20'000 henkilön. Kun vuonna 1919 oli perustettu Pietarin evankelis-luterilaisen konsistorin suomalainen osasto ja vuonna 1921 saksalaisista eronnut itsenäinen Inkerin suomalainen hiippakunta ja oma Inkerin suomalainen evankelis-luterilainen konsistori, rovasti Laurikkalasta tuli jo vuonna 1921 tämän hiippakuntahallituksen jäsen; hän toimi konsistorin esimiehenä vuosina 1924-1937. -- Tämän lisäksi Venäjän Virolaisten evankelis-luterilainen konsistori Pietarissa kutsui Laurikkalan, joka hallitsi viron kielen, jäsenekseen vuosiksi 1924-1928 ja esimiehekseen vuosiksi 1929-1937. Näin ollen hän oli käytännössä kahden hiippakunnan piispa, vaikka hän ei antanut kirkolliskokouksen itseään valita piispaksi, vaan vain konsistorin esimieheksi; arvoltaan hän pysyi rovastina. Tämä johtui vaatimattomuudesta, mutta ei ihme, jos siihen sisältyi valtioviisauttakin. Hän oli havainnut, että mitä huomattavimmat kirkolliset arvonimet jollakulla oli Neuvostoliitossa, sitä enemmän tämä oli kirkon vainoojien silmätikkuna.

Kun vuosina 1922-1928 oli pidetty joka vuosi kaksipäiväisiä Inkerin suomalaisia evankelis-luterilaisia kirkolliskokouksia eli synodeja, Laurikkala konsistorin kanssa suunnitteli ne ja toimi niiden puheenjohtajana.

Olipa Laurikkala kolmannen eli Pohjois-Inkerin rovastikunnan läänirovastinakin vuodesta 1923 alkaen.

Näissä puitteissa joutui rovasti Laurikkala vaikuttamaan laajasti ja syvästi Inkerin kirkon ja kansan elämään. Uskollisuus Herralle, viisaus, rakkaus ja maltillisuus tulivat kaikissa hänen toimissaan näkyviin. Konsistorin esimiehenä hän joutui ratkomaan seurakuntien vaikeata työntekijäkysymystä. Hänen johdollaan järjestettiin luettavat kirjat ja pidettiin tutkinto konsistorissa monille maallikoille, maanviljelijäsaarnamiehille ja eräille kanttoreille, jotka konsistori kelpuutti toistaiseksi seurakunnanhoitajiksi papittomiin seurakuntiin. Vihkipä hän neljä Pietarin saksalaisen pappisseminaarin käynyttä Inkerin miestä papiksikin. Lukemattomat olivat ne kysymykset ja kirkkoon kohdistetut toimenpiteet, joiden takia hän oli joutunut kantamaan kuorman ja helteen. Hän joutui puolustamaan kirkon oppia sekä jumalattomien että suomalaisten lahkolaisten hyökkäyksiä vastaan. Myös sisäinen hajaantuminen Inkerin kirkossa näytti joskus uhkaavan eräiden 'suunta'-miesten taholta tai oli alistumattomuutta konsistorin päätöksiin. Mutta viisain ja lujin ottein sai konsistori Laurikkalan johdolla pahimmat uhat voitetuiksi ja konsistorin arvovallan vuosi vuodelta kasvamaan.

Rovasti Laurikkalan toinen Suomeen karkottaminen huhtikuussa vuonna 1937 tapahtui siten, että hänet eräänä päivänä kutsuttiin valtion virastoon. ”Yhtä ja toista siellä puhuttiin, mutta ei ollut puhetta nimenomaan pois lähdöstä”, kertoi Laurikkala itse. Toisena päivänä tuli jälleen kutsu virastoon. ”Mutta ei siellä silloinkaan vielä ollut erikoista”, kertoo hän. Kolmantena iltana tuotiin käsky samaan virastoon menemisestä seuraavana päivänä. Tällöin sanottiin, että hänen oli perheineen lähdettävä pois Neuvostoliitosta jo seuraavana päivänä viimeistään iltajunassa. Lähtöön oli aikaa noin 30 tuntia. Vaikka Laurikkala pyysi tästä kirjallista määräystä, sitä ei annettu. Sanottiin vain, että koska määräys on annettu selvällä venäjän kielellä, se siksi on pätevä. Kysymykseen, saako viedä mukana tavaroitaan, vastattiin myönteisesti.

Kun sinä päivänä sattui olemaan konsistorin istunto, Laurikkala saattoi ilmoittaa sille karkotusmääräyksestään. Tullessaan konsistorin istuntoon hän näki siellä liikkuvan monia salapoliiseja tai urkkijoita.

Konsistorin istunnossa päätettiin silloin, että sen esimiehen tointa tulisi Laurikkalan jälkeen hoitamaan seurakunnanhoitaja Pekka Brax, ja sovittiin, ketkä tulevat siitä lähtien hoitamaan niitä seurakuntia, jotka olivat kuuluneet Laurikkalalle. Muitakin asioita istunnossa järjestettiin. Laurikkala kertoo:

”Lähtö oli tietysti hyvin haikeata, sillä nyt tuntui, että Inkeri jää kokonaan kirkollista johtoa vaille. Muutkin konsistorin jäsenet ja seurakunnanhoitajat sanoivat siinä, että kyllä nyt se on selvä, että jos minä en enää takaisin pääse, niin heidätkin sieltä pian korjataan ja heidän kaikkien työ kohta loppuu. ”

Suomeen tultuaan Laurikkala lähetti Neuvostoliiton hallitukselle Moskovaan vielä anomuksen saada lupa palaamiselle takaisin työmaalleen Pietariin ja Inkeriin. Hän odotti vastausta kaikessa hiljaisuudessa huhtikuusta elokuuhun, kunnes Moskovasta tuli vastaus, ettei lupaa myönnetä, koska hän oli persona ingrata. Laurikkala sanoi sen jälkeen voineensa jäädä omatunto rauhallisena Suomeen, koska hän oli yrittänyt tehdä voitavansa toimiakseen Inkerissä. Hänen uskollisuudelleen ovat kuvaavia hänen sanansa:

”Minusta tuntui, että ei ollut minulla omantunnon edessä luvallista jättää Inkerissä työalaa, koska siellä tarvittiin niin kuin alussa sinne mennessäni Kattilan seurakunnassa, nyt koko Inkerissä, ja vielä virolaistenkin piirissä, sillä minähän hoidin myös virolaisia seurakuntia ja olin virolaisen ylimmän kirkkoneuvoston eli konsistorin puheenjohtajana vuodesta 1929 saakka, jolloin piispa Aleksander Jürgenson kuoli, eikä heillä enää ollut sellaista, jonka olisivat piispakseen valinneet.” 12[]

-- Näin oli rovasti Laurikkalan pakko jättää Inkeri lopullisesti.

C. Konsistorin Toiminnan Päättyminen

Aavistus siitä, että rovasti Laurikkalan Suomeen karkottamisen jälkeen tuli paine konsistoria vastaan niin pahenemaan, että konsistorin toiminta pian päättyy, toteutui. Konsistorin viimeinen istunto saatettiin pitää elokuun 31 päivänä 1937, mutta siinä oli enää vain kolme jäsentä: Pietari Brax, Aleksanteri Korpelainen ja Matti Närjä. -- Edellisenä keväänä, helmikuun 23 päivänä 1937 oli vapautettu vankeudesta konsistorin jäsen Simo Pennonen, mutta hänet oli jo ehditty uudestaan vangita. -- Konsistorin kokoushuone oli riistetty pois. Viimeinen kokous pidettiin Pietarin suomalaisen seurakunnan kansliahuoneessa Zeljabovinkatu 6:ssa. Kuukautta myöhemmin Korpelainen ja Närjä saapuivat konsistorin istuntoon. Brax oli sitä ennen vangittu. Jäljelle jääneet kaksi eivät katsoneet voivansa pitää virallista kokousta, vaan totesivat murhemielin konsistorin toiminnan päättyneen karkotusten ja vangitsemisten johdosta. 13[] Seuraava taulukko osoittaa, että nämä Inkerin synodin valitsemat miehet olivat uskonnollisesti viimeiseen mahdollisuuteen saakka koettaneet palvella Inkerin kirkkoa. Kuuden näistä yhdeksästä pakkokollektivoinnin aikakaudella toimineesta konsistorin jäsenestä ja varajäsenestä on katsottava vaikeiden kärsimysten jälkeen saaneen osakseen marttyyrikuoleman.

D. Konsistorin Jäsenet Pakkokollektivoinnin Aikana 14[]

14[] Konsistorin asiapaperien ja rovasti Laurikkalan haastattelun mukaan.

0. Nimi
  • arvo
  • Syntymävuosi
  • Asuinpaikka
  • Konsistorin jäsenenä
  • Huomautuksia
1. Laurikkala, Selim Jalmar
  • 1874
  • Varaesimies 1923, 1924, esimies 1924-1937
  • Rääpyvän srk. 10.10.1930 alkaen Leningrad
  • 1921-1937
  • Päättyi Suomeen karkotettaessa 27.4.1937. -- Oli ollut v. 1927 Suomeen karkotettuna 5 viikkoa, jolloin ei ollut voinut osallistua konsistorin toimintaan.
2. Brax, Pietari Aataminpoika
  • 1881
  • Seurakunnan hoitaja, opettaja, maanviljelijä, ent. lukkari-urk. Konsistorin esimies rov. Laurikkalan jälkeen 25.5.1937 vangitsemiseen saakka 19.9.1937. (Laurikkalan kertoman muk. sovittiin jo 27.4.1937, että B. tulee toimimaan esimiehenä.) Konsistorin sihteeri 1931 1937.
  • Venjoen srk.
  • 1927-1937 (Valittu kuolleen O. Palsan tilalle.)
  • Ollut vangittuna 4 kertaa, ensimmäisen kerran v. 1924 tai 1925, kolmannen kerran v. 1933 (joulukuusta toukokuuhun) ja neljännen eli viimeisen kerran 19.9.1937, siirrettiin vankilasta vankilaan, ilman oikeutta kirjeenvaihtoon. Useita kotitarkastuksia, jolloin (v. 1936 tai 1937) riistettiin ilman kuittia kaikki rahat.
3. Halttunen, Samuli Aataminpoika
  • ei tiedossa
  • Maanviljelijä, seurakunnan hoitaja Evank.yhdistyksen saarnaaja. Toimi myös konsistorin rahas tonhoitajana.
  • Kupanitsan srk.
  • 1924-1932
  • Oli vangittuna v. 1924 2 kk., pääsi vapaaksi, vangittiin 11.3.1932, oli ensin Spalernajassa, sitten 10 vuodeksi tuomittuna pakkotyöhön, siirrettiin leiristä leiriin, oli Uralilla ja Siperiassa. Omaisuus takavarikoitiin. Perhe jäi suuriin vaikeuksiin.
4. Huima, Pietari Antinpoika
  • ei tiedossa
  • Kolppanan seminaarin käynyt lukkari-urkuri, opettaja. -- Konsistorin sihteeri. Inkerin synodin varapuh.joht. 1924, 1925 ja 1927.
  • Tyrön srk.
  • 1921-1931
  • Kuollut 22.8.1931. Konsistorin valtuuttamana liikkunut usein sen asioilla, mm. neuvostovirastoissa Moskovassa. -- Hänkin oli ollut joskus vangittuna.
5. Jääskeläinen, Antti Simonpoika
  • ei tiedossa
  • Maanviljelijä, konsistorin maallikkojäsen, varasihteeri.
  • Kelton srk.
  • 1924-1931
  • Konsistorin valtuuttamana ja sen asioissa käynyt ainakin kolme kertaa Moskovassa neuvostovirastoissa P. Huiman kanssa. Oli vangittuna v. 1928, vapautettiin. Vangittiin v. 1931. Karkotettiin ilman kirjeenvaihtooikeutta. Kuljetettu eri pakkotyöleireillä. Menehtyi Siperiassa.
6. Pennanen, Simo Antinpoika
  • 1874
  • Maanviljelijä, Evank.yhdistyksen kolportööri, seurakunnanhoitaja. Konsistorin varaesimies 1921 --
  • Venjoen srk.
  • 1921-1937
  • Vangittiin ja karkotettiin Siperiaan v:n 1931 alussa. Vapautui sieltä ja palasi konsistoriin 23.2.1937. Oli viimeksi konsistorin kokouksessa 25.5.1937. Muutaman kuukauden perästä vangit tiin uudelleen. Kuoli vankilassa (v. 1938?).
7. Närjä, Matti Aataminpoika
  • 1881
  • Maanviljelijä, konsistorin maallikkojäsen, konsistorin rahastonhoitaja 1921-1927 ja 25.5.1937 -- konsistorin toiminnan loppumiseen.
  • Venjoen srk.
  • 1921-1937
  • Pääsi sota-aikana saksalaisten valtaamasta Inkeristä tulemaan Suomeen, jossa kuoli v. 1963.

D. Konsistorin Varajäsenet Pakkokollektivoinnin Aikana 14[]

14[] Konsistorin asiapaperien ja rovasti Laurikkalan haastattelun mukaan.

0. Nimi
  • arvo
  • Syntymävuosi
  • Asuinpaikka
  • Konsistorin jäsenenä
  • Huomautuksia
8. Korpelainen, Aleksanteri
  • 1880-05-03
  • Saarnaaja, seurakunnanhoitaja, sittemmin pappisseminaarin käynyt kirkkoherra. Toimi konsistorin sihteerinä.
  • Haapakankaan srk.
  • 1933-1937
  • Oli valittu v. 1927 Inkerin synodissa konsistorin varajäseneksi, mutta v:sta 1933 alkaen osallistui konsistorin toimintaan, kun muutamia konsistorin jäseniä oli vangittuna. Vangittiin v. 1937 ja joutui tietymättömiin.
9. Korpelainen, Mikko
  • ei tiedossa
  • Maanviljelijä, Evank.yhdistyksen kolportööri, se-seurakunnanhoitaja
  • Tyrön srk.
  • 1932-1935
  • Oli valittu v. 1927 Inkerin synodissa konsistorin varajäseneksi, mutta osallistui vzsta 1932 alkaen konsistorin toimintaan, kun muutamia konsistorin jäseniä oli vangittuna. Hänet karkotettiin perheineen Uralille v. 1935.

3. Pappien Ja Seurakunnanhoitajien Asema

Jumalattomuuspropagandaa edellä käsiteltäessä (ks. s. 73-162) kävi ilmi, kuinka lukuisilla aloilla seurakunnallinen työntekijä joutui vihan, syytösten ja soimausten kohteeksi. Koulujen taholta heitä pidettiin pahimpina pimittäjinä ja todellisen valistustyön vastustajina. Heitä syytettiin koulutyön jarruttajiksi, kun oppilaat olivat jääneet pois koulusta pyhäpäiväksi sattuneena koulupäivänä. Heitä pidettiin rikollisina, kun koulun oppilas oli osallistunut konfirmaatiovalmistukseen ja konfirmaatioon. Kun sananjulistaja vetosi saarnoissaan tai kirkollisten toimitusten yhteydessä koteihin, että niissä kasvatettaisiin lapset kristillisesti, hän oli silloinkin paitsi kotien samalla myös koulun vihollinen, koska koulu otti yhteyttä koteihin vaatien, että niissä ohjattaisiin lapsia jumalankielteisyyteen.

Konfirmaatiovalmistus oli ainoa erillinen yhteydenotto nuorisoon, mutta sen johdosta hyökkäsivät pappeja ja seurakunnanhoitajia vastaan paitsi koulut myös sanomalehdistö, puolue- ja jumalattomuusjärjestöt. Tässä nuorten opettamisessa sai pappi tuntea olleensa kuin pahanteossa, jonka tekijää ajettiin takaa. Jolleivät vastustajat keksineet muuta, niin ainakin syyttivät valheellisesti, että pappi otti rippikouluun alle luvallisen 15 vuoden iän. Muiden kirkollisten toimitusten suorittamisen johdosta, kasteesta alkaen, hyökättiin niiden toimittajaa vastaan.

Suomenkielinen sanomalehdistö ja muu kirjallisuus, joka oli 1930-luvulla noussut jo varsin laajaksi ja jonka tilaamiseen ja ostamiseen kansalaisia ankarasti painostettiin, hyökkäsi alinomaa paitsi yleensä sanansaarnaajia myös jatkuvasti nimeltä mainittuja työntekijöitä vastaan. Aina kun tuli kirkollinen juhla vietettäväksi, pappi sai tuntea, kuinka yksinäinen, vailla ulkoisen vallan antamaa suojaa, hän oli.

Kun maassa oli valtiollisista rikoksista erittäin ankarat rangaistukset, jopa kuolemantuomio, niin pappien viholliset koettivat jatkuvasti saattaa heidät niihin syypäiksi. Porrastetun ja solutetun jumalattomuusliikkeen määrätietoisena työnä oli pappien mustaaminen ja likvidoiminen.

Neuvostoviranomaiset menivät niinkin pitkälle, että esittivät rajoituksia sananjulistajien saarnan hengelliseen sisältöön. Antikristuksesta ja maailmanlopusta oli 1930-luvulla kielletty saarnaamasta. Kieltäjät ounastelivat, että antikristuksella tarkoitetaan jotakuta neuvostojohtajaa tai kommunistista aatetta. Maailmanlopun julistaminen taas soti heidän mielestään maan päälle muodostettavaa paratiisia vastaan.

Pappeja syytettiin kollektivoinnin pahimmiksi vastustajiksi, vaikka he koettivat olla asiassa niin puolueettomia kuin suinkin mahdollista. Kolhoosien maanviljelystöiden myöhästyessä syytettiin siitä pappeja sekä heidän järjestämiään juhlia ja kirkollisia toimituksia. 1[]

Pappien kunniaa sai loukata miten tahansa, ilman että siitä joutui vastuuseen. Sanomalehdissä saatettiin kirjoittaa, että pappi Brax käyttää kaikki kolehtirahat omiin tarkoituksiinsa tai kuluttaa ne kollektiivisesti kirkkoneuvoston kanssa. 2[] Jostakusta papista -- nimeltä mainiten -- kirjoitettiin, että hän asemalta taloon päästyään pyrki irstailemaan ja tekemään väkivaltaa talossa olleelle aviovaimolle. 3[] Kun jumalattomat järjestivät hulinoita Valkeasaaren kirkon ulkopuolella vuonna 1932, syytettiin siitä pappia. Samoin tehtiin, jos häätalossa, jonka hääpari oli ollut kirkossa vihillä, oli esiintynyt juopuneita häävieraita. Kehotettiin ”lain kouraa tarttumaan tällaiseen”. 4[] Väitettiin, että huligaanit olivat pappien johdolla murtautuneet Taistelevien jumalattomien liiton Krasnojeselon kaupunkineuvoston sihteerin asuntoon ja pahoinpidelleet hänen vaimoaan, vaikkei ketään pappia voitu todistaa syypääksi. Pastori Varosta nimitettiin 'veijariksi', 'vanhaksi ketuksi', 'lorvailijaksi' ja 'vehkeilijäksi', kun hän oli kesällä 1933 järjestänyt hartaustilaisuuden Kelton kirkkoon. Hänen sanottiin tehneen vastavallankumouksellista työtä suunnitelmien jarruttamiseksi. Varosella ja Laurikkalalla sanottiin olleen yhteys rajantakaisiin 'lahtaripappeihin' Heistä oli 'Vapaudessa' pilapiirros, jonka alla oli kirjoitus: ”Papit narraavat kaikenlaisiin kemuihin, että työt jäisivät tekemättä” 5[] Yhdellä huitaisulla tehtiin sellaisista papeista tai seurakunnanhoitajista kuin Laurikkala, Jaatinen, Varonen ja Suomalainen ”Suomen ohranan palveluksessa olevia”. Laurikkalan väitettiin rippikoulussa tehneen valkopropagandaa. Näitä työntekijöitä nimitetttin 'rippikouluhuijareiksi', 'pappislurjuksiksi', 'humpukimestariksi', 'vastavallankumouksellisiksi provokaattoreiksi' ja 'fasistiapulaisiksi' Nimeltä mainittuja pappeja syytettiin valhetellen haureudesta ja juopottelusta ja kirkkoviinin käyttämisestä. 6[] Esitettiinpä niinkin tökerö valhe, kuin että seurakunnanhoitaja Brax olisi järjestänyt kirkkoon tanssit, vaikka jo kirkossa olleiden kiinteiden penkkien tähden sellainen olisi ollut mahdotonta. 7[] Yhtä huonosti keksitty valhe oli se, että vuonna 1937 papin tehtäviä Krasnojeselon piirissä suorittanut Koskinen olisi aiheuttanut neljän lehmän kuoleman, kun kolhoosin paimen oli syötellyt lehmiä puoli päivää odelmapellossa.

Pappeja vastaan keksittiin syytteitä ja rienauksia kulloinkin ajankohtaisista aiheista, kuten siitä, että he vastustavat maataloustuotteiden luovutusta ja maatalousveron maksamista. Syksyllä sanottiin: ”Venjoella pappi Brax puuhailee rippikoulua tarkoituksella jarruttaa sadonkorjuuta.” 8[] Kun vuonna 1936 kuulutettiin sotahuutoa nationalismia vastaan, esitettiin myös syytöksiä nimeltä mainittuja pappeja vastaan, että he jarruttivat eri kansallisuuksien veljellistä yhteistyötä onnellisen elämän luomiseksi. Niinpä ”pappi Varonen ja hänen agenttinsa pyrkivät luomaan pimeyden risuaitaa suomalaisten ja venäläisten kolhoosilaisten ja työläisten välille.” 9[] Syytettiinpä pappeja osanotosta valtiollisten vaalienkin valmisteluihin, ”vaikka sellainen kuuluu poliittisille järjestöille”. 10[] Tämä oli hyvin ajankohtainen valhe. Papin syyksi pantiin sekin, kun kansa ei tullut poliittisiin propagandatilaisuuksiin.”

Mitä monimutkaisimpia muita aiheita etsittiin pappien mustaamiseksi ja syyttämiseksi. Varosen sanottiin esiintyneen "yhteiskunnallisen omaisuuden suojelemista vastaan”, kun hän ei päästänyt rippikoulupoikia usean kilometrin päähän seuraamaan tulipaloa. Kun pastori Korpelaista kuljetettiin vuonna 1936 kolhoosin autolla kolhoosilaisen kirkollisiin vihkiäisiin, nostettiin 'Vapaudessa' siitä suuri melu. Sanottiin, ettei ollut mitään oikeutta asettaa kolhoosin autoa tai hevosia ”mustiin kirkollisiin puuhiin”. Neuvottiin käsittelemään tätä ”häpeällistä kysymystä” kolhoosin jäsenkokouksessa. 12[] Samaan aikaan kun mielellään kerskuttiin paikkakuntien sataprosenttisesta kollektivoinnista vaadittiin, ettei kylissä saanut papille antaa mitään kyytiä, vaan hänen oli käveltävä. Näin vaadittiin toteuttamaan uskonnonvapautta. 13[]

”Virkki-papille” suututtiin siitä, että hän keräsi seurakunnalle neuvostolakienkin sallimia lahjoja. Kysyttiin, millä oikeudella hän keräsi ”kollektivistien ja yksityistalonpoikien ruplia -- ja vielä enemmän -- neuvostovallan ruplia” Sanonnat ”uskonnot ja papit pönkittävät juoppoutta ja huliganismia” tai ”pappi Jaatinen pöntöstään röyhkeilee” olivat lievimpiä lausuntoja papeista.” -- "Rajan takaiset piispat ja papit” saivat myös kuulla kunniansa. Heidänkin sanottiin vaikeuttaneen Neuvostoliitossa tapahtunutta rakennustyötä. Kun Maikkulan kollektiivitalous Toimessa pidettiin joulukuun 23 päivänä 1932 uskonnonvastainen tilaisuus, niin päätöslauselmassa tuomittiin myös Suomen "fasistipapit”, jotka joulun avulla valmistelivat neuvostovastaista interventiota pappi Kareksen, Päivänsalon ynnä muiden johdolla. 14[]

Pappien lapset tulivat samalla tavalla hyljityiksi kuin papit. Kun Aatami Matikainen oli kollektiivitalouden hevosella kyydinnyt Laurikkalan poikaa, häntä vaadittiin siitä vastuuseen. 15[]

Vapaudessa suoritettiin arviointeja pappien palkoista ja uskoteltiin, että heillä oli vielä pakkokollektivoinninkin aikana suuret tulot. Palkka-arvioinneissa tuotiin esiin nimeltä mainittuja pappeja, kuten vuonna 1932 Laurikkala ja Varonen. Väitettiin, että Inkerin papit ovat taitavia tulojen kerääjiä. 16[]

Totuus oli, että seurakunnissa yritettiin pitkän aikaa sopia pappien kanssa vaatimattomista kuukausi- ja vuosipalkoista. Kirkkoneuvostossa tai dvatsatkassa jaettiin summittaisesti kylittäin ja taloittain, minkä verran olisi vapaaehtoisesti maksettava papille, lukkarille ja suntiolle. Mutta mitä pitemmälle 1930-luvulla päästiin, sitä vaikeammaksi ja epämääräisemmäksi kävi palkansaanti. Suomen talvisotaa edeltävinä vuosina papit ja seurakunnanhoitajat alkoivat jäädä sen tulon varaan, mitä yksityiset seurakuntalaiset heille välittömästi lahjoittivat. Nämä annit vähenivät, sitä mukaa kuin pakkokollektivointi sekä vangitsemiset ja karkotukset köyhdyttivät väestöä.

Erään perustelun jumalattomien valheellisille syytöksille tapaamme lausunnossa:

”Jokainen isku papistoa ja uskontoa vastaan on uusi voitto sosialistisessa rakennustyössämme.” 17[]

4. Rekisteröinti Painostuskeinona

Pappien ja seurakuntien toistuvilla rekisteröintivaatimuksilla yritettiin väsyttää seurakunnat ja niiden työntekijät. Näin peloteltiin niitä ikään kuin kysyen, vieläkö ne yrittivät ja jaksoivat jatkaa työtään. Uuden rekisteröinnin yhteydessä odotettiin, että edes jossakin olisi henkilö tai seurakunta, joka jo olisi väsähtänyt, ja voitaisiin merkitä voittona jumalattomuudelle tai todeta, ettei vangitun tai karkotetun papintoimen hoitajan jälkeen enää löytynytkään uutta. -- Ainakin seurakuntien rekisteröinnin yhteydessä neuvostovirasto peri rekisteröintimaksuja. Vuoden 1929 uskonnollisia yhdyskuntia koskevien ohjeiden mukaan piti kullakin seurakunnalla olla oma pappinsa tai seurakunnanhoitajansa tai saarnaajansa. Siihen saakka samalla papilla oli ollut useita seurakuntia hoidossaan. Uuden rekisteröinnin yhteydessä juuri sellaiset saarnaajat eliminoitiin pois.

Samoin rajaseutualueen laajentamisen vuoksi odotettiin, että rekisteröinti tulee paljastamaan seurakuntien uudet tappiot, kun ne voivat ottaa papikseen vain sellaisia, jotka asuvat rajaseudulla. Muualla asuneita ei enää ollenkaan päästetty matkustamaan rajaseudulle.

Kun Soikkolaan ei päästetty muualta tulemaan saarnaajaa eikä omalta alueelta sellaista saatu, niin kirkko oli suljettava vuonna 1934, ja jonkin ajan perästä se otettiin seurakunnalta pois ja muutettiin kolhoosin puimaladoksi. 18[]

Vuonna 1935 ei Serepetan kirkossa voitu enää pitää jumalanpalveluksia, 19[] kun neuvostoviranomaiset eivät enää antaneet papille lupaa matkustaa sanotun seurakunnan alueelle. Samoin estettiin papinviran toimittajien pääsy ”raja-alueen” 16[] muuhun seurakuntaan, joiden kirkoissa jumalanpalvelukset jäivät kohta pitämättä, ja kirkot suljettiin.

5. Uudet Papit Ja Seurakunnanhoitajat Tuhotaan

Lehdistössä ja jumalattomuustilaisuuksissa esitetyt parjaukset ja syytteet johtivat ennen pitää myös pappien ja seurakunnanhoitajien vangitsemiseen ja tuhoamiseen. Tuomio annettiin tavallisesti valtiollisen poliisin (GPU, OGPU) erikoisoikeuksissa, joissa se langetettiin ilman todistajia, kuten kulakkienkin karkottamisessa.

Inkerissä vuosina 1928-1938 toimineiden pappien ja seurakunnan hoitajien kohtalo muodostui seuraavanlaiseksi: 30[]

  1. Seurakunnanhoitaja Jooseppi Myhkyrä oli ollut kansanoikeudessa kesällä 1928 syytettynä ja tutkittavana, mutta oli silloin vielä vapautettu. Vuoden 1928 lopulla hän ehti 73-vuotiaana vanhuksena kuolla luonnollisen kuoleman ja säästyi muita kohdanneilta vangitsemisilta ja karkotuksilta.

  2. Seurakunnanhoitaja Aatami Kuortti tuomittiin kuolemaan helmikuun 4 päivänä 1930 lähinnä siksi, ettei hän suostunut valtiollisen poliisin palvelukseen seurakuntalaistensa ilmiantajaksi. Tuomio kuitenkin lievennettiin Moskovan taholta marraskuun 26 päivänä 1930 kymmeneksi vuodeksi pakkotyötä, jota kärsimään hänet lähetettiin Vienanmeren lähelle. Kuortin onnistui kuitenkin paeta sieltä Suomeen kesäkuussa 1930. 31[]

  3. Seurakunnanhoitaja Erkki Hutteri karkotettiin keväällä 1931 pakkotyöhön Kuolan niemimaalle, josta hän palasi vasta parinkymmenen vuoden perästä de-stalinisoinnin aikana.

  4. Seurakunnanhoitaja Henrik Töyli karkotettiin pääsiäisenä 1931 Pohjois-Venäjälle, josta hän vielä palasi ja kuoli kotonaan Inkerissä.

  5. Seurakunnanhoitaja Samuli Halttunen vangittiin maaliskuun 11 päivänä 1932, pidettiin Spalernajan vankilassa, sitten tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön ja siirrettiin pakkotyöleiristä toiseen Uralilla ja Siperiassa. Hän oli elossa vielä vuonna 1937, jonka jälkeen tiedot hänestä puuttuvat.

  6. Seurakunnanhoitaja Aleksanteri Soittu karkotettiin Kuollan niemimaalle vuonna 1931 ja hän jäi sille tielleen.

  7. Pastori Paavo Haimi vangittiin vuonna 1932 ja karkotettiin Siperiaan, josta hän sai palata vasta Stalinin kuoleman jälkeen 1950-luvulla Petroskoihin, pääsemättä enää minkään seurakunnan palvelukseen. Yksityisiä papillisia toimituksia hän kuitenkin suoritti.

  8. Kirkkoneuvoston jäsen Juho Kiiski, jolle konsistori oli antanut ilman seurakunnanhoitajan tutkintoa vuonna 1933 oikeuden toimittaa papillisia tehtäviä Lempaalassa, johon ei muille seurakunnanhoitajille enää annettu lupaa matkustaa, vangittiin jo syyskuussa 1933.

  9. Seurakunnanhoitaja Fredrik Soittonen muodosti poikkeuksen, kun vanhana miehenä sai kuolla kotonaan toukokuun 27 päivänä 1933.

  10. Seurakunnanhoitaja Juhana Vaasseli vangittiin vuonna 1933. Hän pääsi vapaaksi vasta Stalinin kuoleman jälkeen 1950-luvulla.

  11. Seurakunnanhoitaja Antti Suomalainen vangittiin vuonna 1935 ja tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön ilman kirjeenvaihto-oikeutta. Kun rippikoulupojat olivat vallattomuudessaan kaataneet nurin rautatien varrella olleen vartijan kopin, oli siitä saatu aihe syyttää Suomalaista sabotaašista valtiota vastaan.

  12. Seurakunnanhoitaja Antti Karhu joka oli vuonna 1931 vetäytynyt seurakunnanhoitajan tehtävistä syrjään, vangittiin kuitenkin ja karkotettiin pakkotyöhön vuonna 1935.

  13. Seurakunnanhoitaja Mikko Korpelainen, joka oli vuonna 1927 luopunut seurakunnanhoitajan tehtävästä, mutta osallistui konsistorin toimintaan sen varajäsenenä vuosina 1932-1935, vangittiin ja karkotettiin perheineen Uralille vuonna 1935. Hän katosi tietymättömiin.

  14. Seurakunnanhoitaja Pekka Virkki oli ensin karkotettuna pakkotyöleirillä vuosina 1931-1934. Hän vapautui välillä, mutta sai syyskuun 17 päivänä 1935 pakkomääräyksen poistua '101:nnelle kilometrille', se on, Inkerin ulkopuolelle vähintään sadan kilometrin päähän Pietarista.

  15. Pastori Juho Varonen oli useaan otteeseen vangittuna, mutta päästettiin vapaaksi. Pappistyön vaikeutuessa hän muutti Suomen kansalaisena Suomeen vuonna 1936 välttäen vankilaan tai pakkotyöleirille menehtymisen.

  16. Seurakunnanhoitaja Pekka Brax oli vangittuna neljä kertaa, kolmannella kerralla joulukuusta 1933 toukokuuhun 1934. Neljännen eli viimeisen kerran hänet vangittiin syyskuun 19 päivänä 1937 ja siirrettiin vankilasta vankilaan. Hänen viimeiset vaiheensa jäivät tuntemattomiksi.

  17. Pastori Andreas Jaatinen vangittiin viimeisen kerran lokakuussa vuonna 1937 salaperäisellä tavalla. Mentyään eräänä aamuna maitokauppaan Pietarissa pastori katosi sille tielle. Tämä salaperäisyys lienee johtunut siitä, että hän tuohon aikaan asui Suomen valtion talossa, johon vangitsijoita ei mielellään lähetetty sisälle.

  18. Pastori Aleksanteri Korpelainen vangittiin vuonna 1937 ja joutui tietymättömiin.

  19. Rovasti S. J. Laurikkala oli ollut muutamia kertoja vangittuna, mutta oli kuitenkin vapautettu. Suomen kansalaisena karkotettiin hänet ensimmäisen kerran vuonna 1927 Suomeen, josta hän sai kuitenkin vielä palata viiden viikon perästä työhön Inkeriin. Toisen ja viimeisen kerran hänet karkotettiin Suomeen huhtikuun 27 päivänä 1937.

  20. Seurakunnanhoitaja Simo Pennonen vangittiin vuonna 1931 ja karkotettiin Siperiaan Tomskiin, josta hän vapautui kevättalvella 1937 (osallistui konsistorin kokoukseen helmikuun 23 päivänä 1937), mutta muutaman kuukauden perästä hänet vangittiin uudelleen, ja hän kuoli vankilassa todennäköisesti vuonna 1938.

  21. Seurakunnanhoitaja Iisakki Virranen vangittiin ja karkotettiin Siperiaan vuonna 1938. 22[]

  22. Seurakunnanhoitaja Toivo Kelo oli vangittuna 1930-luvulla, mutta vapautettiin. Hän toimi seurakunnanhoitajista viimeisenä Inkerissä. Suomen kansalaisena hän siirtyi virallisia teitä Suomeen huhtikuun 20 päivänä 1938. Mutta Suomessa hänet vangittiin, ja hovioikeus tuomitsi hänet Suomen valtiosalaisuuksien ilmaisemisen yrityksestä kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Oli todettu, että Kelo oli huhtikuussa 1938 sitoutunut vakoili jana Suomessa hankkimaan Venäjällä vallassa olevan hallituksen asiamiehille tietoja, jotka oli pidettävä salassa vieraalta valtiolta. 23[] -- Kelon oli nähtävästi pakko antaa sanottu sitoumus, mutta koska hän ei kuitenkaan ollut näitä tietoja hankkinut, hänet todennäköisesti kostoksi annettiin ilmi Venäjältä käsin.

  23. Aabraham Koskelainen, kirkkoneuvoston jäsen, maanviljelijä, toimitti vuosina 1937-1938 papillisia tehtäviä, kun konsistorissa tutkintonsa suorittaneet seurakunnanhoitajat olivat huvenneet melkein loppuun. Hän oli sairasvuoteella, kun häntä tultiin vangitsemaan, siksi hänet jätettiin vangitsematta. Hän kuoli vuonna 1938.

Yhteenvetona voidaan todeta, että pakkokollektivoinnin aikana vuosina 1928-1938 hävitettiin Inkerin suomalaisesta evankelisluterilaisesta kirkosta papit ja seurakunnanhoitajat viimeiseen mieheen. Edellä luetelluista 23 papista ja seurakunnanhoitajasta puuttuvat vain yhdestä -- Fredrik Soittosesta -- tiedot, vangitsemisesta tai papillisista tehtävistä syytettynä olemisesta. Toinen, jota ei ollut vangittu, oli Aapram Koskelainen, mutta häntäkin oli jo tultu vangitsemaan. Sairasvuoteella olo ja sitten kuolema säästivät hänet vangitsemiselta ja karkotukselta. Hän oli ehtinyt papillisia tehtäviä toimittaakin vain hyvin vähän aikaa. Luonnollisen kuoleman kautta poistui sanotuista toimista kolme: Jooseppi Myhkyrä, Fredrik Soittonen ja Aapram Koskelainen. S. J. Laurikkalalla, Juho Varosella ja Toivo Kelolla oli hyvänä suojana Suomen kansalaisuus, jonka vuoksi ja mahdollisten vastalauseiden välttämiseksi heitä ei kohdeltu niin mielivaltaisesti kuin maan kansalaisia. Heistä Laurikkala karkotettiin hallituksen käskyllä Inkeristä Suomeen. Varonen ja Kelo anoivat itse lupaa Suomeen siirtymiseen, kun he huomasivat olosuhteet Inkerissä kestämättömiksi. Jäljellä olevia kuuttatoista kohtasi heidän papillisten toimiensa vuoksi raskas vankeus tai karkotusleiri, jossa useimmat menehtyivät.

6. Kanttori-urkurit

Eräissä seurakunnissa, kuten Pietarissa, Venjoella ja Keltossa toimi vielä 1930-luvullakin kanttori-urkureina Kolppanan seminaarin käyneitä miehiä, mutta useimmissa muissa seurakunnissa ne olivat itseopiskelleita miehiä tai naisia, jotka kykenivät jotenkin uruilla säestämään virsiä ja messuja.

Lain mukaan tuli konsistorin julistaa kanttori-urkurin virat haettaviksi, määrätä vaalisijat hakijoille ja vaalintoimittaja kirkonkokoukseen. Mutta kun kanttori-urkureita alettiin vangita ja karkottaa samalla tavalla kuin papinviran hoitajiakin eikä haettavaksi julistettaessa tullut hakijoita, kirkkoneuvostot alkoivat yhä useammin ottaa sanottua virkaa toistaiseksi hoitamaan jonkun soitto- ja laulutaitoisen miehen tai naisen, kenet vain saivat. Valinnan vara pieneni pienenemistään. Joku kanttoriurkuri oli pyytänyt eron virastaan siksi, että oli ollut kerran vangittuna virkansa takia tai pelkäsi sen tähden tulevansa vangituksi ja karkotetuksi. Sama pelko vaikutti sen, ettei joku soitto- ja laulutaitoinen henkilö aina ruvennut toimeen, johon häntä pyydettiin.

Kanttori-urkurina toimiminen vaati pakkokollektivoinnin aikakaudella todellista vakaumusta seurakuntatyössä, valmiutta terveytensä ja omaisuutensa menettämiseen sekä perheensä jättämiseen, valmiutta vankilaan tai pakkotyöleireihin, jopa henkensäkin antamista uskollisuudesta seurakuntaa ja sen Herraa kohtaan. Kun näytti siltä, että naisia vangittiin vähemmän kuin miehiä, alkoi naisten määrä kanttorin viran hoitajina lisääntyä.

Seuraavat esimerkit kuvaavat kanttori-urkurien kohtaloita.

  • Rääpyvän kanttorina vuodesta 1920 alkaen toiminut maanviljelijä Juhana Tatti vangittiin ja karkotettiin vuonna 1933. Hän karkasi leiriltään ja pakoili naapuripitäjässä tuttujen luona vuosikausia kuolemaansa saakka eli toiseen maailmansotaan asti. Sen tähden kävi vuosina 1933-1937 kanttori-urkurin tehtäviä Rääpyvällä tarvittaessa suorittamassa M. Kiiski vieraasta pitäjästä.

  • Pietari Huima, joka oli ottanut eron Tyrön kanttori-urkurin virasta vuonna 1926, mutta oli edelleen konsistorin jäsenenä, vangittiin vuonna 1931, vaikka oli kuolemansairas, Hän kuolikin rautatieasemalle kuljetettaessa. Hänen tilalleen Tyröön vuonna 1926 valittu Toivo Tiisnekka karkotettiin vuonna 1935; hän kuoli samana vuonna Kašakstanissa.

  • Pietarin suomalaisen seurakunnan kanttori-urkuri opettaja Sakari Putro sai hoitaa virkaansa kuolemaansa saakka (vuoteen 1931), mutta siihen saattoi vaikuttaa paitsi korkea ikä (hän oli kuollessaan 75-vuotias), erityisesti se, että hän asui Suomen valtion talossa, jolla oli läheinen yhteys Suomen konsulinvirastoon.

  • Kolppanan seminaarin käynyt opettaja Matti Ruotsi, joka oli ollut Kelton kanttori-urkurina vuodesta 1926 alkaen, pyyti eron virastaan vuonna 1931. Hänet karkotettiin kuitenkin vuonna 1935, ja hän menehtyi vankileirissä. Hänen jälkeensä vuonna 1931 Kelton kirkkoneuvosto otti sanottuun virkaan maanviljelijä, kirkonmies Paavo Kajavan, joka kuitenkin vangittiin samana vuonna.

  • Venjoen kanttori-urkuri Aatami Hirvonen, Kolppanan seminaarin käynyt mies, vangittiin vuonna 1937 ja katosi tietymättömiin.

Useissa seurakunnissa vaihtuivat kanttori-urkurin viran hoitajat 1930-luvulla hyvin tiheään.

Kanttori-urkurit toimivat tavallisesti seurakunnissaan myös kirkkoneuvoston, kirkkovaltuuston ja kirkonkokouksen sihteereinä sekä seurakunnan niin väestö- kuin talouskirjanpidonkin hoitajina. 24[]

7. Seurakunnalliset Hallintoelimet

Seurakunnallisina hallintoeliminä olivat jatkuvasti kirkonkokous, kirkkoneuvosto ja kirkkovaltuusto eli dvadsatka. Ikivanhaan tapaan olivat seurakunnissa kyläpiireittäin valitut kirkonmiehet, jotka tavallisesti kuuluivat myös kirkkoneuvostoon. Useimpien seurakuntien mainituissa elimissä oli puheenjohtajana maallikko ja sihteerinä tavallisesti kanttori-urkuri. Kirkonmiesten asema oli Inkerin seurakunnissa loppuun saakka hyvin merkittävä. Sellaisiksi valittiin vain todella jumalaa-pelkääväisiä, vastuuntuntoisia ja aktiivisia seurakunnan jäseniä. He huolehtivat seurakunnan rakennuksista ja muusta taloudesta sekä tulojen saamisesta kolehtien ja lahjoitusten muodossa. Heihin kohdistuivat ensiksi viranomaisten ja erilaisten kirkonvihollisten uhkaukset ja pilkat. He olivat seurakunnan työntekijäin korvaamaton tuki. Mutta vaikeat huolensa ja tehtävänsä oli mainituilla hallintoelimilläkin, kun seurakunnan jatkuvasta olemassaolosta, papin ja kanttori-urkurin tehtävien suorittamisesta ja kirkon säilyttämisestä seurakunnan käytössä saatiin ankarasti taistella.

Samat vainotoimenpiteet, jotka olivat kohdanneet seurakunnan työntekijöitä, tulivat myös seurakunnan luottamushenkilöiden, jopa heidän perheittensäkin osaksi. Lähes kaikki kirkonmiehet joutuivat 1930-luvulla vangituiksi. Mm. leskiemäntä Anna Ärtön poika sai 1930-luvulla vankilassa ollessaan tietää, että hänen vangitsemisensa syynä oli ollut hänen äitinsä toimiminen Hietamäen seurakunnan rahastonhoitajana. 25[] Lähes kaikki kirkonmiehet joutuivat 1930-luvun toisella puoliskolla vangituiksi. Yhä uusien rekisteröintien yhteydessä täytyi ilmoittaa, paitsi seurakunnan työntekijät, myös muut seurakunnan vastuuta kantavat henkilöt. Viranomaiset kokeilivat etenkin vangitsemisten jälkeen, vieläkö seurakunnassa oli sellaisia uskalikkoja, jotka olivat ruvenneet seurakunnan luottamustoimiin. Alkoi ollakin sellaisia miehiä, jotka vangitsemista ja perheensä karkottamista peläten eivät suostuneet enää seurakunnan luottamustoimiin. Siksi niihin alkoi 1930-luvulla tulla yhä enemmän naisia, joiden ei tarvinnut pelätä vangitsemisia siinä määrin kuin miesten. 26[]

Seurakunnan luottamushenkilöihin kohdistettiin samanlaisia syytöksiä kuin pappeihin: he jarruttavat seurakunnallisessa toiminnassa kiireellisiä töitä, noudattavat Suomesta tulleita ohjekirjeitä, 27[] ovat neuvostojärjestelmää vastaan. Heistä pyrittiin tekemään valtiollisia rikollisia, joille langetettiin tuomio erikoistuomioistuimissa.

8. Kirkkorakennukset

Yksityisen seurakunnan huomattavin tunnusmerkki oli tietysti kirkko, johon seurakunnallinen toiminta keskittyi. Inkerin suomalaiset kärsivät myös vähemmistökansallisuuden vaikeudet suuressa valtakunnassa, siksi he olivat sukupolvesta toiseen tunteneet kirkkorakennuksestaan, niin kuin yleensä luterilaisesta seurakunnastaan, että se oli heidän omansa. Tuskaa tuntien he saivat kokea, kuinka ne -- usein suuret ja arvokkaat rakennukset -- tahdottiin riistää pois seurakunnallisesta käytöstä ja lopulta otettiinkin pois. Valtio- ja puoluemahti sekä valheen ja vihan esteettömät voimat olivat yhdistyneet kirkkorakennusten anastamiseen.

Eräästä keskuksesta käsin järjestetyillä urkupillien varkauksilla oli jo 1920-luvulla pantu suomalaisten kirkkojen tuhoaminen alkuun, sillä uusia urkuja ja urkupillejä ei neuvostovallan aikana ollut mahdollista saada Inkeriin.

Valtiolliset viranomaiset kielsivät 1930-luvulla kirkonkellojen soittamisen ihmisten häiritsemisenä. Seuraavana vaiheena oli ”toimettomien” kirkonkellojen anastaminen. Ne vietiin usein rikottuina valtion sulattamoihin.

Inkeristä Suomeen toisen kerran huhtikuun 27 päivänä 1937 karkotettuna rovasti S. J. Laurikkala mainitsi, että sanottuun päivään mennessä oli Inkerin 34 suomalaisesta kirkosta suljettu 16; samoin oli suljettu toistakymmentä rukoushuonetta. Loput Inkerin kirkoista suljettiin tai riistettiin. pois seurakunnilta samana vuonna 1937 tai seuraavana. Oli asetettu määräksi, että vuonna 1937 neuvostovallan täyttäessä 20 vuotta ei enää saanut olla yhtään kirkkoa avoinna koko valtakunnassa ja valtakunnan piti olla täysin jumalaton. 28[] Inkerissä oltiin siis aikataulussa hieman myöhästytty.

Kirkkorakennukset suljettiin seuraavasti seurakuntien aakkosjärjestyksen mukaan:

  • Haapakankaan kirkko otettiin pois seurakunnan käytöstä vuonna 1934. 29[]

  • Hatsinan suomalais-virolaisessa kirkossa oli viimeinen hengellinen tilaisuus 20.12.1938. Kirkko suljettiin kaupungin neuvoston toimesta, sen sisustus revittiin ja kuljetettiin tuntemattomaan paikkaan. Venäläiset polttivat kirkon vuonna 1941 perääntyessään saksalaisten edestä.

  • Hietamäen kirkko suljettiin viranomaisten toimesta vuonna 1938. Kesällä 1941 neuvostoviranomaiset olivat myyneet kirkon jollekin järjestölle Volodarskiin. Sitä alettiin purkaa ja siirtää sinne, mutta työ jäi sodan takia kesken. Sitten venäläiset purkivat kirkon sota-aikana vuonna 1941 tai 1942 korsujaan varten.

  • Inkereen kirkossa saatiin viimeinen jumalanpalvelus pitää vuonna 1938. Kirkko tuhottu sodassa.

  • Järvisaaren kirkossa pidettiin samoin viimeinen jumalanpalvelus vuonna 1938. Sen jälkeen kirkko purettiin ja rakennettiin lasten sairaalaksi.

  • Inkerin vanhimman seurakunnan, Kaprion, kirkon tiedetään tulleen suljetuksi pakkokollektivisoinnin aikana 1931. Se oli sitten klubina ja puusepäntehtaana. Sota-aikana se poltettiin. 30[]

Aikoinaan yhteisen Kattila-Soikkola-Novasolkan seurakunnan Kattilan kirkko muutettiin pakkokollektivisoinnin aikakaudella viranomaisten toimesta elokuvateatteriksi. -- Vuosina 1930-1932 ei Soikkolan kirkossa ollut yhtään jumalanpalvelusta, koska sinne raja-alueelle ei kukaan saarnaaja voinut mennä. Soikkolan kirkko otettiin seurakunnalta kokonaan pois kesäkuussa 1936 ja muutettiin viljavarastoksi. Sen kirkonkello oli ensin Järvenpään kolhoosin kellona, sitten se vietiin Peipiän torpeedoasemalle. Sota-aikana saksalaiset sotilasviranomaiset luovuttivat sen Someron ortodoksisen tsasounan kelloksi. Novasolkan kirkko oli seurakunnan käytössä vielä vuonna 1937. Se oli säilynyt eheänä sekä sisältä että päältä aina talvisotaan asti, jolloin venäläisen kylän nuoriso meni eräänä päivänä kirkon luo. Suomalaisvihaa uhkuen joukko repi kirkon sisustuksen, rikkoi myös sen ehjät urut. Samoin se repi kirkkoa ulkoapäinkin. Suomalaiset seurakuntalaiset eivät uskaltaneet mennä viranomaisille valittamaan hävityksestä, koska heidät olisi leimattu vihamielisen Suomen ystäviksi tai suorastaan sen kätyreiksi. 31[]

  • Kun Kellon kirkossa jumalanpalveluksia pitämässä käynyt Aleksanteri Korpelainen vangittiin vuonna 1937, johtivat Kelton kirkossa sananharjoituksia kesään 1938 saakka naiset, etenkin emäntä Katri Kukkonen. Hänetkin vangittiin ja kirkko suljettiin. Sota-aikana Kelton kirkko hajotettiin ja sen puuaines sijoitettiin ampumahautoihin.

  • Kolppanan komeasta kivikirkosta kerrotaan, että neuvostoviranomaisten lähettämät henkilöt kiinnittivät vuonna 1929 narut tai vaijerit kirkon torniin ja vedättivät traktorilla tornin kumoon väittäen sen vaarantaneen lentoliikennettä. Kuparin he korjasivat omaan talteensa. Jatkuneen pakkokollektivoinnin aikana kirkko riistettiin seurakunnalta ja muutettiin viljavarastoksi.

  • Neuvostoviranomaiset ottivat Koprinan kirkon vuonna 1937 pois seurakunnan käytöstä, koska seurakunta ei pystynyt suorittamaan neuvoston sille määräämää erikoisveroa. Viime sodan jälkeen lienee kirkosta tehty suutarin verstas. Vuonna 1966 kirkon kerrotaan palaneen. 32[]

  • Vuonna 1935 tai 1936 Jaamasta eli Jamburgista lähetetyt miehet rikkoivat Kosemkinan kivikirkon kellot ja veivät palaset mukanaan. Kirkosta takavarikoitiin ehtoollisvälineet, ja urut särjettiin kirkon takana metsässä, jonne ne oli kirkosta viety. Kosemkinalainen isäntä kirjoitti kirjantekijälle: ”Muistelen säälillä rakasta kirkkoamme ja sen kaunotarta urkuja, jotka kirkkomme takana havumetsässä hajoitettiin.” Kirkonruntelujen jälkeen naiset yrittivät jonkun aikaa johtaa kirkossa hartaustilaisuuksia. Mutta kun Lyyli Varkille oli lausuttu uhkaus, että jos hän menee vielä kirkkoon puhumaan, niin hänet karkotetaan paikkakunnalta, kirkossa päättyi hengellinen toiminta. NKVD:n edustaja, komsomol-järjestön puheenjohtaja ja kyläneuvoston puheenjohtaja olivat sitten tulleet tarkastelemaan kirkkoa, joka suljettiin lopullisesti vuoden 1936 lopulla. Se muutettiin puna-armeijan klubiksi, jossa mm. näytettiin elokuvia. Kirkosta hävitettiin myös torni, ettei rakennus klubina muistuttaisi liian paljon kirkkoa.

Kosemkinan erikoisuutena oli, että sen eri kylissä oli seitsemän rukoushuonetta, jotka kylän asukkaat olivat rakentaneet ja ylläpitäneet. Näissä pyhäköissä oli saarnatuoli ja kellot kirkon tapaan. Konsistorin luvalla niissä oli kylälukkarin johdolla pidetty kyläjumalanpalveluksia joka toinen pyhä, jolloin ei ollut jumalanpalvelusta Kosemkinan kirkossa. Näistä oli Kaipaalan rukoushuoneessa pidetty viimeksi hartaustilaisuuksia vuonna 1936. Sitten vuonna 1938 tai 1939 rukoushuone muutettiin kauppahuoneeksi. Samoin Konnun rukoushuonetta käytettiin hartaustilaisuuksien pitoon viimeksi vuonna 1936. Sen jälkeen siitä tehtiin työläisten asunto. Kirjamon rukoushuone purettiin neuvostoviranomaisten taholta vuonna 1937 ja käytettiin se tykistövarustuksiin. Hakajan rukoushuone muutettiin tanssihuoneeksi, Kurkolan rukoushuone sähköasemaksi, Vipiän ja Venaan rukoushuoneet suljettiin neuvostoviranomaisten toimesta 193O-luvulla. 31[]

  • Volosovan piirineuvostosta tuli 1930-luvulla komissio, joka tarkasti Kupanitsan kirkon ja määräsi seurakunnan laittamaan kirkkoonsa uuden peltikaton, vaikka vanha oli vielä melko hyvä. Kellotapulin rappuihin oli laitettava tukevat kaiteet, vaikkei tapulissa ollut enää kirkonkelloa, koska se oli viranomaisten taholta jo vuonna 1932 tai 1933 odottamatta rikottu lekalla ja palaset korjattu arvokkaana metallina pois. Seurakuntalainen Juho Häkkinen kertoi, kuinka teki kaamean vaikutuksen, kun lekalla lyötiin kirkonkelloon. Ensin se soi kauniisti, kun sitä lyötiin, mutta haljettuaan se ikään kuin valitti yhä pahemmin ja pahemmin. Kupanitsan kirkko suljettiin vuonna 1937 tai 1938. Seurakunta määrättiin maksamaan kirkostansa valtiolle useita satoja ruplia. Seurakunta, jonka papinviran hoitajakin oli vangittuna, katsoi, ettei se jaksa täyttää annettuja määräyksiä. Kun kirkkovaltuusto vastasi valtion edessä kirkon käytöstä, päästäkseen vastuusta irti sen oli anottava toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja Kalinilta Moskovasta, että saisi luovuttaa kirkon valtiolle, koska se ei jaksanut suorittaa korjauksia eikä maksuja. Moskovassa suostuttiin auliisti pyyntöön.

Näin valtiolle luovutetusta kirkosta, jonka avaimet olivat kyläneuvostossa, pidettiin tämän jälkeen kehnosti huolta. Urut särettiin vähitellen, samoin kirkon ikkunatkin. Kirkko oli sitten viljavarastona, vankilana ja lienee ollut sahalaitoksenakin. 34[]

  • Lahden seurakunnan puukirkon kohtalosta tiedot puuttuvat pakkokollektivoinnin ajalta. Ainakin seurakunnanhoitaja Fredrik Soittosen kuolemaan eli 27.5.1933 saakka oli sanottu kirkko seurakunnan käytössä.

  • Kun Lempaalan seurakunta joutui neuvostoviranomaisten vaikutuksesta olemaan 1930-luvulla pitkät ajat ilman pappia tai seurakunnanhoitajaa, konsistori valtuutti huhtikuussa 1933 saman seurakunnan kirkkoneuvoston jäsenen Juho Kiisken toimimaan seurakunnanhoitajana, mutta saman vuoden syyskuussa Kiiski vangittiin. Vuoden 1934 alusta lähtien neidit Maria Huhtanen ja Katri Väätänen huolehtivat Lempaalan kirkossa seurakuntaveisuusta ja saarnojen lukemisesta. Kirkkoneuvoston jäsen Paavo Pekki toimitti konsistorin myöntämin valtuuksin lasten kastamiset ja vainajien ruumiinsiunaamiset. Valtion virkamiehet kävivät sitten 13.6.1935 sulkemassa Lempaalan kirkon, jossa oli ollut 1000 istumapaikkaa. Lempaalan kirkonmies Paavo Lavonen toi kirkon sulkemisesta konsistorille tiedon kesäkuun 25 päivänä 1935. Lempaalan väestö karkotettiin kohta sen jälkeen ”vapaaehtoisina siirtolaisina” Hiipinään, Siperiaan ynnä muualle. 35[]

  • Liissilän kirkko riistettiin seurakunnalta vuonna 1934. Ennen viime sotia kirkko purettiin ja siirrettiin Novo-Liissinon kasarmiksi. 36[]

  • Markkovan kirkon yksityiskohtaisesta sulkemisajasta puuttuu tieto. Se purettiin toisen maailmansodan aikana.

  • Inkerin vanhimman eli Moloskovitsan kirkon suurempi kello oli säretty pari vuotta ennen kirkon sulkemista noin vuonna 1935 ja kupari viety sulattamoon. Kirkon pienempää kelloa käytettiin kirkonkylän kolhoosin kellona. Kun kolhoosi paloi, kello suli. Vuonna 1937 pidettiin tässä kirkossa bolsevistisen ajan viimeinen jumalanpalvelus, jonka neuvostoviranomaiset keskeyttivät ja vangitsivat jumalanpalvelusta suorittaneen virolaisen rovasti Leo Schulzin. Kirkonkylän venäläiset kolhoosilaiset särkivät kirkon irtaimiston. Seurakunta sai vielä vuosi kirkon sulkemisen jälkeen maksaa kirkosta valtiolle raskasta veroa. Seurakunnalta poisoton jälkeen kirkkoa käytettiin viljan puhdistushuoneena ja juurikasvien säilytyspaikkana. 37[]

  • Pietarin suomalaisessa pyhän Marian kirkossa pidettiin jumalanpalveluksia vielä vuonna 1937, jolloin noin puolet Inkerin suomalaisista kirkoista oli jo suljettu. Tänne saapui ympäri Inkeriä kastettavia ja vihittäviä. Niinpä vuonna 1931 viiden eri rippikoulun 800 oppilaasta ei ollut yhtään Pietarin suomalaisen seurakunnan jäsentä. Kirkko oli käynyt rakkaaksi koko Inkerin kansalle eikä vain omalle seurakunnalle. Pakkokollektivoinnin aikana lähinnä Inkerin maaseudulta tullut väestö täytti kirkon avarat tilat sen jumalanpalveluksissa.

Neuvostohallitus otti vuonna 1938 kirkon lopullisesti huostaansa, pois seurakunnalta ja muodosti siitä jonkinlaisen asuintalon.

  • Ropsun kivikirkossa lienee pidetty viimeinen jumalanpalvelus vuonna 1937. Kirkko muutettiin ensin klubiksi ja vuonna 1940 kolhoosin vilja-aitaksi. Jo sen klubina ollessa oli särjetty kirkon urut, jonka torvia ja kattokruunun osia oli lovissut ympäri kyliä. Sota-aikana sotamiehet mellastelivat kirkossa. Siihen osui tykin ammus. Myöhemmin sota-aikana saksalaiset järjestivät kirkkoon autokorjaamon, leventäen kirkon ovia. 38[]

  • Rääpyvän kirkko suljettiin neuvostoviranomaisten vaatimuksesta vuonna 1937. 39[]

  • Siestarjoen pienen tehdasseurakunnan kirkko lienee otettu neuvostoviranomaisten toimesta pois seurakunnalta 1930-luvun alussa. Ainakin vuonna 1934 sen risti oli poistettu ja kirkko muutettu tanssisaliksi. Kirkonkellon soitolla kutsuttiin tanssijoita entiseen kirkkoon. 40[]

  • Serepetan seurakunta joutui luopumaan kirkostaan vuonna 1935.

  • Tiedetään, että neuvostoviranomaisten komissiot pakottivat usein korjaamaan Skuoritsan kivikirkkoa ja maksamaan siitä valtiolle suurta veroa. Kirkko oli lämmitettävä, ja siinä olivat urut, joiden väitettiin olleen Inkerin parhaita. Kun seurakunnan veronmaksukyky loppui, kirkko suljettiin. Ala-Purskovan mies Antti Hämäläinen sahasi kolmesta litrasta viinaa ristin kirkon tornista. Kirkon urut tärveltiin särkemällä, samoin muu irtaimisto. Eräät paikkakunnan opettajat lähettivät oppilaansakin kirkkoa särkemään. Klubiksi muutetussa kirkossa myytiin väkijuomia ja pidettiin tanssiaisia. 41[]

  • Spankkovan seurakuntaan oli muodostunut seurakunnanhoitaja Pekka Bisterin vaikutuksesta kaksi eri seurakuntaa: eräänlainen vapaa luterilainen seurakunta ja konsistorin alainen evankelis-luterilainen seurakunta. Vuosivuodelta edellinen pienentyi ja jälkimmäinen kasvoi. Vuodesta 1927 alkaen jälkimmäinen oli jo ensiksi mainittua suurempi. Konsistorin erottaman Bisterin seurakunta käytti kirkkoa ja konsistorin alainen seurakunta piti jumalanpalveluksia talonpoikien kodeissa. Ainutlaatuinen kahtiajako kesti vuonna 1935 tapahtuneeseen kirkon sulkemiseen saakka. 42[]

  • Neuvostoviranomaiset riistivät Toksovan seurakunnan kirkon 22.8.1936 ja muuttivat sen ”kulttuuritaloksi”. 43[]

  • Tuutarin seurakunta, jonka väkiluku oli vuonna 1937 noin 6'500 henkeä yritti viimeiseen saakka pitää hallussaan juhlavan kirkkonsa, jossa oli 2'200 istumasijaa. Kun neuvostolakien mukaan kaikki kirkot olivat valtion omaisuutta, neuvostoviranomaiset määräsivät vuonna 1936, että seurakunnan oli kirkkonsa perinpohjin kunnostettava, jos se halusi kirkkoa edelleen käyttää. Vaikka pakkokollektivointi, väestön karkotukset ja vangitsemiset sekä muut ajalle ominaiset vaikeudet olivat köyhdyttäneet väestön, seurakuntalaiset kokosivat kuitenkin niukkuudestaan vapaaehtoisina lahjoina rahat ja kunnostivat tämän suuren temppelin hyvin maalaten sekä katon että ulkoseinät. Kuitenkin noin vuoden kuluttua maalauksen jälkeen eli syyskuussa 1937 kirkko määrättiin suljettavaksi. Vuonna 1938 tai 1939 se muutettiin sitten klubiksi. Paikkakunnan suomalaiset eivät kuitenkaan ruvenneet käymään häväistyssä kirkossaan. Ensimmäisissä iltamissa kirkossa oli tappelu, eikä toisiin iltamiin tullut kirkkoon ketään. Siten klubin toiminta kirkossa loppui alkuunsa. Kirkkorakennus oli vielä kunnossa sodan alkuaikana eli vuonna 1941, jolloin puna-armeijan tykistö perääntyessään asemistaan ampui muutaman sadan metrin etäisyydestä useita laukauksia sytyttäen kirkon palamaan. Saksalaisen miehityksen aikana kirkko oli vielä myöhemminkin venäläisen tykistön maalina ja raunioitui. 44[]

  • Tyrön kirkko suljettiin bolsevikkiviranomaisten toimesta kesäkuussa 1936 ja otettiin pois seurakunnalta. Sen jälkeen siinä oli elokuvateatteri. 45[]

  • Valkeasaaren kirkko otettiin seurakunnalta pois jo varhaisessa vaiheessa 1930-luvulla.

  • Venjoen kirkosta oli 1920-luvulla varastettu tai väännelty urkutorvia. Urut pysyivät kuitenkin sellaisessa kunnossa, että niillä saatettiin suorittaa tarvittavat säestykset. Kirkosta varastettiin myös mustat verat, joilla oli paastonaikana verhottu alttari ja saarnatuoli. Samoin vietiin käyntikello kirkonseinältä ja ehtoollisastiat. Kirkonkellot oli kirkosta riistetty muutama vuosi ennen sen sulkemista.

Kirkko suljettiin ja otettiin pois seurakunnalta vuonna 1937 tai 1938. Muodollisena syynä oli ollut se, ettei seurakunta ollut jaksanut maksaa sitä ylen suurta erikoisveroa, joka oli sille määrätty. Kirkko oli seurakunnan toimesta korjattu vähän ennen sen sulkemista. Se muutettiin klubiksi, ristin sijalle asetettiin punainen lippu. Saarnatuoli ja alttari poistettiin, mutta penkit, lehterit ja urut jäivät pääosiltaan entiselleen. Tällaiseen klubiin järjestettiin tanssiaisia ja elokuvia, joihin tilaisuuksiin ajamalla ajettiin kansaa.

Klubi suljettiin kuitenkin pian. Venjokelaiset kertoivat vuonna 1943, että kun klubin ohjelman suoritus alkoi, kirkon lattian alta rupesi kuulumaan itkua. Moni läsnäolija silloin sairastui niin, että heidät oli autettava pois kirkosta. Bolševikkiviranomaiset veivät sen jälkeen kirkkoon kaksi isoa koiraa sanoen, että kyllä itkijät häviävät. Mutta koirat, jotka kuulivat kirkossa salaperäisen itkun, alkoivat hirveästi ulvoa. Klubin toimintaa Venjoen kirkossa ei sen jälkeen enää jatkettu.

Venjoki oli Inkerin väkirikkain seurakunta. Siihen kuului mm. 85 supisuomalaista kylää. 46[]

  • Vuoleen kirkosta tehtiin jo 1.11.1931 tanssisali. Kirkon katolle asetettiin punainen lippu. Tanssiaisten alkamisesta ilmoitettiin kirkonkellon soitolla. Seurakunnalta pois oton jälkeen kirkon käytöstä kantoivat vastuun kommunistisen lukutuvan hoitaja Melnikov ja kollektiivitalouksien puheen johtajat. Vuoteen 1935 mennessä urut oli särjetty niiden huonon hoidon takia. Huone oli likainen ja roskainen ja menossa pilalle. 47[]

Inkerin Ulkopuolella Neuvostoliitossa

Inkerin Ulkopuolella Neuvostoliitossa Olevien Suomalaisten Seurakuntien Kirkoista

  • Aunuksen suomalainen seurakunta. Kun suomalaiset kommunistit saapuivat Suomesta Venäjän Karjalaan, he vangittuaan Petrokoissa ensin suomalaisen seurakunnan kirkkoherran sulkivat siellä seurakunnan kirkon jo vuonna 1918. Seurakunnalla oli työpisteitä ympäri Itä-Karjalaa. Vytegran kirkkoneuvosto pyysi vuonna 1927 Inkerin suomalaiselta konsistorilta avustusta kirkkonsa vesi- ja sisäkaton korjaamiseen ja sai vuosina 1928-1929 useita satoja ruplia. ”Vosnesenjan seurakunnalle” koottiin Inkerin seurakunnissa vuonna 1929 kolehtia 293 ruplaa, joten toiminta siinä on varmaan keskittynyt kirkkoon tai rukoushuoneeseen. 48[] Siitä, miten kauan kirkot Itä-Karjalassa ovat olleet seurakunnan hallussa, ei ole käytettävissä tietoja.

  • Muurmanin rannikon suomalainen seurakunta. Puinen kirkko oli sillä Aleksandrovskissa. Ainakin vuoden 1928 alussa tämä kirkko oli jo muutettu suomalaiseksi kouluksi ja ”keskustelutuvaksi”. 49[]

  • Suomalainen seurakunta Siperian Verhne Suetukissa. Seurakunnan kirkosta ei ole tietoa pakkokollektivoinnin ajalta, mutta Inkerin suomalainen konsistori osti vielä 27.1.1932 Siperian seurakuntaa varten uskonnollisia yhdyskuntia koskevan venäjänkielisen lakikirjasen. 50[]

9. Rippikouluja Ahdistetaan Ja Niiden Pitäminen Estetään

Kun Nep-järjestelmän ajalta on edellisessä teoksessa (ks. s. 244) kerrottu, että rippikoulun pito eli konfirmaatiovalmistus korjaantui Inkerissä huomattavasti, kun kesäkuun 20 päivänä 1927 Moskovasta Venäjän federatiivisen sosialistisen neuvostotasavallan sisäasiain kansankomissariaatista saadun luvan perusteella voitiin mainitusta vuodesta alkaen pitää konfirmaatiovalmistusta kaksi viikkoa. Seurakuntatyölle ja etenkin nuorisotyölle tällä oli hyvin huomattava merkitys maassa, jossa kaikenlainen uskonnonopetus kouluissa, jopa pyhäkoulunpitokin oli kielletty.

Mutta mitä pitemmälle pakkokollektivoinnin aika jatkui, sitä ankarampien hyökkäysten kohteeksi konfirmaatio-opetus joutui, mistä on kerrottu jumalattomuuspropagandaa selostavassa osassa (ks. edellä B.2.c.). Lasten lausuntakuorot pantiin koulujen juhlissa etenkin pääsiäisten tienoilla esittämään uskonnonvastaisia lukuja, joissa vanhemmille huudettiin: ”Älkää panko meitä rippikouluun.” Kouluissa sepitettiin rippikoulua vastaan julkilausumia, jotka julkaistiin Vapaus-lehdessä.

Lehdessä mainittiin solvaten nimeltä niin opettajat kuin oppilaat, jotka olivat käyneet rippikoulun eli konfirmaatiovalmistuksen, heitä uhattiin koulusta erottamisella.

Leningradin suomalaisessa keskikoulussa johtaja Lundgren pani oppilaat riviin ja nimeltä kysyi jokaiselta, meneekö hän rippikouluun vai ei. Samaa opettajaa kuitenkin silti syytettiin, että hän teki liian vähän rippikouluun menemisen estämiseksi, koska eräs taistelevien jumalattomien jatšeikan jäsenkin oli mennyt rippikouluun. 1[]

Rippikoulusta julkaisi Vapaus karkeita pakinoita. Kommunistiset nuorisoliitot, jumalattomuuskerhot, puolue-elimet, kuntien ja rajonien kansanvalistusosastot sekä traktoriasemien polit-osastot yrittivät väellä ja voimalla estää nuoria menemästä rippikouluun.

Mitä enemmän kollektivointi edistyi, sitä enemmän kollektiivitalouksien taholta noustiin vastustamaan rippikouluun menemistä, koska kollektiivitalouksien johtajina alkoi olla yhä enemmän ja enemmän kommunisteja ja jumalattomia.

Kirkollisten kirjojen puute vaikeutti vuosi vuodelta yhä pahemmin rippikoulunpitoa.

Vihdoin 1930-luvulla neuvostoviranomaiset estivät seurakunnassa toisensa jälkeen kokonaan rippikoulunpidon sulkemalla seurakunnan kirkon tai julistamalla seudun arkaluontoiseksi rajaseutualueeksi, jossa ei kukaan päässyt yrittämään rippikoulunpitoa.

Mutta lasten vanhemmat ja nuoret itse taistelivat yhä rippikoulun käynnin puolesta. Seurakunnanhoitaja Virrasella Koprinassa mainittiin olleen vuonna 1937 rippikoulussa 200 15-18-vuotiasta oppilasta. Nuoret menivät siis sankoin joukoin vieraiden seurakuntien rippikouluihin, 2[] myös Pietarin suomalaisessa kirkossa pidettyyn, koska sinne johtivat hyvät liikenneyhteydet ja koska siellä vuoteen 1937 asti oli rippikoulun opettajana suuresti arvostettu rovasti Laurikkala.

Viimeiset konfirmaatiovalmistukset eli rippikoulut pidettiin vuonna 1937, mutta ne olivat mahdollisia enää vain muutamissa seurakunnissa, luultavasti ainoastaan Koprinassa, Pietarissa, Ropsussa ja Venjoella. Viimeisen konfirmaation Inkerissä, ilman mitään rippikoulua suoritti seurakunnanhoitaja Kelo Ropsussa vuonna 1938. 1[]

10. Jumalanpalvelukset

Jumalattomuusliike ponnisteli monin tavoin seurakunnan jumalanpalveluksen vaikutuksen hävittämiseksi. Uskonnon viholliset havaitsivat, että jumalanpalvelukset olivat seurakuntatyön keskeisiä ja tehokkaita työmuotoja. Siksi he Inkerissä pyrkivät niitä estämään tai heikentämään 1920-luvulta alkaen. Inkerissä suoritettiin 1920-luvulla urkutorvien varkauksia lukuisissa kirkoissa järjestelmällisesti. Mykistämällä urkujen soitto ajateltiin lamaannutettavan jumalanpalvelusten pito vähentämällä pyhien toimitusten juhlallisuutta ja heikentämällä veisuutaitoa.

Kun talonpojat pakkokollektivoinnin aikana oli saatu yhteistalouksiin, heitä alettiin järjestelmällisesti estää osallistumasta sunnuntaisin ja juhlapäivinä jumalanpalveluksiin määräämällä heidät arkisiin töihin tai talkoisiin, esimerkiksi jouluna kauas metsätöihin tai pääsiäisenä lannanajoon. Niinpä oli ollut kolhooseja, joissa ei vuosikausiin ollut saanut pitää muita pyhä- ja vapaapäiviä kuin pari kolme valtiollista juhlapäivää.

Nuoria koetettiin houkutella jäämään pois jouluaamun jumalanpalveluksesta järjestämällä jouluaattona iltamia, joissa oli tanssia aamuun asti. Yön tanssinut ei enää jaksanut mennä aamulla kirkkoon.

Pääsiäisenä oli jumalanpalveluksen aikaan mentävä ajamaan ensi vako, vaikka maa olisi ollut jäässä. Samoin oli muina päivinä keksitty töitä tai poliittisia kokouksia jumalanpalveluksen aikana. Huudettiin iskulauseita: ”Uskonnollisina pyhinä jokainen iskutempoin töihin!”

Kirkollisten juhlapäivien edellä hyökättiin sanomalehdissä ankarasti pyhiä vastaan ja koetettiin estää ihmisiä osallistumasta jumalanpalveluksiin. Pyhien jälkeen oli sitten katkeria vuodatuksia lehdissä: ”Pappisvehkeilijöillä oli vielä tiedotonta laumaa joulukirkossa. Ne onnistuivat vielä tällä kertaa kahmimaan köyhiltäkin rahoja joulupatoihin.” 4[] Sanottiin: ”Pääasia mustakaapuisten agenteilla on, että saadaan pois töistä.”

Uskonnollisten pyhien pitäjä leimattiin sosialistisen rakennustyön jarruttajaksi. Kollektivistia, joka pyhänä osallistui jumalanpalvelukseen, saatettiin joissakin tapauksissa rangaista vähentämällä hänen palkastaan viisi työpäivää.

Vainoja peläten monet seurakuntalaiset 1930-luvulla tulivat jumalanpalvelukseen syrjätietä metsien kautta, etteivät kirkon viholliset olisi nähneet heidän menevän kirkkoon.

Jumalattomuusliike ilmeisesti 1930-luvulla huomattavalla tavalla vaikutti viisipäiväisen työviikon järjestämiseen, mikä merkitsi sitä, että joka viiden päivän jälkeen kuudes päivä oli lepopäivä. Tästä rytmistä ei kirkollisten juhlien takia enää tehty poikkeusta. Näitä juhlia ei tunnustettu vapaapäiviksi. Vain kerran kuukaudessa osui virallinen lepopäivä sunnuntaiksi. Tämän järjestelmän avulla pyrittiin hävittämään tapa sunnuntain pyhittämisestä ja estämään työväki, virkamiehet, koululaiset, muut opiskelijat koko kansa -- menemästä jumalanpalveluksiin, joita seurakunnat tahtoivat edelleen pitää sunnuntaisin ja kirkollisina juhlapäivinä. Viikkorytmi palautettiin kuitenkin lopulta ennalleen.

Poliittiset vallanpitäjät vangitsivat joskus kesken jumalanpalvelusta sen toimittajan ja keskeyttivät jumalanpalveluksen siten järkyttäen kokoontunutta seurakuntaa. Niinpä Moloskovitsassa kommunistisen nuorisoliiton jäsen Pietari Hirvonen kutsui rovasti Schultzin alttarilta kesken jumalanpalveluksen sakaristoon, jossa hän ilmoitti, että rovastin on mentävä miliisiosastoon. Mutta rovasti palasi takaisin alttarille jatkamaan toimitusta. Tällöin Hirvonen meni alttarille, tarttui rovastiin kiinni ja pakotti hänet lähtemään miliisiosastoon. Siellä kävi kuitenkin ilmi, ettei miliisiosasto ollut rovastia kutsunut, vaan kommunistiset nuorisoliittolaiset olivat tahtoneet vain valheellaan ja väkivallallaan estää jumalanpalveluksen ja siihen liittyneen konfirmaation.

Kun konsistorilla ei vangitsemisten ja karkotusten johdosta enää ollut seurakuntiin lähetettäviä seurakunnanhoitajia, seurakuntalaiset kokoontuivat viimeisinä aikoina 1930-luvulla ennen kirkkojen sulkemista kirkkoihinsa yksinkertaisiin hartausseuroihin, joissa naiset alkoivat yhä enemmän esiintyä, koska miespuhujat olisi pian vangittu. Sellainen kohtalo tuli tosin monesti naisenkin osaksi.

Viimeiset jumalanpalvelukset pidettiin Novasolkan, Ropsun, Rääpyvän, Skuoritsan ja Tuutarin kirkoissa vuonna 1937, Kupanisan, Venjoen ja Kelton kirkoissa vuonna 1937 tai 1938 sekä Inkereen ja Pietarin pyhän Marian kirkossa vuonna 1938. Muissa kirkoissa oli ollut pakko luopua niiden pitämisestä jo ennen näitä mainittuja vuosia. 6[]

11. Kirkon Pyhät Toimitukset. Punaiset Häät Ja Hautajaiset

Lehdissä on pyritty kaikin tavoin häpäisemään pyhiä toimituksia, mustaamaan niiden toimittajia ja syyttämään näitä milloin mistäkin. solvaamaan toimituksiin osallistuneita ja estämään niihin osallistumista. Kouluista puhuttaessa on jo todettu (ks. lukua B.2.c.), kuinka opettajia ja oppilaita suorastaan kiellettiin osallistumasta kirkollisiin toimituksiin ja niitä, jotka eivät totelleet kieltoa, lehdissä paljastettiin ja vaadittiin heille rangaistusta.

Pyhistä toimituksista lausutaan summassa: ”Ihmisen syntyessä pistää pappi sormensa perheeseen, tahtoo antaa lapselle nimen ja 'kirkotella' 'saastutetun' äidin; vanhempana tahtoo se myrkyttää rippikoulussa 'herranehtoollisella”, sitten avioliiton 'vahvistamisella', taas lapsen ristimisellä jne. ympäri koko elämän kiertokulun ajan. Vielä kuollessakaan ei papilta saa rauhaa. Haudallekin se seuraa -- rahaa ansaitsemaan ja höpisee: ”Maasta olet sinä tullut.” 7[]

Kollektiivitalouksien hevosia kiellettiin käyttämästä kirkollisiin toimituksiin kulkemisessa. Ruumiin kuljettamiseen hevonen toki luovutettiin.

Kastetoimituksesta julkaistiin Vapaudessa pilakuvia, kuinka jumalaton nostaa kastemaljan papin suulle ja käskee häntä juomaan moisen veden.

Ripittäytymistä ja Herran pyhällä ehtoollisella käyntiä pilkattiin räikeästi. Kuvattiin, kuinka rippikirkkoon menijä kävi sunnuntaiaamuna varastamassa ja sen jälkeen laskelmoivana ottamassa ehtoollisessa vastaan anteeksiannon. Rukoukset ja Raamatun lauseet myös reposteltiin. 8[] Sairaskäynnin suorittanut pappi mainittiin nimeltä ja sanottiin, että hän oli käynyt kauppailemassa viinipikarillisia sekä pappien ja taivaan kuvia. Herran pyhästä ehtoollisesta väitettiin, että vasta paavi Gregorius järjesti sen. 9[]

Kirkollisesti vihittyjen häitä nimitetään ”mustiksi häiksi”. Moitittiin, että nuoriso ottaa niihin osaa huomattavan innokkaasti, jopa opettajatkin, samoin puolueen kandidaattijäsenet, jotka mainitaan lehdessä nimeltä.

Kun Vapaus jumalattomine kannattajineen tunsi olevansa voimaton estämään kirkollisia vihkimisiä, se tarttui usein tehokkaaksi todettuun keinoon: se teki ”mustista häistä” poliittisen kysymyksen. Ne ovat merkki siitä, että luokkaviholliset eivät nuku, vaan kiihdyttävät vastavallankumouksellista toimintaansa. Näiden toimitusten estämiseksi vedotaan kommunistiseen puolueeseen ja nuorisoliittoon. 10[] Kirkollisesta vihkimisestä valehdellaan, että ”vihille menneen miehen piti ensin suorittaa papille kolmen vuoden rästiin jääneet verot ja sitten vielä jumalan sanoista lisämaksut. Leipää piti sen jälkeen kaventaa.” “

Niin sanottuja "punaisia” häitä ja hautajaisia olivat Suomesta tulleet kommunistit viettäneet jo 1920-luvulla, mutta Vapaus piti niitä luonnollisina eikä niistä paljon puhunut. Mutta kun Inkerin suomalaisista joku suostui tyytymään näihin ”punaisiin” toimituksiin, pidettiin siitä lehdessä kovaa ääntä.

Inkerin väki piti sitkeästi kiinni kirkollisista toimituksistaan, niin kauan kuin se suinkin oli mahdollista. Ensimmäiset ”punaisia” häitä ja hautajaisia viettäneet inkerinsuomalaiset olivat opettajia, ja hekin tekivät siten vasta pakkokollektivoinnin aikakaudella.

Kerrotaan, että Tuutarin Pökkösen kylässä talonpoika Toivo Kemppi ja opettaja Anna Pellä viettivät ”punaisia” häitä syyskuun 16 päivänä 1928. Tällöin selostetaan: ”Papittomat häät olivat paikkakunnalla melkein ensimmäiset.” Häissä paikallinen opettajisto oli selvittänyt, miten tarpeetonta on ”vihkiminen ja kaikki pappien käyttämät kirkolliset temput” Lahden seurakunnan alueella vietettiin vuonna 1928 ensimmäiset ”punaiset häät” ”ilman papin pomiloimista” 12[]

Mutta opettajat olivat olleet erikoisen painostuksen alaisia, kun heidän häistään oli kysymys. Niinpä jo vuonna 1928 Vapaus kirjoitti myrtyneenä otsakkeella ”Mustan-punaiset häät”, kuinka syyskuun 29 päivänä 1928 Tuutarin Ryyttelinkylässä pidettiin kirkolliset häät. Ihmeteltiin, kuinka henkilö, joka oli käynyt kolme vuotta rabfakia ja toimi opettajana, ei ollut saanut niin paljon käsitteitä muutetuksi, ettei olisi mennyt papin kuulutettavaksi. 13[]

Mutta opettajien ”punaisia” häitäkään ei ollut saatu kultturellisiksi. Kelton Autiolla kollektivisti Juho Virolaisen ja opettaja Lempi Pajusen häitä vietettäessä sulhanen oli hankkinut häihin väkijuomia, eikä ollut järjestetty mitään ohjelmaa, valitetaan. Samalla sanotaan: ”Punaiset häät oikein järjestettyinä ovat yksi taistelukeino uskonnollisia käsitteitä ja tapoja vastaan.” 14[]

Virkansa menettämisen ynnä muiden rangaistusten pelosta alkoivat nimenomaan opettajat pyytää pappeja salaa vihkimään heidät kirkolliseen avioliittoon. Mutta kun vanhan käytännön mukaan kirkollinen kuulutus suoritettiin julkisesti kirkossa kolme kertaa, opettajat alkoivat myöhemmin pyytää pappia ilman kuulutusta salassa siunaamaan heidän avioliittonsa.

Neuvostoliiton virallinen tulkinta avioliitosta oli muuten ainakin vuonna 1937 hyvin sekava. Siviiliavioliiton solmimista eli avioliittoon rekisteröintiä neuvostossa ei hallituksen taholtakaan kunnioitettu. Tämä tulee näkyviin vuoden 1937 alussa suoritetun neuvostoliiton yleisen väestölaskennan yhteydessä. Kuudennen kysymyksen -- ”Oletteko avioliitossa?” -- kohdalla neuvottiin silloin ohjeissa: ”Vastatkaa 'olen' tai 'en' Muistakaa, etteivät neuvostolait tee erotusta rekisteröidyn ja rekisteröimättömän avioliiton välillä.” 15[]

”Punaisia” eli papittomia hautajaisia mainostettiin voimakkaasti, mikä sinänsä osoittaa, että ne olivat Inkerissä pakkokollektivoinnin aikanakin hyvin harvinaisia. Värikäs kuva annetaan opettajan, Herzenin ped-instituutin oppilaan Inkeri Savolaisen hautajaisista Järvisaarella. Vainajan kotona ennen hautajaisia oli jo pidetty puheita. Sitten kuljetettiin punaista ruumisarkkua läpi kylän Järvisaaren hautausmaalle. Eri järjestöjen edustajat puhuivat haudalla. Muun muassa Suomalaisen kansanvalistusosaston esimies, maisteri Jalo Kohonen oli saapunut Leningradista hautajaisiin. Hänkin puhui haudalla. Puheiden välillä laulettiin ”kumouslauluja” ja lopuksi ”Kansainvälinen". Illalla oli Mujan lukutuvalla järjestetty muistotilaisuus, jossa jälleen pidettiin puheita, Jalo Kohonenkin taas esiintyi, ja lopuksi laulettiin ”Kansainvälinen”. 16[] Kun ”kumoustaisteilija” Tuomas Lemetti oli kuollut Papinkonnulla (Oranienbaumin lähellä), koulun oppilaat oli pantu laulamaan ”hautausmarssi”. 17[]

Kuinka hitaasti ”punaisia hautajaisia” alettiin Inkerissä pitää, osoittaa se, että väkirikkaan Kelton seurakunnan alueella mainitaan vasta vuoden 1933 lopulla pidetyn ensimmäiset sellaiset hautajaiset. Tällöinkin oli kysymyksessä Suomessa syntynyt henkilö, kolhoosi-talous Murroksen jäsen Helena Miettinen eikä varsinainen inkerinsuomalainen. 18[] Samoin se, että Järvisaaren kolhoosi-talous Savotan jäsen Pekka Löytösen marraskuun 17 päivänä 1935 pidettyjä ”punaisia hautajaisia” niin kovasti mainostettiin, viittaa sellaisen tilaisuuden harvinaisuuteen.

”Punaisia hautajaisia” selostettaessa saatettiin esittää vainajan kertomaksi räikeitä, totuuden vastaisia juttuja kirkkoa koskevista asioista, kuten on tehty Abraham Kouhian muistolle omistetussa kirjoituksessa hänen ”punaisten hautajaistensa” johdosta. Sanotaan Ukko Kouhian kertoilleen, että hän varhaisessa lapsuudessaan oli nähnyt paljon sellaista, joka oli saattanut hänet epäilemään, että kirkko ja papit olivat harjoittaneet kavaluutta työtätekeviä kohtaan. Hän muka sanoi muistaneensa, kuinka hänen isänsä sai 25 paria ruoskaniskuja siksi, että oli ollut niin köyhä, ettei voinut maksaa papille kirkonmaksuja. 19[] Kun Inkerissä syntynyt ja siellä pappina toiminut kirkkoherra Jaakko Raski kertoo, että Inkerissä papin palkkaus oli miltei yksinomaan ”seurakunnan kunniasanan pohjalla” 20[] niin Vapauden kertomus ruoskimisesta on tuulesta temmattu. Kirkollisverojen ulosottoa sai ennen vallankumousta Venäjän ev. luterilaisen kirkkolain mukaan pyytää konsistorin kautta. Mutta ilmeisesti ei Inkerissä ollut niin tehty, kuten kokeneen Inkerin kirkkoherra Raskin väittämästä voi päätellä.

Aina 1930-luvulle saakka luterilaiset suomalaiset olivat käyttäneet omia hautausmaitaan ja venäläiset omiaan. Mutta pakkokollektivoinnin aikana tämä järjestys pyrki menemään sekaisin. Kun hevosia, joilla ruumis kuljetettiin, oli vain kolhooseissa, niiden johtajat hevosia luvatessaan pääsivät vaikuttamaan asiaan. He saattoivat neuvoa viemään ruumiin lähimpään hautausmaahan. Kun seurakunnat jäivät ilman johtajia ja myös ilman vakinaista hauturia, kuolleiden omaiset kaivoivat haudan sinne, mihin halusivat. 21[]

12. Inkerinmaan Luterilainen Evankeliumyhdistys Lakkautetaan

Edellisessä teoksessa (ss. 457-460) kerrottiin Inkerinmaan luterilaisesta Evankelimiyhdistyksestä. Kun pakkokollektivoinnin aikana taistelu uskontoa vastaan kiihtyi, vaikeutti se yhdistyksen saarnaajien toimintaa. Heitä kuulusteltiin, vangittiin ja karkotettiin paikkakunnilta, kuten pappeja ja seurakunnanhoitajia.

Neuvostoviranomaisten päätös 8.4.1929 33 antoi yhdistykselle erikoisen iskun, kun se määräsi uskonnollisista yhdyskunnista, että ne kaikki on uudestaan rekisteröitävä ja että kukin henkilö voi olla vain yhden uskonnollisen yhdyskunnan jäsen. Siihen saakka kaikki saarnaajat olivat tietysti olleet samalla jonkun seurakunnan jäseniä. Päätöksessä määrättiin, että kukin uskonnollinen yhdistys on oikeutettu käyttämään vain yhtä rukoushuonetta. Evankeliumyhdistyksen nimissä niitä oli ollut eri seurakuntien alueilla kolme, Tuutarin Peräkylässä, Hietamäen Kauppilassa ja Kelton Koskella.

Saarnaajain toimintapiiri rajoitettiin nyt heidän asuinpaikkansa alueelle, jossa rukoushuone oli. Vuoteen 1932 mennessä kaikki rukoushuoneet kuitenkin suljettiin ja Evankeliumyhdistys lakkautettiin. 23[]

Hengellisten tilaisuuksien, esim. hartaushetkien järjestämiseksi koteihin määrättiin nyt luvan hakeminen kyläneuvostoilta ja kaupungeissa miliisiosastoilta.

Neuvosto-Venäjän Sisäasiain kansankomissariaatti päätti 1.10.1929 mm., että jolleivät uskonnolliset yhdyskunnat noudata määräystä rekisteröinnistä 1.5.1930 mennessä, yhdyskunta katsotaan lakkautetuksi. Saarnaajat eivät saaneet matkustaa puhujiksi muille paikkakunnille, vaan heidän oli pysyttävä asuinpaikkakunnallaan. Kolhoosin töitä vartioitiin sekä arkena että pyhänä. 24[]

Rääpyvän kirkon ja pappilan tilikirjoissa toistuvat vielä vuosina 1931-1933 merkinnät, että saarnaajien Antti Kuntun ja Jooseppi Ijavaisen käyntien johdosta on evankeliumiyhdistykselle suoritettu 5 tai 10 ruplaa. Nämä henkilöt lienevät rohjenneet toimia sanotun yhdistyksen oma-aloitteisina ja epävirallisina edustajina ja omalla vastuullaan. 24[]

13. Viimeiset Hartausseurat

Hartausseurojen pitäminen kirkoissa, kodeissa tai hautausmailla estettiin kaikkialla viimeistään vuonna 1938. Kosemkinan kirkossa yrittivät seurakunnan naiset pitää hartausseuroja seurakunnanhoitaja Antti Suomalaisen vangitsemisen jälkeen vuonna 1935. Mutta kun puhujana esiintynyttä Lyyli Varkkia uhattiin vangitsemisella ja kotiseudulta karkottamiselta, jos hän vielä menisi kirkkoon puhumaan, seurojen pito päättyi siihen. Kun Koprinan kirkko oli suljettu vuonna 1937, seurakuntalaiset kokoontuivat kirkon vieressä olleelle hautausmaalle hartauden pitoon. Puhujina esiintyivät Saara-niminen henkilö vieraasta pitäjästä ja kolhoosin paimen Paajanen. Naispuhuja vangittiin suoraan hautausmaalta esiinnyttyään siellä muutamia kertoja.26 Hatsinan kirkossa pidettiin viimeiset hartausseurat joulukuun 20 päivänä 1938. Puhujana esiintynyt Pietari Ummukainen vangittiin ja katosi tietymättömiin. Hautausmaat olivat useassa seurakunnassa ne paikat, joissa suomalainen kristikansa oli viimeksi kokoontunut veisaamaan ja rukoilemaan. Nämä tilaisuudet loppuivat, kun puhujina esiintyneet vangittiin.

Kodeissa pidetyistä viimeisimmät julkiset hartaustilaisuudet olivat hautajaisseurat eli ”vainajain jälkimuistot".

Seurakuntalaisten tunnelmia tältä ajalta kuvataan kirjeessä näin: "Uskonnon vaino on kova. Viime kesänä vangittiin kirkonmiehiä eli dvatsatkan jäseniä. Nyt ei heitä näy. Ei ole pappia, mutta vielä kokoontuvat ihmiset kirkkoon, niihin, jotka eivät ole suljetut, rukoilemaan Jumalaa. Se onkin semmoinen ihmetilaisuus, kun kirkkomatkalla ei näy enää entistä kirkkokansaa, ei yhtään ajajaa, niin kuin ennen oli tiet täynnä. Ei näy nuorten parvea kulkevan Herran temppeliin niin kuin ennen. Kaikki on murheellista. Kirkkokansa, joka nyt on matkalla kirkkoon, on synkän näköistä. Ajan ankara kohtalo on piirtänyt merkin kaikkien kasvoille. He kulkevat päät kumarassa, ennen aikaansa vanhentuneet.

Kävin viimeksi Kelton kirkossa neljä viikkoa takaperin. Se pysyy mielessä kaiken ikäni. Oli vaan enemmän naisia, ei näkynyt montakaan miestä. Tunnelma oli sellainen outo, jota en voi sanoa. Rukoushetki aloitettiin laulaen virsi, sitten rukoiltiin Jumalan armoa. Eräs nainen luki Raamatusta Jumalan sanaa, selitti siitä voimakkaasti meille kuulijoille, loppurukous ja virsi laulettiin vielä lopuksi. Tämä oli mieliinpainuvaa. Ken näissä tilaisuuksissa on mukana, hän jotain ajattelee, mikä on aikamme... Nuoriso on osallinen samoissa kärsimyksissä kuin vanhemmatkin. Se pitää heidät vakavina.” 28[]

14. Seurakuntaelämän Täydellinen Lakkauttaminen

Vuosien pitkään uskovaisia ja uskontoa vainottaessa oli muodollisesti vakuutettu uskonnon vapautta, mutta viimeistään vuonna 1938 kiellettiin Inkerin jokaisessa kolkassa uskonnon harjoittaminen ankarasti. Puolue ja valtio olivat eräin paikoin jääneet asettamastaan aikataulusta jälkeen noin vuoden, sillä tavoitteena oli ollut, että neuvostohallituksen viettäessä vuonna 1937 20-vuotisjuhlaansa uskonnosta ei saanut valtakunnassa olla enää mitään jäljellä. Ei Inkerin suomalaisella luterilaisella kirkolla eikä millään sen seurakunnalla ollut enää hallintoelimiä, johtajia eikä kokoontumishuoneita. Yksityisiltä kristityiltä oli kielletty kaikki uskonnonharjoitus, jopa julkinen uskonsa tunnustaminen. Vain suljettujen ovien ja peitettyjen ikkunoiden takana saattoivat jotkut kastaa lapsia ja lukea kielletyistä, piilotetuista Raamatuistaan Jumalan sanaa. Niinpä leskivaimo Anna Kapanen oli Inkereen seurakunnassa kastanut salaa lapsia usean vuoden aikana. Hän kuoli sitten nälkään saksalaisten valtaamalla alueella Inkerissä lähellä rintamalinjaa vuonna 1942. 29[]

Inkerin suomalaisen luterilaisen kirkon historia päättyi toistaiseksi vuonna 1938. Vuoden 1938 jälkeen ja toisen maailmansodan jälkeenkään ei Inkerin eikä yleensä Neuvostoliiton suomalaisten sallittu moneen vuoteen järjestää luterilaista seurakuntaelämää kirkkoneuvostoineen ja muine johtoelimineen, vaikka venäläinen ortodoksinen kirkko ja eräät lahkolaiset saivat rajoitetussa määrässä niin tehdä.

13. Lähteet Ja Kirjallisuus

Comments