Kaverit–Друзья‎ > ‎Jäsenet‎ > ‎Veikko‎ > ‎Kirjat‎ > ‎

Inkeriläisten vaellus

Sisältö

  1. 1 Takakannen Mainos
  2. 2 INKERILÄISTEN VAELLUS
    1. 2.1 SISÄLLYS
    2. 2.2 LUKIJALLE
    3. 2.3 PIIRTEITÄ INKERINMAAN SUOMALAISTEN VAIHEISTA
    4. 2.4 VÄESTÖNSIIRTOASIAIN KESKUSTOIMISTON SYNTY JA SEN ORGANISAATIO
      1. 2.4.1 Kloogan Ja Hatsinan Henkilökunta
    5. 2.5 INKERILÄISTEN SIIRTOKULJETUKSET
      1. 2.5.1 Maakuljetukset
      2. 2.5.2 Merikuljetukset
      3. 2.5.3 Hangon Väestönsiirtoleiri
      4. 2.5.4 Kotimaan Kuljetukset
    6. 2.6 LÄÄKINTÄ- JA TERVEYSHUOLTO
      1. 2.6.1 Kloogan Ja Paldiskin Leirit
      2. 2.6.2 Lääkintä- Ja Terveydenhuoltotoimisto
        1. 2.6.2.1 Hatsinan Lääkintähuolto
        2. 2.6.2.2 Pilkkukuumeen Ja Muiden Kulkutautien Torjunta Leireissä
    7. 2.7 VALISTUS- JA TIEDOTUSTOIMINTA
      1. 2.7.1 Kirkollisolot Inkerissä
      2. 2.7.2 Kouluolot Inkerissä
      3. 2.7.3 Inkeriin Kohdistuva Muu Valistustoiminta
      4. 2.7.4 Vapaaehtoisuus Ehdoton Edellytys Inkeriläisten Siirrolle Suomeen
      5. 2.7.5 Inkeriläisistä Tiedottaminen Suomessa
    8. 2.8 INKERILÄISTEN SIIRRON TOTEUTTAMINEN
      1. 2.8.1 Siirto Alkaa Kloogalta
      2. 2.8.2 Siirtokuljetukset Inkeristä Käynnistyvät
      3. 2.8.3 »Taistelua» Siirtoinkeriläisten Oikeuksista
      4. 2.8.4 Inkeriläisten Siirtoon Liittyvää Noottien Vaihtoa, Neuvotteluja Ja Sopimuksia
      5. 2.8.5 Hiljaiseloa Siirtorintamalla
      6. 2.8.6 Tilanne Kiristyy Syksyä Kohden
    9. 2.9 VAPAAEHTOINEN SIIRTOVAIHE PÄÄTTYY – INKERIN EVAKUOINTI ALKAA
      1. 2.9.1 Siirron Ensimmäisen Vaiheen Päättyminen
      2. 2.9.2 Siirron Toinen Vaihe, Inkerin Evakuointi
      3. 2.9.3 Kloogan Ja Paldiskin Leirin Siirtolaistulva
      4. 2.9.4 Länsi-Inkerin Evakuointi
      5. 2.9.5 Inkerin Evakuointi Päättyy
      6. 2.9.6 Inkeriläisten Siirto Suomeen Päättyy Virallisesti
      7. 2.9.7 Siirron Ja Evakuoinnin Jälkitapahtumia
      8. 2.9.8 Suomeen Siirtyneiden Inkeriläisten Määrä
      9. 2.9.9 Rahanvaihto Ja Muun Luovutetun Omaisuuden Korvaaminen
    10. 2.10 INKERILÄISTEN PALAUTUS JA SIIRTO SAKSASTA
ERKKI TUULI
INKERILÄISTEN VAELLUS

Takakannen Mainos

Kaupunkineuvos Erkki Tuuli on pitkän virkauransa aikana nähnyt ja kokenut maamme kohtalonvaiheet harvinaisen läheltä. Väestönsiirtoasiain keskustoimiston ja sittemmin sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osaston yleisen toimiston toimistopäällikkönä vuosina 194344 hän joutui kantamaan vastuuta Inkerin suomalaisten vaaranalaisesta tilanteesta. Syvälliseen asiantuntemukseen perustuvassa historiallisessa muistelmateoksessaan Erkki Tuuli antaa selkeän ja eläytyneen kuvan inkeriläisten kohtaloista / toisen maailmansodan jaloissa. Hän kertoo inkeriläisten historiallisista vaiheista ja oloista saksalaisten valloittaessa Inkerin. Siirto Suomeen oli mutkallinen operaatio suunnitelmista aina varsinaiseen- siirtoon saakka, ja puolin ja toisin vaadittiin paljon työtä ja yhteisymmärrystä. Toimeenpano-organisaatiosta ja kokoamisleiristä lähtien oli henkinen tuki tarpeen yhdessä lääkintä- ja terveydenhuollon kanssa. Sijoittuminen Suomeen ei käynyt helposti - ei myöskään palauttaminen Neuvostoliittoon 1944-45. Pala palalta piirtyy näkyviin eräs sodanaikaisen historiamme dramaattisimmista välivaiheista, syvästi koskettava intermezzo, johon sisältyi paljon murhetta ja vain vähän toivoa.

Erkki Tuuli

INKERILÄISTEN VAELLUS

Inkeriläisen Väestön siirto 1941-1945
Werner Söderström Osakeyhtiö

Kuvaliitteen taitto Kaarina Nuotio
© Erkki Tuuli 1988
ISBN 951-0-14953-5

WSOYn graafiset laitokset
Juva 1988

SISÄLLYS

Lukijalle 9

PIIRTEITÄ INKERINMAAN SUOMALAISTEN VAIHEISTA 13

ENSIMMÄISET SIIRTOSUUNNITELMAT 19

INKERILÄISTEN OLOSUHTEET SAKSALAISTEN VALLOITTAMASSA INKERISSÄ 1941-42 26

Ensimmäinen tutkimuskomissio Inkeriin 28
Tutkimuskomission raportti 30
Tutkimuskomission ehdotukset 36
Tutkimuskomission raportin aiheuttamat toimenpiteet 39
Pakolaisuus rintamakylistä länteen 41
Inkerin asiain hoitokunta 44
Tietoa inkeriläisistä levitetään 46
Sotilaspastori Juhani Jääskeläisen kuvaus oloista Inkerissä 1941 50
Inkeriläisten siirron aloittaminen hyväksytään 53

VÄESTÖNSIIRTOVALTUUSKUNTA 61

Alustava Siirtosuunnitelma 64

UUDEN KOMISSION LÄHETTÄMINEN VIROON JA INKERIIN 68

Tutkimuskomission neuvottelukierros 69
Tutkimuskomission neuvottelujen tuloksia 71
Tutkimuskomission saamia myönteisiä ja kielteisiä vaikutteita siirrosta 73

VÄESTÖNSIIRTOASIAIN KESKUSTOIMISTON SYNTY JA SEN ORGANISAATIO 83

Väestönsiirron johtaja 84
Väestönsiirron organisaatio 85
Väestönsiirron hallinnollinen johto 86
Väestönsiirron johto Virossa ja Inkerissä 88
Kloogan ja Hatsinan henkilökunta 93

INKERILÄISTEN SIIRTOKULJETUKSET 97

Maakuljetukset 97
Merikuljetukset 100
Hangon väestönsiirtoleiri 106
Kotimaan kuljetukset 108

LÄÄKINTÄ- JA TERVEYDENHUOLTO 110

Kloogan ja Paldiskin leirit 111
Lääkintä- ja terveydenhuoltotoimisto 114

VALISTUS- JA TIEDOTUSTOIMINTA 122

Kirkollisolot Inkerissä 122
Kouluolot Inkerissä 127
Inkeriin kohdistuva muu valistustoiminta 132
Vapaaehtoisuus ehdoton edellytys inkeriläisten siirrolle Suomeen 134
Inkeriläisistä tiedottaminen Suomessa 138

INKERILÄISTEN SIIRRON TOTEUTTAMINEN 141

Siirto alkaa Kloogalta 141
Siirtokuljetukset Inkeristä käynnistyvät 146
Taistelua- siirtoinkeriläisten oikeuksista 155
Inkeriläisten siirtoon liittyvää noottien vaihtoa, neuvotteluja ja sopimuksia 157
Hiljaiseloa siirtorintamalla 164
Tilanne kiristyy syksyä kohden 173

VAPAAEHTOINEN SIIRTOVAIHE PÄÄTTYY INKERIN EVAKUOINTI ALKAA 179

Siirron ensimmäisen vaiheen päättyminen 181
Siirron toinen vaihe, Inkerin evakuointi 184
Kloogan ja Paldiskin leirin siirtolaistulva 189
Länsi-Inkerin evakuointi 193
Inkerin evakuointi päättyy 200
Inkeriläisten siirto Suomeen päättyy virallisesti 204
Siirron ja evakuoinnin jälkitapahtumia 207
Suomeen siirtyneiden inkeriläisten määrä 209
Rahanvaihto ja muun omaisuuden korvaaminen 210

INKERILÄISTEN PALAUTUS JA SIIRTO SAKSASTA 214

Harry Brotherus ryhtyy hoitamaan Saksaan siirrettyjen inkeriläisten asioita 217
Inkeriläisten asema Saksassa paranee 222
Inkeriläisten Saksasta siirron käynnistäminen 224
Inkeriläisten yhdysmiehen työsarkaa Saksassa 229
Neuvottelut käynnistyvät ja sopimus Saksaan siirrettyjen inkeriläisten siirtämisestä Suomeen syntyy 231
Sopimuksen toteuttaminen - kuljetukset Saksasta alkavat 236
Kuljetukset hidastuvat - inkeriläisten löytyminen vaikeutuu 240
Myöhäissyksyn kuljetukset Saksasta 242

ASUTTAMINEN SUOMEEN 246

Sijoitusorganisaatio 247
Karanteenileirien perustaminen 250
Sopeutuminen karanteenileirien kautta suomalaiseen yhteiskuntaan 253
Inkeriläisten huoltoon sijoittaminen 256
Inkeriläisten työhön sijoittaminen 263
Sijoitustilastoja Suomessa 280
Toimenpiteitä inkeriläissijoituksen pysyväisyyden turvaamiseksi 282
Seurakuntaolojen järjestäminen 285
Inkeriläisten saattaminen tasaveroiseen asemaan omien kansalaistemme kanssa 286

INKERILÄISTEN PALAUTTAMINEN NEUVOSTOLIITTOON 291

Paluukuljetuksiin valmistautuminen 302
Paluukuljetukset ja lopputulos 305

LUKIJALLE

Minulla on ollut monta syytä ryhtyä kuvaamaan inkeriläisten vaellusta. Lukuisat Suomessa ja Ruotsissa asuvat inkeriläiset ovat pyytäneet sitä, koska olen niitä harvoja elossa olevia, jotka kiinteästi ja keskeisessä tehtävässä olivat mukana siirrettäessä inkeriläisiä Suomeen vuosina 1942-44.

Saman toivomuksen ovat esittäneet eräät historiasta kiinnostuneet ystäväni saadakseen silminnäkijän kuvauksen Suomen kansanheimon erään pienen osan kohtaloista ja kärsimyksistä toisen maailmansodan tiimellyksissä.

Tärkein motiivini on kuitenkin ollut se, etten ole voinut jättää unhoon niitä tapahtumia, joita tuolloin inkeriläisten siirron yhteydessä tapahtui.

Toisaaltaan olen tosiasioiden kuvaamisella tahtonut torjua sen vieläkin julkisuudessa esiintyneen käsityksen, että inkeriläisten siirto Suomeen oli jonkinlainen pakkosiirto. Niin ei ollut, vaan jokainen Suomeen siirtynyt inkeriläinen joutui anomaan Suomeen pääsyä.

Sen aikaisissa sodan olosuhteissa, jolloin rintamilla tuhoutui miljoonia ja jälleen miljoonia ihmisiä, saattoi yli 60'000 inkeriläisen siirto Suomeen tuntua suorituksena ja merkitykseltäänkin vähäiseltä, mutta se oli kuitenkin osoitus siitä, mitä inhimillisyys, uhrautuvaisuus ja sukulais- ja heimorakkaus saavat aikaan. Sen rakkauden ja uhrautuvaisuuden sanoman soisi olevan esimerkkinä, ratkottaessa nykyajan siirtolaisten ongelmia maailmassa.

Tässä kirjassani olen pyrkinyt selvittämään syitä ja tapahtumien taustaa, mutta myös kertomaan, mitä käytännössä todella tapahtui ja miten toimittiin.

Tapahtumien kulkuun ja tehtävän onnistumiseen vaikuttivat erityisesti keskeisiin tehtäviin määrätyt henkilöt. Olen tässä kirjassani kuvannut heitä, heidän toimiaan, pyrkimyksiään ja perusteitaan sekä heidän onnistumistaan tehtävissään. Kun Suomeen siirretyt inkeriläiset sittemmin rauhanehtojen mukaisesti palautettiin Neuvostoliittoon, ja koko siirto siten mitätöitiin ja katsottiin eräällä tavalla laittomaksi, olen tällä kirjallani halunnut osoittaa, että inkeriläisten siirrossa eri tehtävissä mukana olleet eivät sitä sellaiseksi tunteneet. He saivat määräykset tehtäviinsä ylemmiltä viranomaisilta ja palvelivat isänmaataan samalla tunnollisuudella kuin kuka tahansa sodan aikana tehtävään määrätty virkamies tai rintamalla taisteleva maanpuolustaja. Koska he eivät työstään ja ponnistuksistaan muuta kiitosta ja kunniaa ole saaneet, olen kirjassani mahdollisimman monta heistä maininnut nimeltä.

Arvokkaimpina muistoina noista ajoista jäi mieleeni työtovereitteni ja alaisteni uhrautuvaisuus ja pyyteetön pyrkimys tehdä kaikkensa hädänalaisten inkeriläisten hyväksi. Tiedän, että he usein vaaransivat oman etunsa ja turvallisuutensa voidakseen auttaa vaikeuksissa olevaa inkeriläistä tai inkeriläisryhmää.

Kirjassani on tarkoituksellisesti käytetty nimityksiä suomalainen, Inkerin suomalainen, suomenheimoinen ja suomensukuisiin kuuluva, vaikka Inkerissä olevista ja Viroon ja Saksaan siirretyistä Inkerin suomalaisista, jopa inkerikoista, olisi selvyyden vuoksi saattanut aina käyttää nimitystä inkeriläinen. Saksan viranomaiset käyttivät kuitenkin esityksissään ja kirjeissään noita nimityksiä tarkoituksellisesti, ja heidän kirjeisiinsä vastatessamme tai heidän raportteihinsa viitatessamme jouduimme käyttämään samoja nimityksiä. Ilmoittamalla inkeriläisten kuuluvan suomalaisiin, jopa Suomen kansaan, saimme heille usein hankituksi monia etuja heidän vaikeissa oloissaan ja erityisesti heidän kohtelussaan. Myöhemmin yleisnimitys inkeriläinen tuli yhä enemmän käyttöön, ja myös saksalaiset omaksuivat sen "Ingermanländer" -muodossa.

Valtion arkistoissa on tuhansia inkeriläisten kirjeitä ja niitä olen monasti lainannut. Kirjassani kuitenkin vain harvoin olen käyttänyt siirrettyjen inkeriläisten nimiä, koska tiedän, että he mieluummin karttavat julkisuutta. Liioin en ole kertomalla heistä halunnut aiheuttaa heille ja heidän omaisilleen vaikeuksia.

Kirjastani olen jättänyt pois monet kiihkeät anomuskirjeet Suomeen pääsystä. Pois ovat jääneet myös useimmat niistä kirjallisista valituksista, joita kotiseudun menetys ihmisestä kirvoittaa ja ne moitteet ja tyytymättömyyden osoitukset, mitä eläminen vieraissa oloissa, vaikkakin oman kansan keskuudessa, sodan aikana ja työvelvoitteiden painamana synnyttää.

Toivon kuitenkin, että kirjastani selviävät ne vaikeat ja erikoiset olosuhteet, joiden vallitessa inkeriläiset joutuivat siirtymään meren yli maasta toiseen ja ne monet raskaat kohtalot ja kärsimykset, joita inkeriläiset tuon vaelluksensa aikana joutuivat kokemaan.

Erityisesti toivon, että löydätte kirjastani myös paljon sitä rohkeutta ja elämänuskoa, jonka varassa inkeriläiset kärsimyksensä kestivät. Ei sankareita löydy vain rintamilla ja taisteluissa, vaan kärsimyksissä ja kilvoittelussa toisten auttamisessa. Jumala on Inkerin kansalle ollut se perusta, jonka avulla se on kärsimyksensä kestänyt.

Kun Inkeristä, Inkerinmaasta ja sen sijainnista eikä inkeriläisistä itsestään nykysuomalaisten suurella enemmistöllä ole paljon tietoa eikä selvää kuvaa Inkerissä vuosisatojen aikana tapahtuneesta kehityksestä, olen alkanut tämän kirjani lyhyellä katsauksella Inkeristä ja sen historiasta.

Kuvaus on sama, jonka lähetin 100 kappaleen eränä 6.9.1943 ulkoasiainministeriölle, lähetystöille ja konsulaateille jaettavaksi. Tällä kirjalla on siis sama tausta, mikä meillä Inkeristä ja sen historiasta oli silloin, ennen kuin inkeriläisten siirtoon ryhdyttiin.

Paikannimet kirjan kertomaan on pääosin saatu Saksan kanssa käydystä kirjeenvaihdosta ja tehdyistä sopimuksista sekä suomalaisten siirtohenkilökunnan raporteista, joissa paikannimet esiintyivät sekä suomalaisina että venäläisinä ja saksalaisina.

Inkeriläisten siirtoa kuvasivat sekä suomalaiset että saksalaiset sotakirjeenvaihtajat ja -kuvaajat useaan otteeseen Inkerissä ja Virossa kuin myös lähtö- ja vastaanottosatamissa Paldiskissa ja Hangossa sekä jopa sijoitusleireillä. Kuvia arkistoista on kuitenkin löytynyt melko vähän, vaikka kuvamateriaalin lähetekirjeet kertovatkin monista valokuvalähetyksistä keskustoimistolle. Tämän kirjan siirtoa koskevat kuvat koostuvat edesmenneen luutnantti Toivo Nurmen hallussa olleista tuntemattoman saksalaisen sotakirjeenvaihtajan kuvamateriaalista, jonka Nurmi ystävällisesti on luovuttanut kirjoittajan käyttöön. Muut kuvat ovat jäljennöksiä Kansallismuseon tai Inkeriläisten Sivistyssäätiön kuvista.

Kirjan tapahtumat ja tiedot perustuvat ulkoasiainministeriön, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön väestönsiirtoasiain keskustoimiston ja sisäasiainministeriön väestönsiirtoasiainosaston inkeriläisten siirtoa koskevaan kirjeenvaihtoon ja muuhun arkistomateriaaliin, joista kahden viimeksi mainitun viraston materiaali oli käytössäni ja valvonnassani jo noissa virastoissa palvellessani. Kun lähtevä kirjeenvaihto suurelta osalta oli kirjoittajan laatimaa ja saapuva kirjoittajan toimeenpanoa varten jakamaa, en ole katsonut aiheelliseksi niihin viitata, ellen ole käyttänyt suoria lainauksia. Arkistomateriaali on ollut valtionarkistossa huolella säilytettynä ja luetteloituna. Muistitiedoillani, kokemillani tapahtumilla ja näkemyksilläni olen pyrkinyt elävöittämään kirjan liiallista virallisluontoisuutta.

Inkeriläisten siirto ja sen tapahtumat ovat minulle henkilökohtaisesti olleet unohtumaton kokemus, jotka nyt arkistojen välityksellä ovat tulleet jälleen kipeästi eläviksi. Niin turhiksi kuin ponnistelut inkeriläisten pelastamiseksi Suomen kansan yhteyteen osoittautuivatkin, on minua aina lohduttanut tunne siitä, että Suomen kansa oli silloin valmis vastaanottamaan inkeriläiset helmaansa samalla tavalla kuin se vastaanotti oman karjalaisen siirtoväkensä talvisodan päätyttyä ja valmistautui vastaanottamaan sen uudelleen, kun sotaonni 1944 kääntyi.

Erkki Tuuli

PIIRTEITÄ INKERINMAAN SUOMALAISTEN VAIHEISTA

Inkerinmaan vanhimmat asukkaat olivat vatjalaisia, joiden asuinpaikkoina on ollut Suomenlahteen laskevan Narva-joen ja Ilmajärveen laskevan Mustajoen välinen alue. Vatjalaiset ovat suomalaissukuista kansaa ja kieleltään läheistä sukua suomalaisille ja virolaisille. Heidän kielensä on pysynyt nykypäiviin asti enemmän suomen kaltaisena kuin viron. Vatjalaisten ansiona on, että he ensimmäisinä ovat raivanneet viljelykselle Inkerinmaan metsäisen ja soisen maankolkan. Useita vuosisatoja he säilyttivät kansallisuutensa ja kulttuurinsa huolimatta epäedullisesta maantieteellisestä asemasta ja monista ympäröivistä vihamielisistä, alati hyökkäävistä naapureista.

Vuoden 1200 tienoilla muutti Karjalan kannakselta uusia tulokkaita Inkerinmaan asuinsijoille, jotka olivat autioituneet venäläisten ruhtinaiden suorittamien pakollisten väestönsiirtojen sekä kulkutautien vuoksi. Uudet tulokkaat olivat karjalaisia, joita on nimitetty inkeroisiksi - he ovat saaneet nimensä Nevajokeen laskevasta Inkeri-joesta, ja siitä johtuu koko maakunnankin nimi. Venäläiset ovat käyttäneet heistä nimityksiä karjalainen tai ishoori. Ensi kerran heidät mainitaan venäläisessä kronikassa jo vuonna 1143.

Nämäkin suomalaisasukkaat Novgorodin laajeneva valtakunta alisti hallittavaksi ja heistä - kuten vatjalaisistakin tuli uskonnoltaan kreikkalaiskatolisia. Mutta suurimmalta osaltaan he ovat nykyaikaan säilyttäneet kielensä ja heidän asuinpaikkoinaan ovat olleet eräät Suomenlahden eteläpuolella sijaitsevat kylät. Heidän lukumääränsä oli vuonna 1848

VÄESTÖNSIIRTOASIAIN KESKUSTOIMISTON SYNTY JA SEN ORGANISAATIO

Kloogan Ja Hatsinan Henkilökunta

Kloogan leirin toimistonhoitajaksi määrättiin 1.3.1943 lukien kapteeni Juho Tirranen. Kloogan leirin alaisuuteen kuului myös Paldiskin sataman suomalainen henkilökunta niiltä osin, jotka eivät olleet suoraan merivoimien alaisia. Tirrasen määräys tehtävään osoitti Kloogan leirin tärkeyttä inkeriläisten siirrossa, koska inkeriläisasian kokenein asiantuntija määrättiin sen johtajaksi ja leirin toimintojen organisoijaksi.

Tirrasen aikaisemmat vaiheet inkeriläisen heimonsa parissa ja palveluksessa ulottuvat niihin aikoihin, jolloin Inkerin suomalainen kansa edellisellä kerralla, vuosina 1918-20, taisteli bolševismia vastaan, itsenäisen Inkerin puolesta, Inkerin Suomeen liittymisen puolesta tai ainakin Inkerin saamiseksi sivistyksellisesti autonomiseksi Neuvosto-Venäjän osaksi.

Siviiliammatiltaan Tirranen oli Suomen Pankin virkamies ja Inkerin yhdistyksen hallituksen jäsen sen perustamisesta lähtien. Tirranen oli ensimmäinen virkamies, jonka Kaitera palkkasi Inkerin toimistoonsa, ja hän toimi ennen Kloogan leirin toimistonhoitajaksi siirtymistään väestönsiirtoasiain keskustoimiston hankinta- ja järjestelytehtävissä.


Kloogan ja Paldiskin rinnalla tärkeänä suomalaisena tukikohtana inkeriläisten siirrossa oli Hatsinaan perustettu toimisto, joka »valvoi› saksalaisten ylläpitämää Hatsinan kokoamis- ja lähetysleiriä. Toimiston kautta kulki suurin osa Inkeristä ja sen rintama-alueelta vapaaehtoisina siirrettyjä inkeriläisiä, ja se toimi yhdys- ja tiedotuselimenä inkeriläisiin, kun saksalaiset lokakuussa 1943 määräsivät Inkerin lopullisesti evakuoitavaksi.

Hatsinan toimiston päälliköksi nimitettiin maaliskuun lopulla varatuomari, kapteeni Kalle Kaitera, professori Pentti Kaiteran veli, jonka Pentti Kaitera, hänen omia sanojaan lainatakseni, haki Itä-Karjalasta divisioonan hallinnollisen toimiston päällikön virasta. Kalle Kaitera oli Itä-Karjalassa perehtynyt neuvostoliittolaiseen hallintojärjestelmään, mikä kokemus ja siviilitoimi nimismiehenä katsottiin sopivaksi sotatoimialueen tukikohtamme johtajana. Lähimpänä esimiehenä Kalle Kaiteralla oli niin kuin Juho Tirrasellakin tohtori Vilho Helanen.

Kalle Kaitera toimi Hatsinan toimiston päällikkönä kuitenkin vain heinäkuun alkuun 1943, jonka jälkeen sen päälliköksi määrättiin luutnantti Pekka Savolainen, joka pysyi tehtävässään toimiston lopettamiseen saakka helmikuussa 1944. Kalle Kaitera toimi myöhemmin Oulun sijoitusleirin päällikkönä ja hänen tiedetään monella tavalla auttaneen yksityisiä inkeriläisiä heidän vaikeuksissaan.

Kloogan ja Hatsinan toimisto erillisinä yksikköinä joutuivat toimimaan usein melko itsenäisinä. Hatsinan toimisto kaukaisen sijaintinsa ja vaikeiden yhteyksiensä vuoksi, mutta molemmat toimistot lähinnä sen vuoksi, että väestön siirtoja kuljetustilanteet muuttuivat yllättävän nopeasti. Väestönsiirtoasiain keskustoimisto valvoi kaikkien Viron ja Inkerin toimistojen toimintaa lähes päivittäisten raporttien ja tiedonantojen avulla ja siten, että keskustoimiston virkamiehiä oli usein tarkastusmatkalla Virossa ja Inkerissä. Milloin kyseessä oli tärkeämpi neuvottelu tai sopimuksen allekirjoitus, oli väestönsiirtoasiain keskustoimiston päällikkö, professori Pentti Kaitera yksin tai toimistopäälliköittensä avustamana aina paikalla.


Kloogan ja Hatsinan toimistojen miehitys riippui kulloisestakin tilanteesta. Toimiston perusrunkona oli toimistonhoitaja, lääkäri, valistusohjaaja, rahastonhoitaja, kanslisti ja autonkuljettaja. Keväällä ja kesällä 1943 Viroon siirrettyjen inkeriläisten siirron ja laivausten aikana ja erityisesti syksyllä ja talvella 1943-44 Inkerin evakuoinnin aikana Kloogan leirin miehitys oli melkoisesti suurempi. Toimistonhoitajan avuksi jouduttiin johtoon, väestön kirjaukseen, laivausten järjestelemiseen ja valvontakuulustelijoiksi komentamaan lukuisia upseereita, aliupseereita ja lottia.

Vaikka Kloogan, Paldiskin ja Pölkkylän leirien muonitus sopimuksen mukaan kuului Viron Sisäasiain-direktorion sotapakolaisten järjestelyhallitukselle, tarvittiin siirtolaisten määrän parhaimmillaan ylittäessä 12'000 henkeä Suomen apua, josta meillä vastasivat lotat. Lääkärintarkastuksiin ja leirien lääkintähuoltoon tarvittiin silloin lisää myös lääkäreitä, sairaanhoitajia ja lääkintälottia. Leirin koko henkilökunta joutui noina kiireisinä aikoina tekemään uhrautuvaa työtään yötä päivää.

Tilanne Hatsinan toimistossa syksystä vuoden loppuun saakka oli yhtä paineenalainen, varsinkin kun sinne ei voitu yhtä helposti lähettää lisähenkilökuntaa. Sotilaspastorit ja tarkastaja Hämäläinen saivat hengellisen valistuksen ja koulutoimen lisäksi osallistua väestön kokoamiseen ja kirjaamiseen. Lääkäri- ja terveydenhoitohenkilökuntaa jouduttiin vahvistamaan sen vuoksi, että saksalaiset sotilasviranomaiset vaativat lääkärintarkastusta kaikilta siirrettäviltä ennen kuljetuksen alkamista. Saksalaiset edellyttivät myös, että kuljetusjunissa piti aina olla mukana joku suomalainen sairaan- tai terveydenhoitaja, vaikka kuljetuksen johtajana olikin useimmiten saksalainen upseeri.

Tilannetta Hatsinassa vaikeutti se, että kaupunki keväästä alkaen oli venäläisten jatkuvan ja vuoden loppua kohden kiihtyvän pommituksen ja tykistötulen kohteena. Hatsinan toimistommekin ikkunat rikkoutuivat useampaan kertaan, ja kun toimisto sitten toukokuun puolesta välistä siirrettiin Hatsinan puistosta Suur-Kolppanaan, seurasi huono onni toimistoa siten, että lotta Levas joutui pommitukseen, jossa 17 henkilöä kuoli, mutta lotta Levas selvisi kuin ihmeen kautta vahingoittumattomana. Uhrien määrä lähenteli sinäkin päivänä kaupungissa sataa. Myös Kolppanassa toimistomme vaurioitui tykistötulessa useampaan kertaan, ja toimisto jouduttiin myöhemmin ennen Inkerin evakuoinnin päättymistä siirtämään Kattilaan.

Viroon ja Inkeriin lähetetyn henkilökunnan vaihtuvuuden ja lukuisuuden vuoksi voidaan heistä tässä aikaisemmin mainittujen lisäksi mainita vain leirien ja toimistojen päällikköinä tai sijaispäällikköinä toimineita. Sellaisia olivat kapteeni Juhani Toro ja luutnantit Toivo Saastamoinen, Aarne Leino, Samuli Apajalahti ja Toivo Nurmi, joka toimi elo-syyskuun 1943 Vilho Helasen poissa ollessa Viron toimiston päällikkönä.

Valistuspuolella ankarimman työtaakan kantoivat sotilaspastorit Jussi Tenkku ja Juhani Jääskeläinen sekä tarkastaja Antti Hämäläinen Inkerissä ja Reino Ylönen Virossa ja Kloogalla sekä lotta, maisteri Maria Virolainen ensin Kloogan leirillä ja myöhemmin Inkerissä.

Lääkintähenkilöstöstä pitempään ja keskeisimmillä paikoilla Virossa ja Inkerissä toimivat lääkintäkapteeni P. O. Pärnänen ja silloiset lääketieteen kandidaatit Saara Nopola ja Katri Korhonen sekä terveyssisaret Anni Tukia ja Astrid Holm. Toimiston ja hallinnon puolella toimivat lotta Maj Konkola, joka välillä oli jopa Kloogan leirin toimistonhoitajana sekä lotat Heljä Hovi ja Hertta Levas Hatsinan toimistossa.

Ansioituneita, rohkeita ja uhrautuvia henkilöitä olivat kaikki, sillä he joutuivat toimimaan erittäin vaikeissa ja vaarallisissa, usein rintamaolosuhteita vastaavissa oloissa. Erityinen tunnustus on annettava lotille, sillä hehän tulivat vaikeisiin ja raskaisiin tehtäviinsä vapaaehtoisina, kun taas me miehet jouduimme tehtäviimme komennettuina rintamalta tai muista sodanaikaisen armeijan tehtävistä.

INKERILÄISTEN SIIRTOKULJETUKSET

Maakuljetukset

Jo saksalaisten esitys inkeriläisten siirtämisestä Suomeen jäitse Suomenlahden yli oli osoituksena siitä, että kuljetuskysymykset tulivat olemaan vaikeimpia ongelmia väestön siirrossa. Inkeri kokonaisuudessaan kuului sotatoimialueeseen ja siellä sotilaskuljetukset sivuuttivat muut kuljetukset.

Leningradin ympäristössä ja Inkerissä oli kyllä hyvä ja tiheä rautatie_ ja maantieverkosto, mutta rautateiden pääsuunta oli Leningradista etelään ja lounaaseen. Suomenlahden eteläpuolen rannikkorata Leningradista Kattilaan ja edelleen Weimarin risteysasemalle oli Oranienbaumin motin katkaisema. Ainoaksi käyttökelpoiseksi rautatieyhteydeksi Tallinnan länsipuolella olevalle Kloogan kokoamisleirille ja Paldiskin laivaussatamaan oli ratalinja Leningrad-Hatsina-Kingisepp Jaama-Narva-Rakvere-Tapa-Tallinna-Keila-Paldisk.

Noin pitkiä auto- ja hevoskuljetuksia kymmeniintuhansiin nousevassa väestön siirrossa ei senaikaisilla välineillä katsottu voitavan toteuttaa. Seuraava itä-länsi-suuntainen rata olikin sitten Novgorod-Luga-Pihkova-Riika ja jos ratayhteys Hatsina-Narva-Tallinna oli poikki, oli kuljetusten tapahduttava Peipusjärven itä-eteläpuolelta kiertäen Hatsinasta (Krasnogvardeisk) tai Volossovosta Leningrad-Luga-Pihkova (Pskov = Pleskau) rataosalle ja Pihkovasta Viroon tulevia ratoja, esim. Tartto-Taopa-Tallinna, käyttäen.

Sotilaskuljetusten paluukuljetuksia, jollaisia väestökuljetukset Inkeristä olivat siirron ensimmäisessä vaiheessa, ei helposti saatu ohjatuksi Narvan-Tallinnan suuntaan, kun sotamateriaali- ja joukkokuljetukset pääasiassa kulkivat pohjois-etelä suunnassa. Siksi tapahtuikin, että joitakin inkeriläis-kuljetuksia tavattiin menossa etelään, esim. Pihkovassa, ja vasta vaikeiden neuvottelujen jälkeen saatiin kuljetus suunnatuksi jälleen oikeaan osoitteeseen Paldiskiin.

Kuten toisen tutkimuskomission kertomuksesta selviää, olivat kuljetuskysymykset esillä jokaisessa neuvotteluportaassa. Inkeriläisten kuljettamisesta Virossa maaseudulta ja muilta sijoituspaikkakunnilta Paldiskiin päästiin helposti sopimukseen, ja ne tapahtuivat kokonaan saksalaisten (tai virolaisten) vastuulla ja kustannuksella. Vaikka siirtokuljetuksista Inkeristä päästiin periaatteessa samanlaiseen sopimukseen, oli niiden suhteen paljon vaikeuksia. Kuljetukset olivat sattumanvaraisia ja huolto väliasemilla oli vaikeasti järjestettävissä. Asian saamiseksi raiteilleen tarvittiin useita lisäneuvotteluja. Neuvotteluissa eversti Otto Deyhlella, 18. Armeijakunnan päämajoitusmestarilla, oli tärkeä asema. Aikaisemmin mainitut Suomelle ystävälliset majurit Jeaningen ja Sperling tukivat suuresti vaatimuksiamme. Syksyn evakuointivaiheeseen jouduttaessa ottivat saksalaiset hallitusten hyväksymän kirjallisen sopimuksen perusteella kuljetukset evakuointikuljetuksina kokonaan vastuulleen siihen kuuluvine huoltoineen Inkerin eri asemilta Paldiskin satamaan saakka. Asian järjestymisestä Suomelle myönteiseksi palkittiin useampia saksalaisia suomalaisilla kunniamerkeillä, joita asianomaiset suuresti arvostivat ja saksalaisten tuki ja ymmärtämys inkeriläisten siirrossa oli entistäänkin suurempi.

Paitsi inkeriläisten siirron suomalaisena hallintokeskuksena Hatsinan kaupungilla oli kuljetukselliselta kannalta tärkeä asema. Se oli risteysasema, josta pääradat lähtivät kaikkiin ilmansuuntiin ja se oli myös pääteiden risteyspaikka. Hatsina oli inkeriläisasutuksen keskellä, jonne asuinpaikoilta oli hyvät ja lyhyet yhteydet. Silloiseen Hatsinan piiriin kuuluivat mm. Venjoen, Kolppanan, Skuoritsan, Koprinan, Hietamäen ja Tuutarin entiset seurakunnat, jotka olivat runsasväkisimpiä suomalaisseutuja Inkerissä.

Hatsinan kaupungin ulkopuolelle olivat saksalaiset jo aikaisessa vaiheessa perustaneet evakuoitujen kokoamisleirin, jossa oli runsaasti rintama-alueelta evakuoituja niin inkeriläisiä kuin venäläisiäkin. Hatsinan leiristä muodostuikin sittemmin inkeriläisten siirrossa hyvin keskeinen paikka, sillä Hatsinassa lastattiin suurin osa niistä siirtolais- ja evakkojunista, joilla inkeriläiset kuljetettiin Paldiskiin. Kuljetus tapahtui valtaosin reittiä Hatsina-Tallinna-Paldiski. Venäläiset tuhosivat pommituksessa 21.5.1943 Narvajoen yli johtaneen rautatiesillan, jolloin kuljetukset väliaikaisesti hoidettiin aiemmin mainittuja eteläisempiä yhteyksiä käyttäen.

Saksalaiset huolehtivat väestön muonituksesta ja pyrkivät mahdollisuuksien mukaan kylmänä vuodenaikana järjestämään vaunuihin lämmityksen kuljetusten aikana, jotka Paldiskiin kestivät 1-2 päivää. Suuremmissa kuljetuksissa oli aina mukana suomalainen sotilasviranomainen tai terveyssisar, useimmiten Anni Tukia. Hän oli mukana myös siinä junakuljetuksessa, joka vain vähäistä myöhemmin saapui Narvajoen sillalle, kun se pommituksessa oli tuhottu. Kuljetus oli ohjattava eteläisempiä rautatieyhteyksiä käyttäen, mutta kertokoon Anni Tukia seikkailustaan itse.

Lähtö tavanomaiselle matkalle illalla mukana n. 1'000 henkeä ja seuraavana päivänä päämääränä Paldiski. Tämä tapaus oli toukokuussa. Saavuimme kohti Narvaa, mutta siltahan oli silloin pommitettu ja yhteen vaunuun tuli meilläkin osuma. Meidän oli kiireesti päästävä pois Narvasta ja lähdimme kiertämään Luga, Pihkovan kautta Paldiskiin. Sellaista kyytiä emme olleet tähän saakka saaneet. Koko juna hyppi kuin ilmassa, tuskinpa pyörät lie kaikkina aikoina käyneet maassa. Ihmiset olivat todella kauhun vallassa ja rukoukset kohosivat taivaan Isän puoleen, että hän itse kuljettaisi tämän junan perille. Oli päiväsaika kun saavuimme Pihkovaan, jossa saimme ruokaa ja vettä. Täällä oli Sinisen divisioonan upseereita, jotka tulivat puhuttelemaan minua. Ihmetellen he sanoivat minulle, että enkö pelännyt kun tulimme sellaisen miinakentän yli. Vastasin, onneksi emme tienneet. He kehoittivat minua lähtemään heidän kanssaan. Se oli turvallisempaa. Vastaukseni oli, junassa on noin tuhat ihmistä ja edustan Suomen virallista vastaanottajaa, jos nämä ihmiset menee, ei minun henkeni ole yhtään arvokkaampi. Yrittiväthän he kanssani vaihtaa suomalaista puukkoa pistooliin, mutta sanoin, pistoolia en osaa käyttää, mutta puukkoa kyllä.

Kuljetus tuli silläkin kerralla perille Paldiskiin. Saksalaisten upseerien viittaus vaaralliseen matkaan johtui siitä, että noilla Saksan miehittämillä alueilla oli runsaasti partisaaneja, jotka miinoittivat rautateitä ja siltoja ja tekivät kuljetukset vaaranalaisiksi. Tästä huolimatta ja vaikka kuljetuksissa käytettiin ns. härkävaunuja ja ne olivat väestölle raskaita erityisesti talvisaikaan, ei suurempia vahinkoja tapahtunut.

Niinä kesäaikoina, jolloin kuljetukset saatiin koota rauhallisemmissa oloissa, koristivat inkeriläiset vaununsa lehvillä ja suorittivat matkan laulaen onnellisina siitä, että vapautuivat sodan jaloista.

Merikuljetukset

Kuljetusten toisena pullonkaulana olivat merikuljetukset. Tarkoitus oli aluksi, että merikuljetukset järjestettäisiin Tallinnasta Helsinkiin. Tallinnaa ei vihollisen pommitusten vuoksi katsottu kuitenkaan sopivaksi lähtösatamaksi. Tallinnan ja Helsingin väli oli tehokkaasti miinoitettu ja sen vuoksi vaarallinen, ja reitti oli myös altis vihollisen lentotoiminnalle.

Sen vuoksi valittiin läntisempi ja turvallisemmaksi katsottu Paldiskin ja Hangon välinen reitti. Ratkaisuun vaikutti myös se, että Kloogalla ja Paldiskissa oli inkeriläisiä jo tuhansittain valmiina Suomeen siirrettäväksi. Hanko, jonka venäläiset tyhjensivät marras-joulukuussa 1941, oli saatu osin jälleenrakennetuksi ja sieltä löytyi riittävästi majoitustilaa vastaanottoleiriksi.

Kuljetukset Hangon ja Paldiskin välillä aloitettiin 29.3.43, ensin yhdellä laivalla, s/s Arandalla. Tarkoitus oli, että kuljetus Paldiskista olisi lähtenyt joka toinen tai joka kolmas päivä, mutta jo huhtikuun alkupuolella tarvittiin käyttöön toinen laiva, s/s Suomi. Näiden laivojen turvin väestön siirto pystyttiin hoitamaan heinäkuun loppuun, jolloin kuljetuksiin tuli lisäksi miinalaiva Louhi.

Hangon vastaanottoleiri pystyi ottamaan koko kolmen laivan kuljettaman väestömäärän ja välittämään sen sijoitusleireille aina lokakuun puoliväliin saakka, jolloin Inkerin evakuointivaiheessa tarvittiin runsaasti lisää laivakalustoa. Käyttöön jouduttiin ottamaan useita suuriakin kuljetusaluksia, jotka pystyivät kerralla kuljettamaan 700 – 1'500 henkeä. Kuljetusten ollessa kiivaimmillaan jouduttiin turvautumaan varasatamiin, jollaisena toimi mm. Turku, jonka kautta saapui 18 laivakuljetuksessa 8'479 henkeä. Toisena varasatamana toimi Pohjankuru, johon marraskuun lopulla 1943 saapui 6 laivaa mukanaan 1'600 henkeä. Vastaanottosatamana jouduttiin käyttämään myös Raumaa, johon suurimmalla kuljetusaluksellamme s/s Ziloksella kolmessa kuljetuksessa tuli 3'584 henkeä. Hangon osuudelle kuljetetusta inkeriläisestä väestöstä, 63'032 henkilöstä, jäi siis 49'469 henkilöä.

Kuljetettavan väestön kannalta kesäkuljetukset olisivat olleet parhaat varsinkin sen vuoksi, että käyttöömme kaikkiaan luovutetuista tai vuokratuista 16 aluksesta vain kaksi oli matkustaja-alusta. Muut, merentutkimusalus Arandaa, miinalaiva Louhea ja sairaala-alus Seagull II lukuun ottamatta, olivat rahtialuksia, jotka sopivat huonosti väestön kuljetuksiin. Onneksi Hangon ja Paldiskin väli oli vain 70 km ja matka kesti normaalisti 4,5 – 7 tuntia. Myrskyn, jäiden tai muiden häiriöiden sattuessa matka-aika saattoi pitkittyä kaksin- tai kolminkertaiseksi. Matka Turkuun puolestaan kesti 14 – 18 tuntia ja Raumalle noin 25 tuntia. Kuljetukset myöhäissyksyllä ja talvella olivat rahtilaivoissa koettelemus varsinkin naisille, vanhuksille ja lapsille, kun otetaan huomioon heidän heikko vaatetuksensa.

Kuljetukset keväällä ja kesällä 1943 suoritettiin lähes aina päiväsaikaan, kun saksalaiset hallitsivat vielä ilmatilaa. Syksystä lähtien ne kuitenkin siirrettiin säännöllisesti pimeään aikaan vihollisen lentotoiminnan vilkastuessa ja pommituslentojen ulottuessa Leningradin rintamalta Inkerin sotilaskohteisiin, Viroon, Suomenlahdelle ja sen yli Suomeen.

Estääkseen Neuvostoliiton laivaston pääsyn Suomenlahden perukasta Itämerelle saksalaiset laskivat miinakentän useassa kohdassa poikki Suomenlahden ja inkeriläiskuljetuksillekin jäi vain tarkoin määrätty ja viitoitettu reitti. Suomalaisten laskemat miinakentät olivat tiedossa, mutta siellä oli myös venäläisten miinakenttiä, jotka he olivat laskeneet ennen perääntymistään Suursaaren turviin. Vihollinen miinoitti laivareittejä lentokoneista, minkä vuoksi siirtolaiskuljetusten reitillä oli laivastomme jatkuvasti raivattava miinoja. Koko Suomenlahti oli erittäin vaarallista laivoille.

Kuitenkin vain kerran joutui yksi laivoistamme, s/s Suomi, hyökkäyksen kohteeksi, kun neuvostosukellusveneen oli onnistunut välttää miinakenttä ja laukaista torpedonsa ›Suomea› kohti. Laukaisuetäisyys oli kuitenkin niin suuri, että ›Suomi› ehti kääntää keulansa hyökkääjää kohti havaittuaan ajoissa hyökkäyksen ja torpedo sivuutti laivan pinnalla kulkien muutamien metrien päästä. Jos laiva olisi ollut sivuttain hyökkääjään nähden, olisi torpedo-osuma ollut ilmeisesti väistämätön. Onneksi sen ajan torpedot jättivät kulkiessaan vanan jälkeensä ja olivat hyvällä onnella väistettävissä. Tapahtuma aiheutti laivalla mukana olleen kertojan mukaan laivan päällystölle ja tapahtuman silminnäkijöille sietämättömän jännittäviä hetkiä. Sota-arkiston mukaan torpedohyökkäyksiä oli useampia ja ne tapahtuivat lentokoneista.

Merikuljetuksissa ja sen organisoimisessa näytteli keskeistä osaa merivoimien esikunta. Aluksi anoimme tarvitsemiamme aluksia puolustusministeriöltä, mutta inkeriläisten siirtokuljetukset katsottiin siviilikuljetuksiksi, joihin laivoja voitiin pakko-ottaa nk. valtalain perusteella. Kansanhuoltoministeriö valtuutti kuitenkin merivoimien esikunnan puolestaan suorittamaan kaikki väestönsiirtoasiain keskustoimiston tarvitsemien alusten pakko-otot, tarkastukset, vastaanotot ja luovutukset. Merivoimien esikunnassa alusten pakko-ottoasiain käsittelyyn osallistui myös hallinnollisen toimiston päällikkö, joten yhteistyö Väestönsiirtoasiain keskustoimiston kanssa oli mahdollisimman läheinen ja hyvä.

Erityinen tunnustus on syytä antaa merivoimien esikunnan silloiselle esikuntapäällikölle kommodori ja sittemmin vara-amiraali Svante Sundmanille, joka on herrasmies käytökseltään, mutta tinkimätön ja arvostettu sotilas ja esimies. Sundman tutustui huolella kaikkiin inkeriläisten siirrossa esiintyviin seikkoihin ja olosuhteisiin ja antoi sitten merivoimien esikunnan käskykirjeellä tarkat ohjeet inkeriläisten merikuljetuksista. Tällaisia käskykirjeitä annettiin kaksi, ensimmäinen siirtovaiheen alkaessa 24. maaliskuuta 1943 ja toinen vastaavasti toisen siirtovaiheen alkaessa 18. lokakuuta 1943.

Sanotuissa käskykirjeissä määrättiin merikuljetusten johtajat ja ne valtion ja yksityiset alukset, jotka välittömästi luovutettiin inkeriläisten kuljetuksiin. Tällaisia valtion aluksia olivat s/s Aranda, miinalaiva Louhi ja sairaalalaiva Seagull II sekä jo tällöin pakko-otettu yksityinen matkustajalaiva s/s Suomi.

Noissa käskykirjeissä määrättiin yksityiskohtaisesti merikuljetusten johtajan tehtäväksi mm: laivauksen ja henkilöiden aluksiin sijoittamisen valvominen ja johtaminen, muonituksen ja sairaanhoidon valvonta kuljetusten aikana, väestön ja heidän omaisuutensa luovutuksen ja vastaanoton valvominen Paldiskissa ja Hangossa, alusten lähtöajoista ja paluusta määrääminen yhteistoiminnassa väestönsiirtoasiain keskustoimiston kanssa, kulloisenkin kulkureitin määrääminen ja merikuljetusten turvallisuudesta vastaaminen.

Sotatoimien lisääntyessä voimakkaasti ilma- ja meririntamalla syksyllä annettiin toisessa merivoimien esikunnan käskyssä tarkka määräys käytettävästä väylästä, sillä saksalaiset olivat miinoittaneet kaikki lähivedet. Reitti oli raivattu vapaaksi miinoista 1 meripeninkulman leveydeltä keskiviivan kummaltakin puolelta paitsi Hangon meriväylällä, jossa raivattu alue ulottui leveydeltä 59” 45'P lähtien vain väylää rajoittaviin viittoihin asti. Väylä oli määrätty käskyssä tarkoin leveys- ja pituusastein, viitoin, poijuin ja loistoin. Jos Hangon meriväylää ei voitu käyttää, tuli käyttää Ajaxin meriväylää, joka oli kuvattu yhtä tarkasti käskyssä. Väylältä ei ollut saatavissa luotsia.

Kuljetukset tuli syksystä lähtien suorittaa pimeän aikana ja varmistusyhteydet laivastoon ja rannikkotykistöömme määriteltiin tarkoin. Kuljetuslaivoihin sijoitettiin ilmapuolustusaseita, 2 kpl 20 mm:n Madsen-konetykkejä kuhunkin. Kuljetusreittiä pidettiin siis kovin vaarallisena.

Merikuljetusten ensimmäiseksi johtajaksi 24.3.1943 määrättiin veljeni, luutnantti Martti Tuuli. Amiraali Sundmanin kanssa oli nimityksestä hiukan erimielisyyttä. Sundman halusi tehtävään korkeamman ja kokeneemman meriupseerin, mutta vedoten luottamukselliseen yhteistyöhön väestönsiirtoasiain keskustoimiston kanssa saimme tahtomme läpi, ja Martti Tuuli komennettiin Viipurinlahdelta moottorivenelaivueesta uuteen tehtäväänsä. Martti Tuulella oli moottorivenelaivueen päällikön kokemuksen lisäksi kokemusta myös vaarallisista kuljetuksista: hänet oli laivoineen torpedoitu Biskajan-lahdella ja kolmen vuorokauden ajelehtimisen jälkeen internoitu Espanjaan talvella 1940.

Kuljetusten organisoiminen kahden eri valtakuntaan kuuluvan sataman välillä oli vaikeaa, koska hallinnolliset ja satama-määräykset olivat osin erilaisia ja viestiyhteydet puutteellisia. Paldiskin ja Hangon satamat eivät olleet varusteiltaan valmistautuneet tällaiseen suureen väestönsiirtoon. Venäläiset olivat tuhonneet jättäessään Hangon tukikohdassa joulukuussa 1941 mm. kaikki satamalaitteet.

Olikin tärkeää, että kuljetusten kuljetusrytmi pystyttiin järjestelmään sellaiseksi, että Paldiskin lähettävä satama oli määräaikana valmis lähettämään sellaisen "laivalastillisen", jonka Hanko pystyi vastaanottamaan ja joka pystyttiin kyläkokonaisuudet ja muut seikat huomioon ottaen lähettämään joustavasti karanteerileireille. Lisäksi oli otettava huomioon se, että siirrettävä väki oli tuotava Paldiskin satamaan 7 km:n päässä olevalta Kloogan leiriltä. Kuljetuslaivat olivat erikokoisia ja pystyivät kuljettamaan erisuuruisia väestölasteja.

Hangon vastaanottoleiri oli kuljetusten kannalta keskeisessä asemassa. Vastaanotettuaan lähetyksen sen tuli suorittaa väestön saunotus ja muut puhdistustoimenpiteet ja tarvittaessa väestön luettelointi ja ulkomaisten rahojen vastaanotto, ennen kuin väki oli valmis lähetettäväksi sijoitusleireille. Koska perheet piti säilyttää yhdessä ja mieluummin myös kylät lähettää yhtenäisinä samoille sijoitusleireille, vaati se kuljetusten ollessa kiivaimmillaan kuljetusten ja leirien johdolta hyvää yhteistyötä ja joustavuutta, ettei keskeinen Hanko tukkeutunut.

Kolmikko Tuuli, Tirranen ja Palmu, joka oli Hangon leirin päällikkö, selviytyi kuitenkin tehtävästään tehokkaasti, ja he loivat kuljetusjärjestelmän, joka toimi hyvin, vaikka kuljetukset loppusyksystä kaksin- ja kolminkertaistuivat viikkoa kohden. Keskustoimisto sai jokaisesta kuljetuksesta tarkan raportin kuljetetun väestön määrästä, omaisuudesta ja kuljetuksen tapahtumista ja saattoi näin ohjata kuljetuksia sijoitusleireille ja tarvittaessa puuttua väestönsiirron vauhtiin.

Syksyllä 1943 Martti Tuuli sai vapautuksen merikuljetusten johtajan tehtävistä käydäkseen merikapteenikurssin Rauman merenkulkuopistossa. Sinä aikana hän hoiti kuitenkin Rauman karanteenileirin päällikkyyttä leirin lopettamiseen saakka.

Martti Tuulen jälkeen komentajakapteeni S. Sipilä tuli merikuljetusten johtajaksi. Kuljetukset olivat luonnonolosuhteiden ja lisääntyneiden sotatoimien vuoksi kovasti vaikeutumassa. Kuljetusten kiireellisyyden ja runsauden vuoksi lokakuun puolesta välistä 1943 pitkälle vuoden 1944 puolelle kuljetusten johtaminen ja valvonta vaativat suorittajaltaan tarmoa ja kokeneisuutta, sillä kuljetuksissa samanaikaisesti saattoi olla toistakymmentä kuljetusalusta.


Kuljetusaluksista Merenkulkuhallituksen merentutkimusalus Aranda oli kuljetuksissa mukana väestönsiirron alusta alkaen eli 26.3.1943 lukien 1.6.1944 saakka, ja matkustajalaiva Suomi 9.4.1943 alkaen 28.12.1943 saakka. Aranda suoritti yhteensä 42 kuljetusta ja kun sen keskimäärin kuljettamat henkilömäärät saattoivat nousta 350:een, kertyi Arandan osalle 12'534 kuljetettavaa. Matkustajalaiva Suomi puolestaan suoritti yhteensä 55 kuljetusta, johon sisältyy myös kaksi Gotenhafenin (nykyisin Gdynia Puolassa) matkaa. Vaikka s/s Suomen kuljetuksiin sisältyi muutama pelkkä tavarankuljetusmatka, oli sen kuljetuskyky Arandaa suurempi, keskimäärin 450 henkilöä, ja sen Suomeen kuljettama väestömäärä nousi 18'949:een.

Kesäkuljetuksiin osallistui muutamalla kuljetuksella miinalaiva s/s Louhi, mutta muut kotimaiset alukset pakko-otettiin inkeriläisten siirtokuljetuksiin vasta lokakuun puolivälissä. Miinalaiva Louhi osallistui myös syys-talvikuljetuksiin ja se teki kaikkiaan 19 matkaa tuoden mukanaan 3'647 inkeriläistä. Muista kuljetusaluksista mainittakoon s/s Lahti 9 matkoineen ja 3'258 inkeriläisineen, s/s Virgo 22 matkoineen ja 13'981 inkeriläisineen ja s/s Zilos 4 matkoineen ja 5'098 inkeriläisineen.

Käytössä oli lisäksi lyhyitä aikoja pienempiä aluksia kuten s/s Lokki, s/s Soisalo, s/s Iris, s/s Osmo, s/s Primula ja s/s Aunus, joita käytettiin pienempien ryhmien ja tavaran kuljetuksiin. Saksasta palautettujen inkeriläisten kuljetus hoidettiin kahtena matkustajalaiva s/s Arcturuksen kuljetuksena Gotenhafenista Hankoon kesä-heinäkuun vaihteessa ja samoin kahtena kuljetuksena matkustajalaiva Suomella heinäkuun loppupuolella. Arcturuksella kuljetettiin Saksasta 1'005 henkeä ja Suomella 244 henkeä. Syyskuun lopulla toi saksalainen sotilaskuljetusalus Niedenfeld Gotenhafenista Turkuun 438 inkeriläistä ja edelleen saksalainen sotilaskuljetusalus Gottenland marraskuun puolivälissä 1945 Hankoon 231 inkeriläistä. Sama laiva toi vielä 13.5.1944 viimeisenä eränä Saksasta 124 henkilöä Hankoon.

Hangon Väestönsiirtoleiri

Hangon leiri perustettiin jo tammikuun puolivälissä 1943 eli ennen kuin minkäänlaista virallista ratkaisua inkeriläisten siirtoasiassa oli tehty. Leirin perustajaksi ja päälliköksi määrättiin luutnantti V. Palmu.

Palmu sai leirin tarkoituksiin vuokratuksi Hangon keskustassa Esplanadinkadulla olevat Hangon entisen rukoushuoneen, työväentalon sekä kolme venäläisten aikana vankileireinä käytettyä parakkia. Kaikki rakennukset olivat korjauksen tarpeessa ja leirin huolto- ja lisätiloja jouduttiin rakentamaan runsaasti ja leirialueet eristämään aitauksella. Korjausten jälkeen rukoushuoneelle ja työväentalolle voitiin molempiin majoittaa 400 henkilöä ja parakkeihin yhteensä 500 henkilöä.

Desinfektointia varten leirin käyttöön pystytettiin viisi puolustusvoimille kuuluvaa sinihappokammiota, kaksi desinfektio-parakkia kuumailmakäsittelyä varten ja kolme suurempaa desinfektio-saunaa. Leirin sairaala toimi Hangossa olevan RTR 11:n sairaalan yhteydessä.

Leirin päällikön Palmun lisäksi määrättiin leirille apulaispäälliköksi vänrikki E. Pitkänen ja valistusohjaajaksi opettaja H. Raski. Leirin lääkärinä toimi RTR 11:n sairaalan lääkäri Teir. Inkerin evakuointivaiheen aikana oli leirillä useitakin lääkäreitä. Ylilääkärinä toimi lääkintäkapteeni P. Pärnänen.

Toimistotehtäviin komennettiin tarpeen mukaan lottia tai muuta henkilökuntaa keskustoimistosta. Toimistotehtäviin, mutta erityisesti leirin työ- ja huoltotehtäviin, saatiin henkilökunta kuljetusten yhteydessä saapuneista inkeriläisistä. Muonituksen leirillä hoiti Raaseporin Lotta Svärd -piiri, muonituspäällikkönä toimi 24.6.1942 saakka lotta G. Ekholm ja sen jälkeen leirin lopettamiseen saakka lotta G. Dahl.

Desinfektio-henkilökunnaksi leirille komennettiin armeijasta yksi upseeri, neljä aliupseeria ja kaksikymmentä miestä. Vartiomiehistön rungon, yhden aliupseerin ja kuusi miestä, Hangon leiri sai Sv.leiri 7:stä.

Leirin tehtävänä oli virallisesti vastaanottaa ja täi-saunottaa Hangon kautta Suomeen saapuvat siirtolaiset sekä edelleen lähettää heidät määrätyille karanteenileireille. Tuohon leirin tehtävään sisältyi kuitenkin niin moninaisia muita toimintoja, että Hangossa oloaika jäi kaikille sen läpikäyneille ikimuistoiseksi kokemukseksi. Perheenjäsenet löysivät siellä toisensa tai siellä käynnistettiin sukulaisten etsintä ja saatiin ensimmäinen kosketus suomalaiseen yhteiskuntaan. Henkilökortteja täydennettiin, rahanluovutusta hoidettiin, vaatetäydennys aloitettiin ja sairaanhoitoa tarvitsevat saatettiin hoitoon.

Voi vain kuvitella millaista vilskettä, kuhinaa ja työn touhua satamassa ja leirillä oli väestön purkautuessa laivoista majapaikkoihinsa, kun samana päivänä satamaan saattoi tulla useampiakin laivalasteja ja samanaikaisesti lastattiin aikaisemmin tulleita ryhmiä junaan sijoitusleirille lähettämistä varten.

On paljolti merikuljetusten johtajien ja Hangon leirin johtajan ansiota, että se laaja ja raskas ruljanssi, joka inkeriläisten merikuljetuksista aiheutui ja kohdistui erityisesti Hangon leiriin, pystyttiin hallitsemaan.

Samaan ansioituneeseen joukkoon kuuluu myös maisteri Yrjö Lehto, joka apulaisenani hoiti kuljetuksia koskevia asioita väestönsiirtoasiain keskustoimistossa. Yrjö Lehtoa saamme kiittää niistä muistiinpanoista, joista yksityiskohtaisesti ilmenee päivien, tuntien ja henkilön tarkkuudella kaikki ne kuljetustapahtumat, jotka siirron yhteydessä toteutuivat.

Yrjö Lehto oli myöhemmin korvaamattomana apuna karttoineen ja tarkkoine merkintöineen, kun sisäasiainministeriön siirtoväenasiainosastolla kesällä ja syksyllä 1944 johdettiin karjalaisten evakuointikuljetuksia Karjalan uudelleen luovutukseen valmistauduttaessa.

Kotimaan Kuljetukset

Kun kysymys on yli 60'000 ihmisen joukkokuljetuksesta vastaanottosatamista karanteenileireille ja heidän samanaikaisesti tapahtuvista sijoituskuljetuksista ympäri maata, oli käynnissä melkoinen kuljetusoperaatio sotaa käyvässä Suomessa.

Vastaanottosatamista kuljetukset jatkuivat rautateitse suurina joukkokuljetuksina karanteeni- eli sijoitusleireille. Niissä väestön tuli viipyä vaaditun kolmen viikon karanteeniajan ennen kuin väestön työhön-sijoitus voi tapahtua. Karanteeniaikoja pyrittiin lyhentämään siten, että kullekin leirille lähetettiin laivalastillinen väkeä tai kyläkokonaisuus kerrallaan, jolloin leiritilat vapautuivat samanaikaisesti seuraavaa lähetystä varten. Hangon leiri lähetti väkensä yleensä Etelä- ja Länsi-Suomen leireille kuten Oitin, Hyvinkään, Lohjan, Salon, Loimaan, Paimion, Piikkiön ja Tampereen leireille. Pohjankurun, Turun ja Rauman satamista lähetettiin väki lähinnä läntisille ja pohjoisille karanteenileireille. Hangon leiriltä lähti kaikkiaan 130 junaa kuljettaen 3'250 vaunua. Vaunuista oli kolmasosa matkustajavaunuja, joihin pyrittiin sijoittamaan vanhuksia ja lapsiperheitä, loput vaunut olivat tavaravaunuja eli ns. härkävaunuja. Kaikkiaan inkeriläisten kuljetuksissa tulosatamista sijoitusleireihin tarvittiin 154 junallista ja yhteensä 3'850 junavaunua. Kuljetusmatkat sijoitusleireille olivat kohtuullisen lyhyitä, pisimmilläänkin 500 km, joten kuljetuksien huollon järjestelyssä ei syntynyt suurempia vaikeuksia.

Suomalaisilla oli kokemusta karjalaisten evakuointikuljetuksista vuosilta 1939-40 ja omista sotilaskuljetuksista jo kahdessa sodassa, joten rautatiehallituksen kanssa ei syntynyt minkäänlaisia vaikeuksia päästä sopimukseen kuljetuskaluston tilaamisjärjestelmästä joukkokuljetuksiin eikä myöskään leirien sijoituskuljetuksien tilauslippujärjestelmästä ja laskutuksesta. Järjestelyjä helpotti huomattavasti, että rautatiehallituksesta oli käyttöömme komennettu kokenut liikennetarkastaja maisteri Jussi Varpela, joka oli tarpeellinen mies myös monissa muissa keskustoimiston hallintotehtävissä. Kokeneet leiripäälliköt selvisivät kiitettävästi paljon työtä ja rutiinia vaativista kuljetusten järjestelyistä.

Vaikka maa oli sodassa ja vihollisen pommihyökkäyksiä kohdistui moniin asutuskeskuksiin ja erityisesti rautatieristeyspaikkoihin, inkeriläiskuljetukset Suomessa sujuivat tappioitta.

LÄÄKINTÄ- JA TERVEYSHUOLTO

Molempien tutkimuskomissioiden selvitysten perusteella kävi selväksi, että kiireellisimpiin väestönsiirtoon liittyviin tehtäviin kuului lääkintähuollon järjestäminen siirron eri vaiheita varten. Lääkintähuoltoa olisi tarvittu ennakkoon erityisesti niillä rintaman läheisyydessä olevilla alueilla, joilla väestö oli jatkuvien pommitusten ja sotatoimien kohteena ja joissa väestön kunto nälänhädän ja sairauksien vuoksi oli huono. Vastuu noista alueista ja niiden terveydellisistä oloista kuului kuitenkin kokonaan saksalaisille sotilasviranomaisille eikä suomalaisten sallittu millään tavalla puuttua niihin.

Inkerissä olevissa tai sinne perustetuissa siviililuonteisissa sairaaloissa, lastenkodeissa tai muissa laitoksissa oli huutava puute lääketarvikkeista eikä lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa ollut riittävästi saatavissa. Erityisesti tämä koski Inkerissä olevia väestön kokoamis- ja työleirejä. Siviiliväestölle olikin tuhoisaa joutua pitemmäksi aikaa leireille, sillä kuolleisuus niissä oli suuri kulkutautien ja huonon ravitsemustilanteen vuoksi. Lisäksi leirirakennukset olivat kylmiä ja kosteita ja väestön vaatetus leiriolosuhteisiin riittämätön. Hatsinan toimiston suomalainen lääkäri Katri Korhonen kuvaa toimintakertomuksessaan Hatsinan leirin oloja ajalta 20.5. – 29.5.1943 seuraavasti:

Inkeriläisten asuinparakit leirillä ovat alapuolella kaiken arvostelun terveydellisessä suhteessa. Niissä on maalattia. Ihmiset asuvat niin ahtaassa, että syöpäläisten leviämistä ei voi estää. Jos tarttuvia tauteja ilmaantuu, on luonnollisesti myös niiden leviämisen vaara hyvin suuri. Samoissa parakeissa asuvat vuorollansa epäsiistit ryssät. Heitä on jopa pantu yht'aikaa suomalaisten kanssa samaan parakkiin, mikä epäkohta on kuitenkin luvattu korjata.

Kloogan Ja Paldiskin Leirit

Huolestuttavat tiedot Kloogan ja Paldiskin leirien olosuhteista, nälästä, taudeista ja vaatepulasta aiheuttivat sen, että ensimmäiseksi ryhdyttiin pelastamaan siellä olevia lapsia Suomeen. 27.11.1942 kuljetettiinkin 391 suuruinen lapsiryhmä Kloogalta Helsinkiin. Myös varsinaisten siirtokuljetusten alkaessa pidettiin huolta siitä, että lapset pyrittiin tuomaan ensimmäisten kuljetusten mukana mikäli perheolosuhteet vain sallivat. Viiden ensimmäisen kuljetuksen 1'507 henkilöstä O-15 -vuotiaita oli 856, 16-25 -vuotiaita 640 ja yli 65 -vuotiaita vain 31. Jokaisesta kuljetuksesta laadittiin yksityiskohtaiset luettelot ja kun 28.5.1943 saavutettiin 10'000 maahan muuttaneen inkeriläisen raja 31 kuljetuksessa, oli niistä 0-15 -vuotiaita 4'018.

Terveystilanne ennen varsinaisen väestönsiirron alkua oli Pölkkylän, Paldiskin ja Kloogan leireillä ollut katastrofaalinen. Viroon jo syksystä 1941 virrannut tai siirretty ja kaikkiaan noin 16'000:een noussut inkeriläisväestö pyrittiin sijoittamaan näiden leirien kautta maatalouteen. Leireillä saattoi vuosina 1941-42 olla samanaikaisesti yli 5'000 henkilöä. Pisimpään niissä joutui olemaan heikompi työvoima, vanhempi väki ja monilapsiset perheet, joiden huoltajana oli vain äiti. Olosuhteet huomioon ottaen ei ollut ihme, että kulkutaudit ja muut sairaudet verottivat ankarasti leireillä pitkään oleskelemaan joutunutta väestönosaa.

Kulkutautivaaraa lisäsi se, että leirit olivat samanaikaisesti venäläisten sotavankien leireinä, ja sotavankien keskuudessa aina ajoittain vallitsi pilkkukuume-epidemioita. Kun eri ryhmiä ei pystytty riittävästi eristämään omille alueilleen, esiintyi inkeriläistenkin keskuudessa pilkkukuumetapauksia, joita ei tehokkaasti pystytty torjumaan.

Tilanteen vaikeudesta vielä kesällä 1942 kertoo Kloogan leirioloihin perehtynyt lääkintäkapteeni, professori Erkki Klemola 25.7.1942 kotijoukkojen esikunnalle päivätyssä kertomuksessaan:

Paldiskin ja Pölkkylän leireissä oli yhteensä 6'244 henkeä, joista 5'508 oli inkeriläisiä. Kokonaisluvusta oli miehiä 721, naisia 1'853, alle 15-vuotiaita lapsia 3'353 ja yli 60-vuotisia vanhuksia 317. Majoitus oli järjestetty suuriin venäläisiin kasarmeihin. Monessa suuressa kasarmihuoneessa asui 100-200 henkeä. Laaja pilkkukuume-epidemia oli osaltaan huonontanut leirin oloja. Tähän mennessä oli näissä kahdessa leirissä hoidettu n. 2'000 pilkkukuumetapausta. Onneksi on tauti ollut suhteellisen lievää, mortaliteetin ollessa vain 10 %. Kuolleista oli sitä paitsi suuri osa ollut vanhuksia. Epidemia näytti nyt olevan loppumassa. Sairaalassa oli kuitenkin vielä hoidettavana yli 100 pilkkukuumepotilasta. Leirin asukkaista oli huomattava osa aliravittuja, mikä varsin usein johtui sairastetusta pilkkukuumeesta.

16.7.1942 mennessä oli Viroon siirrettyjen inkeriläisten keskuudessa sattunut virallisen tilaston mukaan kaikkiaan 398 kuolemantapausta.

Kuinka suuri kuolemantapausten määrä leireillä kokonaisuudessaan oli ja mitkä niistä olivat aiheutuneet kulkutautien tai muiden sairauksen vuoksi ja mitkä nälän ja kurjuuden vuoksi, ei ole tiedossa. Vasta kun suomalainen henkilökunta tuli leireille 1.3.1943, kerrotaan leirien viikkokertomuksissa terveydentilanteesta. Kuolemantapauksista ensimmäisen siirtovaiheen aikana ei ole mainintoja, mutta yksityiskohtaisia selostuksia leirin sairaalan toiminnasta ja todetuista sairauksista kylläkin. Mielenkiintoisena seikkana viikkokertomuksissa kulki tieto siitä, kuinka monta vammaista kussakin kuljetuksessa oli mukana. Vammaisten laadusta ei ole mainintaa, mutta ehkä niillä pääasiassa tarkoitettiin rintaman läheisyydessä pommituksissa tai miinakentissä haavoittuneita tai raajansa menettäneitä. Syksyn siirtokuljetusten vilkastuessa ei tilastoa vammautuneista pystytty pitämään, vaan tilasto päättyy 53 kuljetukseen (2.9.1943), jolloin vammaisia oli Suomeen lähetetty 639 henkilöä. Kokonaissiirtolaismäärä nousi tuolloin jo 18'594 henkilöön.

Samoista viikkokertomuksista saamme kuitenkin epäsuorasti vihjeitä myös aikaisemmista tapahtumista. Kloogan leirin viikkokertomuksen 11.4.-17.4.1943 liitteenä oli pastori Reino Ylösen kertomus leirin hengellisestä toiminnasta samalta ajalta. Siinä kerrottiin mm, että illalla (12.4.43) oli hautausmaajuhla Paldiskin hautausmaalla, jolloin siunattiin yli 500 inkeriläisen vainajan tomumajat. Seuraavassa pastori Ylösen kertomuksessa oli Pölkkylän leiriltä merkintä:

23.4. jumalanpalvelus kello 10. Väkeä noin 400. Jumalanpalveluksen jälkeen hautausmaajuhla, jolloin siunattiin kaksi äsken kuollutta ja kaikki ennen haudatut Inkerin suomalaiset.

Kloogan leiriltä ei kerrotunlaisesta hautausmaajuhlasta ole merkintää, mutta en malta olla lainaamatta tähän silloisen Kloogan toimistonhoitajan luutnantti Toivo Saastamoisen lausuntoa viikkokertomuksesta 5.9. – 11.9.1943, joka vaikuttavalla tavalla ilmentää noiden kohtalokkaiden tapahtumien lopputulosta.

Inkerin kansan paluureitin varrelle, tänne paljon kärsineen ja kärsivän heimokansamme maahan on jäänyt pysyvät muistomerkit Inkerin korpivaelluksen viimeiseltä taipaleelta. Täällä Paldiskissa, Pölkkylässä ja Kloogalla on yli tuhatviisisataa heistä löytänyt matkansa pään, voimien uupuessa juuri silloin kun jo pelastavan Suomen ranta, heidän luvattu maansa, siinsi taivaan rannalla. Nämä yksinkertaiset ja vaatimattomat inkeriläisten yhteisleposijat kertovat vielä halki vuosisatainkin Inkerin kansan suruntäyteistä, kärsimyksien kirkastamaa, mutta ehkäpä juuri siksi meille kaikille niin läheistä ja yhteistä, kuolemattoman Suomen heimon sankaritarua.

On todennäköistä, että kulkutauteihin ja leirien vaikeiden ja kelvottomien olosuhteiden aiheuttamiin muihin sairauksiin menehtyneiden määrä on ollut suurempikin, mutta sitä ei käytettävissä olevista asiakirjoista ole voitu tarkistaa. Joka tapauksessa Viron viranomaistenkin taholta, joiden vastuulla leiri silloin toimi, Kloogan tapahtumia on pidetty suurena tragediana. »Sojapogenikkude Kooraldamise Valitsuse» johtaja E. Neggo ilmoitti vieraillessaan leirillä 2.7.1943, että kaikkien leirin inkeriläisten hautausmaille järjestetään hänen virastonsa toimesta muistomerkit.

Lääkintä- Ja Terveydenhuoltotoimisto

Oli ilmeistä, että lääkintähuolto tuollaisissa vaikeissa sotaolosuhteissa tapahtuvassa valtakunnasta toiseen ja meren yli ulottuvassa väestönsiirrossa tuli jättää ammattimiesten vastuulle. Siksi väestönsiirtoasiain keskustoimistoon perustettiin jo varhain lääkintä- ja terveydenhuoltotoimisto, jonka tuli melko itsenäisesti vastata väestön lääkintähuollosta siirron kaikissa vaiheissa. Ainakin toimiston päälliköllä ja vastuullisissa asemissa olevilla lääkäreillä tuli olla kokemusta ja perehtyneisyyttä sotilaslääkintähuollon johtotehtävissä.

Toimistopäällikön tehtävään oli katsottu henkilö valmiiksi eli anatomian professori, lääkintämajuri Niilo Pesonen, joka palveli II Armeijakunnan esikunnan lääkintäosastolla. Niilo Pesosella oli tehtävään sopivien sotilasansioiden lisäksi kokemusta myös heimokansojen tutkimuksiin liittyvissä tehtävissä. Itä-Karjalan valtauksen jälkeen Pesonen suoritti sen väestöstä antropologisen tutkimuksen ja jo ennen sotia Pesonen oli suorittanut laajan tutkimuksen Liettuassa liiviläisten ruumiinrakenteesta. Suomensukuisten kansojen tuntijana hän suoritti myös ennen sotia laajan esitelmämatkan Saksassa Nordische Gesellschaftin kutsumana tutustuen siellä Suomelle myötämielisiin tiedemiehiin, joista myöhemmin oli hyötyä Inkerin kansan auttamisessa. Tunnustetun tiedemiesuransa päätteeksi Pesonen toimi lääkintöhallituksen pääjohtajana 1954-69.

Niilo Pesonen toimi väestönsiirtoasiain keskustoimiston 'valvovana lääkärinä', kuten hän itse tehtäväänsä nimitti, siirtotoimenpiteiden alusta elokuun 30 päivään 1943 asti. Tänä aikana luotiin se organisaatio, jonka varassa lääkintähuolto pelasi väestönsiirron jokaisessa kohteessa ja vaiheessa.

Toimistopäällikkönä Pesosta seurasi silloinen toimistolääkäri, lääkintäkapteeni Pentti Halonen, joka jo alusta alkaen oli mukana luomassa leiriorganisaatiomme lääkintähuoltoa. Pentti Halonen, myöhemmin professori, tunnettu sydänspesialisti ja presidentti Urho Kekkosen henkilääkäri, toimi tehtävässä viraston lopettamiseen 30.3.1944 saakka. Pentti Halosesta on jäänyt mieliin se helppous, jolla hän hoiti suhteita päämajaan, lääkintöhallitukseen ja lääkkeiden toimittajiin, ja toisaalta se jämäkkyys, jolla hajanainen organisaatiomme pidettiin kurissa.

Toimistolääkärinä Halosen toimistopäällikkyyden aikana toimi lääkäri ja kirurgi tohtori Esko Näätänen. Hoitohenkilökunnan johdosta ja valvonnasta koko siirtovaiheen ajan vastasi laajan organisaatiomme osalta uuttera ja järjestelykykyinen ylihoitaja Hanna Karonen.

Väestönsiirtoasiain keskustoimiston lääkintä- ja terveydenhuoltotoimisto kuului luonnollisesti maan lääkintähallinnon alaisuuteen ja valvontaan. Lääkintöhallituksen toimesta saatiin mm. kaikki lääkärit, sairaanhoitajat ja terveyssisaret niin kotimaan leireille kuin Hatsinaan ja Kloogalle. Kotimaan leirien sivutoimisille lääkäreillekin tuli aina saada lääkintöhallituksen hyväksyminen. Palkkauksessa noudatettiin lääkintöhallituksen suosituksia.

Inkeriläisten siirron alkaessa professori Pesonen sopi lääkintöhallituksen kanssa yhteistoiminnasta ja menettelytavoista. Niihin sisältyi mm. kuukausittain tehtävä ilmoitus leirien tarttuvien tautien tapauksista. Lääkintöhallitukselle annettiin myös säännöllisesti selostus, joka sisälsi ilmoituksen uusien leirien perustamisesta, uusista sairaaloista, parantoloista, lastenkodeista ja niiden lääkäreistä. Samalla niissä ilmoitettiin uudet rokotukset, jotka oli otettu käytäntöön oma-aloitteisesti, kuten rokotukset kurkkumätää ja lavantautia vastaan.

Kiinteät ja luottamukselliset suhteet päämajaan ja sen lääkintäosastoon olivat edellytys laajan leiriorganisaation lääkintähuollon toiminnalle. Päämaja vastasi koko maan kulkutautien estämisestä ja sen kautta leirimme saivat tarvittavat desinfektio-ryhmät ja kulkutautien torjuntaan tarvittavan muun henkilökunnan, samoin kuin täisaunat ja desinfektio-rakennukset ja -kaluston.

Ennen syksyllä 1943 alkanutta siirtovaihetta pidettiin väestönsiirron johdon, lääkintöhallituksen ja päämajan yhteinen neuvottelu, jossa sovittiin yhteisistä toimenpiteistä ja menettelytavoista näissä erityisen vaikeissa olosuhteissa tapahtuvissa väestönsiirroissa.

Hatsinan Lääkintähuolto

Sijainniltaan kaukaisin paikka, jossa suomalaiset antoivat lääkärinhoitoa ja suorittivat väestön terveystarkastuksia, oli Inkerissä sijaitseva Hatsinan kaupunki, jossa sijaitsi suomalainen siirtokomission Hatsinan toimisto. Hatsinasta muodostui lääkintähuollon kannalta tärkeä paikka erityisesti sen vuoksi, että sen lähellä oli suuri väestönsiirtoleiri, jonka kautta kotiseuduiltaan nälkää ja sotatoimia pakoon lähteneet inkeriläiset hakeutuivat Viroon tai Suomeen. Hatsinan leiri oli tärkeimpänä välietappina sille väestölle, venäläiset mukaan luettuina, jonka saksalaiset karkottivat sotatoimialueen kylistä tai joka sai luvan poistua sieltä vapaaehtoisesti.

Siksi toimistostamme muodostui keskeinen tukikohta, johon ilmoittautui päivittäin satoja inkeriläisiä lähteäkseen vapaaehtoisesti Suomeen. Vaikka lähiseutujen asukkaat olisivat voineet odottaa Suomeen lähtöä kotiseudullaan, tuli väki leirille saatuaan vähäisenkin vihjeen mahdollisesta kuljetuksesta. Leiri oli useimmiten täyteen ahdettu. Vaikka Hatsinan leirin terveydenhuolto olikin saksalaisten vastuulla, joutui suomalainen lääkintähenkilökunta vastaamaan inkeriläisen väestön terveydenhuollosta. Leirin terveydentilasta nimittäin riippui inkeriläisten kuljetusten jatkuminen Suomeen.

Hatsinan leiriä varten toimi sairaala vain yhdessä parakissa, ja sen hoitohenkilökunta oli kokonaan venäläistä. Yksi sen lääkäreistä oli kirurgi. Toukokuun lopulla saksalaiset järjestivät kaupunkiin sairaalan myös siviiliväestöä varten. Hoitohenkilökunta oli sielläkin venäläistä. Vain sairaalan ylilääkäri oli saksalainen. Hatsinan toimiston raporttien mukaan 60 % tämän siviilisairaalan potilaista oli inkeriläisiä.

Suomalaiselle lääkintähenkilökunnalle kuului varsinaisesti vain Suomeen lähtijöiden lääkärintarkastuksen suorittaminen. Saksalaiset pitivät kulkutautien estämiseksi tiukasti kiinni siitä, ettei matkalle päästetty ainoatakaan, jota ei oltu lääkärintarkastuksessa todettu terveeksi. Tehtävä oli jo sinänsä raskas ja vastuullinen, sillä kuljetusten viikkovauhti huhtikuun puolivälistä alkaen oli 500 – 1'000 henkeä. Siviiliväestön lääkärinhoidon tarve oli kuitenkin niin suuri, että Hatsinan toimistoon jouduttiin järjestämään oma lääkärinvastaanotto, jossa Hatsinan raporttien mukaan kävi päivittäin 240 potilasta. Lääkintähenkilökunnasta olivat Hatsinasssa pisimpään tohtori Katri Korhonen ja terveyssisaret Tukia ja Holm.

Pilkkukuumeen Ja Muiden Kulkutautien Torjunta Leireissä

Tärkein kulkutautien leviämisen ehkäisyasema muodostui Kloogan leirille. Inkeriläisten siirtohan alkoi Kloogan, Pölkkylän ja Paldiskin leireille Sijoitetun väestön kuljettamisella Suomeen. Vastuu leirien terveydenhuollosta kuului Viron Sotapakolaisten järjestelyhallitukselle, ja leireillä oli virolaiset lääkärit ja hoitohenkilökunta. Leireillä ei ollut siirron alkaessa pilkkukuumetta, eikä kulkutautivaaraa ollut niin kauan kuin siirto koski Viroon sijoitettuja inkeriläisiä, sillä heidät oli jo Kloogalta työpaikoilleen lähtiessä tarkastettu huolellisesti.

Vasta kun siirtolaisryhmiä alkoi saapua suoraan Inkeristä, ei Sotapakolaisten järjestelyhallitus katsonut voivansa yksin vastata heidän terveydestään ja vastuu leirin terveydenhuollosta ja erityisesti siitä, ettei kulkutauteja päässyt kulkeutumaan Suomeen, siirtyi suomalaisille.

Tehtävä oli erittäin raskas loka-joulukuussa 1943, sillä leirillä saattoi olla samanaikaisesti yli 12'000 siirtolaista, jolloin väki joutui odottamaan laivakuljetusta Suomeen viikkojakin. Vakinaiset leirirakennukset, joihin pystyttiin majoittamaan normaalisti 6'000 henkeä, eivät riittäneet, vaan käyttöön jouduttiin ottamaan asumiseen kelvottomia ja kylmiä parakkeja ja muita tilapäisiä majoitustiloja. Lisäksi jouduttiin hankkimaan Suomesta jopa 30 pahvitelttaa ja kymmeniä ehkä satoja sotilastelttoja. Märän syksyn jälkeen oli alkamassa ankara talvi, eikä siirron jatkumisesta ja siirrettävän väestön määrästä ollut varmaa tietoa.

Kaikista varo- ja ennakkotoimenpiteistä huolimatta pilkkukuumetapauksia ilmeni eräillä inkeriläisleireillä. Ensimmäiset kolme pilkkukuumetapausta todettiin Turun vastaanottoleirillä 6.11.1943. Tutkimukset ja vastatoimet käynnistettiin Turun ja Porin lääninlääkärin johdolla välittömästi.

Koska tartunta oli ilmeisesti lähtöisin Kloogalta tai Paldiskista, kohdistettiin ensimmäiset torjuntatoimenpiteet sinne. Keskustoimisto sai päämajasta lääkintämajuri U. P. Kokon suorittamaan tutkimusta ja johtamaan torjuntatoimenpiteitä. Kloogan leirin silloinen vastaava lääkäri lääkintäkapteeni P. O. Pärnänen sai vastuulleen myös Hangon vastaanottoleirin. Tuolloin oli käynnissä inkeriläisten siirron kriittisin vaihe.

Kloogan leiri sijaitsi 35 km:n päässä Tallinnasta lounaaseen kuivalla kangasmaalla, josta oli 7 km Paldiskin satamaan. Venäläiset olivat miehityksensä aikana rakentaneet sinne kolme isoa kaksikerroksista tiilikasarmia, joukon hallinto- ja talousrakennuksia sekä useita kaksikerroksisia puutaloja kantahenkilökunnan asunnoiksi. Saunaa ei alueella ollut, mutta kyllä 'kylpylä', jossa oli höyryllä toimiva pieni täikoppi.

Kasarmeissa ei ollut minkäänlaista kalustusta, vaan ihmiset joutuivat nukkumaan kivilattialla. Uuneja oli vähän ja osa ikkunoista ja ovista oli rikottu. Lääkäreiden arvion mukaan leirin maksimisijoituskyky oli 6'000 henkeä eikä sitä olisi saanut millään hätäjärjestelyilläkään ylittää.

Pilkkukuumeen torjunnan kannalta vaaranalaisin kohde oli kasarmialueen välittömässä läheisyydessä olevat 300 venäläisen, 300 sekakansallisuutta olevan ja 600-700 juutalaisen leirit, joiden virolainen vartiomiehistö oli kovin vähäinen. Kasarmialueet ja leirit eivät tarkastushetkellä, marraskuussa 1943, olleet minkäänlaisilla aidoilla eristettyjä.

Venäläisten keskuudessa oli useita pilkkukuumetapauksia päivittäin eikä alueelle sijoitettuja inkeriläisiä, mikäli he joutuivat oleskelemaan siellä useampia päiviä, voitu silloisissa oloissa täysin pitää erossa pilkkukuumeen saastuttamista muista kansallisuuksista.

Paldiskissa olevat inkeriläiset, joita sillä hetkellä oli 700 odottamassa laivausta, oli majoitettu pahviparakkeihin, 100 – 200 henkeä parakkia kohden. Parakeissa ei ollut permantoa ja lavitsoja. Kaminat olivat liian pieniä eikä valoa ollut. Seinät olivat osittain vettyneet läpi.

Noin 400 metrin päässä parakkialueesta oli piikkilanka-aidalla ympäröity kaupunginosa, jossa asui venäläisiä, joiden keskuudessa oli useita pilkkukuumetapauksia. Vaikka aidatun alueen portilla oli vartiomies, saattoi sieltä helposti päästä ulos, joten alueen eristys oli vähintään epätyydyttävä. Kuvaavana piirteenä järjestelyjen sekavuudesta mainittakoon, että suomalainen henkilöstö, samoin kuin ainakin osa sikäläisiä hallintoviranomaisia, asui keskellä eristysaluetta.

Koska lyhytkin oleskelu leireillä saattoi aiheuttaa tartunnan, päädyttiin siihen ratkaisuun, että mahdollisimman monet inkeriläiset oli suojarokotettava. Päämajalta tilattiin 10'000 annosta pilkkukuumerokotetta, mutta varastojen niukkuuden vuoksi sillä erää saatiin vain 7'000 annosta. Samalla pyydettiin, että leirille eristyksen tehostamiseksi saataisiin Suomesta kaksi ryhmää vartiomiehistöä, joihin tuli kuulua myös kaksi desinfektoria ja yksi lääkintäaliupseeri. Vain desinfektori ja lääkintäaliupseeri saatiin leirille.

Kloogan ja Paldiskin leirien kulkutautitilannetta koskevat loppuneuvottelut käytiin Tallinnassa. Jälleen kerran suomalaisen siirtokomission toimesta esitettiin, että venäläiset sotavangit ja muu siviiliväestö siirrettäisiin leiriltä muualle ja leirit luovutettaisiin yksinomaan inkeriläisten käyttöön. Esitys sai Viron hallintoviranomaisten kannatuksen, mutta ehtona oli, että suomalaiset ottaisivat vastuulleen kaikkien leirien huollon, mihin silloisissa olosuhteissa meillä ei ollut riittäviä voimavaroja.

Monia parannuksia saatiin Kloogan ja Paldiskin oloihin, mutta tilanne pysyi vaarallisena niin kauan, kun leireillä jouduttiin makuuttamaan yhtä aikaa tuhansia siirtolaisia Suomeen laivausta odottamassa. Tilannetta ja silloisia mielialoja kuvaa leirin lääkärin Pärnäsen 16.12.1943 lähettämä raportti:

Tässä yhteydessä korostan erikoisesti, että Klooga on siirtolaisille tartuntalähteenä toisarvoinen, sillä esim. Paldiskin pilkkukuumeella saastutetussa leirissä on valvonta lähes mahdotonta, koskapa muutama päivä sitten Paldiskin venäläisiä pidätettiin Tallinnasta kerjuumatkalla, puhumattakaan sitten Paldiskin omasta katukuvasta. Olisi mielestäni Suomessa tajuttava lopultakin, että tässä täisessä ja pilkkukuumeen saastuttamassa maassa 7'000 ihmisen pitäminen ahtaasti sullottuna ilman hygienian alkeellisimpia vaatimuksia on erinomaisen uhkarohkea teko ja että jokainen vuorokausi pahentaa tilannetta. Jos tätä heimoparkaa yleensä aiotaan siirtää Suomeen, vaarannetaan Suomea juuri sillä että siirrettäviä pidetään täällä tartunnoille alttiina. Jos taas mahdollinen epidemia puhkeaa täällä, on utopiaa ajatella, että sitä täällä pysyttäisiin pitämään kurissa ilman suurta meikäläistä ammattihenkilöstöä ja välineistöä, vaan seurauksena on surkea teurastus kevään 1942 malliin.

Taistelu pilkkukuumeen leviämisen estämiseksi jatkui. Tohtori Kokon tarkastuskierroksen seuraava kohde oli Turun vastaanottoleiri, jossa oli todettu kolme varmaa pilkkukuumetapausta aiemmin. Suoritetussa tarkastuksessa todettiin kaksi uutta tapausta, ja potilaat lähetettiin, kuten aikaisemmatkin, Paimion kulkutautisairaalaan hoidettaviksi. Tapausten vuoksi Turun vastaanottoleirillä järjestettiin jo kolmas saunotuskierros vaatteiden kuumennuksineen kolmen viikon sisällä ja sen yhteydessä asuntojen täyspuhdistus ja kaikkien leiriläisten rokotus pilkkukuumetta vastaan.

Turun vastaanottoleirillä Topeliuksen kansakoululla oli silloin 1'263 henkilöä ja saksalaisten lomakylässä 457 henkilöä. Vaikka olosuhteet leirillä muuten olivatkin melko hyvät, pitkästytti toimettomuus inkeriläisiä ja mieliala laski – he toivoivat kovasti pääsyä sijoitusleirille ja työhön. Kahden viikon kuluttua rokotuksesta karanteeni purkautui, ja väki pääsi jättämään Turun leirin.

Kloogan ohella toinen tärkeä paikka, jossa pilkkukuume-epidemian leviämisen estäminen oli tehokkaasti hoidettava, oli Hangon vastaanottoleiri. Siellä todettiin kolme varmaa ja kaksi epävarmaa pilkkukuumetapausta. Siirtolaisten lähettäminen sijoitusleireille keskeytettiin heti. Se puolestaan merkitsi majoituspaikkojen lisäämistä ja uusien leirialueiden käyttöön ottamista sekä lisäsairaalan perustamista. Tilanteen ollessa kriittisimmillään vallitsi surkea sadekausi, joka muutti leirin pihat savivelliksi ja teki leirirakennusten järjestyksen ja puhtaanapidon valvonnan lähes mahdottomaksi. Karanteenin, puhdistus- ja desinfektio-toimien sekä rokotusten lisäksi edellyttivät tohtorit Kokko ja Pärnänen raporteissaan erityisesti majoitusrakennusten kunnon kohentamista ja majoitustiheyden vähentämistä. Monen nuoren harmiksi kerittiin Hangossa kaikkien alle 16-vuotisten poikien ja alle 10-vuotisten tyttöjen hiukset päätäin vähentämiseksi. Vaatteiden puhdistukseen jouduttiin kiinnittämään erityistä huomiota, sillä inkeriläisillä oli käytössään yleensä vain yksi vaatekerta muiden vaatteiden kulkiessa muuttotavaroiden mukana tavarakuljetuksissa. Tavarat oli tilanteen johdosta määrätty pidettäväksi erossa omistajistaan kahden kuukauden ajan.

Kun uusia pilkkukuumetapauksia ei ilmaantunut, laukesi Hangon karanteeni joulukuun puolivälissä, jolloin siellä oli lähes 2'500 henkeä odottamassa kuljetusta sijoitusleireille.

Vakavan kulkutautitilanteen kannalta kriittisille paikkakunnille pyrittiin lähettämään lisää lääkintähenkilökuntaa, vaikka sen saanti olikin vaikeaa. Kloogan ja Paldiskin leireillä oli tohtori Pärnäsen lisäksi kolme vanhempaa lääketieteen kandidaattia, kaksi sairaanhoitajaa ja useita lääkintälottia ja Hangossa oli sairaalalääkäreiden lisäksi leirille komennettuina kaksi lääkäriä, kaksi sairaanhoitajaa ja useita lääkintälottia.

Pilkkukuumetapaukset vastaanottosatamissa aiheuttivat ankaria eristys-, puhdistus- ja rokotustoimia kaikilla niillä sijoitusleireillä, joihin inkeriläisryhmiä oli lähetetty saastuneista vastaanottosatamista. Päämaja tuki voimallisesti kulkutautien torjuntaa komentamalla käyttöömme viisi lääkintä- ja desinfektio-upseeria. Heidän tuli jatkuvasti kiertää inkeriläisleireillä valvomassa lääkinnällistä tilannetta ja tarvittaessa osallistua leirihenkilökunnan kanssa puhdistustoimenpiteisiin. Kotijoukkojen esikunnalta saimme lisäksi kolme upseeria, seitsemän aliupseeria ja kaksi miestä käsittävän iskuryhmän, jota käytimme hälyttävissä ja kiireellisissä tapauksissa. Kaikki toimenpiteet osoittivat, että valtakunnan kannalta oli tärkeää pystyä estämään vaarallisten kulkutautien leviäminen.

Suuren joukkosiirron toteuttaminen merkitsi sotaa käyvän maan viranomaisille suuria vaikeuksia, koska työvoimasta ja kaikesta materiaalista, lääkkeistä jopa leivästä oli puutetta. Eniten kärsivät kuitenkin inkeriläiset itse – kurjista olosuhteista, ahtaasta asumisesta, kehnosta vaatetuksesta, sairauksista, jatkuvista kuljetuksista ja ikävästä omaisiaan ja kotiseutuaan Inkeriä kohtaan. Ei ollut ihme, ettei ensi vaikutelma uudesta kotimaasta ollut aina kovin myönteinen, vaan mieliala oli lamassa alusta alkaen.

VALISTUS- JA TIEDOTUSTOIMINTA

Kirkollisolot Inkerissä

Samanaikaisesti kun tietoja tuli inkeriläisten nälänhädästä ja ahdingosta, tuli tietoja myös heidän hengellisen ravinnon tarpeestaan. Kirkot olivat sodassa tuhoutuneet tai sitä ennen muutettu muihin tarkoituksiin käytettäväksi. Papit oli karkotettu tai venäläiset olivat vieneet heidät mukanaan perääntyessään Inkeristä. Yhtään suomenkielistä pappia ei saksalaisten valtaamalla alueella ollut suomalaisten tutustuessa alueeseen.

Molempien tutkimuskomissioiden raporteista ilmeni, ja sitä vahvistivat lukemattomat inkeriläisten kirjeet, että henkisen ravinnon saaminen oli inkeriläisille yhtä tärkeää kuin ruumiin ravinnon. Toivottiin, että sodan kärsimyksissä saisi lohtua edes suomalaisesta raamatusta. Pommitusten ja tykistökeskitystenkin aikana toivottiin voitavan lukea lapsille suomalaista kirjaa, jotta he voisivat säilyttää äidinkielensä, sillä kouluissa ei vuoden 1957 jälkeen suomenkieltä enää opetettu.

Samanlainen huoli painoi myös niitä inkeriläisiä, jotka olivat siirtyneet tai jotka oli siirretty Viroon taikka Saksaan. Siitä mm. kertoo inkeriläisäidin kirje Fieguth Patschkausta Saksasta maaliskuulta 1943.

Suomen konsulille.

Pyydän teitä Suomen herrat kiinnittämään huomionne puoleeni. Olen kotoisin Ingerin maalta suomalainen nainen. Tulin Saksan maalle 3 lapseni kanssa nälkää ja kurjuutta pakoon. Kun rintama meni ohitsemme niin jäimme kodittomiksi. Venäläiset polttivat koko meidän kylän. Mieheni oli vangittu ja karkotettu Siberian jo 1937 v, 10 v. siksi, että tunnusti Jumalaa. Nyt asun Wenäläisten keskellä, jotka ovat kovin roistoja. Ei ne tiedä Jumalasta muuta kuin pilkkaavat ja vannovat Jumalan nimen kautta. Olen koettanut heille selittää että Jumalan nimen turhaan lausuminen on suuri synti. Kun he sen kuulevat niin kovin vihaavat minua siksi että olen suomalainen ja neuvon heitä. Kysyn Teitä että jos voisitte minulle antaa jonkun neuvon tai lähettää minulle kirjoja, sillä nuorin lapsistani 11 v. ei taida lukea äitin kieltä kun ei ole kirjaa josta voisin häntä opettaa. Samoin itselläni olisi halu lukea ja laulaa Jumalan nimen kunniaksi. Jos voisitte minulle lähettää joita kuita kirjoja, nim. Pyhä Raamattu, Sionin-Kannel ja Aapinen. Rahat lähetän etukäteen kun annatte vastauksen. Kysyin meidän poliisilta että saanko lähettää kirjeen teille ja hän antoi luvan.

O Herra auta, o Herra armahda meidä.
Terve sitten teille.

Suomalaisella siirtokomissiolla oli tarkastusmatkallaan Inkerissä 26.2. – 6.3.1943 myös omakohtaista kokemusta tästä inkeriläisten suuresta tarpeesta kuulla jumalansanaa. Komission jäsenenä ollut professori Niilo Pesonen kuvaa tapahtumaa muistiinpanoissaan seuraavasti:

3.3. tulimme Gubanitsin kylään, missä piti kello 11.15 alkaa kirkkojuhla. Juhlasta muodostui tämän Inkerin matkamme voimakkain elämys. Kirkossa itsessään ei ollut paljon ihailemista. Sen torni oli pahasti vioittunut ja kirkko teki sisältä aution ja tyhjäksi ryöstetyn vaikutuksen. Sitä ei oltu kuulema kuitenkaan käytetty heinälatona kuten muualla Inkerissä, mutta penkit oli viety pois ja kylmä siellä oli. Alttarin aitaus oli väliaikaisesti pitseillä kauniisti koristettu, olipa sinne kyhätty saarnastuolikin.

Kirkon ovella olivat seurakunnan luottamusmiehet vastassa. Kirkko oli täpösen täynnä väkeä, joka seisoi tiheänä massana permannolla miehet oikealla puolella ja naiset vasemmalla. Osa kirkkoväestä oli lehterillä. Läsnä lienee ollut noin 500 henkeä. Meidät johdettiin sankan väkijoukon läpi seurakunnan veisatessa alttarikorokkeelle, jonne oli tuotu istuimet meitä varten.

Seurakunnan maallikkosaarnaaja lausui aluksi seurakuntalaistensa ilon siitä, että he olivat saaneet vieraita Suomesta asti. Sen jälkeen astui Helanen seurakunnan eteen ja toi aluksi Suomen kansan ja hallituksen terveiset. Hän kertoi Suomessa seuratun lämpimin ajatuksin ja rukouksin inkeriläisten Golgatan tietä. Hän jatkoi kertomalla talvisodastamme, jolloin itsekin luulimme lopun olevan edessä, mutta jolloin osoittautui todeksi se totuus, että Jumala on nähnyt jo vuosisatojen mittaan niin paljon vaivaa Suomen kansasta, ettei se hylännyt sitä tänäkään kohtalon hetkenä. Me olimme jo vapauttaneet Itä-Karjalan suomalaisväestön emmekä säästä vaivojamme kootaksemme yhteen kaikki suomenheimoiset kansat myös inkeriläiset.

Tässä työssä on nyt tultu siihen vaiheeseen, missä Suomi kutsuu inkeriläisiä luokseen tarjotakseen sille uudet ja turvatut kodit yhteydessään. Tulivatpa he Suomeen tai jäivät paikoilleen meidän rukouksemme pysyy samana: 'Isiemme Jumala siunaa ja varjele Inkerin kansaa,' päätti Helanen loistavan puheensa, josta tässä on vain lyhyt selostus.

Seurakunta kuunteli puhetta hiiskumattoman hiljaa. Tärisyttävä itkun hyrske ja liikutus tuntui vallanneen koko kirkkoväen. Helasen puheen jälkeen saarnasi pastori Jääskeläinen. Ennen hänen puhettaan veisattiin virsi 'Oi Herra siunaa Suomen kansa'. Saarnan jälkeen koko kirkkokansa painui loppurukouksen ajaksi polvilleen kirkon permannolle. Tilaisuus päättyi virteen 'Jumala ompi linnamme varustus vahva aivan'...

Suuresta aineellisesta hädästä ja kurjuudesta huolimatta oli hengellinen toiminta Inkerissä virinnyt hiljalleen eloon siellä missä kirkkoja oli säilynyt bolševikkiajan jälkeen ja vielä senkin jälkeen, kun taistelut olivat vyöryneet yli kylien. Monia kirkkoja oli noissa taisteluissa tuhoutunut tai ainakin pahasti vaurioitunut. Saksalaiset sallivat uskonnon harjoittamisen ja niinpä jo vuoden 1942 lopulla useita kirkkoja oli käytössä, vaikkei kaikista oltu edes ikkunoita saatu korjatuiksi puhumattakaan istuimista ja alttarikalustosta. Kun omia pappeja ei ollut jäänyt alueelle, saivat harvat jäljelle jääneet saarnaajat pitää hartaustilaisuuksia.

Kirkollinen toiminta katsottiin saksalaisten valloittajien kannalta kansalle rakentavaksi valistukseksi. Siksi saksalaiset sallivat suomalaisten pappien tulon Inkeriin jo ennen kuin muista inkeriläisten siirtoon liittyvistä virallisista toimista oli päästy sopimukseen. Papeilla oli kirkollisia tehtäviään suorittaessaan vapaa liikkumisoikeus koko Inkerissä.

Inkeriläisten suuresta uskonnon tarpeesta kertoo pastori Jussi Tenkun yhteenveto hänen pitämistään hengellisistä tilaisuuksista ajalla 23.5. – 29.1.1943.

Saatekirjeessään Jussi Tenkku kirjoittaa, että

Inkerin suomalainen väestö lausuu kiitoksensa Jumalalle ja Suomen kansalle, että sitä on muistettu. Inkeriläiset rakastavat paljon Suomea ja tietävät paljon maastamme. He elävät myöskin siinä harhakäsityksessä, että Suomessa koko kansa ajattelee yhtä paljon heitä. Sen merkkinä he pitävät niitä vähäisiä kirjalähetyksiä, sananjulistajia ja muita Suomesta tulleita tervehdyksiä. Puutteissaan ja köyhyydessään Inkerin kansa on tyytyväistä ja vähästä muistamisesta kiitollista. Siksi hävettää ja nöyryttää kaikki se ylenpalttinen ystävällisyys, mitä suomalainen saa kaikkialla Inkerissä kokea. Aito ystävällisyys ja kiitolliset ihmiset tekevät ulkonaisesti vaikean ja rasittavan liikkumisen helpoksi. Tässäkin pyydän välittää Inkerin tervehdyksen Suomeen. Jumala on rakkauden hengen synnyttäjä omaa etua etsivän ja sen puolesta taistelevan ihmiskunnan keskellä. Hänelle kiitos ja kunnia.

Juhani Jääskeläisen, joka jo yli vuoden oli toiminut pappina Inkerissä ja kolunnut lähes kaikki seurakunnat ja suorittanut kaikkia kirkollisia toimituksia, kuvaa puolestaan raportissaan 21.10.1943 niitä vaikeuksia, joita inkerikkojen ja vatjalaisten keskuudessa ilmeni heidän venäläistymisensä, kreikkalaiskatolisen uskontonsa ja Suomea kohtaan tuntemansa vähäisen kiinnostuksen johdosta.

Tähän päivään mennessä olen seuraavissa inkerikko- ja vatjalaiskylissä pitänyt hartaus- ja valistustilaisuudet:

  1. Kasikko (lähellä Kattilaa, väittävät olevansa inkerikkoja, mutta yhtä hyvin ovat ischoorilaistuneita ja venäläistyneitä vatjalaisia),
  2. Kalatsentraalissa (inkerikkoja ja suomalaisia),
  3. Liivankylä eli Peskij (vatjalaisia),
  4. Laukaansuu (inkerikkoja),
  5. Pärspää eli Liippoja (inkerikkoja ja suomalaisia),
  6. Vanha Ropsu (inkerikkoja ja suomalaisia),
  7. Narvusi eli Suuri Kosemkina (inkerikkoja),
  8. Joenperä eli Karakolje (inkerikkoja ja vatjalaisia),
  9. Ala-Luushitsa (vatjalaisia),
  10. Ylä-Luushitsa eli Risumäki (inkerikkoja).

Lisäksi pidin Kalliveren ja Kosemkinan kirkoissa jumalanpalvelukset ja kiersin melkein kaikki Kosemkinan suomalaiset kylät jättäen 'Inkeri' -lehteä ja kysyen kuulumisia. Vielä kävin Harvasin koulussa puhumassa inkerikko-lapsille.

Väen kutsuin kokoukseen (-scbranjaan-) ja jumalanpalvelukseen kylävanhimman (staarostin) kautta. Hengellisen kehoituksen ohessa ilmoitin painokkaasti, että Suomi on heidän ystävänsä, että sen varsinkin silloin muistaisivat, jos tulisi joku hätä ja huoli. Sanoin, ettei Suomi tee eroa suomalaisten, ishorien ja vatjalaisten välillä ja heidän uskontonsa välillä, vaan pitää kaikkia omaan kansaan kuuluvina ja on valmis kaikkia auttamaan ja ottamaan Suomeen.

...

Kattilan rajoonista saamissani tilastoissa on monen kylän kaikki vatjalaiset merkitty venäläisiksi, toisten kylien kuten Liivan ja Ala-Luuhitsan taas inkerikoiksi. Vatjalaisiahan kaikkiaan on vajaa 500 henkeä. – Joenperällä ovat toisella puolella jokea vatjalaiset toisella puolella inkerikot, kuninkaanvaltalaiset ja herrainvaltalaiset. Edelliset näyttävät olleen kokonaan maaorjuudesta vapaita.

...

Inkerikkojen kielestä ja kansallistunnosta on vähintään samaa myönteistä sanottavaa kuin vatjalaistenkin. Ainakin osa heistä haluaa palavasti päästä Suomeen. – Inkerikko-kylissä asuneet suomalaiset yksityisesti kuitenkin kertovat, että lukuisat jopa joskus useimmat toivoivat venäläisiä takaisin ja ovat muka paljon tavaraa piilottaneet, kun saksalaiset antavat määräyksen evakuoinnista niin menisivät inkerikot metsiin pakoon.

...

Kyselivät onko pakko kotoa lähteä. Suomalaiset pelkäävät, että jäävät tänne, ischoorit pelkäävät, että joutuvat Suomeen-, sanottiin. Luterilaisilla suomalaisilla on kaikilla kiihkeä halu Suomeen.

Kaikkialla Kosemkinassa paraillaan otetaan noin puolet hevosista pois, työkykyisiä ihmisiä viedään kaikkialta töihin.

15.10. otettiin auto käytöstäni pois. Sen jälkeen tein matkojani jalan ja hevosella.

Inkerikkojen ja vatjalaisten hengentarpeiden vuoksi väestönsiirtoasiain keskustoimisto esitti Suomen kreikkalaiskatoliselle kirkkohallitukselle, että se lähettäisi oman suomenkielisen pappinsa sielunhoitotyöhön Inkeriin, mutta kirkkohallitus katsoi, ettei sillä työvoiman ja varojen puutteen vuoksi ollut silloin mahdollisuutta suostua esitykseen. Myöhemmin ortodoksinen kirkko osallistui inkeriläisten sielunhoitotyöhön lähettämällä pappejaan sijoitusleireille Suomessa.

Saksalaisten määrättyä pakkoevakuoinnin marraskuun alusta 1943 koskemaan myös Kosemkinan, Soikkolan ja Kattilan inkerikko- ja vatjalaiskyliä ja rannikon kalastajakyliä, ilmeni niissä Jääskeläisen ennustamaa voimakasta vastarintaa kehotukselle jättää kotiseutunsa.

Kouluolot Inkerissä

Suomenkielisen kansakouluopetuksen järjestäminen Inkerissä oli toinen tärkeä seikka, johon Suomen viranomaiset puuttuivat saadessaan tilaisuuden tutustua olosuhteisiin Inkerissä. Suomalaisilla viranomaisilla oli saksalaisten loppuvuodesta 1945 määräämään pakkoevakuointiin saakka vakaa käsitys, että huomattava osa inkeriläisiä jää pysyvästi Inkeriin. Siksi suomenkielisen kansakouluopetuksen järjestäminen ja käyntiinsaanti tätä väestönosaa varten oli tärkeä ja kiireellinen tehtävä.

Saksalaisten valtaamilleen alueille vahvistaman koulujärjestyksen mukaan oli opetusta 1.10.1942 lukien annettava opettajavoimien ja muiden mahdollisuuksien mukaan äidinkielellä kaikille halukkaille kansallisuudesta riippumatta. Siten avautui Inkerin suomalaisillekin mahdollisuus uudelleen saada opetusta äidinkielellään.

Suomenkielisten kansakoulujen käynnistäminen tuotti kuitenkin suuria vaikeuksia. Toiselle siirtokomissiolle helmikuussa 1942 antamassaan selonteossa saksalaiset ilmoittivat, että sellaisilla alueilla, joissa suomalaisasutus oli vähäistä ja hajallaan, koulujen avaaminen tuotti suomenkielisten opettajien puutteen vuoksi suuria vaikeuksia. Rannikkoalueilla venäläistyminen oli taas mennyt niin pitkälle, että suurin osa suomalaislapsista osasi puhua vain venäjää eikä tarvetta suomenkielisen opetuksen antamiseen ollut. Mikäli kansakouluopetus aloitettaisiin suomenkielellä, pitäisi opetusta antaa suomenkielisenä vanhemmillekin ikäluokille, mihin silloin ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia.

Toukokuulta 1943 antamassaan raportissa pastori Juhani Jääskeläinen vahvisti tilannekuvan seuraavasti:

Murheella on todettava, että inkerikkojen venäläistyminen jatkuu venäläisten koulujen ja opettajien, venäläisten pappien, venäläisen sanomalehdistön ja kirjallisuuden ja venäläisen virkamiehistön vaikutuksesta. Voitanee sanoa, että kuluneena keväänäkin kaikki inkerikkolapset kävivät venäjänkielistä kansakoulua. Venäläisiä pappeja (maallikoista leivottuja) on ollut runsaasti, niinpä Volossovon piirissä kuusi. Uskonnon opetus venäläisissä ja inkerikkokouluissa on ollut venäläisten pappien tehtävänä (saaneet pitää 2 tuntia viikossa).

Niinpä Kattilan (Kotlyn) piirissä suomenkielinen väestö ei halunnut suomenkielistä opetusta kansakoulussa, koska suomenkielisen koulun käynneillä ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä venäjänkielisiin keskikouluihin. Alueen 15 koulusta 13 koulussa suomalaiset opettajat antoivat opetusta venäjänkielellä ja kahdessa koulussa opettajat olivat venäläisiä.

Suomalaisasutuksen sydänalueilla oli tilanne lohdullisempi, vaikka esim. Volossovon piirissä oli tuohon aikaan eli keväällä 1943 1'062 suomalaisesta oppilaasta vain 200 oppilaalle pystytty järjestämään suomenkielistä opetusta kuudessa koulussa lähinnä opettajain puutteen ja opetusmateriaalin vuoksi. Suomalaisvoittoisessa Hatsinan (Krasnogvardeiskin) piirissä oli käynnissä 36 suomenkielistä, 24 venäläistä ja 4 sekakoulua ja Krasnoje Selon piirissä 12 käynnissä olevasta koulusta oli 8 suomenkielistä ja kolme venäläistä koulua sekä yksi suomalais-venäläinen koulu.

Kaikkialla oli pulaa suomalaisista opettajista. Heistä oli osa karkotettu Inkeristä jo ennen sotia ja osa heistä oli joutunut venäläisten mukana näiden perääntyessä Leningradiin. Suomalaisia opettajia oli kulkeutunut lukuisasti myös Viroon tai siirretty Saksaan, siitä päätellen, että Virosta ja Saksasta Suomeen siirrettyjen joukossa oli runsaasti opettajia. Opettajien siirtymistä pois kotiseuduiltaan ei sitonut heidän kotitilansa kuten muuta väestöä.

Kouluja ei monin paikoin voitu aloittaa, koska käytettävissä ei ollut lainkaan suomenkielisiä lukukirjoja ja kaikesta muustakin koulumateriaalista oli huutava puute.

Suomalaisten siirtoviranomaisten kiireisimpänä tehtävänä olikin koulukirjojen ja muun opetusmateriaalin hankkiminen. Inkerin kansakouluille valmistettiin Suomessa oma lukukirja, jottei koulujen aloittaminen kirjapulan vuoksi olisi syksyllä 1943 enää lykkääntynyt. Järjestelyjä vaikeutti aluksi se, että saksalaiset sotilasviranomaiset halusivat raamattuja lukuunottamatta tarkastaa kaiken Inkeriin lähetettävän suomalaisen kirjamateriaalin ja lehdet. Nopeasti päästiin kuitenkin sopimukseen siitä, että Helsingissä oleva saksalaisten päämaja tarkastaa kirjat ja lehdet, ja hyväksymisen jälkeen ne voidaan jakaa Inkerin kouluille sekä Viron ja Inkerin inkeriläis-leireille ja sotilaspappien ja muiden inkeriläiskylissä kävijöiden mukana suoraan luettavaksi.

Hatsinan toimiston tehtäväksi jäi valvoa, että uusia kansakouluja valmistauduttiin käynnistämään syksyllä mahdollisimman paljon, mikäli opettajavoimia ja kirjoja saatiin hankituksi. Päävastuun koulujen käynnistämisestä kantoi turkulainen kansakouluntarkastaja Antti Hämäläinen, joka oli saatu kouluhallitukselta väestönsiirtoasiain keskustoimiston käyttöön. Hän oli itsekin alkuaan inkeriläinen.

Opettajapulan poistamiseksi ja opetuksen tason vahvistamiseksi siirtokomissio esitti, että Suomesta lähetettäisiin Inkeriin useita opettajia, jotka valvoisivat ja ohjaisivat opetusta Inkerin kouluissa yliopettajan ominaisuudessa. Toivottuja opettajavoimia ei Suomesta kuitenkaan pystytty irrottamaan eivätkä saksalaiset sotilasviranomaisetkaan olleet hankkeelle myönteisiä.

Suomalainen siirtokomissio esitti saksalaisille sotilasviranomaisille myös, että inkerikko- ja vatjalaislapsia alettaisiin syksystä 1943 alkaen venäjän sijasta opettaa yksinomaan suomenkielellä. Tähän liittyen herätettiin myös kysymys siitä, eikö Inkerissä syksystä 1943 olisi voitu Itä-Karjalan tapaan aloittaa suomalainen keskikoulu kiinnostuksen lisäämiseksi suomalaista kouluopetusta kohtaan.

Näitä kysymyksiä ei virallisissa portaissa ehditty käsitellä loppuun, puhumattakaan siitä, että niitä olisi ehditty toteuttaa ennen kuin lisääntyneet sotatoimet keskeyttivät kaikki suunnitellut siviilielämän vakiinnuttamiset.

Sen sijaan riittävien ja oikeaan henkeen kasvatettujen opettajavoimien saamiseksi suomenkielisiin kansakouluihin järjestettiin Inkeriin 6 – 7 viikkoa kestävät suomenkieliset opettajakurssit. Heeresgruppe Nordin komentaja kenraali-sotamarsalkka Küchler hyväksyi tämän 4.6.1943 päivätyllä kirjeellään. Asiasta saatiin myöhemmin Berliinistä moitteita, sillä kysymys ei Berliinin mukaan kuulunut sotilasviranomaisten päätösvallassa oleviin asioihin. Sotilasviranomaisten luvalla kurssit kuitenkin käynnistettiin ja ehdittiin myös toteuttaa.

Tarkastaja Antti Hämäläinen sai tehtäväkseen kurssien järjestämisen ja hän toimi niin tarmokkaasti, ettei väestönsiirtoasiain keskustoimistokaan aina ollut perillä kaikista järjestelyistä. Kurssin sisäänpääsytutkinto suoritettiin 13.7.1943, johon oli saanut kutsun 141, lähinnä keskikoulutason nuorta. He olivat pääasiassa Antti Hämäläisen valitsemia. Sisäänpääsytutkintoon saapui kuitenkin vain 60 pyrkijää, enimmäkseen nuoria naisia. Syyksi pyrkijäin vähäisyyteen ilmoitettiin, etteivät paikalliset sotilasviranomaiset olleet saaneet tietoonsa Heeresgruppe Nordin komentajan suostumusta kurssin pitämiseen eikä kursseille kutsuttuja sen vuoksi haluttu vapauttaa työpalvelusta. Tämä koski erityisesti nuoria miehiä, joita tarvittiin työpalvelutehtävissä sotilasyksiköissä. Miehiä yritettiin saada vapaaksi myös armeijan palveluksesta, mutta huonolla menestyksellä.

Kurssit kuitenkin toteutettiin ja sisäänpääsytutkinnossa Antti Hämäläistä avusti Hatsinan toimiston koko henkilökunta luutnantti P. Savolaisen johdolla. Sisäänpääsytutkintoon suullisen kuulustelun lisäksi kuului ainekirjoitus ja laskutehtäviä. Kurssille hyväksyttiin 48 oppilasta. Hylkääminen johtui pääasiassa vaillinaisesta suomenkielen taidosta. Hyväksytyt saivat todistuksen, jonka perusteella he voivat hakea vapautuksen työpaikoistaan. Kursseille otettiin oppilaita myöhemminkin, jos vapautus työpaikasta järjestyi ja hakija läpäisi sisäänpääsytutkinnon.

Opettajakurssit pidettiin Spankkovan kirkonkylässä ja avajaiset tapahtuivat 15.7.1943 Spankkovan sodan jäljiltä melko hyvin säilyneessä ja asujamiston siihen mennessä lähes entiselleen korjaamassa kirkossa.

Opettajakurssin kokeiluluonnetta kuvaa, että johtajan, tarkastaja Antti Hämäläisen, joka opetti uskontoa, pedagogiikkaa ja yhteiskuntaoppia, lisäksi Suomesta saatiin vain kolme muuta opettajaa. Heistä sotilasvirkailija J. Ahtinen-Karsikko opetti suomen ja saksan kieltä ja lotat T. Hämäläinen laulua ja I. Laurinen maantietoa.

Koulurakennuksen puutteessa kurssi pidettiin Spankkovan kirkossa. Oppilaat sen sijaan asuivat taloissa kirkonkylässä ja lähikylissä Dubitsassa ja P. Pornitsassa. Kursseilla oli yhteisruokailu, mutta sen ajan ruokapulan vuoksi kurssilaisten piti ruoan parantamiseksi saada Helsingistä saakka määräraha lisäperunoiden ja maidon ostoon.

Opettajakurssin aikaansaaminen osoitti kuitenkin, kuinka vakavasti Suomen viranomaisten taholta paneuduttiin suomenkielisen kouluopetuksen parantamiseen Inkerissä. Ehkä ajateltiin, että opettajakurssi voisi olla alkuna Kolppanan seminaarin käynnistämiselle, sillä kurssin opettaja, sotilasvirkailija ja lehtori J. Ahtinen-Karsikko oli Kolppanan seminaarin entinen johtaja.

Kolppanan seminaaria ei kuitenkaan enää ollut, vaan venäläiset olivat polttaneet sen perääntyessään. Sillä oli suomen kielen ja suomensukuisen kulttuurin vaalinnassa ollut kuitenkin niin merkittävä asema, että kun sen perustamisesta (1863) tuli syksyllä 1943 kuluneeksi 80 vuotta, järjestettiin Inkeriin suuret juhlallisuudet.

Kolppanan seminaarin 80-vuotisjuhlat olivat viimeiset suomenkieliset kulttuurijuhlat Inkerissä, ennen kuin taistelut vyöryivät Inkerin yli keväällä 1944 ja lopullisesti sinetöivät suomenkielisen opetuksen loppumisen Inkerissä.

Vaikka rintamalinjan läheisiä kyliä lisääntyneiden sotatoimien vuoksi jatkuvasti tyhjennettiin, ei niistä osattu ennakoida tulevia tapahtumia. Ne eivät ainakaan vaikuttaneet Inkerin kouluolojen suunnitteluun. Hatsinan toimiston raporteissa ilmenee, että Kolppanan seminaarin 80-vuotisjuhlien jälkeenkin käytiin useita neuvotteluja saksalaisten sotilasviranomaisten kanssa kouluoloja koskevista kysymyksistä. Neuvotteluissa sovittiin, missä uusia kansakouluja voitaisiin avata, ja suunniteltiinpa koulun avaamista eräissä rintamakylissä, joista väkeä ei vielä oltu päästetty siirtymään pois. Neuvotteluja opettajien irrottamiseksi työpalvelusta opettajatehtäviin ja heidän saamiseksi aloitetuille opettajien kursseille jatkettiin edelleen.

Niinkin myöhään kuin 15.9.1943 tuli Tallinnasta Hatsinaan kuorma-auto tuoden kirjoja Inkerin kouluille jaettavaksi. Kuorma-autolla jaettiin koulukirjoja Ropsun piiriin vielä 28.9.1943 ja Volossovoon, Kattilaan ja Soikkolaan 1.10.1943 minkä lisäksi inkeriläispataljoonaan ilmoitettiin samanaikaisesti lähetetyn kirjoja – ajankohtana, jolloin rintamakylistä yhä suurempia väestömääriä vyöryi sotatoimia pakoon Hatsinaan ja muille risteysasemille.

Inkeriin Kohdistuva Muu Valistustoiminta

Inkerin kansa oli ollut tietämätön neuvostovallan ulkopuolisista asioista niin kauan, että sen tiedonhalu vapaampien olojen koittaessa oli tyydyttämätön. Erityisesti suurilla kokoamisleireillä Inkerissä ja Virossa, joissa väki joutui oleskelemaan pitempiä aikoja, lukemisen tarve oli suuri ja sinne hankitut kirjat ja lehdet kuluivat kansan käsissä nopeasti loppuun.

Myös saksalaisten työleireillä Inkerissä kaivattiin erityisesti suomalaisia lehtiä. Kirjallisuus- ja lehtipyyntöjä tuli runsaasti myös inkeriläisten sijoituspaikoilta Virosta, kun tuli tiedoksi vapaammat lehtiyhteydet Suomen ja Viron välillä.

Viron siviiliviranomaisten ja Saksan sotilasviranomaisten kanssa saatiin aikaan sopimus siitä, mitä lehtiä Viroon ja Inkeriin sai lähettää ja mitä lehtiä sai oma-aloitteisesti tilata. Tällaisina hyväksyttyinä lehtinä olivat Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi sekä pääasiassa vapaakappaleina jaettu Inkeri-lehti.

Lehdistöstä muodostui se väline, jonka avulla hajonneet perheet alkoivat etsiä toisiaan tai saivat tietonsa kyliensä väestön kuljetuksista ja sijoituspaikoista. Olivatko he entisillä kotikonnuillaan, siirrettyinä lännemmäksi Inkeriin tai Viroon taikka siirtyneet jo Suomeen. Tiedonvälitys pelasi ihmeen tehokkaasti. Naapurit ilmoittivat toisilleen saaneensa tietää sitä ja sitä sukua sijoitetun sinne ja sinne tai siirtyneen Suomeen. Tuhansiin nousi se kirjeiden määrä, mikä väestönsiirtoasiain keskustoimiston toimesta välitettiin Virossa ja Inkerissä oleville omaisille tai Saksan armeijassa palveleville miehille. Järjestelmä ulottui aina Saksaan siirrettyihin inkeriläisiin asti.

Tässä tiedon saannin tarpeessa ilmeni selvästi, kuinka vähän Inkerissä ja Virossa asuvat inkeriläiset todella tiesivät Suomesta – käytännöllisesti katsoen ei mitään. Se oli ymmärrettävää, sillä inkeriläisille oli vuosikymmeniä syötetty Suomi-vastaista propagandaa ja tuo 'vihollisen' propaganda jatkui eri kanavia myöten senkin jälkeen, kun saksalaiset olivat valloittaneet Inkerin.

Tämän vuoksi katsottiin, että inkeriläisten siirron yhteydessä ja jo ennen siirron varsinaista alkamista tuli heidän keskuudessaan harjoittaa tehokasta valistus-, tiedotus- ja koulutustoimintaa: lisää tietoutta Suomesta ja sen taloudellisista ja yhteiskunnallisista oloista sekä levittää oikeita tietoja siitä, millaiset kansalliset ja heimolliset siteet vallitsivat Suomen ja Inkerin suomalaisten välillä, inkeroiset ja vatjalaiset mukaanluettuina. Valistustoiminta tuli ulottaa inkeriläisiin Inkerissä ja niille muille alueille Virossa ja Saksassa, joihin inkeriläisiä oli siirtynyt tai siirretty.

Inkeriläisiin kohdistettu valistus- ja tiedotustoiminta oli katsottava myös välttämättömäksi propagandatoiminnaksi inkeriläisten Suomeen siirron vuoksi, mikäli siirtoon tai evakuointiin jouduttaisiin. Niin Pelkosen komission kuin Jääskeläisen raporttien mukaan väestöllä, joka oli säilyttänyt kotinsa ja eli riittävän kaukana rintamalinjasta, ei ollut suurtakaan halua ja valmiutta jättää kotiseutuaan ja siirtyä Suomeen. Inkeriläiset kuvittelivat saavansa takaisin aikaisemmin omistamansa maat ja pääsevänsä viljelemään niitä omistajina kieltäytymällä noudattamasta venäläisten evakuointikäskyä ja pakenemalla metsiin saksalaisten saapuessa. Sen sijaan maanomistuksesta ja itsenäisen maanviljelyselinkeinon harjoittamisesta Suomessa ei oltu annettu mitään varmuutta. Kotiseudun jättäminen ilman pakottavaa tarvetta ei yleensä luonnistu missään.

Tällainen propagandavalistus oli hoidettava erittäin taitavasti ja hienovaraisesti, ettei missään vaiheessa syntyisi käsitystä, että Suomi olisikin syypää inkeriläisten karkottamiseen kotiseudultaan.

Inkerin kansalle piti tulla selväksi, että Suomi tuli auttamaan heitä hädän hetkellä. Suomi kutsui heitä vuosisatojen takaiseen kotimaahan ja varasi heille mahdollisuuden siirtyä Suomeen sodan jaloista nälkää, kurjuutta ja sodan tuhoa pakoon. Kuitenkin vain, jos he sitä itse tahtoivat.

Vapaaehtoisuus Ehdoton Edellytys Inkeriläisten Siirrolle Suomeen

Saksalaisten sotilasviranomaisten heti Inkerin valloituksen jälkeen välittömästi tekemiä väestön siirtoesityksiä lukuunottamatta siirron vapaaehtoisuutta korostettiin molemmin puolin. 5. päivänä helmikuuta 1943 antamissaan toimeenpanomääräyksissä 12'000 inkeriläisen siirtämisestä Suomeen saksalaiset ottivat ensimmäiseksi säännöksi "siirto vapaaehtoinen". Tästä vapaaehtoisuudesta ja muista siirtoehdoista piti tiedottaa julkisesti toimeenpanomääräysten mukaan sekä Inkerissä että Virossa.

Suomen esitykseen inkeriläisten siirron laajentamiseksi 10'000 henkilöllä ja rintaman läheisyydessä olevilla siirtolaisilla saksalaiset vastasivat vahvistamalla verbaalinootillaan II D 2214 heinäkuun 16. päivänä 1943 kiinteät siirtoehdot, joita noudatettiin myöhemmin kaikissa inkeriläisten siirtoa koskevissa sopimuksissa. Ensimmäisenä ehtona nootissa oli jälleen siirron vapaaehtoisuus. Lisäyksenä kohdassa oli vain, että siirtoon pyritään saamaan kokonaiset perheet.

Suomen myöhemmin tekemiin esityksiin otettiin aina samanlainen siirron vapaaehtoisuutta koskeva maininta. Ulkoasiainministeriö pyysi silloin palveluksessaan olevalta lakitieteen tohtori Erik Castrénilta asiasta lausunnon. Lausunnossaan Castrén toteaa, että vallatun alueen siviiliväestön oikeusasemaa koskeva pääsäännös on maasotaohjesäännön 46 artiklassa, jossa terotetaan velvollisuutta kunnioittaa mm. perheen kunniaa ja oikeuksia, yksityisten henkilöiden henkeä ja yksityistä omaisuutta, jota viimeksimainittua ei ole lupa edes takavarikoida. Saman ohjesäännön 43 artiklan mukaan valtaajalla on kuitenkin sekä oikeus että velvollisuus ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin palauttaakseen ja turvatakseen vallatulla alueella yleisen järjestyksen ja julkisen elämän noudattamalla tällöin, mikäli suinkin mahdollista, vallatulla alueella voimassa olevia lakeja. Tarkasteltuaan asiaa laajalti ja selostettuaan miten siviiliväestön suojelua koskevia säännöksiä oli sovellettu edellisessä maailmansodassa, Castrén totesi:

Mikäli siirto tapahtuu vapaaehtoisesti eli siis asianomaisten henkilöiden suostumuksella, voidaan siihen tietenkin ryhtyä. Edellä selostetut maailmansodanaikaiset tapaukset kuitenkin osoittavat, etteivät kolmannet valtiot yleensä ole taipuvaisia uskomaan tällaisten siirtojen vapaaehtoisuuteen.

Väestönsiirtovaltuuskunnalle ilmoitettiin kokouksessa 18.3.1943 Saksan suostuneen 12'000 inkeriläisen siirtoon lähinnä Virosta ja selvitettiin siirron varalta suoritetut valmistelut, leirien varaukset, laivojen vuokraukset. Se lausui yksimielisenä kantanaan, että 'vapaaehtoisuuden pohjalla olisi mahdollisimman paljon väestöä saatava siirtymään ja niin pian kuin mahdollista*.

Inkeriläisten siirron toteutuessa eri vaiheissa oli kuhunkin vaiheeseen saatava Suomen hallituksen eli valtioneuvoston erillinen suostumus. Tallinnassa 6.10.1943 saksalaisten kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen valtioneuvostolle ilmoitettiin saksalaisten tarkoituksena olevan kuukauden kuluessa siirtää koko 150'000 – 200'000 nouseva siviiliväestö pois Inkeristä – väestöön laskettiin silloin kuuluvan vielä noin 35'000 inkeriläistä ja noin 800 vatjalaista. Valtioneuvosto teki kulkulaitosministeriön esityksestä 8.10.1943 päätöksen, että "Suomen taholta ollaan valmiit vastaanottamaan ne Inkeristä ja Virosta evakuoitavat suomalaiset ja vatjalaiset, jotka vapaaehtoisesti haluavat Suomeen tulla ja jotka valtiollinen poliisi hyväksyy".

Valtioneuvoston päätöksen johdosta ulkoasiainministeriö lähetti 15.10.1943 väestönsiirtoasiain keskustoimistolle kirjeitse seuraavia ohjeita.

Ulkoasiainministeriö haluaa tässä yhteydessä erityisesti painottaa, että puheenaolevan siirtymisen pitäminen täysin vapaaehtoisena, kunkin yksityisen vapaasta tahdosta riippuvana, on mitä tärkeintä, jottei siirrosta tulevaisuudessa aiheutuisi maallemme ja ehkä inkeriläisille itselleen vaikeuksia. Tätä silmällä pitäen on siirtyminen Suomeen pidettävä tarkoin erillään saksalaisten evakuointitoimenpiteistä. Virossa olevan siirtokomission olisi myös, samalla kun se tekee kullekin siirtolaiselle selväksi siirron vapaaehtoisuuden, huolehdittava siitä, että se tarpeen tullen kunkin kohdalta voi luotettavasti todistaa siirtymisen tapahtuneen vapaaehtoisesti.

Väestönsiirtoasiain keskustoimistolle siirron vapaaehtoisuuden periaate oli alusta alkaen selviö. Sitä osoittaa se, että jo toisen siirtokomission tutustumis- ja tarkastusmatkan aikana 26.2. – 6.3.1943 Viroon siirtyneille inkeriläisille lähetetyssä kutsussa korostettiin siirron vapaaehtoisuutta. Tohtori Vilho Helanen oli maaliskuun alusta 1943 nimitetty Tallinnan toimiston päälliköksi eli suomalaisen siirtokomission johtajaksi Virossa ja Inkerissä. Ensimmäisenä toimenpiteenään hänellä oli kutsun lähettäminen Viroon siirretyille inkeriläisille, kun siirron ensi vaiheen piti koskea nimenomaan heitä. Kutsu lähetettiin Viron sisäministeriön välityksellä, koska ministeriöllä oli kaikkien Viroon siirtyneiden inkeriläisten osoitteet.

Vain jos asianomainen vastasi myöntävästi kutsussa tehtyyn kysymykseen virolaiset viranomaiset järjestivät vapaan kuljetuksen Kloogan leirille. Myöntävä vastaus kutsuun oli myös edellytys pääsyyn Suomeen siirtyvien kortistoon ja kuljetukseen suomalaisilla laivoilla.

Koska ensimmäisen siirtovaiheen aikana Viroon sijoitetuista noin 16'000 inkeriläisestä kutsua noudatti vain 10'561 henkilöä, lähetettiin samanlainen kutsu syksyllä uudelleen. Ilmoittautumisaika oli tuolloin 15.10.1943. Kutsussa kerrottiin lisäksi, että siihen mennessä oli Suomeen siirretty jo kolmattakymmentätuhatta inkeriläistä ja kaikki olivat tulleet onnellisesti perille.

Ulkoasiainministeriön kirjeen jälkeen väestönsiirtoasiain keskustoimisto painatti välittömästi anomuskaavakkeita Suomeen pääsyä varten ja kehotti tohtori Helasta

'ryhtymään toimenpiteisiin, että jokainen Suomeen siirtyvä täyttää mainitun anomuksen, kuitenkin niin, että mies voi anomuksen tehdä vaimonsa ja alle 15 -vuotisten lastensa puolesta. Kuka mainittua anomusta ei täytä, häntä ei ole pakoitettava Suomeen lähtemään. Anomusten täyttäminen tapahtuu parhaiten siten, että anomuksia jaetaan inkeriläisille ja kun heidät laitetaan laivaan on heidän vastaanottajalle luovutettava allekirjoittamansa anomus. Anomusten käyttö on heti otettava käytäntöön. Anomuskaavakkeita on eri pakettina lähetetty Kloogan leirille.'

Helanen pani heti määräyksen täytäntöön ja tiedottaessaan siitä keskustoimistolle ilmoitti samalla määränneensä, että Kloogan leirille näkyviin paikkoihin ja Paldiskin satamaan laivalaitureille johtavien teiden varsille oli pystytettävä siirron vapaaehtoisuudesta tiedottavia tauluja.

Inkeristä Suomeen siirtymään halukkaiden kohdalla noudatettiin samanlaista vapaaehtoisuusperiaatetta.

Kun huhtikuun puolivälistä 1943 lähtien alkoi satamäärin rintama-alueella tai sen läheisyydessä Inkerissä asuvia inkeriläisiä pyrkiä länteen, muodostui Hatsinan toimistostamme se portti, jonka kautta inkeriläisillä oli mahdollisuus päästä Suomeen ilmoittautumalla virallisesti Hatsinan toimistossa ja täyttämällä anomuskaavake. Saksalaiset sotilasviranomaiset hyväksyivät järjestelmän, mutta valvoivat tarkoin, missä järjestyksessä pakolaiset saivat Suomeen lähteä. Tällaisia vapaaehtoisia Suomeen pyrkijöitä oli huhtikuun loppupuolella

  • päivittäin loputtomat jonot, ja esim.
  • 27.4. kirjattiin 450,
  • 29.4. 350,
  • 2.5. 580,
  • 3.5. 650,
  • 4.5. 883 ja
  • 5.5.1943 1'050

Suomeen lähtijää. Ilmoittautujien määrä jatkui seuraavina viikkoina 300 – 700 henkilön päivävauhdilla.

Lähtöön halukkaat olivat pääosin kylistä, joissa siviiliväestö ei pystynyt enää asumaan ja oleskelemaan sotatoimien ja jatkuvien pommitusten vuoksi. Tällaisia seutuja olivat Järvisaaren, Tosnon, Venjoen, Hietamäen ja Ropson piirit. Suuri osa kylien asukkaista oli jo joutunut siirtymään kodeistaan Hatsinan ympäristökyliin, mutta päästäkseen siirtymään Suomeen tuli kaikkien ilmoittautua Suomen viranomaisille Hatsinan toimistossa ja anoa pääsyä Suomeen. Muussa tapauksessa evakuointisuunta saattoi olla mikä tahansa, useimmiten etelä, Baltian maat tai Saksa.

Paine väestön siirtämiseksi rintaman lähialueilta länteen oli niin suuri, että vapaaehtoisena siirtona siirtyi 18. Armeijakunnan alueelta Suomeen 11'489 inkeriläistä, ennen kuin saksalaiset lokakuun puolivälissä päättivät tyhjentää koko Inkerin siviiliväestöstä, ja Inkerin pakkoevakuointi alkoi.

Mitä laajemmiksi väestönsiirrot rintamalinjan läheisyydestä muodostuivat, sitä tärkeämmäksi tuli oikean tiedon antaminen väestölle Suomesta. Kun tietoutta Suomesta siihen mennessä olivat kirkollisten tehtäviensä ohella antaneet vain sotilaspastorimme, joutui tätä tehtävää hoitamaan nyt Hatsinan toimiston koko henkilökunta. He joutuivat vierailemaan niissä kylissä, joissa tiedettiin väestön lähtevän tai saksalaisten sen pakkosiirtävän. Heidän tehtävänään oli ilmoittaa Suomen valmius vastaanottaa evakkotielle joutuvat heimolaisemme.

Tietoutta Suomesta pyrittiin antamaan kaikissa joukkotilaisuuksissa, joissa inkeriläisiä oli läsnä. Jokaisen siirtokuljetusjunan lähtiessä Hatsinasta pidettiin lähtiäisjuhla, jossa hengellisen ohjelman lisäksi kuvailtiin Suomea ja olosuhteita siellä. Suurempien kuljetusten lähtöjuhlallisuuksissa oli mukana edustajia väestönsiirtoasian keskustoimistosta, useimmiten professori Kaitera itse ja tohtori Helanen Tallinnasta. Näillä matkoillaan he osallistuivat myös muihin inkeriläistilaisuuksiin eri puolilla Inkeriä, ja niissä oli aina runsaasti kuulijoita. Raporteissa kerrotaan useista tilaisuuksista, joissa kuulijoita oli 200 – 1'000, mutta löytyy myös mainintoja, jolloin yleisömäärä oli 1'500 – 2'000.

Professori Kaiteran matkat apulaisineen olivat samalla tärkeitä inkeriläisten siirtoon liittyviä neuvottelumatkoja saksalaisten Viranomaisten kanssa.

Inkeriläisistä Tiedottaminen Suomessa

Inkeriläisten siirron käynnistyessä tarvittiin valistusta ja tiedotusta myös Suomen kansalle, jonka enemmistö ei ollut tietoinen Inkerin kansan hädästä eikä oloista Inkerissä. Siirron alkamisesta, sen laajuudesta ja tulevista suunnitelmista ei voitu julkisesti kuitenkaan kertoa, koska ne liittyivät sotatapahtumiin. Kiellettiinpä eräässä vaiheessa kaiken avun hakeminen inkeriläisille ulkomailta, ettei siirto olisi tullut kansainvälisen lehdistön käsiteltäväksi.

Väestönsiirron edistyessä pitemmälle ja inkeriläisten sijoitusvaiheen alkaessa oli saatava Suomen kansan hyväksyminen ja ymmärtämys siirrolle, sillä silloisissa sotaoloissa ja vaikean elintarvikepulan aikana jokaista uutta väestöryhmää katsottiin karsaasti. Inkeriläisten siirron jatkuessa ja siirron perusteiden selvitessä Suomen kansa alkoi omaksua käsityksen, että sen velvollisuutena oli pelastaa Inkerin veljeskansa tuhoutumasta sodan pyörteisiin. Suomen miesten ollessa rintamalla oltiin onnellisia, että korvaavaksi työvoimaksi, erityisesti maaseudulle, saatiin siviiliväestöä ja samaa heimoa.

Tällainen suopea vastaanotto vieraaseen maahan saapuville inkeriläisille pakolaisille olisi ollut hyvin tärkeä ja heille elämänuskoa antavaa. Vastaanotto sijoituspaikoissa oli useimmissa tapauksissa hyvä ja myönteinen, mutta Venäjältä tulleina inkeriläisiä pidettiin liian usein ryssinä ja jopa orjina. Tästä aiheutui inkeriläisille murhetta ja mielipahaa ja väestönsiirtoasiain keskustoimistolle saapui satoja ja tuhansia kirjeitä, joissa valitettiin kohtelua ja asumisolosuhteita.

Noiden moninaisten valistus- ja tiedotustehtävien hoitaminen Inkerissä sekä Suomessa olevien inkeriläisten valmisteleminen sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntajärjestelmään vaati, kuten muillakin siirtoon liittyvillä toimialoilla, asiantuntevaa ja keskitettyä asiain hoitoa. Nuo tehtävät keskitettiin väestönsiirtoasian keskustoimistolle; sen valistustoimistolle.

Oli onnekasta, että valistustoimiston päälliköksi heti inkeriläisten siirron alkaessa saatiin päämajan tiedotusosastolta jo silloin tunnettu kansanrunouden tutkija filosofiantohtori, dosentti, kapteeni Martti Haavio.

Martti Haavio toimi toimistopäällikkönä ensi vaiheessa heinäkuun loppuun 1943, mutta jo siihen mennessä hän sai luoduksi ne menetelmät ja periaatteet, joilla tuo monitahoinen valistustehtävä toteutettiin. Martti Haavio palasi valistustoimiston päälliköksi uudelleen lokakuun alusta 1943 ja jatkoi tehtävässään helmikuun loppuun 1944, jolloin hän jatkoi organisaatiomuutoksen yhteydessä valistusasiain hoitamista valistus- ja sijoitustoimistoksi muuttuneessa sisäasiainministeriön siirtoväenasiainosastossa.

Suuri merkitys inkeriläisille valistuksen ja Suomi-tietouden levityksessä oli Inkerin Liiton julkaisemalla Inkeri-lehdellä, jonka päätoimittajana Martti Haavio toimi. Inkeri-lehti oli niitä harvoja suomalaisia julkaisuja, joita saksalaiset sallivat rajoituksitta levitettävän Inkerissä ja Virossa. Ensimmäisen numeron kuitenkin vasta sen jälkeen, kun saksalaiset olivat tarkastaneet sen saksankielisen käännöksen.

Inkeri-lehdessä käsiteltiin Suomen, Karjalan ja Inkerin historiaa ja kuvattiin Karjalan ja Inkerin omistuksesta käytyjä taisteluja. Siinä kuvattiin Suomen silloisia oloja ja niiden kehitystä sekä itsenäisyyden merkitystä Suomelle. Myös Suomen ja Neuvostoliiton välisestä sodasta 1939-40 oli kirjoituksia runsaasti ja käynnissä olevaa sotaa kuvattiin sotatapahtumien myötä. Lehdessä oli runsaasti Inkerissä aikaisemmin asuneiden pappien ja opettajien kertomuksia ja tervehdyksiä sekä Suomeen muuttaneiden inkeriläisten vaikutelmia ja kokemuksia.

Inkeriläisasiaa ajettiin julkisuudessa Suomessa siten, että vietettiin Inkeri-päivää, lehdistössä oli asiaa koskevia kirjoituksia ja inkeriläisten hyväksi järjestettiin raha- ja vaatekeräyksiä, joihin monet kansalaisjärjestöt kuten Martat, Lotta Svärd, seurakunnat, ylioppilasjärjestöt jne. osallistuivat. Suurimpana henkisenä tukena uusille maahan saapuville siirtolaisille olivat kuitenkin Suomeen vuosina 1918 – 20 siirtyneet inkeriläiset, sillä lähes kaikilla siirtolaisilla oli jo ennestään ainakin kaukaisia sukulaisia Suomessa.

Laajatoimisen valistustoimiston palveluksessa oli lisäksi kansaopiston johtaja, maisteri, luutnantti Eero Hietakari, jonka tehtävänä alkuaan oli inkeriläisten yleisopetuksen järjestäminen sijoitusleireillä ja sijoituspaikkakunnilla. Inkeriläisten päästyä sijoituspaikkakunnillaan normaalisti suomalaisiin kansakouluihin keskittyi Hietakari inkeriläisten nuorten ammatti- ja erityiskoulutuksen ohjaamiseen ja erikois- ja täydennyskurssien järjestämiseen eräille ammattiryhmille, kuten opettajille ja sairaanhoitajille. Martti Haavion poissa ollessa Eero Hietakari toimi valistustoimiston päällikkönä lyhempiä tai pitempiä aikoja, aina tilanteesta riippuen. Marraskuun alusta 1943 lukien Eero Hietakari siirtyi suunnittelemansa esiseminaarikurssin johtajaksi omaan Pitkälahden kansanopistoonsa. Kurssilla oli tarkoitus valmistaa inkeriläisiä opettajia kelvollisiksi suomalaisiin seminaareihin.

Toimistosihteereinä valistustoimistossa toimivat maisteri, myöhemmin fil.tohtori, Sulo Haltsonen, joka samalla oli Inkeri-lehden toimitussihteeri, ja kansakoulunopettaja A. Metiäinen, jolle kuului mm. kerhotoiminnan ja yleisen valistus- ja viihdetoiminnan järjestäminen inkeriläisten leireillä Suomessa. Sekä Haltsonen että Metiäinen olivat aikaisemmin Suomeen siirtyneitä inkeriläisiä.

INKERILÄISTEN SIIRRON TOTEUTTAMINEN

Inkeriläisten siirron alkamisen edellytyksenä oli Saksan valtakunnanhallituksen suostumus 12'000 inkeriläisen siirtämisestä Virosta ja Inkeristä Suomeen. Sitä odoteltaessa oli määrättyihin käytännön valmisteluihin jo ryhdytty. Hangon vastaanottoleiri perustettiin jo tammikuun puolivälissä 1943. Kuun loppupuolella selostettiin siirtoa varten suoritettuja valmistelutoimenpiteitä väestönsiirtovaltuuskunnalle ja saatiin niille sen hyväksyminen. Kun Saksan suostumus helmikuun alussa tuli, perustettiin välittömästi Lohjan, Loimaan, Oitin, Tampereen ja Hyvinkään karanteenileirit, joiden toiminnan ja vastaanottokapasiteetin katsottiin silloin riittävän suunnitellun tasoiselle siirtovauhdille.

Siirto Alkaa Kloogalta

Siirron aloittamista Kloogalta kiirehti se, että Kloogan leirillä olevien yli 1'500 inkeriläisen, joista pääosa oli lapsia ja vanhuksia, olot ja terveys olivat jatkuvasti huolestuttavia. Hatsinan toimiston päällikön, kapteeni Kaiteran, ennen siirron alkamista leiristä antama lausunto oli tilannetta kuvaava.

Leiriläisten pääosan muodostivat alastomat lapset ja puolipukeissa olevat naiset. Mieliala leiriläisten keskuudessa oli erittäin toivorikasta Suomeen pääsyyn nähden.

Käytännön toimenpiteisiin siirron aloittamiseksi, eikä edes Kloogalla tapahtuviin valmisteluihin, voitu kuitenkaan ryhtyä ennen kuin toinen inkeriläisten väestönsiirtoa valmistelemaan lähetetty komissio 26.2. – 6.3.1943 välisenä aikana oli käynyt neuvottelunsa Viron siviilihallintoviranomaisten ja Heeresgruppe Nordin, 18. Armeijakunnan ja sen alaisten Inkerissä olevien sotilasyksiköitten luona ja sopinut käytännön järjestelyistä ja toimenpiteistä.

Saksan valtakunnanhallituksen suostumus inkeriläisten siirtoon koski Virossa ja Inkerissä olevia inkeriläisiä. Viron kenraalikomissaari Litzman edellytti, että enemmistö siirrettävistä olisi Inkeristä, kun taas sotilasviranomaiset vaativat, että koko siirrettävä määrä oli otettava Virosta. Sotilasviranomaisten kanta oli määräävä, joten siirto aloitettiin Kloogalta ja se jatkui Virosta vapaaehtoisesti Suomeen siirtyvillä inkeriläisillä.


Kapteeni Juho Tirranen, joka määrättiin Kloogan leirin päälliköksi 1.3.1945, ei aikaillut toimenpiteissään. Ensimmäinen tehtävä oli koota leirin suomalainen esikunta. Vaikka kenraalikomissaari Lizmanilta oli saatu lupa pitää Kloogalla johtajan lisäksi vain kahta lääkäriä ja kahta lääkintälottaa, oli Tirranen maaliskuun loppuun mennessä koonnut toimistoonsa tohtorien Katri Korhosen ja Saara Nopolan sekä lääkintälottien Kettusen ja Heinämaan lisäksi sielunhoitajaksi pastori Reino Ylösen ja valistusohjaajaksi lotta Maria Virolaisen. Kloogan toimistoon kuuluivat myös Valpon kuulustelijat luutnantit Kaukoniemi ja Kuosmanen sekä yksi tai kaksi autonkuljettajaa, joista pisimpään leirillä ja Inkerissä toimivat autonkuljettajat Holma, Niemi ja Kemppi. Väestönkirjausta, kirjanpito-ja muita toimistotehtäviä varten palkattiin leirillä olevia inkeriläisiä, pääasiassa opettajia.

Seuraavana tehtävänä oli selvittää leirin suuruus ja se tapahtui väestönkirjauksen avulla eli täyttämällä jokaisesta täysi-ikäisestä inkeriläisestä tai perheestä väestökortti. Inkeriläisten henkilötodistusasiakirja, joka laadittiin kahtena kappaleena mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, useimmiten ennen Suomeen kuljetusta Kloogalla, seurasi siirtolaisia heidän kaikissa vaiheissaan Suomessa. Toinen kappale lähetettiin keskusrekisteriä varten keskustoimistoon.

Ensimmäiseen laivaukseen mennessä saatiin leirillä olevat kirjatuksi ja heidän määränsä nousi 1'420 henkeen, joista miehiä oli 147, naisia 450, poikia 474 ja tyttöjä 348. Kloogan leirin palveluskuntaan perheenjäsenineen kuului lisäksi 251 henkilöä. Paldiskin leirin hoitohenkilöstöön vastaavasti 161 henkilöä. Paldiskin leirillä olevassa inkeriläisten vanhainkodissa asui 108 henkilöä ja Pölkkylän leirin rakennuksia oli hoitamassa 23 inkeriläistä. Kloogan leirikokonaisuudessa (Klooga-Paldiski-Pölkkylä) oli inkeriläisiä siirron alkaessa kaikkiaan 1'963. Leirien henkilökunnan runsauden ymmärtää, kun muistaa, että niissä oli runsaasti venäläisiä sotavankeja ja evakuoituja.

Leiriläisten keskuudessa suoritettiin välittömästi tiedustelu Suomeen haluavista ja vain 12 henkilöä ilmoitti haluavansa pysyä toistaiseksi Virossa. Syynä useimmiten oli, että toinen aviopuoliso oli venäläinen. Leirillä olevilta saatiin samalla tiedot heidän Suomessa olevista sukulaisistaan, joille lähetettiin viesti saapuvista inkeriläisistä. Virossa olevien inkeriläisten saaman yleisen kutsun lisäksi lähetettiin leirillä olevien Virossa työskenteleville lähiomaisille tieto lähiaikoina tapahtuvista kuljetuksista Suomeen, jotta he voisivat siirtyä Suomeen samanaikaisesti leirillä olevien omaistensa kanssa.

Leirillä olevilta saatiin lisäksi tiedot heidän Saksassa olevista omaisistaan. Nämä tiedot lähetettiin ulkoasiainministeriön välityksellä Berliinin-lähetystöllemme. Lähtijöiltä saatiin myös tietoja heidän Saksan armeijassa ja saksalaisten työpalvelussa olevista omaisistaan. Näiden tietojen perusteella tehtiin esityksiä heidän vapauttamiseksi armeijasta ja työpalvelusta, jotta he sovitun perhekokonaisuus-periaatteen mukaisesti olisivat päässeet siirtymään Suomeen yhdessä perheensä kanssa.


Valmistelut olivat nyt niin pitkällä, että ensimmäinen laiva saattoi lähteä 29.3.1943. Lähtevä ryhmä valittiin pari päivää aikaisemmin ja perheiden päät kutsuttiin toimistoon, jolloin annettiin ohjeet rahojen luovuttamisesta, matkatavaroiden pakkauksesta ja muusta valmistautumisesta. Lähtöpäivänä lähtijät saivat aamiaisensa jo kello 5, kello 5.30 alkoi luettelon mukainen asettautuminen vaunuihin Kloogan asemalla. Lähtö Paldiskiin tapahtui kello 6.30 ja kello 7.30 saavuttiin Paldiskiin, jossa laivaus kesti kello 8.30:een saakka. Laivaan nousseet tarkastettiin laadittujen luetteloiden mukaan, ja aluksi oli jokaiselle jaettu numeroitu nimi- ja osoitelappu, joka oli erityisesti tarpeen orpolapsille Hangon vastaanottajia varten. Laivauksen jälkeen antoivat suomalaiset siirtoviranomaiset ja saksalais-virolaiset valvojat jokaisesta lähetyksestä luovutuspöytäkirjan allekirjoitettavaksi. Tavarat toimitettiin laivaan jo edellisenä päivänä ja poliisi tarkasti ne. Tavaroita kertyi kuhunkin lähetykseen alkuaikoina yksi vaunulastillinen.

Laivauskäytäntö pysyi lähes samanlaisena, kunnes yllättävät väestökuljetukset Inkeristä kesän mittaan, ja sittemmin Inkerin evakuointikuljetukset, aiheuttivat poikkeavia järjestelyjä.

Ensimmäisen kuljetuksen suoritti s/s Aranda päällikkönään merikapteeni Sulo Sammalkorpi. Lähtö tapahtui kello 10.45 29. maaliskuuta 1943. Lähtöä olivat seuraamassa kenraalikomissaari Litzman, tohtori Schott kenraalikomissariaatista ja johtaja Neggo Viron sisäasiainministeriöstä sekä koko suomalaisen siirtokomission henkilökunta tohtori Helasen johdolla.

Ensimmäisen kuljetuksen vahvuus oli 302 henkilöä: 43 miestä, 118 naista, 81 poikaa ja 60 tyttöä.

Toinen kuljetus tapahtui jo 2.4.1943 ja kuljetukset jatkuivat säännöllisesti kahden tai kolmen päivän väliajoin. Kun s/s Suomi aloitti kuljetukset 9.4.1943, oli päiviä, jolloin kaksikin lähtölaivausta sattui samaksi päiväksi. Kuljetukset käsittivät huhtikuun puoliväliin mennessä lähes yksinomaan Kloogan leirillä olleita ja heidän Viron maaseudulta kutsuttuja lähiomaisiaan. Vasta tällöin alkoi Viron inkeriläisille lähetetyn Suomeen kutsun perusteella saapua väkeä Kloogalle.

Inkerin siirtoväen muutto Virosta Suomeen jatkuikin sopimuksen mukaisesti tasaisena virtana niin, että laivakuljetukset touko-kesäkuun aikana jatkuivat suunnitellun 1'000 – 2'000 hengen viikkovauhdilla hiljentyäkseen loppukesästä siten, että eräinä viikkoina ei ollut yhtään laivakuljetusta. Rintaman läheisyydestä Inkerissä kotinsa jättämään joutuneita oli kuitenkin yhä enemmän ja paine Suomeen pääsyyn kasvoi. Ensimmäisenä merkkinä tästä paineesta ja Leningradin rintamakylien vaarallisuudesta asua oli se, että Järvisaaren Kelkkalan kylästä oli Kloogalle 13.3.1943 tullut 65 henkilön ryhmä, joka siirtyi viidennellä laivalla 10.4. Suomeen.

Huhtikuun loppuun mennessä oli Kloogalta Paldiskin kautta lähetetty edelleen Hankoon 14 laivakuljetuksessa yhteensä 4'408 henkeä, joista miehiä oli 807, naisia 1'688, poikia 963 ja tyttöjä 950. Kloogan leirin tyhjennys onnistui niin hyvin, että kuukauden lopussa 30.4.1943 leirillä oli kuljetusta Suomeen odottamassa, Virosta ja Inkeristä tulleet siirtolaiset mukaanlukien, vain 74 henkilöä, kunnes uudet saapumiserät täyttivät leirin jälleen.

Kloogan leiritoiminta mukautui joustavasti tähän vastaanotto-välitysleiriosaansa. Leirillä toiminut kansakoulu, jossa opettajina oli inkeriläisiä opettajia, lopetettiin huhtikuun puolivälissä oppilaiden puutteessa, kun lapset oli siirretty Suomeen. Viron- ja saksankielen opetus oli lopetettu jo 15.3., ja opetuskielenä oli yksinomaan suomi. Koulun tilalle perustettiin leirille 50-paikkainen lasten päiväkoti niitä lapsia varten, joiden vanhemmat eivät jostain syystä välittömästi lähteneet Suomeen. Kouluikäisille annettiin pari kolme tuntia päivässä opetusta suomenkielessä ja kirjoituksessa.

Erityistä huomiota tässä vaiheessa kiinnitettiin valistustoimintaan. Mahdollisimman usein pyrittiin pitämään erilaisia juhlatilaisuuksia ja leiriajan päätteeksi lähtiäisjuhla. Leirin kulloisenkin johtajan, leirin pastorin ja valistusohjaajan puheiden lisäksi oli yhteislaulua, lausuntaa ja muuta musiikkiohjelmaa. Ohjelmissa esiintyi leirin muu henkilökunta ja usein mm. tohtori Nopola, monet lotat ja terveyssisaret sekä laulajana Virossa ja Inkerissä kauimmin ollut autonkuljettaja A. Kemppi. Myös Paldiskissa poikenneiden suomalaisten sotalaivojen miehistö viihdytti lauluillaan ja soitollaan leiriläisiä. Milloin väestönsiirron johtaja Kaitera tai joku muu keskustoimiston johtava virkamies oli käymässä leirillä, esiintyivät he puhujina. Tilaisuuksissa oli yleensä runsaasti väkeä, juhlapaikat aina täynnä, ja usein kirjattiin yli 1'000 hengen osanottajamääriä.

Ehkä vielä tärkeämpiä olivat hengelliset tilaisuudet, joita pastori Ylönen tai leirillä käymässä olleet muut pastorimme järjestivät. Oli kirkkojuhlia, hautausmaajuhlia, hengellisiä laulutilaisuuksia, kastetilaisuuksia, ja pyhinä oli säännöllisiä kirkonmenoja. Hartaustilaisuuksia pidettiin myös asuinparakeissa ja laivoissa - useitakin tilaisuuksia ennen kuljetusten lähtöä. Kuulijoita oli yleensä niin paljon kuin tilat sallivat, useita satoja. Koska inkeriläiset olivat uskonnollisia ja hartaita kuulijoita, oli veisuu voimakasta ja väki osallistui Herran ehtoolliselle runsaslukuisena. Tilaisuuksissa jaettiin lapsille aapisia ja aikuisille virsikirjoja ja Uusia testamentteja. Lähes jokaiseen tilaisuuteen vanhemmat toivat lapsiaan kastettavaksi, joten kastettujen määrä Kloogalla nousi useihin satoihin. Eräässä kastetilaisuudessa 16-vuotias poika tuli itkusilmin pyytämään, että hänet kastettaisiin. Äiti oli kuollut ja isä oli kommunisti ja poika oli jäänyt kastamatta. Seuraavana päivänä hänen piti lähteä Suomeen eikä hän voinut tehdä sitä kastamattomana.

Siirtokuljetukset Inkeristä Käynnistyvät

Kevään ja kesän kuluessa kasvoi Inkeristä tulleiden osuus Suomeen siirtyneiden joukossa. Tosin Hatsinan toimiston henkilökunnan saapuessa 31.3.1943 toimipaikkaansa ilmoitti Hatsinan komendantti Majuri Sperling välittömästi, ettei Inkeristä saada evakuoida yhtään inkeriläistä ennen kuin Virossa olevat 12'000 inkeriläistä on siirretty Suomeen. Edellisenä päivänä oli Tuutarin kylästä rintamalinjan välittömästä läheisyydestä siirretty kuitenkin noin 200 Inkerin suomalaista Hatsinan leirille tarkoituksena sijoittaa heidät ympäristön tyhjentyneisiin kyliin. Leirirakennuksena oli sijoitusta odoteltaessa jokin navettarakennus, jossa ei ollut lattiaa eikä lämmityslaitteita ja jossa lapset odottivat kylmästä väristen ruokaa ja lämmintä. Suomalaiset esittivät tällöin, että koko ryhmä lähetettäisiin välittömästi Kloogan leirille, mihin saksalaiset yllättäen suostuivat. Ryhmä lastattiin vaunuihin jo 2.4.1943. Vaunu saapui perille Kloogaan seuraavana päivänä.

Käyntinsä yhteydessä Siwerskajassa 18. Armeijan esikunnassa kapteeni Kaitera oli neuvottelukumppaniltaan majuri Jeaningenilta saanut tietää, että rintamalinjan välittömässä läheisyydessä olevien kylien asukkaat tullaan evakuoimaan kauemmas länteen, jolloin Inkerin suomalaiset saavat, jos niin haluavat, siirtyä Kloogan leirille Suomeen siirrettäväksi. Muut kansallisuudet siirretään taaemmas 10 km:n etäisyyteen rintamalinjasta. Krasnoje Selossa everstiluutnantti Gauselta saatiin puolestaan luettelo, josta ilmeni Krasnoje Selon, Ropsun ja Innolowan alueen kylien evakuoitavia suomalaisia olevan 7'740. Tästä päätöksestä alkoivat rintamalinjan läheisyydestä lännemmäksi siirrettyjen inkeriläisten joukkoilmoittautumiset Hatsinan toimistollemme, ja yhä lukuisammat inkeriläisiä kuljettavat junat suuntasivat kulkunsa Inkeristä kohti Kloogaa ja Paldiskia.

Inkeriläisten siirron käynnistyessä käytiin samanaikaisesti jatkuvia neuvotteluja saksalaisten kanssa siirron laajuudesta, tarpeellisuudesta ja jatkamisen ajankohdasta. Neuvottelut saattoivat koskea myös yksityisiä siirtotapahtumia, erillisiä inkeriläisryhmiä ja jopa yksityisiä perheitä tai henkilöitä. Suomalaiset, tarkemmin sanoen suomalainen siirtokomissio, teki tarpeen vaatiessa yhä uusia esityksiä inkeriläisten olosuhteiden parantamiseksi ja heidän oikeuksiensa ja etujensa turvaamiseksi. Ensimmäisessä siirtovaiheessa hyväksyttyjä periaatteita ja toimintamuotoja voitiin lähes sellaisenaan noudattaa myös evakuointivaiheen aikana.

Jo huhtikuun alkupuolella 1943 18. Armeijakunnan esikunnasta ilmoitettiin, että suunniteltu rintamalinjan läheisyyden tyhjentäminen aloitetaan 20.4. Kun alueen tyhjentäminen tapahtui saksalaisten sotilasviranomaisten vaatimuksesta ja toimesta, toteutettiin se usein niin, että väki koottiin rintamalinjalta suoraan saksalaisten ylläpitämälle Hatsinan leirille. Siellä Hatsinan toimiston henkilökunnalla oli mahdollisuus tiedottaa oloista Suomessa. Kun Hatsinan ympäristökyliin oli rintamakylistä jo aikaisemmin siirtynyt runsaasti evakuoituja, alkoi kuukausia kestänyt Suomeen pyrkijöiden ilmoittautumistulva heti tiedon levitessä Hatsinan toimiston avaamisesta 9.4.1943. Yksistään huhti-toukokuussa kirjattiin tällaisia hakemuksia 10'411.

Hatsinan toimistossa oli touhua ja liikettä, kun vaikeimmissa olosuhteissa asuvat kävivät yhä uudelleen tiedustelemassa pääsymahdollisuuksia Suomeen. Inkeriläiset kävivät purkamassa huolensa toimistomme henkilökunnalle.

Mej omat on jo Suomessa. Ettäk työ voisi järjestää, jot myö piästäs lähtemää seuraavassa salonassa? – Voisittak työ saaha meil Pirsan (saksalainen työvoimatoimisto) paperin? Mänisimmä Suomeen, a Pirsa ei lase.

Liikuttavan pyynnön esitti kerran eräs äiti, joka oli lapsineen jo saanut muuttoluvan Suomeen. Hänellä oli mukanaan hiljainen, arantuntuinen nainen. Äiti pyysi hartaasti:

Koittakaa suaha tälle muuttolupa. Hiä on mei rist'äiti. Eihä myö mite rist'äitii jätetä tänne vellasii (venäläisten) vällii.

Ainaista anomusten kirjoittamista, matkoja inkeriläiskyliin ja neuvotteluja saksalaisten sotilasviranomaisten kanssa oli Hatsinan toimiston työ. Toimisto sai myös lukuisia kirjeitä, joista esimerkkinä Puskinin rajonin Koussulan kyläläisten kirje:

Suomen hallitukselle Inkerinmaan asukkailta.
Anomus.

Me Inkerinmaan asukkaat, Koussulan kylä, Puskinin rajoni, Leningradin alue, pyydämme Suomen hallitusta, että ottaisitte meidät Suomen maan asukkaiksi siirtämällä meidät asumaan Suomeen. Olemme asuneet 1,5 vuotta 7 km rintamasta, nimittäin siitä alkaen, kuin saksalaiset valloittivat paikkakuntamme. Olemme saaneet paljon kärsiä tämän sodan vuoksi koska kaikki elintarpeemme ja kotieläimemme ovat tulleet armeijan kautta ryöstetyiksi.

Elintarpeiden hankkimiseksi olemme jo menettäneet kaikki muutkin tavaramme, kuten vaatteet ja jalkineet. Tämän vuoden maaliskuun 14. p:nä on meidät siirretty kotikylästämme pois Taitsan Laagereihin. Käymme siellä työssä torfitehtaalla, mutta toimeentulo on huono, sillä ne elintarpeet, jotka maksetaan työstämme, eivät meille riitä.

Nykyinen asuinpaikkamme osoite on seuraava: Taitsan torfitehdas, Krasnoje Selon rajoni, Leningradin alue. (Saksan kielellä): Torfwerk, Taizy, bei Krasnogwardeisk.

Pyydämme, ettei Suomen hallitus kieltäisi pyyntöämme.

Halukkaiden nimiluettelo:
luettelossa 37 nimeä, joista 4 miestä.

Huhtikuun 12 p:nä v. 1943
Koussulan kylän siirtolaiset.

Kirjeet käytettiin neuvotteluaineistona paikallisten viranomaisten kanssa ja lähetettiin samassa tarkoituksessa Tallinnaan tai suoraan Helsinkiin.

Kun mitään varmuutta pääsymahdollisuuksista Suomeen ei aluksi voitu luvata, 'on moni huokaissut syvään ja kyynel silmissä poistunut toimistosta', luki Hatsinan toimiston raportissa 9.4.1943. Raportti jatkuu arvostelevaan sävyyn:

On välttämätöntä, että hallituksen taholta vihdoinkin ryhdytään nopeasti ja tarpeeksi tarmokkaisiin toimenpiteisiin sen inkeriläisen kansanosan pelastamiseksi, mikä vielä pelastettavissa on. Täältä käsin on asioita mahdoton järjestää. On saatava Saksan ja Suomen hallitusten välillä aikaan sopimus, jonka mukaan kaikki vapaaehtoisesti haluavat pääsevät siirtymään Suomeen. Kun kerran Suomessa koetetaan kaikella tavalla pelastaa jokainen ihmiselämä antamalla sille syntymästä saakka tarpeellista hoitoa ja ravintoa, miksi ei samalla innolla suhtauduta siihen tuhansien suomalaisten pelastamiseksi, jotka asuvat eteläpuolella Suomenlahden, jotka ovat samaa lihaa ja verta kuin mekin, mutta jotka ajanoloon olosuhteitten pakosta tulevat sortumaan nälkään, kurjuuteen ja orjuuteen. Miksi ei vuosi sitten, kun siihen tarjottiin tilaisuus, ojennettu vastaanottavaa kättä sille heimolle, joka yksin oli neljännesvuosisadan ajan joutunut taistelemaan suomalaisuuden puolesta ja siitä huolimatta säilyttänyt suomalaisuuden puhtaimpana. - Kukaan ei myöskään halua ottaa omalletunnolleen niitä kuuttatuhatta inkeriläistä, jotka viime vuoden aikana kuolivat täällä nälkään ja kurjuuteen.

Alkutilanteen vaikeuksista huolimatta Hatsinan toimiston henkilökunta teki uhrautuvaa valistustyötä Hatsinasssa ja sen ympäristökylissä. Myös rintamakyliin, kuten Venjoen alueen kyliin, tehtiin jopa viikkoja kestäviä valistusmatkoja. Matkat ulottuivat myös Hatsinasta etelään ja länteen oleville inkeriläisalueille kuten Liisilään, Koprinaan, Spankkovaan, Kupanitsaan, Moloskovitsaan, Jaamaan ja Novasolkaan saakka, jonne rintamakylistä oli lähetetty perheitä, ryhmiä ja jopa kokonaisia kyliä. Kloogan toimisto hoiti Kosemkinan alueen kylien valistustoiminnan. Ryhmäkäyntien johdossa oli usein tarkastaja Antti Hämäläinen, jonka päätehtävänä oli Inkerin kouluolojen järjestäminen, mutta hän esiintyi myös ahkerasti järjestettyjen juhlatilaisuuksien puhujana. Tilaisuuksissa oli aina runsaasti väkeä, käytännöllisesti katsoen koko kylä. Vastaanotto oli ystävällistä, vieraanvaraisuus suurta ja kiinnostus Suomea kohtaan voimakasta.

Tämän 'rauhallisen' ajan olosuhteista Inkerissä antaa mielenkiintoista valaistusta Heljä Hovin kertomus. Kuvaus on erityisenä osoituksena inkeriläisten rakkaudesta suomalaisia kohtaan.

Kesällä ja alkusyksystä kuljetukset sujuivat jokseenkin suunnitelmien mukaan. Meille jäi aikaa tutustua paremmin moniin inkeriläisperheisiin. Saimme usein vierailukutsuja heidän koteihinsa. Saimme nauttia inkeriläisten ystävällisyydestä ja Vieraanvaraisuudesta, joka oli ylitsevuotava. Kun saavuimme taloon, oli valmiiksi katettu ruokapöytä odottamassa. Ja minkälainen pöytä. Kukkuroillaan herkkuja: ihanaa leipää, monenlaisia piirakoita, maitorahkaa, hyytelöä, marjakiisseliä. Kuitenkin ainoat ruokatarvikkeet olivat oman pellon jyvät ja perunat, yhden lehmän vähäinen maito ja muutaman kanan munat. Kauppojahan ei ollut eikä juuri mitään ostettavaa missään. Kun sanoimme, ettemme millään voisi ottaa vastaan näin suuremmoista kestitystä, emäntä sanoi: 'Tok'ha myö laitetaa, ku kerran satiin Suomest vieraita'.

Inkeriläiset eivät itse tulleet kestipöytään. He istuivat kauempana ja juttelivat. Kuulimme monta riipaisevaa toisinaan hauskaakin tarinaa. Paaritsan emäntämme kertoi, kuinka koko perhe oli karkoitettu Uraliin, jossa he olivat olleet kolme vuotta pakkotöissä. Sodan melskeessä he olivat päässeet karkaamaan ja palattuaan löytäneet kotinsa raunioina. Nyt kolme poikaa oli Venäjän rintamalla, isä vangittuna. Hänestä he eivät tienneet mitään. Äiti asui kolmen tyttärensä kanssa naapurin pienessä mökissä. Emäntä, 14 lapsen äiti, sanoi: 'A ennen ain sanoin, jot paljon pittää leipää paistaa. Nyt ei ole kelle paistaa'. Hän kertoi kaiken tyynesti, ilman katkeruuden häivääkään. Hän hymyili kertoessaan. Lopuksi hän sanoi: 'Ku viel sen päivän näkis, jot piäsis Suomee joulukirkkoo. Muusta en niin välittäiskää'.

Kun tykistöpommitukset ulottuivat tuhoisina myös Hatsinaan ja sen ympäristökyliin, ilmoittautui Suomeen lähtijöiksi runsaasti myös Hatsinan paikallista väestöä. Saksalaiset eivät kuitenkaan antaneet heille siirtolupaa, vaan lähtijöiksi Suomeen saatiin kirjata vain ne, jotka olivat joutuneet jättämään kotinsa rintama-alueella. Lisäehtona saksalaiset vaativat, että lähtijän tuli olla taloudellisesti hädänalaisessa asemassa, minkä kylänvanhimman tuli todistaa. Luvan Suomeen lähtöön saivat myös ne perheet, joiden omaiset Virosta ja Kloogan leiriltä olivat jo siirtyneet Suomeen. Tällaisia lähtöön oikeutettuja oli 19.4.1943 mennessä kirjattu 650 henkilöä ja luettelo jätetty majuri Sperlignille. Muille sadoille halukkaille jouduttiin ilmoittamaan, että heidän pääsynsä Suomeen yritetään järjestää myöhempänä ajankohtana.

Pitkänäperjantaina 23.4.1943, jolloin toimisto oli suljettuna, kävi majuri Sperling yllättäen ilmoittamassa, että ne 650 inkeriläistä, joista hänelle oli jätetty luettelo, saadaan siirtää Suomeen. Lähdön Hatsinasta piti tapahtuman viimeistään 5.5.1943. Lupailmoitukset lähtijöille lähetettiin ja väkeä alkoi saapua leirille. Lähtijöiden kontrolli oli kuitenkin näin aluksi äärimmäisen tarkkaa, sillä saksalaiset halusivat myös rekisteröidä jokaisen muuttajan ja tarkistaa, että lähdön edellytyksiä oli noudatettu. Niinpä Sperling ei hyväksynyt erään kaksihenkisen perheen lähtöä, kun kävi selville, että perheeseen kuuluvat huollettavat isovanhemmat oli tarkoitus jättää edelleen Inkeriin. Myös lähtijöiden lääkärintarkastuksesta pidettiin tiukasti kiinni ja kun suomalaista lääkäriä ei Hatsinaan vielä tuolloin ollut tullut, suoritti lääkärintarkastuksen saksalainen lääkäri.

Lähtijöitä alkoi saapua leirille jo 30.4. ja aamulla 2.5. oli saapunut 149 henkeä ja iltaan mennessä lähtijöiden määrä oli noussut 580 henkeen. Hatsinan vastaanottoleirin huollosta vastasivat saksalaiset. Ensimmäistä Suomeen lähetettävää ryhmää varten saksalaiset olivat puhdistaneet ja lämmittäneet majoitustilat ja varanneet kaikille lähtijöille saunassakäyntimahdollisuuden ja suurentaneet ruoka-annoksia. Mieliala leirillä oli korkealla 'johtuen osaksi kauniista kevätilmasta ja tiedosta, että huomenna tulee lähtö', kuten leirin raportissa sanottiin. Junan kuormaus päästiin aloittamaan sovitun mukaisesti 5.5.1943 aamulla ja juna lähti kohti Paldiskia kello 12.00 kapteeni Toron johtaessa tätä ensimmäistä vapaaehtoiskuljetusta.

Tapaus oli niin merkittävä, että professori Kaitera Helsingistä ja tohtori Helanen Tallinnasta olivat saapuneet lähtijöitä saattamaan. Käyntinsä yhteydessä he neuvottelivat majuri Sperlingin kanssa jatkokuljetuksista, joille saatiin vahvistus 18. Armeijakunnan esikunnasta neuvotteluissa eversti Deyhlen ja majuri Jeaningin kanssa. Asian luonteeseen näissä siirtokysymyksissä kuului, että oltiin neuvottelukosketuksissa myös alueen Gestapon päällikkön Dr. Isselhorstin kanssa.

Kloogan leirin raportista 2. – 8.5.1943 puolestaan ilmenee, että 'Paldiskin leirille saapui 6.5.1943 Hatsinan toimiston lähettämänä 615 siirtolaista. Virolaiset lääkärit tarkastivat saapuneet ja järjestivät heille saunoituksen sekä vaatteiden höyrytyksen'. Siirtokuljetusten raskaudesta ja sen tragiikasta antaa oikean kuvan Kloogan leirin henkilökuntaan kuuluvien lottien kertomus ryhmän saapumisesta Paldiskiin.

Idästä on juuri saapunut pakolaisjuna. Härkävaunuista vyörytetään tavarakääröjä laivan ruumaan, mattoihin ja säkkeihin sullottuja pölyisiä, muodottomia tavaramöykkyjä, joihin omistajan nimi on kirjoitettu suomeksi ja venäjäksi. Niitä viskellään armottomasti. Junan toiselta puolelta purkautuvat ihmiset. Virkailija huutaa nimen ja matkasta väsyneet ihmiset marssivat laivaan perhekunnittain. He kantavat olallaan paketteja ja riiputtavat kädessään kahvipannua tai astiakoria. Heiveröiset kalpeat lapset käsivarrellaan, suurempia kädestä taluttaen Inkerin äidit kulkevat kohti outoa, pelottavaakin tulevaisuutta.

Ensimmäisen kuljetuksen tullessa Inkerin inkeriläisten tietoon saavutti Suomeen lähtijöiksi ilmoittautuneiden määrä Hatsinan toimistossamme ennätyslukemat: 4.5.1943'803 ja 5.5.1943 1'050 henkilöä. Tilanne koko keski-Inkerissä, eikä enää vain rintaman läheisyydessä, oli muuttunut vaaralliseksi. Majuri Sperling ilmoitti 7.5.1943 jälleen, että rintamavyöhykkeeltä tullaan lähipäivinä siirtämään yhteensä 2'733 inkeriläistä Hatsinaan lähetettäväksi Suomeen. 54. Armeijakunnan tuli hoitaa kuljetukset Hatsinaan. Seuraava kuljetus rintama-alueelta tapahtui jo 13.5.1943 ja tämä 686 henkilön ryhmä lähetettiin Paldiskiin 17.5.1943. Terveyssisar Anni Tukia oli kuljetuksessa ryhmän mukana.

Toimiston työskentely oli tuohon aikaan kovin raskasta ja vaarallista. Toimiston raportista 11.5.1943 ilmenee, että 'vihollisen tykistötuli oli tavallista voimakkaampaa koko päivän ja osumat hajosivat ympäri kaupunkia. Kuolleiden luku kaupungilla noin 50 henkilöä'. Uhrien lukumäärä lähenteli pari päivää myöhemmin jo sataa. Tykistötulellaan venäläiset valmistelivat syksyksi suunnittelemiaan suurempia sotatoimia. Se sai inkeriläiskylissä paljon vahinkoa aikaan ja väestön jättämään tykistötulen alaiset kylänsä. 18.5.1943 kävi Venjoen seurakunnan Ivanovan kylästä kylän starosta eli kylänvanhin mukanaan saksalaisten joukkojen edustaja pyytämässä, että kaikki sanotun kylän inkeriläiset pääsisivät heti lähtemään Suomeen, koska kylään kohdistuvan voimakkaan tykistötulen takia elämä siellä oli sietämätöntä. Siviiliväestö asui yöt ja päivät maakuopissa ja sotilaatkin olivat alkaneet jättää kylän. Majuri Sperling lupasikin, että kylän väestö evakuoidaan 25.5.1943 Hatsinan leirille, josta se sopivan kuljetuksen mukana lähetetään Paldiskiin.

Jo seuraavaksi päiväksi oli leirille kokoontunut jälleen junallinen Suomeen lähtijöitä. Kuormauksen aikana vihollisen ampuma kranaatti osui leirialueelle, jolloin viisi lähtijää sai surmansa ja kaksi haavoittui. Juna lähti kuitenkin liikkeelle kohti Paldiskin satamaa 685 matkustajineen. Junan lähtiessä kajahti lähtijöiden suusta voimakkaana Suomen laulu ja Nouse Inkeri.

Sadoittain aikaisemmin Suomeen lähtijöiksi ilmoittautuneita kävi päivittäin toimistossa tiedustelemassa Suomeen pääsymahdollisuuksia, kun elämä väliaikaisissa sijoituspaikoissa oli kurjaa elintarvikkeiden puutteen ja vihollisen alituisen tykistötulen takia. Moni perhe oli päivät kovassa työssä ja vietti yönsä kylmissä kellareissa. Jälleen kerran majuri Sperlingin kanssa 22.5.1943 käydyssä vakavassa neuvottelussa saatiin sovituksi että:

  • seuraava siirtolaislähetys on 27.5.1943, tällä kerralla Pleskaun (=Pskov=Pihkova) kautta, koska Narvan silta oli 21.5. tuhottu pommituksessa eikä suora yhteys ollut turvallinen;

  • Krasnoje Selon piirin Pendelovon, Kandokopsokinan, Riksevon, Kowrowon, Donin ja Seidenowon kylistä evakuoidaan välittömästi 400 henkeä Hatsinan leirille, koska siviiliväestön tappiot joka päivä olivat suuret;

  • Suomeen pyrkivien inkeriläisten luettelointia jatketaan vaikka työvoimaviranomaiset yrittävätkin estää paikallisen väestön lähdön alueelta;

  • 14-vuotiaat työpalveluun otetut nuoret saavat palata kotiseudulleen rippikoulunsa käynnin ajaksi ja saksalaiset ilmoittavat kaikkiin seurakuntiin suomalaisen lääkärin vastaanoton alkamisesta Hatsinassa.

Vain pari päivää myöhemmin suostuivat saksalaiset Oranienbaumin motin taistelulinjan välittömässä läheisyydessä olevien Tyrön seurakunnan neljän kylän asukkaiden Suomeen lähettämiseen, koska vihollisen alinomainen tykistötuli kohdistui kyliin. Saksalaisilla ei ollut myöskään varaa lykätä 27.5.1943 lähteväksi luvattua kuljetusta, sillä edellisenä päivänä oli leirille kokoontunut jo 1'045 Suomeen lähtijää. Koko seuraavan päivän kestäneen lastauksen jälkeen pääsi juna lähtemään 1'002 matkustajineen Pleskan kautta Paldiskiin. Rautatiekuljetusten vaarallisuutta osoitti, että kun inkeriläisjuna oli sivuuttanut Weimarin aseman, partisaanit räjäyttivät radan ja Weimarista 20 minuuttia myöhemmin lähtenyt tavarajuna suistui kiskoilta.

Tilinpäätöksenä huhti-toukokuun siirtokuljetuksista selviää Kloogan leirin viikkoraportista 23.5. – 30.5.1945, että laivakuljetuksia Paldiskista Hankoon oli kaikkiaan 51. Näissä kuljetuksissa oli siirretty Suomeen yhteensä 10'667 henkilöä, joista miehiä oli 2'058, naisia 4'375, poikia 2'078 ja tyttöjä 2'156. Kokonaislukuun sisältyi Inkeristä tulleita 2'567 henkilöä, joten Virosta Suomeen siirtyneitä inkeriläisiä, Kloogan leirillä olleet mukaan luettuina, oli 8'100.

Siirron yhä jatkuessa ja sopimuksen edellyttämän 12'000 henkilön määrän alkaessa täyttyä, mutta toisen edellytyksen, 8'000 työkykyisen siirtymisen, jäädessä selvästi saavuttamatta, teki väestönsiirtoasiain keskustoimisto jo huhtikuun puolivälissä ulkoasiainministeriölle esityksen siirron jatkamisesta yli sanotun 12'000 henkilön rajan. Perusteluina esitettiin, että sovitun siirtolaismäärän täyttyessä työkykyisiä henkilöitä saadaan siirrossa mukaan enintään 5'000. Toiseksi viitattiin siihen tietoon, että saksalaiset joutuvat rintaman läheisyydestä evakuoimaan noin 8'000 inkeriläistä, jotka olisi tarkoituksenmukaista siirtää suoraan Suomeen, koska Suomella niin kotimaassa kuin Virossa ja Inkerissä oli siirto-organisaatio valmiina.

Ulkoasiainministeriö hyväksyi ehdotuksen ja kehotti Berliinin-lähetystöä tekemään vastaavan esityksen Saksan Auswärtiges Amtille. Ministeriö perusteli kirjeessään siirron laajentamista siten, että 'sovittujen 12'000 lisäksi Suomeen siirrettäisiin 10'000 työkelpoista inkeriläistä sekä näiden työhön kelpaamattomat perheenjäsenet'. Yksityiskohtaisilla perusteluilla täydennettynä teki Berliinin-lähetystö verbaalinootillaan 13. päivänä toukokuuta 1943 vastaavan esityksen Auswärtiges Amtille.

»Taistelua» Siirtoinkeriläisten Oikeuksista

Diplomaattitasoinen toimeliaisuus oli tähän aikaan Vilkkaimmillaan. Siirron laajentuminen nimenomaan Inkeriin aiheutti paljon ongelmia. Rintaman välittömästä läheisyydestä evakuoitavien kylien asukkaat, jotka oli tarkoitus siirtää lännempänä oleviin tyhjentyneisiin kyliin, saivat yleensä ottaa mukaansa niin paljon omaisuutta kuin pystyivät mukanaan kuljettamaan, joskus vähäisen karjansakin. Pääasiassa he joutuivat kuitenkin myymään karjansa ja viljansa vielä kotipaikalleen jääville asukkaille tai saksalaisille sotilasviranomaisille armeijan muonaksi.

Rückwärtiges Armeegebiet 583:n alueella, johon Hatsina ympäristöineen kuului ja jonka komendanttina majuri Sperling oli, tuli 15.5.1943 voimaan inkeriläisten Suomeen siirtoa koskevat määräykset. Niissä lueteltiin yksityiskohtaisesti ne ryhmät, jotka olivat oikeutetut siirtoon ja joista majuri Sperling oli Hatsinan toimistolle jo aiemmin suullisesti ilmoittanut. Tuossa käskykirjeessä määriteltiin tarkoin Suomeen etuoikeutetusti lähtemään oikeutettuna "hätää kärsivän perheen" -käsite. Sillä tarkoitettiin perhettä, jossa on monta työkyvytöntä perheenjäsentä ja joka ei tule toimeen seuraavaan satoon asti. Siirtolaisista sai käskykirjeen mukaan työkykyisten osuus nousta enintään 20 – 25 %:iin. Opettajia oli toistaiseksi kielletty kokonaan lähtemästä Suomeen, koska heitä tarvittiin suomenkielisen koululaitoksen ylläpitämisessä. Tästä määräyksestä suomalaiset siirtoviranomaiset olivat samaa mieltä.

Ankarimmin rajoittivat kotiseudultaan poissiirrettyjen inkeriläisten oikeuksia uuden maatalousjärjestelmän määräykset, joiden mukaan kiinteistöjä haltuunsa saaneet saivat myydä omaisuutensa vain sellaiselle, joka oli saanut samanlaisen oikeuden. Kun ilman kiinteistöä olevia oikeuden saaneita oli vain vähän eikä kahta kiinteistöä saanut kukaan omistaa tai pitää hallussa, oli kiinteistöjen edelleen myyminen käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Irtaimen omaisuutensa saivat inkeriläiset sen sijaan vapaasti myydä, mutta sotatoimialueelta tuomansa karjan sai myydä vain sellaiselle paikalliselle maanviljelijälle, joka vapaaehtoisesti oli tarjoutunut myymään karjaa armeijalle teuraskarjaksi.

Tilanne elintarvikkeiden suhteen oli Hatsinan seudulla niin vakava, että käskykirjeessä kehotettiin kaikkia siirtolaisia, niin suomalaisia kuin venäläisiäkin, kotikylänsä jättäessään tai muuten paikkakunnalta toiselle siirtyessään tuomaan elintarvikkeita Hatsinaan siellä matkalla olevien tai sinne jäävien elämän helpottamiseksi.

Milloin tuollaisia rajoituksia viranomaisten taholta asetettiin tai vääryys taikka mielivalta kohdistui jotakin inkeriläiskylää tai -ryhmää kohtaan tai yksityiseen perheeseen, ryhtyi Hatsinan toimiston koko henkilökunta toimenpiteisiin inkeriläisten oikeuksien puolustamiseksi. Niin korkea-arvoista ja suurta sotaherraa ei Saksan Heeregruppe Nordissa ollut, etteivätkö Helanen, Kaitera, Nurmi, Tuuli ja Savolainen olisi uskaltaneet heille kirjoittaa tai käydä heidän puheillaan. Erityisesti Helasen toimet tuottivat yleensä myönteisiä tuloksia.

Käytäntö eri puolilla rintama-aluetta oli kovinkin erilainen. Joskus esiintyi joustamattomia ja sadistisiakin saksalaisia sotilasviranomaisia, jotka noudattivat saamiaan ohjeita tiukimman mukaan. Yleensä kaikitenkin saksalaiset sotilasviranomaiset toimivat suomalaisiin nähden joustavasti ja olivat valmiit auttamaan inkeriläisiä. Usein juuri ne, jotka virkansa puolesta olivat antaneet nuo ankarat säännökset, olivat ensimmäisiä antamaan niihin käytännössä lievennyksiä.

Suomalaisten taholta pyrittiin ymmärtämään saksalaisten tiukkaa järjestelmää. Muutenhan koko järjestelmällinen siirto ei silloisissa oloissa olisi pelannut, vaan väestön pakeneminen rintama-alueelta olisi saattanut muodostua hallitsemattomaksi ja seurauksiltaan tuhoisaksi ryntäykseksi. Valitettavaa vain oli, että inkeriläisten pääasuma-alueet olivat rintamalinjan välittömässä läheisyydessä tai muutoin pommitusten ja tykistötulen saavutettavissa ja juuri he joutuivat kärsimään niistä eniten.

Inkeriläisten Siirtoon Liittyvää Noottien Vaihtoa, Neuvotteluja Ja Sopimuksia

Berliinin-lähetystö oli esittänyt ulkoasiainministeriön kehotuksesta jo 17.3.1943 Auswärtiges Amtille verbaalinootilla, että Suomeen siirtyvä väestö saisi vapaasti myydä irtaimen omaisuutensa ja saada siten hankkimansa rahavarat clearingin välityksellä Suomessa ja Suomen rahana käyttöönsä. Perusteluinaan lähetystö viittasi paikallisviranomaisten asiasta käymiin neuvotteluihin ja toteamukseen, ettei siirrettävä väestö voi pitkän matkan ja vaikeiden kuljetusolosuhteiden vuoksi ottaa mukaansa huonekaluja, maataloustyökaluja, kotieläimiä tai suurempia viljamääriä, vaan heillä tulisi olla oikeus myydä ne lähtiessään. Siirtyessään Suomeen inkeriläisillä olisi silloin mahdollisuus hankkia itselleen myymänsä irtaimen omaisuutensa tilalle uusi. Verbaalinootissa esitettiin, että perheenpäällä tulisi olla oikeus vaihtaa Suomessa 1'000 RM, ReichsMark, ja jokaisella perheenjäsenellä 500 RM Suomen rahaksi. Tällä rahamäärällä perhe voisi Suomessa saada heti haltuunsa kohtuullisen käyttöomaisuuden.

Siirron alkamisesta lähtien oli käytännössä jouduttu soveltamaan rahojen luovutusmenettelyä, koska rahaa ei Saksasta eikä sen valloittamista maista saanut viedä ilman lupaa. Suomalaiset siirtoviranomaiset ja Viron saksalaiset hallintoviranomaiset olivat yksimielisiä siitä, ettei näin suuressa väestönsiirrossa asiaa voitu edes muulla tavalla hoitaa. Rahojen luovutusvelvollisuudesta kuittia vastaan sovittiin heti ensimmäisestä laivakuljetuksesta lähtien siinä uskossa, että ratkaisuille saadaan aikaan diplomaattitason hyväksyminen. Kuten sitten pitkällisten ja vaiherikkaiden neuvottelujen jälkeen heinäkuun puolivälissä 1943 tapahtuikin.

Odoteltaessa vastausta muihin avoinna olleisiin kysymyksiin diplomaattinen toimeliaisuus jatkui tiiviinä niin maiden välisellä kuin alueellisellakin tasolla. Tiiviimmin niitä käytiin Tallinnassa Saksan kenraalikomissariaatin ja Viron sisäasiainministeriön edustajain sekä Inkerissä saksalaisten sotilasviranomaisten ja Suomen neuvottelijain välillä.

Suomessa oltiin sitä mieltä, että ratkaisu avoinna olleisiin kysymyksiin saataisiin parhaiten tekemällä asiasta yhtenäinen kirjallinen sopimus. Viron kenraalikomissariaatti tuki ajatusta ja yhdessä pyrittiin sellaiseen ratkaisuun.

Tavallaan yllättäen ja ilmeisesti tavanomaisesta diplomaattikäytännöstä poiketen Saksan ulkoasiainministeriö antoi huhtikuun puolivälissä (16.4.) Suomen Berliinin-lähetystölle tiedoksi ehdotuksensa asiassa tarkoitetuksi nootiksi. Noottiehdotuksessa määriteltiin Saksan kannanotto inkeriläisten siirron keskeisiin periaatekysymyksiin. Siirron vapaaehtoisuutta ja perheiden kokonaisuutta koskevien edellytysten lisäksi noottiehdotuksessa esitettiin, että

  • siirtolaisilla on oikeus myydä sellainen irtain omaisuus, jota he eivät voi ottaa mukaansa. Kotieläimiä, maataloustyökaluja ja peltotuotteiden varastoja ei kuitenkaan saanut ottaa mukaan, vaan ne tuli tarjota saksalaisille viranomaisille ostettavaksi.

  • kaupasta saadun hinnan samoin kuin heillä muuten olevat varat siirtolaiset luovuttavat kuittia vastaan saksalaissuomalaiselle komissiolle. Maksetut varat siirretään saksalais-suomalaisen maksuliikenteen puitteissa Suomen hallitukselle, joka maksaa vasta-arvon siirtolaisille heidän saapuessaan Suomeen. Maksetuista varoista vähennetään siirrosta aiheutuneet kulut.

  • kaikki muut siirtolaisten varallisuusoikeudet paikkakunnalla, jotka he jättävät, ja vaatimukset sellaisiin oikeuksiin, erityisesti oikeus maansaantiin, raukeavat heidän jättäessään kotiseutunsa.

Ehdotuksen piti ilmeisesti olla vastaus niihin moniin nootteihin ja kyselyihin, joita Berliinin-lähetystö ulkoasiainministeriön toimeksiannosta oli tehnyt Saksan ulkoasiainministeriölle.

Ehdotuksen tultua tiedoksi valmistelut lopullisen väestön. siirtosopimuksen aikaansaamiseksi tiivistyivät ja nopeutuivat. Suomalaisten ja saksalaisten aikaisempiin neuvotteluihin pohjautuen laati Viro kenraalikomissariaatin osastopäällikkö Dr. Schott 3.5.1943 sopimusehdotuksen, jonka kahteenkymmeneen-neljään pykälään oli otettu kaikki ne säännökset ja toimenpiteet, joista kenraalikomissariaatin, Heeresgruppe Nordin ja sen alaisten sotilasviranomaisten sekä suoma

Ehdotuksen 1 pykälän mukaan Auswärtiges Amt ymmärtää täysin Suomen toivomuksen tämän Suomen kansanheimoon kuuluvan väestön siirtämiseksi Suomeen ja hyväksyy inkeriläisten joukkosiirron tietyillä ehdoilla.

Sopimusehdotuksessa esitettiin mm. säädettäväksi, että

  • Siirto ei koskenut niitä, jotka olivat Saksan puolustusvoimissa tai työskentelivät niiden apujoukoissa. Se ei koskenut myöskään maatalousväestöä, joka harjoitti itsenäistä maanviljelystä ja jonka ravintotuotanto oli joukoille välttämätöntä. Sen sijaan inkeriläiset, jotka sotatoimien tai aikaisemman neuvostovenäläisen hallinnon vuoksi eivät enää olleet kiinteästi asuvia tai joilla ei ollut käyttöä puolustusvoimien palveluksessa, erityisesti naiset ja lapset, tuli kiireellisesti siirtää Suomeen. Tämän väestöryhmän siirron esteenä ei saanut olla se, että perheen huoltaja joutui jäämään puolustusvoimien palvelutehtäviin. Huoltajilla oli kuitenkin oikeus myöhemmin tulla siirretyiksi perheensä luokse.

  • Virosta Suomeen lähtijöiksi ilmoittautuvien määräaika tuli rajoittaa 1 päivään heinäkuuta 1943. Suomen tuli lopettaa siirtotoimet Virossa ja rajoittua inkeriläisten siirtoon Heeresgruppe Nordin alueelta, eli tosiasiallisesti vain Inkeristä, Narvan alue tähän kuitenkin mukaanluettuna.

Inkeriläisten oikeutta omaisuuden myyntiin ja siten saatujen varojen luovuttamista ja vaihtoa koskevat säännökset sekä omaisuusoikeuksien menetyssäännökset siirron toteutuessa olivat Dr. Schottin ehdotuksessa täsmälleen samansisältöiset kuin Auswärtiges Amtin noottiehdotuksessa.

Uutta tohtori Schottin ehdotuksessa oli, että niiltä siirtolaisperheiden pääasiallisilta elättäjiltä, jotka Saksan puolustusvoimien hyväksi palvelemisen vuoksi olivat estyneet osallistumasta siirtoon, perheille tuleva tarpeellinen elatusapu maksetaan erikoistilille ja siirretään saksalais-suomalaisen maksuliikenteen välityksellä Suomeen siirtyneille omaisille.

Väestönsiirtoasiain keskustoimisto teki oman ehdotuksensa väestönsiirtosopimukseksi Saksan Auswärtiges Amtin ja Suomen ulkoasiainministeriön välille. Ehdotuksessa pyrittiin myös kokonaisvaltaiseen sopimukseen, ja se myötäilee suurelta osalta tohtori Schottin sopimusehdotusta. Suomen ehdotus poikkesi tohtori Schottin ehdotuksesta mm. siinä, että ne ryhmät, joita väestönsiirto ei koske, ilmaistiin väljemmin, jotta käytännössä olisi tulkinnanvaraa, Viron hallintoalueelta Suomeen lähteväksi ilmoittautuvien määräaika esitettiin jätettäväksi siirtokomission päätettäväksi, eikä siirron jatkamiselle Virosta sodan päätyttyä haluttu asettaa esteitä, saksalaisille Virossa ja Inkerissä aiheutuneista siirtokustannuksista Paldiskin satamaan esitettiin kertakaikkisena korvauksena 20 RM henkilöä kohden ja kiistanalaisen omaisuusoikeusmenetyssäännöksen tilalle ehdotettiin että inkeriläisen siirtyessä Suomeen loppuvat hänen kotipaikkaoikeutensa Inkerin alueella ja jos siirto peruuntuu, oikeudet palautuvat.

Myös väestönsiirtovaltuuskunta käsitteli asiaa kokouksessaan 3.5.1943. Valtuuskunnalla ei ollut huomauttamista Saksan muistion hallinnollisiin määräyksiin, mutta se edellytti, että neuvotteluilla oli pyrittävä vaikuttamaan siihen, että inkeriläiset saisivat myymästään omaisuudesta kohtuullisen hinnan. Maaomaisuuden menetystä koskevan kohdan suhteen valtuuskunta katsoi, ettei hallitusten välisellä sopimuksella voitu päättää yksityisen omistusoikeuden menettämisestä. Asia olisi pitänyt viedä eduskuntaan, koska sopimus saattoi sisältää korvausvelvollisuuden inkeriläisille heidän mahdollisesta oikeudesta maahan. Kun siirron pysyväisyydestä ei myöskään ollut varmuutta, ei oikeuksien menetystä koskeviin sopimuksiin katsottu yleensä voitavan mennä. Siirtokustannusten korvauksena saksalaisille valtuuskunta hyväksyi kertakaikkisen korvauksen henkeä kohden.

Kaikki ehdotukset ja lausunnot lähetettiin ulkoasiainministeriön välityksellä Berliinin-lähetystölle suunnitellun sopimuksen sisällön saamiseksi sellaiseksi, että inkeriläisten oikeudet kotiseudullaan säilyvät, jos siirto osoittautuisi tilapäiseksi.

Ratkaisun teki kiireelliseksi se, että Viron saksalaiset hallintoviranomaiset ja Leningradin rintaman sotilaspäällystö Inkerissä eivät voineet sallia inkeriläisten siirron jatkuvan yli sovitun 12'000 henkilön. Sen verran he katsoivat kuitenkin voivansa joustaa, että 8'000 työkykyisen määrä saavutetaan vaikka kokonaismäärä sovitusta määrästä ylitetäänkin. Mutta nyt oli 8'000 työkykyistä inkeriläistä jo siirretty Suomeen. Tämän seurauksena oli tullut tietoon tapauksia, että Inkerin rintama-alueilta länteen evakuoituja inkeriläisiä oli lähetetty muualle Viroon ja määrätty siellä työpalveluun. Kloogan leirille Hatsinasta lähetetyille siirtolaisille ei saatu kuljetuslupaa Hankoon, vaan heitä käytettiin Viron maaseudulla töissä. Suomeen pääsyä hartaasti odottavat siirtolaiset olivat syystäkin kovasti huolestuneita tilanteesta.

Ratkaisevat neuvottelut käytiin Berliinissä, jossa lähetystöneuvos Lundströmin neuvottelukumppanina Auswärtiges Amtissa oli lähetystöneuvos Reichel. Alttiutta neuvotteluun ja valmiutta sopimukseen pääsemiseksi oli molemmin puolin. Vaikka lähetystöneuvos Reichel jatkuvasti epäili Saksan valmiutta poistaa inkeriläisten maanomistusoikeudesta luopumista koskeva kohta, koska se oli Saksalla kaikissa muissa siirtolaissopimuksissa, hän oli valmis uudelleen ja uudelleen neuvottelemaan asiasta.

Inkeriläisten siirron jatkumisen edellytykseksi saksalaisten puolelta esitettiin usein Suomen ottamien venäläisten vankien vaihtamista työkykyisiin inkeriläisiin, mutta Suomen taholta ei oltu halukkaita kytkemään sotavankiasiaa siirtolaiskysymykseen. Saadakseen asian päätökseen Kaitera tosin esitti eräissä lausunnoissaan sellaista ratkaisua. Viimeisenä keinona sai lähetystöneuvos Lundström jo luvan tarjota venäläisiä sotavankeja inkeriläisen työvoiman korvikkeeksi. Vaikka esitys oli jo otettu saksalaisille tarkoitettuun uuteen muistioon, ei sitä tarvinnut saksalaisille koskaan jättää, sillä heidän vastauksensa tuli Suomelle ennen kuin oma muistiomme jätettiin.

Saksalaisten vastaus, joka oli päivätty 16.7.1943, jätettiin Berliinin-lähetystölle 19.7.1943. Se oli verbaalinootin muodossa ja kulkee Auswärtige Amtin verbaalinoottina N:olla Inl. II D 2214. Nootissa vahvistettiin perusteet myös myöhemmille siirto- ja evakuointitapahtumille.

Suomen lähetystön verbaalinoottien N:o 1596 maaliskuun 17 päivältä ja N:o 2714 toukokuun 13 päivältä johdosta Auswärtiges Amtilla on kunnia ilmoittaa seuraavaa:

  1. Asianomaisten viranomaisten tietojen mukaan oli 1 päivään heinäkuuta 1943 mennessä siirretty Suomeen 11'010 inkeriläistä (todellisuudessa jo 14'630 henkeä). Verbaalinootin päivämäärään mennessä on siirrettyjen määrä ylittänyt 12'000, joista 6'000 on laskettu olevan työkykyisiä.

Rintama-alueiden evakuointi on koskenut useita tuhansia inkeriläisiä perheitä, jotka periaatteessa on vapautettu siirrettäväksi, jos he vapaaehtoisesti ilmoittautuvat siirtoon. Jo ensimmäisen vyöhykkeen tyhjentämisen yhteydessä viime viikkojen aikana joutui 2'400 inkeriläistä siirrettäväksi. Evakuointia edelleen toteutettaessa tullaan menettelemään samanlaisella suurpiirteisellä tavalla, millä aikanaan sovittu 8'000 työkykyisen siirtolaisen määrä todennäköisesti ei ainoastaan saavuteta, vaan tulee ylitetyksi, niin että myös Petsamon malmikaivokseen tarvittava 900 työntekijää tulee olemaan käytettävissä. Väestönsiirron edelleen laajentamista ei kuitenkaan voida hyväksyä, koska taloudellisen tuotannon ylläpitämistä maassa ilman vakinaisesti asuvia inkeriläisiä ei voida toteuttaa.

  1. Väestönsiirto tapahtuu seuraavilla ehdoilla:
  1. Siirto on vapaaehtoinen. Siirto käsittää kokonaisia perheitä. Perheen huoltaja ilmoittautuu siirtoon koko kotiyhteisönsä puolesta. Ilmoittautujan kansallisuuden tutkii saksalais-suomalainen sekakomitea.
  1. Siirtolaisilla on oikeus myydä irtain omaisuutensa, mikäli he eivät voi ottaa sitä mukaansa. Kotieläimiä, maatalouskalustoa ja peltotuotteita ei saa ottaa mukaan, vaan täytyy ne tarjota kaupaksi saksalaisille hallintoviranomaisille.

Omaisuutensa myynnistä saadun hinnan samoin kuin muuten heille kuuluvat rahavarat siirtolaiset maksavat saksalais-suomalaiselle komissiolle kuittia vastaan. Maksetut varat siirretään saksalais-suomalaisen maksuliikenteen puitteissa Suomen hallitukselle vähennettynä kuitenkin väestönsiirrosta siirtoalueella syntyneillä kustannuksilla. Suomen hallitus maksaa vasta-arvon siirtolaisille heidän saavuttuaan Suomeen.

c) Siirron yhteydessä siirtolaiset luopuvat siitä, että heidät huomioonotetaan maatalouden uudelleenjärjestelyn yhteydessä toteutetussa maanjaossa sillä paikkakunnalla, josta he ovat siirtyneet pois.

  1. Siirron kustannuksista vastaa Suomen hallitus. Kuljetuksesta Tallinnan satamaan jokaisesta siirtolaisesta laskutetaan 20 RM.
  1. Edellä olevia säännöksiä sovelletaan vastaavalla tavalla myös aikaisemmin siirrettyihin.

Auswärtiges Amt uskoo, että tämän säännöstön kautta Suomen hallituksen toivomukset ovat tulleet pitkälle toteutetuiksi ja pyytää Suomen hallitukselta hyväksymisensä vahvistusta.

Yksityiskohtaista väestönsiirtosopimusta ei siis saatu aikaan, mutta nootissa oli kyllä kannanotto kaikkiin oleellisimpiin oikeuskysymyksiin. Ensilukemalta nootti näytti olevan ennakkotietojen mukaisen ankaran. Väestönsiirron laajentamista ei hyväksytty eikä maanomistusoikeudesta luopumisehtoa oltu jätetty pois.

Tarkemmin noottia tarkasteltaessa todettiin kuitenkin, että saksalaiset olivat monessa kohdassa lieventäneet aikaisempia kannanottojaan. Saksalaiset eivät asettaneet mitään kattoa Suomeen siirrettävän rahan määrälle, vaikka Suomen ehdotuksessa sellainen oli esitetty. Myös säännös maaomaisuudesta luopumisesta Suomeen siirryttäessä oli kohtuullisen lievässä muodossa, eikä se sulkenut pois kaikkia mahdollisuuksia maaomaisuuden takaisinsaantiin, jos siirto joskus peruuntuisi.

Siirron laajentamiseen koskevaan kielteiseen kantaan ulkoasiainministeriö löysi oivan tulkinnan, joka ilmenee Berliinin-lähetystön verbaalinootissa N:o 4466/43. Saksan Auswärtiges Amtille 14. päivänä elokuuta 1943.

  • Suomen hallitus on saanut tiedokseen yllämainitun verbaalinootin. Sisältö on Suomen puolelta ymmärretty niin, että pysyvästi asuvien inkeriläisten siirron laajentamista ei voida hyväksyä. Saksan taholta on kuitenkin suostuttu siihen, että rintamavyöhykkeeltä evakuoitujen inkeriläisten perheiden sallitaan edelleen siirtyä Suomeen. Tästä syystä tullaan Suomen puolelta ylläpitämään väestönsiirto-organisaatio edelleen rajoitetussa laajuudessa.

Lähetystö on edelleen saanut tehtäväkseen ilmoittaa Auswärtiges Amtille, että Suomen hallitus on yhtynyt verbaalio nootin toiseen osaan.

Vastareaktiota ulkoasiainministeriön tulkinnalle ei Saksan taholta koskaan tullut.

Kun Saksan verbaalinootissa ei myöskään puututtu hallinnolliseen käytäntöön, ymmärrettiin asia niin, että siinä toimittiin niin kuin alueellisten hallinto- ja sotilasviranomaisten kanssa oli sovittu.

Ilmeisesti tieto verbaalinootista oli tullut Viron kenraalikomissariaattiin ja Inkerin saksalaisille sotilasviranomaisille jo melko aikaisessa vaiheessa, koska Kloogan kuljetukset Hankoon pääsivät jatkumaan ja eräitä suuria siirtolaiskuljetuksia tehtiin jo syyskesän aikana myös Hatsinasta. Tilanteen osittaista epäselvyyttä kuvaa kuitenkin professori Kaiteran tiedonanto ulkoasiainministeriölle, jossa mainitaan: 4.9.1943 neuvottelu Sieverskajassa. Läsnä mm. eversti Deyhle, majuri Sperling, luutnantti Nurmi ja allekirjoittanut. Esitin verbaalinootin 16.7.1943. Ilmeni, että sen pohjalla voidaan 12.9. lähettää Hatsinasta n. 1'000 ja 5.10. samoin n. 1'000 henkeä, samoin annettiin lupa esittää luettelo sellaisista pääasiassa työkykyisistä henkilöistä, joiden omaiset jo ovat siirtyneet Suomeen, jotta hekin mahdollisesti pääsisivät. Näiden määrän arvioin n. 1'000 hengeksi.

Kaiteran kirjeenvaihdon aikana oltiin vielä siinä käsityksessä, että inkeriläisten siirto Suomeen tulee koskemaan vain rintamalinjan läheisyydestä evakuoitavia inkeriläiskyliä Länsi- ja osin Keski-Inkerin väestön jäädessä kotiseuduilleen. Siihen tähtäsivät Inkerin suomalaisten kouluolojen parantamiseksi kohdistuvat kiireelliset toimenpiteet.

Hiljaiseloa Siirtorintamalla

Siirtokuljetukset Paldiskista Hankoon käsittivät kesäkuussa noin 1'000 henkeä viikossa, mutta ne laantuivat jo elokuussa kuuteen kuljetukseen ja 2'300 henkeen kuukaudessa. Kuljetusten väheneminen johtui lähinnä siitä, että Viron inkeriläisten siirtyminen Suomeen oli tällä erää päättymässä.

Viron siirtoviranomaiset ilmoittivat kesäkuun puolivälissä, että kutsun vastaanottaneista inkeriläisistä 2'300 oli ilmoittanut haluavansa toistaiseksi pysyä edelleen Virossa. Kutsua siirtyä Suomeen oli Virosta tässä vaiheessa noudattanut noin 11'000 inkeriläistä. Itä-Virosta Narvan alueelta, joka kuuului Heeresgruppe Nordin sotilashallintoalueeseen, ei vielä ollut saapunut Inkerin siirtolaisia Kloogalle, vaikka valistustoimintaa oli tehty silläkin suunnalla.

Viroon jäävien inkeriläisten suuren lukumäärän vuoksi käynnistettiin valistustoiminta Viron alueella uudelleen. Se olikin tarpeen, sillä inkeriläisille oli lähinnä Virolaisten työnantajien taholta kerrottu kauhukuvia Suomesta: monta inkeriläisiä kuljettaneista laivoista oli upotettu, Suomessa on kova nälänhätä ja siirtolaisia viedään asumaan autioille saarille. Uudet oikeat tiedot Suomesta ilahduttivat inkeriläisiä ja innostus Suomeen pääsyyn kasvoi uudelleen ja monet odottivat kärsimättömästi anomansa luvan saapumista.

Pastori Ylösen tarkastusmatka Virossa kohdistui aluksi Pärnussa ja Viljandissa sekä niiden ympäristössä oleviin suuriin kartanoihin, joissa jokaisessa inkeriläisiä oli suurin joukoin töissä, eräässäkin kartanossa peräti 70. Kartanoista olivat useimmat vauraita ja hyvinhoidettuja. Isäntäväet, vaikka olivatkin Suomelle myötämielisiä, olisivat kuitenkin mielellään pitäneet inkeriläiset työssään, koska heille ei tarvinnut maksaa samaa palkkaa kuin omille kansalaisille. Toisin paikoin inkeriläisille ei maksettu mitään palkkaa, ja talojen vauraudesta huolimatta monet inkeriläiset näkivät nälkää.

Inkeriläiset olivat erityisen kiitollisia Pärnun ja Viljandin kirkoissa ja monissa kartanoissa ja kodeissa pidetyistä jumalanpalveluksista, joissa vihdoinkin saatiin kuulla Jumalan sanaa omalla äidinkielellä. Ehtoollisella kävijöitä oli runsaasti. Matkoillaan sananjulistajamme joutuivat pitämään myös monia kaste- ja hautaustilaisuuksia. Suomenkielinen kirjallisuus otettiin aina kiitollisuudella vastaan.

Kokemukset Narva-Joensuussa ja Kalliveressä olivat samanlaisia, mutta Virolaisten nurjamielinen suhtautuminen inkeriläisiin oli siellä vielä voimakkaampaa. Pelko siitä, että inkeriläiset muuttavat Suomeen johti Kalliveressä mm. siihen, että heitä kiellettiin käymästä suomalaisissa jumalanpalveluksissa. Kun he kuitenkin tekivät niin, haastettiin monia heistä oikeuteen ja he saivat rangaistukseksi viikon pakkotyötä.

Yhteydenpito Narvassa asuviin inkeriläisiin oli vaikeaa, mutta kirkkotapahtumien järjestämisen avulla se kävi mahdolliseksi. Toukokuun 16. päivänä 1943 pidetyssä rippikoululaisten konfirmaatiotilaisuudessa oli Narvan suomalaisessa kirkossa pastori Ylösellä 600 kuulijaa.

Muuttokuumetta Suomeen hillitsivät voimakkaasti saksalaiset työvoimaviranomaiset, sillä Narvan seudulle siirretyt inkeriläiset olivat arvokasta työvoimaa rintamantakaiselle sotateollisuudelle ja varustautumiselle. Heitä oli myös monenlaisilla työleireillä. Vaivoin ja monien esitysten jälkeen saatiin heidät käydä luetteloimassa ja jättämässä heille hakemuslomakkeita Suomeen muuttoa varten. Yksittäisiä tapauksia lukuun ottamatta Narvan seudulle siirretyt inkeriläiset pääsivät siirtymään Suomeen vasta toisen siirtovaiheen aikana, vaikka monien perheet olivat jo aiemmin siirtyneet Inkeristä Suomeen.

Pastori Ylösen raportti kertoo tilanteesta Kattilan seudun suomalaiskylissä keväällä 1943, että useimmat noista kylistä olivat ennen olleet puhtaasti suomalaiskyliä. Edellisinä vuosina olivat monet avioituneet inkerikkojen tai kyllin muuttaneiden venäläisten kanssa ja kylät olivat muuttuneet seka- tai venäläisvoittoisiksi. Silmiinpistävän puhtaissa suomalaistaloissa oli vieraanvaraisuus ja ystävällisyys Suomesta tullutta hengenmiestä kohtaan suuri, vaikka ruokatilanne oli heikko. Monet leipoivat perunaleipää, johon oli pantu jauhoja vain nimeksi. Kauppoja ei kylissä ollut ja kaikki tarvikkeet oli saatava vaihtamalla ja esim. suolaa saatiin vain saksalaisilta sotilailta. Monet halusivatkin muuttaa Suomeen, koska asuminen venäläisten keskuudessa ei suinkaan ollut helppoa.

Kevättyöt olivat juuri meneillään ja kun kylvötöiden käynnistyminen oli saksalaisten edun mukaista, lainasivat he kyläläisille hevosia. Kylissä oli vähän lehmiä, mutta sitäkin enemmän vuohia. Yksityisten lehmien pitoa oli Neuvostoliitossa koetettu monin tavoin estää ja siksi oli siirrytty vuohikannalle. Kylän karja kävi paimenen johdolla yhdessä laitumella.

Valistustoimintansa keskukseksi Ylönen valitsi Järvenperän kylän, josta hän harjoitti toimintaansa muihinkin Soikkolan kyliin. Järvenperän kirkosta oli vain seinät, katto ja lattia jäljellä, ja kirkkoa oli käytetty puimahuoneena. Urkuparveke oli hajoitettu ja urkujen kappaleita löytyi kirkon ulkopuolelta. Saksalaisten tulon jälkeen alkoivat inkeriläiset kunnostaa kirkkoa. Se oli puhdistettu ja väliaikaiset ikkunat olivat paikoillaan, myös alttaritaulu oli paikoillaan. Sen oli pelastanut Maria Repo -niminen emäntä. Kirkon vuodelta 1741 peräisin olevat ehtoollisvälineet ja kynttiläjalat olivat myös tallessa. Monesta oli varmasti ihmeellistä olla toukokuussa 1943 jumalanpalveluksessa kirkossa, jossa edellinen jumalanpalvelus oli pidetty vuonna 1925. Kirkko oli yleensä täynnä hartaita kuulijoita. Mutta kun rippikoulun päättäjäisjumalanpalvelus pidettiin 30. päivänä toukokuuta 1945, oli kirkkoon tullut väkeä lähes 500 henkeä. Inkeriläisiä oli silloin saapunut runsaasti Soikkolan muistakin kylistä.

Kesän siirtovaihetta voidaan Kloogan kannalta kuvata "rauhalliseksi" ja siksi viikkoraportit koostuvat paljolti vain numeroista. Ne eivät kuitenkaan ilmaise sitä hätää ja tulevaisuuden pelkoa, jota kokonaisen kansanosan evakuointi maasta toiseen merkitsi, puhumattakaan perheiden ja yksityisten ihmisten surullisista ja lohduttomista kohtaloista.

Kloogan leirillä tämä Inkerin kansan hätä koettiin ja nähtiin. Siksi siellä kymmenpäiväisen karanteeniajan virallisten rekisteröinti-, puhdistus- ja rahanvaihtotoimenpiteiden aikana pyrittiin inkeriläisten elämä tekemään niin viihtyisäksi kuin se niissä oloissa oli mahdollista.

Jokaiselle Inkeristä saapuneelle kuljetuserälle yritettiin järjestää vastaanottojuhla, jossa musiikillisen ja uskonnollisen ohjelman lisäksi annettiin selostus Suomesta ja sen oloista, tietoja uudesta isänmaasta. Jokainen perhe sai Raamatun ja virsikirjan ja kulloinkin ilmestyneen Inkeri-lehden. Lapset saivat aapisensa ja muita lukukirjoja. Leirillä oli myös kirjasto, josta saattoi lainata suomalaisia kirjoja ja hyvällä onnella käydä lukemassa suomalaisia päivälehtiä.

Lastenkotia laajennettiin. Kouluikäisille järjestettiin leiriaikana suomenkielistä kouluopetusta. Opetuksesta vastasivat leirin henkilökuntaan palkatut inkeriläiset opettajat. Nuorilla oli mahdollisuus käydä rippikoulunsa leirillä ja sadat nuoret käyttivät tätä tilaisuutta hyväkseen. Kun leirillä oli lisäksi 40-paikkainen suomalaisten lääkärien johtama sairaala, voidaan sanoa, että suomalaiset siirtoviranomaiset olivat tehneet leirin viihtyisyyden hyväksi kaiken voitavansa.

Perheiden koossapysymis-periaatteen mukaisesti yritettiin Kloogan leirillä selvittää, minne perheen puuttuvat jäsenet olivat sodan kurimuksessa joutuneet. Usein ilmeni, että perheitä oli lähetetty Inkeristä vailla huoltajaa, koska saksalaiset olivat pidättäneet tämän työpalveluun. Samoista perheistä puuttuivat 14-20-vuotiaat pojat ja tytöt, jotka oli komennettu monenlaisille työleireille, elleivät pojat olleet vapaaehtoisesti liittyneet Saksan armeijaan. Hatsinan toimiston tehtäväksi jäi näiden puuttuvien perheenjäsenten etsiminen ja kokoaminen ja Suomeen lähettäminen myöhemmissä kuljetuksissa.

Kloogan leirin henkilökunnalle kuului sama tehtävä Viron alueella. Sovitun työnjaon pohjalta Kloogan henkilökuntaa käytettiin myös Inkeristä etelään harhautuneiden kuljetusten tai inkeriläisryhmien tavoittamiseen ja ohjaamiseen oikeaan kohteeseen. Tällaisia harhakuljetuksia tapahtui enemmälti evakuointivaiheen aikana loka-joulukuussa 1943.

Vastaavanlaisesta toimenpiteestä oli kysymys kesä-heinäkuussa 1943, kun pastori Reino Ylönen sai tehtäväkseen palauttaa kauas etelään, aina Puolaan saakka, Inkerin lastenkodeista harhautuneet inkeriläiset lapset. Suomalainen siirtokomissio yritti pitää kiinni jokaisesta suomalaisesta Inkerin kansalaisesta.

Huolestuneita ajatuksia herätti se kestävätkö saksalaisten rintamat Leningradin suunnalla. Samaa kysyivät meiltä inkeriläiskylien asukkaat Järvisaaren, Liissilän ja Venjoen seuduilta. Rintaman liikkeistä riippui heidän tulevaisuutensa ja elämänsä: saada pysyä kotiseudulla tai tulla sieltä karkotetuksi.

Hälyttävät tiedot rintama-alueilta saivat myös Hatsinan toimiston tekemään kaikkensa niiden Inkerin kylien asukkaiden turvaamiseksi, jotka näyttivät joutuvan vaaratilanteeseen tai suoraan tulituksen alle. Jokaisessa neuvottelukosketuksessa Hatsinan alueen aluekomendantti majuri Sperlingin kanssa keskusteltiin vaaranalaisten rintamakylien evakuoimisesta lännempänä oleviin suomalaiskyliin. Saapuneiden tietojen ja paikan päällä tehtyjen havaintojen perusteella Ropsun, Hietamäen ja Krasnoje Selon alueiden rintamakylät kuten Vellankontu, Piutusi, Hyvönen, Innala, Raikusi ja Paukkala olivat erityisen pommitettuja paikkoja. Ilmeisesti niitä pommitettiin sekä Leningradista että Oranienbaumin motista. Paukkalaan kerrottiin vihollisen yltävän jopa jalkaväen tuliaseilla.

Kun suulliset esitykset eivät johtaneet saksalaisten puolelta toimenpiteisiin, teki Hatsinan toimiston päällikkö luutnantti Pekka Savolainen kirjallisen esityksen niistä rintaman lähellä olevista kylistä, joissa eläminen pommitusten ja tykistötulen vuoksi oli vaarallista, ja pyysi, että kylät evakuoitaisiin. Esitys käsitti

  • Tosnon rajonista 9 kylää,
  • Krasnoje Selon rajonista 21 kylää,
  • Tuutarin rajonista 8 kylää ja
  • Ropsun rajonista 10 kylää.

Useimpien kylien kohdalla ilmoitettiin samalla tuolloin (31.7.1943) vielä paikalla ollut väestömäärä. Yli sadan asukkaan kyliä oli vielä

  • Piilova 117,
  • Annamoisio 134,
  • Saarela 125,
  • Kavelahti 150,
  • Saksala 100,
  • Raskila 150,
  • Suokylä 178,
  • Iljenaro 140,
  • Pieni Kurkku 154 ja
  • Kuippina 245 henkeä.

Osa luettelossa olleista kylistä oli osittain evakuoitu jo aikaisemmin. Perusteena evakuoinnille ilmoitettiin lisäksi, ettei kylissä voinut enää harjoittaa maanviljelystä eikä niissä ollut kotieläimiä.

Esitys johti tulokseen. Majuri Sperling oli alistanut suunnitelman 18. Armeijakunnan esikunnalle, joka oli sen hyväksynyt ja rintamakylien noin 2'500 hengen evakuointi Hatsinan leirille ajoitettiin tapahtuvaksi 100 hengen ryhmissä - ensimmäinen 22.8.1943 ja toinen elokuun lopussa ja loppuosa elonkorjuun päätyttyä syyskuussa.

Useita kuljetuksia tehtiin Hatsinasta Kloogalle kesä-heinäkuussakin. Kuljetukset koostuivat pääosin evakuoitujen rintamakylien, mutta runsaasti myös Hatsinan ympäristöön aiemmin siirretyistä, perheistä, joita toimisto oli suositellut majuri Sperlingille ja jotka täyttivät edellytykset Suomeen muuttoa varten. Tällaisia suosituksia toimisto antoi päivittäin, usein kymmenille perheille. Kun inkeriläisperheet olivat yleensä lapsirikkaita ja vanhukset saivat lähteä perheen mukana, täyttyi leiri pian kuljetusta odottavista heimolaisistamme. Tähän joukkoon pelastettiin myös evakuoitujen venäläiskylien mukana kulkeutuneita suomalaisryhmiä.

Hatsinan leirin täyttyessä pyrittiin aina saamaan kuljetus Paldiskiin aikaan välittömästi. Sitä puolsivat kaupungin yhä lisääntyvät pommitukset. Myös toimistomme joutui pommitusten kohteeksi. Toukokuun viimeisenä päivänä vihollisen tykistökeskitys osui pihalle, jolloin toimiston alakerran ikkunat rikkoutuivat ja läheinen talo syttyi tuleen. Vajaa viikkoa myöhemmin eli 5.6.1943 osui toimistorakennuksen viereen kolme kranaattia vaurioittaen taloa lisää ja 8.6. kahden kauaskantoisen vihollistykin ammuksen osuessa 10 metrin päähän toimistorakennuksesta sen viimeisetkin ikkunat menivät säpäleiksi. Raportissaan kyseiseltä ajalta Kaitera kirjoittaakin:

Näyttää siltä, ettei vihollinen mielellään suvaitsisi täällä tapahtuvaa toimintaamme, koska sattumalta aina keskittää tulensa lähelle asuin- ja työpaikkaamme sekä muutenkin yrittää aikaansaada kaikenlaisia vaurioita.

Kesäkuun 7. ja 17. päiviksi suunnitellut kuljetukset pääsivät kuitenkin ajoissa ja onnellisesti lähtemään. Ensimmäisessä kuljetuksessa oli 650 ja toisessa 827 inkeriläistä. Narvajoen ylittävä silta oli ilmeisesti vielä korjauksen alaisena, koska molemmat kuljetukset lähetettiin Pleskaun (Pihkova) kautta. Molemmissa kuljetuksissa inkeriläisten terveydestä huolehtimassa ja heidän etujaan valvomassa oli jälleen tarmokas terveyssisar Tukia. Myös seuraavat kuljetukset 25.6. ja 6.7.1943 tapahtuivat samojen periaatteiden mukaisesti käsittäen 602 ja 1'108 henkilöä. Kuljetukset kulkivat nyt jälleen Narvan kautta. Kuljetusten rytmi oli tässä vaiheessa sen verran verkkainen, että tohtori Korhonen ja terveyssisar Tukia ehtivät suorittaa kaikille lähtijöille terveystarkastuksen. Ehdittiinpä jokaiselle lähtijäryhmälle järjestää edellisenä iltana lähtiäisjuhlakin.

Sen lisäksi, että rintaman lähellä olevien inkeriläisten turvallisuudesta oltiin huolestuneita työskenneltiin voimaperäisesti niiden alueiden koulu- ja yhteiskunnallisten olojen parantamiseksi, joiden asutuksen oletettiin ja toivottiin pysyvän paikoillaan. Tällaisia alueita olivat pääosin Hatsinasta länteen olevat alueet.

"Hiljaisena aikana" kesäkuun alkupuolella majuri Sperling oli kutsunut inkeriläisten starostain eli kylänvanhimpien yleiskokouksen Hatsinan teatteriin, ja siihen osallistui 150 starostaa. Kokouksessa käsiteltiin pääasiassa maanviljelysasioita ja muita sellaisia kysymyksiä, jotka oli tarkoitettu opiksi ja ohjeeksi pysyvälle asujamistolle. Suomeen muuttoinnostuksen estämiseksi starostoille ilmoitettiin uudet tiukat edellytykset, joilla perheillä oli mahdollisuus päästä siirtymään Suomeen. Suomeen siirtymiseen oli oikeutettu perhe, jossa vanhempien lisäksi oli vähintään neljä alaikäistä (alle 14 v.) lasta tai perhe, jossa oli äidin lisäksi vähintään kolme alaikäistä lasta taikka perhe, johon kuului äiti ja kaksi vallan pientä lasta (alle 7 v.). Kahden viimeksimainitun perheryhmän isä oli yleensä neuvostojoukoissa tai määrätty saksalaisten työpalveluun.

Inkeriläisasutuksen pysyvyyttä ainakin osassa Inkeriä vahvisti tarkastaja Hämäläisen selostus kyläkirjastojen perustamisen mahdollisuuksista. Kokouksen päätteeksi 21 starostaa sai suomalaisen kirjapakkauksen kyläkirjaston peruslukemistoksi ja myöhemmin luvattiin lähettää lisää kirjoja myös uusia kirjastoja varten. Viikkoa myöhemmin luennoi Hämäläinen Hatsinan piirin opettajain kokouksessa, jossa Suomeen siirtokysymyksen lisäksi keskusteltiin opettajakursseista ja heidän jatkokoulutuksestaan sekä kyläkirjastojen perustamisesta. Vakuudeksi suunnitelmista saivat opettajat kirjoja vietäväksi kouluilleen ja kirjastoihinsa.

Tarkastaja Hämäläisen työ Inkerissä oli raskasta ja ristiriitaista. Toisaalta hänen tuli kylä- ja kirkkokäynneillä antaa tietoja Suomesta ja niistä edellytyksistä, miten Suomeen oli mahdollisuus päästä, ja toisaalta antaa pysyvää asujaimistoa varten neuvoja suomalaisen kirkollis- ja kouluolojen järjestelystä Inkerissä. Varsinaisena tehtävänä Hämäläisellä oli kesällä 1943 Spankkovan opettajaseminaarin käynnistäminen, johon hän oli saanut avukseen lottatehtäviin Hatsinaan komennetun opettajavaimonsa. Saksalaiset taisivat saada sen kuvan, että suosituin nimi Suomessa on Hämäläinen, kun kesäkuun puolivälissä kansantieteen professori majuri Albert Hämäläinen kävi tutkimusmatkallaan Inkerissä tutkimuskohteenaan erityisesti vatjalaiset.

Inkeriläisten siirron jatkumista, jopa inkeriläisten lopullista lähtöä, enteilivät puolestaan sekä Suomesta että Saksasta lähetetyt filmiryhmät. Ne arkistokuvasivat inkeriläisten leirielämää Hatsinassa ja Kloogalla ja siellä pidettyjä lähtiäisjuhlia sekä rautatie- ja laivakuljetuksia. Kuvauskohteina olivat myös hävitetyt ja tyhjenevät rintamakylät. Inkeriläisten muuton jatkumista Suomeen edellytti myös eri puolilta Inkeriä pääasiassa kylänvanhimmista ja pormestareista koottu ryhmä, jonka oli tarkoitus vierailla Suomessa. Ryhmän oli tarkoitus tutustua Suomessa sinne aiemmin siirtyneiden inkeriläisten elämään ja olosuhteisiin sekä valmistamalla siten suotuisaa mielialaa myöhemmin siirtymään joutuvien keskuudessa. Kaksikymmentähenkinen ryhmä oli 6.7.1943 jo kokoontunut Hatsinan asemalle, kun tuntia ennen junan lähtöä tuli Tallinnasta peruutus, eikä matkaa sitten myöhemminkään tehty siirtojen tyrehtyessä syyskuussa lähes kokonaan.

Tohtori Korhoselle ja muulle lääkintähenkilökunnalle riitti tehtävää koko kesäkaudeksi. Kaikki Suomeen lähtevät tarkastettiin päivää tai paria ennen lähtöä ja tarkastettavien määrä saattoi nousta silloin useaan sataan päivässä. Ellei leirin terveydenhuolto ja Hatsinaan perustettu lääkärin vastaanotto vienyt koko päivää, järjesti tohtori Korhonen apulaisineen terveystarkastuksia lähiseudun kyliin ja kaupunkeihin, useimmiten muiden valistustilaisuuksien yhteydessä.

Katri Korhonen, myöhemmin Malmivaara, joka ennen Hatsinaan tuloaan oli ollut lääkärinä myös Kloogalla, kuvaa kirjeessään terveydellisiä olosuhteita Kloogalla ja Inkerissä seuraavasti:

Kloogan suurissa, kolkoissa sementtiparakeissa kohtasin peräti raskaita vaiheita kokeneita heimolaisimme:

vanhuksia, äitejä lapsineen, tavalla tai toisella sairaita miehiä. Perheet olivat hajalla. Jo ennen sotaa olivat monet perheenjäsenet karkoitettu ja kadonneet. Asekuntoiset miehet olivat luonnollisesti rintaman toisella puolen neuvostoarmeijassa. Edellisenä vuonna olivat taudit ja hirvittävä nälänhätä vieneet joukottain heidän omaisiaan. Juuri nälähätä oli ajanut ihmiset liikkeelle Inkeristä kohti länttä. Monet menehtyivät matkalla mutta Kloogan laaja hautausmaa kertoi runsaasta kuoleman sadosta vielä Viroon saavuttuakin. Tyyninä, hartaina ja alistuneina ihmiset kiertelivät rakkaittensa leposijoilla.

Varsinaisena tehtävänäni Inkerissä oli Suomeen siirtyvien inkeriläisten terveystarkastukset yhdessä kahden terveyssisaren kanssa kulkutautien leviämisen estämiseksi. Vuotta aikaisemmin oli alueella esiintynyt runsaasti lavantautia ja pilkkukuumetta. Ne epidemiat olivat onneksi ohi ja kulkutautitilanne varsin hyvä. Vain joitakin kurkkumätäpotilaita tapasin. Sensijaan tuberkuloosi niitti edelleen runsaasti satoa etenkin lasten keskuudessa.

Hatsinan kokoamisleireillä asuinolosuhteet olivat suorastaan kurjat savisilla pelloilla olevissa maalattiaisissa parakeissa, joissa ihmiset saattoivat joutua odottaman Suomeen lähtöä jopa viikkokausia. Mahdollisuus päästä Suomeen näytti herättävän suurta innostusta inkeriläisten keskuudessa. Suomi väikkyi heidän mielissään ihannemaana ja lähtöön kirjoittauduttiin suurin toivein.

Tilanne Kiristyy Syksyä Kohden

Ennen suunniteltuja ja sovittuja elokuun kuljetuksia lähti Kloogalle siirtolaisjuna 23.7.1943 mukanaan 1'328 inkeriläistä. Kun seuraavat kuljetukset vielä siirtyivät sovitusta aikataulusta, aiheutti se tyhjäkäyntiä Kloogalla, sillä Hatsinasta tulleet siirtolaiset pystyttiin yleensä viikon sisällä laivaamaan Suomeen. Virosta tuli kyllä jatkuvasti Suomeen lähtijöitä, mutta yhä vähenevässä määrin. Kloogan toimiston toiminnan purkamista tai ainakin voimakasta supistamista ryhdyttiin suunnittelemaan.

Jo heinäkuun alussa oli kapteeni Tirranen jättänyt toimistonhoitajan tehtävät luutnantti Toivo Saastamoiselle. Hänen allekirjoittamassa kertomuksessa viikolta 7.8. – 14.8.1943 ilmenee, että suurin osa Suomesta lähetetystä henkilökunnasta oli komennettu takaisin ja kaksikymmentä toimiston henkilökuntaan kuulunutta inkeriläistä oli matkustanut Suomeen. Toimiston palvelukseen Saastamoisen itsensä lisäksi jäivät lotat Liisa Tenkku rahastonhoitajana ja Maj Konkola toimistonhoitajan apulaisena. Lotta Maria Virolainen sai komennuksen Hatsinaan.

Saastamoisen henkilökunnan supistaminen saattoi ennakoida jo sovittua suunnitelmaa. Neuvottelussa 2.9.1943 Tallinnassa, jossa olivat läsnä kenraalikomissaari Litzman, tohtori Schott, professori Kaitera ja tohtori Helanen, päädyttiin sopimukseen, joka enteili muutoksia Viro-Inkeri-organisaatiossa. Siinä sovittiin mm, että Saksan puolustusvoimien inkeriläisalueilta kokoamat siirtolaiskuljetukset ohjataan suoraan Paldiskiin ilman Kloogan leirillä tapahtuvaa karanteeniaikaa ja väki laivataan välittömästi Hangon leirille Suomeen ja että inkeriläisten luovutus suomalaiselle siirtokomissiolle ei tapahdu enää Paldiskin satamassa vaan siirtolaislistojen allekirjoituksella Suomessa.

Karjan, viljavarastojen ja maatalouskaluston vieminen Suomeen ei ollut sallittua. Ne tuli arviohinnasta luovuttaa saksalaiselle komissiolle, korvaus niistä maksettiin sovitun rahanvaihtomenettelyn mukaisesti Suomessa. Vastuu väestön kuljetuksista, huollosta ja muista järjestelyistä evakuointialueilta Paldiskin satamaan saakka kuului saksalaisille.

Sopimuksen teossa eivät olleet mukana 18. Armeijakunnan sotilasviranomaiset, mutta ilmeisesti saksalaiset siviilihallinnon edustajat olivat saaneet ohjeet sotilastaholta. Sopimus lähetettiin ulkoasiainministeriölle hyväksymistä ja mahdollisten ohjeiden saamista varten, vaikka sitä jouduttiin välittömästi toteuttamaan. Myöhemmät tapahtumat osoittivat, että suomalainen siirto-organisaatio Suomenlahden eteläpuolella jouduttiin ottamaan laajennettuna jälleen käyttöön. Tilanne Inkerissä koettiin kokonaan toisenlaisena. Inkeriläiskylien yllättävät evakuoinnit olivat seurauksia sotatapahtumista rintamalinjoilla. Venäläiset valmistautuivat jo syyskesällä Leningradin saartorenkaan lopulliseen murtamiseen ja saksalaisten karkottamiseen Inkeristä. Tämä merkitsi huomattavia joukkojen siirtoja päähyökkäyssuuntiin ja venäläisten tapaan voimakasta tulivoiman lisäystä rintamanosilla. Oranienbaum ja Leningrad muodostivat ilmeisesti yhteisrintaman saksalaisten 18. Armeijan karkottamiseksi. Joukkojen lisääntyessä ja aseistuksen vahvistuessa lisääntyi myös saksalaisten asemien häirintä, tunnusteluhyökkäykset ja aseiden kantomatkojen kokeilu. Tähän valmisteluun yhtyivät myös Kronstadtin linnakkeet ja Neuvostoliiton laivasto. Raskaimmin kokivat nämä hyökkäysvalmistelut Ropsun, Hietamäen, Krasnoje Selon, Tuutarin ja Venjoen rajonien kylät.

Saksalaiset aavistivat nämä venäläisten hyökkäysaikeet ja vahvistivat kuumeisesti linnoitettuja asemiaan. Tässä he tarvitsivat siviilityövoiman apua ja määräsivät väestön pysymään kylissään pommituksista ja taistelujen läheisyydestä huolimatta. Sovituista perheiden koossapysymis-periaatteista huolimatta sattui tapauksia, että perheet evakuoitiin läntisempiin kyliin, mutta 14 – 17 -vuotiaat pojat ja tytöt pidätettiin työpalvelussa. Väestön poistuessa kylistään, sotilasviranomaiset pakko-ottivat Viljan ja karjan joko ilmaiseksi taikka ohjeita alhaisempaan hintaan.

Nämä kysymykset aiheuttivat joka päivä neuvotteluja sotilasviranomaisten kanssa, useimmiten kuitenkin majuri Sperlingin kanssa, joka oli Hatsinan ja sen ympäristön aluekomendantti, alueelle jonne rintamakylistä evakuoidut ensinnä siirrettiin. Tapahtuneet vääryydet saatiin yleensä korjatuiksi ja inkeriläisten oloihin parannuksia. Vain harvemmin jouduttiin turvautumaan neuvotteluihin 18. Armeijan esikunnan kanssa. Näitä neuvotteluja käytiin yleensä silloin, kun Helanen tai Nurmi Tallinnasta tai professori Kaitera seurueineen Helsingistä oli tutustumassa Inkerin olosuhteisiin.

Toisilla alueilla Inkerissä saattoi tilanne olla kovinkin rauhallinen. Hatsinan toimiston tiedotustilaisuudet Keski-Inkerissä tapahtuivat rauhanomaisissa olosuhteissa ja juhla- ja kirkkotilaisuuksia pidettiin runsaasti. Usein pommitetun Hietamäen Alakylässä pidettiin heinä-elokuun vaihteessa rippikoulua. Matkaltaan itäisten seurakuntien Liisilän ja Järvisaaren moniin kyliin 14.8.1943 luutnantti Savolainen ja lotat Virolainen ja Hovi kirjoittavat kertomuksessaan:

Tutustuttiin sikäläisten inkeriläisten elämään ja havaittiin, että mm. Järvisaaren seurakunnan muutamissa kylissä asukkaat elävät verrattain hyvin. Heidän ainoana pelkonaan on, että linjat eivät pidä ja venäläiset tulevat. He toivoivat, että ellei heitä siirretä Suomeen, olisi saatava koulutoiminta käyntiin, koska lapset eivät kahteen vuoteen ole saaneet mitään opetusta. Pastoria pyydettiin käymään seurakunnassa, koska siellä oli kastamattomia lapsia.

Inkerin viimeinen suuri juhlatapahtuma, Kolppanan seminaarin 80-vuotisjuhla Spankkovassa (5.9.1943) ajoittui tälle "välivaiheen" kaudelle.

Suomalaiselle siirtokomissiolle ei ilmeisesti haluttu antaa todellista kuvaa Leningradin rintamatilanteesta, tosin edes korkeat neuvottelukumppanimmekaan eivät välttämättä olleet siitä täysin tietoisia. Keskustelua asiasta käytiin ja arvailuja tehtiin puoleen ja toiseen. Asia oli Saksan sotilasjohdolle niin tärkeä, että keskustoimisto joutui kehottamaan ulkomailla olevia virkailijoitaan karttamaan kaikkea poliittista keskustelua. Syynä tähän olivat kuulemma kentällä Inkerissä toimivat valistustyöntekijämme, jotka kyliä kiertäessään hartaus- ja valistustilaisuudessa olivat lipsauttaneet jotakin tietämästään tai aavistamastaan saksalaisten vetäytymisestä ja siten aiheuttaneet levottomuutta kansan keskuudessa. Pastori Tenkku sai siitä suoraan 18. Armeijan esikunnasta ankarat nuhteet ja kehotuksen pidättäytyä sanotunlaisten huhujen levittämisestä.

Vaikka loppukesästä Hatsinasta tuli Kloogalle eräitä kiireellisiä rintama-alueen siirtolaiskuljetuksia, katsottiin ne satunnaisiksi ja "viimesiksi". 23.8.1943 saapui Kloogalle 600 inkeriläisen kuljetus, ja Hatsinan vastaanottoleiri oli niin täyttynyt rintama-alueelta evakuoiduista pakolaisista, että sieltä jouduttiin lähettämään 30.8.1943 1'300 hengen inkeriläiskuljetus Kloogalle. Kloogan toimiston toiminta oli kuitenkin niin supistettu, ettei väestökorttien kirjoittamista, rahojen vastaanottoa ja lääkärintarkastusta voitu leirillä toimittaa kuin osittain. Saapuneet kuljetuserät pyrittiin lähettämään välittömästi Suomeen ja antaa Hangon leirin hoitaa kyseiset muodollisuudet. Kuljetuslaivoista oli Aranda päästetty korjaukseen, joten käytössä oli vain matkustajalaiva Suomi. Silti kuljetuserät ja parisataa Virosta saapunutta pakolaista saatiin laivattua Suomeen 10.9.1943 mennessä.

Silloisten tietojen ja tilanteen valossa Kloogan leirin lopettaminen oli tarkoituksenmukainen toimenpide. Niin ymmärsi tilanteen myös leirin johto, kun toimistonhoitaja Toivo Saastamoinen viikkokertomuksessaan 5.9. – 11.9.1943 laati loppulausunnon Kloogan toimiston siihenastisesta toiminnasta. Saastamoinen totesi, että kun verrattain lyhyessä ajassa Kloogan etapin kautta oli kulkenut lähes kaksikymmentätuhatta inkeriläistä ja etapin toimesta oli suoritettu kuljetusten purkaus, väestön kirjaus, rahojen vastaanottaminen, lääkärintarkastukset ja jälleen väestön kuormaus laivoihin kaikkine siihen kuuluvine muodollisuuksineen, oli toimiston pienellä henkilökunnalla ollut työtä aivan tarpeeksi.

Saastamoinen antoi erityisen tunnustuksen leirin uurastavalle lääkärille Nopolalle, jonka hyväntahtoista hymyä ei satojen ihmisten päivittäinen tarkastus kyennyt hälventämään. Samoin hän kiitti harvinaisen itsenäistä, pystyvää ja töistään huolehtivaa lotta Konkolaa sekä silloista kassanhoitajaa Liisa Tenkkua uurastamista loputtomien rupla- ja reichsmarkka-määrien kanssa. Ilman myöhään yöhön uurastaneita, erittäin terävä-älyisiä ja kehityskykyisiä inkeriläisiä ei Kloogan asiain hoidosta olisi kuitenkaan selvitty.

Kiitoksetta ei myöskään saanut jäädä Suomi-laivan hyväntahtoinen ja palvelevainen päällystö, lotat ja miehistö, sillä olihan tämä pieni alus kuljettanut suurimman osan täältä siirtyneistä inkeriläisistä onnellisesti kotiin.

Aivan erityisen maininnan ansaitsi Saastamoisen mielestä johtaja Edgar Neggo (virolaisen sisädirektoriumin sotapakolaisten järjestelyhallituksen johtaja), jolla oli ollut ratkaiseva osuus siirtotyön onnistumisessa ja joka todellisella lämmöllä oli hoitanut inkeriläisten asiaa. Hankauksettomasta yhteistyöstä saivat kiitoksen leirin virolainen komendantti majuri Mändin, talouspäällikkö Grahnin ja kuljetuspäällikkö Tamme.

Muistaessaan sen hymyn, joka karehti melkeimpä poikkeuksetta jokaisen inkeriläisen suupielessä heidän astuessaan laivaan on vaikea sanoa kumpiko on ollut onnellisempi, inkeriläinenkö, joka tuntee pelastuksen hetken koittaneen vai mekö, jotka olemme olleet toteamassa kansamme pelastuneiden jäsenten luvun taas lisääntyneen näillä ihmisillä,

toteaa Toivo Saastamoinen viimeiseksi luulemassaan Kloogan toimiston kertomuksessaan.

Kloogan ja Paldiskin kautta oli tuolloin eli 10.9.1943 mennessä laivattu Suomeen 57 kuljetuksessa kaikkiaan 19'689 Inkerin siirtolaista, joista miehiä oli 3'784, naisia 8'512, poikia 3'676 ja tyttöjä 3'707. Inkeriläisten siirron ensimmäinen vaihe oli päättymässä, eikä kukaan meistä suomalaisista siirtoviranomaisista tässä vaiheessa aavistanut Inkerin täydellisen evakuoinnin pikaista alkamista. Suomalaiset pyrkivät vain voimakkaasti siihen, että alkuaan 12'000:n lähinnä Virosta siirrettävän inkeriläisen lisäksi saataisiin siirtoon sisältymään mahdollisimman paljon Saksan verbaalinootissa Inl. II D 2214 / 16.7.1943 luvattua rintama-alueiden kylien tyhjentämisen yhteydessä poissiirrettävää väestöä.

Hatsinan toimiston erääksi päätehtäväksi tässä vaiheessa jäi valvoa, että niistä kylistä, jotka joutuivat voimakkaan tulituksen kohteeksi, väestö saatiin evakuoida länteen, usein suoraan Hatsinan leirille. Tykistötulen alaisten Ropsun, Hietao mäen, Krasnoje Selon ja Venjoen alueiden kylien evakuointien lisäksi väestöä alettiin syyskuun puolivälin jälkeen siirtää pois myös rauhallisina pidettyjen Liisilän ja Järvisaaren alueiden kylistä, kun taistelutoimet lisääntyivät myös Volhovan rintamaosalla.

Perhekokonaisuusperiaatteen mukaan yhä suurempi määrä inkeriläisiä sai luvan matkustaa Suomeen, jos osa perhettä oli sinne jo aiemmin muuttanut. Muuttoon saatiin mukaan runsaasti myös saksalaisten työpalvelussa olleita. Uutena aluevaltauksena olivat Ost-pataljoonassa palvelevat inkeriläiset vapaaehtoiset. Inkeriläispataljoona, joka käsitti neljä komppaniaa, oli tällöin vielä vartiotehtävissä, mutta oli pelättävissä, että se tilanteen kiristyessä joutuisi rintamalle ja häviäisi siirtoviranomaisten vaikutuspiiristä. Sattumalta saatiin käytettäväksi koko pataljoonan nimiluettelo ja yhtenä päivänä voitiin antaa 664 pataljoonassa palvelevalle inkeriläiselle vapaaehtoiselle todistus, että heidän perheensä olivat jo muuttaneet Suomeen. Asianomaisen joukko-osaston suhtautumisesta riippuen osa inkeriläisnuorukaisia saatiin jo tällöin vapautetuksi armeijasta Suomeen siirtoa varten. Inkeriläispataljoonan siirtäminen Suomeen saatiin käyntiin vasta joulukuussa 1943, jolloin kaksi ryhmää pataljoonan poikia saatiin inkeriläisten kuljetuslaivoilla Tallinnan kautta laivatuksi Suomeen, 146 miestä s/s Arandalla ja 175 miestä s/s Suomella. Päämajasta sodan päätyttyä saatujen tietojen mukaan inkeriläispataljoonan tappiot 29.2.1942 – 1.12.1943 välisenä aikana olivat 14 miestä, joista yli puolet kaatui marraskuussa 1943.

Seuraavan kuljetuksen piti lähteä Hatsinasta jo 13.9.1943, ja vaikka väki leirillä oli valmiina päivä- ja viikkokausia, ei siirtolaisjuna päässyt lähtemään. Taistelutoimet pohjoisrintamalla olivat edelleen kiihtyneet ja vaativat saksalaisten puolelta runsaasti joukkojen siirtoja ja sotamateriaalin kuljetuksia ja sitoivat siten koko käytettävissä olevan kuljetuskaluston.

Kuljetusten viivästyessä ja Kloogan henkilökunnan supistuessa siirrettiin inkeriläisten rahojen vastaanotto Hatsinan toimistolle. Samoin anomukset Suomeen pääsyä varten piti täyttää jo Hatsinan leirillä ja laatia kuljetusluettelot, joiden tuli kelvata myös laivausluetteloiksi Paldiskissa.

Leirin täyttyessä myös leiriolosuhteet huononivat. Lisäparakkeja jouduttiin hankkimaan ja syksyn ilmojen kylmetessä lämmitykseen tarvittavien polttopuiden hankinnassa oli suuria vaikeuksia. Saksalaiset eivät kuitenkaan sallineet leirille tulleiden enää poistua leirialueelta, eikä puiden hankintaa eikä muonavarojen täydentämistä ympäristön maatiloilta. Inkeriläiset pitkästyivät viikkojen odotukseen ja sairaustapaukset lisääntyivät runsaasti. Uusien ryhmien saapuminen rintama-alueelta lisäsi levottomuutta. Joskus koko päivän kestäneet Hatsinan ja Kolppanan pommitukset koettelivat inkeriläisten hermoja ja lisäsivät heidän kärsimyksiään.

VAPAAEHTOINEN SIIRTOVAIHE PÄÄTTYY – INKERIN EVAKUOINTI ALKAA

Viikkokausia oli väki odottanut seuraavan kuljetuksen lähtöä. Leirille oli 9.10.1943 mennessä ahtautunut jo 1'700 henkeä, kun vihdoin tuli ilmoitus, että 11.10.1943 pääsee 1'500 henkilöä lähtemään Suomeen. Lähtö siirtyi vielä pari päivää, mutta 13.10.1943 kuljetus pääsi liikkeelle ja 1'507 henkeä saapui Paldiskiin 15.10.1943. Laivaus Hankoon alkoi seuraavana päivänä. Tästä ajankohdasta alkoi käytännössä inkeriläisten siirrossa uusi vaihe. Koko siviiliväestön siirtäminen sotatoimialueeksi julistetusta Inkeristä länteen. Inkerin evakuointi, Evakuierung, Rückführung tai Restumsiedlung, kuten saksalaiset tuota traagista toimenpidettään käskyissään ja muissa asiakirjoissaan nimittivät.

Saksalaiset sotilasviranomaiset olivat tietenkin tietoisia tulossa olevista sotatoimista ja valmisteilla olevasta Inkerin evakuoinnista jo varhaisemmassa vaiheessa. Suomalaisille siirtoviranomaisille niistä oltiin valmiit kertomaan kuitenkin vasta lokakuun alussa. Se tapahtui 6.10.1943 allekirjoitetun muistion muodossa, jonka allekirjoittajat saksalaisten puolelta olivat sotilashallinto-osaston päällikkö Jung Heeresgruppe Nordista ja maahallintoneuvos Schott Viron kenraalikomissao riaatista ja suomalaisten puolelta Kaitera ja Helanen. Neuvottelu pidettiin poikkeuksellisesti Suomen siirtokomission tiloissa Tallinnassa.

Keskustelun tuloksena päätettiin:

  1. Auswärtiges Amtin verbaalinootissa 16.7.1943 on määräys saksalais-suomalaisen sekakomission asettamisesta, jonka tehtävät on määritelty verbaalinootin 2 a- ja b-kohdissa;

  2. Saksan valtakunnanhallituksen ja Suomen hallituksen välillä sovittu inkeriläisten osasiirto tulee loppumaan 18. Armeijakunnan evakuointialueen D:n viimeisten perheiden evakuointiin lokakuun loppuun mennessä;

  3. Viime päivinä alkanut inkeriläisten siirto sotatoimialueelta ei ole missään yhteydessä hallitusten sopiman osasiirron kanssa. Se on puhtaasti sotilaallinen toimenpide, jonka tarkoituksena on lisätä siviiliväestön suojaa ja heidän suojelemistaan Reichskomissariat Ostlandissa. Jos Suomen hallitus panee sille erityistä arvoa, että evakuoitavaksi joutuvat suomalaiseen kansanheimoon kuuluvat perheet mahdollisimman yhtenäisinä siirretään Suomeen, antavat Saksan edustajat seuraavan selityksen:

  1. ei ole mitään muistuttamista sitä vastaan, että sotatoimialueelta evakuoitavat suomalaiseen kansanheimoon kuuluvat perheet vastaanotetaan Suomen hallituksen toimesta Suomeen,

b) inkeriläisten luovutus vastaanottokomissiolle, joka tätä tarkoitusta varten on nimenomaan asetettu, tapahtuu vastaanottoleireissä Suomessa allekirjoitettujen siirtolistojen välityksellä,

c) jos omaisuutta pidätetään saksalaisten viranomaisten toimesta, niin tämä omaisuus arvioidaan yhdessä vastaanottavan komission kanssa ja korvaussumma hyvitetään suomalaiselle vastaanottokomissiolle tilinsiirtoteitse,

  1. vastuun kuljetuksista, ylläpidosta ja muusta turvallisuudesta kantavat saksalaiset viranomaiset Viron (Generalbezirk) rajalle,
  1. evakuoinnissa siirretyt luopuvat kaikista siirtotapahtuman kautta lakanneista varallisuusoikeudellisista vaatimuksista,

f) laivauskustannukset Viron Generalbezirkin rajalta kuuluvat Suomen hallitukselle.

Väestönsiirtoasiain keskustoimisto saattoi muistion välittömästi kulkulaitosten ja yleisten töiden ja ulkoasiainministeriön tietoon. Valtioneuvosto teki jo 8.10.1943 päätöksen, että Suomi on valmis vastaanottamaan ne Inkeristä ja Virosta evakuoitavat suomalaiset ja vatjalaiset, jotka vapaaehtoisesti haluavat tulla Suomeen ja jotka valtiollinen poliisi hyväksyy.

Evakuoitavan väestön määrän saksalaiset ilmoittivat nousevan 150'000 – 200'000 henkeen. Näistä oli inkeriläisiä ja inkerikkoja noin 35'000, vatjalaisia 800, virolaisia noin 15'000 ja loput venäläisiä. Venäläiset evakuoitiin jalkaisin Peipusjärven länsipuolitse Liettuaan, mutta Suomeen siirtyvistä inkeriläisistä pyrkivät saksalaiset mahdollisimman suuren osan siirtämään junalla Kloogalle tai suoraan Paldiskiin. Tarjottu rautatiekuljetus oli kuitenkin inkeriläisille katkera, sillä saksalaiset eivät katsoneet voivansa ottaa rautatiekuljetukseen kotieläimiä, joita inkeriläisillä laskettiin olevan noin 1'000 hevosta ja 5'000 – 7'000 lehmää. Evakuoinnin toteutuessa inkeriläiset jopa kyläkokonaisuuksina liittyivät venäläisiin pakolaisvirtoihin, koska kotieläimet saatiin siten mukaan.

Siirron Ensimmäisen Vaiheen Päättyminen

Kun inkeriläisten vapaaehtoinen siirtyminen kotiseudultaan Inkeristä oli nyt muuttunut sotilaallisista syistä tapahtuvaksi koko Inkerin evakuoinniksi, halusivat saksalaiset siviilihallinto- ja sotilasviranomaiset virallisen asiakirjan muodossa todeta tämän väestönsiirron luonteen muutoksen ja siirron ensimmäisen vaiheen päättymisen. Myös Suomelle oli tärkeää jälleen todeta väestön tähänastinen vapaaehtoinen siirtyminen Suomeen, mutta vielä tärkeämpää oli, että Inkerin pakkoevakuoinnista huolimatta inkeriläisten siirtyminen Suomeen oli täysin vapaaehtoista, vaikka toisena vaihtoehtona oli ajautua muiden evakkovirtojen mukana Liettuaan ja sieltä tuntemattomaan etelään.

Ensimmäisen siirtovaiheen päättymisen ajankohdaksi määrättiin 17.10.1943, jolloin loppupöytäkirja laadittiin. Pöytäkirjan Virallinen allekirjoittaminen tapahtui kuitenkin vasta 4.11.1943, kun saksalaiset eivät katsoneet voivansa allekirjoittaa pöytäkirjaa ennen kuin olivat saaneet ulkoasiainministeriöltään suostumuksen muistiossa 6.10.1943 hyväksyttyine periaatteille. Tuo suostumus tuli Suomen ulkoasiainministeriön tietoon 2.11.1943 Saksan ulkoministeriön verbaalinootin Inl. II D 3548 / 43 muodossa ja antoi oikeuden 40'000 inkeriläisen evakuointiin sotatoimialueelta Suomeen.

Päätöspöytäkirja on tiivistetyssä muodossa yhdistelmä siitä, miten inkeriläisten siirto tähän asti oli tapahtunut, mutta se kertoo myös ne poliittiset päätökset, johon siirto perustui ja sen yhteistyömuodon, millä siirtoa johdettiin ja valvottiin sekä korostaa yhteistä vastuuta:

Saksan valtakunnanhallituksen ja Suomen hallituksen välisen sopimuksen perusteella aloitti Suomen hallituskomissio työnsä Virossa 25.2.1945 Viroon sijoittuneiden 12'000 inkeriläis-suomalaista kansallisuutta olevien henkilöiden siirtämiseksi Suomeen. Hallitusten välisen sopimuksen mukaan piti näistä 12'000:sta 8'000 olla työkykyisiä inkeriläisiä. Viron kenraalikomissaarin järjestämän neuvottelun perusteella sovittiin, että 8'000 työkykyisen kokonaismäärästä tuli pitää kiinni, vaikka työkyvyttömien osuuden vuoksi sovittu 12'000 henkilön määrä jouduttaisiin ylittämäänkin, ettei perheitä tarvitsisi hajoittaa.

Mikäli työkykyisiä inkeriläisiä ei Viron alueella olisi riittävästi saatavissa, sovittiin Heeresgruppe Nordin kanssa, että loppuosa siirron edellyttämistä inkeriläisistä saadaan 18. Armeijakunnan alueelta.

Siirtolaiset, jotka vapaaehtoisesti ilmoittautuivat Suomeen siirrettäviksi, koottiin Kloogan leirille ja luovutettiin Suomen komissiolle. Komissio puolestaan tutkitutti suomalaisilla lääkäreillä siirtolaisten terveydentilan ja heidän työkykynsä. Suomen Valtiollisen poliisin komennuskunta tutki siirtolaisten luotettavuuden. Kansallisuutta, terveydentilaa tai luotettavuutta koskevat erimielisyydet esiteltiin Saksan edustajille yhteisen ratkaisun saamiseksi Suomen komission kanssa. Inkeriläisillä oli oikeus ottaa mukaansa henkilökohtainen omaisuutensa. Poikkeuksen tekivät komissioiden yhteisen sopimuksen perusteella elävä karja ja elintarvikkeet, jotka ylittivät siirtolaisen henkilökohtaisen tarpeen.

Rahavarat, samoin kuin inkeriläisten luovuttamastaan karjasta ja elintarvikkeista saamansa varat, on myöhempää tilitystä varten talletettu Suomen hallituskomissiolle.

Siirtolaiset luovutettiin Suomen hallituskomissiolle lopullisesti suomalaisilla laivoilla Paldiskin satamassa.

Saksan ulkoasiainministeriön 16.7.1943 Suomen lähetystölle luovuttaman verbaalinootin mukaan oli inkeriläisten, jotka sotilaallisten toimenpiteiden vuoksi joutuivat poissiirretyiksi 18. Armeijakunnan sotilashallintoalueelta Viron siviilihallintoalueelle, siirtoon osallistuminen täysin vapaaehtoista.

Nämä evakuoidut luovutettiin Suomen hallituskomissiolle samoilla edellytyksillä kuin siihen mennessä siirtoon osallistuneet inkeriläiset.

Niinmuodoin on Suomen 65 kuljetuksessa 17.10.1943 mennessä siirretty yhteensä 22'050 inkeriläistä, joista 11'489 henkeä 18. Armeijakunnan alueelta. Siirto koski yksinomaan inkeriläisiä, jotka olivat vapaaehtoisesti ilmoittautuneet siirtoon.

Näistä siirtolaisista on 0-15 -vuotiaita 8'267, 15-65 -vuotiaita 12'907 ja yli 65 -vuotiaita 876.

Suomen hallituskomission toimesta on vastaanotettu 3'605'336,98 RM. Tämä summa siirretään Suomeen saksalais-suomalaisen maksusiirtoliikenteen kautta. Vastasuorituksena on saksalais-suomalaisen sopimuksen perusteella saksalaisten kustannuksina peritty 20:- RM siirrettyä henkilöä kohden eli 441'000 RM, mikä on jo vähennetty Suomelle tulevasta summasta, minkä vuoksi Suomeen siirretään 3'164 336,98 RM.

Saksalais-suomalainen siirtokomissio toteaa, että yhteistyö siirron aikana on tapahtunut täysin hankauksetta. Leirin johtamisen, kuljetustoiminnan ja inkeriläisten kokoamisen tekninen toteuttaminen Kloogan leirillä on tapahtunut Viron sisäasiaindirektion toimesta, joka toiminta on tapahtunut hankauksetta ja moitteettomalla tavalla.

Edelleen saksalaisten puolelta vakuutetaan, että Saksan valtakunnanhallituksen ja Suomen hallituksen välinen sopimus on täytetty suurpiirteisellä tavalla.

Saksalais-suomalainen siirtokomissio toteaa edellä olevat suoritukset oikeiksi ja vahvistaa, että Inkerin suomalaisten siirto, joka perustuu Saksan ulkoministeriön Suomen lähettiläälle Kivimäelle 23.1.1943 jätettyyn Aide memoireen ja 16.7.1943 jätettyyn verbaalinoottiin, on toteutettu ja päättynyt.

Saksalais-suomalainen siirtokomissio on samalla saanut tietoonsa, että nyt sotatoimialueella alkaneella inkeriläisten siirrolla ei ole mitään yhteyttä molempien hallitusten sopiman osasiirron kanssa, minkä vuoksi saksalais-suomalainen siirtokomission toiminta on päättynyt.

Inkerin kansan kohtalot ja kärsimykset ja siirron moninaiset tapahtumat on ilmaistu kylmin numeroin ja tehdyt sopimukset ja sovitut toimenpiteet kohta kohdalta vahvistettu toteutetuiksi. Pöytäkirjan allekirjoittivat saksalaisten puolelta kaikkien asianosaisten tahojen eli Heeresgruppe Nordin, 18. Armeijakunnan ja Viron kenraalikomissariaatin edustajat. Suomen puolelta allekirjoittajina olivat Kaitera ja Helanen.

Siirron Toinen Vaihe, Inkerin Evakuointi

Välittömästi sen jälkeen, kun inkeriläisten siirron ensimmäisen vaiheen loppupöytäkirja oli allekirjoitettu aamupäivällä, kokoontuivat Saksan ja Suomen edustajat iltapäivällä 4.11.1943 neuvottelemaan käynnissä olevaa evakuointia koskevista kysymyksistä. Neuvottelu pidettiin kenraalikomissariaatissa Tallinnassa. Neuvottelussa edustivat Suomea edelleen professori Kaitera ja yliluutnantti tohtori Helanen ja Saksaa lähettiläs von Windecker (Auswärtiges Amt), majuri Jeaningen (Oberkommando der Heeresgruppe Nord), majuri Hertell (Armeeoberkommando), 18 Sturmbannführer Vaatz (Sicherheitsdienst Reval), maahallintoneuvos Schott (Generalkomissar Reval) ja osastopäällikkö Petersen (Abt.politik in Generalkomissariat Reval). Neuvottelukunnan kokoonpano oli saksalaisten taholta aamupäiväistä arvovaltaisempi, mutta Suomen puolelta neuvotteluryhmää ei haluttu laajentaa. Pöytäkirjasta ilmenee, että neuvottelun aluksi majuri Jeaningen Heeresgruppe Nordin ylijohdon edustajana ja saksalais-suomalaisen siirtokomission puheenjohtajana antoi seuraavan selityksen:

Loppupöytäkirjan allekirjoituksella tänään aamupäivällä on Inkerin suomalaisten siirto, joka on suoritettu Saksan ulkoministeriön ja Suomen hallituksen välillä tehdyn päätöksen perusteella, päättynyt. Samalla on saksalais-suomalaisen siirtokomission toiminta päättynyt.

Käsiteltävänä olevalla inkeriläisten evakuoinnilla sotatoimialueelta ei ole mitään tekemistä tänä aamuna päättyneen osasiirron kanssa.

Tämän evakuoinnin käsittely kuuluu Auswärtiges Amtin toimivaltaan.

Siksi pyydän Auswärtiges Amtin edustajaa herra lähettiläs von Windeckeriä vastaanottamaan jatkoneuvottelujen puheenjohtajuuden.

– Auswärtigen Amtin edustaja lähettiläs von Windecker ilmoitti olevansa siihen valmis.

Kaikki läsnäolevat tulevat olemaan inkeriläisten loppusiirrosta vastaavan saksalais-suomalaisen komission jäseniä.

Kaikki läsnäolevat tuntevat Saksan ulkoministeriön Suomen lähetystölle jättämän verbaalinootin, joka koskee inkeriläisten loppusiirtoa ja joka sisällöltään sitoo molempia osapuolia.

Käsiteltiin seuraavat erilliskysymykset ja päädyttiin niissä yksimielisyyteen.

  1. Inkeriläisten evakuointiin kuuluvat myös 18. Armeijakunnan alueella olevat 800 vatjalaista edellyttäen, etteivät nämä ole välttämättömiä -Panther--hankkeelle.

  2. Sama koskee 18. Armeijakunnan alueella olevia noin 6'000 inkerikkoa.

  3. Heeresgruppe Nordin alueella olevat inkeriläiset (noin 2'000) kuuluvat sopimukseen.

  4. Inkeriläiset, jotka ennakkoevakuoinnista ovat vielä jääneet Viroon, voivat 15. päivään joulukuuta 1943 kestävän määräajan kuluessa ilmoittautua jälkisiirtoon.

  5. Niitä inkeriläisiä, jotka palvelevat 18. Armeijakunnan alueella puolustusvoimien tehtävissä, organisaatio Todtissa, rautateillä jne., ei sotilaallisista syistä tänä ajankohtana vapauteta Suomeen siirtoa varten, koska heidän korvaamistaan muulla työvoimalla ei ole esitetty.

  6. Suomalaisten, jotka avioliiton kautta ovat saaneet Viron kansalaisuuden ja asuvat Virossa mutta ilmaisevat toivomuksen tulla siirretyiksi Suomeen, tulee Viron sisäasiaindirektion annettua asiasta lausuntonsa molemminpuolisen sopimuksen perusteella sallia siirtyä Suomeen.

  7. Saksalais-suomalaisen siirtokomission jäsenet kokoontuvat joulukuun puolivälissä päättämään lopullisesta väestönsiirron päättymisajankohdasta.

Läsnäolevat ovat yksimielisiä siitä, että loppusiirto tulee toteuttaa niin nopeasti kuin mahdollista.

Saksalais-suomalainen väestönsiirtokomissio toteaa, että sotilaallisista syistä välttämättömän evakuoinnin kustannukset kuuluvat Saksan hallitukselle.

Kulut, jotka johtuvat leirien ylläpidosta, 5 RM henkilöä kohden, korvaa Suomen hallitus kenraalikomissariaatille Tallinnassa Viron valtiohallinnon hyväksi.

Taloudellisten säännösten ja tilitysten suhteen noudatetaan mitä Saksan ulkoministeriön verbaalinootissa 16. päivältä heinäkuuta 1943 on vahvistettu.

Tämänpäiväinen keskustelutulos vaatii Saksan valtakunnanhallituksen ja Suomen hallituksen hyväksymisen.

Pöytäkirjassa mainittujen Viron kansalaisuuden omaavien suomalaisten siirtämiseen Suomeen, mikäli he itse siirtoa haluavat, saatiin Saksan hallituksen suostumus verbaalinootilla Inl. II D 3430 / 43 Suomen lähetystölle 28.10.1943. Verbaalinootti oli vastaus Suomen verbaalinoottiin N:o 5106 / 43 22. päivänä syyskuuta 1943, jossa esitettiin, että noin 150 suomalaiseen kansanheimoon kuuluvaa eli Inkeristä vuosina 1919 – 1920 Viroon muuttaneita, Viron rajan muutoksen mukana Viron kansalaisuuden saaneita tai suomalaisia taikka inkeriläisiä naisia, jotka avioliiton kautta olivat tulleet Viron kansalaisiksi, saisivat luvan siirtyä Suomeen. Asiaa ajoi voimakkaasti tohtori Helanen, jonka puoleen sanotut Virolais-suomalaiset olivat Tallinnassa kääntyneet. Saksan hyväksyvässä verbaalinootissa edellytettiin heihin nähden noudatettavan Saksan usein mainitussa verbaalinootissa Inl. II D 2214 16. heinäkuuta 1945 vahvistettuja siirtoehtoja.

Viron suomalaisten siirtyminen tapahtui sitten loppuvuoden kuljetusten yhteydessä. He tarvitsivat kussakin tapauksessa Viron sisäasiaindirektion suostumuksen, vaikka heitä tai virolaisia yleensä taisi kuljetustemme ruuhkaisimpina aikoina siirtyä luvattua enemmänkin. Heillä oli paljon omaisuutta mukanaan ja runsaasti Saksan rahaa, jonka vaihtamisessa nopeasti Suomen rahaksi oli vaikeuksia. Useat heistä suuntasivat Suomesta matkansa Ruotsiin ja sieltäkin edelleen länteen.


Tehdyt sopimukset olivat tosiasioiden kirjaamista. Inkerin evakuointi liittyi saksalaisten puolustussuunnitelmiin. Sitä ei voitu virallisesti toteuttaa ennen kuin venäläisten tulevaa hyökkäystä varten suunnitellut puolustuslinjat oli saatu rakennetuiksi ja joukkojen ja materiaalin siirrot toteutettu. Rintamakylien tyhjennykset olivat alkua Inkerin kokonaisevakuoinnille.

Inkerin evakuoimisella saksalaiset halusivat vapaat operaatiomahdollisuudet joukoilleen vihollisen hyökkäyksen alkaessa. Saksalaisilla oli huonoja kokemuksia toisilla rintamilla mihin kaaokseen sotavoimien ja siviiliväestön samanaikainen perääntyminen johtaa. Siksi he lähes totuudenmukaisesti saattoivat sanoa, että evakuointi tarkoitti siviiliväestön suojelemista sotatoimilta.

Hatsinan toimistollemmekaan ei ilmoitettu koko totuutta, vaikka kokonaisevakuointi oli täydessä käynnissä. Majuri Sperling ilmoitti 18.10.1943, että vain kaikki Hatsinan piirin suomalaiset siirretään pois 20.10.-28.10.1943 välisenä aikana ja että ensimmäisinä päivinä lähtee 1'500 hengen kuljetus ja viimeisinä päivinä kaksi saman suuruista kuljetusta. Siirtoväki sai ottaa mukaansa irtaimen omaisuutensa.

Evakuoinnin kiireellisyydestä kertoo se, että Hatsinan toimistoa pyydettiin luovuttamaan henkilökuntaa auttamaan saksalaisia lähtevien inkeriläisten luetteloinnissa leirillä. Lääkärintarkastus ja rokotus leirillä jätettiin tässä vaiheessa suorittamatta. Lääkärin tuli kuitenkin olla mukana junassa, jossa hän voisi tarkastaa ja hoitaa sairaat. Siirtoväen rahojen vastaanotto Hatsinassa lopetettiin.

Hatsinan piirin evakuoinnista muodostui huomattavasti kiireellisempi kuin mitä majuri Sperlingin ilmoituksesta voitiin päätellä. Hatsinan toimiston raportissa 19.10.1943 mainitaan, että illalla leirille saapui 700 henkeä siirtoväkeä seuraavana päivänä lähteväksi määrättyyn kuljetukseen. Heidän täytyi kuitenkin yöpyä ulkosalla. Äideille ja pikkulapsille pystyttiin järjestämään majoitus toimistoon. Seuraavana päivänä siirtolaisjuna oli asemalla lastausvalmiina aamulla kello 7.00. Lastaus kesti koko päivän. Kuljetuksen mukana lähti 1'650 henkeä. Siverskajasta ilmotettiin, että sieltä lähtee lähipäivinä toinen 1'650 hengen kuljetus. Seuraavien päivien tapahtumat olivat tilastoina yksitoikkoisia, mutta lähtijöille dramaattisia ja haikeita. Lastaus kesti yleensä koko päivän. Kuljetuksessa 21.10.1943 lähti 1'417 henkeä. Illalla saapui leirille lisää siirtoväkeä seuraavan päivän junaan. Majoitusta varten oli otettava käyttöön lisärakennus, jonne voitiin sijoittaa äidit ja pikkulapset sekä sairaat. Seuraavan kuljetuksen piti lähteä vasta 26.10.1943, mutta lähtöä jouduttiin aikaistamaan ja se lähti jo 22.10.1943 mukanaan 1'726 inkeriläistä. Evakuoitavista kylistä tuotujen lisäksi junassa lähti osa leirillä pitkään odottaneista siirtolaisista. Kuljetuksen mukana seurasi terveyssisar Greta Borgström.

Hatsinan rautatie-upseeri ilmoitti 23.10.1943, että kaikki rautateillä työskentelevät suomalaiset työläiset vapautetaan Suomeen siirtymistä varten. Saman päivän kuljetuksessa oli 1901 henkeä. Seuraavan päivän kuljetus pääsi lähtemään vasta myöhään illalla mukanaan 1'875 henkeä. Evakkojuna oli lastausvalmiina asemalla myös 25.10.1943 aamulla. Samanaikaisesti oli juna lastausvalmiina myös Elisavetinon asemalla Spankkovan suomalaisia varten. Hatsinasta lähteneessä kuljetuksessa oli 1'773 henkeä, Elisavetinosta lähteneessä kuljetuksessa 2'245 henkeä - kuljetuksen mukana seurasi tohtori Heikkilä.

Seuraavan päivän kuljetukseen, jossa oli mukana 275 virolaista ja 935 suomalaista, päättyi varsinaisesti Hatsinan piirin evakuointi. Myöhempinä päivinä ilmaantui Hatsinaan vielä pienempiä ryhmiä, jotka jostakin syystä eivät olleet päässeet tulemaan tai halunneet tulla kylänsä pääryhmän kanssa. Osa syrjäkylien asukkaista oli joutunut jättämään kotikylänsä niin nopeasti, etteivät ehtineet ottaa mukaansa mitään omaisuutta ei edes ruokatarvikkeita. Tilanteen sekavuutta kuvaa Heljä Hovi seuraavasti:

Eräs mummo tuli hädissään kysymään:

Ai rakas Isä, mitä nyt tehhä? Mej isä läks' myllyy ja nyt hot tul käsky, jot huomen pittää tulla kohallee junalle.”

Huolestunut isä pyysi:

Voittaks työ kiruttaa Pirsal spiiskan, jott' piästäs miu pojan miu mukkaa?

Joka suunnalta sateli kysymyksiä:

'Miul ois viel yksi kysymys'

'Saisink' mie pikkuse haastaa?

'Saank' mie häritä teitä?”

Eräs emäntä itki:

'Miult' jäivät leivätkii kiukahee.'

Oli käytävä saksalaisten työleirillä puhumassa siellä olevien puolesta. Vastaus oli lyhyt ja ehdoton:

'Nein, wir lassen niemand weg'.

Jossain kuljetuksissa saatiin myöhästyneetkin toimitettua Kloogalle ja Paldiskiin ja sieltä edelleen Suomeen. Saksalaiset sotilasviranomaiset suorittivat puolestaan samanlaista haravointievakuointeja ja ilmoittivat meille sähkeitse lähetyksistä kuten 26.10.1943 Tosnosta Tukumiin 119 henkilöä, 28.10. Pljussasta Hapsaliin 404 henkilöä, 4.11. Kikerinosta Paldiskiin 143 henkilöä ja 7.11.1943 Volossovosta Tautschevaan 81 henkilöä.

Viikon aikana Hatsinan piiristä eli Keski-Inkeristä evakuoitiin yli 15'000 inkeriläistä. Tiettävästi heitä kulkeutui myös evakuoidun venäläisen väestön mukana ja hankkiutui sitten omatoimisesti Paldiskiin. Kiireessä tapahtui myös virheellisiä kuljetuksia. Eräs 1'000 hengen inkeriläiskuljetus oli lokakuun puolivälissä ohjattu etelään, mutta suomalaisten siirtoviranomaisten valppauden vuoksi kuljetus saatiin pysäytetyksi Tartossa ja ohjatuksi Tapalle ja useamman päivän kirjeenvaihdon ja puhelinsanomien ja neuvottelujen jälkeen ohjatuksi oikeaan määränpäähänsä Paldiskiin. Monia muitakin ryhmiä oli tuossa kiireisessä evakuoinnissa harhautunut etelään, pääasiassa Liettuaan, ja jäänyt sille tielleen. Eräitä harhautuneita ryhmiä tavoitettiin ja Latviasta saakka saatiin takaisin 349 suomalaista, aluksi Viron puolelle ja sen jälkeen Klooga-Paldiskiin.

Vain se, joka itse on kokenut rautatiekuljetuksen täyteen sullotuissa härkävaunuissa kylmänä ja sateisena syksynä ja talven yllättäessä, ymmärtää ne kärsimykset ja koettelemukset, joita Inkerin siirtolaiset saivat kokea. Kodit oli menetetty, kotiseutu oli pakko jättää ja kiireessä usein vähäinen irtaimistokin, tietoisena siitä, että kun rintama uudelleen kulkee Inkerin yli, ei Inkeristä paljon ole jäljellä. Perheet olivat jo saksalaisten tullessa hajonneet, kun asekuntoisista miehistä suurin osa oli Neuvostoliiton joukoissa rintaman toisella puolella. Nytkään ei työkykyinen nuoriso päässyt välittömästi evakuoitujen perheiden mukana ja heidän kohtalonsa painoi raskaana Suomeen siirtyvien mieltä.

Kloogan Ja Paldiskin Leirin Siirtolaistulva

Suunniteltaessa Inkerin evakuointivaiheen väestömääriä laskettiin, että 10.10.1943 alkaen Kloogalle ja Paldiskiin saapuu aluksi 2'000 – 3'000 henkilöä ja 24.10.43 alkaen 4'000 – 4'500 henkilöä viikossa ja että Suomeen pystytään laivoilla kuljettamaan sama väestömäärä kuin mitä Kloogan ja Paldiskin leireille viikottain saapuu.

Keski-Inkerin evakuoinnin nopeus ja tehokkuus yllättivät kuitenkin suomalaiset siirtoviranomaiset niin Tallinnassa kuin Helsingissäkin. Kloogan leirin toimintaa oli supistettu ja henkilökuntaa vähennetty, kun kuljetusten oletettiin kulkevan Paldiskiin ja sieltä suoraan laivoille. Paldiskin leirin vastaanotto- ja majoitustilat eivät kuitenkaan riittäneet vaikka laivoja lisättiin kiireellisessä tahdissa niin, että käytössä jo 23.10.1943 oli neljä alusta, joiden yhteiskapasiteetti oli 1'850 henkilöä ja 1.11.1943 seitsemän alusta yhteiskapasiteetin ollessa kerralla lähes 4'000 henkeä. Laivat pystyivät suorittamaan matkan kuitenkin vain joka toinen päivä, Pohjankurun ja Turun varasatamien tullessa käyttöön vielä harvemmin.

Kloogan leiri jouduttiin ottamaan jälleen täyteen käyttöön ja henkilökuntaa komentamaan takaisin ja lisäämäänkin. Kapteeni Juho Tirranen apunaan vääpeli K. Oravainen komennettiin Helsingistä Paldiskiin valvomaan laivausta, luutnantti Saastamoisen vastatessa Kloogan leirin johtamisesta. Enimmillään oli Kloogalla ja Paldiskissa kotimaasta komennettu 26 henkilöä, joista viisi lääkäriä, useita sairaan- ja terveydenhoitajia, 11 lääkintä- ja muonituslottaa sekä useita aliupseereita eri tehtävissä. Henkilökuntaan sisältyivät myös Hatsinasta komennetut tohtori Nopola ja terveyssisar Tukia. Apuhenkilökuntaa saatiin inkeriläisistä siirtolaisista.

Inkeriläisväestön kerääntyminen Kloogan ja Paldiskin leireille alkoi kerrotusta 15.10.1943 Paldiskiin saapuneesta kuljetuksesta. Leirin vakaa käsitys oli, että jos leirille saapuu yksi kuljetusjuna vuorokaudessa, väestö pystytään samassa tahdissa kuljettamaan laivoilla Hankoon. Kun täyteen lastattuja junia (700 – 1'500 henkeä) saapui 2 – 3, erään kerran 4 ja toisen kerran 6 vuorokaudessa, oli kaaos valmiina.

Kloogan leirin raportissa 6.11.1943 kerrotaan, että leirillä sillä hetkellä oli noin 12'000 inkeriläistä ja Paldiskin satama-alueella noin 2'000 eli yhteensä siellä oli 14'000 Inkerin pakolaista.

Leireille saapuneiden kuljetusten tarkoista saapumisajoista ja väestömääristä ei ole kaikkia lähetyslistoja käytettävissä. Väestön siirtyessä laivoihin tuli luovutuskirjojen kuitenkin olla tarkat ja yksityiskohtaiset. Laivakuljetukset Paldiskista Hankoon 17. – 23.10.1943 välisenä aikana osoittavat kuljetustahdin kiivautta:

Kertomuskautena suoritettiin kuusi lähetystä, joiden kokoonpano luovutuspöytäkirjojen mukaan oli seuraava:

Kulj.numero – aika – 0-15 v. + 16-65 v. + yli 66 v. = yhteensä

64. 17.10. 197'563 35 = 795
65. 17.10. 66'125 4 = 195
66. 18.10. 38'116 9 = 163
67. 20.10. 154'327 32 = 513
68. 23.10. 125'218 22 = 365
69. 25.10. 161'372 34 = 567

Yhteensä 741 1'721 136 = 2'596

Aikaisemmin siirretty – 8'004 + 12'219 + 837 = 21'060 Kaikkiaan siirretty – 8'745 + 13'940 + 973 = 23'568

Seuraavan raporttikauden eli 24.10. – 6.11.1943 välisenä aikana oli laivakuljetusten tahti vielä kiivaampi, 17 kuljetusta.

Kertomuskautena on lähetetty seuraavat määrät inkeriläisiä Suomeen:

N:ot – 0-15 v. + 15-65 v. + yli 65 v. = yhteensä 70-87 – 2'946 + 5'602 + 489 = 9'037

Aiemmin siirretty – 8'745+ 13'940+ 973 = 23'658

Kaikkiaan siirretty – 11'691 + 19'542 + 1'462 = 32'695

Laivakuljetusten nopeudesta huolimatta oli leireillä 6.11.1943 nuo 14'000 henkeä, kun Kloogan leirin normaali kapasiteetti oli 6'000 henkeä. Kun muistetaan, että Kloogan leirillä oli myös venäläisiä sotavankeja ja sinne lähetettiin myös osa venäläisistä siviilipakolaisista, oli leirin tilanne ajoittain kaaosmainen.

Suomalaisten taholta esitettiinkin, että kaikki venäläiset lähetettäisiin muille leireille Viroon esim. Viljandin leirille. Dr. Schottin ja johtaja Neggon yrityksistä huolimatta ei siinä onnistuttu kuin osittain. Inkeriläisten uudeksi leirialueeksi tarjottua Laulasmäen huvilakylää lähellä Kloogaa eivät suomalaiset puolestaan hyväksyneet, koska rakennukset eivät olleet lämmitettäviä ja alue oli muista leirialueista erillään.

Vaikka inkeriläisten entiset majoitustilat Kloogalla saatiin sittemmin lähes kokonaan uudelleen käyttöön, oli pulmana se, että ne betonilattiaisina olivat marraskuussa kylmiä, kunnes Suomesta oli saatu tuoduksi polttopuita. Huonetilat eivät kuitenkaan riittäneet kaikille vaan Suomesta tuotiin myös 30 kappaletta 60-hengen pahvitelttaa, jotka virolaiset leiriviranomaiset maksoivat. Teltat osoittautuivat myöhemmin epäkäytännöllisiksi, koska ne vettyivät sateessa pahasti.

Kerrotunlaiseen siirtolaistulvaan eivät myöskään leirin keittiötilat olleet riittävät. Leirin parakkien keskellä oleva keittiö oli myös venäläisten pakolaisten ja sotavankien käytössä ja kun heidän keskuudessaan oli useita pilkkukuumetapauksia, varoitettiin inkeriläisiä keittiön yhteiskäytöstä. Suomesta lähetettiin kiireesti 3'000-litran kenttäkeittiöitä muonituslottineen, muttei niitäkään kädenkäänteessä saatu riittävästi. Kloogan leirin raportin mukaan lähes viikon ajan Väestölle ei pystytty jakamaan muuta kuin vettä ja ruisjauhoja, kunnes leipää ja muita ruokatarvikkeita alettiin saada Suomesta. Leirien huolto tosin kuului virolaisille ja saksalaisille, mutta kun se ei toiminut, joutui leirien elintarvikehuolto siirron vanhetessa, yhä enemmän suomalaisten lottien vastuulle.

Vaikeuksien alkaessa kasaantua, kasaantuu niitä monella taholla. Sopimuksessa sanottiin, että saksalaiset vastaavat kuljetuksista Paldiskin satamaan ja inkeriläisten luovutus suomalaisille laivoille tapahtuu siellä. Niin myös tapahtui, eikä Virossa löytynyt niin korkeaa virkamiestä, joka olisi voinut pysäyttää kuljetukset Kloogan asemalle, jonne väki kuitenkin piti palauttaa ihmeellisillä Pendelzugeilla majoittumaan ja odottamaan vuoroaan, koska Paldiskissa ei pystytty majoittamaan 2'000 henkeä enempää. Yhtenäkin yönä tuli sinne kolme junaa mukanaan 5'400 ihmistä, jotka piti sitten välittömästi kuljettaa takaisin Kloogalle.

Kloogan leirillä oli 27.11.1943 Suomeen lähteviä 553 ja Paldiskissa 1'572 henkeä, joista 1'458 oli juuri saapunut Kosemkinan alueen rannikkokylistä.

Länsi-Inkerin Evakuointi

Keski-Inkerin evakuointi oli niin täydellistä ja nopeaa, että jo 28.10.1945 luutnantti Savolainen esitti 18. Armeijan esikunnassa everstiluutnantti Rauscherille, joka oli myös Volossovon piirin (Rückwärtiges Armeegebiet) komendatti, että Hatsinan toimisto saataisiin siirtää Länsi-Inkeriin, lähinnä Kattilaan (Kotly). Siellä se olisi lähempänä nyt evakuointivuoroon tulevia Jaaman (Jamburg / Kingisepp), Kattilan, Soikkolan ja Kosemkinan alueiden suomalaisia, inkerikkoja ja vatjalaisia. Pastorit Jääskeläinen, Ylönen ja Tenkku oli jo lähetetty valistustyöhön alueelle ja osa Hatsinan toimiston henkilökuntaa oli siirretty Kloogalle ja Paldiskiin syntynyttä ruuhkaa selvittämään.

Everstiluutnantti Rauscher oli kuitenkin sitä mieltä, ettei toimiston siirto ollut vielä tarpeellinen, koska Kattilan ja Jaaman piirien evakuointia ei voitu aloittaa, sillä Kloogan leiri ei siinä vaiheessa voinut ottaa vastaan enempää siirtolaisia.

Vasta Siverskajassa 6.11.1943 pidetyn neuvottelun jälkeen sovittiin inkerikkojen ja vatjalaisten siirrosta. Neuvotteluun osallistuivat eversti Dayhlen, everstiluutnantti Rauscher ja majuri Härtel saksalaisten puolelta sekä suomalaisten puolelta professori Kaitera ja luutnantit Nurmi ja Savolainen. Neuvottelussa pyrittiin sopimaan myös työpalveluun jäävien myöhemmästä siirtämisestä Suomeen ja yhteydenpidon järjestämisestä Inkeriin vielä jäävien ja heidän Suomeen siirtyneiden omaistensa välillä sekä Viron inkeriläisten kohtalosta.

Tilanne Länsi-Inkerissä oli ongelmallinen. Varustelutyöt jatkuivat Narvajoen molemmin puolin ja Panther-puolustuslinja sitoi runsaasti työvoimaa, ja lupauksista huolimatta ei inkeriläistyövoimaa pystytty siellä vapauttamaan. Metsätöistä, asemilta ja työleireiltä löytyi monasti suomalaisia, jotka yleensä olivat nuoria työkykyisiä ihmisiä. Usein vasta korkeimpiin tahoihin vetoaminen saattoi vapauttaa heidät työvelvollisuudesta ja mahdollistaa lähtemisen Suomeen. Tiedusteltaessa milloin 4.11.1943 sopimuksessa mainitut Itä-Viron inkeriläiset pääsevät muuttamaan Suomeen, saatiin armeijalta vastaus, että Viron Inkerissä oli jäljellä enää 215 inkeriläistä, joista 154 oli työkykyistä ja heidät voitiin vapauttaa tehtävistään vasta siirron loppuvaiheessa.

Suurta sekaannusta aiheutti se, että Länsi-Inkeriä ei määrätty yhdellä kertaa kokonaisuudessaan evakuoitavaksi, vaan evakuointi tapahtui sitä mukaa kun saksalaiset joukot tarvitsivat alueita käyttöönsä. Sotilasosastojen tullessa kylään siviiliväestö karkoitettiin. Siinä saivat lähteä niin venäläiset kuin suomenheimoisetkin. Kun jalkaisin evakuoidut venäläiset saivat ottaa mukaansa myös karjansa, liittyivät ortodoksiset suomenheimoiset usein venäläisiin pakolaisryhmiin. Tämä johtui siitä, että saksalaisten vuonna 1942 toimittamassa rekisteröinnissä ns. sekakylissä inkerikot yleensä oli rekisteröity venäläisiksi. Kansan yksinkertainen selitys tähän oli, että

jos olet Suomen-uskoinen (evankelis-luterilainen) olet suomalainen, jos olet Venäjän-uskoinen (kreikkalais-katolinen) olet venäläinen,

vaikka kaikki eivät edes venäjää osanneet.

Laajalti oli vallalla myös käsitys, ettei esim. Laukaanlahden ja Kaprionlahden seutuja ja varsinkaan syrjäkyliä tarvitse lainkaan evakuoida. Väestö valmistautui mahdollisten taistelujen ajaksi pakenemaan metsiin ja kätki omaisuuttaan ja kun saksalaisten evakuointikäsky sitten lyhyellä määräajalla tuli, joutuivat he evakkotielle vähin varustein ja eväin. Myös paikallisten saksalaisten piiri- ja kyläkomendanttien erilaiset määräykset ja tulkinnat aiheuttivat suurta sekaannusta. Toiset määräsivät evakuoinnin alkavaksi, toiset kielsivät sen. Viljan ja karjan pakko-ottoon inkeriläiset suhtautuivat suurella vastenmielisyydellä, koska pakko-ottajat, saksalaiset sotilasosastot tai niiden puolesta "Wirtschaftkommandot", sovelsivat mielivaltaisia alhaisia hintoja, vaikka virallisista myyntihinnoista oli tarkat määräykset.

Suomalaiset siirtoviranomaiset yrittivät luutnantti Savolaisen johdolla puolestaan Kattilasta käsin, jonne Hatsinan toimisto oli 8.11.1943 siirtynyt, tehdä valistustyötä Länsi-Inkerin inkeriläisten vapaaehtoisen evakuoinnin käynnistämiseksi, kuten 4.11.1943 allekirjoitettu sopimus edellytti. Länsi-Inkerin evakuointi oli nyt välttämättä edessä. Jos saksalaisten oli pakko luopua Leningradin ympärillä olevista asemistaan, oli seuraava pääpuolustuslinja tällä suunnalla Narvajoki-Peipusjärvi -linja. Sen vuoksi esitettiin, että Kattilan, Soikkolan ja Kosemkinan alueiden evakuointi olisi syytä mieluummin aloittaa kaikessa rauhassa ja saksalaisten järjestämin rautatiekuljetuksin kuin myöhemmin kaaoksessa taistelujen lähestyessä. Alueen väestö ei näitä perusteluja hyväksynyt.

Inkeriläisten kannalta oli ymmärrettävää, että kotiseudulla haluttiin pysyä niin kauan kuin mahdollista. Jospa sitä ei tarvitsisi jättääkään?

Eniten valmistelua ja huolta aiheuttivat Inkerin (lähinnä Soikkolan) kalastajat ja kalastajakylien väestön siirto Suomeen. Kalastajilla oli runsaasti kalastusvälineitä, verkkoja, arvokkaita ja raskaita nuottia sekä veneitä. Tarkoitus oli, että kaikki veneet kalastustarvikkeineen koottaisiin yhteen paikkaan, joksi valittiin Narva-Joensuun satama. Suomen merivoimat oli luvannut lähettää paikalle sopivan aluksen, joka hinaisi kalastajaveneet yhdellä kuljetuskerralla Suomeen. Asiasta käytiin monia neuvotteluja. Toteuttamisajankohdan lähestyessä Narvan aluekomendantti eversti von Giesen ilmoitti kuitenkin, ettei kylistä löytynyt kuin 15 lähes käyttökelvotonta venettä. Parhaat veneet olivat venäläiset vieneet mukanaan ja loput käyttökelpoisista veneistä tarvittiin saksalaisten sotilaskäyttöön. Narva-Joensuun hinausoperaatio oli sen vuoksi tarpeeton ja jäljellä olevat verkot, nuotat ja muut kalastustarvikkeet kuljetettiin rautateitse Paldiskiin.

Länsi-Inkerin evakuoinnissa tuntui kaikki olevan yhtä vaikeaa. Mikään ei mennyt niin kuin suunniteltiin. Tuntui, että kehenkään ei voi luottaa. Kattilan toimiston kertomuksista poimitut kuvaukset osoittavat kuinka sekavaa ja hallitsematonta Länsi-Inkerin evakuointi oli ja kuinka epäkiitollisissa olosuhteissa Länsi-Inkerin vastaanhangoittelevia inkeriläisiä jouduttiin Suomeen ohjaamaan pakkoevakuoinnin toteutuessa. Raportin mukaan:

  • 12.11.1943. Iltapäivällä oli ensimmäisen saksalaisen evakuointijunan määrä lähteä. Juna ei kuitenkaan saapunut ja kuljetettavat siirrettiin Kattilan koululle, jonne aina myöhäiseen iltaan saakka tuotiin evakuoitavalta alueelta (Kaibolovon piiristä) metsään paenneita. Toimistohenkilökunta viipyi useita tunteja siirtolaisten majoituspaikassa, jossa saatiin kerätyksi kokoon vaatimaton joukko suomalaisia, vatjalaisia ja isooreja, joille pidettiin valistustilaisuus.

  • 15.11.1943. Kersantti Niemi tuli Kloogalta komennettuna, joten pastori Tenkku pääsi aloittamaan varsinaisen valmistelutyön kuljetuksia varten ja maisteri Sirkiä jäi huolehtimaan Kattilaan saapuvien ilmoittautumisista ja neuvonnasta.

  • Pastori Tenkku kävi Vipiässä, Pärspäällä ja Konnunkylässä antamassa Suomeen aikoville ohjeita. Erityisesti korostettiin verkkojen ja muiden kalastusvälineiden mukaan ottamisen tarpeellisuutta.

  • 19.11.1943. Aamupäivällä aloitettiin seuraavan kuljetuksen lastaaminen. Suomeen lähtijöiksi saatiin lopullisesti vain 159 henkeä, vaikka junassa lähti noin 400 inkerikkoa. He ilmoittivat lähtevänsä Suomeen vain siinä tapauksessa, että saisivat ottaa karjansa elävänä mukaansa. Asiasta ilmoitettiin heti Tallinnaan, että tarpeellisiin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin, kun juna saapuisi Tapan asemalle. Pastori Tenkku piti valistustilaisuudet Narvusissa ja Ropsassa, joissa kummassakin oli läsnä lähes 100 henkeä. Lisäksi hän kävi Strupovan kylänvanhimman luona.

  • 20.11.1943. Ust-Luugan asemalle ei vieläkään ollut saapunut junaa kuljetusta varten. Pidettiin valistus- ja hartaustilaisuus, jossa oli läsnä suunnilleen 1'000 henkeä.

  • 22.11.1943. Ust-Luugan asemalle oli kokoontunut suuri joukko Suomeen lähtijöitä. Juna ei ollut kuitenkaan vielä saapunut ja evakuoitujen kotikyliin jääneiden tavaroiden asemalle kuljettamisesta pidettiin huolta: muutoin kolmen kalastajakylän kalastusvälineitä olisi jäänyt huomattava määrä kotikylään ja viljaa olisi jäänyt myymättä. Pastori Tenkku suoritti erään vanhuksen hautauksen sekä aikaisemmin haudattujen suomalaisten siunauksen.

  • Kuljetusjuna saapui Ust-Luugan asemalle ja lastaus alkoi. Kello 19.00 juna lähti mukanaan 1'605 suomalaista ja inkerikkoa.

  • 24.11.1943. Ajettiin Ust-Luugan ja Strupovan kautta Kukkosin (Kurowitsky) kylään, jonka asukkaat olivat ilmoittaneet aikaisemmin menevänsä mieluummin metsään kuin lähtevänsä mihinkään kotikylästään. Kylänvanhin kutsui koululle kokouksen koolle. Läsnä oli noin 100 henkeä ja heille pidettiin voimakas valistustilaisuus. Vastustushenki tuntui hyvin voimakkaalta, mutta tilaisuuden päätyttyä oli saatu kuitenkin varmuus siitä, että asukkaat evakuoinnin tullessa lähtisivät Suomeen eikä venäläiskuljetuksiin.

  • 25.11.1943. Liivakylässä ja Joenperässä vatjalaiset asukkaat suhtautuivat siirtoajatukseen odottamattoman ymmärtäväisesti. He lupasivat valmistautua hyvissä ajoin matkalle. Käytiin Domaribakovissa, joka on suuri kalastajakylä ja jossa asukkailla on paljon verkkoja ja muita kalastusvälineitä, edelleen Ropsan, Sutelan, Narvusin, Takaväljan ja Messuan kylissä. Messuan kyläläiset suhtautuivat koko evakuointiasiaan suurella vastenmielisyydellä. Nämä kylät ovat asujamistoltaan ns. sekakyliä.

  • 26.11.1943. Käytiin Kattilan lähikylissä Raanalassa ja Puumalassa, jossa asuu vatjalaisia, inkerikkoja ja suomalaisia. Kylän kaikki suomenheimoiset asukkaat ilmoittivat olevansa halukkaita siirtymään Suomeen, kun heidän lähtöhetkensä koittaa. Kylänvanhin jakoi kirjoja niille, jotka osasivat lukea suomenkielistä tekstiä.

  • Pastori Tenkku kävi Keskisen kylässä pitämässä valistustilaisuuden. Kylän väki oli vihamielisyyteen asti vastahakoista. Useissa Länsi-Inkerin inkerikko-kylissä esiintyvä vastenmielisyys evakuointia kohtaan yleensä ja varsinkin meren yli Suomeen matkustamista kohtaan tuntui täällä jälleen erittäin voimakkaasti.

  • 27.11.1943. Ust-Luugaan tuotiin lähikylien evakuoitavia ja junan oli määrä saapua. Hyvän vaikutuksen tuntui tehneen se tosiasia, että 23.11.43 lähteneessä kuljetuksessa oli saatu kaikki asemalle tuodut suuret tavararöykkiöt siirtolaisten mukaan. Juna ei vieläkään tullut ja odottaville täytyi järjestää yöksi majoitus lähikyliin. Tähän kuljetukseen saapuivat myös Kukkosin kylän asukkaat, joille 24.11.43 oli pidetty voimakas valistustilaisuus. Kotkan (Orly) kylän asukkaat olivat lähettäneet aluekomendantille anomuksen saada jäädä kotikyläänsä. Anomusta perusteltiin jälleen sillä, että asukkaat eivät olleet suomalaisia, vaan "venäjänuskoisia". 24.11.43 oli aluekomendantti antanut anomukseen myöntävän vastauksen.

  • 29.11.1943. Ustluugan asemalle saapui 37 vaunua. Käytiin Rajonkylässä sekä muissa lähikylissä valmistamassa matkalle lähteviä sekä teroittamassa heille, että oli eduksi pakata mahdollisimman paljon tavaraa mukaan, koska he saisivat viedä tavaransa Suomeen saakka kenenkään niitä ryöstämättä. Venäläiset olivat koko ajan levittäneet vastapropagandaa, jonka mukaan väestö saisi viedä vain 4 kg tavaraa Suomeen. Sen vuoksi useat olivat jättäneet tavaransa kokonaan pakkaamatta tai kaivaneet ne maahan. Toiset taas luulivat saksalaisten jo Narvassa ottavan kaiken siirtolaisten tavaran pois vaunuista.

  • 2.12.1943. Lähteväksi määrätty kuljetus oli tarkoitettu jaettavaksi kahteen osaan siten, että toinen osa, 20 vaunua, lastattaisiin Ust-Luugan asemalla, toiset 20 vaunua Koskolowossa. Uts-Luugan vaunut saatiin puolenpäivän jälkeen valmiiksi lastatuiksi, mutta Koskolowon asemalla lastaus sujui hitaammin, koska kaikki tavarat, 300 kg:n painoiset nuotat mukaanluettuina oli saatava muutamilla uupuneilla hevosilla kuljetetuiksi maantieltä asemalle. Aamulla kylään majoittuneet saksalaiset olivat jo aloittaneet omavaltaisen "evakuoimisensa". Peskin kylän evakuointi jäi kesken, koska heitä varten varatut vaunut saatiin vasta iltahämärissä komendanttien väärinkäsitysten vuoksi.

  • 4.12.1943. Lastaus Ruutsian asemalla jatkui. Kaikenlaisten huhujen, väärikäsitysten ja suurimmaksi osaksi evakuoitavien ymmärtämättömyyden vuoksi saivat lähtevät mukaansa liian vähän tavaraa - kallisarvoistakin tavaraa kuten viljaa ja nuottia jäi kyliin, varsinkin Harkkolaan. Aamupäivällä saksalaiset kielsivät jyrkästi asukkaita enää ajamasta hevosillaan kotikyliin. Saksalaiset tahtoivat estää heitä jäämästä tavaranhakumatkoilleen, jos juna sattuisi lähtemään. Lähtöajaksi oli määrätty kello 15.00.

  • 5.12.1943. Ruutsialle koottua kuljetusta varten tilattu veturi ei saapunut, sillä partisaanit räjäyttivät sen ilmaan sen ollessa ylittämässä rautatiesiltaa. Sillan korjaus kestää noin viikon ajan.

  • Käytiin Puumalan ja Raanalan kylissä antamassa kylänvanhimmalle ohjeita evakuointia varten. Täällä esiintyivät samat vaikeudet kuin Ruutsian ja Soikkolan puolessa. Koska kylien venäläisiä ei vielä oltu määrätty evakuoitaviksi, eivät suomalaisetkaan halunneet lähteä mihinkään kodeistaan. He eivät myöskään olleet halukkaita luovuttamaan karjaansa ja nekin, jotka muuten olivat halukkaita lähtemään Suomeen, halusivat pitää karjansa viime hetkeen saakka.


Seuraavien päivien evakuointitoimenpiteet olivat toistoa kerrottujen päivien tapahtumille. Niin kauan kuin virallista pakkoevakuointikäskyä ei tullut, kieltäytyivät inkerikot ja vatjalaiset lähtemästä kotikylistään. Lähes sama oli Soikkolan kalastajakylien laita. Näiden kohdalla erityisenä esteenä oli se, että saksalaisen komendantin määräyksen mukaan sai ottaa mukaansa 60 kg irtainta omaisuutta ja neljän päivän muonan henkeä kohden, kun yksi nuotta painoi jo 300 kg. Saksalaisten kanssa päästiin sittemmin sopimukseen, ettei vaikeasti käsiteltävien inkeroisten tarvinnut noudattaa painorajoituksia. Asiaa auttoi myös se, että saksalaiset luovuttivat nyt auliimmin hevosiaan ja jopa autojaan kuljetuksiin lastausasemille Ruutsiaan ja Kattilaan.

Kaikkein vastahakoisimpia olivat Kattilan ympäristökylien suomenheimoiset asukkaat. Koska venäläisten ei tarvinnut lähteä, eivät inkerikot ja vatjalaisetkaan halunneet jättää kotiseutujaan. Palauttivatpa eräät aikaisemmin Suomeen lupautuneet suomalaiset passinsa komendantille.

Jatkuvan yötä päivää tapahtuvan valistustyön ansiosta, jota Savolainen, Tenkku, Sirkiä ja Virolainen tekivät, päästiin suurimman osan suomalaisten, inkerikkojen ja vatjalaisten kanssa sopimukseen. Siinä sovittiin, että jos pakkoevakuointi tulee kaikille, lähtevät myös suomenheimoiset ja irrottautuvat venäläisistä ja ovat valmiit suuntaamaan matkansa Suomeen, vaikka meren ylittäminen vaistottiinkin lopulliseksi irrottautumiseksi kotiseudusta.

Vaikka evakuointijunien saaminen lähtöasemiksi sovituille Kattilan ja Ruutsian asemille oli epävarmaa, jatkettiin tavaroiden kuljetusta asemille sitkeästi. Kun räjäytetty silta saatiin korjatuksi, pääsi Ruutsialle koottu ja viimeiseksi ilmoitettu inkeriläiskuljetus lähtemään 11.12.1943 kello 21.00 mukanaan noin 1'600 inkerikkoa, joukossa pieni määrä vatjalaisia. Kuljetus ei kuitenkaan ollut viimeinen.

Kieltäytymisistä ja muista mielenosoituksista huolimatta saksalaiset lähettivät vielä kerran vaunuja Kattilan ja Ruutsian asemille. Ruutsiasta kuljetusjuna pääsi lähtemään 18.12.1943 puolelta päivin ja Kattilasta lisävaunuineen iltapäivällä mukanaan 1'551 suomalaista, joiksi heitä Kattilan raportissa kutsutaan. Lienevät kuitenkin olleet pääosin Kattilan ympäristökylien inkerikkoja ja vatjalaisia.

Tallinnassa 27.1.1944 päivätyssä kertomuksessa saksalaisten palveluksessa olevien inkeriläisten loppuevakuoinnista luutnantti Nurmi kertoo, että Narvan kaupungin inkeriläisistä kaikki olivat jo lähteneet Suomeen. Poikkeuksen tekivät kuitenkin Narvassa olevien suomalaistyttöjen leirin 82 tyttöä ja vastaavan poikaleirin 150 poikaa. Teimmekin esityksen ryhmien siirtämisestä kokonaisina Suomeen. Ryhmien evakuointia pidettiin kiireellisenä, koska nuorten vaatetus oli talviolosuhteisiin kelpaamaton. Niin tytöillä kuin pojilla oli vain kesäpuvut, pojilla puukengät ja yksi alusvaatekerta. Suomeen siirtyneet omaiset olivat vieneet muut vaatteet mukanaan siinä toivossa, että työleiriläiset vapautetaan mukaan siirtoon, kuten oli luvattu. Anomus tyttöjen kohdalla ei johtanut tulokseen ja poikien työleirin ilmoitettiin kokonaisuudessaan lähetetyn Krasnoje Seloon tuntemattomaan työkohteeseen.

Narvan ympäristökylien Kallivierin, Kullaan, Anikin, Vanhakylän, Alakylän ja Väikylän inkeriläisistä 685 henkeä oli ilmoittanut lähteväksi Suomeen. Lähtöluvan saannin edellytyksenä oli kuitenkin, että perhe oli täyttänyt saksalaisille "norminsa" ja myynyt eläimensä vahvistettuun hintaan. Ilmoitusajankohtana oli vielä 540 luvan anonutta vailla lupaa, mutta uusia lupia myönnettiin päivittäin 30 – 50 hengelle, kun nämä ostamalla Viljaa tai muulla tavalla pystyivät osoittamaan täyttäneensä norminsa.

Lotta Sirkiältä ja pastori Tenkulta saadun tiedon mukaan oli itäalueella Karsikon, Pontilan, Matinkylän, Korovaisin, Räättälän, Pummolan, Raanalan ja Kattilan kyliin jäänyt vatjalaisia ja Kikkeritsan, Killin, Saapohjan, Tikopisin, Kotkan, Mannakan, Tiensuun, Pulkkovan ja Suokylän kyliin inkeroisia yhteensä 450 – 500 henkeä. Klooga-Paldiskin leirin laivausluetteloiden perusteella on otaksuttavaa, että sotatoimien ulottuessa Länsi-Inkeriin loputkin suomenheimoisista ovat paenneet sieltä Suomeen.

Inkerin Evakuointi Päättyy

Inkerin evakuointi päättyi kun suomalaiset laivat kuljettivat inkeriläiset Paldiskin satamasta kohti Suomea. Kaikki Virosta tai Inkeristä Suomeen siirretyt joutuivat kulkemaan tämän pullonkaulan kautta. Ainoastaan Saksasta Suomeen muuttaneet inkeriläiset kuljetettiin Gotenhafenista suoraan Suomen satamiin. Paldiski on inkeriläisten vaelluksessa viimeinen paikka Suomenlahden eteläpuolella, josta kiinteä maayhteys kotiseutuun katkesi, ja Inkeri oli oleva enää muistojen maa.

Sikäli kuin aikaa on riittänyt havaintojen tekemiseen, haluavat kaikki inkeriläiset miltei poikkeuksetta siirtyä Suomeen›,

kirjoitti luutnantti Saastamoinen 6.11.1943 Kloogan kertomuksessaan.

Kuitenkin on huomattava ero kesällä vapaaehtoisesti kodeistaan lähteiden ja nyt näiden evakuoitujen inkeriläisten mielialojen välillä havaittavissa. Viimemainituista ilmenee jossain määrin 'hälläpä-väliä' ajattelua mikä näyttäikse välinpitämättömyytenä ja haluttomuutena kaikkeen työhön ja toimintaan, mikä ei aivan välttämättömästi kohdistu oman perheen tai kylän Suomeen siirtymisen edistämiseksi ja jouduttamiseksi. Mieleen tulee ystävämme johtaja Edgar Neggon sanat nyt näistä evakuoiduista hänen lausuttuaan: 'kankeet rahvast'.›

Inkeriläisten mielialaa ei tosiaankaan kohottanut ne leiriolosuhteet, joihin he kodeistaan joutuivat. Suurimman ruuhkan lauetessa ja asunto-olojen väljentyessä pakkaset puolestaan pahensivat asiaa, kun Suomesta tuodut polttopuut loppuivat ja oli turvauduttava metsästä koottuihin märkiin puihin. Peruna loppui kokonaan, lihana oli hevosenliha. Suomesta saapuneet 5'000 kg kauraryynejä, 1'000 kg herneitä ja useat leipäerät paransivat hiukan kehnoa ruokatilannetta.

Kloogan leirin päällikkyys oli joulukuun alusta siirtynyt jälleen kapteeni Tirraselle, kun laivakuljetukset Paldiskissa pääsivät rutiininomaiseen vauhtiinsa. Vaikeudet olivat nyt Suomen puolella karanteenileirien täyttyessä. Aikaisemmista ruuhkalukemista Suomeen kuljetusta odottavien määrä oli 6.12.1943 pudonnut 4'000 inkeriläiseen ja joulukuun lopussa oli vuoroaan odottamassa 3'482 henkeä. Vuoden loppuun mennessä oli Virosta ja Inkeristä siirretty yhteensä 53'627 henkeä, joista O-15-vuotiaita 18'719, 15-65-vuotiaita 32'067 ja yli 65-vuotiaita 2'841.

Suuren mielenkiinnon ja vaivannäön kohteena olivat koko Länsi-Inkerin evakuoinnin ajan inkerikot ja vatjalaiset. Kuinka paljon heitä oli ja kuinka moni heistä oli valmis siirtymään Suomeen? Kapteeni Tirranen oli tarkalla luetteloinnilla ja pitämällä tiukasti kiinni ohjeista, jonka mukaan kyläkunnat oli pidettävä yhdessä, kuljetettava samalla laivalla ja lähetettävä samalle karanteenileirille Suomessa, saanut joulukuun 1943 kertomukseen Kloogalta tarkan luettelon inkerikkojen ja vatjalaisten siirtymisestä Suomeen. Kun se jo kansatieteellisistä syistä on mielenkiintoinen, lainaan Kloogan kertomuksen asianomaisen kohdan tähän.

Joulukuussa leirin kautta kulkeneet ja leirillä edelleen olevat ovat enimmäkseen inkerikkoja ja osaksi vatjalaisia ja suomalaisia. Kylänpäälliköiden ilmoituksen mukaan ovat vatjalaisvoittoisia kyliä:

  • Kukkusiinkylä n. 200 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Rajonkylä n. 65 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Ala-Luushitsa K n. 330 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Liivakylä K n. 220 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Joenperä K n. 350 asukasta Siirtynyt Suomeen

inkeroisvoittoisia:

  • Sutelankylä n. 100 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Ostrovankylä n. 40 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Risumäki n. 100 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Ropsu n. 110 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Takaväljä n. 250 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Suur-Kosemkina n. 210 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Uusi-Kosemkina n. 60 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Pien-Kosemkina n. 120 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Saaruve K n. 145 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Laukaanqu K n. 245 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Koskisenkylä K n. 215 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Mäkkylä K n. 180 asukasta Siirtynyt Suomeen
  • Säätänä K n. 225 On Kloogalla
  • Hamala K n. 65 On Kloogalla
  • Vanha Harkkola K n. 190 On Kloogalla
  • Venakonts K n. 180 On Kloogalla
  • Otsove K n. 45 On Kloogalla
  • Tammikontu K n. 105 On Kloogalla
  • Poselka K n. 35 On Kloogalla
  • Suijankylä - n. 45 Siirtynyt Suomeen
  • Punamäki K n. 40 On Kloogalla
  • Uusi Harkkola K n. 65 On Kloogalla
  • Rutsja K n. 40On Kloogalla
  • Kirkkomäki K n. 65 On Kloogalla – (ei omia verkkoja)
  • Tarinaisii K n. 165 On Kloogalla
  • Oussinmäki K n. 95 On Kloogalla
  • Loukkula K n. 210 On Kloogalla
  • Kanasko - n. 10 Siirtynyt Suomeen
  • Röllänkylä K n. 70 On Kloogalla
  • Savimäki K n. 195 On Kloogalla
  • Mättäänkylä K n. 110 On Kloogalla
  • Kolkanpää K n. 25 On Kloogalla
  • Koskino K n. 90 On Kloogalla
  • Lokakylä K n. 375 On Kloogalla
  • Repola K n. 110 On Kloogalla
  • Metsäkylä K n. 105 On Kloogalla
  • Voloitsa K n. 90 On Kloogalla
  • Viistina K n. 305 On Kloogalla

Ne kylät joiden nimen jälkeen on merkitty iso K, ovat kalastajakyliä ja useimmilla niistä on mukanaan huomattava määrä kalanpyydyksiä. Paitsi näitä kalastajakyliä siirtyi Suomeen jo marraskuussa joukko Kosemkinan niemen rantakyliä kuten Kiiskolan, Kaipaalan, Kurkolan, Pärspän ym. kylät.


Laivakuljetukset Paldiskista jatkuivat tehokkaina ja 15.1.1944 Kloogan toimisto ilmoitti, että Suomeen kuljetusta oli leirillä odottamassa enää 1'550 inkeriläistä. Kuukauden lopussa leiri oli tyhjentynyt ja Kloogan toimisto henkilökuntineen oli siirtynyt Paldiskiin, josta jatkokuljetukset pystyttiin keskitetysti hoitamaan. Kokenut kapteeni Tirranen jätti 15.1.1944 leiripäällikön tehtävät ja siirtyi kotimaahan palvelemaan heimoaan väestönsiirtoasiain keskustoimiston huoltotarkastajana. Klooga-Paldiski-leirin päälliköksi siirtyi Naissaaren suomalaisten tukikohdan päällikkö luutnantti Samuli Apajalahti, joka hoiti leirin päällikkyyttä 1.6.1944 saakka. Tällöin suomalainen henkilökunta Helasta lukuun ottamatta poistui Viron maaperältä viimeisen Aranda-laivan kuljetuksen mukana.

Kloogan ja Paldiskin suurimpien kuljetusruuhkien selvittyä jatkuivat kuljetukset tammikuun kolmena ensimmäisenä viikkona vielä melko kiivaina, sillä silloin siirtyi Suomeen 2'350 inkeriläistä. Helmikuussa kuljetukset vähenivät jo noin 1'500 henkilöön, myöhempien kuljetusten koskiessa pienempiä tai erillisryhmiä.

Tammi-helmikuun kuluessa Paldiskiin saapuneista ja sieltä edelleen Suomeen kuljetetuista lienee suurin osa ollut Länsi-Inkeriin kotikyliinsä jääneitä inkeriläisiä. Oranienbaumin motin lauettua ja venäläisten hyökkäyksen edessä heidät pakko-evakuoitiin venäläisen väestön mukana jalkaisin Narva-joen länsipuolelle ja sieltä etelään. Venäläiset sotavoimat tunkeutuivat Narvajoki-Peipusjärvi-Pihkova-linjalle helmikuun alussa 1944.

Osa Suomeen 1944 siirtyneistä oli jälkijoukkoa Virosta. Inkerin evakuoinnin aikana oli tarkoitus, että Viroon vielä jääneet inkeriläiset olisivat siirtyneet Suomeen vasta tämän evakuointivaiheen jälkeen. Väestönsiirtovaltuuskunta Helsingissä ei hyväksynyt ehdotusta, vaan vaati Viron inkeriläisten paluuta samanaikaisesti, koska nämä olivat työkykyisintä väestönosaa ja oli pelättävissä, että evakuoinnin päättyessä siirtointo olisi laantunut. Kuten sitten tapahtuikin. Viron inkeriläisten siirtoa ei pystytty valvomaan ja siirron vapaaehtoisuuteen vedoten Viroon lasketaan jääneen n. 4'000 inkeriläistä.

Myöhemmin Suomeen hakeutuvista oli osa erilaisista saksalaisista työleireistä tai linnoitustöistä vapautuneita, jotka halusivat seurata omaisiaan. Jälkikuljetuksiin tuli myös monia pieniä inkerikkoryhmiä, jotka olivat kulkeutuneet venäläisten evakuointiryhmien mukana jalkaisin Liettuaan, venäläisinä kun itseään pitivät. Huomattuaan, että evakkomatka jatkuisi yhä etelämmäksi, valitsivat monet evakkomaakseen Suomen ja keinottelivat joissakin kuljetuksissa Paldiskiin.

Inkeriläisten Siirto Suomeen Päättyy Virallisesti

Saksalais-suomalainen siirtokomissio, joka 4.11.1943 allekirjoitetun pöytäkirjan perusteella oli valvonut Inkerin evakuoinnista aiheutuvaa inkeriläisten siirtoa Suomeen ja jonka piti kokoontua jo joulukuussa 1943 päättämään evakuoinnin päättymisajankohdasta, katsoi nyt, että tuo päättymisajankohta oli käsillä.

Ulkoasiainministeriön kutsusta siirtokomissio kokoontui Helsinkiin 16-17. päivinä huhtikuuta 1944 ja piti istuntonsa ulkoasiainministeriössä silloisen ulkoasiainministeriön osastopäällikön Asko Ivalon puheenjohdolla. Suomen muina edustajina loppuneuvottelussa olivat professori Pentti Kaitera, tohtori Vilho Helanen ja toimistopäällikkö Erkki Tuuli. Saksaa edusti suuri valtuuskunta, mutta Virallisiksi edustajiksi pöytäkirjaan on merkitty lähettiläs Windecker, majuri Jeaningen, eversti G. Deyhle, osastopäällikkö Schott, osastopäällikkö Petersen ja Obersturmbannführer Vaatz. Eli ne korkeat sotilas- ja siviilihallintoviranomaiset, jotka Virossa ja Inkerissä käyttivät inkeriläisten siirto- ja evakuointiasiassa Saksan puolesta päätäntävaltaa. Allekirjoitettua loppupöytäkirjaa on pidettävä myös valtioiden välisenä sopimuksena, koska Saksan valtuuskunnan puheenjohtaja Dr. Windecker edusti Saksan ulkoasiainministeriötä ja Asko Ivalo Suomen ulkoasiainministeriötä.

Loppupöytäkirjassa inkeriläisten jälkisiirron päättymisestä Suomeen komissio toteaa, että inkeriläisten jälkisiirron kuluessa siirrettiin yhteensä 38'283 henkilöä. Mukaan on laskettu myös siirtoon kuuluneet vatjalaiset ja inkeroiset sekä Heeresgruppe Nordin muilla alueilla asuneet inkeriläiset. Edelleen todetaan, että Saksan edustajat olivat pidentäneet niille inkeriläisille, jotka jo asuivat Virossa, jälkisiirtoon osallistumismääräaikaa 15.4.1944 saakka.

Saksan puolustusvoimat ilmoittaa olevansa valmis antamaan niille Inkerin suomalaisille, jotka vielä palvelevat Saksan joukoissa vapaaehtoisina tai työvelvollisina, mahdollisuuden vapaaehtoiseen siirtoon 31.5.1944 saakka. Tämän huomioon ottaen muut Saksan edustajat ilmoittavat, että inkeriläiset, jotka edelleen ovat Virossa, voivat käyttää hyväkseen tätä määräaikaa siirtyäkseen Suomeen.

Saksalais-suomalainen siirtokomissio vahvistaa, että 4.11.1943 lukien 14.4.1944 mennessä on valuuttaa vastaanotettu yhteensä 9'626 459,81 RM. Siitä on Suomen hallituskomission suostumuksella 4.11.1943 päivätyn pöytäkirjan mukaan vähennetty 5,- RM siirrettyä henkilöä kohden eli 191'415,- RM korvauksena Viron valtionhallinnon hyväksi. Niin muodoin on 9'435'044,81 RM:n määrä siirretty Suomen hallitukselle. Summa sisältää myös ne Virossa talletetut korvaukset, jotka inkeriläiset ovat saaneet Virossa myymistään karjasta ja hevosista.

Väestönsiirron taloudellisissa järjestelyissä oli noudatettu Saksan ulkoministeriön Suomen lähetystölle Berliinissä 8.11.1943 jättämää verbaalinoottia Inl. IIb 3641.

Kuitteja, jotka 18. Armeijan puolesta on luovutettu inkeriläisille maksuksi karjasta ja hevosista ja jotka 14.4.1944 mennessä oli tarkastettu, hyväksytään seuraavasti:

  • Hevosia 823 kpl – keskihinta 480 RM = 395'040 RM
  • Varsoja 58 – 120 RM = 6'960 RM
  • Lehmiä 3'588 – 240 RM = 861'120 RM
  • Vasikoita 596 – 60 RM = 35'760 RM
  • Sikoja 55 – 60 RM = 3'500 RM
  • Lampaita 874 – 15 RM = 13'110 RM
  • Vuohia 748 – 15 RM = 11'220 RM
  • Tämän jälkeen vielä 7 lajia pienempiä ja vähäarvoisempia kotieläimiä

Yhteensä 1'333'058,50 RM

Tästä syntyvä yhteissumma 1'333'058,50 RM on laskettu heille siirrettävään raha-omaisuuteen. Heeresgruppe Nord vastaa tämän summan maksamisesta, ja se tulee välittömästi suorittaa suomalaisen siirtokomission tilille Itä-alueen setelipankkiin Tallinnassa.

Maataloustuotteita on inkeriläisiltä 14.4.1944 mennessä toistaiseksi todettu vastaanotetuksi pöytäkirjan mukaan mm.

  • ruista 606'714 kg,
  • vehnää 50'273 kg,
  • ohraa 267'064 kg,
  • kauraa 743'143 kg,
  • kaalia 94'651 kg,
  • perunaa 550'836 kg
  • jne.
  • sekä heiniä ja olkia yhteensä lähes 6 miljoonaa kg.

Kysymys siirtolaisten luovuttamien maataloustuotteiden luovutuksen kompensaatiosta tulee yhdistää vastaavia toimituksia Saksasta Suomeen koskeviin hallitusvaliokuntien neuvotteluihin.

Vahvistetaan, että siirtolaisten kuljetus laivaussatamaan Paldiskiin tapahtuu Saksan valtakunnan kustannuksella ja välinein ja sieltä edelleen Suomen hallituksen kustannuksella ja välinein.

Saksalais-suomalainen siirtokomissio on yksimielinen siitä, että inkeriläisen väestön siirto 14.4.1944 mennessä käsittää, huomioon ottaen ensimmäisen siirron 22'050 inkeriläistä ja jatkosiirron 38'283 inkeriläistä, yhteismäärältään 60'333 henkilöä.

Osastonjohtaja Schott kenraalikomissariaatista Tallinnasta ja tohtori Helanen Suomen sisäasiainministeriöstä valtuutetaan ratkaisemaan kaikki kysymykset, jotka siirron jatkuessa tulevat esille.

Saksalais-suomalainen komissio toteaa, että inkeriläisten kokonaissiirto on tapahtunut täysin hankauksetta ja kiinteässä yksimielisyydessä mukana olleiden saksalaisten ja suomalaisten jäsenten välillä ja erinomaisessa yhteistyössä Viron hallintoviranomaisten kanssa. Erityisesti Suomen valtuuskunta tuntee kiitollisuutta siitä, että saksalaiset sotilas- ja siviiliviranomaiset suurista vaikeuksista huolimatta ovat asettaneet inkeriläisten siirron etusijalle ja toteuttaneet sen kaikin voimin..

Siirron Ja Evakuoinnin Jälkitapahtumia

Kokonaisen kansanheimon siirto ja evakuointi ei koskaan tapahdu asetettujen määräaikojen puitteissa eikä ilman pitkiä ja monitahoisia jälkiselvittelyjä. Loppupöytäkirjan ajankohdan jälkeen tuli Paldiskiin pienehköjä inkeriläisryhmiä, jotka noudettiin tutkimuslaiva Arandalla Suomeen. Sellaisessa kuljetuksessa tuli 15.5.1944 124 siviilisiirtolaista. Arandan kaksi muuta matkaa Paldiskiin olivat lähinnä tarkoitetut noutamaan Saksan armeijasta vapautuneita inkeriläis-pataljoonalaisia. Kuljetuksessa 25.5.1944 Saksan armeijasta vapautuneen 178 sotilaan lisäksi tuli myös 61 siviilisiirtolaista ja 1.6.1944 kuljetuksessa edelleen 77 inkeriläissotilasta ja 112 siviilisiirtolaista. Viimeisellä kuljetuksellaan Aranda toi pois myös Paldiskin suomalaisen leirihenkilökunnan.

Yhteenvedoksi tähän mainittakoon, että Väestönsiirtoasiain keskustoimiston pitämän kuljetuspäiväkirjan mukaan Suomeen tuotiin kuljetuslaivoilla inkeriläis-pataljoonalaisia 898 sotilasta. Edellä mainittujen lisäksi olivat s/s Lahti ja s/s Louhi tuoneet 8.12.1943 Tallinnasta Hankoon 156 ja 157 inkeriläis-pataljoonalaista sekä s/s Suomi ja s/s Aranda 13.12.1943 samoin Tallinnasta 175 ja 146 inkeriläispataljoonan sotilasta.

Viimeisen virallisen kuljetuksen suoritti kuitenkin niinkin myöhään kuin 18.6.1944 höyrylaiva Primula tuoden mukanaan 265 inkeriläistä. Viimeinen kuljetus lähti Paldiskin satamasta juhlallisuuksin, joihin osallistuivat mm. kenraalikomissaari Litzman puolisoineen ja lähimpine alaisineen, Wehrmachtia edusti kenraali von Ginkel esikuntapäällikköineen, Viron itsehallinnon johtajia ja Suomen päämajan Tallinnassa oleva edustaja sekä suomalaisesta siirtokomissiosta enää paikalla ollut tohtori Vilho Helanen. Kuljetuksia tapahtui tässä jälkivaiheessa neljä ja Paldiskista Hankoon siirrettyjen inkeriläisten lukumäärä oli 830, joista saksalais-virolaissuomalaisen sekakomission luvalla Suomeen siirtyneitä Viron suomalaisia 24. Kernaalikomissaari Litzman lupasi, että mikäli inkeriläisiä vielä tämän jälkeen ilmoittautuu Tallinnaan Suomeen siirtymistä varten, lähetetään heidät väestönsiirron ulkopuolella saksalaisten viranomaisten toimesta Suomeen.

Pieniä ryhmiä saapui Suomeen kesän kuluessa eri kuljetusmuotoja käyttäen kunnes inkeriläisryhmätkin sekoittuivat virolaisten pakolaisten tulvaan, joka Neuvostoliiton hyökkäyksen alettua vuonna 1944 suuntautui lähinnä Ruotsiin. Lukemattomat pakolaisveneet yrittivät hakeutua Suomen saariston suojassa Ruotsiin, mutta veneiden ja alusten heikkouden vuoksi monet ajautuivat Suomen saarille ja joutuivat Uudenmaan tai Saaristomeren rannikkoprikaatin pidättämiksi. Asiakirjoista päätellen nousi näiden pakolaisten määrä satoihin ja jopa tuhansiin.

Loppupöytäkirjassa 14.4.1944 valtuutuksensaaneella työryhmällä, osastopäällikkö Schott -tohtori Helanen, oli tässä vaiheessa aihetta tapahtumien kirjaamiseen. Se tapahtui tällä kerralla "loppu-selvitys" -nimisellä asiakirjalla, joka oli päivätty ja allekirjoitettu 5.7.1944 ja koski inkeriläisten lopullista jälkisiirtoa (Restnachumsiedlung) Suomeen.

Loppuselvitysasiakirjan mukaan yhteensä 830 inkeriläistä siirtyi vielä Suomeen. Lukuun sisältyi myös niitä inkeriläisiä, jotka olivat palvelleet vapaaehtoisina Saksan joukoissa tai työvelvollisina ja halusivat nyt vapaaehtoisesti siirtyä Suomeen sekä niitä Virossa asuneita inkeriläisiä, jotka asetetun määräajan kuluessa halusivat vielä muuttaa Suomeen.

Asiakirjassa todetaan, että inkeriläisten luovuttamia rahavaroja, kun niistä oli vähennetty Viron hallintoviranomaisille tuleva maksu 5,- RM henkilöä kohden, oli kertynyt luovutettavaksi vielä 2'397'801,82 RM. Siinä lueteltiin yksityiskohtaisesti ja kappalemääräisesti hevoset ja muu karja, jotka 17.4.1944 jälkeen suoritetussa kuittien tarkastuksessa oli todettu luovutetuiksi saksalaisille sotilasyksiköille. Samoin yksityiskohtainen kilon tarkkuudella ja viljalajeittain laadittu luettelo luovutetuista viljaeristä ja rehusta. Kun korvausperusteena käytettiin 17.4.1944 loppupöytäkirjassa mainittua keskihintaa kunkin eläin- ja viljalajin kohdalla, päädyttiin kotieläinten luovutuksen kohdalla korvaussummaan 283'230 RM ja viljan ja rehujen osalta summaan 468'027,21 RM.

Samalla kun todettiin, että jälkisiirtokin oli tapahtunut valtuutettujen kesken täydessä yhteisymmärryksessä ja hankauksetta, kuului loppuselvitysasiakirjan viimeinen kappale seuraavasti:

Osapuolten valtuutetut edustajat toteavat, että 17.4.1944 jälkeen on Saksan puolelta Suomen hallitukselle maksettava määrä, joka koostuu rahana RM 2'397'801,82 ja luovutetuista hevosista, karjasta ja maataloustuotteista RM 765'176,61 eli yhteensä RM 3'162'978,43.

Suomeen Siirtyneiden Inkeriläisten Määrä

Inkeriläissiirtokuljetusten näin päättyessä käy asiakirjoista selville Suomeen siirtyneiden inkeriläisten määrä. Loppupöytäkirjan 17.10.1943 mukaan inkeriläisten siirron

  • ensimmäisessä vaiheessa tuli Suomeen 22'050 inkeriläistä

ja 17.4.1944 allekirjoitetun loppupöytäkirjan mukaan

  • toisessa evakuointivaiheessa 38'283 inkeriläistä.

Kun mukaan lasketaan 5.7.1944 allekirjoitetussa

  • loppuselvitysasiakirjassa mainitut 830 inkeriläistä,

nousee virallisten sopimusasiakirjojen mukainen inkeriläisten määrä 61'163 henkilöön. Nuo sopimusasiakirjat koskivat kuitenkin vain Inkeristä ja Virosta tulleita inkeriläisiä.

  • Saksasta palautettuja inkeriläisiä koskevasta osasta ilmenee jäljempänä, että Saksasta siirtyi Suomeen 2'042 inkeriläistä.

Suomeen siirtyneiden inkeriläisten kokonaismäärä nousee näin ollen 63'205 henkilöön.

Maisteri Yrjö Lehdon pitämän tarkan kuljetuspäiväkirjan mukaan laivoissa siirtyi Suomeen 63'032 henkilöä. Kokonaismäärästä oli miehiä 13'226, naisia 28419 ja lapsia (alle 15 v.) 21'387. Koko operaatioon tarvittiin 154 laivakuljetusta, joista PaldiskiHanko reitillä 127, PaldiskioTurku reitillä 17 ja Paldiski-Rauma reitillä 3 sekä Gotenhafenista Hankoon tai Turkuun 7.

Rahanvaihto Ja Muun Luovutetun Omaisuuden Korvaaminen

Inkeriläisten mukaansa saaman irtaimen omaisuuden lisäksi tärkein kysymys oli, miten inkeriläiset saavat korvauksen siirtoviranomaisille luovuttamistaan ulkomaisista rahoista ja saksalaisille luovuttamistaan karjasta ja viljasta. Kysymys oli ongelmallinen siirron ja neuvottelujen kaikissa vaiheissa ja sitä käsiteltiin lähes jokaisessa sopimuksessa ja noottien vaihdoissa. Kaikki osapuolet olivat yksimielisiä siitä, että käteisraha jos mikä kuului kullekin inkeriläiselle itselleen. Saksan lakien mukaan, jotka olivat voimassa valloitetuissa Virossa ja Inkerissä, ei rahaa saanut ilman lupaa viedä maasta pois. Kun inkeriläisten siirto alkoi ennen virallisten päätösten tekoa, oli ainoa ratkaisu asiassa, johon Saksan kenraalikomissariaatti Virossa ja Viron hallintoviranomaiset yhtyivät, ottaa rahat inkeriläisiltä kuittia vastaan pois ja tallettaa ne Tallinnan pankkeihin odottamaan ratkaisua, miten rahojen kanssa oli meneteltävä.

Saksalaisten ratkaiseva kannanotto ilmaistiin Saksan ulkoministeriön Suomen Berliinin-lähetystölle 19.7.1943 jätetyssä verbaalinootissa Inl. IID 2214.

Omaisuuden myynnistä saadun hinnan samoin kuin muuten heille kuuluvat rahavarat maksavat siirtolaiset saksalais-suomalaiselle komissiolle kuittia vastaan. Maksetut varat siirretään saksalais-suomalaisen maksuliikenteen puitteissa Suomen hallitukselle. Suomen hallitus maksaa vasta-arvon siirtolaisille heidän saavuttuaan Suomeen.

Ratkaisu oli Suomen esityksen mukainen ja sitä noudatettiin siirron kaikissa vaiheissa. Periaatetta noudatettiin myös Suomeen siirtymiseen erikoisluvan saaneiden Viron suomalaisten suhteen.

Sopivin paikka rahojen luovutukseen siirtoviranomaisille oli Kloogan leiri, jonka kautta inkeriläisten tuli kulkea. Kloogan leiri suoritti tunnollisesti tehtävänsä ja jokaiseen viikkoraporttiin kuului selostus siitä, kuinka paljon sinä viikkona oli rahoja kertynyt ja mikä oli vastaanotettujen rahojen kokonaismäärä. Systeemi sujui hankauksitta 31.7.1943 saakka, johon mennessä rahoja oli kirjanpidon mukaan vastaanotettu 2'197'176,15 RM. Kuljetusten nopeutuessa ja erityisesti evakuointivaiheen aikana Klooga joutui luopumaan keskitetystä rahojen vastaanottotehtävästään. Niitä vastaanotettiin Kloogan lisäksi myös Paldiskissa ja Hatsinassa, viimeksi mainitussa paikassa saksalaisten toimesta Hatsinan toimiston suomalaisen henkilökunnan avustamana.

Evakuointivaiheen kuljetukset loka-marraskuussa tapahtuivat niin nopeatempoisesti, että väki sai Paldiskissa nousta rautatievaunuista lähes välittömästi odottaviin kuljetuslaivoihin. Tällöin rahojen vastaanotto tapahtui vasta Hangon vastaanottoleirillä tai monissa tapauksissa vasta karanteenileireillä. Hangossa ja karanteenileireillä vastaanotettujen rahojen määrä nousi lähes 5 miljonnaan RM:aan. Leireiltä rahat palautettiin kuitenkin suomalaiselle siirtokomissiolle Tallinnan pankkeihin talletettavaksi saksalais-suomalaisten rahanvaihtoprosessia odottamaan.

Vaikka rahojen luovutus tapahtui monissa eri olosuhteissa, pitivät inkeriläiset kiinni neuvosta, että rahoja ei luovutettu ilman kuittia. Niiden vaihtamiseen Suomen rahaksi eivät inkeriläiset tuntuneet suuresti luottavan. Välittömästi Suomeen saavuttuaan he alkoivat vaatia rahojaan väestönsiirtoasiain keskustoimistolta, koska heillä ei ollut käteisvaroja, palkka oli pieni ja vaatteita täytyi hankkia. Karhuamiskirjeitä ehti tulla tuhatmäärin kunnes edellä mainitun nootin jälkeen päästiin maksutukseen elokuussa 1943.

Mistään muusta ei tosiaankaan käyty keskusteluja, neuvotteluja ja kirjeenvaihtoa niin paljon kuin inkeriläisten rahojen luovutuksesta ja niiden pikaisesta korvaamisesta inkeriläisille. Vaikka jokaisessa siirtoa koskevassa sopimuksessa hyväksyttiin rahanvaihtoa koskeva periaate ja menettely, eivät rahat liikkuneet Tallinnasta Berliiniin ja sieltä edelleen clearingin välityksellä Suomen hallitukselle Suomen Pankkiin ja edelleen väestönsiirtoasiain keskustoimistolle inkeriläisille maksettavaksi. Useammankin kerran tuki Viron kenraalikomissariaatti vaatimuksiamme ja tohtori Helanen pommitti rohkeasti Heeresgruppe Nordin komentajaa vaatimuksillaan Saksan armeijan inkeriläisiltä ottaman karjan ja Viljan korvaamisesta. Yhteisin ponnisteluin ja painostuksin, johon ulkoasiainministeriö tehokkaasti osallistui Berliinin-lähetystön välityksellä, saatiin Saksa avaamaan clearing-tilinsä ja ensimmäiset vaihtosummat saapuivat Suomen Pankkiin heinäkuussa 1943.

Kuinka paljon inkeriläisten rahoja luovutettiin Suomeen siirrettäväksi ja kuinka paljon inkeriläiset saivat korvauksina luovuttamistaan tai myymistään kotieläimistä, on ollut vaikea tarkasti selvittää. Kokonaiskuva selviää kuitenkin eri siirtovaiheiden loppupöytäkirjoista, jolloin saamme seuraavan yhteenvedon.

Inkeriläisten Luovutetusta viljasta Suom. siirto-ko-luovuttamia varoja ja karjasta maksettuja mission tilille korvauksia kertyneitä varoja (RM = Saksan markka, ReichsMark)

  • I vaihe 3'164'336 – 3'164 336
  • II vaihe 9'435'044 – 1'333'058 (sisältyy kkonaissumm.) 9'435'044
  • loppuvaihe 2'397 801'765 176 3'162 977

Saksasta siirtyneiltä

  • 195'508 – 195'508
  • 15'192 689 2'098 234 15'957 865

Palauttaessaan inkeriläisten varoja Suomeen Saksan valtakunnanhallitus käytti suurvallan arvon mukaisesti silloista virallista kurssia eli 1 RM = 19,74 Smk ja 1 Rpl = 1,97 Smk. Inkeriläisille vaihtokurssi oli edullinen, sillä he saivat saman kurssin mukaisen korvauksen niin virallisista saksan markoista kuin saksalaisesta itärahasta (itämarkasta), josta luovutuslomakkeissa käytettiin nimitystä "Reichskreditkassenscheim" Viimeksi mainitun rahan arvo silloiseen Suomen markkaan nähden oli huomattavasti heikompi. Inkeriläisillä oli niitä runsaasti.

Edellä olevan laskelman mukaan inkeriläisten saatavat nousivat noin 310 miljoonaan markkaan. Väestönsiirtoasiain keskustoimisto maksoi korvauksen ja palautuksen kuitenkin kurssiin 1 RM = 19,80 Smk mukaan. Rahanvaihdon käyntiin saaminen ja korvauksen maksaminen jokaiselle valuuttaa luovuttaneelle inkeriläiselle oli erittäin tärkeä. Kun korvaus pääosin ehti inkeriläisille vasta, kun he olivat sijoitetut uusille pysyväisiksi tarkoitetuille kotiseuduilleen, päätti korvauksen maksaminen inkeriläisten pitkän siirtovaiheen. Virallisessa muistiossa 24.9.1944 todetaan:

Koko siirron aikana luovuttivat inkeriläiset ja virallisella luvalla Suomeen saapuneet virolaiset yhteensä noin 290 milj. markkaa Suomen rahana. Tästä määrästä ehtivät saksalaiset ennen nykyistä tilannetta (19.9.1944) clearingin välityksellä siirtää Suomeen noin 144 milj. Suomen markkaa. Ennakkoa n turvin on siirtoväenasiainosasto kuitenkin jatkanut rahanvaihtoa ja on tätä nykyään inkeriläisten luovuttamia rahoja vaihtamatta vain noin 70 milj. mutta saataneen tämäkin erä loppuun maksetuksi noin kuukauden kuluessa.

Ennen kuin inkeriläiset palautettiin Neuvostoliittoon 1944 – 45 vaihteessa tuli kaikkien saada maksu luovuttamastaan ulkomaisesta rahasta. Pienempiä maksueriä suoritettiin siten, että 8 leirille lähetettiin 50'000 – 430'000 markan kokonaissummia, joista erät ennen matkan alkua maksettiin. Vuoden 1945 aikana (121 – 283.) maksettiin vielä 170 maksusuoritusta ja vuoden 1946 aikana enää 30 kpl tapahtuen viimeinen rahanvaihtosuoritus 6.7.1946. Kun vastaanottajaa ei löydetty, jäi noin 100 luovuttajaa vaille rahojaan, mutta ne olivat yleensä pienehköjä eriä.

INKERILÄISTEN PALAUTUS JA SIIRTO SAKSASTA

Inkeriläisten siirtoa Virosta ja Inkeristä koskevissa kuvauksissa on useasti viitattu inkeriläisten siirtymiseen tai lähettämiseen Saksaan. Heidän elämästään siellä, heidän pyrkimyksistään päästä takaisin heimonsa keskuuteen ja heidän siirtämisestään Suomeen ei kuitenkaan aikaisemmin ole yksityiskohtaisemmin kerrottu. Tämä johtuu siitä, että Saksaan siirretyt inkeriläiset joutuivat eri puolille Saksan laajaa maaseutua sekä samalla Saksan monimutkaisen siviilihallinnon alaisuuteen, ja yhteydensaanti heihin Inkerin sotatoimialueilta ja Suomesta käsin oli erityisen vaikeaa. Heidän siirtämisensä Suomeen tapahtui sittemmin kokonaan toisia kanavia ja hallinto-organisaatioita käyttäen kuin inkeriläisten siirto ja evakuointi Inkeristä. Saksaan joutuneiden inkeriläisten siirtäminen Suomeen on kuitenkin tärkeä osa sitä kokonaisuutta, jonka inkeriläisten siirto kotiseudultaan Inkeristä Suomeen muodostaa.

Saksaan siirretyt inkeriläiset olivat Inkerin parasta työvoimaa, nuorta aktiivista väkeä, pääosaltaan nuoria tyttöjä. Vieraalla maalla he kaipasivat perheittensä ja sukunsa luokse. Se olikin perussyy, mikä aiheutti heidän siirtämisensä Suomeen, jonne muu suku oli usein jo muuttanut. Heidän saamisensa Suomeen oli sen vuoksi tärkeä periaatekysymys Suomelle. Toisaaltaan saksalaiset Viranomaiset ja erityisesti työnantajat eivät hevillä halunneet luopua hyvästä ja heille tuiki tärkeästä työvoimasta.

Inkeriläisten siirtämisestä työvoimana Saksaan saatiin ensimmäiset tiedot jo Lauri Pelkosen komission raportista tammikuun lopulla 1942. Tiedot varmistuivat sitten eri lähteiden mm. pastori Jääskeläisen raporttien välityksellä. Suomen Berliinin-lähetystölle ja aina omalle ulkoasiainministeriöllemme saakka alkoi tulla yhä enemmän yksityisiä valituskirjeitä Saksaan siirretyiltä Inkerin suomalaisilta, että heitä kohdellaan Saksassa itätyöläisinä, ryssinä ja he saavat kantaa Ost-merkkiä, minkä seurauksena he saavat sen mukaisen huonon kohtelun.

Tämän johdosta teki Berliinin-lähetystö Saksan ulkoministeriölle tiukkasävyisen esityksen (verbaalinootti 5.11.42) Saksassa työssä olevien suomalaisten puolesta. Heidän kohtelunsa, palkkansa ja elinolosuhteittensa parantamiseksi sekä heidän vapauttamisekseen kantamasta Ost-merkkiä. Saksalaiset puolustautuivat aluksi sillä, että heillä oli parhaillaan meneillään ulkomaisen työvoiman kohtelua koskevien säännösten uusiminen. Niistä selviävät ulkomaisen työvoiman oikeudet kohteluun, palkkaan, ravintoon, asuntoon, lomiin, kirjeenvaihto-oikeuteen jne. Mikäli siirtotyöläinen todetaan etuoikeutettuihin kansoihin kuuluvaksi, jollaisiksi inkeriläiset suomalaisina luettaisiin, saisivat he samanlaisen palkan ja elintarvike-etuuden kuin saksalaiset työläiset.

Berliinin-lähetystö ja ulkoasiainministeriömme saivat tiedokseen tällaiset uudet ohjeet, mutta sanoma inkeriläisten suomalaisuudesta meni perille saksalaisille paikallisviranomaisille kovin hitaasti. Saksalaiset eivät aluksi pystyneet antamaan paikallisille viranomaisille mitään täsmällisiä määräyksiä siitä, miten ja minkä viranomaisen antamalla todistuksella inkeriläiset tunnistettiin suomalaisiksi ja erotettiin muista itätyöläisistä. Tilanne pysyi epäselvänä pitkään, vaikka puolin ja toisin tehtiin esityksiä inkeriläisten kansalaisuustodistukseksi. "Volkstumsausweisiksi" tai "Niederlassungsbriefiksi", kun ei pystytty sopimaan siitä, kumman maan, Saksan vai Suomen, viranomaiselle kansalaisuustodistuksen antaminen kuului ja mihin tuollainen kansalaisuusoikeus perustui.

Tilanne alkoi selvitä vasta sen jälkeen, kun SS-valtakunnanjohtaja ja Saksan Poliisin päällikkö Heinrich Himmler tammikuun alussa 1943 antoi tunnetun suomalaista työvoimaa koskevan asetuksen Erlass S-IV D-370/42. Tuon asetuksen perusteella määriteltiin inkeriläisten suomalaisuus ja heidän siitä johtuvat erioikeutensa. Koska se oli annettu ...


Comments