Tuutarin Mäet

Tuutarin Kolme Kuuluisaa Mäkeä

Yleisesti puhutaan Tuutarin mäestä; ikäänkuin paikkakunnalla olisi vain yksi ainoa mainitsemisen arvoinen mäki. Tunnettuja mäkiä tai kennäitä on todellisuudessa kuitenkin kolme:

  • Äijänmäki,
  • Ptilkkovanmäki ja
  • Mölkönmäki.

Kaik' miäet ovat näköetäisyydellä toisistaan. Tuutarin kolme mäkeä tunnettiin myös yleisesti nimellä Tuutarin siniset mäet.

Äijänmäki

Inkerin korkein mäki on Äijänmäki, joka on 168 metriä merenpinnan yläpuolella. Korkeimmalta kohdalta näkyy kirkkaalla säällä Suomenlahden ulappa ja Pietarin valot, Pulkkovan kennäät (kennäät = pitkä, laaja ylänkö) ja lähimpänä Mölkönmäki, nykyään Kirkonmäkenä paremmin tunnettu.

»Vanhan Tuutarin» (tekijä tuntematon) mukaan Äijänmäki on »4 virstaa (= 4'270 m) ymbärs ja lähderikas ympäristö». Mäki on melko tarkkaan pohjois-eteläsuunnassa. Itäinen rinne on yhtenäisen jyrkkä. Länsirinnettä pirstoo monta jyrkkää yhdensuuntaista harjua, joiden väliin jää kapeita laaksoja, dalinoja. Eteläisintä pisintä harjua nimitettiin Suurenmäennenäksi, arkisesti Surmannenäksi, jonka syrjällä seisoo vielä tänäkin päivänä vanha koulu (ks. Inkeriläisten Viesti 1—2/1992, s. 9). Viereisestä kartasta nähtynä nimi on hyvin sattuva (Erik Amburger: Ingermanlami).

Lempilapsella Monta Nimeä

Lempilapsella on monta nimeä, niin Äijänmäelläkin. Sitä sanottiin paikkakunnan mukaan Tuutarinmäeksi (E. Pärnänen mainitsee Antti Kivekkäässä Inkerin miesten kokoontuneen Tuutarinmäelle. Keisarinna Katarina II:n aikana (1762 — 96) sitä nimitettiin Fasaanimäeksi. Katarina harrasti metsästystä, ja hänen käskystään mäelle tuotiin fasaaneja. Ruhtinas Orlov ajatti sinne monta kuormallista jäniksiä. Rahvas oli iki-ihastunut kauniisiin lintuihin, ja niistä mäki saikin nimensä joksikin aikaa. Keisarinna rakennutti mäen korkeimmalle kohdalle muhkeista tammihirsistä metsästysmajan, jota me jostakin syystä sanoimme »Pietarin tvortsaksi» (dvorets = palatsi). Vasta II maailmansota hävitti nähtävyyden. Eikä kestänyt kannettu vesikään kaivossa kauan, niin fasaanit kuin jäniksetkin hävisivät ennen pitkää.

Mäellä on täytynyt noihin aikoihin olla enemmänkin asutusta kuin meidän aikanamme. Löysimme monesta paikasta raunioita, joista ei kukaan enää osannut kertoa mitään.

Tuutari maineen, metsineen, mäkineen, järvineen, jokineen kaikkineen on tsaarinvallan aikana vuodesta 1721 asti kuulunut hallitsijasuvulle. Inkerinmaalla talonpoika ei kertaakaan historiansa aikana omistanut viljelemäänsä maata. Hän ei voinut jättää jälkeläisilleen perinnöksi itse muokkaamaansa peltoa (Vanha Tuutari). Tuutarin talonpojat olivat hallitsijasuvun arrendaattoreita, eivät maaorjia.

Muistoja Lapsuudesta

Äijänmäellä kasvoi pääasiassa havumetsää, eteläisillä rinteillä muhkeita honkia ja pohjoisilla tummia ikikuusia. Lehtipuita oli vain laikkuina havupuiden joukossa. Pähkinäpensaita kasvoi kauttaaltaan. Aluskasvullisuus oli tiheää ja lajirikasta. Erikoisen paljon kasvoi kukkivia kasveja. Ennen Pietarin apteekit keräsivät sieltä varastoihinsa monenlaisia lääkeyrttejä. Omasta mielestäni mäellä kasvavat sinivuokot ja tuoksuorvokit ovat ihanin muisto lapsuudesta.

Äijänmäkeä ympäröi tiivis asutus. Idässä jyrkän rinteen suojassa oli Pikkolan kylä ja jatkona etelään Variksela (Vauhkola). Eteläisimmälle pitkälle harjulle levittäytyi Kavelahti. Hatsinaan Pietarista matkustettaessa rautatie leikkaa maantien Kavelahden kylän alapäässä. Risteyksen takana rinne jatkuu Raskelan ja Saksalan kylien kennäinä.

Muuta osaa Äijänmäen läntisiä rinteitä asutti venäläinen väestö, Tuuterkovan asutustaajama. Jyrkän pohjoisrinteen kyljessä on Hovinkylä (Gorskaja) muistona Ruotsin vallan ajoilta, jolloin näillä tienoin oli Johan Skytten hovi.

[Kuva] Äijänmäen pohjoisinta paikkaa kutsuttiin Variksiinmäeksi. Nimensä se on saanut tuhansista variksista, jotka pesivät mäen ikihongissa. Sodan jälkeen sekä varikset että hongat olivat hävinneet, eikä paikkaa tahtonut tuntea samaksi, Helvi Othman kirjoittaa.

Äijänmäen pohjoisinta osaa sanottiin Variksiinmäeksi. Sinne oli aseman suunnalta jyrkkä nousu, paikka oli kesäisin suosittu huvittelupaikkana. Ikihongissa pesi tuhansia variksia, ja keväisin sieltä kuului Kavelahteen (noin 2 km) mahtava variksien konsertti.

Sota runteli pahasti Mäkeämme. Venäläiset linnoittivat sen Pietarin puolustukseksi yhdeksällä maahan kaivetulla tykillä, ja miehistönä oli kuuluisan Aurora-laivan matruusit. Perääntymisvaiheessa saksalaiset linnoittautuivat Variksiinmäelle, ja venäläiset nousivat heidän niskaansa etelästä päin. Variksiinmäkeä ei sodan jälkeen tahtonut samaksi tuntea: ikihongat katosivat...

Tällainen on Äijänmäki ja sen tarina lyhykäisyydessään. Se oli lapsuutemme aarreaitta kaikkina vuodenaikoina. Muistan sinut iäti, Äijänmäki!

Mölkönmäki, Kirkonmäki, on Äijänmäeltä näköetäisyydellä kaakkoon ehkä noin 2,5 kilometrin päässä. Kuolleesta henkilöstä Tuutarissa sanottiin, että hän on Mölkönmäellä jo. Alkuperäinen nimi, Mölkönmäki, tuntuu unohtuneen jo yleisestä tietoisuudesta. Hyväksytään Kirkonmäki, silläkin on historiallinen oikeutuksensa. Tuutarin kesäjuhlat vuonna 1990 vietettiin Kirkonmäellä, ja tämän kesän 1992 kesäjuhlat samoin.

Sota Hävitti Asutusta

Olin sodan alettua komennettuna kaivamassa linnan puolustuslinjaa, tankkiestettä. Kirkonmäen tienoilla. Silloin ympärillä oli lukuisasti suomalaisia mäkikyliä: Rötsälä, Myrälä, Saarela, Repola y.m. Eräänä kuumana heinäkuun päivänä, kun ilma kuumuudessa vipaji, uin toverini kanssa Rötsälän mutalammikossa. Sodan jälkeen asutus hävisi.

Vähän ennen sotaa pidettiin Kirkonmäellä kesäjuhlat. Kirkko oli silloin jo suljettu. Minulle jäi sellainen käsitys, että esityksemme oli tarkoitettu häiritsemään vanhemman väen jumalanpalvelusta...?

Pulkkovan kennäit olivat Variksiinmäeltä nähtynä koilliseen. Matkaa on 8 — 10 km. Kävin sodan aikana hakemassa maitoa Pulkkisiin kylästä. Sieltä, korkealta kennäiltä, näkyi selvästi Pulkkovan tähtitorni ja linna laajana.

Ne matkat olivat pelottavia. Kuljin ensin Äijänmäen yli ja laskeuduin Pikkolan kylän päähän, siitä lähdin peltojen polkua pitkin Pajulan kylään päin. Matkan varrella kasvoi paljon pajupensaikkoa ojien varsilla. Kävelin nopeasti ja pidin silmällä jotain edessä olevaa näkyvää merkkiä, kuten isoa kiveä, aukiota ja yksinäistä pensasta. Näin sain pidettyä pelon sisälläni kurissa. Sitten alkoivat puuttomat, enimmäkseen paljaat kennäät.

Kerran päästyäni kennäille puhkesi ukonilma ja kaatosade. Suojaa ei ollut missään. Yhtäkkiä alkoivat vielä ammukset räjähdellä linnasta pääni ympärillä. Vajosin epätoivoisena itkien maahan, ja kuin taikaiskusta ilmestyi saksalainen sotamies maastonvärisessä asussa eteeni ja kysyi, mihin olen menossa. Näytin kannuani ja osoitin kädellä kylää. Hän otti taskustaan pari karamellia ja ojensi minulle, käskien juoksemaan kylään. Itse hän hävisi kuin ilmestyikin. Paluumatkan vain juoksin.

Helvi Othman

Comments