Nykyaikainen Inkeri

Kirjoittanut
Kaapre Tynni

Käkisalmen Sanomain Joululehti 1920

Inkeriläisten Raskas Kohtalo

Suomen suvun monista haarautumista Inkerinmaan suomalaisen väestön historiallinen kohtalo on varmaan muodostunut raskaimmaksi. Millainen on ollutkaan tämän kansan elämän vaellus muinoin, kun raudan raskaana painoi orjuuden kahle, kun inkeriläinen sieluineen ruumiineen oli valtaherran oma! Millainen olikaan se vielä äsken, kun kansan elämää kuristi virkavallan holhous, ja millainen onkaan se nykyään, jolloin mitä verisin väkivalta ja ryöstö hallitsevat maata ja jolloin tuhansia inkeriläisiä elää maanpakolaisuudessa, vailla oman kodin suojaa! Inkeriläisistä voidaan sanoa tällä erää, niinkuin sanotaan raamatun pyhästä kansasta: katso, Raakel itkee lapsiansa eivätkä he enää palaa. Totisesti sangen usea Inkerin Raakel itkee tälläkin hetkellä lapsiansa tietämättä, palaavatko he ja milloin, itkee äidillisen sydämensä suurella surulla.

Mutta niin järkyttävä kuin onkin meikäläisten maanpakolaisten asema, ei se ole muuta kuin yksi välikohtaus siinä kansallisessa murhenäytelmässä, joksi elämä Inkerissä on nykyisin muuttunut. Emme tahdo liioitella, mutta emme myös tahdo salata totuutta. Onhan Inkeriltä ryöstetty kaikki järjestetyn elämän edellytykset. Eihän kellään ole mitään varmuutta siitä, ettei hänen vaivalla hankkimaansa jokapäiväistä leipää häneltä ryöstetä milloin hyvänsä. Eihän ole varmuutta siitäkään, ettei jonakin yönä tai keskellä jumalan kirkasta päivääkin, kotona tai matkalla häntä itseäänkin talteen oteta. Ja onko kellään kansalaisella mitään oikeutta ja vapaata päättämisvaltaa edes aikaansa nähden? Pakonalaista on elämä kaikissa suhteissa. Eivätkä tällaisen järjestelmän alaisia ole yksityiset henkilöt, vaan koko kansa.

Mutta siinä ei ole vielä kyllin. Mielestämme suurin kansallinen onnettomuus on Inkeriä näinä verisen väkivallan aikoina kohdannut siinä, että sen henkinen elämä on samalla kokonaan tuhottu. Lukija käsittää ilman muuta, mitä merkitsee meikäläisissä oloissa, että 28:ssa Inkerinmaan seurakunnassa, joiden väkiluku on pyöreissä luvuissa lähes 150 tuhatta, on tätä nykyä jäljellä vain viisi -- kuusi seurakunnallisen työn tekijää! Ja mitä merkitsee Inkerin yksinkertaiselle kansalle, ettei sen lapsia kasteta, ettei sen vainajia haudata, ettei sen nuoria vihitä, ettei sen sairaita ja kuolevaisia lohduteta sillä tavalla, niin kuin kansa on tottunut tekemään vuosisatoja!

Kaiken tämän lisäksi täydellinen sekasorto nuorison kasvatuksessa, sillä koulut ovat rappiolla ja opettajat, harvoja poikkeuksia huomioon ottamatta, puolitekoisia. On syytä pelätä, jos nykyinen kamala tilanne jatkuu vielä muutamia vuosia, että Inkerin suomalainen kansa joutuu ennenaikaisen kansallisen ja siveellisen tuhon omaksi.

Nouse Inkeri

Ja kuitenkin kuinka toisenlaiselta näyttäisikään sisällinen tila Inkerissä, jos olisimme voineet säästyä väkivallalta ja hävitykseltä!

Kun keväällä 1917 itsevaltiuteen nojaava virkavalta kiihkovenäläisine suuruudenhaaveineen oli kukistunut, pääsi inkeriläistenkin mielistä kirpoamaan huokaus: vihdoinkin! Vihdoinkin päästään tekemään työtä! Sillä suurin synti, jonka virkavalta oli tehnyt, oli se, että se kammitsoi kansalaisten elämän ja toiminnan. Jos jotain olikin saatu tehdyksi, oli se kuin varkain suoritettua ja melkein aina väärällä, keksityllä nimellä.

Tuntui helpottavalta, kun avautui mahdollisuus rehelliseen, julkiseen työhön kansallisen, henkisen ja aineellisen viljelyksen alalla. Edellytyksiä sellaiseen työhön näytti Inkerissä jo olevan, jollei aivan riittävästi niin ainakin alkuun.

Ennen kaikkea oli kansa melkein poikkeuksetta lukutaitoista ja sangen monet myös kirjoitustaitoisia. Kansan tietoisuus omaperäisen kansallisen uurastamisen tarpeellisuudesta oli jo jotenkin yleinen. Että inkeriläiset talonpojat olivat sangen herkkiä vastaanottamaan uusia aatteita niin henkisellä kuin taloudellisellakin alalla ja valmiit yhteistoimintaan, sitä osoitti verrattain vilkas yhdistyselämä. Inkerin maaseudulla toimi v. 1913 osuuskauppoja 54, osuuskassoja 16, maamiesseuroja 12 ja maidon myyntiosuuskuntia 6. Näin aikana, jolloin tällaiseen yhteistoimintaan ei ole ollut mitään pakkoa.

Edelleen ilmestyi inkeriläisillä alkaen v:sta 1908 kaksi omaa sanomalehteä „Neva“ ja „Inkeri“, tulkiten eri käsitystapoja inkeriläisen sivistyneistön keskuudessa siitä, millaisin tunnuslausein oli Inkerin kansallista elämää ruvettava uudistamaan. Yli puolen vuosisataa aina vuodesta 1863 oli Kolppana-nimisessä kylässä ja samannimisessä seurakunnassa Etelä-Inkerissä työskennellyt niin sanottu Kolppanan seminaari, tosin sangen vähäinen ja vaatimaton oppilaitos, mutta jonka työ oli kuitenkin aikojen kuluessa kantanut kauniita hedelmiä. Tämä seminaari oli ehtinyt kasvattaa enemmän kuin 200 työmiestä Inkerin kansanvalistuksen vainiolle. Useilla heistä oli pitkä elämäntyö takanaan. He olivat luoneet inkeriläisen kansakoulun, jolla virkavallan määräämän venäläisen ulkokuoren alla sykki aitosuomalainen inkeriläinen sydän ja jonka seinien sisällä kaikui „Kullervon heimon“ oma kieli ja suomalainen laulu. Tällaisia kouluja uusimman tilaston mukaan toimii Inkerissä 224, niissä saman verran inkeriläisiä opettajia. Ja Pietarissa oli vakaantumaisillaan suomalaisen yhteiskoulun asema, jonne yhä useampi inkeriläinen oli löytävä tien päästäkseen aikaa myöten sen kautta osalliseksi myös korkeammasta sivistyksestä.

Vapaata valistustyötä oli vuosikymmeniä tehty tosin ilman varmaa suunnitelmaa, vähillä voimilla ja varoilla pääasiallisesti raittiusaatteen muodossa ja varjolla'. Raittiusyhdistys „Inkeri“ oli olemassa haaraosastoineen ja asiamiehineen eri seurakunnissa vuodesta 1891, ja jollei sen työ vielä kyennytkään vähentämään väkijuomien viljelyä ja vastustamaan valtion viinamyymälöitä, niin oli ainakin raittiusasia sen kautta tullut tunnetuksi kaikkialla Inkerissä. Tämän yhdistyksen lipun alla viettivät inkeriläiset yleiset laulu- ja soittojuhlansakin, joita kaikkiaan tähän mennessä on ollut kuusi: Skuoritsassa v. 1899 ensimäinen ja Kolppanassa v. 1913 viimeinen. Näissä laulujuhlissa esiintyi kymmeniä kuoroja satoine laulajineen, aina 700:n, ja olivat näiden maalaispoikien ja tyttöjen vaatimattomat, usein arat esitykset todistuksena ahkerasta työstä, jota tehtiin kaikessa hiljaisuudessa kansakoulujen seinien sisällä. Näillä juhlilla puheineen ja lauluineen oli herättävä ja yhdistävä merkitys. Ne takoivat inkeriläistä tajuntaa kaikissa ja kaikkialla. Mikä arvo näille juhlille Inkerissä annettiin, osoittaa sekin, että ensimmäisessä laulujuhlassa hiljaisen sopimuksen tietä tunnustettiin inkeriläisen opettajan Mooses Putro vainajan v:n 1888 tienoissa sepittämä ja säveltämä „Nouse Inkeri“ inkeriläisten kansallislauluksi ja sellaisena ensi kertaa esitettiin. Muistan aina olin silloin vasta seminaarilainen kuinka salaperäisesti kuiskailtiin, että tätä laulua on kuunneltava seisoalta ja että sensuuri ei ollut sallinut laulettavan nouse „Inkeri“, vaan oli tämä sana vaihdettu sanaan ... kansani".

Nouse, kansani, ja herää työhön,
Aamun koi jo sulle heijastaa!
Valoa jo elämäsi yöhön,
Leviää, oi armas synnyinmaa!

Väikkyen jo aamun sätehissä
Toivo herää lasten sydämissä.
Nouse, kansani, jo loppuu yö,
Nouse, nouse -- sun hetkes lyö!

Näin kuuluvat sen sanat. Aamun koi, aamun heijastus, aamun säteet, toivo päivän tulosta näillä sanoilla määrittelee tämä laulu sitä olotilaa, joka „Kullervon heimon“ elämässä silloin vallitsi. Se oli aamua pitkän orjuuden jälkeen, oikeimmin hämärää aamupuhdetta, jossa yön varjot vielä valtaa pitivät. Tätä kehoitusta työhön kuunneltiin sittemmin kaikkialla Inkerissä hatutta päin ja seisoalta eikä aivan turhaan, vaikka yksi ja toinen olisikin tahtonut suurempaa rientoa ja parempaa työtä.

Kulttuuri Ja Talous

Vuosi 1917 näytti toteuttavan sen päivän, jota kansallislaulumme ennusti ja jonka vuosi 1905 oli kavalasti kerran pettänyt. Niin ymmärsi sen enemmän tai vähemmän selvästi koko kansa. Sillä kohta suurten vallankumoustapausten jälkeen eli 13 päivänä huhtikuuta 1917 kokoontui ensimmäinen Inkerin seurakuntien ja kuntien yhteinen edustajakokous Pietarissa ja suunnitteli sen pohjan, jolle kansallinen itsehallinnollinen koululaitos oli laskettava, koululaitos omine ohjelmineen, opettajineen ja hallituksineen. Sen puitteisiin oli sisällytettävä niin ammatillinen kuin yleinen koulusivistys kaikilla ikäasteilla ynnä vapaa valistustyö sen eri muodoissa. Inkeriläinen koulutoimi, tämän suunnitelman mukaisesti toteutettuna, olisi muodostanut kansallisesti suljetun koulu- ja sivistystyöjärjestelmän. Sen ohella päätti kokous, että kaikissa kouluissa on syksystä käsin opetus aloitettava lasten äidinkielellä ja ohjelma laadittava sen mukaisesti, sekä että Kolppanan opettajaseminaari on uudistaen laajennettava.
Kysymys Kolppanan seminaarin uudistamisesta oli aina erikoisesti v:sta 1900 ollut inkeriläisen kansallisen elämän kipeä kysymys. Sillä papisto, joka oli seminaarin perustanut ja sitä asettamansa johtokunnan kautta ohjannut, oli varojen puutteessa tai mahdollisesti tietoisestikin suunnitellut sen oppivuoroittain toimivaksi ylen vähäiseksi oppilaitokseksi. Sitä osoittaa jo oppilasmäärä, joka ensimmäisten 37 vuoden kuluessa ei koskaan yhdessäkään oppivuorossa noussut edes 20:een. Tästä johtui ennen pitkää, ettei laitos kyennyt ollenkaan tyydyttämään opettajakysyntää.

Varat seminaarille myönsi sen varsinaisena isäntänä ensin evankelis-luterilaisten seurakuntien apukassa 2'000, sittemmin 3'000 ruplaa vuodessa. Seurakunnat keräsivät kyllä vapaaehtoisina almuina lisää, mutta paraimpinakaan aikoina ei tämä keräys antanut juuri 1'500 ruplaa enempää. Eikä näitä rahamääriä saatu kohoamaan. Lisäksi tuli, että seminaarin kohtalot riippuivat Inkerin kansalle jotenkin vieraista saksalaisista herroista, joiden hoidossa apukassa oli. Kaksi kertaa oli yritetty seminaarin laajentamista, mutta yritys raukesi kummallakin kerralla.

Vuoden 1917 edustajakokous ratkaisi kysymyksen, ottaen siten tärkeän aloitteen asiassa, johon sillä ei ollut mitään muodollista oikeutta. Kokouksen päätöksen mukaisesti muutamat inkeriläiset kuvernementin valtuusmiehet tekivät esityksen tälle valtuustolle varojen myöntämisestä Kolppanan seminaarille, ja niitä myönnettiin 20 tuhatta ruplaa, vaikkei ilman eräiden venäläisten valtuusmiesten jarrutusta. Samalla myönnettiin myös varoja suomalaisten opettajain valmistuskursseille. Syksyllä alkoi seminaari työnsä 2-luokkaisena mies- ja naisseminaarina. Ensi kertaa avasi se nyt ovensa Inkerin tyttärille ja tätä käyttivät ne riemulla hyväkseen. Millä innolla kansa muuttuneissa oloissa kannatti tätä oppilaitosta, osoittaa muun muassa se seikka, että kun lukuvuotta alettaessa entiseltä johtokunnalta perittyjä varoja oli 143 ruplaa, niin vuotta päätettäessä teki siirto 49'000. Tällä oli laitoksen jatkuva laajennus taattu; syksyllä 1918 lisättiin siihen 3:s luokka. Tietysti suhteet apukassaan katkesivat ja vanhan johtokunnan sijaan Inkerin toinen edustajakokous syyskuun 29 päivänä 1917 kaikessa sovinnossa asetti toisen johtokunnan. Näin aloitti Inkerin kansa kauan kaipaamansa kansallisen itsetoiminnan päivän.

Mainittu eli toinen edustajakokous asetti päiväjärjestykseen kaksi uutta kysymystä: Inkerin kuntien liiton ja kansanopiston perustamisen. Edellinen kysymys, joka tähtäsi inkeriläiseen kansalliseen itsehallintoon, raukesi pääsemättä valmistavia toimenpiteitä edemmäksi. Kansanopistoaate sen sijaan toteutui, vieläpä syntyi samaan aikaan syksyllä 1918 kaksikin opistoa; vapaa kansanopisto Toksovaan ja kristillinen Haapakankaalle. Varat edellistä varten oli alussa vuotta 1918 pidetyn Inkerin 3 kolmannen edustajakokouksen asettaman niin sanottu Inkerin Kansanvaltuuston toimesta kerätyt.

Perustavan kokouksen pitää Inkerin Nuorisoseurojen Liitto, johon alussa yhtyy 17 eri seuraa. Seuraavana vuonna panee "Se toimeen toimitsijakurssit ja yhtyy itsehallinnollisena osastona sivistysseura „Soihtuun“, joka jo vuodesta 1908 oli olemassa, mutta oli ollut niin kuin kaikki muukin Inkerissä ennen vallankumousta herpaantumistilassa.

Vuoden 1918 alussa tapahtuu Inkerin osuuskuntien liittoutuminen keskusliike „Aitaksi“, jonka jäsenmäärä vuoden kuluessa kasvaa 31:stä sadan tienoille ja liikevaihto 3'000'000 ruplaan. Edelleen pannaan alulle oma kirjapainohanke. Perustetaan kirjapaino-osuuskunta „Sampo“ 50 ruplan suuruisille osakkeille ja ostavat niitä yksityiset ja kokonaiset kunnat. Osuuskunta ostaa vanhan kivipainon ja suurella vaivalla sen onnistuu vihdoin hankkia siihen pieni, mutta täysin varustettu paino. Pitkään aikaan ei Pietarissa ollut enää ainoatakaan suomalaista painoa. Siksipä tuntuikin hanke Inkerin vastaiselle kansalliselle elämälle niin kuin olisi „aurinko noussut“, käyttääkseni erään kansanmiehen sanoja samasta asiasta.

Kansakouluoloissa pannaan jo ensimmäisenä vallankumousvuonna täydellinen muutos toimeen. Venäläiset opettajat eroavat yleisestä painostuksesta ja sijaan nimitetään inkeriläisiä. Niitä ei riitä. Haalitaan kokoon väliaikaisiksi opettajiksi soveltuvia nuorukaisia ja neitosia, järjestetään näille 6-viikkoiset kurssit ja niin saadaan nelisenkymmentä uutta opettajaa. Opetuskieleksi tulee suomi ja oppikirjat saadaan Suomesta. Mutta suunnitelmaa itse hallinnollisesta koulujärjestelmästä ei saada vielä toteutumaan. Sen sijaan kaikkiin kihlakuntavaltuustoihin muodostetaan suomalaiset kouluosastot, samoin läänin valtuustoon.

Vihdoin ryhdytään järjestämään seurakunnallisten asiain hoitoa uudelle pohjalle, päämääränä seurakunnallisen edustuslaitoksen luominen kuhunkin seurakuntaan veltosti toimineiden yleisten kirkonkokousten ohella ja oman inkeriläisen synodikokouksen sekä konsistorion aikaansaaminen.

Asia sai luotettavasti alkunsa Venäjän luterilaisen kenraalikonsistorion ottamasta aloitteesta yleisen synodin kokoonkutsumiseksi. Inkerin kansanvaltuuston toimesta pidetään kesällä 1918 useita seurakuntien edustajakokouksia Pietarissa ja laaditaan näissä asetusehdotuksia seurakunnallista elämää varten. Ja kun yleinen koko Venäjää käsittävän synodin koolle kutsuminen viipyy, kokoontuvat Inkerin seurakunnat yksin sekä asettavat oman väliaikaisen konsistorionsa papeista, kanttoreista ja seurakuntalaisista.

Suomalainen Inkeri

Inkeri oli kuullut kansallislaulunsa kehoituksen ja ryhtynyt työhön. Mitä on tästä työstä nyt jäljellä? Osa suoritetun työn tuloksia on anastettu Inkerin kansalle vieraisiin tarkoituksiin, osa hävitetty. On vain muistoja jäljellä ja mitä onkin vielä säilynyt, on se sangen viheliäisessä tilassa. Inkerin kansallinen elämä on autioitunut ja muuttunut kesannoksi, surkastunut entisestään.

Milloin alkaa sen rakentaminen uudelleen, on hämärän verhoama. Mutta se alkaa jälleen kerran. Me uskomme siihen niin kuin siihenkin, että yötä seuraa aina aamu ja päivä, talvea kevät ja kesä. Mutta kun se alkaa niin me Inkerin suomalaiset pyytäisimme Suomen suomalaisia silloin muistamaan, että Inkeri ei voi elää kauan ilman Suomea, ilman yhteyttä Suomalaiseen sivistyselämään. Sillä Suomi on aina ollut ja edelleen on sen emämaa, sen kansallinen tuki ja turva. Ei siis mitään kiinalaista muuria välillemme, ei mitään kyyaitaa ylitsekäymätöntä!

Se on katkaistuna nyt se yhteys, ja seuraukset ovat kamalat. Tietoisuus tämän yhteyden välttämättömyydestä on yleinen Inkerissä sillä se käsitys, että me inkeriläiset olemme suomalaisia, ei ole milloinkaan sammunut synnyinmaassamme.

Suku suuri Suomen niemen --
se on meidän sukuamme.
Suomen kansa meidän kansa,
suomen kieli meidän kieli.

Mut on ero elämässä
...

Nämä erään nuoren inkeriläisen runoilijan säkeet tulkitsevat tuon tietoisuuden sangen sattuvasti. Jospa Suomessakin sanottaisi:

Kullervon kansa --
meidän kansa --

ja selvästi tajuttaisi sen koko kansallinen velvoitus!


Comments