Kuoman Kaiman Pakinoita 026

Kuoman kaiman pakinoita XXVI.

Uusi Inkeri. 30.09.1906. Sivu 2.

Kovaksi käy nykyinen aika meille sanasankareille. Poliisin suuri rystykäs nyrkki seisookin alati onnettoman sanomalehtimiehen nenän nipukan alla ja joka hetki uhkaa ruveta sitä hyväilemään. Ei se tunne sääliä, ei myötätuntoisuutta. Se lukee lakia ja sitä täytyy totella, varsinkin tällaisten »uglovoi» asukkaiden, kuin minä korkia kuoman kaima, sillä uglovoihan minä, alakerran mies olen, se täytyy tunnustaa, vaikka vielä enemmän sulkiani sukisin ja pöyhöttelisin. Eipä noita ylähuoneen miehiäkään, niin sanoakseni meidän lordejammekaan, näy se rystykäs liioin säästävän.

Tahtomattasi tässä lopulta »käännät piähäis» nurin ajatellessa mistäpä taas kirjoittaisi. Ei auta muuta kuin ruveta satuja uhoilemaan ja niin olenkin nyt päättänyt, että sadun kerron. Ei ne sadutkaan suotta ole sepitetty. Pyytäisin siis hiukan niinkuin tarkkaavaisuutta. Monasti on todellisuuskin satua, ja satu, Jumala paratkoon, vielä useimmin todellisuutta. Siis suu poikki nyt -- korkia kuoman kaima kertoo -- ja ihan »omasta älykopastaan», tämä huomautus on asiain pakosta tehtävä.

Nevan suuressa kaupungissa on Pyhän Maria-neitsyeen suuri seurakunta. Isällisen huolellisesti ja äidillisen lempeästi ruokkii se lapsiaan, syöttää, juottaa ja vaatehtii. Runsaasti jakaa se elämän leipää niin tämän kuin tulevankin vaelluksen varalta. Ei ole orpoa äiditöntä, ei isätöntä, jolle se ei auttavaa kättä ojentaisi.

Alutta ei ole täydellisyyttä taivaan kannen alla, ja avaruus on yhä vielä kylliksi suuri kätkemään voimattomien valitukset. Pilkkuja sanotaan olevan auringossakin, eikä liene siis lainkaan ihmeteltävää, että niitä on satumme seurakunnassakin.

Kuoman Kaima

Satu Eräistä Laitakouluista Ja Eräästä Palkkajärjestelmästä.

Uusi Inkeri. 30.09.1906. Sivu 2.

Alituisessa huolenpidossa lastensa hyvinvoinnista, niin henkisestä kuin hengellisestäkin, on Pyhän neitsyeen suuri seurakunta laittanut koko joukon opinahjoja, kouluja korkeita ja matalia, joissa ihmisalkuja alustetaan, neuvotaan hyveitten okaista polkua astumaan, harjoitetaan kaikkinaisissa hyvissä opeissa ja taidoissa. Monta miestä ja monta naista on Pyhän Marian korkea koulukollegiumi kutsunut niihin tiedon ja taidon moukaria heiluttamaan, hyvinhän ne heiluttavatkin.

Mutta

Se on sivumennen sanoen hyvin ikävä sana tuo »mutta», ja paljon parempi olisi jos sorea suomenkieli olisi sitä vailla, sillä aina se pyrkii tulemaan väliin, rikkomaan sileätä ajatuksen juoksua, varsinkin näin satukielessä. Mutta kun se »mutta» nyt kumminkin on olemassa, niin täytyy sillekin sijansa antaa.

Anteeksi, hyvät ystävät, tästä kieliopillisesta syrjähypystä! Se nyt ei itse satuun ollenkaan kuulu. Mutta tietäähän sen kielevän kuoman kaiman heikkouden: se joutuu suustaan kiinni vähän väliä, ja kyllä se kielestään vielä hirtetään. Uskokaa tai älkää, lopputulos on sama. No niin. Pyydän tarkkaavaisuutta.

Ja Hyvästihän ne koulumestarit moukaria heiluttavatkin. Mutta kouluja on kahdellaisia: yhdet ovat keskikaupungin Kouluja, toiset laitakaupungin.

Samallaisia valkovillaisia hakulipäitä niitä käy niin keski- kuin laitakaupungin kouluissakin. Ja sallikaa vielä sanoa, että samallaisia tietoja ja taitoja niissä kaikissa opetetaan.

Mutta.

Taas tuo kiusallinen »mutta».

Mutta palkka on koulumestareilla keski- ja laitakaupungeilla niin kovin erilainen ja työtä eri paljon. Niin niin! Sosialinen oikeudentuntonne voi tästä loukkaantua, sen satuni kyllä myöntää, mutta laitakaupungilla on palkka puolta pienempi, työ puolta suurempi, se on niinkuin oppineet sanovat: faktum, siis tosiasia. Nähkääs -- keskikaupungin kouluissa on kutakin luokkaa eli osastoa kohden opettaja -- laitakaupungilla vain kutakin koulua kohden opettaja, mutta joka koulussa 2 ja 3 osastoa, kaikki vastaavat keskikaupungin luokkia. Palkkaa saapi miessuku keskikaupungissa 75 häränsilmää, laitakaupungissa 40.

Joku numeroherra, matemaatikko sanoisi tästä, että palkka ja työ laitakaupungilla ovat vastakkaisessa suhteessa, jos niitä verrataan palkkaan ja työhön keskikaupungilla, siis palkkaa kaksi kertaa vähemmän, mutta työtä -- työtä kahdesti enemmän.

Kerrotaan, että tämä huutava »vääryys» on kulkenut perintönä muinaisilta ajoilta, jolloin vielä palkkaa maksettiin miestä myöten. Saattaa se niin ollakin. Sitä ei satu tahdo tehdä tyhjäksi kuin myöskään väittää todeksi. Se kertoo, mitä on. Näin siis laitakaupungilla. Lähtekäämme nyt hengessämme keskikaupunkiin.

Täällä on, kuten jo kuulimme kullakin luokalla opettajansa. Kaikilla luokilla käy samallaisia hakulipäitä ja samallaisia taitoja, tietoja, samallaisella uutteruudella niissä opetetaan. Mutta, niin, taas »mutta» -- palkka on taas erilainen. Huutava »viäryys» kohdistuu täällä naissukuun. Miessuku niinkuin aina on Pyhän neitsyeen seurakunnassakin itselleen suuremman, niin sanoakseni »leijoonan osan» valinnut. Se ei kyllä ole niin kummaksi katsottava, sillä korkia koulukollegiumi on tässä asiassa muuta maailmaa matkinut.

Mutta,

niin, tämä »mutta» on ehkä pahin

naissukukaan kokonaisuudessaan ei ole samallaista armoa osakseen saanut. -- Sen palkka-asteikko onkin niin kummallinen, ettei sitä viisaiden viisaskaan ymmärrä, miksi se niin on.

  1. On yksi aste, jolla on palkkaa 35 -- 40 ruplaa, ei muuta.
  2. On toinen aste, jolla on palkkaa 50 ruplaa.
  3. On kolmas aste, jolla on palkkaa 50 ruplaa ja kortteerirahat tai kortteeri.
  4. On neljäs aste, jolla on palkkaa 50 ruplaa, kortteerirahat ja kortteeri ja kukapa tiesi,
  5. ehkä on vieläkin eri asteita.

Kaikki tämä samallaisesta työstä.

Tällainen on satu. Saduista voidaan tehdä johtopäätöksiä ja usein tehdäänkin. Mikäs johtopäätös kertomastani sadusta tehtäisiin?

Häh! Mitä luulette!

Siitä on tehtävä se johtopäätös, että Nevan kaupungin Pyhän Maria-neitsyeen kouluhuoneistossa on huutavia »viäryyksiä» ja että Pyhän Maria-neitsyeen korkia koulukollegiumi ei vastaa omaa nimeään, jos ei saa näitä huutavia »viäryyksiä» vaikenemaan aivan pian.

No niin! Hyvästi vastattu!
Ne pi-tää saa-da vai-ke-ne-maan!

Kuoman Kaima

Ei Ole Köyhällä Puolta (Puolustajaa).

Uusi Inkeri. 30.09.1906. Sivu 2.

Valituskirje-osastoni kamaripäällikkö antoi seuraavan sisääntulleen kirjelmän:

Suuresti kunnioitettu Kuoman kaima!

Siitä se nyt onkin oikein sanominen, kun sitä kuoman kuomaksi sanottavaa ei ole koko maamme rajojen sisäpuolella kuin yksi ja ainoa, kelle saisi purkaa surunsa ja huolensa, ja joka virvoittaisi ja lohduttaisi, nuhtelisi ja varoittaisi puhtaalla totuuden sanalla, niin saavat monet kalliit ja tärkeät asiat kirvellä sydänalaasi, puristaa tuskan vesikarpalot silmistäsi, ja niin viimein, tapojen ja olosuhteitten vaan nauraa irvistellessä, tyyntyä kylmäksi, alistuneeksi.

Ja jos kenen, niin meidän tehtaalaisten elämä, meidän päivämme on kuin lehti tuuliajolla, rauhaton ja turvaton. Puhumattakaan pyssyistä, miekoista ja nagaikoista, jotka alituisesti riippuvat päämme päällä uhkaavina kuin Damoklen miekka, irvistelee köyhyys -- miksi en sanoisi nälkä -- julmia hampaitaan, uhaten jotain kamalampaa, kuin edelliset.

Mitä on yksilön elämä meidän päivinämme? Rikka kadulla, jota kulkijat tallaavat. -- Niin, kuomia, kaimoja -- se on, tosi ystäviä, veljiä ja tovereita, lujaa yhteen liittymistä tarvitsemme, säilyttääksemme yksilöllisyytemme hukkumasta ajan aaltoihin.

Mutta se se onkin aikamme kipein epäkohta, että semmoiset ovat niin kovia hädässä. Parempiosaiset eivät rakasta vähempiä veljiänsä kuin -- virallisesti.

Tässä yksi lukemattomista tapauksista, joka puhuu kyllin selvää kieltä, miten ja ketkä rakastavat ja hoitavat kurjaa ja paljon kärsinyttä heimoamme. Nevskin tullintakana erään työmiehen (tai paremmin oppipojan, joka sai päivässä niukan palkan 30 kop.) oli lakkojen tähden luovuttava työansiosta, joten komihenkinen perhe jäi kuin linnunpojat oksalle, tietämättä mistä saisi jyvän nokkaansa. Ja niin heidänkin täytyi turvata »avustuksiin».

Kuten aina, niin tässäkin, köyhyyden ja nälän toveriksi majoittui taloon sairaus, joka kuukauden kuluttua vei uhrinsa, tyttären perheestä manalan majoille. Mutta maalliset jäännökset on saatava maan rakoon ja siihen tarvitaan varoja. Mutta niitä ei köyhällä äidillä ja veljellä ole. Ja niin oli tässäkin pakko - turvata, sukulaisiin ja tovereihin, joita on hyvin vähän tällä paikalla. Oli kuitenkin semmoisiakin, jotka ottivat osaa tässä äidin surussa ja murheessa, ja niin saatiin tarvittavat hautausvarat.

Hautasiunaus piti tapahtua sairaalassa, jonne olikin sitä varten vaadittu seurakunnan pappi.

Rautatie-asemalta sairaalaan ajoi pappi ajurilla, jonka piti myös viedä hänet jälkeen toimituksen höyry-tilisanalle.

Toimituksen jälkeen antoi vainajan täti papille oman rahansa äidin puolesta, ruohonpäisen setelin. Sanon määrän, sillä eiköhän se »lakipykälässä» lie määrätty, että kymmenen ruplaa. Vaan silloin pappi kuulijoitten suureksi hämmästykseksi kysyy napsauttaa: vieläkö tästä pitää maksaa ajurillekin? Ei, vastaa täti, olen sen jo toimittanut. Mutta huolimatta siitä, ettei tarvinnut siitä ajurille maksaa, poistui pappi vähän nyrpeänä epäonnistuneelta retkeltä lähtien velvollisuutensa tunnollisesti suoritettuaan ajamaan pulskaan kotiinsa, jossa varmaan näitä tämmöisiä seteleitä on jo useampikin.

Välittämättä siitä, mistä äiti ja poika saisivat leipäpalan ensimäiseksi atriakseen.

Enemmän rohkeutta ja selon ottamista köyhien oloista sietäisi olla, niin ehkäpä silloin pikemmin antaisi siinä kohdassa, mistä on tullut ottamaan.

Korva

Voi Koirien Kirkonmenoa.

Uusi Inkeri. 30.09.1906. Sivu 3.

Voi koirien kirkonmenoa, sanon niille Raudun pitäjän rehvanoille ja heidän hävyttömille seuratytöilleen, jotka viime Mikkelin-sunnuntaina tulivat Lempaalan kirkolle muka »kihupyhille», joita siellä ei ollenkaan ole tapana pitää. Mistä lienevät rautulaiset sen opin päähänsä saaneet, että Lempaalassakin on »kihu» Mikkelinä? Se ei siellä ole sen erinäisempi pyhä kuin muutkaan sunnuntaipäivät, mutta rautulaiset juopot ja rentut vaan tunkevat vuosi vuodelta »muotiansa» lempaalaisiin, vaikka, tosin huonolla menestyksellä, sillä ainakin kirkolansa ja kirkossansa ovat lempaalaiset tähän asti säilyttäneet tarpeellisen siivon ja hiljaisen käytöksen.

Viime Mikkelinä rajantakaisten raakuus meni jo kaiken ymmärryksen yläpuolelle, kun tunkeutuivat pirttupullot kourassa kirkkoon ja niitä siellä aukoivat, joivat ja jopa kirkkoväelle niistä »ehtoollista» tarjoilivat. Kirkonmeno tuli häirityksi, ja lopulta täytyi kirkon häpäisiät väkisten ulosviedä. Ulkona oli räyhääminen siksi suuri, että kokonaista viisi Raudun poikaa täytyi köyttää nuoriin ja viedä kunnantalon arestihuoneeseen. Siellä tehtiin poliisipöytäkirja, ja poloiset raakalaiset saavat vastata teostaan »kirjavan riuvun tällä puolella.»

En viitsi ruveta rautulaisten rivouksia ja törkeää käytöstä Lempaalan kirkossa sen tarkemmin tässä kuvailemaan, se olisi minulle liika vastenmielinen tehtävä, ja pelkään että paperikin punastuisi siitä samoinkuin lukijakin tekisi lukiessaan. Sanon vaan syvästi surkutellen, että me, täällä vieraan kansan keskellä asuvaiset,

liiankin usein saamme leivän sijasta kiven tuolta naapurimaasta Suomesta.

Sivistyksen säteiden sijaan monasti tulvahtaa nuorison villiintymisen tarttuma tännekin asti.

Mene sitte ja kehu Suomen sivistynyttä nuorisoa ja aseta esimerkiksi meikäläisille! Ne lyövät välittömästi saamillaan tosiasioilla kehujata vasten naamaa, ja syyllä lyövätkin.

Kuoman Kaima

Tukistusta Sahikkalan, Kapittalan Ja Kyyrähaan Pojille.

Uusi Inkeri. 30.09.1906. Sivu 3.

Aina vähän päästä minun täytyy tehdä pieni tukistus ja antaa »kopranahkainen myssy» meidän nuorille miehillemme, jotka yöjuoksuillaan tekevät kaikellaista kiusaa rauhallisille ihmisille. Jo itse tuo öillä maleksiminen itsessään on ilettävää, mutta kun siihen liittyy kaikkea ilkeyttä ja irstasta elämää, niin on se kaksin verroin kamalampi.

Inkereen Latukassa käydessään Rahikkalan pojat repivät hajalleen aidan, joka oli oikein rautalangalla punottu, ja kantoivat sen tielle ihmisten kulun esteeksi, samoin halkopinot latoivat tielle.

Saman tien varrella erään talon heinän kuivaus haasiat pantiin tien tukkeeksi, niin ettei eräs matkustaja päässyt siitä kotiansa kulkemaan, ennenkuin purki yksin riuvuin haasian, kun kokonaan ei jaksanut syrjään siirtää.

Tämä on loppimaista tekoa, eikä siinä ole mitään neron ilmettäkään. Toisinaan annetaan pieni viaton koiruuskin anteeksi, jos siinä huomataan nerokkuutta, mutta ylläkerrotusta on palkintona ainoastaan tämä tukkapölly sanalla, mutta myös työllä tulee jälkeenpäin, jos ette lakkaa.

Toksovan Kopittalan nuorisoa on pidetty yleensä siivompana, mutta nyt on tämä nuoriso antanut itsestään kovin huonon maineen. Eräänä sunnuntaina olivat Enkkolan puolella potatinnosto-talkoot (talkoitakin pyhänä pidetään -- sekään ei ole kauniisti!) ja niiden loputtua nuoriso kokoontui kuominaan tanssimaan. Muun muassa tuli sinne Mistolan kylän poikia.

Mutta erään lesken luona asuva ruununpoika (jonka saisi huonon käytöksensä takia oikeastaan ajaa pois kylästä) yllytti Kopittalan poikia lyömään mistolaisia, ja niin ne sitten poimivatkin kiviä, joiden kanssa hyökkäsivät mitään aavistamattomien ja syyttömien mistolaisten kimppuun.

Löivät mukuroivat niin, että yhdelle tuli haavoja hartioihin ja kaksi hammasta lähti suusta. Sairashuoneeseen se oli vietäväkin. Tapaus on sitä ikävämpi, kun lyöjien joukossa kuuluu olleen eräs lauluseuran jäsen naapurikylästä sekä eräs Kopittalan siivoksi ja järjestyksen harrastajaksi tunnetun isännän poika, joka täten häpäsi ei vaan itsensä, vaan kunnon isänsäkin, saattaen tälle mieliharmia ja murhetta.

Kopittalan poikien on otettava vaari itsestänsä, sillä minun piiskani varsi ja siima eivät ole lyhetyt, ne ylettävät vallan hyvin

senkin Simon selkään, joka Kivojalla käypi juopottelemassa niin että pöksytkin tielle putoavat. Puotahan vielä kerran pöksyis, niin vetelen sillä siimallani paljaaltaan, ja silloin se vasta tepsii!

Vuoleen kyyrähaan pojat taas urheilevat omalla tavallaan.

Narraavat hölmöjä -- mikä konsti ja kunnia tuo nyt on!

Saakaapas viisas narratuksi, se olisi toista. Että yön aikana tulette seipäät olalla talon ikkunan alle ja puhutte venättä (ja millaista venättä!) niin että talon väki hupsuudessaan luulee sotaväkeä pyssyineen kylään lähetetyksi ja juoksee pellolle ja metsään yön selkään, se ei ole kauniisti tehty näin rauhattomaan aikaan.

Koska teidän kujeestanne kuitenkin kuultaa läpi jonkinmoista ajan ja olojen tuntemusta, en teitä koko kouralla tukista, pikkusen vaan korvahiuksista nyhtäsen. Olkoon tällä, kertaa armo hirmun sijasta.

Kuoman Kaima

Comments