Kullan Kylän Johannes

Kullan Kylän Johannes

Kirjoittanut
Viktor Pajunen

Huhti-ja toukokuun numerossamme julkaisimme Viktor Pajusen ruotsinkielisen kuvauksen tunnetun inkeriläissyntyisen kirjailijan Johannes Angeren taustasta. Kertomus antaa suppeudestaan huolimatta pääpiirteissään selkeän kuvan inkeriläisestä kirjailijankohtalosta ja erään inkeriläisen elämänkohtalosta, joka monien kovien vaiheiden jälkeen päätyy suoranaiseen harmoniaan uudessa kotimaassa. Inkeriläiskirjailijan elämä synnyinmaassa sekä ajatukset ja tulevaisuudennäkymät tällä hetkellä kiinnostanevat myös suomenkielistä lukijakuntaa, jolle Viktor Pajusen ruotsinkielinen kertomus jäi ehkä kielivaikeuksien vuoksi hämäräksi tai kokonaan avautumatta.

Suomentanut
A. Luoma.

Eräs kirjailija, joka on kuvannut Inkerinmaan oloja kirjoissaan, on Johannes Angere. Hän syntyi 1915 länsi-inkeriläisessä kylässä nimeltään Kullankylä. Kylä sijaitsi kahden puolen Kullanjokea. Suuri osa maasta kuului vanhastaan suuriin kartanoihin, joita alueella oli. Vuoteen 1861 olivat talonpojat lisäksi maaorjia. Myöhemmin he olivat saaneet ostaa pieniä maapalasia viljelläkseen niitä vapaina talonpoikina. Inkerinmaan maaseudulla oli suuri suomenkielinen talonpoikaisväestö, jolla oli omat koulunsa ja seurakuntansa. Suomesta se sai kulttuuri vaikutteensa, ja sinne lähetettiin ne, jotka halusivat saada korkeampaa opetusta omalla äidinkielellään.

Kun tsaari v. 1917 helmikuun vallankumouksen tuloksena syöstiin vallasta, se ei merkinnyt alussa kovinkaan suuria uudistuksia. Lokakuun vallankumouksen jälkeen, jolloin bolsevikit ottivat vallan käsiinsä, tapahtui muutoksia Kosemkinassakin. Maatilat hävitettiin tyystin ja yksityinen maanomistus poistettiin. Tilanomistajat joutuivat julman kohtelun uhreiksi ja kiittivät onneaan, jos saivat pitää henkensä. Teollisuus joutui yhteiskunnan omistukseen ja sen yhteydessä toteutettiin ankara talousohjelma, niin kutsuttu sotakommunismi.

Välittömästi lokakuun vallankumouksen jälkeen seurasi sisällissota valkoisten ja punaisten välillä. Taistelun aallot löivät seudun yli, ja kumpikin puoli vuorollaan piti aluetta hallussaan. Vastapuolet harjoittivat toisiaan kohtaan suunnatonta julmuutta ja kostivat vuorollaan verisesti toisen aiheuttamat kärsimykset. Valkoinen puoli ei loukannut inkeriläistä siviiliväestöä, mutta iski rajusti venäläisiin kyliin, ja toiselta puolen taas inkeriläiset joutuivat punaisten kostotoimien uhriksi sen vuoksi, että ottivat aktiivisesti osaa inkeriläiseen vapausliikkeeseen, joka vastikään itsenäistyneen Eestin avulla pyrki jopa vapauttamaan Inkerinmaan Neuvosto- Venäjästä. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu siltä, että pyrkimykset luoda vapaa Inkeri, olivat jo etukäteen tuomitut epäonnistumaan, ja Inkerinmaan asukkaat joutuivat maksamaan siitä kalliin hinnan rangaistusten ja karkoitusten muodossa, ja lisäksi heitä jälkeen päin kohdeltiin epäluotettavina ja pettureina. Vapaan Eestin ja Neuvostoliiton välinen raja vedettiin keskelle Kullanjokea, minkä johdosta kylä jakautui kahtia. Angeren talo sijaitsi joen neuvostoliittolaisella puolella. Aluksi ihmiset ylittivät rajan salaa, mutta sittemmin Neuvostoliiton taholta tiukennettiin rajavartiota ja estettiin rajanylitys, niin että entiset naapurukset joutuivat toisistaan täysin erilleen. Neuvostoliiton puolella asuvien ei sallittu olla missään yhteydessä Eestin puolella asuvien kanssa. Kuitenkin toukokuun ensimmäisenä, vapunpäivänä, sallittiin väestön huudella toisilleen tervehdyksiä joen yli sen kapeimmalla kohdalla. 1930-luvun alussa hävitettiin kylän Neuvostoliiton puoleinen osa, jotta saatiin tila kynnetylle maakaistaleelle, joka mahdollisti rajanylittäjien jälkien paljastamisen. Parhaimmat talot siirrettiin naapurikyliin.

Kun sisällissota loppui, elämä alkoi vähitellen palautua normaaleihin uomiinsa. Taisteluja oli seurannut ankara tuho ja nälänhätä, sillä maatalous oli täysin lamassa. Näissä olosuhteissa alettiin noudattaa ns. uutta talouspolitiikkaa joka tunnetaan parhaiten nimellä NEP, ja se merkitsi sitä, että sallittiin yksityisyritteliäisyys. Tulokset näkyivät pian, ja jälleen oli mahdollisuus ostaa tuotteita. Tämän perusteella onkin NEP:in aikaa joskus nimitetty »kultaiseksi ajaksi».

Käytännössä oli nyt kaksi erilaista talousjärjestelmää:

  • sosialistinen järjestelmä teollisuudessa ja
  • markkinataloudelleen järjestelmä maataloudessa.

Neuvostovalta ei katsonut voivansa selviytyä tällaisessa tilanteessa, minkä vuoksi pantiin käyntiin tiukka sosiaalistamisohjelma myös maataloudessa 20-luvun loppupuolella. Suuri virhe oli, että kollektivointi toteutettiin rajuin ottein, niin että kelvollisin osa maanviljelijäväestöstä, eli ns. kulakit, täysin tuhottiin. Talonpojat tunsivat nyt menettävänsä kaiken mitä heillä oli, sekä sen minkä olivat perineet sekä sen minkä olivat kartanoiden tiloista saaneet haltuunsa. Pelastaakseen mitä pelastettavissa oli he teurastivat karjansa ja piilottivat siemenviljan, ennen kuin omaisuus otettaisiin kolhoosiin. Elinmahdollisuudet olivat nyt todella kehnot. Työvelvollisuus oli voimassa, mutta kun kolhoosi ei kyennyt maksamaan palkkoja, saatiin tyytyä siihen, että työ merkittiin kirjaan suoritetuksi. Kollektivoinnin jäljissä seurasi suunnaton nälänhätä, jonka seurauksena miljoonat ihmiset nääntyivät nälkään. Nälänhädän aikana joutuivat mm. Kosemkinassa olevan Udarnik-nimisen (suomeksi iskutyöläinen) kolhoosin työläiset hakemaan hajotetusta Kullankylästä jopa rakennusten katto-oljet rehuksi karjalleen.

Niillä, jotka asuivat alueen eestiläisellä puolella, alkoi elämä vähitellen sujua paremmin kuin Neuvostoliiton puolella asuvilla naapureilla huolimatta siitä, että se osa Eestiä, jossa Kullankylä sijaitsi, oli varsin köyhää seutua ja vailla teollisuutta.

Jo Leninin eläessä pidätettiin tiettyjä ryhmiä, esim. sosialistivallankumouksellisia, mutta Stalinin aikana alettiin perusteettomasti iskeä koko kansaan. Sattui niinkin, että jos se, jota pidätysmääräys koski, ei sattunut olemaan kotona, vietiin naapuri hänen sijastaan. Ilmiannot rehottivat ja niitä rohkaistiin viranomaisten taholta. Painostuskeinona saatettiin käyttää esimerkiksi sitä, että luvattiin päästää se vapaaksi, joka ilmiantoi jonkun toisen. Ei tarvinnut olla syyllistynyt mihinkään rikkomukseen joutuakseen pidätetyksi; järjestelmä oli näet rakennettu tietyn vankimäärän hankkimiseksi. Työntekijöiden tarve oli loputon, varsinkin varusteluteollisuudessa, joka ei koskaan saanut tarpeeksi työvoimaa ja joka sitä paitsi oli eräänlainen kulutustavara.

Neuvostoliiton vähemmistökansallisuudet joutuivat, kuten inkerinsuomalaisetkin, ankarien vainojen kohteeksi. Suomalaiset koulut ja kirkot suljettiin, niiden opettajat ja papit vangittiin, jos he eivät sitä ennen olleet ehtineet paeta Suomeen. Yhteensä karkotettiin yli 50'000 inkeriläistä. Toimenpiteet tapahtuivat vallanpitäjien määräyksestä, eivätkä olleet eri kansanryhmien ristiriitojen aiheuttamia.

Mitä mieltä ihmiset sitten olivat Stalinin ajan terrorismista. Johannes antaa yksinkertaisen ja ehkä itsestään selvän vastauksen. Täytyi mukautua ja koettaa selviytyä, koska olosuhteille ei mitään voinut. Ihmiset yrittivät lohduttautua sillä, että he saisivat palata takaisin, koska olivat syyttömiä. Kovin harva valitettavasti selviytyi takaisin, vaikka sellaisiakin tapauksia oli.

Tuohon aikaan Johannes meni Aleksandrovskajan kymnaasiin (lukioon). Hän oli Komsomolin, kommunistisen nuorisojärjestön, sihteerinä kouluaikanaan ja oli siitä hyvin ylpeä. Olihan neuvostojärjestelmä ankarista ajoista huolimatta tehnyt mahdolliseksi, että hän, köyhän maanviljelijän poika, oli saanut mahdollisuuden opiskeluun. Vuosi. 1939, jolloin uudet puhdistukset alkoivat, oli hänelle myönteistä aikaa. Mennyt oli mennyttä, nyt piti katsoa taas eteenpäin.

Vähitellen Johannes valmistui ja pääsi opettajaksi. Hänellä oli varsin hyvät oltavat. Yleinen väärinkäsitys oli, että niillä, jotka kuuluivat puolueeseen, oli yleensä hyvät olot, mutta Johannes ei kuulunut puolueeseen. Itse asiassa vain harvat olivat kommunistisen puolueen jäseniä, sillä on muistettava, että Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli ja on eliittipuolue, johon ei niin vain voinut liittyä. Oli osoitettava eri tavoin kelpoisuutensa, ennen kuin otettiin puolueen jäseneksi. Piti esimerkiksi osallistua propagandatyöhön. Siinä Krasnaja Myzan koulussa, jossa Johannes oli opettajana, oli vain rehtori puolueen jäsen. Syy siihen, ettei Johannes pyrkinyt puolueen jäseneksi, oli yksinkertaisesti se, ettei hän tuntenut mitään tarvetta siihen. Sitä paitsi, hän oli suomalainen ja hänen kolme enoaan oli Eestissä ja yksi veli Suomessa, ja tämä saattoi asettaa hänet kyseenalaiseen asemaan. Hän oli vasta 23-vuotias ja saattoi rauhassa seurata tilanteen kehittymistä.

Marraskuun 30. päivänä puhkesi talvisota. Johannes määrättiin ns. Kuusisen armeijaan, jonka päämääränä oli loikanneen suomalaisen kommunistin Otto Ville Kuusisen avulla »vapauttaa sorrettu Suomen kansa». Miehistö — muutamia tuhansia käsittävä — muodostui eri suomalaisugrilaisista kansoista, jotka asuivat Neuvostoliitossa. Joukkojen univormut oli ommeltu suomalaiseen tapaan, ja niiden kangas oli otettu sotasaaliina siitä osasta Puolaa, joka oli vallattu joitakin kuukausia aikaisemmin Ribbentropin — Molotovin sopimuksen mukaisesti. Miltä sitten Johanneksesta tuntui suomalaisena liittyä armeijaan, joka uhkasi Suomea? Koska hänellä ei milloinkaan ollut ollut mitään kosketusta tähän maahan, ja koska lisäksi hänen kotinsa sijaitsi Neuvostoliitossa, hänestä tuntui melko luonnolliselta olla käytettävissä, kun synnyinmaa tarvitsi häntä. Mutta kuitenkin tilanne oli omalaatuinen ja sota tuntui hänestä jotenkin väärältä. Sitä oli edeltänyt suunnaton Suomea vastaan suuntautunut sotapsykoosi, joka johti järjestettyyn ampumisvälikohtaukseen, se tunnetaan historiassa tapauksena 'Mainilan laukaukset'. Neuvostosotilaat avasivat tulen Mainilan kohdalla, jossa raja tekee mutkan, joten vaikutti siltä, että laukaukset oli ammuttu Suomen puolelta. Kuusisen armeijan piti propagandan mukaan nostaa valloittajana punainen lippu liehumaan Helsingin ylle. Koska Johannes oli saanut koulutusta, hänet nimitettiin yliluutnantiksi. Hän joutui eversti Tommolan johtamaan kolmanteen divisioonaan, joka majaili Porojärvellä. Se oli rauhallinen lohko, jossa ei kuultu laukaustakaan. Äkkiä sota olikin lopussa ja miehet kotiutettiin. Johannes sai nyt tilaisuuden saattaa akateemiset opintonsa päätökseen.

Kesäkuussa 1940 neuvostojoukot valtasivat Eestin. Tapaus ei millään tavoin koskettanut Johannesta. Hän muistaa sen oikeastaan vain siitä syystä, että hän koulunsa eräässä juhlassa sai tehtäväkseen onnitella kunniakasta Punaista armeijaa sen sankariteoista. Se, että pienen kansan vapaus näin riistettiin, oli hänelle tuntematon asia.

Vuotta myöhemmin puhkesi sota Neuvostoliiton ja Saksan välillä. Johannes oli nyt palannut Kullankylään, sen jäljellä olevaan eestiläiseen osaan. Taloudellinen tilanne oli melko hyvä; sota merkitsi kovin vähän Kullankylässä, ja saksalaismiehityksen aikana alueella oli tuskin ollenkaan saksalaisia joukkoja. Koska Johannes oli ollut mukana »punaisessa armeijassa», hän pelkäsi, että Gestapo sieppaisi hänet ja anoi sen vuoksi pääsyä Suomen armeijaan. Hänet otettiin kuitenkin jäseneksi inkeriläiseen yksikköön suomalaiseen Idänpataljoona 664:ään, joka oli sijoitettu saksalaisten miehittämälle alueelle. Sen jälkeen, kun hän oli käyttäytynyt uhmamielisesti saksalaista päällystöä kohtaan, hänet lähetettiin Kolppanan lähellä olevaan Paaritsan keskitysleiriin. Sieltä hän pakeni päästyään käymään muka lääkäriin leirin ulkopuolelle. Tuohon aikaan käynnistyi inkeriläisten evakuointi saksalaisten miehittämiltä alueilta Eestiin ja Suomeen, ja Johannes hakeutui Hatsinaan ja onnistui piiloutumaan evakkojunaan. Eestiläiseltä Kloogan pakolaisleiriltä Johannes matkusti Narvaan ja onnistui saamaan saksalaisen komendantin luvan hakea äitinsä ja sisarensa kotoa Kullankylästä. Kloogan leirillä pakolaiset rekisteröitiin kuljetettaviksi Suomeen. Eestistä Paldiskin satamasta heidät sitten kuljetettiin laivalla Hankoon. Eräs pakolaisten rekisteröinnissä mukana ollut tyttö teki Johannekseen niin suuren vaikutuksen, että hän myöhemmin Suomessa etsi tytön käsiinsä. Tytön nimi oli Helmi ja hänkin oli kotoisin Inkerinmaalta. He menivät sitten pian kihloihin ja ovat nyt olleet naimisissa jo neljän vuosikymmenen ajan.

Ruotsiin Johannes ja Helmi tulivat Tornionjoen yli Haaparannan kohdalta 2. tammikuuta 1945. Virallisten alkuselvitysten ja karanteenin jälkeen, jonka kaikki pakolaiset joutuivat läpikäymään, Johannes sai aluksi metsätöitä; myöhemmin hän pääsi työhön tehtaaseen. Vuonna 1947 hän kirjoittautui Upsalan yliopistoon, opiskeli siellä suomalaisugrilaisia kieliä ja pääsi sittemmin dosentiksi Lundin yliopistoon. Nykyään hän on eläkkeellä ja omistaa kaiken aikansa kirjoittamiselle. Hänellä on tekeillä dokumentaari-romaani legendaarisesta sotaherrasta Carl Gustaf Mannerheimista. Helmivaimo on verrattomana apuna kirjailijalle, joka jättää luomisprosessin jälkeen kaikki kirjoituksensa Helmin huostaan. Tämä kirjoittaa ne koneella puhtaaksi. Johannes sanoo, että hänellä on ollut onnea elämässä, ja hänellä on yhä uusia rohkeita tulevaisuudensuunnitelmia.

Uudessa kotimaassaan Johannes ei tunne mitään kaksinkertaista lojaalisuutta, koska Inkeri ei milloinkaan ollut vapaa maa. Sen vuoksi hänen sopeutumisensa on ollut helppoa. Hän pitää itseään ruotsalaisena, jonka alkuperä on Inkerissä. Suomalaiseksi hän ei milloinkaan sano itseään. Se voisi aiheuttaa pelkästään sekaannusta ruotsalaisten keskuudessa. Millaisena sitten näkee niin suuren elämänkokemuksen omaava mies kuin Johannes inkeriläisen kulttuurin tulevaisuuden Ruotsissa? Luonnollisen, kielen ja nimen kautta tapahtuvan ruotsalaistumisen ei pitäisi estää nuorempia sukupolvia kiinnostumasta inkeriläisistä juuristaan. Itse Johannes on tuntenut aina olevansa ylpeä inkeriläisyydestään.

Niille, jotka ovat kiinnostuneita Johannes Angeren Inkeriin liittyvistä kirjoista, voi suositella kolmea teosta. On eduksi, jos hankkii tietoa Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta, mutta mitenkään välttämätöntä se ei ole.

  • Omaelämäkerrallisessa kirjassaan »Rajan kirot» (Gränsen har sin förbannelse), joka ilmestyi vuonna 1956, Johannes kertoo kokemuksistaan Inkerissä ja paostaan Ruotsiin.

  • Romaaneissa Kullankylä (1969) ja Me Kullan miehet (1970) annetaan kaunokirjallinen kuvaus tapahtumista vallankumouksesta lähtien toiseen maailmansotaan asti. Ensimmäinen osa käsittelee aikaa 1917 — 1920 ja on käännetty myös ruotsiksi nimeltään Stormvägen, 'Myrskyaalto' (1971). Suomea taitavalle lukijalle alkuperäisteos on tietysti antoisampi, koska romaani sisältää paljon ihmisten välistä keskustelua, jota ei ole onnistuttu kääntämään ruotsin kielelle. Päähenkilöt romaanissa ovat rikas maanviljelijä Paavo Ratas ja hänen poikansa Andre, joka palvelee Itämerenlaivastossa ja joka tukee ensin mensevikkejä Kronstadtissa, mutta sittemmin hänestä tulee vakaumuksellinen bolsevikki. Kansakoulunopettaja ja tsaarinarmeijan upseeri Armas Valtonen pakenee sitä vastoin Suomeen vaimonsa ja pikkupoikansa kanssa. Muutoin tsaarinarmeijan upseereista esitellään romaanissa Vadim Sekirskij, joka aluksi vastentahtoisesti liittyy Punaiseen armeijaan, mutta myöhemmin pettää toverinsa, näyttelee venäläisen pyövelin osaa valkoisten vastahyökkäyksen aikana ja esiintyy myöhemmin huijarina pakolaisuudessa.

  • Kirjassa Me Kullan miehet tapahtumat alkavat vuodesta 1938, jolloin kylässä tapahtuu pidätyksiä kotoa käsin; se päättyy sotavuoteen 1942. Paavo Ratas karkotetaan Kasakstaniin, mutta hänen onnistuu palata kotiin, ja hän kuolee siellä. Hänen poikansa Andre pidätetään. Andren poika Pauli, joka opiskelee Leningradin opettajakorkeakoulussa, osallistuu vänrikkinä Punaiseen armeijaan. Hän joutuu saksalaisten vangiksi ja pakenee liittyäkseen partisaaneihin. Armas Valtonen luo Suomessa uransa taiteilijana.

Eestiläinen osa Kullankylää poltettiin saksalaisten joukkojen vetäytymisen yhteydessä, ja tänään siellä kuuluu olevan entisestä jäljellä vain kolme kuusta, jotka seisoivat Angeren talon vieressä.

Comments