Inkerinmaa Ja Sen Väestö

Inkerinmaa Ja Sen Väestö.

Kirjoittanut Jalmari Parkkinen vuonna 1927.

Työläisen Ja Talonpojan Kalenteri -- 196 Sivua -- 1928 -- 01.01.1928 -- Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto -- Kaikkien Maiden Proletaarit, Liittykää Yhteen -- Kustannusosuuskunta Kirja -- Leningrad 1927 -- Рабоче-Крестьянсний Каленцарь -- Ленинградский Обдит Numero 51966. -- Тр. 3.000 12 Л. З Ак. 5654.

1. Mitä On Tarkoitettu Inkerinmaalla Eri Aikoina.

Kun nykyään puhutaan Inkerinmaasta, tarkoitetaan sillä sitä osaa Leningradin lääniä, missä asuu suomenkielistä väestöä. Toisin sanoen Inkerinmaan muodostavat Leningradin, Trotskin ja Kingisepin kihlakunnat.

Näin ei kuitenkaan aina ole ollut asianlaita, vaan on Inkerinmaa-käsitteen alueellinen sisältö aikojen kuluessa huomattavasti vaihdellut.

Niinpä vanhimpina aikoina lienee Ingrialla tarkoitettu vain sitä Nevaan laskevan Inkereen-joen ympäristöä, s.o. nykyisten Inkereen, Venjoen, Liissilän ja Tuutarin seutuja, missä siihen aikaan asui suomensukuinen inkerikko-heimo, se sama heimo, jonka jälkeläisiä vielä tänäkin päivänä tavataan ripoteltuna eri kulmille Leningradin lääniä.

Päinvastoin Pietari Suuren aikana paisui Inkerinmaan nimen käsittämä alue paljon laajemmalle. Nimittäin, kun mainittu hallitsija vuonna 1708 jakoi Venäjän valtakunnan kahdeksaan osaan, nimitti hän yhden näistä Inkerinmaaksi (Ingermanlandia). Siihen kuuluivat paitsi

  • nykyistä Leningradin lääniä myöskin
  • Novgorodin,
  • Tverin,
  • Jaroslavin ja
  • Aunuksen seudut, sekä
  • Tarton puoli Vironmaasta.

Kuitenkin tällainen Inkerin nimen paisuminen yli äyräillensä kesti vain muutaman vuoden. Jo v. 1710 sai vasta mainittu alue uuden nimen. Sitä ruvettiin nimittämään Pietarin lääniksi vasta, perustetun pääkaupungin nimen mukaan. Kohta sen jälkeen uudessa kuvernementtijaossa supistettiin myöskin sen rajat. Nimi Inkerinmaa jäi virallisesta kielenkäytöstä kokonaan syrjään. Mutta suomalainen väestö ei siitä luopunut, vaan jatkoi edelleenkin sen käyttämistä puheessaan. Samoin jäi Inkerinmaan nimi käytäntöön myöskin kirkollisen hallinnon alalla.

2. Mitä Kielitiede Kertoo Inkerinmaan Suomensukuisen Väestön Alkuperästä.

Kuten sanottu Inkerinmaalla meidän aikanamme ymmärretään sitä osaa Leningradin lääniä missä asuu suomenkielistä väestöä. Tämän suomenkielisen väestön muodostavat

  • inkerikot,
  • äyrämöiset ja
  • savakot sekä myöhempinä aikoina tänne siirtyneet
  • suomalaiset.

Sitä paitsi Inkerinmaalla asuu edellä mainituille ryhmille kielellisesti läheisiä

  • vatjalaisia ja
  • virolaisia.

Kaikki nämä yhdessä muodostavat Inkerinmaan suomensukuisen väestön. Sen sukuperästä tietää kertoa paljon mielenkiintoista nykyaikainen kielitiede.

Kielitieteen suurimpia saavutuksia on niin sanotun kielisukulaisuuden todistaminen ja kielten luokittaminen eri kieliheimoihin ja kielikuntiin. Kahden tai useamman kielen suku laisuus tietää sitä, että nämä eri kielet ovat polveutuneet samasta kielestä. Kielten sukulaisuuden todistamiseen vaaditaan niin sanottu muodollinen ja aineellinen yhtäläisyys.

Kahden tai useamman kielen muodollisella yhtäläisyydellä ymmärretään sitä, että niiden äänteellinen asu ja taivutusmuodot ovat samanlaisia tai yhteen vivahtavia. Aineellinen yhteys tietää taas sanastollisen puolen ja erityisesti alkuperäisiin elämänaloihin viittaavien sanojen samuutta tai samaan alkumuotoon johdettavuutta.

Tosin jokainen yksilö puhuu tavallaan omaa kieltään. Nämä yksilökielet voidaan kuitenkin jakaa ryhmiin, joissa kussakin eri yksilökielet ovat hyvin lähellä toisiaan, samalla kun ne tuntuvammin eroavat muiden ryhmien yksilökielistä. Toisin sanoen, kieli jakautuu niin sanottuihin paikallismurteisiin, joiden välillä ei kuitenkaan ole jyrkkiä rajoja. Vieläpä saattaa kielen jakautuminen käydä yhteiskuntaluokkiakin myöten. Jos murteet ovat niin eroavia toisistaan, että keskinäinen ymmärtäminen lakkaa, katsotaan silloin tavallisesti alkavan kokonaan uuden kielen. Kuitenkin erotus »murteen» ja »kielen» välillä on useissa tapauksissa jokseenkin häilyvä.

3. Kutka Ovat Kielensä Puolesta Inkerinmaan Suomenkielisen Väestön Sukulaisia.

Mitä tulee siihen puhekieleen, jota Inkerinmaalla asuvat inkerikot, äyrämöiset ja savakot käyttävät, niin on se yksi suomenkielen monia murteita. Näin ollen Inkerinmaan väestön läheisimpiä sukulaisia kielensä puolesta ovat kaikki ne suomenkieltä puhuvat kansanryhmät, joita paitsi Suomea löytyy myöskin Ruotsissa, Norjassa, Amerikassa ja Inkerinmaan ulkopuolella Neuvostoliitossa.

Mutta kielitiede on todistanut Inkerinmaan suomalaisella väestöllä olevan paljon suuremman sukulaispiirin. Se pitää näet tieteellisenä tosiasiana, että suomi, vepsä, karjala, votja, viro ja liivi polveutuvat samasta kielestä. Sitä kieltä on tullut tavaksi nimittää yhteissuomeksi.

Edelleen kielitiede osoittaa, että yhteissuomi on lähtenyt samasta alkujuuresta kuin mordva, tsheremissi, syrjääni, voguli, unkari sekä lappi, jotka yhteisesti muodostavat niin kutsutun suoma1ais-ugrilaisen kielikunnan. Nämä suomalais-ugrilaiset kansat ovat muinoin hallinneet suurta osaa Itä-Europpaa. Varsinkin Volga-joen seuduilla ovat he kauan aikaa ylläpitäneet valtaansa.

Mutta kansainvaelluksen aallot sysäsivät nämä kansat tieltään yhä loitommaksi pohjoiseen ja luoteeseen, särkien samalla heidän keskinäisen yhteytensä. Pirstaleina ne kiskottiin erilleen toisistaan, joutuen suurimmaksi osaksi eristettyinä ja vähäväkisinä mahtavampien kansojen keskelle.

Tämä suomensukuisten kansojen pirstoutuminen tapahtui vähitellen monien vuosisatojen kuluessa. On tullut tavaksi erottaa siinä viisi eri aikakautta, nimittäin:

  1. uraalilainen,
  2. suomalais-ugrilainen,
  3. suomalais-germalainen,
  4. suomalais-volgalainen ja
  5. kantasuomalainen aikakausi.

4. Kutka Ovat Inkerinmaan Vanhimpia Asukkaita.

Ryhtymättä sen tarkemmin selostamaan suomensukuisten kansojen pirstoutumistapahtumaa ja niiden leviämistä alkuperäisestä kodistaan nykyisille asumapaikoilleen, tahdomme muutamalla sanalla valaista vain viimeistä, se on, kantasuomalaista eli yhteissuomalaista aikakautta mainittujen kansojen menneisyydessä.

Nimittäin, tällöin tapahtui suomalaisten, karjalaisten, vepsäläisten, votjalaisten, virolaisten ja liiviläisten lopullinen asettuminen nykyisille asuma-alueillensa. Se lienee päättyvästi tapahtunut noin VIII vuosisadalla. Ennemmin kaikki nämä heimot olivat puhuneet samaa, niin sanottua itämerensuomalaisten kantakieltä. Tämä itämerensuomalaisten siirtyminen nykyisille asuinsijoilleen tapahtui tietenkin aivan vähitellen. Se ei ollut mitään joukkovaellusta, vaan vähittäistä asuttamista, jota kesti vuosisatoja.

Mutta siirtyessään uusille asuma-alueille itämerensuomalaiset joutuivat kosketukseen uusien naapurikansojen kanssa. Näiden vaikutuksesta suomalaisissa heimoissa tapahtui verraten edellisiin aikakausiin valtava kulttuurikehitys. Mutta samalla hajosi entinen yhteinen perhe kieleltään kuudeksi eri heimoksi. Näin historian näyttämölle ilmestyivät suomalaiset, vepsäläiset, karjalaiset, votjalaiset, virolaiset ja liiviläiset.

Ensimäisinä joutuivat Inkerinmaalle asumaan votjalaiset. Heidän rinnalleen asettuu varsinais-suomalaisten joukkoon kuuluva hämäläisheimo, joka kuitenkin vähitellen siirtyy pois karjalaissuomalaisten inkerikkojen tieltä. Viimemainitut sitä vastoin jäävät votjalaisten kanssa pysyväisiksi maan asujiksi Inkeriin.

Näin ollen votjalaiset joita nykyään löytyy vielä 32 eri kylässä noin 3.000 paikkeilla, sekä inkerikot, jotka ripoteltuina Inkerin eri kulmille muodostavat noin 15.000 suuruisen joukon, ovat pysyneet näillä seuduilla jo toista tuhatta vuotta. Oli aika jolloin koko seutua votjalaisten nimen mukaan nimitettiin Votjan viidennekseksi.


5. Suomenkielisen Väestön Siirtyminen Inkeriin Ruotsin Vallan Aikana.

Mitä Inkerinmaan suomenkielisen väestön enemmistöön tulee, minkä muodostavat äyrämöiset ja savakot, niin on se asettunut Inkerinmaalle pääasiallisesti vasta XVII vuosisadalla, se on, Ruotsin vallan aikana, siis kolmisen vuosisataa sitten. Tämän siirtymisen saivat aikaan ne erikoiset olosuhteet, joihin Inkerinmaan sen aikainen väestö joutui.

Nimittäin Inkerinmaan alkuperäisten pakanallisten suomensukuisten asukkaiden; votjalaisten ja inkerikkojen keskuuteen oli edellisinä aikoina päässyt vähitellen juurtumaan kristinusko. Mutta sitä oli levitetty yksinomaan kreikkalaiskatolisen uskontunnustuksen merkeissä, josta näin ollen kehittyi vallitseva uskontomuoto Inkeriin. Niinpä v. 1630 oli Inkerinmaalla 48 oikeauskoista (venäläistä) kirkkoa ja 17 pappia.

Päinvastoin Ruotsi, jonka vallanalaiseksi Inkerinmaa vuonna 1617 Stolbovan rauhansopimuksen kautta joutui, oli omistanut lutherilaisuuden. Tämä uskontomuoto oli vallinnut Ruotsissa jo lähes vuosisadan ajan, nimittäin Kustaa Vaasan hallituskaudelta saakka.

Sillä oli ollut omat koetus-aikansa Juhana III:n ja Sigismundin hallitessa maata. Mutta se oli voittanut vastuksen. Tämän kautta lutherilaisuus oli käynyt entistä kiihkoisammaksi. Uskonnollinen kiivailu ja suvaitsemattomuus kehittyivät sanomattoman pitkälle.

Näin ollen oli täysin selvää, että Ruotsin hallitus ja lutherilainen papisto eivät tyytyneet rauhallisesti ja toimettomina katselemaan kreikkalais-katolisen uskonnon kukoistamista Inkerissä, vaan saatuaan sen käsiinsä, ryhtyivät heti toimenpiteisiin lutherilaisuuden juurruttamiseksi väestön keskuuteen.

Se oli poliittisesti ja taloudellisesti Ruotsin valtaherrain ja papiston etujen mukaista, koska näin toivottiin voitavan varmemmin turvata valloitetut alueet heidän vaikutuspiiriinsä.

Niinpä jo v. 1622 antaa kuningas Kustaa Adolf käskyn, jonka mukaan Inkerinmaan kreikanuskoisen väestön oli käytävä kuulemassa paitsi omiaan myöskin lutherilaisia pappeja. Kuolleiden kreikanuskoisten pappien sijaan tuli asettaa suomenkielen taitoisia pappeja. Uusia kreikanuskoisia pappeja ei ollut lupa tuoda maahan. Siirtyminen kreikan uskoon uhattiin rangaista kuolemalla.

Nämä ynnä muut pakkokeinot herättivät suurta tyytymättömyyttä. Väestö alkoi huomattavina ryhminä siirtyä rajan toiselle puolelle. Ruotsin hallitus koetti estää siirtymistä julkaisemalla käskyn, jonka mukaan kaikki karkutiellä tavatut henkilöt oli hirtettävä. Mutta ei sekään auttanut. Pitempien aikojen kuluessa Venäjän puolelle siirtyi tuhansia karkulaisperheitä.

Niinpä Aleksei Mihailovitshin hallituskaudella oli Inkeristä karanneiten lukumäärä noussut viiteenkymmeneen tuhanteen. Stolbovan rauhansopimuksen mukaan nämä karkulaiset oli luovutettava takaisin Ruotsille. Mutta Tukholmassa oleva Venäjän lähettiläs Boris Pushkin sai Ruotsin hallituksen suostumaan siihen, että se jätti nuo viisikymmentä tuhatta inkeriläistä Venäjälle sadasta yhdeksästä kymmenestä tuhannesta ruplasta. Ja osa tästä summasta oli kuitattava viljassa. Näin ollen Inkerinmaa kadotti viisikymmentä tuhatta asukasta. Kokonaiset kylät jäivät tyhjiksi, pellot viljelemät torniksi laajat alueet autioiksi. Näille sijoille alkoi nyt vähitellen siirtyä Suomesta uutta väestöä.

6. Mitkä Seikat Edistivät Siirtolaisuutta Inkeriin XVII Vuosisadalla.

Siirtolaisuutta Suomesta Inkeriin edistivät monet seikat. Ennen kaikkea Suomessa vallitsivat raskaat ajat. Pitkällisen Venäjää vastaan käydyn sodan tuloksena maassa kärsittiin taloudellista puutetta. Samalla verot olivat käyneet kansalle perin raskaiksi. Myöskin virkamiehistö käytöksellään lisäsi kuormaa. Ei ole ihme, että kansa nousi aivan ilmi kapinaan, Alkoivat niin kutsutun "Nuijasodan” veriset ajat. Tämä kapina kyllä kukistettiin, mutta syyt, jotka sen aiheuttivat, jäivät huomattavimmalta osaltaan edelleenkin vaikuttamaan. Siksipä kansa etsi uusia ulospääsymahdollisuuksia.

Tiedot autioiksi jääneistä Inkerin kylistä ja pelloista viekoitelivat. Ja niin lähti moni etsimään parempaa osaa näiltä äsken valitetuilta alueilta. Ehkäpä usealta olisi siirtyminen sittenkin jäänyt toimittamatta, jollei aatelisherrojen palkatut asiamiehet olisi kierrelleet pitkin Suomea, kiitellen ja ylistellen Inkerinmaan oloja ja kehoittaen väkeä lähtemään tänne töihin. Aatelisherrat näet tarvitsivat työväkeä karanneitten sijalle.

Nuoria miehiä yllytti Inkerinmaalle se etu, ettei täällä tarvinnut suorittaa sotapalvelusta. Inkerinmaa tarjosi myöskin turvallisen karkupaikan niille nuorille miehille, jotka Suomessa jo olivat joutuneet sotaväkeen. Osittain Inkerinmaa sai uutta väestöä myöskin niistä rajaseuduille ja pikkulinnoituksiin järjestetyistä sotilassiirtokunnista, joihin väkeä tuotiin Suomesta. Vihdoin tänne siirtyi koko joukko lainrikkojia joko karkumatkalle tahi suorittamaan rangaistustaan erilaisista rikoksistaan. Niinpä v. 1620 julkaisi kuningas Kustaa Adolf säädöksen, jonka mukaan hirven tappamisesta kuninkaallisella metsästysalueella Ahvenanmaalla seurasi kuoleman tuomio tai erikoisen lieventävien asiahaarojen nojalla karkoitus Inkerinmaalle. Samoin kuninkaallisessa asetuksessa vuonna 1624 sanotaan:

se joka tekee itsensä syypääksi luvattomaan metsästykseen tai tammen kaatamiseen tahi muiden hyödyllisten puiden haaskaukseen kruunun maalla, siirrettäköön perheineen Inkerinmaalle.

Kaikkia näitä edellä kuvattuja teitä siirtyy Inkerinmaalle vuosi vuodelta yhä suurempia väkijoukkoja Suomesta. Lopullisen muutoksen Inkerin väestösuhteisiin toivat Venäjän hallituksen epäonnistuneet yritykset saada v. 1656 aloite tulla sodalla takaisin Stolbovan rauhassa kadotetut seudut. Nimittäin venäläisten joukkojen, hyökätessä Inkerinmaahan, sen alkuperäisessä kreikanuskoisessa väestössä heräsi voimakas halu kostaa lutherilaisille kaikesta siitä, mitä olivat saaneet kärsiä uskon asioissa. Luottaen venäläisten aseiden voittoon he alkoivat pahoinpidellä etenkin lutherilaista papistoa, mutta myöskin saman uskoisia naapureitaan.

Mutta toiveet pettivät. Venäläisten joukkojen oli pakko perääntyä. Kostotoimiin itsensä vikapääksi tehnyt kreikanuskoinen väestö ei nyt uskaltanut jäädä kotikonnuilleen, vaan pakeni yli rajan Venäjän puolelle. Näin tyhjeni uusia taloja ja kyliä. Kreikanuskoinen väestö kävi entistä harvalukuisemmaksi. Niinpä vuonna 1695 oli Inkerinmaalla jäljellä alkuperäistä väestöä vain 26.2%. Toiset 73,8% lankesivat Suomesta siirtyneitten uusien asukkaitten osalle. Muutamilla seuduilla, kuten Pähkinälinnan läänissä, kohosi suomalaisten siirtolaisten lukumäärä jo 92,2% saakka.

Myöhempinä aikoina, kun Inkerinmaa Uudenkaupungin rauhansopimuksen kautta v. 1721 uudelleen siirtyy entiselle Venäjälle, joutuivat sen väestösuhteet uusien muutosten alaisiksi, sillä tänne saapui nyt pitkin aikaa väkeä sekä Suomesta, että Venäjältä. Venäläistyttämis-tarkoituksissa vanha tsaarihallitus siirsi muiden muassa väkivaltaisesti koko joukon venäläisiä talonpoikia sisäisistä lääneistä. Suomesta päin jatkui tippumista pienin erin melkein säännöllisesti. Mainita sopii myöskin ne muutokset, jotka Inkerinmaan väestösuhteissa tapahtuivat viimeisten vallankumoustapahtumien johdosta.

Mutta sittenkin suurin piirtein asiaa tarkastellen Inkerinmaan suomenkielinen asutus on pysynyt sellaisena, jommoiseksi se muodostui jo 300 vuotta sitten.

Jalmari Parkkinen.

Comments