Inkeriläiset Leningradin Piirityksessä

Inkeriläiset Leningradin Piirityksessä

Kaikilla inkeriläisillä oli kova kohtalo, minne heidät sitten oli lähetettykin. Leningradin piirityksessä olleille tilanne oli todella surkea.

Syyskuussa korttiannokset pienenivät. Lokakuussa tulivat pakkaset. Satoi lunta. Saksalaisten pommikoneet pommittivat kaupunkia useamman kerran vuorokaudessa. Oli paljon tulipaloja, jotka syttyivät palamaan pommituksista. Ei ollut vettä, jolla olisi voinut sammuttaa palot. Vesijohto ja viemäri eivät toimineet. Vettä haimme Nevasta kannujen ja kelkan avulla. Marraskuussa ei saatu paistettua kortilla ollutta leipää, koska leipomossa ei ollut vettä. Leipäannos saatiin jauhoina. Keskuslämmitys ei toiminut, sillä polttoainetta ei ollut.

Olin siihen aikaan sotilassairaalassa työssä. Sairaalan ikkunat olivat kadun vaarallisemmalla puolella. Pommituksissa ja tykistötulituksessa ikkunalasit olivat särkyneet. Ikkuna-aukot oli tukittu kiinni sillä, mitä oli saatavilla: puulevyillä, lattiamatoilla ja täkeillä. Valoa saatiin vain tuikkulampuista.

Ulkona oli kova pakkanen. Sisällä sairaalassa oli potilaita: haavoittuneita, liikkumaan kykenemättömiä, kipsiin laitettuja. Minkäänlaista lämmitystä ei ollut.

Puolet Leipäpalasta Kaapin Päälle

Isäni oli sairaana, vuoteessa. Hän sanoi: «Ei minua mikään kivistä, vaan jalat eivät pidä pystyssä. Ruokaa on vähän.» Minä koetin säästää omasta annoksestani hänelle palan leipää ja hieman rasvaa. Kyllä se oli minulle kiusallista. Koetin piilottaa leipäpalan korkean kaapin päälle. Joka hetki muistin, että siellä on pala leipää. Joskus nousin tuolin päälle leipää ottamaan. Sitten tuli isä mieleen. Ajattelin, että jos minä syön tämän leivän, isä kuolee nälkään. Jätin leivän syömättä. Odotin aamua.

Aamulla vapauduin päivystyksestä ja sain toisen leipäpalan. Otin ne molemmat mukaan ja menin tapaamaan isää. Matka oli käveltävä jalan, kun mitään ajoneuvoja ei ollut. Etäisyys oli 7 km. Päivässä se oli taitettava edestakaisin.

Elämän Tie

Maaliskuussa ilmat tulivat paremmiksi, ja korttiannoksia lisättiin. Sitten tuli käsky, että inkeriläisten oli lähdettävä evakkoon. Aikaa annettiin 24 tuntia. Siinä ajassa piti olla valmis. Mukaan sai ottaa vain 10 kg painoisen pussin.

Matkaa Laatokan yli kutsuttiin «elämän tieksi». Saksalaiset pommittivat sitä lakkaamatta. Paljon ihmisiä hukkui Laatokkaan. Osa heistä kuoli matkalla. Kaikki olivat kovin laihtuneita. Kun he saivat syötävää, he söivät liikaa ja kuolivat siihen.

Serkkuni tyttärineen asui Leningradissa. Kesäkuussa häneltä varastettiin 10 päivän leipäkortit. Hän tuli luokseni itkusilmin ja sanoi: «Jos sinä et auta meitä, minä tytön kanssa kuolen nälkään.» Silloin lopetin annoksen jakamisen isäni kanssa ja aloin säästää siitä puolet serkulleni.

Kaikki jäimme lopulta eloon. Isä alkoi sillä aikaa kerätä ruohoja ja juuria. Niistä hän paistoi lättyjä. Tämä pelasti monia ihmisiä nälästä.

Luuranko Vaatekaapissa

Elokuussa isä oli lähetetty evakkoon Tseljabinskiin, työleirille. Näin hän säilyi hengissä. Hän tuli v. 1946 Siikalaan, kotikylääni. Vuonna 1971 hänet haudattiin Siikalan hautausmaahan äitini viereen. Loppuelämänsä hän muisteli sitä nälkäaikaa. Kaikille hän kertoi:

«Jos Helena ei olisi minua silloin auttanut, olisin kuollut nälkään».

Kesällä 1942 olin kävelyllä. Tulin sieltä ja menin laittamaan vaatteita kaappiin. Kaapissa oli peili. Kun katsoin sitä, näin luurangon. Otin askeleen taakse päin. Sitten selvisi, että se olin minä. Olin itse sellaisessa kunnossa, vaikka autoin toisia.

Helena Tukia
Järvisaaren seurakunta
Siikalan kylä

Inkeriläisten Viesti 1992

Comments