Henkiset Riennot Inkerissä Pakanuuden Aikakaudella 001

Henkiset Riennot Inkerissä Pakanuuden Aikakaudella

INKERI-lehti 01.02.1925.

Inkerin vanhimpia asukkaita ovat vatjalaiset, joita nykyään löytyy vielä 32 eri kylässä Jaaman ja Kuusojan kihlakunnissa noin 5'000 hengen paikkeilla sekä inkerikot, jotka ripoteltuina Inkerin eri kulmilla muodostavat noin 15'000 suuruisen joukon. Näiden Inkerinmaan vanhimpien asukkaitten arvellaan saapuneen nykyisille asumaseuduilleen lopullisesti noin VIII vuosisadalla, siis toistatuhatta vuotta sitten.

Herää kysymys, millainen oli näiden Inkerinmaan alkuperäisten suomensukuisten heimojen henkinen taso ja heidän henkiset harrastuksensa tuohon kaukaiseen aikaan. Tähän kysymykseen on vaikea tarkalleen vastata, sillä kirjallisia tietoja puuttuu, mutta kielitiede, kansanrunous y.m. tieteellisen tutkimustyön aseet ovat kuitenkin selvittäneet yhtä ja toista mielenkiintoista tältä alalta.

Tosin mitä kirjallisiin tiedonantoihin tulee, niin on kylläkin säilynyt eräs hyvin vanha aikakirjaan perustuva kuvaus, jossa puhutaan Itämeren rannalla asuvista suomalaisista. Se on kirjoitettu jo ensimmäisen vuosisadan loppupuoliskolla. Nimittäin roomalainen kirjailija Tacitus arvokkaassa teoksessaan Germaanien maasta ja kansasta kertoo muun muassa Itämeren seuduilla asuvista »fenneistä» seuraavaa:

Fenneillä -- hän sanoo -- on merkillinen raakuus, likainen köyhyys, ei aseita, ei hevosia, ei asuntoja, ruokana yrttejä, vaatteina nahkoja, vuoteena maa. Ainoan luottamuksensa he asettavat nuoliin, joihin he kärjiksi panevat luuta raudan asemesta. Metsästys elättää sekä miehet että naiset, sillä he seuraavat toisiaan ja etsivät osaansa saaliista. Lapsilla ei ole villieläimiltä ja säältä muuta suojaa kuin yhteen sidotut oksat, sinne nuoret turvautuvat, se on vanhojen suojapaikka.

Tämän kuvauksen sovelluttamista Itämeren suomalaisiin on kuitenkin vakavasti vastustettu niitten tietojen perustuksella, joita on olemassa vertailevalla kielitieteellä suomalaisten sivistyskannasta tähän aikaan. Niinpä professori Eemil Nestor Setälä arvelee, että Tacitus on sekoittanut suomalaiset ja lappalaiset toisiinsa sillä tavoin, »että hän on maininnut suomalaisten »fennien» asuinpaikat, mutta antamassaan kertomuksessa kuvannut lappalaisten »fennien» elämää» (Maailman Historia, II osa, s. 504.)

Sitä paitsi on otettava huomioon se seikka, että Tacituksen kuvaus kuuluu ensimmäiselle vuosisadalle, jolloin suomalaisten heimojen siirtyminen Itämeren rantamille oli vasta alkanut. Seuraavien vuosisatojen kuluessa sitä jatkui. Ja lopullinen asettuminen uusille asuma-alueille lienee tapahtunut, kuten jo tuli mainituksi, siinä VIII vuosisadan tienoissa. On itsestään ymmärrettävää, että tämän pitkän siirtymiskauden aikana tapahtui edistystä. Itämeren suomalaiset olivat VIII vuosisadalla varmasti kehittyneimpiä kuin Tacituksen aikana. Kaikessa tapauksessa vertaileva kielitiede antaa suomalaisten heimojen sivistystasosta siihen aikaan, kun asettuminen Itämeren rannoille tapahtui, huomattavasti toisenlaisen kuvauksen kuin enemmin mainittu Tacitus.

Se vuosisata -- sanoo prof. E. N. Setälä, joka oli kulunut siitä, kun suomalaiset erosivat mordvalaisista ja lopullisesti hajaantuivat eri itämerensuomalaisiin heimoihin, sisältää valtavan edistysaskeleen kulttuurissa edellisiin aikakausiin verraten. Tämä aikakausi saattoi suomalaiset heimot lopullisesti maataviljeleviksi ja pysyviä asuinpaikkoja omistaviksi. Tietysti harjoitettiin maanviljelyksen ohessa paitsi karjanhoitoa, myös metsästystä ja kalastusta useinkin varsinaisista asumuksista kaukana olevissa erämaissa ja kalastuspaikoilla, niinikään maanviljelykselläkin osittain oli tuo »monadinen» kaskenviljelyksen muoto.

Yhteiskuntajärjestys oli saanut kiinteämpiä muotoja. Meillä ei ole tietoja, missä määrin tässä ajoittain ja paikoittain saattaa olla kysymys vierasheimoisesta hallitsijasta, joka tapauksessa varmaankin heimojärjestys oli kiinteämmäksi kehittynyt: heimojen vanhimmat olivat tuomareina rauhassa, päällikköinä sodassa, maa alkoi jakautua jonkunmoisiin hallinta-alueihin, joita alkuaan yhteiset uhrit ja yhteisiä uhreja varten kerättävät antimet yhdistivät. (Maailman Historia, II osa.)

Tällainen oli itämeren suomalaisten, siis myöskin vatjalaisten ja inkerikkojen, yleinen kulttuuritaso nykyisille asumapaikoilleen asettuessaan. Mitä sitten erikoisesti heidän henkiseen viljelykseensä tulee, niin ilmeni se ennen kaikkea niissä menoissa, jotka liittyivät sen ajan pakanalliseen uskontoon. Sellaisia olivat uhraamiset, arpomiset, loitsimiset ja erilaiset juhlat.

(Jatkuu)

Comments