Entinen Laulava Inkeri

Entinen Laulava Inkeri

21.08.1959
Aappo Metiäinen

Suomenkielinen kirjallisuus ei ole maailman vanhimpia, sehän vietti äskettäin vasta nelivuotissataista juhlaansa, mutta siihen on silti ehditty häviämättömästi tallettaa henkistä aarteistoamme, mikä on taannut meille kansakuntana merkittävän aseman kulttuurimaailman piirissä. Kansallinen omaperäinen sivistyksemme on paljon vanhempi kuin suomalainen kirja. Siinä on kyetty arvokas säilyttämään ilman kirjan apuakin, kuten kansanrunoutemme osoittaa.

Suomen suvulla ei ole. kuten sanottu, tuhannen vuoden takaisia kirjallisia muistomerkkejä arkistoissa, mutta sillä on sen sijaan muinaisrunoudessaan maailman rikkain muistin varassa säilynyt kansankirjallisuus. mistä Inkerin heimot ovat säilyttäneet huomattavan ja sangen omalaatuisen osan. Valitettavasti tämä tosiasia on tänäkin päivänä vielä melko tuntematon.

Miten rikas runomaa Inkeri aikoinaan on ollut, ilmenee siitä, että ns. Kalevalan lauluja on Itä-Karjalasta saatu 4'600 muinaisrunoa, mutta Inkeristä 15'000. Itä-Karjalan runot muodostavat vuonna 1933 ilmestyneessä jättiläissarjassa "Suomen kansan vanhat runot" 4 osaa. yhteensä n. 3'100 sivua. Inkerin muinaisrunot 9 samanlaista nidettä, yhteensä 6'500 sivua. Itäkarjalaisia muinaisrunoja on n. 200'000 säettä, mutta inkeriläisiä 450'000. Inkeristä on siis saatu runotoisintoja runsaasti kaksi kertaa enemmän kuin Itä-Karjalasta. Tulokset ovat sitä hämmästyttävämpiä, kun otamme huomioon, että runonkerääjät Inkerissä suorittivat työnsä vasta viime vuosisadan loppupuoliskolla, mutta Itä-Karjalassa jo edellisellä puoliskolla. Sitä paitsi on Inkerissä liikkunut paljoa vähemmän runonkerääjiä kuin Karjalassa.

Lisäksi on otettava huomioon, että suomalainen Inkeri on ollut vain pieni maankolkka. 50 — 60 kilometrin laajuinen rannikkokaistale Suomenlahden eteläpuolella, suunnilleen Uudenmaan läänin suuruinen alue.

Ei ole suuri mun sukuni
eikä korkea kotini.
eikä rikas rahoista.
mie olen virsille viriä.
mie oon luotu laulamahan.
heitetty heläjämähän
niinkuin käki kukkumahan.
Kun mie tulen tupahan.
tuon mie laulut tullessani.
tulen ihmisten iloksi.
tulen rahvahan ratoksi.

Ei vain Inkerin muinaisperinnön runsaus ole näin huomattava. vaan myös runojen arvo. Niinpä onkin sanottu. ettei Kalevalan ja Kantelettaren tutkimus olisi ilman Inkerin runoja mahdollista. Ja. kuten tiedämme. Kalevala ja Kanteletar sisältävät vain osan muinaisruttoudestamme. Inkerissä on merkitty muistiin paljon runoja. mitkä ovat muualla jo hävinneet. Sitä paitsi siellä on sepitetty ja laulettu omintakeisiakin runoja. Nuo mainitut 15'000 runoa, mitkä sieltä on kerätty ja mitkä ovat nyt Suomen Kirjallisuuden Seuran hallussa, muodostavat aarteiston, mille ei mikään suomalais-karjalainen runoalue vedä vertoja ei kokoelmien laajuudessa eikä myöskään monipuolisuudessa. Mikä kansa tahansa olisi ylpeä. jos sillä olisi edes puolet tästä aarteesta.

Ainoastaan yksi muinaisrunojen ala on siellä heikommin edustettuna, nimittäin loitsut. Niitä ei kokonaismäärästä ole edes kymmenettä osaa, kun monessa muussa tapauksessa niitä on ollut puoletkin.

Tunnelmarunot

Sen sijaan ovat tunnelmarunot Inkerissä rikkaammin edustetut ja kauniimmat kuin missään muualla. Itä-Karjala on taas niistä varsin köyhä. samoin koko muu Suomi. Inkeriin rajoittuvia pitäjiä lukuun ottamatta

Tuohon tunnelmarunojen ylitsevuotavaan runsauteen on omat syynsä. K. Brucher sanoo teoksessaan Työ ja rytmi: Laulu ja runous eivät milloinkaan synny erillään toisistaan. Tavallisesti runous on samalla myöskin laulua. Sanat ja sävel syntyvät samaan aikaan, ne eivät voi olla erillään. Näin ollen Inkerinkin suomalainen kansa on laulaen runoillut ja runoillen laulanut. Etenkin naisväen herkempi ja välittömämpi luonteen laatu oli taipuvainen runolauluun. Runojen säilyttäjinä ovatkin Inkerissä miltei yksinomaan olleet naiset. 15'000 runosta tuskin täysi tuhat on miesten säilyttämiä. Onhan selvää. etteivät naiset muistissaan säästä sankarien tappeluja ja kuolemaa uhmaavien urhojen retkiä. Siksi Inkerin runot valtaosaltaan kuvaavat tunnelmia ja kotoista elämää. On ihmeellistä, että Inkerin naiset ovat säilyttäneet niinkin paljon sankarirunoja ja ballaadeja. Niistä on mainittava paitsi

  • Kalevalan jylhin sankariruno, Kullervo-runo.
  • Esihistoriallisiin aikoihin viittaava Kaukamoisen runo.
  • Luomistaru.
  • Ison tammen runo.
  • Kultaneidon taonta.
  • Päivän päästö
  • ym.

ja joukko muinaisia ballaadeja. mitkä eivät ole missään muualla niin eheinä säilyneet. Useat runot juontanevat alkunsa aina tuhannen vuoden takaa. ehkäpä jo yhteis- eli kantasuomalaiselta ajalta, siis ajanlaskumme alusta

Erikoislaatuisia ovat Inkerin tunnelma- ja juhlarunot sikäli, että niissä kuvataan tarkkaan entisajan elämää, askareita ja ajatusmaailmaa. Kaikesta huomaa, että ne ovat naisten sepittämiä, sillä niissä kerrotaan monesti aivan yksityiskohdittain naisten töistä. Ne on laadittu hienolla runollisella vaistolla ja osattu elävöittää virsi niin, ettei se käy kuivan luetteloivaksi. Niinpä sellaisia häärunoja kuin Inkerissä ei ole millään kansalla.

Muinaisrunous

Myös Inkerin vatjalaisilta, joiden kieli on ainaiseksi vaikenemaisillaan. on saatu viime hetkessä pari sataa runokokoelmaa, mikä muinaisrunouden kannalta on ensiarvoisen tärkeä. Ne viittaavat kantasuomalaisuuden aikoihin ja osoittavat, että noilla Venäjän kansanmereen uponneilla heimolaisillammekin on ollut korkealle kehittynyt runous. Se valaisee kantasuomalaisuuden aikaista kehitystasoa. Professori E. N. Setälä sanookin:

Vaikka luku- ja kirjoitustaito olivat tuntemattomia, oli jo tähän aikaan ilmeisesti kirjoittamaton kirjallisuus saanut alkunsa. Sen voi päättää siitä. että vanha suomalainen runomitta on yhteinen kantakielen ajoilta, eikä tietystikään runomitta ole voinut syntyä ilman runotuotteita.

Tohtori Armas Launis taas on todistanut vuorostaan suomalaisten runosävelmistä. joita on merkitty muistiin myös pienen Inkerin osalta tuhatkunta kappaletta, että nekin ovat peräisin kantasuomalaisten ajoilta.

Kansanrunouden monet katkelmat osoittavat että meidän aikoihimme saakka on säilynyt yhteisiä runoja kantasuomalaisuuden ajoilta. Niinpä professori Väinö Salminen sanoo Inkerin runoutta käsittelevässä esityksessään:

Arvelen erään vatjalaisen tuutilaulun avulla voivani todistaa, että on todistettavissa, mitä suomalainen äiti lauloi lapsensa kätkyen ääressä niinä aikoina, jolloin Neitsyt Maria tuuditti poikaansa. Todistelu käy mahdolliseksi siten, että vatjalaisilla. Viron Latsin rahvaalla ja Värmlannin suomalaisilla on säilynyt sama alkukantainen tuutilaulu, josta jälkiä on myös Hämeessä. Sitä ei ole mikään muu kansa laulanut, eikä voida osoittaa, että se olisi myöhemmin kulkeutunut heimolta toiselle heimolle, joilla ei 1'500 vuoteen enää ole ollut mitään yhdyssidettä keskenään.

Kuinka suurena löytönä pidettäisiinkään, jos jostain toisesta Euroopan maasta löydettäisiin, vaikka vain vaatimaton laulun katkelma, parin tuhannen vuoden takaa!

Runon mahdin valtavuutta Inkerissä todistaa myös se, että siellä on merkitty muistiin runoja useammalta henkilöltä kuin miltään muulta alueelta. Huolimatta siitä, että Inkeri tässä mielessä löydettiin -- kiitos ja kunnia tästä Taneli Europaeukselle -- vasta viime vuosisadan puolivälissä, vähän ennen Uuden Kalevalan ilmestymistä, on siellä tehty muistiinpanoja lähes 2'000 eri henkilöltä.

Miehet Laulajana

Mainitsimme jo, että Inkerin myöhemmät runolaulajat ovat pääasiassa naisia. 1'210 laulajasta, joiden nimet tunnetaan, on vain 104 miestä. Sankarirunoja, joissa kuvataan miesten urotöitä ja mitkä lähinnä kuuluvat miesten runolaulujen ohjelmaan, lienee inkeroismiesten keskuudessa laulettu vielä 1600 – 1700 -luvuilla yleisesti, mutta sen tyrehdytti Venäjän vallan alaisuudessa olleen Inkerin suomalaistenkin joutuminen maaorjuuteen. Miesten oli silloin suoritettava pitkät ja raskaat päivätyönsä hoviherroille. mistä oli seurauksena yleinen köyhtyminen, aineellisen pohjan heikkeneminen ja henkinen lamaannus. Eikä taloudellisen ahdingon ja jatkuvan muukalaisen mielivallan alaisessa elämässä jäänyt liioin varaa mielikuvituksessakaan sankarien ihailuille ja heidän urotöittensä kunniaksi sepitettyjen runojen muisteloihin, vaan ne saivat väistyä ankaran todellisuuden tieltä.

Maaorjan raskasta elämää valittelee Inkerin suomalainen muun muassa seuraavin sanoin:

Miks ei laula meijän lapset,
meijän tyttäret iloitse?
Siks ei laula meijän lapset.
meijän tyttäret iloitse.
miks on moisio kylässä.
vallan suoja vainiossa.
Ikä ilta on ikkunassa.
ikä aamu ajaa hoviin:
kun mie päivän tuolla vietän,
ajaa viikoks hoviin.
kun mie viikon viettelin,
luulin kuun kuluvan,
ajastajan astuvan.

Taitavimmat naislaulajat, jotka olivat lapsuudessaan kuulleet isiensä laulavan kauniita ja ehjiä sankarirunoja, pelastivat tämän perinnön unhoon joutumasta.

Naiset Laulajana

Mahtavin häärunojen esittäjä koko suomalaisella laulualueella oli vatjalainen Osipan nainen Olena Joenperästä. Hänen häärunosarjansa, minkä hän lauloi suomeksi, käsittää 47 runoa, 1'525 säettä. Vatjankielisistä runolaulajista oli etevin Anna Ivanovna Kattilan pitäjästä. Suurimpia inkeroislaulajia oli Hevaan niemekkeeltä kotoisin oleva 80 vuoden ikäinen sokea Varvana, Jannanan leskivaimo. Pohjois- Inkerin taitavimpana mieslaulajana pidettiin aikoinaan Ontropo Melikovia Vuoleen pitäjän Sohvolasta. Luterin-uskoisten etevimpiä laulajia oli Toksovan pitäjän Liisa Itko. joka 63 vuoden ikäisenä saneli 274 runoa. Nimeltään tunnetuin runolaulajistamme on lempaalalainen nainen Larin Paraske, kaikkien aikojen suurin kansanrunouden säilyttäjä. Paraske osasi 1'343 runoa ja loitsua, lähes 3'000 sananlaskua ja arvoitusta, lisäksi itkuvirsiä ja tapoihin liittyviä selityksiä. Kaikkiaan muisti Paraske 32'000 säettä eli enemmän kuin Varsinais-Suomen. Satakunnan ja Hämeen heimot yhteensä. Tuntuu ihmeelliseltä, mitenkä on voitu yksissä ihmisaivoissa säilyttää näin suuret määrät kansantietoutta.

Inkerin runolaulajilla, kuten huomataan, on ollut varsin suuri osuus muinaissuomalaisen kulttuuriperinnön säilyttäjänä. Tässä suhteessa tuo Pietarin suurkaupungista liepeillä, idän ja lännen välisten sotien ainaiseksi temmellyskentäksi muodostunut ikivanha suomalainen Inkerin maakunta on ollut kansallisen muinaistietouden tallettajana suorastaan ihmemaa. Valitettavasti tämä seikka on usein unohdettu. Ei muisteta, mitä lisiä Inkeri on antanut Uuteen Kalevalaan ja mitä siihen vielä olisi saatu, jos sen ilmestyminen olisi tapahtunut muutamaa vuotta myöhemmin. Ei muisteta, että juuri Inkeristä on kerätty muistiin rikkain tunnelmarunoaarteisto, että Inkeri on myös Kantelettaren kotimaa!

Comments