Kaverit–Друзья‎ > ‎Jäsenet‎ > ‎Veikko‎ > ‎40 Luku‎ > ‎

Evakkomatkalle jääneitä LAPSIA

SYLVI-KYLLIKKI KILPI

Käynti Rossolinon laitoksessa Moskovassa

Sodan jälkeinen rakennustyö ei koske ainoastaan taloja, jotka nousevat pommitettujen raunioiden keskeltä, sotilaita, jotka jäsenen menetettyään tai vaikean vamman saatuaan opettelevat uutta ammattia, leskien ja orpojen huoltamista, rikottujen, kansojen välisten suhteiden solmiamista ja muita sellaisia asioita, joista joka päivä mainitaan sanomalehdissä, vaan monenlaista henkistä ja ruumiillista ponnistelua, josta vain harvalla on aavistustakaan. Suomenlahdelta Mustaanmereen käytiin Neuvostoliiton alueella raakaa ja väkivaltaista sotaa, miljoonia ihmisiä joutui pakenemaan hävityksen tieltä. Silloin tällöin sattui, että sotilaat ja huoltoviranomaiset joutuivat korjaamaan tielle jääneitä tai jätettyjä lapsia.

Äiti ei hevillä jätä pienokaistaan suuressakaan hädässä. Mieluimmin hän uhraa oman henkensä suojellakseen lastaan viimeiseen saakka. Täytyy tapahtua jotain aivan erikoista, jos tieltä löydetään äidin hylkäämä lapsi. Sodan kauhut ovat erikoisia, mutta niidenkin vallitessa vaikuttavat ihmisissä määrätyt psykologiset lait. Lapsista ja äideistä turvattomimmat ja heikoimmat sortuivat, eikä heikkous aina ollut ruumiillista vaan usein henkistä laatua.

Siksi turvattomien lasten vastaanottolaitoksissa sota-aikana todettiin, että

    monet tielle jääneistä pienokaisista olivat vajaakykyisiä,

hermojärkytyksen saaneita, jollakin lailla epänormaaleja lapsia. Niinhän on rauhan aikanakin. Elämän tavallisilta valtateiltä syrjään joutuvat ovat epäonnistuneet koulussa, omaavat taipumuksia rikollisuuteen, eivät tule toimeen leikkitoverien kanssa, karkailevat kotoa.

Olin sotavuosina joutunut työskentelemään valtion komiteassa, joka valmisti suunnitelmaa vajaakykyisten lasten kasvatuksen ja huollon tehostamiseksi maassamme ja siksi Neuvostoliiton matkan aikana tiedusteltaessa aina ilmoitin eräänä toivomuksena tutustumisen vajaakykyisten lasten huoltolaitoksiin. Tällaiset laitokset tosin ovat harvoin asutuskeskuksissa, ne on sijoitettava maaseudun rauhallisiin oloihin, mutta suuressa miljoonakaupungissa täytyy kuitenkin olla levottomien, epäsosiaalisten, turvattomien vajaamielisten vastaanottolaitoksia ja muutamia lastenkoteja heitä varten.

Käynti eräässä vajaamielisten tyttöjen laitoksessa Moskovassa

on jäänyt voimakkaasti mieleeni. Siellä oli 80 sellaista hoidokkia, jotka oli korjattu sodan jäljiltä täysin turvattomina yhteiskunnan haltuun ja jotka määrä-aikansa jonkin vastaanottokodin valvonnan ja tarkkailun alaisina oltuaan oli lähetetty Rossolinon laitokseen kyvyttöminä seuraamaan normaalikoulujen opetusta ja oleskelemaan normaaliälyisten lasten parissa. Laitoksen perustaja, professori Grigori Ivanovits Rossolino oli kuollut jo v. 1920, ja sen nykyinen johtajatar Knjasha Valentina Petrova oli v. 1914 tullut nuorena opettajana laitoksen palvelukseen professorin vielä johtaessa sitä.

Rakennukset olivat vanhoja ja hiukan rappeutuneita. Ne olivat koko sodan ajan seisseet autioina ja tyhjinä. Sitäpaitsi lähiympäristön pommitukset olivat aiheuttaneet niille sirpalevaurioita. Keskellä hiljaista esikaupunkia, jonne Moskovan valtava modernisoiminen, repiminen ja rakentaminen ei vielä ollut ennättänyt, tämä rakennusryhmä valkoisine tiilikattoineen, rapattuine kaksikerroksisine tiheään sullottuine pikkurakennuksineen, puutarhoineen ja ahtaine pihoineen vaikutti romanttiselta, puolittain eteläeurooppalaiselta, puolittain itämaalaiselta. Siitä huolimatta, että älykäsilmeinen, tupakalta tuoksuva, kirkasväriseen jumpperiin puettu johtajatar oli elävä nykyajan ihminen, ei voinut olla ajattelematta luostaria. Luokka- ja työhuoneet olivat eri rakennuksissa, makuuhuoneet toisissa.

Hoidokit olivat sievissä, yhdenmukaisissa puvuissa, ruskeat villaleningit, mustat esiliinat ja punertavat kaulukset. »Vormut» hämmästyttivät minua, koska missään lastenkodissa en aikaisemmin ollut nähnyt lapsilla samanlaisia vaatteita. Mutta vastaus oli valaiseva.

    Heikkolahjainen, arka lapsi saa ryhtiä yhdenmukaisesta vaatetuksesta,

muuten on lastenkodeissa tehostettava hoidokkien persoonallisuutta ja henkilökohtaista vapautta pukemalla heidät eri tavoin. Ja lisäksi, koska on kysymys epänormaalisista lapsista, on heille annettava itsetuntoa erikoisen hyvillä ja sievillä vaatteilla. Koulu- ja työpukujen lisäksi tytöillä oli kullakin oma juhlaleninkinsä.

Hoidokit olivat kouluikäisiä, nuorimmat 7-vuotisia ja vanhemmat 14-vuotisia. He saavat täällä älynsä ja henkisen vastaanottokykynsä mukaisen kouluopetuksen, opetetaan lukemaan, kirjoittamaan, piirustamaan, laskemaan, annetaan alkeistietoja yhteiskunnasta, luonnontieteistä, terveydenhoidosta. Tällä kertaa oli laitoksen koulu 5-luokkainen, mutta tarkoituksena on kehittää se 7-luokkaiseksi, yhdenmukaisesti muun Neuvostoliitossa tapahtuvan koulu-uudistuksen kanssa. Opiskelun ohella suuremmille tytöille opetetaan käsitöitä, heitä ohjataan laitoksen jokapäiväisissä askareissa.

Ilmeiltään ja eleiltään tytöt ovat tyyppeinä tuttuja mistä apukoulusta tahansa. On niitä, joilta luonto on ruhjonut näön älyn mukana, mutta myöskin niitä, joiden hiukan hajamielinen ja poissaoleva ilme sopii nuken somiin kasvoihin ja joiden hiljaista apaattisuutta voisi pitää vaikka pienenä prinsessamaisena keikailuna. Toiset touhottavat näyttämään innostuneina työtään ja hymyilevät leveästi kiitokselle, toiset kääntävät jurottaen kasvonsa vieraista. Johtajattarella tuntuu olevan persoonallinen suhde jokaiseen. Hän kertoo, kuka piirtää hyvin, kuka ompelee kaunista saumaa, kuka osaa lukea niinkuin paras lausuntataiteilija.

Erikoiskoulutuksen saaneita opettajia on viisi, lisäksi on laitoksessa lääkäri niinkuin kaikissa tällaisissa neuvostolaitoksissa ja runsaasti henkilökuntaa. Kaksi ammattiopettajaa ohjaa tyttöjen käsitöitä työsaleissa. Hoidokkien kehityksestä pidetään tarkkaa kirjaa, joitakin siirretään kesken lukukaudenkin normaalilasten koteihin ja kouluihin. Puhumattomuus,

    henkinen välinpitämättömyys, tylsyys ei ollutkaan synnynnäistä,

se oli jonkun kaamean sotakokemuksen aikaansaamaa. Evakkomatkalta korjatusta nälkiintyneestä, vauhkosta, tai yksikseen oudosti olevasta kehittyy vähitellen aktiivinen, virkeäkatseinen, opetusta seuraava, myötämielisyydelle avoin, iloinen tyttölapsi.

Neuvostolaiselle pedagogiselle ja psykologiselle harrastukselle on ominaista, että tällaisen

    laitoksen toiminta on tieteellisen tutkimuksen kohteena,

viranomaisen erikoisen huolenpidon alaisena. Poiketaan ennakkoluulottomasti voimassa olevista teorioista ja kaavoista, jos ne eivät sovi käytäntöön. Meillä on Suomen apukouluissa kohta koko tämän vuosisadan alun itsepintaisesti koetettu ajaa heikkolahjaisten mieleen määrätty kurssi teoreettista tietoa, luku- ja kirjoitustaitoa, usein oppilaiden piinaksi ja opettajien vaivaksi. Täällä otetaan asia luonnollisemmin. Ei ole syytä kantaa kauhalla vettä kaivoon, opetettakoon lapsi työkykyiseksi ja yhteiskuntakelpoiseksi muuten, ilman liikoja kirjaviisauksia.

Koulun päätyttyä tytöt siirretään ammattikouluinternaatteihin tai maalle kolhooseihin jonkin perheen valvonnan alaisiksi. Heidän kehitystään seurataan pitkään aikuisiksi kunnes heidän elämänsä on vakiintunut, sillä Rossolinon laitoksen koulun käytyään he eivät ole suinkaan valmiit elämää varten. Suomalaisissa oloissa puuttuva jälkihoito- ja valvonta on tehokkaasti järjestetty.

Mitä näistä tytöistä tulee?

Yksinkertaisen koneellisen työn suorittajia tehtaissa, kolhoosien työntekijöitä, kotiapulaisia, museoitten vartijoita j.m.s. Jos he eivät viihdy työpaikassaan, tutkitaan, miten paljon on syytä tytössä ja miten paljon työnjohdossa ja -tovereissa. Epäonnistumisen jälkeen siirretään heidät uuteen ympäristöön ja uuteen työhön.

    Laitoksen tytöistä ei viimeisten vuosien aikana ketään ole ilmoitettu joutuneen rikoksen tielle.

Heidän vaiheitaan seurataan tieteellisesti nyt jatkuvasti, aikaisemmin sitä ei ole tehty. Seurataan heidän avioliittojaankin.

Johtaja olisi valmis selostamaan laitostaan vaikka kuinka kauan ja kertomaan havainnoistaan, yleisistä ja yksityisiin elämänkohtaloihin liittyvistä, mutta vieraan vastaanottokyky ei ole yhtä kimmoisa monen monien lasten kotikäyntien jälkeen. Luokkahuoneet ovat pieniä ja kodikkaita, oppilaita luokilla kymmenkunta, makuuhuoneet suuria ja valoisia, valvonnan vuoksi tytöt nukkuvat suurissa yhteisissä saleissa. Sairaita varten on eristyshuoneensa ja kaksi hiljaista potilasta ponnistelee eräässä sellaisessa kuumeen kourissa.

Aikaisemmin, ennen sotaa, olivat laitokseen tuodut miltei kaikki synnynnäisesti heikkolahjaisia, jotka oli lähetetty muista lastenkodeista tänne. Sodan jälkeen on tuotu paljon sellaisia, joilla on hermojärkytyksen aikaansaamia

    Lapset ovat kiltimpiä nykyään kuin aikaisemmin

ja kiitollisempia saamastaan ystävällisyydestä, sodan järkyttävät kokemukset eivät ole vielä unohtuneet. Hämärä tajunta muistaa vielä yksinjäämisen kauhut evakkotiellä, hyljätyn kärsimykset nälkäisenä ja viluisena. Kaikki ovat ystävällisiä turvatonta, viehättävää, ja älykästä lasta kohtaan, mutta jokainen yksityinen ei~ota vaivoikseen epänormaalia, omituista lasta.

Rossolinon kodin 80 opin tiellä ahertavan ja elämään niukoin lahjoin varustautuvan tyttölapsen näkeminen jätti erikoislaatuisen tunnelman. Olin kotimaassa käynyt miltei kaikissa vajaakykyisten lasten hoitoloissa ja vertailut olivat mielenkiintoisia. Ulkoisesti katsoen neuvostolaisissa laitoksissa oli järjestys huolettomampaa kuin meillä, mutta laitoksen hengessä oli jotain niin välittömän sydämellistä ja hellää, että sellaisesta olisi paljon meillä opittavaa. Sekä lapset että henkilökunta esiintyivät vapaammin ja välittömämmin.

Kysyin, käykö laitoksessa usein ulkomaalaisia. Harvoin, vastattiin ja etupäässä amerikkalaisia, joiden tietoon laitoksen olemassaolo on eräässä pedagogisessa julkaisussa olleen kirjoituksen johdosta tullut. Suomalaiset apukoulujen opettajat ja vajaakykyisten laitosten työntekijäin olisi syytä muistaa laitos, jos sattuvat Moskovassa käymään.

Comments