Jollaksen leiri 70 vuotta sitten
Tuhannet virolaiset pakenivat
Suomen kautta länteen
Heikki Rausmaa
LOKAKUUSSA 2014 ILMESTYI Suomen
ja Viron suhteiden historiasta
kiinnostuneiden kannalta poikkeuksellisen
tärkeä kirja. Kyseessä
on Eero Pitkäsen muistelmat Paimenpoika
Inkeristä, joka valottaa 600
sivun perusteellisuudella Pitkäsen
pitkän elämän vaiheita. Heti alkuun
on syytä todeta, ettei Eero Pitkänen
ole kirjailija, mutta mielenkiintoinen
sisältö korvaa runsain mitoin kirjan
tyylilliset ja rakenteelliset puutteet.
Eero Pitkänen on inkeriläinen,
joka pakeni Stalinin vainoja siskonsa
kanssa Suomeen vuonna 1935 vain
15-vuotiaana. Hän osallistui vapaaehtoisena
Talvisotaan, vaikka oli
saanut vain muutaman viikon mittaisen
pikakoulutuksen. Pitkänen osoitti kuitenkin
nopeasti kyvykkyytensä ja välirauhan aikana hänet
komennettiin reserviupseerikouluun, vaikka hän oli
sotilasarvoltaan vain sotamies. Jatkosotaan hän lähti
panssaritorjuntaupseerina, mutta haavoittui vaikeasti
jo heinäkuussa 1941.
Pitkän toipumisajan jälkeen Pitkänen palasi palvelukseen,
mutta vammojen takia ei enää rintamapalvelukseen,
vaan kouluttajaksi panssaritorjuntapataljoonaan.
Siellä Pitkänen loukkaantui uudelleen
taisteluharjoituksissa tapahtuneessa räjähdysonnettomuudessa.
Tästäkin hän selvisi hengissä, mutta vuonna 1943
hänet kotiutettiin osittaisen invaliditeettinsa
vuoksi. Miehiä kuitenkin tarvittiin muuallakin kuin
taistelutehtävissä ja Pitkänen nimitettiin
Hangon vastaanottokeskuksen
apulaispäälliköksi. Keskus huolehti
kymmenien tuhansien Inkeristä
evakuoitujen ihmisten vastaanotosta.
Kun inkeriläisten kuljetukset
saatiin päätökseen, Pitkänen siirrettiin
uuteen tehtävään, Jollaksen
vastaanottokeskuksen päälliköksi.
Jollaksen keskus Helsingin Laajasalossa
oli aloittanut toimintansa
lokakuun lopussa 1943. Virolaisia
nuoria miehiä oli alkanut tulla Suomeen
keväästä 1943 lähtien, kun
Saksa ryhtyi painostamaan miehittämänsä
Viron asukkaita joko ase- tai
työpalvelukseen. Virolaiset olivat
valmiita taistelemaan Neuvostoliittoa
vastaan, mutta monetkaan eivät halunneet tehdä sitä
miehittäjä-Saksan riveissä ja pakenivat siksi Suomeen.
Tulijoiden määrän noustua tuhansiin, Suomalais-Virolaisen
Seuran puheenjohtaja, kansanedustaja
Urho Kekkonen ryhtyi ponnekkaasti ajamaan
virolaispakolaisten asiaa. Suomalais-Virolainen Seura
perusti syksyllä 1943 virolaisten vastaanotto- ja
avustamistoimikunnan, jolle sisäministeriö myönsi
määrärahat vastaanottokeskuksen perustamiseen.
Rahan saantia ilmeisesti nopeutti Kekkosen uhkaus
tehdä hallitukselle Välikysymys, jos virolaispakolaisten
asioihin ei saataisi parannusta. Seura vuokrasi Tawastjernan
suvulta Jollaksen kartanon, jonne avattiin
vastaanottokeskus Virolaisia varten.
Keskus sijaitsi aivan Helsingin kupeessa ja virolaispakolaiset
saattoivat rantautua omilla veneillään
suoraan kartanon laituriin. Tavallisesti tosin merivartiosto
pysäytti pakolaiset ja luovutti heidän siten
Jollakseen. Keskuksen muonituksesta vastasi Lotta
Svärdin Helsingin osasto ja Pitkäsen alaisuudessa
leirillä oli kolme vartiosotilasta sekä muutama
toimistotyöntekijä. Pakolaiset eivät viipyneet pitkään
Jollaksessa, vaan heidät lähettiin sieltä eteenpäin Oitin
väestönsiirtoleirille, josta taas virolaisia ohjattiin
vapaaehtoiseen sotilaskoulutukseen tai etsittiin heille
sijoituspaikka siviiliyhteiskunnasta.
Saksalaiset suhtautuivat kielteisesti Virolaisten
maasta poistumiseen ja siksi keskikesällä 1944 Jollaksessa
oli melko hiljaista: valoisien Öiden vuoksi pakeneminen
yli Suomenlahden oli vaikeaa. Pakolaisten
vähyyden vuoksi heidän eteenpäin toimittamisessa
ei pidetty kiirettä ja Pitkänen ehti tutustua henkilökohtaisesti
useisiinkin pakolaisiin. Eräältä virolaistytöltä
hän myös oppi vähän viroa, kuten esimerkiksi
lauseen ”Minä armastan sint” (kirjoitusasu Pitkäsen).
Kesän lopun lähetessä oli syytä pelätä, että rauhallinen
aika Jollaksessa tulisi päättymään. Saksalaisten
sotaonni oli kääntynyt ja oli odotettavissa, että Saksa
joutuu vetäytymään Virosta. Pitkänen ryhtyi kartoittamaan
kartanon lähialueen majoitustiloja mahdollisen
pakolaistulvan varalta. Laajasalossa kierrellessään
hän huomasi, että saarella oli aiemminkin ollut vilkkaat
yhteydet Suomenlahden eteläpuolelle: metsistä
löytyi runsaasti ruostuneita pirtukanistereita. Myös
muilla tahoilla varauduttiin Viron uuteen neuvostomiehitykseen
ja pakolaisten tuloon.
Viron viimeinen Helsingin-lähettiläs Aleksander
Warma otti elokuun alussa 1944 yhteyttä Suomen
ulkoministeriöön ja pyysi apua Suomeen mahdollisesti
haluavien Virolaisten evakuoinnissa. Suomen
hallitus lupasi tarvittaessa vastaanottaa ainakin 6'000
pakolaista ja avustaa heidän kuljetuksessaan. Suomalaisten
virkamiesten piti matkustaa syyskuun alussa
Viroon valmistelemaan evakuointia, mutta Suomen
solmiessa aselevon Neuvostoliiton kanssa hanke raukesi.
Ulkoministeriöstä ilmoitettiin Warmalle, että
laivoja ei voida lähettää Viroon, koska välit Saksan
kanssa olivat katkenneet. Ministeriön puolesta evakuointia
voitaisiin jatkaa pienemmillä veneillä kuten
siihenkin asti oli tehty, mutta virallisesti Suomen hallitus
ei halunnut tietää asiasta mitään.
Lähettiläs Warmalla oli kuitenkin varasuunnitelma,
jonka hän oli laatinut yhdessä Eero Pitkäsen ja
eri heimojärjestöjen edustajien kanssa. Viron ystävät
vuokrasivat elokuussa 1944 laivan, joka sijoitettiin
Raumalle. Eurajoella sijaitsi väestösiirtoleiri, joka oli
aikoinaan perustettu inkeriläisiä varten, mutta oli
kesän 1944 lopulla lähes tyhjillään. Leirin päällikön,
opettaja Hurmeen kanssa oli sovittu, että leiri ottaisi
vastaan virolaispakolaisia ja toimittaisi heidät Raumalla
olevan laivan tai muiden alusten avulla Ruotsiin.
Pitkänen puolestaan huolehtisi pakolaisten siirtämisestä
Jollaksesta Eurajoelle.
Jo syyskuun alkupuolella virolaisia alkoi tulla Jollakseen
sadoittain, mutta kaikkein suurin aalto tuli
syyskuun puolivälin jälkeen, kun puna-armeija lähestyi
Tallinnaa. Jollaksen pieneen ”satamaan” saapui
20.-21. 9. toistasataa virolaisvenettä. Suomi oli samaan
aikaan solminut välirauhan Neuvostoliiton kanssa ja
Pitkänen ymmärsi, että virolaispakolaiset eivät olisi
enää turvassa Suomessa. Pyytämättä ohjeita esimiehiltään
sisäministeriöstä Pitkänen tilasi kotijoukkojen
esikunnasta Herttoniemen asemalle veturin ja
toistakymmentä tavaravaunua. Porkkalan evakuointi
oli jo aloitettu ja kalustoa oli vaikea saada, mutta henkilökohtaisten
suhteiden avulla se lopulta onnistui.
Vielä samana päivänä juna vei Helsingistä Eurajoen
leirille n. 400 henkeä. Seuraavina päivinä kuljetukset
jatkuivat ja Porkkalan evakuoinnin päätyttyä 29.8.
kalustoakin oli helpompi saada.
Junakuljetusten kapasiteetti ei kuitenkaan tahtonut
riittää ja Pitkänen sopi suurimpien virolaisveneiden
kapteenien kanssa, että he ottaisivat veneensä
täyteen pakolaisia ja purjehtisivat Jollaksesta suoraan
Ruotsiin. Pitkänen tilasi kahdenkymmenen moottoriveneen
saattueelle luotsin, joka johdatti veneet turvallisesti
Turun saaristoon asti. Pitkänen oli yhteydessä
myös Uudenmaan ja Turun merivartiostoihin, jotta
pakolaisten matkaa ei olisi yritetty estää.
Pitkänen teki myös yhteistyötä Virolaisten salakuljettajien
kanssa, jotka toivat pakolaisia Jollakseen vielä
senkin jälkeen, kun Viron rannikko oli jo neuvostojoukkojen
miehittämä. Eräällä matkalla salakuljettajat
joutuivat yllätetyksi Viron rannassa ja vain vaivoin
onnistuivat pakenemaan venäläissotilaiden käsistä.
He menettivät moottoriveneensä, mutta tulivat seuraavana
yönä takaisin Suomeen suotuveneellä. Pitkänen
auttoi heitä hankkimaan uuden moottoriveneen
ja parin päivän kuluttua miehet olivat taas hakemassa
pakolaisia Virosta.
Lokakuun aikana pakolaisten virta tyrehtyi ja
kuun lopussa Jollaksen leiri suljettiin. Leirin loppukatselmuksen
yhteydessä Pitkänen kertoi esimiehelleen
sisäministeriössä mitä kaikkea hän oli syksyn
aikana omalla vastuullaan, mutta valtion varoilla
tehnyt. Esimies käski ministeriön kirjanpitäjää polttamaan
Jollasta koskevan asiakirja-aineiston ja kielsi
häntä puhumasta asiasta kenellekään. Ministeriön
siirtolaisasioista vastaava uusi osastopäällikkö Johannes
Virolainen kuitenkin otti yhteyttä Pitkäseen
ja kertoi, että valvontakomissio halusi selvitystä Rauman
kautta länteen kuljetetuista ihmisistä. Pitkänen
vastasi Virolaiselle: ”En tiedä asiasta mitään ja parempi
olisi jos sinäkään et tietäisi siitä.” Tähän Virolainen
totesi, että älä sitten kerro mitään, niin voin rehellisesti
valvontakomissiolle sanoa, etten tunne asiaa.