Kaverit–Друзья‎ > ‎Jäsenet‎ > ‎

Valentina


Jollaksen leiri 70 vuotta sitten

Tuhannet virolaiset pakenivat Suomen kautta länteen

Heikki Rausmaa

LOKAKUUSSA 2014 ILMESTYI Suomen ja Viron suhteiden historiasta kiinnostuneiden kannalta poikkeuksellisen tärkeä kirja. Kyseessä on Eero Pitkäsen muistelmat Paimenpoika Inkeristä, joka valottaa 600 sivun perusteellisuudella Pitkäsen pitkän elämän vaiheita. Heti alkuun on syytä todeta, ettei Eero Pitkänen ole kirjailija, mutta mielenkiintoinen sisältö korvaa runsain mitoin kirjan tyylilliset ja rakenteelliset puutteet.

Eero Pitkänen on inkeriläinen, joka pakeni Stalinin vainoja siskonsa kanssa Suomeen vuonna 1935 vain 15-vuotiaana. Hän osallistui vapaaehtoisena Talvisotaan, vaikka oli saanut vain muutaman viikon mittaisen pikakoulutuksen. Pitkänen osoitti kuitenkin nopeasti kyvykkyytensä ja välirauhan aikana hänet komennettiin reserviupseerikouluun, vaikka hän oli sotilasarvoltaan vain sotamies. Jatkosotaan hän lähti panssaritorjuntaupseerina, mutta haavoittui vaikeasti jo heinäkuussa 1941.

Pitkän toipumisajan jälkeen Pitkänen palasi palvelukseen, mutta vammojen takia ei enää rintamapalvelukseen, vaan kouluttajaksi panssaritorjuntapataljoonaan. Siellä Pitkänen loukkaantui uudelleen taisteluharjoituksissa tapahtuneessa räjähdysonnettomuudessa. Tästäkin hän selvisi hengissä, mutta vuonna 1943 hänet kotiutettiin osittaisen invaliditeettinsa vuoksi. Miehiä kuitenkin tarvittiin muuallakin kuin

taistelutehtävissä ja Pitkänen nimitettiin Hangon vastaanottokeskuksen apulaispäälliköksi. Keskus huolehti kymmenien tuhansien Inkeristä evakuoitujen ihmisten vastaanotosta. Kun inkeriläisten kuljetukset saatiin päätökseen, Pitkänen siirrettiin uuteen tehtävään, Jollaksen vastaanottokeskuksen päälliköksi.

Jollaksen keskus Helsingin Laajasalossa oli aloittanut toimintansa lokakuun lopussa 1943. Virolaisia nuoria miehiä oli alkanut tulla Suomeen keväästä 1943 lähtien, kun Saksa ryhtyi painostamaan miehittämänsä Viron asukkaita joko ase- tai työpalvelukseen. Virolaiset olivat valmiita taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, mutta monetkaan eivät halunneet tehdä sitä miehittäjä-Saksan riveissä ja pakenivat siksi Suomeen.

Tulijoiden määrän noustua tuhansiin, Suomalais-Virolaisen Seuran puheenjohtaja, kansanedustaja Urho Kekkonen ryhtyi ponnekkaasti ajamaan virolaispakolaisten asiaa. Suomalais-Virolainen Seura perusti syksyllä 1943 virolaisten vastaanotto- ja avustamistoimikunnan, jolle sisäministeriö myönsi määrärahat vastaanottokeskuksen perustamiseen.

Rahan saantia ilmeisesti nopeutti Kekkosen uhkaus tehdä hallitukselle Välikysymys, jos virolaispakolaisten asioihin ei saataisi parannusta. Seura vuokrasi Tawastjernan suvulta Jollaksen kartanon, jonne avattiin vastaanottokeskus Virolaisia varten.

Keskus sijaitsi aivan Helsingin kupeessa ja virolaispakolaiset saattoivat rantautua omilla veneillään suoraan kartanon laituriin. Tavallisesti tosin merivartiosto pysäytti pakolaiset ja luovutti heidän siten Jollakseen. Keskuksen muonituksesta vastasi Lotta Svärdin Helsingin osasto ja Pitkäsen alaisuudessa leirillä oli kolme vartiosotilasta sekä muutama toimistotyöntekijä. Pakolaiset eivät viipyneet pitkään Jollaksessa, vaan heidät lähettiin sieltä eteenpäin Oitin väestönsiirtoleirille, josta taas virolaisia ohjattiin vapaaehtoiseen sotilaskoulutukseen tai etsittiin heille sijoituspaikka siviiliyhteiskunnasta.

Saksalaiset suhtautuivat kielteisesti Virolaisten maasta poistumiseen ja siksi keskikesällä 1944 Jollaksessa oli melko hiljaista: valoisien Öiden vuoksi pakeneminen yli Suomenlahden oli vaikeaa. Pakolaisten vähyyden vuoksi heidän eteenpäin toimittamisessa ei pidetty kiirettä ja Pitkänen ehti tutustua henkilökohtaisesti useisiinkin pakolaisiin. Eräältä virolaistytöltä hän myös oppi vähän viroa, kuten esimerkiksi lauseen ”Minä armastan sint” (kirjoitusasu Pitkäsen).

Kesän lopun lähetessä oli syytä pelätä, että rauhallinen aika Jollaksessa tulisi päättymään. Saksalaisten sotaonni oli kääntynyt ja oli odotettavissa, että Saksa joutuu vetäytymään Virosta. Pitkänen ryhtyi kartoittamaan kartanon lähialueen majoitustiloja mahdollisen pakolaistulvan varalta. Laajasalossa kierrellessään hän huomasi, että saarella oli aiemminkin ollut vilkkaat yhteydet Suomenlahden eteläpuolelle: metsistä löytyi runsaasti ruostuneita pirtukanistereita. Myös muilla tahoilla varauduttiin Viron uuteen neuvostomiehitykseen ja pakolaisten tuloon.

Viron viimeinen Helsingin-lähettiläs Aleksander Warma otti elokuun alussa 1944 yhteyttä Suomen ulkoministeriöön ja pyysi apua Suomeen mahdollisesti haluavien Virolaisten evakuoinnissa. Suomen hallitus lupasi tarvittaessa vastaanottaa ainakin 6'000 pakolaista ja avustaa heidän kuljetuksessaan. Suomalaisten virkamiesten piti matkustaa syyskuun alussa Viroon valmistelemaan evakuointia, mutta Suomen solmiessa aselevon Neuvostoliiton kanssa hanke raukesi. Ulkoministeriöstä ilmoitettiin Warmalle, että laivoja ei voida lähettää Viroon, koska välit Saksan kanssa olivat katkenneet. Ministeriön puolesta evakuointia voitaisiin jatkaa pienemmillä veneillä kuten siihenkin asti oli tehty, mutta virallisesti Suomen hallitus ei halunnut tietää asiasta mitään.

Lähettiläs Warmalla oli kuitenkin varasuunnitelma, jonka hän oli laatinut yhdessä Eero Pitkäsen ja eri heimojärjestöjen edustajien kanssa. Viron ystävät vuokrasivat elokuussa 1944 laivan, joka sijoitettiin Raumalle. Eurajoella sijaitsi väestösiirtoleiri, joka oli aikoinaan perustettu inkeriläisiä varten, mutta oli kesän 1944 lopulla lähes tyhjillään. Leirin päällikön, opettaja Hurmeen kanssa oli sovittu, että leiri ottaisi vastaan virolaispakolaisia ja toimittaisi heidät Raumalla olevan laivan tai muiden alusten avulla Ruotsiin. Pitkänen puolestaan huolehtisi pakolaisten siirtämisestä Jollaksesta Eurajoelle.

Jo syyskuun alkupuolella virolaisia alkoi tulla Jollakseen sadoittain, mutta kaikkein suurin aalto tuli syyskuun puolivälin jälkeen, kun puna-armeija lähestyi Tallinnaa. Jollaksen pieneen ”satamaan” saapui 20.-21. 9. toistasataa virolaisvenettä. Suomi oli samaan aikaan solminut välirauhan Neuvostoliiton kanssa ja Pitkänen ymmärsi, että virolaispakolaiset eivät olisi enää turvassa Suomessa. Pyytämättä ohjeita esimiehiltään sisäministeriöstä Pitkänen tilasi kotijoukkojen esikunnasta Herttoniemen asemalle veturin ja toistakymmentä tavaravaunua. Porkkalan evakuointi oli jo aloitettu ja kalustoa oli vaikea saada, mutta henkilökohtaisten suhteiden avulla se lopulta onnistui. Vielä samana päivänä juna vei Helsingistä Eurajoen leirille n. 400 henkeä. Seuraavina päivinä kuljetukset jatkuivat ja Porkkalan evakuoinnin päätyttyä 29.8. kalustoakin oli helpompi saada.

Junakuljetusten kapasiteetti ei kuitenkaan tahtonut riittää ja Pitkänen sopi suurimpien virolaisveneiden kapteenien kanssa, että he ottaisivat veneensä täyteen pakolaisia ja purjehtisivat Jollaksesta suoraan Ruotsiin. Pitkänen tilasi kahdenkymmenen moottoriveneen saattueelle luotsin, joka johdatti veneet turvallisesti Turun saaristoon asti. Pitkänen oli yhteydessä myös Uudenmaan ja Turun merivartiostoihin, jotta pakolaisten matkaa ei olisi yritetty estää.

Pitkänen teki myös yhteistyötä Virolaisten salakuljettajien kanssa, jotka toivat pakolaisia Jollakseen vielä senkin jälkeen, kun Viron rannikko oli jo neuvostojoukkojen miehittämä. Eräällä matkalla salakuljettajat joutuivat yllätetyksi Viron rannassa ja vain vaivoin onnistuivat pakenemaan venäläissotilaiden käsistä. He menettivät moottoriveneensä, mutta tulivat seuraavana yönä takaisin Suomeen suotuveneellä. Pitkänen auttoi heitä hankkimaan uuden moottoriveneen ja parin päivän kuluttua miehet olivat taas hakemassa pakolaisia Virosta.

Lokakuun aikana pakolaisten virta tyrehtyi ja kuun lopussa Jollaksen leiri suljettiin. Leirin loppukatselmuksen yhteydessä Pitkänen kertoi esimiehelleen sisäministeriössä mitä kaikkea hän oli syksyn aikana omalla vastuullaan, mutta valtion varoilla tehnyt. Esimies käski ministeriön kirjanpitäjää polttamaan Jollasta koskevan asiakirja-aineiston ja kielsi häntä puhumasta asiasta kenellekään. Ministeriön siirtolaisasioista vastaava uusi osastopäällikkö Johannes Virolainen kuitenkin otti yhteyttä Pitkäseen ja kertoi, että valvontakomissio halusi selvitystä Rauman kautta länteen kuljetetuista ihmisistä. Pitkänen vastasi Virolaiselle: ”En tiedä asiasta mitään ja parempi olisi jos sinäkään et tietäisi siitä.” Tähän Virolainen totesi, että älä sitten kerro mitään, niin voin rehellisesti valvontakomissiolle sanoa, etten tunne asiaa.

Comments