Kaverit–Друзья‎ > ‎Jäsenet‎ > ‎Sylvia T.‎ > ‎

Inkeriläisen matkassa – Muistelmia


Inkeriläisen matkassa – Muistelmia

Sylvia

Koko elämäni menee silmieni edessä. Lapsuuteni meni rakkaitteni sukulaisteni keskellä. Minulla oli yksimielinen perhe, rakkaat isä ja äiti, kaksi mummolaa, paljon setiä, enoja ja serkkuja molemmalta puolelta. En tiedä Anna tädin lapsia, he asuivat toisessa kylässä ja en muista heitä, taisivat harvoin käydä mummolassa, He olivat vanhempia minua. Armas, Mari-tädin poika, oli minun ikäinen. Hekin asuivat naapuri kylässä. Ei Armaskaan niin usein käynyt mummolla. Toisia pieniä lapsia ei ollut siihen aikaan, kaikki muut serkut on nuorempia minua.

Mummolla oli iso perhe. Siihen aikaan, kun minä asuin mummon ja vaarin perheessä, siellä asui kymmenen henkeä, Olga-täti, minun kummitätini, ja Lempitäti, pojat Junni-setä, Armassetä ja Pietar-setä. Kaksi vuotta siellä vielä meidän perhe, isä, äiti ja minä Sylvia Anna synnyin siihen taloon_ Pojat jo olivat aikuisia, käivät töissä Pietarissa, mutta asuivat kotona.

Se vuosi, 1936, oli oikein raskas. Kesällä oli suuri sade, pieni joki, joka virtasi poikki kylää, muuttui myrskyisäksi joeksi, joka vei mennessään suohon koko isoisän tarhan. Iso perhe jäi talveksi ilman perunaa ja muita kasvia, perheessä tuli nälkä. Kolhoosissa ei mitään maksettu. Isä oli kolhoosissa kirjanpitäjänä, hän otti sieltä lainaa, toi mummolle joka päivä 10 ruplaa. Niillä rahoilla mummo osti Pietarista halpoja suurimoita ja leipää. Kaalia oli suolattu iso tynnyri syksyllä. Hapankaali, kaurapuuro, pala leipää ja tee oli jokapäiväinen perheen ruoka. Siihen aikaan äitini oli raskaana, olisi täytynyt olla parempi ruoka, mutta sitäkään ei riittänyt. Joskus hän päivällistunnilla poikkesi isänsä taloon, siellä äiti syötti, joskus meni sedälle, siellä oli pienempi perhe, sai parempaa ruokaa. Näin meni talvi.

Ensimmäinen vaihto elämässä.

Keväällä mummo sanoi isälle ja äidille, että täytyy jakautua kahteen perheeseen, meille lehmä, teille vasikka, meille lammas, teille pässi, meille suuri samovaari, teille pieni. Muuta jakamista ei ollutkaan. Saatte asua tässä siihen asti, kun saatte oman talon.

Alkoi uusi elämä meidän perheessä. – Äiti meni kotiinsa kertomaan uutisista. Äiti ja mummo, hänen äitinsä, menivät kylän taakse suon reunaan. Siellä voi rauhassa kertoa kaikki äidille. Mistä aloittaa ja mitä tehdä. Silmälle sattui suolaheinä. He kävelivät suon reunassa, suunnittelivat, mitä tehdä ja korjasivat suolaheiniä esiliinoihin. Äiti laittoi omat sekä mummon suolaheinät salkkuun ja aamulla vei ne torille Pietariin. Ne ensimmäiset kevätruohot menivät kun kuumilla kivillä, äiti ehti vaan korjata rahat taskuunsa. Niillä rahoilla äiti sai jo ostaa ruokaa omalle pienelle perheelleen, ei vaan kauraryyniä, mutta kasviöljyä, silliä ja pullaakin. Jumala ei jättänyt heitä, antoi toivon uuteen elämään.

Kaikki oli jo hyvin. Kolhoosista luvattiin antaa nuori lehmä. Mutta se nälkävuosi ei jättänyt äitiä rauhaan. Hän oli kovin laihtunut, sitten toukokuussa turposivat jalat, hän ei voinut kävellä, vietiin sairaalaan. Siellä hän oli tajuttomana, ei tietänyt mitä hänellä oli, venäjää ei ymmärtänyt. Kun hän tuli tajuihinsa, niin yksi nainen, sairas, kertoi, että koko yön lääkärit ja hoitajat eivät jättäneet häntä, niin huonossa kunnossa hän oli. Munuaiset olivat kipeät, äiti oli kuoleman partaalla siksi hän synnytti minut seitsemänkuukaisena.

Äiti ei ehtinyt valmistaa mitään lapselle. Mummo lakanasta ompeli ensimmäisen paidan pikku lakanan. Peite lainattiin naapurin naiselta, joka oli vähän ennen synnyttänyt tytön.

Kolme viikkoa äiti oli sairaalassa, sitten isä toi meidät kotiin. Kerrottiin, että kahdeksan kuukautta minä itkin, kukaan silloin ei ymmärtänyt, mikä oli syy. Äidillä oli vähän maitoa, lapsi oli nälkäinen. Kun aloitettiin antaa lisäruokaa lapsi rauhoittui. Tällainen oli minun syntymiseni. Kerrotaan, että olin niin pieni, että äiti ompeli minulle ensimmäisen mekon lyhyestä tädin puseron hihasta. Koko lapsuuteni minä olin pienempi oman ikäisiäni.

Kolhoosista annettiin nuori lehmä. Sen nimi oli Santka. Kaiken maidon, mitä se antoi, äiti vei Pietariin, oli saatava oma koti. Minulle maito tuotiin mummolta. Kaikki kopekat äiti korjasi. Oli yksi kana. Kymmenen munaakaan he eivät syöneet itse, nekin äiti vei torille. Sellaisella säästöllä viimeksi voivat ostaa naapurikylästä talon. Se oli pieni talo, kaksi ikkunaa huoneessa ja yksi keittiössä

Oma koti

Yhtenä päivänä talkoille tulivat kaikki isän ja äidin veljet ja vaarit. Yhdessä he purkivat sen talon, toivat tontille talon isoisän talosta. Seuraavana päivänä talo nostettiin kivien päälle. Sitten hiljalleen alkoivat laittaa katon, lattian, ikkunat, ovet, välikaton. Äiti ei halunnut asua tällaisessa talossa. Joka kerran Pietarista hän toi uusia tarpeita. Hän halusi kauniimman talon. Hirsien päälle hän iski pahvit, välikatto, ikkunat ja ovet maalasi valeaksi, seinille liimasi kauniit sinertävät tapetit ja lattia tuli ruskea. Isä teki keittiöön pöydän ja penkit. Keittiöön joku mestari laittoi ison venäjän uunin. Sellainen uuni oli Venäjän ja Inkerin maalla joka talossa. Aamulla emäntä keitti siellä ruoan ja se kesti kuumana koko päivän.

Kun minä täytin 1 vuoden ja 2 kuukautta, minulle ilmestyi ensimmäinen hammas. Samaan aikaan Lempi-täti, joka oli likkana, huusi äidille, että tulisi katsomaan, kun Sylvi kävelee. Siihen aikaan minä sanoin ensimmäisen sanankin. En muista, miten äiti puhui, oliko se jo omassa kodissa vain vielä mummolassa.

Omassa kodissa oli kaunis elämä, se jäi mieleen. Vaikka rikkaammaksi ei tultu, Isä ja äiti olivat nuoria, he odottivat elämältä parempaa. Kolhoosista ei oikeen mitään maksettu, täytyi itsien hommata elatusta. Niinkuin ennenkin äiti aamulla varhain ennen työtä käi Pietarissa myömässä maitoa, perunaa, kasveja. Niillä rahoilla hän toi sieltä leipää, ryyniä, sokeria ja mitä oli tarvis perheessä. Siihenkin aikaan äiti säästi, minkä voi, rahaa. Hän halusi joskus vielä vaihtaa mökin isommaksi taloksi.

Mutta muistan, kun me käimme eläintarhassa, elokuvassa, otettiin valokuvia. Elämä meni eteenpäin. Jouluna isä aina toi joulukuusen, äidin kanssa koristelimme sitä, laulettiin, minä luvin runoja, lauloin joululauluja. Muistan, kun kuusi oli laitettu kylän lapsia varten. Yhdessä kaikki laulettiin vanhempien kanssa, mutta sitten pyydettiin lapsia lausumaan. Kaikki olivat hiljaa. Sitten äiti nosti minut penkille ja minä rohkeasti lausuin runon ja lauloin. Minä olin pienempi toisia. Vanhimmat ihmettelivät.

Äiti ja hänen siskoonsa olivat opettajia. Äiti päätti opettajan kurssit. Hän ehti olla opettajana kaksi vuotta. Äiti oli tyytyväinen työstään, hän rakasti sitä. Mutta siihen aikaan jo aiottiin suljeta kaikki suomalaiset koulut, kirkot ja kaikki suomalaisuus. Äiti ei tietänyt venäjän kieltä, siksi hänen täytyi jättää suosittu työ. Helena-täti ja Katri-täti siihen aikaan vielä oppivat opettajan opistossa. He saivat päättää opiston ja heitä laitettiin työhön. Helena-täti laitettiin työhön Babaevaan, mihin oli siirretty inkeriläisiä Kannakselta. Katri-täti joutui työhön Karjalaan. Molemmat ehtivät olla työssä kaksi vuotta, sitten molemmat tulivat kotiin. Helena-täti meni naimisiin, Katri-täti tehtaalle Pietariin.

Kaikki hiljalleen meni eteen päin. Tarha antoi perunaa ja kasvit, maidolla tuotiin [vaihdettiin] Pietarista leipää ja muuta elatusta. Äiti jo korjasi rahat uutta taloa varten. Minulle äiti toi kaupunkista kaikenlaista herkkua, halvaa, torttua ja muita makeisia, mutta minä huonosti söin ja usein kieltäyisin kaikesta.

Muistan Loppiaisen. Äiti ja Katri-täti torkkuivat sängyssä, isä jotain teki keittiössä, minä yksin olin kuusen luona ja lausuin runoja, lauloin. Yhtä äkkiä aloin huutaa: Kuusi palaa, kuusi palaa. Isä keittiössä kuuli, mutta kun kynttilät paloivat, hän ei ottanut huomiota. Sitten hän katsahti huoneeseen ja näki jo suuren tulen huoneessa. Hän riuhtaisi peitteen sängystä, kaatoi kuusen lattialle ja viskaisi peitteen päälle, alkoi sammuttaa paloa. Siihen heräsivät äiti ja Katri-täti ja alkoivat siivota huonetta.

Sota.

Kaikenlaista sattui elämässä, mutta aika vieri eteenpäin. Äiti ja isä jo oli löytäneet suuremman talon Jäniksen kylästä. Olisi täytynyt maksaa rahat ja alkaa purkaa se talo, vetää omalle tontille ja nostaa talo peruksen päälle. Ei ehditty, alkoi sota. Jäätiin paikoilleen. Kiitettiin Jumalaa, ettei ehditty purkaa taloa ,katto jäi pään päälle.

Sota alkoi odottamatta, kaikki muuttui yhtenä päivänä. Karja täytyi viedä pois kaukaa Venäjälle. Yksityisille perheille vaan jäivät lehmät, mutta meille ei jäänyt sitäkään. Lehmä oli myöty, kun ei riittänyt rahaa talon ostamiseen. Vallan herrat tulivat kaupungista ajamaan meitä kylästä evakuoitumaan syvemmälle Venäjään. Kaikki korjasivat kiireesti vaatteet, eväitä, lehmät oli köytetty rattaihin. Kylä oli valmis lähtemään Puskinaan, että sieltä junalla vietäisiin Venäjälle. Samassa saksalaiset lentokoneet alkoivat pommittaa. Kansa putosi maahan, äidit peittelivät lapsiaan. Kaikki huusivat, lehmät ammuivat, hevoset hirnuivat, miehet pitelivät hevosia ja lehmiä, pöly peitti koko kylän. Se pelasti, pommit putosivat meidän tarhaan ja suohon. Lentokoneet lensivät pois. Meillä ja naapurilla oli pienet porsaat, ne oli päässeet pakoon. Isä täksi juoksemaan ja tapasi porsaan kiinni, toista naapuri ei tavannut.

Kun kaikki rauhoittu, noustiin maasta, lapset nostettiin rattaille ja koko kylän kansa alkoi ajaa Puskiniin päin, Mutta kilometrin päässä meitä seisatettiin. Puskinan tie oli täynnä sotilaita, he laittoivat meitä takasin kylään. Takasin pelättiin mennä ja koko kylän kansa meni metsän reunaan. Ajateltiin siellä viettää yö, mutta kaksi viikkoa täytyi viipyä siellä.

Ei tiedetty mitä on tapahtunut. Nuoret pojat ja tytöt läksivät katsomaan, mitä kuuluu kylässä. He kertoivat, että kylä seisoo paikallaan, ei siellä ketään ole. Laitettiin kuormat ja lähdettiin takaisin kotiin. Kylä oli tyhjä. Tuutarin-mäki oli tulen vallassa. Se paloi Tuutarin kirkko. Tultiin kotiin. Vaikea oli nähdä oma koti lojullaan, ihmisiä odotti nälkä, talvi edessä,

Saksalaiset valloittivat kylän

Seuraavana päivänä kylään ajoivat moottoripyörät sotilaineen. Miehet puhuivat suomea. He menivät pois. Sitten kylän reunaan rautatielle seisattui vaunu suuren tykin kanssa ja kylään tulivat saksalaiset.

Uusi valta laittoi uudet järjestykset. Koko kylän kansa ajettiin kolmeen taloon. Kaikkien toisien taloihin menivät saksalaiset sotilaat. Meidän pieni kaunis talo miellytti lääkäriä ja hän jäikin sinne asumaan.

Isä kaivoi haudan 5 – 6 neliömetriä, laittoi katon, oven. Sisälle hän rakensi uunin, vuoteen. Siinä me asuimme koko talven. Keväällä vesi ajoi meitä sieltä pois.

Koko syksyn äiti kaivoi oman tarhan ja kolhoosin peltoja ja löysi sieltä muutamia perunoita, niitä hän saikin 4 säkkiä. Sitten jo lokakuussa ja marraskuussa äiti tarkasteli viljapeltoja, sieltä hän korjasi jääneitä tähkiä, kuivasi, jauhoi ne käsimyllyllä. Kyllä jauhoja tuli vähän, mutta nekin auttoivat päästä sen talven eteen päin.

Äiti oli ostanut lehmälle paljon turanttia. Ja kun lehmä oli myöty uutta taloa varten, turantti, lehmän suurukset, jäivät. Nyt äiti lioitti turanttia, lisäsi vähän jauhoja ja paistoi paksuja lettuja – kakkaroita. Keväällä siihen taikinaan äiti lisäsi vielä nokkosia ja muita syötäviä ruohoja. Sillä aikaa, kun olimme metsässä, talosta oli viety kaikki, suolat, saippuat. Syksyllä, jo saksojen aikana, äiti toi Hatsinasta suolaa, järjää korjasi maasta. Suolaa riitti. Kerran minä, 5 vuotias tyttö, syötäessä sitä kakkaraa sanoin, että se on niin hyvää kuin piroshnoi – keksi. Me kestimme sen talven.

Muistan, kun Katri-täti oli meillä kylässä siellä maamökissä. Taisi se olla jouluaattona. Täti kertoi jotain Joulusta, Jeesuksen syntymisestä. Laulettiin Joululauluja, virsiä, niin kuin ei olisi ollutkaan sotaa. Toisen kerran, muistan, kun minulta kivisti hammasta. Isä poltti sanomalehden törtön ja poron puhalsi pois, lautaselle jäi jotain keltaista. Isä pani hampaan päälle sitä voidetta. Seuraavan kerran, kun uudestaan alkoi kivistää hammasta, isä vei minut hammaslääkärille.

Puita ei ollut, että lämmittää uunia tuvassa, lääkäri laittoi isän ottamaan puita sieltä, missä keitettiin ruokaa sotilaille. Isä alkoi laittaa puita kelkkaan. Tuli sotilas ja löi isää poskelle, isä kaatui, jätti kelkan ja tuli kotiin. Lääkäri kysyi, mitä on tullut. Isä kertoi. Lääkäri ymmärsi venäjää. Hän vei isän sinne, löi sotilaista kaksi kertaa poskelle ja käski isää ottamaan puita.

Kevät tuli.

Siis pitkä talvi päättyi. Vesi ajoi meitä maamökistä. Äiti siivosi läävän. Kesän saimme asua siellä. Oli aika kevättöille. Mutta meidän perunamaahan oli pudonnut kaksi isoa pommia. Eikä siemeniäkään ollut. Äiti otti suolapussin ja läksi Hatsinan torille. Hän käveli koko torin, mutta perunat oli liian kalleita. Viimeksi hän löysi mieheltä ämpärillisen niin hienoja perunoita, kun peukalon pää. Ne oli puhtaita, valkoisia, yhenlaisia, kun herneet. Ei ollut maata, eikä voimaa, että kaivaa niitystä. Äiti laittoi perunat niitylle, isä peitti ne mullalla. Siellä ne nyt olivat.

Ruokaa ei ollut. Monet kyläläiset oli lähteneet pois kodista. Isällä turposivat jalat. Äitillä oli kipeä vatsa. Kerran isä käveli suon reunassa, äkkiä hän näki jäniksen seisovan korvat pystyssä. Jänis tunsi vaaran, mutta ei nähnyt, mistä se tulee. Isä mietti, viikatteella hän ei saa sitä. Hän katseli ympärilleen ja näki kiven. Hitaasti hän alkoi kumartua eteenpäin, varovasti nosti kiven ja osui jänistä otsaan. Isä nosti jäniksen korvista ja läksi kotiin. Vastaan tuli kaksi saksalaista, isä peljästyi, mutta he menivät ohiten. Saatiin Lihakeittoa.

Tällaisella terveydellä täytyi vielä käydä työssä pienestä palasta leipää sahajauhojen kanssa. Heidän täytyi nakata kiviä valtatiellä.

Äiti korjasi suolaheiniä suonreunasta. Hän näki tatin, toisen ja korjasi niitä koko esiliinallisen. Sitten hän läksi tarhaan katsomaan, eikö olisi jo vaikka hienoja perunoja kasvanut. Siellä oli jo ihan hyviä kasvanut. Äiti keitti suuren kattilan tattikeittoa ja söi yksin kaikki. Sitten hän korjasi vielä sen verran tatteja ja keitti toisen kattilallisen keittoa isälle. Siitä isä ja äiti elpyivät. Ne hienot perunasiemenet antoivat hyvän sadon.

Perunoja kasvoi, riittäisi koko vuodeksi. Syksyllä läävässä tuli kylmä. Missä viettää talvi. Mutta saksalaiset antoivat luvan nukkua keittiössä uunin päällä. Sinne mahduimme kaikki kolme.

Isä käi työssä, sai pienen leipä annoksen. Sinä 1942 vuoden syksynä avattiin Kotsalaisella koulu. Minä olin jo täyttänyt 6 vuotta ja osasin tukea. Äiti laittoi minut kouluun, siellä oppilaisille annettiin sitä sahajauholeipää. Äidin nuorin veli 12 -vuotinen poika Arvo samoin käi viidennessä luokassa. Joka aamu hän selässään kantoi minut kouluun. Koulun jälkeen samalla kyydillä pääsin kotiin. Oli kaksi leipäpalaa lisäksi perunoille.

Usein lensivät lentokoneet, mutta kylää ei pommitettu, kaikki pommit ne veivät Pietariin. Tykit ampuivat samoin Pietariin ja Tuutarin mäelle. Pietarista ammuttiin Hatsinaan.

Muistan kun kerran me äitin kanssa istuimme kotona ikkunan luona odotimme isää työstä. Äitillä oli kädessä pieni laukku, siellä oli kaikki paperit ja ne ruplat, millä tahdottiin ostaa uusi talo. Sitä laukkua ei äiti koskaan mihinkään sota-aikana käsistään jättänyt.

Me näimme jo porukan tulevan työstä, he olivat jo isoisän talon luona, kun ammus räjähti, pöly peitti koko porukan, ei ketään näkynyt. Kauhu valtasi meidät. Minä aloin itkeä, äiti lohdutteli minua, mutta oli itsekin pelossaan. Kun pöly laskeutui maahan, me näimme, että ihmiset alkoivat nousta ja puistella pölyä.

Kiitos Jumalalle, kaikki ehtivät pudota maahan, ja jäivät eloihin. Ammus putosi parin metrin päähän ja palaset ja multa lensivät heidän yli. Isoisän talon monesta ikkunasta lasit menivät rikki. Moneen aikaan isä ei kuullut mitään, mutta sitten kuulo palasi.

Seuraavan kerran ammus osui isoisän (isän isän) navettaan, se oli yöllä. Aamulla nähtiin, että lehmä nukkuu paikallaan, mutta kahden puolen vastapään seiniä ei ollut, ne oli lennelleet pitkin tarhaa. Silloinkin Jumala suojeli meitä. Molemmilla mummoilla olivat jääneet lehmät, sieltä minulle annettiin maitoa. Ne lehmät pelastivat mummojen isot perheet nälän kuolemasta.

Uusi talvi.

Toinen talvi oli helpompi, kun oli omat perunat. Sotilaat vaihtuivat, yhdet menivät rintamalle, toiset tulivat tilalle. Mutta meidän pieni tupa miellytti upseereita. Upseerit eivät kieltäneet meitä nukkumasta keittiössä uunin päällä. Asuivat meillä joskus sotilaatkin, heitä oli paljon, rähinää riitti. Joulun aikana yksi sotamies pani ration käymään ja me kuuntelimme joululauluja saksan kielellä. Vaikka sanoja emme ymmärtäneet, oli ihana kuulla tuttuja säveliä. Minä, pieni kuusivuotias tyttö, seisoin keittiön oven edessä ja kuuntelin. Sotilas vilkutti sormea ja kutsui minut luokseen. Hän antoi minulle pienen karamelli paketin ja silitti päätä. Me ymmärsimme, että hänellä kotona oli samanlainen tytär ja hän muisteli sitä.

Sota tuli vain ankarammaksi. Venäläiset Pietarista alkoivat ampua kovemmin ja useimmin. He halusivat osua siihen suureen tykkiin rautatiellä. Ja kerran se heille onnistui. Jo ennen saksalaiset oli rakentaneet meidän talojen päähän ison maakuopan, missä olisi saanut peittäytyä ampumisen aikana. Me äidin kanssa usein juoksimme sinne. Samoin tälläkin kerralla äiti otti sen pienen laukun paperien ja rahojen kanssa ja me kiiresti juoksimme sinne piiloon. Räjähdys oli niin suuri, että maa tärisi. Heti sotilaat alkoivat valua sinne bunkkeriin, he eivät ehtineet tulla portaita myöden, vaan valuivat toisien päälle. Me emme ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut. Ja se ampuminen viipyi kauvan. Kun viimeksi pääsimme ylös, saimme tietää, että sitä isoa tykkiä ei enää ollut, mutta räjähtelivät ne ammukset tykin luona.

Sen jälkeen meidän kylän luona tuli rauhaisempi. Vaikka sota kiristeli kovemmin.

Oli jo 1943 vuosi. Siihen aikaan Suomesta tuli sotilaita, lottia ja Antti Hämäläinen. He ilmoittivat, että suomalaisia Inkerin maalta viedään Suomeen, täytyy pelastaa kansa sodan jaloista. Antti Hämäläinen otti kuvia inkeriläisistä, heidän elämästä nyt ja ennen vanhaa. Siitä kaikesta hän teki kirjan "Kadonnutta Inkeriä".

Kansa sillä ajalla valmistautui matkaan. Korjattiin kaikki tavarat kuormiin ja kulkue lähti Hatsinaan päin. Venäläiset lentokoneet saattoivat meitä, ampuivatkin, mutta meidän kylän kansa pääsi Hatsinan leirille kaikki elävänä. Sinne koottiin monen kylän kansa, että täyttää koko juna. Kun kaikki olivat jo vaunuissa, läksi juna matkalle länteen, Eestiin. Koko kansa vietiin Kloogan leirille. Kolme viikkoa nukuttiin siellä lattialla, kaikki käytettiin myrkkysaunassa. Kaikki olivat levottomia, koska eivät tietäneet, mihin viedään. Yhtenä aamuna rannalle tuli suomen laiva ja alettiin kuormata kaikki tavarat ja sitten ihmisetkin sinne. Sieltä Suomen lahden yli oli matka Hankoon. Sielläkin jouduttiin leirille, samoin myrkkysauna, lääkärin tarkastus.

Suomessa.

Katri-täti ja Matti-eno käivät siellä Hankossa vihillä, koska halusivat päästä yhdessä asumaan. Hankosta meitä muutettiin Tampereelle. Siellä leirillä Mikko-setä, isän vanhin veli, joka asui Suomessa jo nuoruudesta asten, tapasi äitinsä ja sisareensa. Siis mummo, Olga-täti ja Lempitäti pääsivät Mikko-sedän luoksi Turkuun. Katri-täti Mattienon perheen kanssa joutuivat Jyväskylään, siellä he olivat työssä tehtaalla. Isoisä perheineen ja Helena-täti Leo-serkun kanssa joutuivat Simpeleelle.

Metsäkylän kartanon johtaja ja isäntä Paasivaara valitsi sellaisia perheitä, missä oli miehiä, maalla oli tarvis työläisiä. Niin hän otti neljä perhettä, näin mekin jouduimme Metsäkylän kartanolle. Meistä tuli renkiä. Oli sota, kaikki oli kortilla. Mutta heti me saimme kortilla kuukauden annokset kaikkia ruokatavaroita, lihaa, voita ja niin edelleen. Johtaja vei äidin varastoon ja antoi jauhoja, perunoita, maitoa ja sanoi, että, kun ne loppuvat, saat ottaa vielä, täytyy vaan tähän kirjaan kirjoitta, mitä otit. Kaikki se oli ihmeellistä. Palkan johtaja maksoi samanlaisen, kun suomalaisillekin renkille. Ensin meillä oli pieni huone puisessa talossa, sitten me saimme hyvän asunnon kivisestä talosta, jota kutsuttiin kasarmaksi. Isä oli töissä pellolla, Äiti-tarhassa. Syksyllä äiti oli puimassa, hän laski lyhteitä puimakoneen. Minä toisien lapsien kanssa leikin siellä olkien päällä. Me laskimme alas, kun mäeltä. Me näimme, miten jyvät putosivat suoraan säkkiin.

Kesä meni leikkiessä. Tutustuin lapsiin, leikimme metsässä. Muistan ison, sileän kun pöytä, kiven. Sen päällä oli matala vihreä sammal, kun sametti. Siellä meillä oli koti, me paistoimme piirakoita, laitoimme vadelman marjat lehtien väliin, niitä piiraita me söimme. Joskus Sirkku, johtajan tytär, kutsui minua heille. Muistan, kun ensi kerran näin rouvaa, hänellä oli yllä silkkinen sinertävä pitkä leninki, en ollut sellaista koskaan nähnyt. Illalla kerroin äidille, että rouva on kun enkeli. Heillä oli iso ruokapöytä. Suuri perhe istui pöydän ympärillä, minuakin kutsuttiin pöytään. Toiseksi oli perunat kastikkeen kanssa. Kun minä en osannut kuoria perunoja, niin johtaja kuori Sirkulle ja minulle. Se ruoka maistui niin hyvältä, että minä koko elämän sitten tein kastiketta, vaikka venäjällä sitä ei ollut, paitsi ruokalassa.

Kesä oli lopussa. Koivuissa jo alkoi näkyä keltaisia lehtiä. Äiti alkoi valmistaa minua kouluun. En tiedä, mistä siihen aikaan äiti sai minulle koululaukun, se oli nahkanen ruskea laukku. Joku taisi antaa sen hänelle. Samoin löytyivät kenkät, ne oli pojan kenkät, mutta kauniit. Mekon äiti ompeli itse.

Aamulla äiti saattoi minut kouluun. Vielä nytkiin muistan luokan.

Pulpetit olivat kahdessa rivissä. Opettajan pöytä oli nostettu korkeammalle, että lapset paremmin näkisivät taululta, ikkunat olivat vasemmalla. Oikealla oli pesuallas käsienpesua varten. Pulpetista voi avata koko pöytälaudan ja laittaa sen pöydäksi. Se oli tarvis piirustusta, käsitöitä ja syömistä varten. Opettaja käveli ja jakoi kaikille lyijykynät. Kynät oli erivärisiä. Opettaja peitti kädet selän taakse ja sieltä otti jokaiselle kynän. Ei ollut harmi, vaikka se kynä ei ollutkaan lempivärinen. Minä sain keltasen kynän ja se oli kaikkein kaunis.

Opettelimme kirjoittamaan tauluilla, myöhemmin annettiin yksinäisiä lehtiä, kirjoitettiin niihen kynällä. Tunnin lopussa opettaja korjasi ne lehdet. Kolmannella välitunnilla oli lounaat. Valmistettiin pulpetti pöydäksi. Kaikki pesivät kädet. Jokaisella pyyhe oli pulpetissa. Opettaja jakoi lautaset pöydälle, valoi kaikille soppaa. Sen syötyään, kaikki veivät lautaset pesualtaan taakse pöydälle. Samoin opettaja jakoi toisen ruoan ja sitten kiisseliä tai maitoa. Vielä kerran pestiin kädet ja pyyhkeet korjattiin pulpettiin. Viimeinen tunti oli kaikkein hyvä, sillä tunnilla laulettiin, voimisteltiin, leikittiin, tehtiin käsitöitä ja piirustettiin, Koko elämääni muistelin tätä luokkaa ja vertailin venäjän kouluun. Miten kovin se erosi aina. Muistelin opettajaa, hän sanoi minulle, että hänkin on Sylvia.

Toiseen luokkaan kaikki kokoontuivat juhlina. Lippupäivinä ensin laulettiin Suomen hymni, sitten kahden luokan lapset näyttivät toisilleen ja vanhemmilleen valmistettua näyttelyä. Jouluksi, äitinpäiväksi ja toisiksi pyhiksi valmistettiin lahjat omin käsin. Sitä korttia, jonka minä tein äidille, hän säästi koko elämänsä. Sinne oli liimattu omatekoinen kukka, kirjoitettu onnitteluja sisäsivulle opettaja oli kirjoittanut laulun sanat ”Nuku lapsi luojan kukka”, jonka minä lavalla lauloin, tuudittaen nukkea kätkyessä. Silloin olin rohkea, iloinen, kaikki lapset ja äidit räpyttivät minulle.

Kun opin toisessa luokassa, ennen Joulua tuli tieto, että kaikkien Inkerin suomalaisten on mentävä takasin Neuvostoliittoon. Suomessa minulle oli syntynyt pikkuveli. Suurella ilolla odotettiin poikaa ja kun se syntyi, niin sai nimen Toivo-Onni. Toivo oli täyttänyt 8 kuukautta. Odotettiin Joulua.

Mutta täytyi alottaa korjautua taas matkaan. Se matka ei ilahduttanut ketään. Matka sinne, missä 4 vuotta oli kauhea sota, missä kaikki on särjetty. Matka tavaravaunussa pienien lapsien kanssa. Onko siellä, mihin kallistaa pää? Äiti meni johtajalle ja pyysi myödä hänelle sellainen lehmä, mikä tulisi maitoon tultuessa .paikalle. Johtaja vastasi, että heillä lehmät on kalleita. Äiti sanoi, että hänellä on rahaa, he eivät ehtineet ostaa taloa ennen sotaa. Ruplat vaihdettiin rajalla markoiksi ja vielä Suomessakin äiti lisäsi niille. Emme tiedä, riittiko niitä rahoja kalleesta lehmästä, mutta lehmän hän meille möi. Ja se lehmä autto meitä jäädä eloon.

Viimeinen Joulu Suomessa;

Muistan viimeisen Joulun Suomessa. Jouluaattona kartanon johtaja kutsu meitä heille Joulua vastaan ottamaan. Siellä oli iso kaunistettu kuusi. Kaikki kutsuttiin juhlapöytään. Ison pöydän ympärillä istuivat kaikki isännän iso perhe ja työläiset perheineen. Ruoka oli hyvää, mutta tavallista. Johtajan perheessä syötiin samaa ruokaa, mitä työläistenkin perheissä. Talon rouva lahjoitti kaikille lapsille korttialbumit. Sinne oli liimattu kaunis kiiltokuva enkeli ja rouvan kädellä kirjoitettu runo, että enkeli suojelkoon meitä, minne vaan joutuisimme. Me, lapset, leikimme Sirkun huonessa. Siellä oli paljon kaikenlaisia leikkikaluja. Se olikin jäähyväistä.

Jouluaamuna joku kovasti hakkasi kepillä ikkunaan. Isä meni katsomaan, siellä seisoivat mummo (isän äiti) ja isän veli, joka asui Suomessa. Hän sanoi, että tällä kepillä täytyisi samoin lyötä isää. Silloin minä ensimmäisen ja viimeisen kerran näin Mikko-setää ja viimeisen kerran rakasta mummoani.

Mikko-setäkin kirjoitti kauniin runon samaan lehteen, jossa toivoi, että Taivaan Isä suojaisi minua aina koko elämäni aikana. Ja vaikka kuin raskasta oli ollut elämä, Jumala aina oli kanssani ja taivaan enkeli suojelija ohjasi minua.

Matka neuvostoliittoo

Kaikki oli valmis matkalle, jäähyväiset jädetty. Äidin isä ja äiti, siskot ja veljet olivat menneet jo syksyllä. Nyt oli meidän vuoro. Kaikki tavarat ja lehmä jo vaunuissa. Odotettiin lähtöä. Suomi anto hyvät eväät matkalle. Äiti käi syöttämään lasta ja häneltä putosi kädestä lapsen pullo. Hätä! Miten lähtee matkaan ilman pulloa? Lotat läksivät etsimään ja viimeisellä hetkellä pullo oli äidin kädessä.

Juna vihelsi ja matka alkui. Junassa oli laudoista tehty toinen kerros, sinne me jouduimme äitin kanssa. Isä meni vaunussa lehmän kanssa.

Matka viipyi koko kuukauden. En oikein muista tätä matkaa. Juna seisoi jossain kauvankin, sitten riuhtasi ja lähti eteenpäin. Sellaisessa ahtaudessa 8 kuukauden ikäinen lapsi oman äitin sylissä oli rauhallinen. Mutta kerran äkkiä Toivo alkoi itkeä, mikään ei voinut häntä rauhoittaa. Mutta, kun äiti käi hänelle muuttamaan vaatteita, näki hän, että pojalla oli musta varvas. Jalka oli joutunut lautojen väliin ja rutisti varpaan. Kynsi siinä varpaassa hänellä on ruma koko elämän ajan. Keskellä vaunua seisoi rautainen väliaikainen uuni, millä kaikki keittivät ruokaa ja vettä.

Juna seisattui Viipurissa. Alkoi suuri tarkastus. Tarkastettiin kaikki tavarat, pois otettiin kaikki kirjat. Suomesta äiti oli ostanut lasten kuvakirjoja, satuja, joita pienet lapset itse lukevat. Nekin se tarkastaja viskasi yhteen röykkyyn. Alpumista, minkän talon rouva lahjoitti minulle, hän repäsi sen lehden, missä rouva ja Mikko-setä kirjoittivat runot muistiksi. Kaksi romania äiti itse antoi pois. Kun se miliisi alkoi tarkastaa toisien tavaraa, äiti riuhtasi sieltä röykystä ne lasten kirjat-ja peitti vaatteilla. Niin se alpumin lehtikin säilyi meillä.

Minun kanssani se alpumi on uudelleen Suomessa.

Ensimmäiset vaikeukset.

Viimeksi juna seisattui. Se oli 18.01.1945 vuotena. Tavara purettiin opettajan opistoon, oppilaat olivat talvilomalla. Sinä päivänä vallat suunnittelivat, ketä mihin laittaa. Viisi perhettä laitettiin Ryshkovan kylään, kolhoosiin. Illalla Krasnoi Holmaan, piirikaupunkiin, Tverin alueelta, kylästä tulivat pojat hevosilla. Tavarat nostettiin rekiin, lapset ja äiditkin saivat kyydin. Lehmät köytettin reen taakse, miehet auttoivat lehmiä. Kulkue Iäksi matkaan. Oli kylmä talviyö, pakkanen paukkui. Kun kulkue seisattui kylän keskelle, pojat katosivat. Oli pilkkosen pimeä keskiyö. Miehet läksivät kolkuttelemaan taloihin, mutta kukaan ei avannut ovea. Viimeksi ohjattiin, missä asuu kolhoosin johtaja. Hän antoi avaimet kolhoosin toimistosta. Siellä oli lämmin, saatiin lämmintä juotavaa ja lapset pääsivät nukkumaan. Lehmät vietiin kolhosin navettaan.

Aamulla johtaja ja prikatiirit suunnittelivat, mihin saada ihmiset asumaan. Tuli selvä, miksi kukaan ei avannut yöllä ovea. Oli ollut talvisota, siellä oli kaatunut paljon miehiä. Elävät sotilaat oli kertoneet suomalaisista kaikenlaista. Siksi he pelkäsivät, että tulevat suomalaiset puukkojen kanssa, ja tappavat heidät. Kylässä oli tyhjijä taloja, mutta talvella siellä ei voinut elää. Suurenpaan taloon meni kolme perhettä, he olivat sukulaisia. Jäi kaksi perhettä lapsien kanssa. Meille täytyi löytää lämmin talo. Mutta kukaan ei halunnut ottaa meitä. Viimeksi yksi vanha nainen sanoi, että tulkoot vaikka hänelle, koska hän on vanha, elämänsä elänyt, mutta lapsia on sääli. Viikon me asuimme siellä. Sillä aikaa vähän parannettiin, miten talvella sai, tyhjää taloa ja me muutimme sinne.

Se oli talo, jossa kauvan ei kukaan asunut. Isä ajoi lunta seinien viereen ylimmäisien ikkunan ruutujen asten. Kun lämmitettiin uunia illalla, oli kuuma huonessa, mutta aamulla seinät välikaton luona oli lumessa. Isä nukkui alhaalla, siellä oli sellainen tiilinen kiuas, niin kuin leveä penkki, ljechanka venäjäksi. Illalla se lämmitettiin, sen päällä isä nukkui. Äiti nukkui meidän, lapsien, kanssa ison venäjän uunin päällä. Hän peitteli meitä kylmästä, mutta itse vilustui ja monia vuosia sitten häneltä kivisti päätä.

Samassa uunissa paistettiin leipä. Sitten laitettiin uuniin isot kattilat tai padat, että kuumentaa vettä. Uuniin levitettiin olkia ja sitten mentiin kylpemään sinne, niin kuin saunaan. Ensin menivät kylpemään miehet, lattialla oli jo valmeena vesiastia, että pestä ja huuhtoa puhtaaksi. Sitten meni äiti, isä antoi hänelle pikku veljeni. Viimeksi menin minä. Ensi kerran kovin pelotti mennä uuniin, mutta viimeksi minäkin totuin.

Siellä paikalla ei ollut metsää. Puut tuotiin monen kymmenien kilometrien päästä. Enemmän lämmitettiin pellavan jätteillä, kesällä puita käytettiin vaan leipä ja saunapäivänä. Isot pellava-aumat oli joka talon takana, ne tuotiin kolhoosista. Siellä kasvatettiin pellavaa.

Venäjää minä en tietänyt. Meidän kylässä Pietarin vieressä asui vaan kolme venäläistä ihmistä. Tiesin muutaman sanan, joita olin heiltä kuullut. Ensimmäisellä viikolla, kun tultiin asumaan sinne Ryshkovaan, tulivat kylän tytöt katsomaan uutta tyttöä. Seisoin portailla ja katsoin heidän päälle. Tytöt kysyivät minun nimeäni, mutta kun minä mitään en ymmärtänyt, niin suutuin ja sanoin ainoan sanan, minkä tiesin, [durak], tytöt käivät nauramaan ja minä itkusilmin juoksin sisään.

======= ======= ======= ======= ======= =======

Ensimmäinen talvi koulussa

Tällaisena, ilman kieltä, vastumaisessa maassa laitettiin minut ensimäiseen luokkaan venäläiseen kouluun.

Lapset oli outoja, ilman tukkaa tytöt sekä pojat. Minulla oli letit; siisjoka poika riuhtoi minua letiistä. Vihkoja ei ollut, sanomalehdistä tehtyin vihkot. Kellä oli vihko käärinpaperista, se oli jo oikein hyvä. Suomesta äiti oli ostanut vihkoja, kynijä. Ensimäisenä päivänä minulta varastettin vihko, sitten kynä, sitten muki. Minä vaan itkin, mutta en voinut sanoa opettajalle mitään. Kun tulin kotiin ilman vihkoa tai ilman lusikkaa, itkin ja sanoin, että en lähde enää sinne kouluun. Mutta äiti väkisin laitto minua ja antoi uuden vihkon. Äiti laitto minut rauhallisena, lohdutellen, mutta itse sitten seisoi portailla, katsoi minun jälkeeni ja itki.

Tällaista oli se talvi ja kevöt koulussa. Mutta alkoi päähän jäädä jonkinlaisia sanoja. Naapuritalossa asui tyttö Zina, hän oli nuorenpi minua. Seuraavana vuotena hän oli menossa kouluun. Hänen kanssa minä leikin, hän käi meillä kotona ja minä heillä. Zina opetti puhumaan minua ja itse oppi suomea. Minun pikku veljeni Toivo samaan aikaan oppi kotona suomea ja Zinan kanssa venäjää.

Syksyllä 1945 siis minä menin ensimmäiseen luokkaan venäläiseen kouluun. Koulu oli naapuri kylässä. Se oli peruskoulu. Tavallinen venäläinen koulu. Oppilaita luokassa oli paljon, opettaja hyvä. Kaikki meni hyvin, minä silloin jo ymmörsin tunnilla kaikki. Välitunnilla leikittiin Ieveäällä käytäväällä. Opin venäjän kansan lauluja, leikkejä. Joskus tuotiin elokuvia, Vanhimmat oppilaat istuivat penkeillä, me, pienemmät, lattialla. Oppi näytelmiä, voimistelua. Ensimmäisen luokan minä päätin jo hyvillä arvolauseilla. Vaikeuksia kyllä oli, koska kirjoja oli vähän. Joka kylä sai yhden tai kaksi komplektia kirjoja. Laskukirja ja Iukukirja olivat tärkeinpiä. Juokseltiin sitten vaihtelemassa ne, mutta läksyt oli opittu.

Kesällä minä jo olin, kun kaikki toisetkiin, puhuin jo hyvin venäjää, leikimme, uimme, autoin äitiä tarhassa kitkemässä, ja veljeni oli aina kanssani.

Ankara ranggstys.

On yki asia, mitä en unhoita koskaan. Kerroin jo, että talossa asui kaksi perheettä. Elina oli jo suuri tyttö, päätti jo viidennen luokan. Häneltä katosi ruudullinen kaulaliina. Hän sanoi äitilleen, etsittiin, mutta se ei löytynyt.

Illalla ulkona hän kerto tytöille kadonneesta, ei ko kuka nähnyt sitä. Yksi tuhma tyttö oli heidän kassaan. Päivällä hän leikki meidän pienien kanssa, mutta illalla oli vanhenpien luona. Koulussa hän ei käynyt.

Hän kertoi Elinalle, että Sylvi oli leikannut sen ja jakanut toisillekin tilkkuja ja he ompelivat nukeille vaatteita. Äiti ei sanonut minulle mitään.

Sunnuntai aamuna äiti herätti minut, syötti, pani takin päälle, antoi koululaukun käteen ja sanoi, että varkaita meillä koskaan ei ollut, saat mennä mihin tahdot. Minä käin itkemään, sanoen etten koskaan mitään varastanut. Minä en muistanut millaistakaan kaulaliinaa. Äiti muistutti, millainen se oli. Sitten kyllä minäkin muistin. Äiti avasi oven, saattoi minut ulos ja sanoi, että saat mennä kerjäläisien ja varkaiden kanssa.

Menin ikkunan eteen, seisoin ja itkin. Äiti tuli taas ajamaan minua pois. Menin talon taakse ja itkin siellä niin ankarasti. Mutta äiti tuli sieltäkin ajamaan pois. Viimein menin kotiin, seisahduin ovelle, itkien. Veljeni juoksi keittiöön ”Äiti, Sylvi tuli". Äiti antoi palan leipää, sanoen ”Vie kerjäläiselle”.

Menin Elinan ja Anna-tädin luoksi ja pyytin anteeksi. He säälivät minua, mutta äiti sanoi, että hänkiin voi antaa anteeksi, mutta miten isä. Lupasin pyytää isältäkin anteeksi. ”Isäkin voi antaa anteeksi, mutta on vielä Tavaan Isä, miten Hän katsoo näin syntiseen lapseen. Hän näkee ja tietää kaikki”

Sitten minä istuin polvillani penkin edessä ja opin ulkoa ”Isä meidän” rukouksen. Kun isä tuli lounaille, pyysin häneltäkin antteeksi, luvin ulkoa rukouksen. ”Taitaa Jumalakin sinulle antaa anteeksi, Hän on armollinen, älä vaan koskaan vierasta puutu ilman kysymättä”.

Suurenpaa rankastus minulla ei ollut. Sen muistan tähän asten. Kun nytkin muistelen tätä, niin kyynelet ovat silmissä. Jos lapsena toisiakin näin opetettaisiin, vähemmän olisi varkaita mailmassa.

Sairastus.

Toinen luokka jo meni paremmin. Mutta minä sairastuin. Kurkku oli kipeä ja oli kuumettakin. Kutsuttiin kylän lääkäri. Se oli hyvä lääkäri, hän heti näki minulla tarttuvaisen lasten taudin, tulirokko. Minua heti vietiin sairaalaan. Jouduin toisien lasten kanssa suureen huoneeseen, missä oli 8 tai 9 lasta. Muistan, että annettiin jotain punaista lääkettä. Yöllä pieni tuikku vähän valaisi huonetta, ja oven edessä istui vanha hoitaja ja virkkasi. Ensin, kun vielä oli kuumetta, heräisin yöllä, niin kovin peljästyin. Sitten totuin. Yhtenä aamuna näin tyhjän sängyn. Kerrottiin, että tyttö oli yöllä kuollut. Se oli kaunis 14 vuotias kihara tukkainen tyttö. Kyllä oli sääli häntä.

Äiti toi minulle oppikirjat ja yksi vanhempi poika opetti minua. Halusin oppia virkkaamaan, niin se poika teki luudan oksasta virkka koukun ja hoitaja mummo opetti minua virkkaamaan. Kun pääsin kotiin, näytin vihkoni opettajalle, hän sanoi, että menin opissa jo paljon etemmäksi, kun he luokassa. Äitille näytin virkkaamiseni. Kaikki lapset antoivat minulle ne nauhat, lankat, millä oli köytetty äitien tuomiset sairaalaan. Sillä se virkattu palanen oli erivärinen.

Armassetä vieraissa.

Oli jo 1947 vuosi. Vaikka elämä siellä ei ollut, kun taivassa, kuitenkin voi elää. Kaikki sukulaiset löysivät toisiaan. Meillä vieraissa kävi isän veli, Armassetä. Setä oli sota-aikana Leningradissa tehtaalla töissä. 1943 vuonna häntä, niin kuin toisia Inkerin suomalaisia, vietiin Leningradista Uralille rakentamaan uutta traktori tehdasta. Kylmä, huono ruoka ja raskas työ veivät elämän tuhansilta ihmisilta. Hänen ammatti oli vesiputki ja sähköputki työläinen. Siksi hän säilytti elämänsä. Hän ei joutunut tekemään raskasta työtä kaivaessa maata ja viemään sitä käsi rattaalla pois Kun hän pääsi sieltä pois, sai isän osoitteen, heti tuli meille. Setä oli niin huonossa kunnossa, että pelättiin laskea sisälle. Äiti lämmitti uunin, laitto hänet saunomaan uuniin, antoi kaikki puhtaat isän vaatteet ja sitten ne hänen vaatteensa samoin uuniin, että kuumassa tappaa ne kaikki hyönteiset, sitten pesi ne hänen rikkinäiset vaatteet lipeällä. Seuravana päivänä täitä oli saman verran. Kolme kertaa äiti kylvetti setää siellä uunissa, samoin komensi vaatteita, ennen kun täitä ei enää ollut. Kun meillä oli lehmä, äiti juotti häntä lämmillä maidolla. Oli meillä jo leipääkin ja perunaa. 2-3 viikkoa setä asui meillä, piristyi, tuli jo ihmisen näköiseksi. Vaikka paikatuissa, mutta puhtaissa vaatteissa hän läksi meiltä. Armassetä sitten löysi putkityön naapuri alueelta, tapasi naisen lapsen kanssa. He menivät naimisiin ja heillä oli viisi omia lapsia. Kasvattivat kaikki ja nyt siellä on jo lapsen lapsen lapsia. Kun tapasin heitä viimeisen kerran, setä kertoi, että se suomen lehmä antoi 40 litraa maitoa. En minä, lapsi, sitä silloin ymmärtänyt. Nyt ei enää ketään tätejä, setiä, enoja ole eloissa, minä serkuista elän vanhin.

Helena-täti, äitin sisko, löysi miehensä, Sashka-enon. Eno sai luvan päästä kotiin. Talo oli paikallaan, eno sai johtajan työn omasta kylästä. Silloin sotilain perheitä alettiin jo laskea kotiin. Isän nuorin veli, Pietar-setä laitto meille oman todistuksensa, isä laitto sen Moskovaan anomuksen kanssa. Odotimme vastausta.

Perheet, jotka olivat saaneet jo Moskovasta luvan mennä kotiin, tilasivat yhteen tavaravaunun Hatsinaan. Meillä ei lupaa tullut. Vanhemmat miettivät, mitä tehdä ja päättivät viedä lehmä vaunuun ja laittaa Hatsinaan, me sitten tulisimme junalla. Ja aamulla isä läksi viemään sitä kallista lehmää vastumaisille ihmisille vaunuun. Sitten hän vielä kerran meni tarkastamaan, eikö lupa tullut. Onneksi hän sai luvan, juoksi koko tien iloisena kotiin. Seuraavana päivänä kello 14:00 juna lähtee.

Kun huonosti meitä otettiin vastaan, mutta näin hyvästi saatettiin. Koko kylän naiset tulivat auttamaan. He toivat kodistaan säkit, nostivat perunat, rukkeet säkkeihin. Vanha mies koko yön punoi pellavasta nauhoja saada säkit kiinni. Yksi mies möi meille lampaan, valmisti sen ja äiti palvasi sen uunissa. Ennen jo äiti oli tehnyt juustoa (siellä kylässä tehtiin juustoa pääsiäiseksi). Leipää, lihaa, juustoa oli valmistettu eväiksi.

Aamulla varhain ne samat pojat jo odottivat talon eessä. Täytyi kiirehtiä! Nyt tulivat miehet auttamaan. Kiiresti kuormat oli valmeet, viimeiset jäähyväiset ja taas matkaan. Kiire oli pojillekin päästä kotiin ajallaan. Oli 14 huhtikuuta, jää joessa oli jo kohonnut, odotettiin vesitulvaa. Mutta ehdittiin junalle, siellä jo miehet auttoivat kuormata tavarat ja pojat löivät ohjaksilla hevosia, että ehtiä päästä kotiin. Kaikki onnistui! Hyvin mielin matkustettiin Kotiin, vaikka tiesimme, että kotia ei ollut. Oli toivo, että kyllä se kotikin saadaan, pääsisimme vaan kotimaalle.

Omalla maalla.

Helena-tätin koti oli säilynyt. He laskivat meitä pieneen huoneeseen. Isä meni työhön pellolle. Niin kuin ennen sotaakin, aamulla varhain äiti käi myömässä maitoa Leningradissa. Työn jälkee isä toi hevosen ja meni kyntämään, maata riitti, kaikki pellot oli vapaana. Äiti istutti perunaa, kylvivät ruista. Odotettiin, että hyvä sato toisi rahaa taloa varten. Vaikka minun koulu todistus jäi ottamatta koulusta, kuitenkin sain lopettaa toisen luokan. Todistusta kun ei ollut, opettaja kirjoiti lehteen minun arvolauseeni viimeisestä neliöstä ja allekirjoitti. Oli kesäkuu, oppilaiden kesäloma. Kylässä asui kolme suomalaista perhettä, Helena-tädin perhe, meidän ja isäntädin ja serkkujen perhe. Minä leikin Vera serkkuni kanssa ja Leo serkkuni aina oli meidän luona. Oli iloista ja rauhallista elää omien sukulaisteni luona. Vaan kaksi kuukauta saimme iloita siellä.

Uudestaan matkalle.

Yhtenä kauniina kesäpäivänä kutsuttiin kaikki suomalaiset miehet kaikkien passien kanssa Hatsinan milisiin. Siellä vedettiin rekisteriröinti-leiman päälle ristit ja annettiin käsky, 24 tunnissa haihtua Leningradin alueelta pois. Menkää sinne, mistä tulitte. Miksi he antoivat luvan tulla kotiin? Siellä meillä oli hyvä lehmä. Oli perunaa, leipää. Nyt se kaikki oli haudattu maahan. Ei ollut rahaa maksaa matka. 24 tunnissa myötiin lehmä halvalla hinnalla, lehmän, joka maksoi 10 kertaa kalleimman hinnan. Kuusi perhettä tilasivat suuren 9 tonnin saksalaisen auton.

Meidän kylän 3 perheen tavarat nostettiin autoon, me, lapset mukaan ja auto läksi seuraavaan kylään. Sillä aikaa, kun ne 3 perhettä laittoivat omat tavaransa autoon, äiti ehti käydä Leningradissa myömässä viimeiset puoli säkkiä ruista. Hän juoksi koko matkan juna-asemalta, pelkäsi myöhästyä.

Sitä kauheaa matkaa muistan koko elämäni. Oli suunniteltu, että mennään Eestiin. Siellä souhoosissa jo asuivat sukulaiset Jäniksen kylän perheillä ja Katri-tädin perhe. Me, kaksi lasta Leo-serkun kanssa, istuimme kuorman päällä aikuisten kanssa. Äiti, Toivoveli sylissä, istui kuljettajan vieressä. Miehet oli laittaneet meidän päälle ison faneeri levyn. Yhdeltä puolelta se oli kiinnitetty autoon. Toisesta reunasta me Leon kanssa pidimme kiinni. Ensin se oli mukavaa, niin kuin leikkiä. Mutta jo Narvan jälkeen alkoi sataa, sitten se oli jo varjona. Minkä eteempään mentiin, kovemmin alkoi sataa. Kova tuuli alkoi nostaa ja riuhtoa sitä faneria ylös. Se nosti meitäkin mukaansa. Me vaan pidimme kiinni reunasta. Ajattelimme, että se viskajaa meidät autosta, mutta isät pitivät meitä jaloista kiinni. Se oli kauhea matka!

Tallinnaan meitä milisit eivät laskeneet, näyttivät tien kaupinkin ohi. Mutta siellä oli uusi kauhu. Tie meni Suomenlahden rantaa myöten. Suon yli laitetaan hirret, niitä myöten ajetaan. Venäjäksi sellaista tietä sanotaan ”gat”. Sellaista tietä myöten me menimme. Täytyy vielä lisätä, että se tie oli vedessä molemmin puolin ja kovin satoi. Sitten isät vaan pitivät meitä sylissään, ettemme näkisi sitä kauhua. Kun jouduimme kuivalle maalle, oli jo ilta. Muistan, että myöhemmin aikuiset muistelivat, että eivät uskoneet pääseväni sieltä elävänä pois. Kun vaan kokontuivat yhteen, muistelivat sitä matkaa ja kiittelivät sitä kuljettajaa, se oli kultanen ihminen. Hänellä oli matkalista vaan sinne souhosiin, mutta hän ajeli meidän kanssa monta päivää, ennen kun löyty uusi souhoosi. Ja sinne meitä kolme perhettä otettiin. Kolme Jäniksen-kyläläisiä jäivät siihen ensimmäiseen souhoosiin.

Elvassa.

Elvaan, monien kartanojen tiloille rakennettiin uutta Elvan souhoosia, sinne oli tarvis työläisiä, sinne me pääsimme. Lähellä Elvaa oli sota kasarma ”Valkea talo”. Sinne isoon huoneeseen pääsimme asumaan me, kolme perhettä. Joka perhe sai oman nurkan, oven vieressä oli hella. Naiset vuorottain vaihtelivat aamulla kattiloja hellalla paikasta toiseen, että työmiehet saivat ajallaan aamiaisen ja ehtivät työhön. Siellä me saimme ostaa eestiläisiltä lehmän. Se oli hyvä lehmä, vaikka ei sellainen, kun Suomesta tuotu. Lehmä vietiin souhosin navettaan. Niin kuin ennen sotaa, äiti käi Elvassa myömässä maitoa. Syksyllä minä menin venäläiseen kouluun, mutta johtaja ei halunnut ottaa minua 3 luokkaan, koska ei ollut todistusta, vaan se paperi arvolausujen kanssa. Mutta äiti ja minä kysyimme. Viimeksi minua otettiin kolmeksi viikoksi koettavaksi. .Jos sen aikaa opin hyvin: jään kolmanteen luokkaan. Ja siihen minä jäin ja päätin vielä neljännenkiin luokan Elvan koulussa.

Syksyllä Sasha-eno, Helena-tätin mies, löysi työn Elvasta, saivat asunnon, pääsivät pois sieltä nurkasta. Meitä jäi sinne kaksi perhettä. Siinä huonessa oli kaksi ovea. Isä pyysi johtajalta lupaa rakentaa väliseinä, että tulisi kaksi huonetta, sai luvan; tuotiin riukuja ja isä laitto seinän. Sitten tehtiin hella, tuli lämpö ja rauhassa sai keittää ruoan. Jouluksi oli kaikki valmis. Viimeiset 5 riukua oli lyhyempiä, niin ikkunan luoksi tuli ”ikkuna”, josta äiti laitto pikkuveljeni toiselle puolelle. Sohvi-täti, isän täti, oli hänen kanssa sen aikaa, kun äiti käi lypsämässä tai kaupunkissa. Sitten samanlailla poika laitettiin kotiin.

Minulla koulussa tuli vaikeuksia. Ei ollut alakoulun opettaija. Meillä kolmannessa luokassa opettivat yläluokkien opettajat. Matematikan opettaja opetti 9 ja 3, 4 luokkia. Äiti ei enää voinut minua auttaa, koska ei tietänyt venäjän kieltä. Joka päivä tulin koulusta itkien, en ymmärtänyn mitään. Naapurissa asui suomalainen perhe ja siellä oli suuri poika. Hän oppi 5-ssä luokassa. Kotona hän selvitti minulle kaikki, aloin ymmärtää matematikkaa.

Joulu.

Elämä alkoi olla iloisampaa, oli koti, oli lehmä, oli työtä ja minullakin koulussa meni hyvin. Oli ystäviä koulussa ja naapurissa.

Ikinä en unohda sitä Joulua 1947 vuonna. Huone oli siivottu. Nurkassa seisoi joulu kuusi. Äitin kanssa me koristimme sitä punasilla pikku omenilla, karamelleillä. Paperista leikkelimme kaloja, lintuja, mitä osasimme. Kynttilöitäkin oli.

Vieraihin tulivat äitin siskot perheineen. Isä teki ristijalkaisen pöydän, jakut. Helena-täti äidin kanssa valmistivat pyhäruokia. Niiden tuoksu lejui huonessa. Me Leo-serkun kanssa olimme jo nähneet joulunviettoa, mutta kolme-vuotialle Toivoveljelleni se oli uutta. Äiti opettti hänelle runoja, lauluja.

Vieraissa oli vielä äitin nuorin veli,17 vuotias Arvo. Muistan, että me istuimme pöydän ympärillä ja Katri-täti luki meille kirjaa "Robinson Kruso" Arvo-eno sanoi ”Minä lähden tansseihin". Me kaikki kolme aloimme pyytää ettei hän menisi, Joulupukkia odotetaan, miksi menet. Mutta hän sanoi, että ei häntä enää Joulupukki innosta, on ikävä tässä teidän kanssa ja läksi.

Me jäimme kuuntelemaan kirjaa. Miehet oli menneet ulos tupakoimaan, sitten he tulivat sisään, käivät istumaan penkille. Kova koputus ikkunaan, kaikki säikähtivät, Me nousimme seisomaan. Isä avasi oven, sieltä tulikin Joulupukki

Sitten se ilo alkoikin. Me kaikki lausuimme ja lauloimme, joulupukki jakoi lahjoja.

Minä sain ritaran (venäläiset Tuulan makeat keksit – prjanikit), Toivo – hevosen, mitä sai Leo, en nyt muista. Ilo jatkui. Leo oli tarkka seitsemänvuotias poika. Hän tuli minun luokseni ja sopotti, että tämä ei ole Joulupukki, vaan Arvoeno. Mistä sinä tiedät? Hänellä on syylä nenän vieressä, niin kuin Arvo-enolla.

Menimme Katri-tätin luoksi ja kerroimme hänelle. Katri-täti varoitti meitä, ettemme mitään puhuisi Toivolle, hän on vielä pieni, uskokoon, että Joulupukki on. Sitten hän näytti Arvo-enolle, parta uudelleen peitti sen syylän ja juhla jatkui. Viimeksi Toivo sai Pukilta puuhevosen valjaineen ja rattaineen. Se oli veljelleni niin kallis lahja, että hän säästi sitä vielä, kun päätti koulun.

Elämä meni eteen päin. Kerran luokkaan tuli opettaja naisen kanssa ja käski kaikkien suomalaisten nousta seisomaan ja korjata laukut. Te menette nyt toiseen kouluun. Tämä on teidän opettaja. Meitä vietiin lähellä olevalle pienelle puiselle talolle. Nyt tässä tulee suomalainen koulu inkeriläisiä varten. Istuimme luokassa ja odotimme, mitä tulee. Opettaja tuli ja käimme kirjoittamaan saneilua. Tulin kotiin iloisena ja kerroin äitille, että tein vain kaksi virhettä saneilussa. Nyt käymme oppimaan suomen koulussa. Äiti putoisi tuolille itkemään. Miksi, en ymmärtänyt. Tuli Helena-täti. He puhuivat keskenään kauan ja sitten Helena-täti sanoi, että huomena sinä menet takasin venäläiseen kouluun ja jäät sinne. Leoa minä en voi laittaa pois, koska itse olen opettajana suomen koulussa, mutta sinä et jää sinne. Minä käin itkemään, että minua ajetaan pois. Mutta täti sanoi, että Stalin käski kaikkien lapsien oppia ja heitä ei kukaan voi laittaa neuvostoliiton koulusta pois. Seuravana aamuna venäjän kouluun tuli takasin kaksi tyttöä Nina Näppinen ja minä. Nina sanoi että hän ei ymmärrä suomea. Minä sanoin kaikki niin, kun opetti Helena-täti. Niin minä sain päättää kolmannen ja neljännen luokat Elvan venäläisessä koulussa.

Suomen koulu jatkoi 2 – 3 kuukautta. Alettiin ajaa pois Eestistä inkeriläisiä. Laitettiin Siperiaan. Silloin kaikki suomen koululaiset sekä heidän opettajat menivät pois. Koulu suljettiin. Mutta ne lapset, jotka jo ilmankin sotavuosien takia olimme vanhempia, kadottivat vielä yhden oppivuoden.

Meidän souhoosin johtaja meni Miliisiin ja ilmoitti, että yhtäkään perhettä ei voi laitta pois, koska alkavat kevättyöt, Työläisiä ei riitä. Me jäimme. Kaikki äidin sisaret ja veljet perheineen menivät isoisän luoksi Novkorotiin.

Meille molemmille jäänneille perheille annettiin asunnot suuressa kartanon talossa, joka kuului souhoosille. Silloin siellä saimme istuttaa perunaa, kylvää kasvikset. Minä päätin kolmannen luokan, pääsin neljänteen.

Huone, minkä me saimme oli kirkas, suurin kartanossa. Isännän aikana se oli olohuone, mutta siinä ei ollut hellaa. Huonetta lämmitti kaksi patsasuunia, uunien ovet olivat toisissa huoneissa, siis täällä oli vielä siistikin Mutta ei ollut keittohellaa. Äitin täytyi käydä keittämässä yhteisessä keittiössä naapurin asunnon kautta ja se toi ongelmia, koska he olivat työssä. Silloin äitin täytyi kävellä ympäri talon kattiloiden kanssa. Souhoosin johtaja laittoi työläisen ja tiilit tuotiin samoin. Yhdessä päivässä se mies laitto pienen keittohellan, jossa oli paistinuunikin ja Savu meni sellaisen seinän läpi, mikä lämmitti huoneen ja erotti keittiön olohuoneesta. Meillä tuli kaunis yksiö. Olimme niin iloisia! Äiti siivosi kaikki, laittoi verhot ikkunoihin. Taas alkoi uusi elämä.

Vielä Valkealla talolla veljeni alkoi yskiä. Se tauti jatkui 6 ja sitten vielä 6 viikkoa. Lapsi oli jo huonossa kunnossa, kovin laihtunut. Eestiläinen lääkäri laittoi lapsen parantolaan. Hän sanoi äitille, että pojalla ei ollut keuhkotautia, saat siitä olla varma, mutta hän kirjoittaa todistuksen keuhkotaudista, että poika pääsee parantolaan, hyvään metsä parantolaan, missä poika saa hyvän ruuan ja hoidon. Vielä hän lisäsi, että sen aikaa, kun lapsi on parantolassa, teitä pois Eestistä ei laiteta.

Ja sellain se käikin tulikin. Kaikki kevättyöt päättyivät. Isän työ oli aamulla varhain korjata kaikilta navetoilta maito ja viedä se maitotehdalle (Souhoosi oli perustettu kolmen kartanon maille. Joka kartanoossa oli navetta, kartano, talot renkiä varten ja muut rakennukset. isännät perheineen oli viety Siperiaan.) Sitten meidän kartanon navetan toiselle puolelle, talliin, tuotiin jostakin ulkomailta iso ori hevonen, isä sitä hoiti. Kerran lypsäjä juoksi sanomaan äitille, että tallissa on jotain tapahtunut. Äitiä oikein pelotti sinne mennä, mutta täytyi. Jos sille hevoselle olis jotakin tapahtunut, isä oisi joutunut vastaaman, koska sanottiin että se ori maksoi miljoonia. En tiedä miten, mutta äiti sai sen orin rauhoittumaan ja asettumaa paikalleen.

Silloin kesällä äiti opetti minua lypsämään lehmää, hoitamaan, nostamaan vettä kaivosta, kitkemään tarhaa, kuokkimaan perunaa. Syksyllä korjattiin sato. Kaikkija kasvia oli riittävästi talveksi. Hyvä lehmä navetassa, oli jo porsas kasvamassa. Kurpitsoja kasvoi niin paljon, että niitä oli veranta katoon asten.

Äiti usein keitti keltasuurma puuroa kurpitsan kanssa, minä en voinut sitä enää nähdäkään. Niitä syötettiin lehmälle ja porsaalle.

Syksyllä minä menin kouluun 4 luokkaan. Nyt luokka oli puolta pienempi, kun suomalaiset oli laitettu Eestistä pois. Paremmin ymmärsin jo laskennon opettaja. Käin koulun kuorossa, otin kirjoja kirjastosta, oli ystäviä souhosissa. Meillä oli vielä eestinkielen tunti, sekin meni minulla paremmin, kun venäläisillä. Keväällä oli tutkinnot venäjän kielestä, lukemisesta, laskennosta ja eestinkielestä. Kaikki minä suoritin hyvin ja pääsin jo yläluokille.

11 kuukautta veljeni oli parantolassa. Parantola oli metsän takana 3 km päässä meidän kartanosta. Yhden kerran äiti sillä matkalla korjasi oikein paljon tattija. Niitä oli esiliinasta tehty pussi ja puserosta toinen. Seuraavan kerran hän otti minutkin keralleen. Minulle oikein miellyti se parantola. Oli kaunis valkoinen talo keskellä honkametsää, paljon kauniita kukkasia. Tällaista en nähnyt milloinkaan. Kotimatkalla äiti vei minut metsään vähän etemmäksi tieltä. Ja näin puiden alla punaisena tatteja. Taas korjasimme niitä monta pussia. Kymmeniä vuosia minä näin sitä punaista tattimetsää unissani, mutta elämässä en milloinkaan. Kun kolmannen kerran äiti korjasi niitä tattija, niin ilmestyi siihen mies, joka käski jättää ne tatit siihen. Ja siihen ne jäivät!

Toivo pääsi parantolasta kotiin. Mutta... Poika unohutti suomen sekä venäjän kielet. Kerran hän sanoi äitille, ema, anna käärit. Mutta äiti ei tietänyt, mitä poika halusi. Hän käski pojan itse löytää, mitä oli tarvis, ja Toivo toi sakset. Kyllä sitten jälleen Toivo oppi suomen että venäjän kielet, mutta silloin oli ongelmia pojalla ja äitillä. Taas oli kaunis kevät. Tehtiin tarha töitä, kylvettiin kasviksia ja istutettiin perunaa. Kun kaikki kevättyöt oli tehty, poika oli jo kotona, kutsuttiin taas inkeriläiset miehet milisiin. Tällä kertaa johtaja ei voinut pelastaa suomalaisia, kiireet kevättyöt oli päättyneet, mutta heinäaika ei vielä alkanut. Johtaja pelasti vaan isän serkun perheen, koska siellä Sasha serkku oli auton kuljettaja, Helmi oli lypsäjä.

Uusi lähtö.

Serkut jäivät, mutta meille tuli uusi lähtö. Ennen Eestistä laitettiin Siperiaan, tädit ja enot sinne eivät lähteneet. He joutuivat Pihkovan (Pskovin) läänin souhoosiin. Nyt äiti halusi päästä samoin sinne, olla yhdessä siskojen perheitten kanssa. Johtaja antoi auton, kuljettajana oli Sasha-serkku. Kaikki tavarat, lehmä ja porsas nostettiin autoon ja matka oli lyhyt- naapuri lääniin.

Tällä kertaa Moskovassa suunniteltiin, että suomalaiset täytyy laittaa Karjalaan metsätöihin, sodan jälkeen on tarvis paljon puuta. Kaikki länsi läänit rajalta Moskovaan asten oli raunioissa, kaikki täytyi rakentaa uudelleen. Ja suomalaiset – karjalaisten velikansa oli siihen aikaan siellä parempi, kun tuoda sinne venäläisiä.

9 kesäkuuta 1949 meidän auto tuli Iskra (Kipinä) nimiseen souhoosiin. Oli kaunis kesä ilta. Meille annettiin nurkka vanhassa talossa. Se puinen talo ei ollut palanut. Huonessa asui jo 3 perhettä. Talossa oli vielä 2 pienempiä huoneita. Isä käi kyselemään sukulaisista, tuli ilmi, että sumalaiset, täällä asui heitä paljon, on jo laitettu Karjalaan. Mutta aamulla saatiin tietää, että Katri-täti ja Mattieno ovat jääneet. Matti-eno oli hyvä mekaniekka. Kaikki teknikka souhosissa oli vanhaa ja johtaja ei laskenut Matti-enoa.

Seuraavana päivänä, kun menin ulos, sain tutustua lapsien kanssa. Lapset oli kaikki kiihkeellä, yhteen ääneen he säälivät, että me myöhästyimme 3 päivää. Miksi... 6.6.1949 Venäjä juhli 150 vuotta Pushkinan syntymäpäivästä. Koko piirin juhla oli vietetty täällä, koska souhoosi oli rakennettu ennenvanhaisen kartanon maille. Siellä oli sellaiset puistot, kartano, navetat, kun Pushkinan perheellä Pskovin alueella. Sodan jälkeen kartano oli raunioina, mutta puisto oli paikallaan. Siellä kasvoi kaikenlaisia puita, pensaita, tuotu koko mailmalta. Siellä koko piirin kansa oli viettämässä juhlaa.

Mitä oli nähneet ne kylän lapset sodan aikana? Nälkää, vilua ja hirmua pommien alla. Ja nyt... siellä oli laitettu kioskit pullan, keksien ja namusien kanssa, jäätelöäkin oli.

Sitten tytöt, jotka tulivat minun koulutoverikseni ja ystäväni, kertoivat, miten he keväälä etsivät ja kaivoivat souhoosin perunamaalta jäätyneitä perunoja ja niistä äitit paistoivat heille jotain syötävää. Miten te sitä söitte? Se oli hyvää.

Me uudellen jouduimme huoneeseen kahden perheen lisäksi. Oven vieressä taas oli hella. Eestissä meidän kanssa asuivat sukulaiset, nyt venäläiset. Heillä ei ollut mitään. Meillä oli lehmä ja porsas. Mutta tarhat taas jäivät kasvamaan vieraisia varten sinne Eestin souhoosin maalle. Täälläkin kaikilla tarhat oli jo istutettu. Isä etsi vaikka pienen maapalan, että istuttaa perunaa, mutta kaikki oli jo varattu. Viimeksi bensasäiliöiten luona löytyi pieni pala maata. Eikä olut siemeniäkään. Äiti käi kaikkien säiliöistä etsimässä, mistä löytäisi pieniä visattuja pois siemeniä. 26.06 sinne maahan äiti laittoi viimeiset perunan siemenet, kun herneet, mutta jo varsien kanssa. Syksyllä me kaivoimme 4 säkkiä perunoita, mutta ne oli nuoria, lähti kuori, pelättiin, että mädänevät. Mutta kuoret vahvistuivat ja keittoa varten perunaa riitti koko talveksi.

Kaikki souhoosin työläiset olivat köyhiä, ruoka oli huonoa ja vähän. Siksi monet kadehtivat, kun meillä oli lehmä. Emme tietäneet, mistä lehmällä oli utariihen tullut tulehdus. Maito oli veristä, se kauvan sairasti. Syksyllä leikattiin sika. Liha suolattiin puiseen pyttyyn, ,ja isä siihen laitto kannen ja lukon. Se lasettiin lattian alle yhteiseen kellariin. Viimeiset huonommat palat äiti suolasi pataan. Kun ne lihat loppuivat, äiti avasi pytyn päältä lukon, käi ottamaan lihaa, niin pohjaa asten pytty oli tyhjä. Liha oli kelvannut toisille. Varkaat jälkiä eivät jättäneet. Mutta kun huomattiin, että lihoja ei ollut, naapurit kertoivat, että yhdellä naapurilla usein käi sisko kylässä. Illalla hän tuli ison laukun kanssa, mutta aamulla varhain meni pois painava laukku kädessään. Ei sitä kukaan silloin ottanut huomiota. Vaan nyt tuli ilmi, mitä hän kantoi laukussa Ne siskot perheineen oli jo menneet souhoosista pois.

Nyt me oltiin niin köyhiä, kun toisetkiin.

Elämä lskrassa.

Syksyllä Mattieno sanoi isälle, että vapautuu huone heidän parakissa, seinän takana. Kuusi huonetta oli siinä parakissa,.Saatua luvan, me vaihdoimme sinne. Ja nyt meillä oli oma pieni huone ja naapurina äidin oma sisko.

Perunat me toimme jo sinne kellariin lattian alle. Isä heti käi rakentamaan navettaa lehmälle.

Se, missä me nyt asuimme, oli kaunis paikka. Oli jäljelle rikkaan kartanonmaalle sodan jälkeen jäänyt suuri puisto kasvitarhoineen pienen joen rannalle. Sen penkeret olivat korkeat. Kaikki ne maat olivat kun mäen päällä. Maisema oli oikein kaunis. Joen toisella korkealla rannalla vähän kaukaampana oli metsä. Sekin koristi sitä maisemaa. Heti joen rannalla oli rakennettu kesä sikaloita emäsikoja varten. Joka hoitajalla oli 12 emäsikaa. Joka sialla oli oma karsina, sen vieressä samanlainen karsina posuja varten ja edessä pieni piha. Päivällä oli hoitaja. Hän vastasi, että kaikki possut oli kunnossa. Minkän enemmän hän kasvatti porsaita, sitä enemmän sai palkkaa. Yöllä oli yö hoitaja, joka siivosi karsinat ja pihan, samoin tarkasti, että porsaat eivät joutuisi emon alle. Heidänkin palkka tuli suuremmaksi porsaiten luvusta ja painosta. Kun porsaat vietiin pois emojen alta, ne punnittiin ja sitten vietiin Leningradin luoksi suureen souhoosiin, missä heitä kasvatettiin kaupunkin kauppoja varten. Iso kaupunki tarvitsi paljon lihaa. Se kuukausi toi hyvät palkat hoitajille.

Minä käin usein auttamassa äitiä siivomassa pihaa. Niillä rahoilla äiti sai ostaa vaatteita ja jalkineita ja sokeria.

Syksyllä minä menin kouluun, joka oli 3 km päässä souhoosista. Kun inkeriläiset oli viety pois, niin luokat ei olleet liian isot. Vaikka olin jo viidettä vuotta venäjän koulussa, vielä nytkin oli sanoja, mitä en

ymmärtänyt. Kerran lukutunnilla kysyin selitystä sanasta, mitä koskaan en kuullut, onutsi. Luokka rävähti nauramaan. Opettaja näki, että se oli murre sana, juka osoitti rättiä. Sen jälkeen häpeilin kysyä. Aloin häpeillä lausua runoja ja oppiakin niitä oli vaikea, sattui paljon vastumaisia sanoja. Matematikan opettaja heti huomasi, että minä en kaikkea ymmärrä ja alkoi jättää minua tuntien jälkeen. Hän selitti minulle, mitä en ymmärtänyt. Pian matematikka tuli minulle lempi tunti. Kaikkia aineita minä rakastin. Viimeksi jo kaikista aineista sain hyvät arvolauseet

Ylä luokissa ei ollut laulu ja piirustustunteja. Nuoriso lauloi sota aikaisia lauluja. Ne jäivät päähän, Kotona laulettiin joka sunnuntai. Katri-tätillä oli ratio. Ensin kuuntelimme Sumesta Jumalan palveluksen, sitten laulettiin tuttavat henkelliset laulut. Vanhimmat muistivat paljon suomalaisia kansan lauluja. Viimeksi venäläisiä. Naapurin naiset istuivat ikkunan alla ja kuuntelivat, niin kuin konsertia, kun finny lauloivat. Eestissä koulussa oli vähän aikaa piirustuksen opettaja. Hän selvitti, sitten käi pöydän taakse ja itse piirusti oppilaita. Minä katsoin kun hän aina nosti päätä ja katsoi sen oppilaan päälle. Ja silloin minä ymmärsin, että täytyy useimmin katsoa, sitten tulee oikein. Opettaja näytti meille oman kuvan ja kysy, kuka se on. Se autto minua aina piirustaa paremmin, kun toiset.

Me valmistettiin juhlia. Minä aina lauloin, mutta runoja en lukenut. Muistan, kun 7 luokan tyttö opetti minulle uuden laulun Dnipro ja minä lauloin sen Voittopäivänä. Oikein kauniita olivat ne sota-aikaiset laulut.

Yllätys.

Jo ensi kesänä, kun tulimme Iskraan, käimme kitkemässä souhoosin pellolla turnusta. Sitä oli paljon kylvetty, se oli lisäruokaa sioille. Ne pienet rahat, mitä meille maksettiin, oli apua perheille.

Muistan, me katsoimme pellolta kylään päin ja näimme puiston reunassa setripuiden alla paljon nuorisoa. Oli pitänyt jo lähteä kotiin, mutta pelättiin. Sinä päivänä souhoosin tyttöjä ei ollut kitkemässä, vaan naapurikylän tytöt. Minä läksin heidän kanssa pellon yli jooelle päin. Sinne jo menin yksin, kun minun täytyi kääntyä vasemmalle ja joenrantaa tulla kotiin. Kun laskeutuin jo tielle, näin, että minua odotti souhoosin johtaja. Se oli ankara mies, sitä kaikki pelkäsivät. Vaikka pelotti, kuitenkiin piti mennä hänen luokse.”Oletko nähnyt kahta miestä puiston takana? ” Vastasin ”En”. Johtaja läksi naapuri kylään päin, minä kotiin. Kotona sain tietää paljon uutisia. Pojat näyttivät minulle niin kauniita rautalankaa ja lahjoittivatkin pätkän. Nyt minä tiedän, että se on ratio ja sähkö lankaa.

Nuoriso oli kirjoittautuneet menemään töihin Sortavalaan, vapautuneen Karjalan kannakselle metsätöihin. He läksivät viimeisen kerran hyvästelemään kauniin puiston kanssa. Kävellessään ihanien puiden kujissa, laulaen ja nauraen he joutuivat setripuiden alle. Yhdelle pitkälle pojalle kaula osui lankaan. Hän huudahti, kaikki tuli hänen luokseen, pojat läksivät lankaa myöten katsomaan. Yksi puoli poista näki kannon päältä kirjan vieralla kielellä ja ration. Toinen puoli lankaa vei korkeaan puun latvaan. Pienemmät pojat leikkelivät siitä lankasta palasia itsellen. Mutta aikuiset selvittivät, että sitä ei kelpaa tehdä. Joku niistä juoksi souhoosin kansliaan ja kertoi asiasta johtajalle. Hän soitti milisiin. milisit tulivat kiiresti. Mutta johtaja aloitti kyselyn jo itse.

Kaupassa oli käynyt kaksi miestä. Heillä oli lippalakit, mutta vähän toisenlaiset, kun Venäjäällä. He tahtoivat ostaa jotain, mutta heillä oli niin iso rahaseteli, että kaupassa ei ollut niin paljoa takaisin. Heitä laitettiin naapurikylän kauppaan. Johtaja laitto sinne kuorma auton. 2 – 3 miestä meni autoon, kuljettaja yksin ajoi hidasti eteen päin. Itse johtajakin läksi vähän myöhemmin. Silloin hän näki minut. Kertoivat, että, kun kuljettaja näki ne miehet laskeutuvaina mäkiseltä tieltä, hän seisatti auton ja alkoi jotain korjata siellä. Sitten kysyi miehiltä tupakkaa. Ne miehet oli otettu kiinni. Souhoosissa jo heitä odottivat milisit. He oli jo käyneet puistossa, korjanneet ration, kirjan ja lankat. Poikienkin piti tuoda ne lankojen palat pois. Sellaisia taisi olla Pskovin alueella sodan jälkeen useita tapauksia.

Kolme vuotta minä asuin Iskrassa, perhe – 9 vuotta. Elämä oli raskasta, köyhää. Kaksi kertaa me kadotimme lehmän. Kun lehmä ei voinut poikia, eläinlääkäri käski leikata lehmä, että saatiin myödä lihat. Jäivät rahat uutta lehmää varten. Ostettiin vuohi. Maitoa riitti lapselle (Toivo oli vielä pieni) ja keittoakin varten. Äiti kertoi, että kerran hän ei saanut ostaa kombi-rasvaa, ei ollut kaupassa. Sillä paistettiin sipulit suppiin ja hauduttiin perunat. Naapurikylän kaupasta hän osti 100 gr voita, enempää rahaa ei ollut, sillä voilla täytyi keittää ruoka perheelle koko viikkona, kun maitoakan ei ollut. Mutta me asuimme souhoosissa. Vaikka oli pienet palkat, ainakin saatiin palkka ja äiti osasi niillä rahoilla elättää perhettä. Souhoosiin tuotiin autolla leipä piirin pakarista suuressa laatikossa. Jo yöllä seisottiin vuorottain kaupan jonossa, ei aina leipää riittänyt kaikille. Katri-täti ja pikku veli seisoivat jonossa sitten äiti illalla ja minä tai isä ja Mattieno vuorottain. Kuitenkin me söimme leipää!

Kerran naapurikylän koulutoveri antoi minulle jotain sanoen, että heillä oli pyhä ja äiti paisto piirakkaa. Vastasin, että olin jo syönyt evääni, syön sitten, suuri kiitos. Panin sen laukkuuni ja illaalla näytin äitille. Katso mitä pyhänä syövät kolhoosin lapset. Äiti viskasi sen sianruokiin. Se oli kun koiran paskaa. Silloin oli 1949 vuosi. Minä ain muistan ja säälin sitä tyttöä. Äitillä oli neljä lasta ja isä oli kaatunut sodassa.

Toisen kerran kun souhoosin lehmille ei riittänyt heiniä, tuli käsky, leikata kaikki yksityisten lehmät, heinät viedä souhoosin lehmille. Toinen lehmä taas meni torille, jäi taas vuohi. Sitten ostettiin vasikka, siitä kasvatettiin lehmä. Silloin minua ei enää ollut kotona, olin oppimassa ja viimeksi jo työssä.

Vaikka köyhää ja raskasta oli elämä, minä muistelen sitä hyvällä mielellä. Olin nuori, iloinen. Meillä oli klubi, yksi koko ympäristössä. Kaikkien kylien nuoriso käi elokuvia katsomassa. Sitten olivat tanssit klubilla, kesällä nuoriso meni puistoon. Siellä lehmuksien ja jalavien keskellä oli sileät tanssipaikat. Oli hanurin soittaija ja nuoriso iloisena vietti kesäiltoja, meitä oppilaisiakaan kesällä sieltä ei ajeltu pois. Talvella joku aikuisista poista huusi,”Oppilaiset nukkumaan!” Ja meidän oli lähdettävä.

Kerran, kun tyttöjä ajettiin pois, minä jäin. Yksi tyttö käi huutamaa pojille, että, miksi Sylviaa ette aja. ”Miksi häntä pitää ajaa, eihän hän ole koululainen Hänellä on kihara tukka ja mustat kulmat”. Minulla oli oma kihara tukka ja mustat kulmat, mutta minä itse läksin pois. Seuraavana päivänä matematikan opettaja kutsui sen huutaja tytön taululle ja sanoi, että ennen kun haluat jäädä tanssimaan, täytyy oppia läksyt ja parsia sukat. Polvet sukissa oli rikki, tytölle tuli häpeä.

Navetan rinnalla oli vanha maitola. Seinät seisoivat paikallaan, mutta kattoa ei ollut. Me veimme pois kaikki katon ja tiilin palaset, lakasimme lattian puhtaaksi. Sinne tuli sileä sementtilattia, siellä me opettelimme tanssimaan. Isä opetti minua tanssimaan valssia, minä opetin sitten tyttöjä. Katsoimme, miten aikuiset tanssivatja niin koulun päättäjäisissä me jo osasimme tanssia. Opettaja kutsu minut luokseen ja sanoi, että, kun valssia tanssitaan, ei täyty häilyttää kättä eikä vartaloa. Sitä muistin aina, ja kaikki kiittelivät minun tanssiani.

Päättäjäiset.

Kun peruskoulu oli lopussa, täytyi suorittaa 7 tutkintoa. Täytyi uudelleen mennä kaikki aineet läpi, ettei jäänyt mitään unohtumaan. Pelkäsin venäjän kieltä, mutta kirjoitin sen hyvin, monta kertaa luvin sen, että ei vaan jäänyt virheitä. Kaikki toisetkin tutkinnot annoin parhailla arvolauseilla. Odotin kunniatodistusta.

Äiti osti minulle kauniit pikkukengät;kalliit. Katri-täti lahjoitti minulle Suomesta ostetun kauniin vaaleapunaisen silkki puseron. Mutta hameen äiti ompeli halvasta mustasta vuori kankaasta, kääntäen sen nurinpäin. Siitä tuli niinkuin villa hame.

Päättäjäisissä koulun johtaja jakoi kaikille todistukset. Minä sain todistuksen, jossa kaikki arvolauseet oli viitoset ja vielä Kunnia todistuksen, missä oli kirjoitettu, että Luukkonen Sylvia on parhain oppilas. Siinä oli kultaiset kirjaimet ja Leninin ja Stalinin kuvat ylhällä kulmissa. Vielä kaksi tyttöä meidän koulussa saivat tällaiset todistukset. Oli iloinen mieli minulla ja kyynelet äidin silmissä. Ymmärsin, että äiti oli iloinen ja ylpeä, että hyvin päätin koulun.

Oli iloinen juhla. Tanssimme ja lauloimme. Viimeiset jäähyväiset opettajille, koulutovereille toisista kylistä ja sitten tultiin omaan souhoosiin. Kyselimme toisilta, kuka mihin haluaa päässä oppimaan. Raija oli jo yhden vuoden oppinut ammattikoulussa, missä valmistettiin myyjiä armeijan kauppoihin. Siellä samoin valmistettiin keittäjiä (kokkeja) laivoille. Niinan vanhin sisko Zina sinä vuona päätti jo sen koulun ja pääsi kauppaan Mustan meren rannalle armeejan kauppaan. Niina halusi samoin mennä sinne, Vana oppi huonommin, hän lupasi mennä samaan kouluun oppimaan kokiksi. Kirjoitin sukulaisille Leningradiin, että millaiseen hyvään ammattiopistoon minä pääsisin, missä olisi yhteisasuntola. Isän serkun vaimo oli venäläinen, siksi he jäivät asumaan Leningradiin. Natalia täti kirjoitti. että hyvä olisi kevytteollisuusopisto, mutta siellä ei ollut tiloja asuntolaan.

Uudet vaikeukset.

Ennen tutkintoja toukokuussa täytin 16 vuotta ja täytyi saada passi. Äiti antoi rahat ja Niina toverin kanssa menimme piiri kaupunkiin ottamaan valokuvat passia varten Ensi kerran olin kaupunkissa ilman äitiä, kaikki pelotti. Niina oli jo saanut passin, hän oli vanhempi minua, siis minun turvani. Seisoimme tori aukioolla ja katselimme ympäri

Ohi meni mustalainen, seisattui meidän luoksemme ja sanoi, että teille täytyy arpoa, povaita. Kieltäytyin. Se maksaa vain 1 ruplan. Ei! Mutta Nina sanoi, että, jos emme osta jäätelöä. Nainen vielä sanoi, että hän ei ole mustalainen, vaan serbialainen. Menimme kahden kioskin väliin. Hän otti kolmikolkkaisen palasen peilistä. Katso siihen ja kysyi Niinalta, on kun hänellä ystävä Raija? Meille se oli heti shokki! (Meitä koulutovereitä oli neljä Niina, Raija, Valja ja minä Sylvia). Sinä saat hänen kautta isoja ikävyyksiä. Onko sinulla ystävä Valja? On. Varo häntä. Sinulla on vielä ystävä. On! Minusta ei mitään sanonut. Sitten kysy, onko sinulla ystävä Tamara? Ei ole. Ei ole, niin myöhemmin tulee, naimisiin menet hänen veljensä Paavon kanssa. Sinulle syntyy kolme lasta, elät onnellisena ja varakkaana 96 vuoteen astenda siihen se povailu päätty.

Minulle hän käi arpomaan toisenlain. Naimisiin menet pojan kanssa, vaaleatukkaisen, pienikasvuisen Nikolai nimisen kanssa. Minä en tykännyt pienistä miehistä ja vaaleista. Mielestäni mies olisi pitänyt olla tumma ja pitkä. En käynyt kuuntelemaan loppuun asten, maksoin hänelle sen ruplan ja läksimme kuvamoon. Kun kaikki oli jo tehty, olimme jo lähdössä kotiin, se nainen sattui vastaan ja sanoi, että kertoo, mikä minua odotaa. Minä vastasin, että mikä on mennyt, tiedän, mikä tulee, saan tietää. Nauroimme ja läksimme kotiin.

Minä hyvin tiesin, että äitillä ja isällä passissa olivat pykälät, että me, Inkerin suomalaiset, emme saa mennä lähemmälle 101 km Leningradista. Mutta se niinkun ei koskenut minua. Ajattelin, että kaikki menee hyvin. Toin kaikki paperit milisiin ja kysyin, tuleeko minunkin passiini se pykälä 38? Minä päätän koulun hyvillä arvolauseilla, voisin ilman tenttejä päästä vaikka millaiseen opistoon, mutta sen pykälän takia en pääse Leningradiin oppimaan. Se kapteeni kutsu minut koppiin antoi paperilehden ja sanoi, kirjoita. Mitä? Mitä haluat.

Kirjoitin, että kun alkoi sota täytin 5 vuotta, kun vietiin Suomeen – 7, minun täytyi mennä sinne; minne vietiin isä ja äiti. Mitä pahaa minä tein, mikä syy on minulle myönnetty? Hän otti ne paperit. Vielä oli pieni toivo. Kun 10 päivän päästä tulin, oli pitkä jono. Seisoin sen, sydän sykki. Kapteenia ei ollut. Nainen antoi minulle passin, heti löysin sivun, siellä se pykälä oli. Sanoin, että kapteeni lupasi, että pykälää ei panna. Tämä käi huutamaa, ettei mittää tiedä, Odota, kun kapteeni tulee lomalta työhön. Kyynelet silmissä, läksin kotiin. Katsahdin niiden jonossa seisovien päälle, ne eivät ymmärtäneet, miksi minä itken, kun passi on kädessä. He keksivät kaikenlaisia konsteja, että saada se passi ja päästä pois kolhoosista.

Mutta minä poloinen menin 10 km metsätiedä ja itkin, en, minä huusin ja ulvoin, kun susi. Olin vihainen, oli harmi, oli sääli itseäni, sekä äitiä ja isää. Kuin paljon he oli kärsineet elämässä ja nyt minua odottaa sama elämä, köyhyys, tuska ja kärsimys.

Puut harvenivat, näkyi kirkon torni, kylä oli edessä. Seisahtin, käin kiven päälle istumaan, ei täytynyt mennä turvoksissa ja kyyneleet silmissä kylän ohiten. Sen kylän takana oli meidän souhoosi. Kauan istuin , rauhoittelin itseäni. Jo rauhana menin kylän katua ja sitten vielä kilometrin kotiin asten. Äiti jo odotti minua kysymys silmissä. ”Siellä se on” vastasin ja menin lepämään. Haaveet loppuivat, alkoi Todellisuus.

Leningradiin oppimaan meno on kielletty, täytyy löytää toinen paikka. Opettajat jo ennen oli sanoneet minulle, että Pskovissa on opettajan opisto, sinne minun on mentävä. Korjasin kaikki paperit, laitoin kirjeen Pskoviin ja jäin odottamaan kutsua opistosta. Tyytyin omaan onneni. Tiesin, että alaluokan opettajan palkka on pieni, parempi elämä edessä ei heijastanut.

Kesä, niinkuin ennenkiin, meni souhoosissa työssä, auttaen äitiä tarhassa ja heiniä kuivattamassa lehmälle. Illoin tyttöjen kanssa käimme elokuvissa ja tansseista, meitä ei enää ajettu pois.

Vaikka oli pieni klupi, siellä oli kaikenlaisia näyttelyjä. Käi kuuluisa säveltäjä laulajan kanssa, sirkuskin käi, kaupunkin kuoro lauloi kauniisti, sellainen Dora Ornaldo näytti ihmeitä, hänellä astiat, tuolit ja pöytäkin lentelivät lavalla. Viimeksi nukkuva tyttö samoin lensi ja meni paikalle nukkumaan. Kaikki se meille kylän lapsille oli mukavaa. Oma nuorisokin pyhinä laitto pieniä näyttämiä. Lauloimme aina, tiesin jo paljon lauluja. 8 elokuuta äiti laitto meille jäähyväiset, se oli minun ensimmäinen nimipäivä. Pöytä oli katettu, piirakoitakin äiti paistoi, istuttiin kaikki yhdessä viimeisen kerran. Tapaamme kun vielä toisemme? Lauloimme ja yhdessä menimme klubille tanssimaan. Kaikki oli ihanaa, kun olit nuori.

Mutta alkoi pelottaa, kun ei vielä ollut tullut kutsua opistosta. Ensi kerran läksin yksin läänikaupunkiin, pelotti. Pieni asema oli jo rakennettu. Katsoin aikataulusta, milloin juna lähtee kotiin. Aseman edessä oli iso aukio, autot ajoiva, pelotti. Läksin juoksemaan yli aukion. Joku nauroi, ymmärsin, että tein jotain väärin. Kysyin naiselta, miten löytää Gogoljan kadun ja opettajan opiston. Nainen meni samaan suuntaan ja lupasin näyttää, missä on opisto. Mentiin pitkää katua, molemmin puolin oli vaan rauniot. Sitten hän näytti Gogoljan kadun ja käski mennä niin kauvan, kun tulee kaksikerroksinen talo, se onkin opisto. Silläkin kadulla oli vaan kaksi ehjää taloa. Toisessa oli sairaanhoitaijen opisto. Seisoivat tuhatvuotiset kirkot ilman kattoja. Oli 1952 vuosi, alotettiin korjata, mitä vielä voi. Kiiremmin korjattin opettajien opistoija, koulut, että lapset pääsisivät oppimaan.

Sihteeri kysyi nimen ja käi etsimään minun papereita, siihen tuli iso nainen, näki, että etsittiin minun papereita ja kovalla äänellä alkoi puhua, että minä taisin jo käydä monessa opistossa, mutta, kun en päässyt, tulin tänne, Sihteeri löysi ne paperit ja antoi hänelle. Nainen heti muutti käyttöönsä. Miksi sinä et sanonut että sinulla on tällainen todistus? Kyllä sinut on otettu. Jos on tarvis asuntoa, niin tule vähän ennen. Sihteeri näytti minulle toisen tien asemalle. Sillä kadulla oli rakennettu ja korjattu enemmän taloja. Jo 7 vuotta oli sodasta, mutta kaupunki piti rakentaa uudelleen.

Jäi vielä 10 päivää. Kesä vielä oli kauneimmillaan, kaunis puisto illoin kutsu sinne. Kävelimme kauniissa kujissa, lauloimme, tanssimme. Klubin johtajan poika Boris, kysyi Niinalta, voisiko hän tulla minun luoksi, hän pelkäjää, että minä ajan hänet pois. Vastasin, että enhän minä peto ole. Kolme kertaa hän saatto minut kotiin klubilta ja pyysi lupaa kirjoittaa kirjeitä. Annoin opiston osoitteen olimme hänen kanssa kirjeen vaihdossa kauvan.

Mutta minä aina peitin kirjeet, ettei kukaan nähnyt. Poika oli kaunis, etevä, mutta hän ei voinut käydä koulussa, kun äiti yksin kasvatti 4 poikaa. Isä oli kaatunut sodassa. Ei ollut jalkineita.

Tulin opistoon ensimmäisinä, varasin itselleni sängyn Tutustuimme tyttöjen kanssa. Oli iso huone-sali. Siellä seisoi 30 sänkyä, tyttöjä tuli 33. Kolmen tytön täytyi ottaa toinen tyttö vierelleen. Siis minä otin viereen Nadjan.

Aamulla tuli asuntojen johtaja ja korjasi kaikilta passit. Seuraavana päivänä hän toi passit pois. Rekisteröity oli 31 passia. Yhdellä tytöllä ei ollut otettu pois se kolhoosin leima. Minulle johtaja sanoi, että huomenna on mentävä milisiin.

En tiedä, ymmärtäisikö kuka, millainen yö oli 16 vuotisella tytöllä. En uumistanut silmiänikään. Olisin ulvonut, kun siellä metsässä, mutta rinnalla nukkui tyttö, joka ei aavistanutkaan, millainen tuska oli minulla. Eikä kukaan niistä 32 tytöstä ajatellutkaan siitä, rauhassa he kaikki nukkuivat, olivathan he venäläisiä. Ajatukset eivät antaneet rauhaa. Miksi minun passia ei tuotu, siis ei tehty rekisteeriä. Miksi ei tehty, olihan Pskov 250 km Leningradista. Vain, eikö suomalainen voi olla opettajana. Täytyykö minun mennä takaisin souhooslin, sikalaan äidin kanssa, vaikka arvotodistuksessa on Stalinan kuva. Souhoosin pellolla maksettiin kopekoita, samoin sikalassakin. Vaan kerran vuodessa sian hoitajat saivat suuremman palkan, jos kaikki porssaat jäävät eloihin ja saavat hyvän painon, eikä mitään vahinkoa tule.

Yhden minun koulutoverini äiti oli, niin kuin minun äitikin, yöllä työssä ja nukahti. Emäsika tönki vieressä ja kadoi lyhdyn, oljet syttyivät palamaan. Äiti ja vielä toinen nainen näkivät tulen, riensivät avuksi. Yksi laski siat ja porsaat karsinoista. Äiti käi sammuttamaan Leenaa, hänellä jo paloivat kaikki vaattet päällä. Kun, palokunta pääsi paikalle ja Leena joutui sairaalaan, oli hänellä jo lähellä 80% palanutja hänellä oli shokki, ei hän kipua tuntenut; huolehti vaan lapsista. Jäi kaksi orpolasta, poika oli vielä pieni. Mutta kauan milisit kuulosteliva äitiä ja toisia. Äiti jo sanoi, että hän vastaili näin, mutta he kirjoittivat toisin. Naiset halusivat puolustaa Leenaa, että lapset olisi saaneet eläkkeen, mutta milisit, että hän oli tuholainen. En tiedä, miten oikeudessa se ratkaistiin, mutta lapset laitettiin sukulaisille Valkovenäjälle. Jos Leena ei olisi kuollut, oisi joutunut vielä tyrmään, kun tuholainen.

Seuraavana aamuna hermostuneena ja uuvuksissa seisoin milisin edessä ja odotin, mitä hän minulle sanoo. Miksi sinulla on tällainen nimi? Olisin repinyt hänen palaisiksi, jos olisin voinut ja äkäisesti vastasin, että en minä itse itselleni nimeä valinnut, kysykää isältä ja äidiltä. Miksi olet niin äkäinen? Vastasin, että jos olisitte tekin viettäneet tällaisen yön, kun minä, olisitte äkänen. Hän antoi minulle passin ja menin opistoon. En kelleen mitään sanonut.

Ain ajattelin, miksi hän tällain teki. Muuta ajatusta en löytänyt, vaan että hän halusi kiusata inkeriläistä tyttöä. Mutta, kun tulin vanhemmaksi, sain enemmän tietoja tästä elämästä. Muistin Katri-tädin ja Helena-tätin suhteet, miten heitä kuulostelivat monia vuosia tehdä heistä vakoilijoja.

Silloin ymmärsin, että milisillä oli toisellainen tehtävä. Opettajan opistossa ei ollut vakoiliaa. Tällaisesta Inkerin tytöstä hän helposti olisi saanut sellaisen. Vähän pelottaa viivyttäen passi, kauan katsoa silmiin, tyttö pelästyy ja sitten se onkiin jo kypsä Tehdä, mitä hän käskee. Mutta se Kauhea yö teki tytöstä äkäsen ja rohkean. Milisi näki, että tämä tyttö ei suostu tällaiseen työhön. Se yö pelasti minut. Pääsin oppimaan opettajan opistoon.

Oppivuodet Pskovissa.

Elämä oli raskasta. Stipentti ensi vuona oli 121 ruplaa. Sokeri 10 ruplaa kilo. Leipä 14 r/kg, pulla 12 r/puikko. Ostettiin karpalokiisseli-jauhoja. Joka tytöllä oli 0,5 l purkki. Aamulla kun heräsimme, oli jo valmis keitetty vesi. Kaikki juoksivat jonoon. Purkkiin oli pantu 1 ruokalusikka kiisseli jauhoja, valettiin kiehuva vesi ja kiiresti hämmennettiin, että kiisseli sakenisi. Syötiin kiisseli pullan tai leivän kanssa. Siitä täytyi riittää opin loppuun asti. Sitten mentiin ruokalaan työläisiä varten. Siellä oli halpa suppi, leipää oli pöydällä, sai ottaa itse. Otimme enemmän leipää keiton kanssa. Illalla taas kiisseli ja pulla. Nälkä oli aina. Mutta tiesimme, että oppia täytyy hyvin, että hyvin suorittaa talvella tentit, muuten ei sitäkään stipenttiä saa. Kaikki nämä meille selvittivät vanhimmat oppilaat.

Monet asuivat lähellä Pskovia. Heille vanhemmat toivat rahkaa, maitoa ja smetanaa. Yhdellä tytöllä vanhimmat asuivat kalastuskolhosissa ja toivat tytölleen pieniä kuivattuja kaloja. Niitä oli hyvä syödä sellaisina. Minulla vanhemmat asuivat kaukaampana. Jos joku työläisistä tuli Pskoviin, äiti laitto 20 – 25 ruplaa. Se oli suuri apu ennen stipenttiä.

Mutta me oltiin nuoria, täytyi vielä ostaa hammaspulveri ja harja, sukat ja niin edelleen. Vielä haluaisimme käydä joskus elokuvassakin.

Minä kirjoittautuin heti kuoroon. Ensi vuona käin voimistelemassa, mutta näin, että se oli minulle vaikea, jätin sen pois.

Monet tytöt lukivat kirjoja. Kävelimme Velikaja-joen rannalla, puistoissa. Syksyllä voimistelutunnit vietiin puistoissa. Tutustuimme kaupunkiin. Neljältä taas mentiin luokkaan oppimaan läksyjä. 2-3 tuntia vielä opittiin. Aina piti muistaa, että edessä ovat tentit. Tyydyttävät arvolauseet eivät antaneet stipenttiä, vaan 4 ja 5 toivat sen pienen ruokarahan.

Musikin opettaja oli meidän luokanvalvoja. Pyysin häntä ottamaan minua oppimaan soittamaan pianolla. Mutta se meille, opettajille, ei kuulunut, vaan päiväkodin kasvattajia opetettiin soittamaan. Opettajalla oli kaunis soprano. Kesällä hän meni oppimaan konservatoorioon Leningradiin.

Me, tytöt kaikki suoritimme tentit hyvin. Mutta pojat, oli neljä poikaa, eivät kaikki saaneet hyviä arvolauseita ja jäivät ilman stipenttiä Pojat sitten näkivät nälkää. He eivät kelleen sanoneet, vaan kun yksi heistä pyörty ja putosi, saimme tietää ja käimme heitä auttamaan.


Comments