Kaverit–Друзья‎ > ‎Jäsenet‎ > ‎Marja P‎ > ‎

Isoäitini Lydia

Isoäitini Lydia

Marja Paasivirta

Äidinäitini Lydia (Liida) syntyi Inkerissä 1895 ja kuoli Imatralla 1967, äidinisäni Juho syntyi Inkerissä 1901 ja kuoli Imatralla 1983.

Pikkutyttönä asuin paljon mummolassa ja mummo kertoi ajasta ja asumisesta Inkerissä, joten seuraava kertomus on siten kuin sen pienenä ymmärsin ja kuinka muistan noin kuudenkymmenen vuoden takaa. Kaikki asiat eivät varmaankaan ole oikeasti totta, mutta näin muistan ja näin olen ymmärtänyt, joten minulle kaikki tämä on totta.

Nuori Lydia

Mummo oli ison talon tyttö, ilmeisesti vanhin. Hänellä oli useampi sisko, mutta veljistä en muista hänen koskaan puhuneen. Samoin mummon vanhemmista en muista yhtään tarinaa, mutta hänen isästään on yksi valokuva, joka on otettu mummon ollessa 20 vuotias.

Mummo oli hyvin kaunis, uskova nainen ja ilmeisesti hyvin vakavamielinen. Mummo oli 24-vuotiaana vielä naimaton vaikka hänellä olikin monia kosijoita. Mummo oli kyllä rukoillut Jumalaa näyttämään hänelle, kuka on se oikea, koska sisaret ja ystävät patistelivat häntä naimisiin, mutta Jumala ei ollut vielä vastannut. Lienee sielläkin ollut niin sanottu ”vanhanpiian ikä”, 24 vuotta.

Tumma ja komea mies, ison talon isäntä Moskovan läheltä, Igor, oli käynyt häntä kosimassa jo pari kertaa ja kaikki olivat ihmeissään, kun mummo ei häntä kelpuuttanut. Igorin kolmannesta kosioreissusta mummo kertoi:

mie itkin niin katkerast, mutta mie en voint mennä Igoril. Sil Igoril ol veet silmis kun se läks ja sillon mie tiesin, et se ei ennää tule.

Pojanhupakko

Pappa oli 18-vuotias, yli 5 vuotta mummoa nuorempi, kun hän tuli mummon kotitaloon rengiksi. Ja tähän nuoreen renkiin mummo rakastui.

Se ol sellane pojahupakko,

sanoi mummo. Koska tällainen rakkaus ei ollut ollenkaan sopivaa, mummo oli mennyt latoon itkemään ja rukoilemaan. Sinne latoon pappa oli tullut perästä ja kysynyt ”Mitäs sie tääl itket?”. Siitä se rakkaus alkoi ja papasta tuli taloon isäntä.

Kihlajaiset olivat tavanmukaiset, siitä on jäljellä vielä kaunis kihlakuvakin, mutta vihkimisen kanssa tuli ongelmaa. Lienee tarvittu Leninin lupakin, pappahan oli alle 20-vuotias. Suurin ongelma kuitenkin tuli, kun pappa löi kirveellä jalkaansa ja jalka alkoi märkiä. Vihkimistä varten olisi tarvinnut matkustaa hevosella kaupunkiin, lieneekö ollut Hatsina vai peräti Pietari. Pappa ei pystynyt matkustamaan ja häät siirtyivät. Mummo patisteli pappaa lääkäriin, mutta itsepäinen mies hoiteli jalkaansa vain ihan itse ja sen paraneminen kesti. Ei ne häät kuitenkaan peruuntuneet, vaan ennen pitkää he saivat kyllä toisensa.

Ymmärsin, että he jäivät mummon kotitaloon asumaan, ilmeisesti heillä oli omia viljelmiä ja joitakin eläimiä leivän jatkeena. Pappa oli kätevänä ja näppäränä miehenä tehnyt monenlaisia töitä, suutarina, hevosen kengittäjänä, rakennusmiehenä ja ylipäätään siellä missä tarvittiin. Lisäksi hän oli kylän kolhoosissa töissä ja hänestä tuli aikanaan eräänlainen ”päällysmies” kolhoosiin. Ymmärsin, että hän oli kylässä hyvin arvostettu, mutta myös kadehdittu.

Heille syntyi viisi lasta: Mari, Juho (Junni), Paul sekä kaksostytöt Anni ja Karoliina, jotka syntyivät v. 1928. Anni oli minun äitini. Karoliina kuoli 1,5 vuotiaana, hän oli syntymästään saakka sairas. Mummo oli yöllä nähnyt unta, kuinka enkeli tuli hakemaan Karoliinan ja kun hän heräsi, hän tiesi, että Karoliina kuolee ja näin kävi.

Siperia

Stalinin vainojen alettua pappa otettiin vangiksi, mahdollisesti vuonna 1929 tai 1930. Santarmit tulivat ja veivät. Ei ollut oikeudenkäyntejä, vain vietiin. Mummon kertoman mukaan joku kolhoosista oli ilmiantanut, että pappa oli varastanut palkkarahoja. Mummo kertoi, että pappa ei ollut varastanut, vaan hän oli palkkarahoja jakaessaan ottanut niistä ne rahat, joita miehet olivat hänelle velkaa. Mummon kertoman mukaan monet miehet juopottelivat ja siksi heille ei raha riittänyt ja he lainasivat papalta, joka oli nuuka rahoistaan. Pappa oli uskova mies, ei polttanut eikä juonut.

Pappa oli kaikitenkin 1,5 vuotta vankeudessa Siperiassa. Veljeni muistaa kerrotun, kuinka pappa oli kuvaillut olosuhteita Siperiassa vankeudessa: he kaivoivat talvella Siperian radan varteen aseman perustuksia lapioilla. Piti kaivaa routarajan alapuolelle, mutta maa jäätyi yön aikana sen, mitä päivässä ehtivät kaivaa. Kun oli kaivettu 15 m maanpinnan alapuolelle työnjohtaja sanoi, että nyt ollaan routarajan alapuolella -- aletaanpa rakentaa.

Myös siitä muistamme kerrotun, kuinka raastavaa oli nähdä toisten kuolevan. Koskaan ei tiennyt, kuka kuolee seuraavaksi ja monena aamuna joutui heräämään vainajan vierestä. Ehkä kaikkein pahinta oli se, ettei saanut auttaa. Kun vieruskaveri ei enää jaksanut ja kaatui maahan, hänet piti vain jättää siihen jäätymään.

Mummo kertoi, että hän kirjoitti papan vangitsemisesta Stalinille ja sen vuoksi pappa pääsi vapaaksi. Mahdollisesti pappa vietiin vankeuteen toisenkin kerran Mustanmeren lähelle ja reissu kesti 8 kk, mutta siitä ei ole varmuutta. Muistan kuitenkin, kun mummo sanoi:

ja sit mie taasen kirjotin Stalinille.

Veljeni muistaa kerrotun, että pappa oli kotiin päästessään painanut vain 45 kg ja hän oli iso mies. Niiltä reissuilta hyvin harva palasi, terveenä ei tullut kukaan.

Niistä reissuista pappa ei koskaan minun kuulteni puhunut, mutta joskus olin paikalla, kun aikuisten kanssa jollain tavalla asiaa sivuttiin ja papalla oli silloin aina vedet silmissä.

Yksinhuoltaja

Sinä aikana, kun pappa oli vankilassa, mummo elätti viisilapsista perhettä. Hän oli tehnyt erilaisia töitä, mitä vain sai, mutta eihän työtä paljon ollut ja puute oli kova kun perheen varsinainen elättäjä puuttui. Muutama eläin ja joku pieni peltotilkku tai puutarha ei isoa perhettä elättänyt.

Kylässä oli joku kauppa, jonne tavarat haettiin pari kertaa viikossa kaupungista (ehkä Hatsinasta) hevosella öiseen aikaan. Siinä tavaranhakutyössä ei kukaan ollut pysynyt pitkään eikä siihen löytynyt tekijää, koska hakija usein ryöstettiin; mennessä kun oli rahaa ja tullessa tavaraa.

Mummo oli mennyt kauppiaalta pyytämään, että saisi sen työn. Kauppias oli ensin vain nauranut, mummo oli pieni nainen, mitä hän ryöstäjille mahtaisi. Mutta kun ketään muutakaan ei ollut, mummo oli saanut yrittää. Ja sillä työllä hän oli perheen elättänyt koko sen ajan, kun pappa oli poissa. Mummo sanoi, että koko matkan ajan hän vain rukoili Jumalalta varjelusta ja oli sen saanut: Koko sen reilun vuoden aikana häntä ei kertaakaan edes yritetty ryöstää.

Pienenä en koskaan osannut ihmetellä sellaisia asioita, kuin esimerkiksi kuka hoiti lapsia, kun mummo oli työssä, mutta aikuisen järjellä ajattelen, että ehkä samassa talossa asui muitakin, vaikkapa mummon sisaria, olihan se mummon kotitalo.

Hajaannus

Karoliinan kuolema ei ollut ainoa asia, jonka mummo ”näki” etukäteen. Kerran kesällä, ehkä 1930-luvun loppupuolella, kun mummo, äitini ja Mari olivat seisoneet pihamaalla, oli äitini kysynyt: ”Mikä tuo aurinko on?” Lännestä oli noussut suuri ja kirkas aurinko. Äitini ja mummo olivat katsoneet ja ihmetelleet aurinkoa, joka nousi keskellä päivää ja nimenomaan lännestä, mutta Mari ei sitä nähnyt ja oli oikein suuttunut, kun ei nähnyt. Mummo sanoi, että silloin hän tiesi, että Suomesta tulee heille apu. Mari ei aurinkoa nähnyt, mutta hän ei koskaan Suomeen tullutkaan.

Kun sota syttyi, pojat joutuivat rintamalle, Paulin palveluspaikkaa en tiedä, mutta Junni oli ainakin Äänislinnaa valloittamassa takaisin. Tämä selvisi, kun isäni ja Junni 1970-luvulla puhelivat sotamuistoistaan: isäni on perääntynyt viimeisten suomalaisten kanssa Äänislinnasta saman päivän aamuna, kun Junni on sitä illalla ensimmäisten punaisten joukossa vallannut.

1930-luvun lopulla tai 1940-luvun alussa Mari meni saksalaisen sotilaan kanssa kihloihin ja muutti Saksaan jossa hän teki myös työtä. Mummo ei siitä pitänyt, hänellä oli vielä vuosien perästäkin kyyneleet silmissä, kun hän siitä kertoi.

Kesällä 1943 mummo, pappa ja äiti tulivat proomulla Suomenlahden yli. Mummo kertoi, että lähtökäskyn tultua aikaa ei ollut hukattavaksi, oli lähdettävä heti. Mukaan sai ottaa vaatteita 60 kg henkeä kohden ja niin he olivat tehneet. En tiedä, millä he olivat kulkeneet Inkerin halki Suomenlahden rannalle, mutta sinne päästyä selvisi, että toisilla oli mukana paljon tavaraa, jopa piano. Myös siitä puhuessaan mummo sai vedet silmiinsä. Hän suri kaikkea sitä, mitä oli pitänyt jättää Inkeriin. Koko siihenastinen elämä.

He eivät päässeetkään proomuun, johon oli tarkoitus, vaan joutuivat yöpymään rannassa, ilmeisesti lähes taivasalla. Siitäkin he kuitenkin loppujen lopuksi olivat kiitollisia. Se proomu, johon heidän ensin oli tarkoitus mennä, ajoi miinaan ja kaikki siinä olleet hukkuivat. Heidän proomunsa seuraavana yönä pääsi perille Suomen rantaan ja muutaman mutkan kautta he päätyivät Imatralle.

Veljeni muistaa kerrotun, että Mari oli Saksassa muuttanut asumaan sulhasensa kotikylään. Sulhanen kuitenkin kaatui ja venäläiset valtasivat kylän, jossa Mari asui, joten Mari vangittiin, hänhän oli tehnyt sota-aikana vihollisvaltiolle työtä sen lisäksi, että oli ollut vihollissotilaan kanssa kihloissa. Mari oli tämän vuoksi vankilassa 7 vuotta, eikä hän tänä aikana saanut tietää perheestään mitään.

Yhdistyminen

Myöskään Junni ei tiennyt perheen muuttamisesta Suomeen. Junni palasi sodan jälkeen etsimään perhettään Inkeriin ja kuuli kyläläisiltä, että perhe oli lähtenyt Suomeen. Jossain vaiheessa hän asettui asumaan Viroon ja perusti sinne perheen.

Kun Mari pääsi vankilasta, hän aivan sattumalta törmäsi veljeensä, jolta sai tietää, että muu perhe oli Suomessa. Mummo kertoi tästäkin ”sattumasta” että se oli Jumalan ihme: Mari oli vapautettu vankilasta ja koska hän oli täysin ilman rahaa, hän matkusti junassa ”jäniksenä” ja jostain syystä Junni osui samaan junaan. Myös Mari päätyi asumaan Viroon, jossa hän toimi koko ikänsä kalanviljelylaitoksen kirjanpitäjänä.

Paul kaatui rintamalla. Hänen hautapaikkaansa en tiedä, enkä muista mummon siitä koskaan puhuneen, ehkä hänkään ei tiennyt tai se oli mummolle liian kipeä asia muisteltavaksi.

En tiedä, missä vaiheessa ja miten Junnin osoite saatiin selville sodan jälkeen, mutta jotenkin se tapahtui, mahdollisesti Inkerissä asuvien ystävien välityksellä ja kirjeitä kirjoitettiin. Aluksi kirjeet kulkivat hyvin huonosti, välillä menivät perille, joskus eivät tai perillemeno kesti kauan. Muistan mummon lähettäneen muutamia pakettejakin ja joskus ne menivät perille. Varsinkin kahvia muistan Marin toivoneen, sitä ei ilmeisesti Virosta saanut sodan jälkeen. Valokuvia tietysti myös vaihdettiin. Valokuvien lähettäminen oli kuitenkin ”tarkkaa puuhaa”: jos kirjekuoresta näki, että se sisälsi valokuvia, se ei koskaan mennyt perille.

Imatralla

Pienenä, ennen kouluikää olin paljon mummolassa. Vaikka kirjeet kulkivat miten sattuu, en osannut yhtään ihmetellä, kun mummo aamusella sanoi esimerkiksi, että tänään tulee Marilta kirje. Puolelta päivin mummo käski mennä hakemaan kirjeen postilaatikosta ja siellä se oli. Mummo oli nähnyt sen unessa ja aina se piti paikkaansa.

Yhden aamun muistan noin 1950-luvun puolessa välissä, kun mummo oli koko aamun hyvin ahdistunut, hieroskeli vain käsiään ja hoki ”voi hyvä Jumala”. Puolelta päivin mummo taas komensi minua hakemaan kirjettä laatikosta ja siellä se ahdistuksen syy oli: mummon sisar oli kuollut.

Mummo pelkäsi kuolemaansa asti, että ryssä tulee ja vie hänet. Se oli hänelle totta, että näin tulee käymään, mutta se ei kuitenkaan estänyt hänen haluaan päästä katsomaan lapsiaan. Viroon ei silloin päässyt, mutta suunnitelma oli, että tapaaminen olisi Leningradissa. Piti vain saada viisumit ja se oli vaikeaa. Ensin heille luvattiin, että he saavat viisumit, kun ovat saaneet Suomen kansalaisuuden. Sen he saivat 1956, mutta eivät viisumeita, koska silloin löytyi jokin muu syy. Ja piti vain odottaa.

Mummo oli pieni mutta sitkeä ja hyvin topakka. Kun vuosikausia oli yritetty saada viisumeita, mummo sanoi:

mie olen kirjottanut Leninille
ja mie olen kirjottanut Stalinille
ja nyt mie kirjotan Hruštšoville

ja niin hän teki. Muistan kirjekuoren hyvin, se oli tavallinen valkoinen kuori, jossa luki päällä Nikita Hruštšov ja osoitteena Moskova, CCCP. Mummo luki kirjeen ääneen, mutta koska se oli venäjää, en ymmärtänyt sanaakaan, mutta muistan kuinka pappa pilkkasi, että ”ei siun kirjettäis kukkaa lue”. Mummo ei kuitenkaan antanut periksi, vaan lähetti kirjeensä. Postilaitoksen tädillä vain oli kovasti ongelmaa, kun ei oikein tiennyt, paljonko kirjeeseen pitäisi laittaa merkkejä. Moskovaan ei kai siihen aikaan Imatralta postia useinkaan lähtenyt. Ei ole tiedossa, minne se kirje meni tai kuka sen luki, mutta viisumit kuitenkin tulivat. Ensimmäisen kerran mummo pääsi tapaamaan lapsiaan Leningradiin vuonna 1960.

En tiedä, kävivätkö mummo ja pappa Inkerissä kotikylässään koskaan lähtönsä jälkeen, mutta ainakin äitini ja Mari kävivät. Siellä selvisi, että heidän kotitalonsa oli palanut sodan loppuvaiheessa, eikä siitä ollut silloin enää edes perustusta jäljellä.

Mummo ja pappa asuivat Imatralla elämänsä loppuun asti. Pappa oli taitava käsistään ja täällä hän toimi kirvesmiehenä, hän oli esimerkiksi rakentamassa useita Itä-Suomen rajavartioasemia. Viimeisinä vuosina ennen eläkeikää hän veisti hirsimökkejä. Mummo ja pappa olivat myös hartaita helluntailaisia ja pappa oli myös vuosia Imatran helluntaiseurakunnan vanhemmistoveli. Mummon kuoleman jälkeen pappa meni naimisiin Hilman kanssa ja he elivät yhdessä vielä 15 vuotta.

Mummo ja pappa, Juho ja Liida. Heidät on haudattu vieretysten Karhumäen hautausmaalle Imatralla.

Comments