MÄNT MIES

HÄNEN LAULAMAASE SURUVIRS

Runo syntyi v. 1912. Ensi kertaa sen esitti Suomen Kansallisteatterin näyttelijä, inkeriläinen Iisakki Lattu ”Inkerin Ylioppilaat”-yhdistyksen 25-vuotisjuhlassa 1916. Se ilmestyi saman vuoden ”Inkerin Joulussa”. Säkeistöt 3 ja 5 on lisätty myöhemmin. Katsomme aiheelliseksi julkaista tämän mainion 'runon lehdessämme esitelläksemme keski-Inkerin murretta ja koska op. Vilho Pentikäinen on luonut sille onnistuneen sävellyksen.

En tietänt ennen mie,
en tietänt, mikä lie
se mitä suruks sannoot.

A sit ko hullu nain,
ni ruasaast tietää sain,
kuin pirut paulaa(n) pannoot.

Sen näin mie koht, jot olj
täs mänt jo vappaa volj,
ko akka talloo(n) tuotii.

Vaik kiännyin mihin päin,
olj akka vierelläin
ja kaik mänj uutta muotii.

Tot lykky lyhenöö,
ko naine rähisöö
ja torruu tolkkuu vajjaa (tolkkua vailla).

Hiä pyrkii vallan piäl,
vaik se on turhuus tiäl
ja rauhan poikkee ajjaa.

Kats ennen, ko täs viel
ei olt miul akkaa tiel,
ni mikä miun olj elläis!

Olj päivä lipo ei (tai ei, venäjäksi либо Нет),
a senko sanoit hei,
ni kaik olj kämmenelläis.

Se sorja aika jäi,
ko miul tiä riesa käi,
jot öksyin miekii naimaa(n).

Nyt toprat (ven. добро) toisill(e) suon,
a itse mänt jo uon,
en kykkii (kykene) kohentaimaa.

Jos tuon nyt omin päin,
siel kerran käyvessäin,
vaik minkän vessin (ven. вещь) Linnaast (kaupungista),

ni koht jo tulloo hiä
eik ennää mittää niä,
ko huutaa vua siint hinnaast (hinnasta).

Ja ain, Vaik mitä tien
ja minkän mihin vien,
ni hiä kyl suarnat lukkoo.

Sit pienkii silmät kii,
a korvat suavat nii,
jot männööt monnee lukkoo.

Onks tiä nyt ennää kurj!
A nauro sil taik surj,
ni ei se toiseeks muutu.

Ja huutakoo vaik ain,
mie omast puolestain
en hännee konsaa puutu.

A mikäpäs siin lie,
jot justii, justii mie
sain tiänkii äksyn ämmän!

Vetj (ven. ведь) tuos vot monjkii mies,
vaik ain on putelj ies,
suap paljo hempijämmän .

A olj se miten olj,
ni oljha miulkii volj (ven. воля)
se kaikkiin paremp ottaa.

Nyt mänköö, mänköö hotj (ven. хоть)
vaik hitoil koko kotj
ja miunkii viekööt sottaa.

Teppo Samooja.

INKERILÄISTEN VIESTIV. 1961 N:o 11