SUOMALAISUUDEN TUNTEMUKSEN MERKITYS INKERINSUOMALAISTEN PALUUMUUTTAJIEN KOTOUTTAMISESSAVielä tänäkään päivänä Inkerin suomalaisuuden historiaa ei ole tosiasiallisesti hyväksytty osaksi Suomen historiaa, eivätkä inkerinsuomalaiset osaksi suomalaisuutta, toteaa FT, erikoistutkija ja Inkeriläisten Viestin päätoimittaja Toivo Flink Paluumuuttoa koskevassa huhtikuisessa seminaarissa. Mitä aseman parantamiseksi tulisi tehdä? – Todellinen hyväksyttävyys alkaa siitä, kun suomalaisen Inkerin elämänvaiheet tullaan omaksumaan Suomen kouluissa ja yliopistoissa. Tieto pitäisi saada opetussuunnitelmiin ja oppikirjoihin. Onko inkeriläisten asema erilainen muihin alkuperäissuomalaisiin nähden? – Kun puhutaan esimerkiksi Amerikan ja Kanadan suomalaisista, he ovat kantasuomalaisten mielestä niitä oikeita suomalaisia. Suomessa Inkerin suomalaiset ovat toisen luokan suomalaisia, koska heidän taustansa liittyvät Venäjään. Vaikuttaako tämä paluumuuttajiin ja jos vaikuttaa niin miten? – Tottakai vaikuttaa. Mielestäni tämä osittain selittää sen, miksi inkeriläiset paluumuuttajat pyrkivät toisaalta muuttumaan mahdollisimman nopeasti suomalaisiakin suomalaisimmiksi ja toisaalta ovat lokeroituneet pieniin piireihinsä. Venäjällä nuoretkin tunsivat olevansa suomalaisia, vaikka olisivat puhuneet äidinkielenään venäjää, mutta täällä Suomessa heistä tuli kertaheitolla venäläisiä ja vieläpä ryssiä. Mitä asiaan voisi vaikuttaa? – Olen vakuuttunut, että kun Inkerin historia julkisesti hyväksytään osaksi Suomen historiaa, tuhannet Suomeen muuttaneet inkerinsuomalaiset ja heidän perheittensä jäsenet aistivat ja tiedostavat sen, että suhde heihin on muuttunut. Tämä puolestaan lisää heidän itsetuntoaan ja antaa lisää voimaa selvitä arkielämässä ja toimia maamme hyväksi. Juhlapuheissa on vuosi kaupalla puhuttu maahanmuuttajista voimavarana. Suhteessaan inkerinsuomalaisiin Suomi ei ole ollut vain antavana puolena. Se on ollut myös saavana. Siksi ihmettelenkin, miksi vieläkään inkerinsuomalaisten osaamista ja Venäjän tuntemusta ei ole kunnolla kartoitettu, eikä otettu käyttöön. Kauanko Suomen ja Inkerin yhteydestä on puhuttu? – Käsitys suomalaisen Inkerin henkisestä kuuluvuudesta Suomeen on vanha. Inkerin suomalaisten historiallista yhteenkuuluvuutta emämaahan on muistettu jo 1800-luvun puolivälissä. Y. S. Yrjö- Koskisen Oppikirjassa Suomen historiasta vuodelta 1869 hän huomauttaa, että Inkerinmaan suomalaiset asukkaat ”olisivat kyllä ansainneet tulla samaan isänmaahan luetuiksi.” Isänmaalla hän tarkoitti tietenkin Suomea. Valitettavasti tämä toivomus ei ole saanut jatkuvuutta autonomian aikana, ei itsenäisyydenajan heimoaatteen alkuvuosikymmeninä, eikä tänäkään päivänä. On hyvä kysyä miksi, kunhan tietäisimme keneltä. Toivottavasti aikamme alkaa olla kypsä hyväksymään suomalaisen Inkerin elämänvaiheet ja samalla nykyiset Inkerin suomalaisten jälkeläiset ehdoitta osaksi Suomea ja suomalaisuutta. Kuinka kaukana ovat suomalaisten siteet Inkeriin? – Ne löytyvät vuonna 1611 virinneestä luterilaisesta seurakuntaelämästä Inkerinmaalla, siis jo ajasta ennen sitä, kun Ruotsi sai tulevan Ingermanlandian haltuunsa. Täten alkanut luterilaisen väestön muutto Inkerinmaalle pääasiallisesti Karjalan kannakselta ja Savosta jatkui yli sadan vuoden ajan. Ruotsi menetti Inkerinmaan väestöineen Venäjälle Uudenkaupungin rauhansopimuksen mukaan vuonna 1721. Inkeriin jääneet suomalaiset saivat silti pitää uskonsa ja pappinsa, jotka kaikki tulivat Suomesta. Vielä kauas kantoisemmat seuraukset Inkerin suomalaisten elämään oli Suomen liittämisellä Venäjän keisarikuntaan. Venäjän luterilaisten seurakuntien kirkkolaki vuodelta 1832 määritteli Inkerinmaan seurakuntajaon, joka oli voimassa Venäjän keisarikunnan luhistumiseen asti. Tämä alue on sitä Inkerinmaata, josta me tänäänkin puhumme. Suomalaisten tutkimusten mukaan voidaan lähes henkilötarkkuudella osoittaa kuka, mistä, milloin ja mihin oli muuttanut Inkerinmaalle Ruotsin vallan aikana. Suomalaisuuden alkujuurien selvittely 1800-luvun alussa käynnisti tutkimusmatkoja Suomesta Inkerinmaalle. Pietarin Tiedeakatemian jäseneksi kohonnut A. J. Sjögren ”löysi” Pietarin läänistä savakot ja äyrämöiset 1830-luvulla ja osoitti, että he ovat Savosta ja Karjalan kannakselta Ruotsin vallan aikana Inkeriin muuttaneiden luterilaisten suomalaisten jälkeläisiä. Ketkä Suomen vaikuttajista ovat toimineet Inkerin suomalaisuuden hyväksi? – Oletan pikagallupin osoittavan, että valtaosa ei osaisi liittää siihen muita nimiä kuin presidentti Mauno Koiviston. Muita ovat C.G. Mannerheim, Risto Ryti, Erik Heinrichs, Paavo Talvela, K.J. Ståhlberg, E.N. Setälä, Martti Haavio, Aale Tynni vain muutamia mainitakseni. Vielä vähemmän tunnettuja ovat suomalaiset Inkerin tutkijat ja Inkerin omat vaikuttajat. Runoilija, sanomalehtitoimittaja ja akateemikko V.A. Koskenniemikin taisi kuulua puolestapuhujiin? – Ehdottomasti. Inkerin henkinen kuuluvuus Suomeen korostui 1943 pidetyssä Inkeri-tapahtumissa, jossa Koskenniemi totesi puheessaan, että ”suomalaisen muinaisrunon piirissä on pienen Inkerin osuus niin suuri, että se käsittää runsaan neljänneksen kaikista talteen kirjatuista runoaarteista ja nimenomaan lyyrisen runouden alalla on tämä Inkerin edustus vieläkin huomattavampi. Syyllä on kansanrunouden tutkija voinut väittää, että inkeriläiset kokoelmat ovat olleet niin rikkaat, että jos sellainen runoaarre tavattaisiin muulla eurooppalaisella kielellä, se olisi tutkijain yleisen huomion ja ihailun esineenä…. Ne suomalaiset, jotka Stolbovan rauhan jälkeen ovat siirtyivät Suomesta Inkeriin, ja joiden jälkeläiset muodostavat sen pääväestön, ovat nähtävästi kuuluneet siihen suomalaiseen parhaimmistoon, joka historiamme aikana on usein saanut maailmalle osoittaa, että kansojen arvoa ja merkitystä ei suinkaan mitata lukumäärän perusteella.” Nuo olivat komeita ja tärkeitä sanoja. – Lisäisin tähän vielä, että Kalevala olisi oleellisesti erilainen, jos siitä puuttuisi Inkeristä oleva Kullervo. Samalla meiltä puuttuisi Kullervo-sinfonia, Kullervotaulut, näytelmät ja paljon muuta. Onko tätä inkeriläisten henkistä pääomaa korostettu muualla? – Kun Inkerin päivää vietettiin Helsingin yliopiston juhlasalissa 23.1.1944, inkeriläisten väestönsiirtojen johtaja professori Pentti Kaitera arvioi inkeriläisten siirtymistä Suomeen muullakin kuin taloudellisella mittarilla. Kaiteran heimoaate ja kristillinen vakaumus loivat pohjan hänen pyrkimykselleen pelastaa Inkerin suomalainen kansanosa lopulliselta tuholta. Hän ei ollut aatteensa kanssa yksin. Tämän vuoksi hänen ajatuksensa sopivat tähänkin päivään, kun mietimme inkerinsuomalaisten paluumuuttoa Suomeen 1990-luvulla. Jos palataan nykypäivään, niin ovatko Inkerin suomalaiset itse kiinnostuneita historiastaan? – Kirjailija Andrei Bitov kirjoitti 1969 matkanovellin Uroki Armenii (Armenian oppitunteja tai Armenian opetuksia), jossa hän kertoi vaikuttuneensa siitä, että kaikista armenialaiskodeista löytyi maan historiaa esittelevä kirja, jota oli luettu paljon. Historiaa kunnioitettiin ja siitä oltiin kiinnostuneita. Tämä on minustakin erityisen tärkeää. Bitov kysyy teoksessaan, että miksi me, venäläiset, emme ole yhtä kiinnostuneita omasta historiastamme. Samaa minä haluaisin kysyä inkeriläisiltä. En voi muuta kuin ihmetellä mihin on kadonnut laaja kiinnostus historiaan ja sen innostunut harrastus. Tänään ei voida enää valittaa Inkeriä tai Suomea koskevan tiedon puutetta, kuten 40 vuotta aikaisemmin. Kirjoja löytyy suomeksi ja venäjäksi ja lisäksi on sähköinen media. Paljonko inkeriläisyyttä on ylipäätänsä tutkittu Suomessa? – Meillä on kaksi laajaa yleisteosta ja tutkimuksia, joissa on pureuduttu erikoiskysymyksiin. Lisäksi on runsaasti pääasiallisesti vanhempaa kieli- ja kansa- ja uskontotiedettä edustavia sekä uudempia sosiologian alan tutkimuksia. Loppu onkin sekalaiseen seurakuntaan kuuluvaa lehtikirjoittelua. Valtaosa lehtikirjoituksista on ollut kooltaan 3 000 – 4 000 merkkiä, siis yhden sivun verran. Ei siihen paljon mahdu. Yrittäkää mahduttaa Suomen historialliset vaiheet samaan merkkimäärään. Ei mikään ihme, ettei näistä tiedoista ole lukijoille jäänyt paljoa muistiin, vaikka kirjoittelua on kestänyt yli 20 vuotta. Mitä pitäisi tehdä? Suomalaisen Inkerin menneisyys ja nykyisyys edellyttää laajaa ja tehokasta lähdeaineiston selvittämistä, kartoittamista ja tutkimista. Aineisto on koottava sähköiseen tietopankkiin. Suunnitelmallisen ja pitkäjänteisen tiedonkeruun toteuttamiseksi tulee perustaa Inkerin keskusarkisto ja -tutkimuskeskus. Pohjan sille muodostaa ensisijaisesti Kansallisarkistoon 1950-luvulla luovutettu kirjallinen ja valokuva- aineisto. Mikä materiaalin keruussa on tärkeintä? – Tärkeintä ei ole saada kaikkea materiaalia samaan arkistoon, vaan verkottaa arkistot niin, että tieto niiden sisällöistä välittyy. Suuri osa nykyisestä arkistoaineistosta taitaa koskea viranomaisaineistoa. – Näin on. Se on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on inkerinsuomalaiseen identiteettiin ja maailmankuvaan liittyvä keruuaineisto. Miten aineiston keruu tulisi toteuttaa? – Ohjausryhmään, joka lopullisesti suunnittelee keruu- ja arkistoprosessin, tulisi kuulua edustajia Kansallisarkistosta, Suomen Inkeri-liitosta, Siirtolaisuusinstituutista, Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta, Helsingin yliopistosta, Kotiseutuliitosta, Väestöliitosta, Viron, Pietarin, Karjalan ja Ruotsin Inkerin liitoista sekä mahdollisesti viranomaistahojen edustajista. Mitä aineistoa on jo olemassa? – Suomessa on tallennettuna kaksi laajaa valokuvakokoelmaa kadonneen Inkerin maisemista. Samuli Paulaharju kuvasi Inkeriä vuonna 1911 ja Antti Hämäläinen vuosina 1943 ja 1944. Kummankin kuvaamisella on ollut kansatieteellinen ote. Tämän jälkeen Inkerin kuvaaminen on ollut sattumanvaraista. Osana tietopankin toimintaa kuuluu Inkerin maisemahankkeen käynnistäminen. Sen tavoitteena on kartoittaa Inkerinmaata esittävää valokuva-aineistoa Suomessa, Venäjällä, Virossa ja Ruotsissa sekä valokuvata heikosti dokumentoituja Inkerin alueita. Miten projekti etenee? – Parhaillaan selvitellään mahdollisuuksia tallentaa Suomessa perhearkistoista löytyvää jatkosotaan ajoittuvaa inkeriläisaineistoa sekä mietitään tapoja ja keinoja lähestyä Suomeen jatkosodan jälkeen kotiutuneiden inkerinsuomalaisten jälkeläisiä. Yksityisarkistoista aineisto katoaa helposti niiden haltijoiden kuoleman myötä. Vuoroaan odottaa myös inkerinsuomalaisten haastatteluprojekti. –Vireillä on myös elokuvaprojekti, jossa Suomen Inkeri-liitto on mukana. Metropolia ammattikorkeakoulussa toteutetaan tänä vuonna The Living Memory of Ingrian Finns -elokuvahanke. Sen rahoitus on saatu EU:n Education and Culture -ohjelmaan sisältyvästä Active European Remembrance -ohjelmasta, jolla vaalitaan natsismin ja stalinismin uhrien muistoja ja lisätään tietoa hirmujärjestelmien aiheuttamasta inhimillisestä kärsimyksestä. Suomen Inkeri-liiton kanssa kehitetty hanke toteutetaan yhteistyössä Tallinnan yliopiston kanssa. Hankkeen kohderyhmänä ovat Suomen ja Viron nuoret. Dokumenttielokuvan ensi-ilta pidetään joulukuussa 2012. |