Larin Parasken päivä inkerin suomalaisuuden liputuspäiväksi 4. syyskuuta

Esitän oheisen kirjoituksen pohjatekstiksi tarvittavaa päivittämistä ajatellen. Ajatuksena on saada järjestöjä, yhteisöjä ja yksityishenkilöitä tukemaan ja toteuttamaan hanketta.

ASIA

Esitän täten kunnioittavasti, että inkeriläisen runonlaulaja Larin Parasken nimikkopäivää vietetään Inkerin suomalaisuuden päivänä ja liputuspäivänä 4. syyskuuta vuodesta 2013. Tarkoituksena on yhdistää monta Inkerin suomalaisuuteen liittyvää tapahtumaa 2010-luvulla ja muistuttaa niiden kautta tämän Suomen kansanosan panoksesta suomalaiseen kulttuuriin, sivistyselämään ja kansalliseen identiteettiin.

Inkerinmaan merkittävimmän runonlaulajan syntymästä tulee kuluneeksi 180 vuotta 27. joulukuuta 2013. Inkeriläinen Larin Paraske oli suomalaisen kansanrunouden keskeinen hahmo. Hänen mittava runoaineistonsa kuuluu kulttuurimme korvaamattoman arvokkaisiin lähteisiin. Kun Suomen Kansan Vanhojen Runojen 33 kirjaa julkaistiin vuosina 1908–1948, Larin Parasken runot muodostivat niissä 500-sivuisen niteen. Larin Paraske oli aikanaan suomalaisten tiedemiesten ja taiteilijoiden inspiroija. Larin Parasken muistopatsas pystytettiin Hakasalmen puistoon Kansallismuseon läheisyyteen vuonna 1949. Kuvanveistäjä Alpo Sailo käytti pronssipatsaan mallina Albert Edelfeltin muotokuvamaalauksia Larin Paraskesta. Veistos on harvinainen naisen näköispatsas, ainoa laatuaan Helsingissä.

Kolppanan suomalainen opettajaseminaarin toiminnan alkamisesta Inkerinmaalla tulee kuluneeksi 150 vuotta 4. syyskuuta vuonna 2013. Kolppanan opettajaseminaarista muodostui perusta kansallisen sivistyksen ja kulttuurin nousulle Inkerissä ja Pietarissa autonomian aikana. Kolppanan seminaari aloitti toimintansa samana vuonna Jyväskylän opettajaseminaarin kanssa. Kolppanan seminaari toimi neuvostovallan aikana Hatsinan pedagogisena opistona, kunnes sen toiminta lakkautettiin vuonna 1937.

Inkerin Liiton perustamisesta tulee vuonna 2012 kuluneeksi 90 vuotta. Liiton perustava kokous pidettiin Helsingissä 25. syyskuuta 1922. Inkeristä paenneen sivistyneistön ja Suomen heimoaatteen kannattajien yhteisin ponnistuksin perustettu Inkerin Liitto nousi kahden vuosikymmenen aikana huomattavaksi heimojärjestöksi. Sen jäsenmäärä nousi kymmenessä vuodessa 1500 henkeen. Valtaosaa heistä edusti Suomen merkittävimpiä vaikuttajia.

Jatkosodan aikana heimopäivän merkeissä tammikuussa 1943 ja 1944 vietetty Inkerin liputuspäiväperinne jäi lyhyeksi. Valvontakomissio oli vaatinut heimojärjestöjen toiminnan lopettamista. Inkerin Liitto kuului lakkautettavien järjestöjen joukkoon.

Jatkosodan jälkeen Inkeri-kysymys vaiettiin niin Suomessa kuin Neuvostoliitossakin. Vasta inkerinsuomalaisten paluumuutto Suomeen ja Neuvostoliiton hajoaminen tekivät mahdolliseksi nostaa pitkään vainottu kansanosa yleiseen tietoisuuteen. Inkerin suomalaisia koskeva akateeminen tutkimus käynnistyi Suomessa ja Venäjällä.

Suomalaisuuden tutkimus on viimeksi kuluneen 20 vuoden aikana osoittanut, että Inkerin historia on osa Suomen historiaa. Suomen ja Inkerin suomalaisten henkisellä yhteenkuuluvuudella on 400 vuotta pitkä perinne.

Inkerinsuomalaisten paluumuutolla Suomeen on ollut ratkaiseva merkitys heidän suomen kielensä ja kansallisen identiteettinsä säilymisessä. Heitä on parhaillaan Suomessa yli 30 000 henkeä. Arviolta joka kuudes Suomeen muuttaneista inkerinsuomalaisista on akateemisesti koulutettu.

Esittämällä Larin Parasken päivän viettämistä Inkerin suomalaisuuden päivänä ja sen nostamista liputuspäiväksi Inkerin suomalaiset paluumuuttajat ja heidän hengenheimolaisensa Suomessa osoittavat kansalaisaktiivisuutta ja suomalaisuuden historian tuntemusta. He eivät ole aloitteensa kanssa yksin. Kuten 90 vuotta sitten, tänäkin päivänä Inkerin suomalaisuuden yhteenkuuluvuutta Suomen kansaan ovat tukemassa inkeriläisjärjestöt ja yhteiskunnalliset vaikuttajat Virossa, Venäjällä ja Ruotsissa.

PERUSTELU

Henkisen yhteenkuuluvuuden pitkä perinne

Suomalaisten siteet Inkeriin löytyvät vuonna 1611 virinneestä luterilaisesta seurakuntaelämästä Inkerinmaalla jo ennen, kun Ruotsi sai sen haltuunsa. Täten alkanut luterilaisen väestön muutto Inkerinmaalle pääasiallisesti Karjalan kannakselta ja Savosta jatkui yli sadan vuoden ajan. Ruotsi menetti Inkerinmaan Uudenkaupungin rauhansopimuksen mukaan vuonna 1721. Inkeriin jääneet suomalaiset saivat silti pitää uskonsa. Vielä kauas kantoisemmat seuraukset Inkerin suomalaisten elämään oli Suomen liittämisellä Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809. Venäjän luterilaisten seurakuntien kirkkolaki vuodelta 1832 määritteli Inkerinmaan seurakuntajaon, joka oli voimassa vuoteen 1917. On muistettava, että kirkkolain mukaan Inkerinmaalla pappisvirat täytettiin yksinomaan Suomesta tulevilla paperilla.

Suomalaisuuden alkujuurien selvittely 1800-luvun alkupuolella käynnisti lukuisia tutkimusmatkoja Suomesta Inkerinmaalle. Pietarin Tiedeakatemian jäseneksi kohonnut A.-J. Sjögren osoitti tutkimuksessaan vuodelta 1834, että Inkerinmaan savakot ja äyrämöiset ovat Savosta ja Karjalan kannakselta Ruotsin vallan aikana Inkeriin muuttaneita luterilaisia suomalaisia. Sjögrenin tutkimus on muodostanut vankan perustan myöhemmälle suomalaisuuden nousulle Suomessa. Kieli- ja kansatieteellistä tutkimusta täydentäneet kansanrunouden keruu ja tutkimus, Kalevalan ja Kantelettaren julkaiseminen ovat muodostaneet peruspilareita suomalaisen identiteetin rakentamisessa 1800–luvulla. Harva suomalainen silti tiedostaa tänäänkään, että Inkerinmaalta kerätty kansanrunous muodostaa 9 nidettä Suomen Kansan Vanhojen Runojen 33 osasta. Sillä oli merkittävä osuus myös Kalevalassa. Ilman Kullervoa Kalevala olisi erilainen. Myös Suomen musiikki, kuvataide ja teatteri olisivat jääneet ilman Kullervon hahmon käsittelyä paljoa paitsi.

Inkerin suomalaisten historiallista yhteenkuuluvuutta emämaahan on muistettu jo 1800-luvun puolivälissä. Y.S.Yrjö-Koskisen Oppikirjassa Suomen historiasta vuodelta 1869 hän huomauttaa, että Inkerinmaan suomalaiset asukkaat ”olisivat kyllä ansainneet tulla samaan isänmaahan luetuiksi.” Isänmaalla Yrjö-Koskinen tarkoitti tietenkin Suomea.

Yleinen tietoisuus suomalaisuuden kehitysvaiheista Inkerissä autonomian aikana on tämän päivän Suomessa valitettavan vähäistä ja pintapuolista. Meiltä puuttuu selkeä kuva Inkerinmaan sijainnista ja väkiluvusta sekä luterilaisen seurakuntaelämän tilasta. Myös Kolppanan opettajaseminaari, joka aloitti toimintansa samana vuonna kuin Jyväskylän seminaari, on yhtä tuntematon kuin suomen kielen opetus Inkerinmaan kouluissa. Kouluopetus teki mahdolliseksi suomenkielisten sanomalehtien ja kansankalentereiden ilmestymisen Pietarissa 40 vuoden ajan. Arvokkaimpana saavutuksena Inkerissä on pidettävä suomen kielen ja mielen säilymistä kymmenen sukupolven ajan.

Bolsevikkien vallankaappaus romutti Inkerin suomalaiskansojen tavoitteet

Bolsevikkien vallankaappaus Pietarissa lokakuussa 1917 synnytti lukuisia neuvostovastaisia kapinoita myös Inkerinmaalla. Inkerinsuomalaiset osallistuivat itsemääräämistaisteluihin vuosina 1919–1920, koska pitivät kansallisesti tärkeinä edellisten sukupolven työn tuloksia. Opettajista muodostunut kansallinen johto onnistui kesäkuussa 1917 neuvottelemaan Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa oman kansallisen maalaishallinnon, koululaitoksen ja kulttuuriautonomian toteuttamisesta Inkerinmaalla. Bolsevikkien vallankaappaus romutti inkerinsuomalaisten tavoitteet ja käynnisti lukuisia kansannousuja uusia vallanpitäjiä vastaan. Kapinoita seurasi pakolaisliike. Suomessa oli ennen Tarton rauhaa yli 8 000 inkeriläispakolaista. Mukana oli runsaat 200 opettajaa, jotka muodostivat valtaosan Inkerin lukeneistoa.

Inkerinsuomalaisten aseellinen itsemääräämistaistelu kärsi tappion. Tarton rauhan tarjoama amnestia ja kulttuuriautonomia lokakuussa 1920 loi uskoa tulevaisuuteen. Arviolta puolet pakolaisista, joukossa joitakin opettaja, palasi Suomesta Inkerinmaalle ja joutui pian pettymään neuvostovallan lupauksiin. Silloisen suomalaisen Inkerin väkiluku oli noin 150 000 henkeä. Seuraavan 20 vuoden aikana Inkeri menetti puolet väkiluvustaan karkotusten, väestönsiirtojen ja sotien seurauksena. Lisäksi Leningradin oblastiin kuuluva Inkerinmaa oli jatkosodan päätyttyä tyhjennetty inkerinsuomalaisista. Heiltä oli kielletty paluuoikeus kotiseuduilleen. Neuvostoliiton sisäasiainministeriö valvoi kiellon täytäntöönpanoa vuosikymmenien ajan.

Inkerin Liitto perustetaan Helsingissä vuonna 1922

Tarton rauhan jälkeen Suomeen jääneet pakolaiset perustivat oman etujärjestönsä. He saivat tukea mm. Akateemiselta Karjala- Seuralta ja Suomalaisuuden Liitolta. Siinä maailman tilanteessa Inkerin Liiton perustajilla ja aktiiveilla ei pitänyt olla edellytyksiä onnistua pyrkimyksissään, itse asiassa haaveissaan. He olivat pakolaisia, heillä ei ollut vakituista toimeentuloa, ei Suomen kansalaisuutta, eikä toimivaa suhdeverkostoa. Silti he onnistuivat siinä, mitä me nyt olemme todistamassa.

Inkerin Liiton perustavassa kokouksessa Helsingissä 25. syyskuuta 1922 olivat läsnä kantasuomalaisina professori Kaarle Krohn, eversti Erik Heinrichs, valtioneuvoston esittelijäneuvos Esko Heilimo sekä inkerinsuomalaisina mm. taiteilija Iisakki Lattu, maisteri Kaapre Tynni ja kapteeni Juho Tirranen.

Inkerin Liiton henkilöjäsenten määrä nousi kymmenessä vuodessa 1 500 henkeen. Liiton jäsenmäärä säilyi samalla tasolla välirauhaan asti, kunnes liitto muiden heimojärjestöjen joukossa lakkautettiin Valvontakomission vaatimuksesta.

Kansan arvoa ei mitata lukumäärällä

Inkerin henkinen kuuluvuus Suomeen korostui vuosien 1943 ja 1944 alussa vietetyissä Inkeri-tapahtumissa. V.A. Koskenniemen puhuessa Inkeri-illassa Helsingin yliopiston juhlasalissa 11. helmikuuta 1943 hän muistutti, että ”suomalaisen muinaisrunon piirissä on pienen Inkerin osuus niin suuri, että se käsittää runsaan neljänneksen kaikista talteen kirjatuista runoaarteista ja nimenomaan lyyrisen runouden alalla on tämä Inkerin edustus vieläkin huomattavampi. Syyllä on kansanrunouden tutkija voinut väittää, että inkeriläiset kokoelmat ovat olleet niin rikkaat, että jos sellainen runoaarre tavattaisiin muulla eurooppalaisella kielellä, se olisi tutkijain yleisen huomion ja ihailun esineenä.” Hän muistutti myös, että kansojen arvoa ja merkitystä ei mitata lukumäärän perusteella.

Paikka historiassa

Sodanaikaisten väestönsiirtojen johtaja professori Pentti Kaitera arvioi inkeriläisten siirtymistä Suomeen muillakin kuin taloudellisilla mittareilla. Kaiteran heimoaate ja kristillinen vakaumus loivat pohjan hänen pyrkimykselleen pelastaa Inkerin suomalainen kansanosa tuholta. Hän ei ollut aatteensa kanssa yksin silloin, eikä aate ole menettänyt merkitystään nytkään. Tämän vuoksi hänen ajatuksensa ja tunteensa sopivat myös tähän päivään, kun mietimme inkerinsuomalaisten paluumuuttoa Suomeen 1990-luvulla.

Pääministeri Jukka Rangellin mukaan ”kansalle, joka ei ole valmis ajallansa taistelun uhreihin ja työhön, ei historia ole paikkaa säilyttänyt”. Inkerin suomalainen kansa on taistellut.

Inkeri-päivän nostaminen liputuspäiväksi tulee vahvistamaan inkerinsuomalaisten paluumuuttajien itsetuntoa ja arvostusta Suomen lisäksi Virossa, Venäjällä, Ruotsissa ja kaikkialla, missä inkerinsuomalaisten jälkeläisiä asuu. Paluumuuttajina Suomessa asuva yli 30 000 inkerinsuomalaisen yhteisö on tuonut etniseen ja kielelliseen emämaahan tietoa, taitoa ja osaamista, jotka yhä kaipaavat tunnustusta. Larin Parasken hahmoon henkilöityvän Inkerin suomalaisuuden päivän viettäminen liputuspäivänä tulee vakuuttamaan, että Suomi on ottanut kansansa osan omakseen peruuttamattomasti.