Toivo Flink

ON ARVOKKAAMPAA TIETÄÄ KUIN OLLA TIETÄMÄTTÄ

Toivo Flink

Hyvät lukijat!

Tämänkertainen pääkirjoitukseni on varsin informatiivinen. Viime kuussa pääkaupungissa pidettiin kaksi merkittävää tilaisuutta. Inkerinsuomalaisten paluumuuton alkamisesta Suomeen on kulunut kaksi vuosikymmentä. Suomeen on muuttanut yli 40'000 inkerinsuomalaista perheineen. Tuhannet lapsina maahan saapuneet ovat jo aikuisiässä. He ovat käyneet täällä koulunsa. Voimme vain arvailla, missä he tulevat toimimaan aikuisina, mikä on heidän kansallinen identiteettinsä tai muistavatko he alkujuurensa ja millä tavalla he tulevat tuomaan sen ilmi Suomen kansalaisina? Mitä me, yksityishenkilöt, ja ne tahot, jotka ovat olleet tässä prosessissa mukana, voimme todeta sen tuloksista?

Helsingin Malminkadun Eurooppasalissa järjestettiin 3.4. seminaari, jonka otsikko kuului: Paluumuuton 20 vuotta: Näkökulmia venäjänkielisten kotoutumiseen. Tilaisuuden järjestivät yhteistyössä Helsingin yliopisto, Väestöliitto, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) ja Siirtolaisuusinstituutti. Valtiotieteellisen tiedekunnan professori Inga Jasinskaja- Lahti esitteli Inkerinsuomalaisten paluumuuttajien integraatiota Suomeen monivuotisen haastatteluprojektin tulosten valossa.

THL:n maahanmuuttajien tutkimuksen alustavista tuloksista venäjänkielisen väestön osalta kertoi tutkimuskoordinaattori Natalia Solovieva. Venäjänkielisten maahanmuuttajien erityiskysymyksiä palveluntarjoajan näkökulmasta toivat esiin monikulttuurisuuden asiantuntija Anita Novitsky ja palveluneuvoja Violetta Veller Väestöliitosta. Inkerinsuomalaisuuden historian tuntemuksen merkityksestä inkerinsuomalaisten paluumuuttajien kotoutumisessa Siirtolaisinstituutin nimissä puhui allekirjoittanut.

Seminaarin avasi ja puhetta johti kanslianeuvos Risto Laakkonen. Hän oli paluumuuton alkulähteillä prosessin alkaessa vuonna 1990. Esitän seminaarin osanottajatahot näinkin tarkkaan, jotta tarvittaessa te voisitte lukea esitelmien tekstit laitosten ja järjestöjen kotisivuilta.

Kansallisarkistossa pohdittiin 24.4. arkistolaitoksen Venäjän mikrofilmausprojektin viiden vuoden toiminnan tuloksia. Kyseessä on Suomea ja suomalaisia, myös inkerinsuomalaisia, koskevan tiedon hankkiminen Venäjän arkistoista. Hanketta on rahoittanut opetusministeriö, siis meidän kanssanne verovaroilla. Ja koska kyseessä on pääsääntöisesti julkinen tieto, jokainen meistä on oikeutettu tutustumaan siihen ilman erityislupaa.

Avaussanoissaan arkistolaitoksen pääjohtaja Jussi Nuorteva painotti Suomeen hankitun ja hankittavan arkistoaineiston merkitystä kansallisen itsetuntomme rakennusaineena. Täällä aineisto on tutkijoiden käytössä aivan eri tavalla kuin kymmenissä Venäjän valtion ja viranomaisarkistoissa. Aineiston saaminen Suomeen madaltaa myös nuorten tutkijoiden kynnystä paneutua Venäjän tutkimukseen.

Professori Eljas Orrmanin mukana kuulijat tekivät jännittävän matkan Suomen kansallisarkiston kopioiden hankintaan vuodesta 1809, Suomen autonomian ajasta 2000-luvulle.

Hänen taustatietonsa tarjosivat oivan pohjan Kansallisarkiston Venäjän mikrofilmiprojektin hankkimisen ongelmiin. Tilannetta tarkasteli projektipäällikkö professori Dmitri Frolov. Viimeksi kuluneen viiden vuoden aikana Suomeen on mikrofilmattu yli puoli miljoonaa otosta.

Ruotsin vallan ja autonomian aikaisen vanhemman aineiston hankinnan valossa projektipäällikkö dosentti Jyrki Paaskoski osoitti, että Pietarin ja Moskovan arkistoista löytyy yhä runsaasti Suomea koskevaa tutkimusaineistoa.

Turun yliopiston professori Kimmo Rentola ja Helsingin yliopiston professori Timo Vihavainen pohtivat mahdollisuuksia hyödyntää venäläistä arkistoaineistoa opetuksessa ja tutkimuksessa jo maisterin tutkinnon tutkimuksissa. Vihavainen huomautti, että Suomen tutkijoiden vähäinen venäjän kielen taito on muuttumassa parempaan suuntaan. Ymmärrettävästi tämä on tapahtumassa nyt myös yliopistoissa opiskelevien paluumuuttajalasten venäjän osaamisen ansiosta. Hänen mielestään venäjä yksin ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan myös ruotsin ja saksan osaamista. Englannista puhumattakaan.

Suurlähettiläs Arto Mansala painotti historian ja erityisesti poliittisen historian merkitystä ulkoasiainministeriön henkilöiden toiminnassa. Juuri tätä alaa lukeneita valitaan eniten ulkoasiainministerin palvelukseen sinne pyrkijöistä. Hän piti tärkeänä UM:n kannalta, että Venäjän arkistoja avataan. Hänen mielestään pienetkin muutokset laajenevaan arkistoaineiston käytössä johtavat ajan mittaan avoimempaan maailmaan.

Päälle päätteeksi voidaan kaiketi muistuttaa vanhasta totuudesta, että se, joka hallitsee tietoa menneestä, hallitsee tätä päivää. Tätä päivää hallitseva hallitsee tulevaa. Tunnetusti tieto tuo tuskaa, ja silti on arvokkaampaa tietää kuin olla tietämättä.

Keväisin mielin työn ja tekemisen iloa toivottaen
Toivo Flink

======= ======= ======= ======= ======= =======

SUOMALAISUUDEN TUNTEMUKSEN MERKITYS INKERINSUOMALAISTEN PALUUMUUTTAJIEN KOTOUTTAMISESSA

Vielä tänäkään päivänä Inkerin suomalaisuuden historiaa ei ole tosiasiallisesti hyväksytty osaksi Suomen historiaa, eivätkä inkerinsuomalaiset osaksi suomalaisuutta, toteaa FT, erikoistutkija ja Inkeriläisten Viestin päätoimittaja Toivo Flink Paluumuuttoa koskevassa huhtikuisessa seminaarissa.

Mitä aseman parantamiseksi tulisi tehdä?

– Todellinen hyväksyttävyys alkaa siitä, kun suomalaisen Inkerin elämänvaiheet tullaan omaksumaan Suomen kouluissa ja yliopistoissa. Tieto pitäisi saada opetussuunnitelmiin ja oppikirjoihin.

Onko inkeriläisten asema erilainen muihin alkuperäissuomalaisiin nähden?

– Kun puhutaan esimerkiksi Amerikan ja Kanadan suomalaisista, he ovat kantasuomalaisten mielestä niitä oikeita suomalaisia. Suomessa Inkerin suomalaiset ovat toisen luokan suomalaisia, koska heidän taustansa liittyvät Venäjään.

Vaikuttaako tämä paluumuuttajiin ja jos vaikuttaa niin miten?

– Tottakai vaikuttaa. Mielestäni tämä osittain selittää sen, miksi inkeriläiset paluumuuttajat pyrkivät toisaalta muuttumaan mahdollisimman nopeasti suomalaisiakin suomalaisimmiksi ja toisaalta ovat lokeroituneet pieniin piireihinsä. Venäjällä nuoretkin tunsivat olevansa suomalaisia, vaikka olisivat puhuneet äidinkielenään venäjää, mutta täällä Suomessa heistä tuli kertaheitolla venäläisiä ja vieläpä ryssiä.

Mitä asiaan voisi vaikuttaa?

– Olen vakuuttunut, että kun Inkerin historia julkisesti hyväksytään osaksi Suomen historiaa, tuhannet Suomeen muuttaneet inkerinsuomalaiset ja heidän perheittensä jäsenet aistivat ja tiedostavat sen, että suhde heihin on muuttunut. Tämä puolestaan lisää heidän itsetuntoaan ja antaa lisää voimaa selvitä arkielämässä ja toimia maamme hyväksi.

Juhlapuheissa on vuosi kaupalla puhuttu maahanmuuttajista voimavarana. Suhteessaan inkerinsuomalaisiin Suomi ei ole ollut vain antavana puolena. Se on ollut myös saavana. Siksi ihmettelenkin, miksi vieläkään inkerinsuomalaisten osaamista ja Venäjän tuntemusta ei ole kunnolla kartoitettu, eikä otettu käyttöön.

Kauanko Suomen ja Inkerin yhteydestä on puhuttu?

– Käsitys suomalaisen Inkerin henkisestä kuuluvuudesta Suomeen on vanha. Inkerin suomalaisten historiallista yhteenkuuluvuutta emämaahan on muistettu jo 1800-luvun puolivälissä. Y. S. Yrjö- Koskisen Oppikirjassa Suomen historiasta vuodelta 1869 hän huomauttaa, että Inkerinmaan suomalaiset asukkaat ”olisivat kyllä ansainneet tulla samaan isänmaahan luetuiksi.” Isänmaalla hän tarkoitti tietenkin Suomea. Valitettavasti tämä toivomus ei ole saanut jatkuvuutta autonomian aikana, ei itsenäisyydenajan heimoaatteen alkuvuosikymmeninä, eikä tänäkään päivänä. On hyvä kysyä miksi, kunhan tietäisimme keneltä. Toivottavasti aikamme alkaa olla kypsä hyväksymään suomalaisen Inkerin elämänvaiheet ja samalla nykyiset Inkerin suomalaisten jälkeläiset ehdoitta osaksi Suomea ja suomalaisuutta.

Kuinka kaukana ovat suomalaisten siteet Inkeriin?

– Ne löytyvät vuonna 1611 virinneestä luterilaisesta seurakuntaelämästä Inkerinmaalla, siis jo ajasta ennen sitä, kun Ruotsi sai tulevan Ingermanlandian haltuunsa. Täten alkanut luterilaisen väestön muutto Inkerinmaalle pääasiallisesti Karjalan kannakselta ja Savosta jatkui yli sadan vuoden ajan. Ruotsi menetti Inkerinmaan väestöineen Venäjälle Uudenkaupungin rauhansopimuksen mukaan vuonna 1721. Inkeriin jääneet suomalaiset saivat silti pitää uskonsa ja pappinsa, jotka kaikki tulivat Suomesta. Vielä kauas kantoisemmat seuraukset Inkerin suomalaisten elämään oli Suomen liittämisellä Venäjän keisarikuntaan. Venäjän luterilaisten seurakuntien kirkkolaki vuodelta 1832 määritteli Inkerinmaan seurakuntajaon, joka oli voimassa Venäjän keisarikunnan luhistumiseen asti. Tämä alue on sitä Inkerinmaata, josta me tänäänkin puhumme. Suomalaisten tutkimusten mukaan voidaan lähes henkilötarkkuudella osoittaa kuka, mistä, milloin ja mihin oli muuttanut Inkerinmaalle Ruotsin vallan aikana. Suomalaisuuden alkujuurien selvittely 1800-luvun alussa käynnisti tutkimusmatkoja Suomesta Inkerinmaalle. Pietarin Tiedeakatemian jäseneksi kohonnut A. J. Sjögren ”löysi” Pietarin läänistä savakot ja äyrämöiset 1830-luvulla ja osoitti, että he ovat Savosta ja Karjalan kannakselta Ruotsin vallan aikana Inkeriin muuttaneiden luterilaisten suomalaisten jälkeläisiä.

Ketkä Suomen vaikuttajista ovat toimineet Inkerin suomalaisuuden hyväksi?

– Oletan pikagallupin osoittavan, että valtaosa ei osaisi liittää siihen muita nimiä kuin presidentti Mauno Koiviston. Muita ovat C.G. Mannerheim, Risto Ryti, Erik Heinrichs, Paavo Talvela, K.J. Ståhlberg, E.N. Setälä, Martti Haavio, Aale Tynni vain muutamia mainitakseni. Vielä vähemmän tunnettuja ovat suomalaiset Inkerin tutkijat ja Inkerin omat vaikuttajat.

Runoilija, sanomalehtitoimittaja ja akateemikko V.A. Koskenniemikin taisi kuulua puolestapuhujiin?

– Ehdottomasti. Inkerin henkinen kuuluvuus Suomeen korostui 1943 pidetyssä Inkeri-tapahtumissa, jossa Koskenniemi totesi puheessaan, että ”suomalaisen muinaisrunon piirissä on pienen Inkerin osuus niin suuri, että se käsittää runsaan neljänneksen kaikista talteen kirjatuista runoaarteista ja nimenomaan lyyrisen runouden alalla on tämä Inkerin edustus vieläkin huomattavampi. Syyllä on kansanrunouden tutkija voinut väittää, että inkeriläiset kokoelmat ovat olleet niin rikkaat, että jos sellainen runoaarre tavattaisiin muulla eurooppalaisella kielellä, se olisi tutkijain yleisen huomion ja ihailun esineenä…. Ne suomalaiset, jotka Stolbovan rauhan jälkeen ovat siirtyivät Suomesta Inkeriin, ja joiden jälkeläiset muodostavat sen pääväestön, ovat nähtävästi kuuluneet siihen suomalaiseen parhaimmistoon, joka historiamme aikana on usein saanut maailmalle osoittaa, että kansojen arvoa ja merkitystä ei suinkaan mitata lukumäärän perusteella.”

Nuo olivat komeita ja tärkeitä sanoja.

– Lisäisin tähän vielä, että Kalevala olisi oleellisesti erilainen, jos siitä puuttuisi Inkeristä oleva Kullervo. Samalla meiltä puuttuisi Kullervo-sinfonia, Kullervotaulut, näytelmät ja paljon muuta.

Onko tätä inkeriläisten henkistä pääomaa korostettu muualla?

– Kun Inkerin päivää vietettiin Helsingin yliopiston juhlasalissa 23.1.1944, inkeriläisten väestönsiirtojen johtaja professori Pentti Kaitera arvioi inkeriläisten siirtymistä Suomeen muullakin kuin taloudellisella mittarilla. Kaiteran heimoaate ja kristillinen vakaumus loivat pohjan hänen pyrkimykselleen pelastaa Inkerin suomalainen kansanosa lopulliselta tuholta. Hän ei ollut aatteensa kanssa yksin. Tämän vuoksi hänen ajatuksensa sopivat tähänkin päivään, kun mietimme inkerinsuomalaisten paluumuuttoa Suomeen 1990-luvulla.

Jos palataan nykypäivään, niin ovatko Inkerin suomalaiset itse kiinnostuneita historiastaan?

– Kirjailija Andrei Bitov kirjoitti 1969 matkanovellin Uroki Armenii (Armenian oppitunteja tai Armenian opetuksia), jossa hän kertoi vaikuttuneensa siitä, että kaikista armenialaiskodeista löytyi maan historiaa esittelevä kirja, jota oli luettu paljon. Historiaa kunnioitettiin ja siitä oltiin kiinnostuneita. Tämä on minustakin erityisen tärkeää. Bitov kysyy teoksessaan, että miksi me, venäläiset, emme ole yhtä kiinnostuneita omasta historiastamme. Samaa minä haluaisin kysyä inkeriläisiltä. En voi muuta kuin ihmetellä mihin on kadonnut laaja kiinnostus historiaan ja sen innostunut harrastus. Tänään ei voida enää valittaa Inkeriä tai Suomea koskevan tiedon puutetta, kuten 40 vuotta aikaisemmin. Kirjoja löytyy suomeksi ja venäjäksi ja lisäksi on sähköinen media.

Paljonko inkeriläisyyttä on ylipäätänsä tutkittu Suomessa?

– Meillä on kaksi laajaa yleisteosta ja tutkimuksia, joissa on pureuduttu erikoiskysymyksiin. Lisäksi on runsaasti pääasiallisesti vanhempaa kieli- ja kansa- ja uskontotiedettä edustavia sekä uudempia sosiologian alan tutkimuksia. Loppu onkin sekalaiseen seurakuntaan kuuluvaa lehtikirjoittelua. Valtaosa lehtikirjoituksista on ollut kooltaan 3 000 – 4 000 merkkiä, siis yhden sivun verran. Ei siihen paljon mahdu. Yrittäkää mahduttaa Suomen historialliset vaiheet samaan merkkimäärään. Ei mikään ihme, ettei näistä tiedoista ole lukijoille jäänyt paljoa muistiin, vaikka kirjoittelua on kestänyt yli 20 vuotta.

Mitä pitäisi tehdä?

Suomalaisen Inkerin menneisyys ja nykyisyys edellyttää laajaa ja tehokasta lähdeaineiston selvittämistä, kartoittamista ja tutkimista. Aineisto on koottava sähköiseen tietopankkiin. Suunnitelmallisen ja pitkäjänteisen tiedonkeruun toteuttamiseksi tulee perustaa Inkerin keskusarkisto ja -tutkimuskeskus. Pohjan sille muodostaa ensisijaisesti Kansallisarkistoon 1950-luvulla luovutettu kirjallinen ja valokuva- aineisto.

Mikä materiaalin keruussa on tärkeintä?

– Tärkeintä ei ole saada kaikkea materiaalia samaan arkistoon, vaan verkottaa arkistot niin, että tieto niiden sisällöistä välittyy.

Suuri osa nykyisestä arkistoaineistosta taitaa koskea viranomaisaineistoa.

– Näin on. Se on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on inkerinsuomalaiseen identiteettiin ja maailmankuvaan liittyvä keruuaineisto.

Miten aineiston keruu tulisi toteuttaa?

– Ohjausryhmään, joka lopullisesti suunnittelee keruu- ja arkistoprosessin, tulisi kuulua edustajia Kansallisarkistosta, Suomen Inkeri-liitosta, Siirtolaisuusinstituutista, Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta, Helsingin yliopistosta, Kotiseutuliitosta, Väestöliitosta, Viron, Pietarin, Karjalan ja Ruotsin Inkerin liitoista sekä mahdollisesti viranomaistahojen edustajista.

Mitä aineistoa on jo olemassa?

– Suomessa on tallennettuna kaksi laajaa valokuvakokoelmaa kadonneen Inkerin maisemista. Samuli Paulaharju kuvasi Inkeriä vuonna 1911 ja Antti Hämäläinen vuosina 1943 ja 1944. Kummankin kuvaamisella on ollut kansatieteellinen ote. Tämän jälkeen Inkerin kuvaaminen on ollut sattumanvaraista. Osana tietopankin toimintaa kuuluu Inkerin maisemahankkeen käynnistäminen. Sen tavoitteena on kartoittaa Inkerinmaata esittävää valokuva-aineistoa Suomessa, Venäjällä, Virossa ja Ruotsissa sekä valokuvata heikosti dokumentoituja Inkerin alueita.

Miten projekti etenee?

– Parhaillaan selvitellään mahdollisuuksia tallentaa Suomessa perhearkistoista löytyvää jatkosotaan ajoittuvaa inkeriläisaineistoa sekä mietitään tapoja ja keinoja lähestyä Suomeen jatkosodan jälkeen kotiutuneiden inkerinsuomalaisten jälkeläisiä. Yksityisarkistoista aineisto katoaa helposti niiden haltijoiden kuoleman myötä. Vuoroaan odottaa myös inkerinsuomalaisten haastatteluprojekti.

–Vireillä on myös elokuvaprojekti, jossa Suomen Inkeri-liitto on mukana. Metropolia ammattikorkeakoulussa toteutetaan tänä vuonna The Living Memory of Ingrian Finns -elokuvahanke. Sen rahoitus on saatu EU:n Education and Culture -ohjelmaan sisältyvästä Active European Remembrance -ohjelmasta, jolla vaalitaan natsismin ja stalinismin uhrien muistoja ja lisätään tietoa hirmujärjestelmien aiheuttamasta inhimillisestä kärsimyksestä. Suomen Inkeri-liiton kanssa kehitetty hanke toteutetaan yhteistyössä Tallinnan yliopiston kanssa. Hankkeen kohderyhmänä ovat Suomen ja Viron nuoret. Dokumenttielokuvan ensi-ilta pidetään joulukuussa 2012.

======= ======= ======= ======= ======= =======

Tekemisen iloa myös vuonna 2012!

Toivo Flink

Hyvät lukijat!

Tässä yhteenvetoa menneestä vuodesta. Mielestäni me olemme ansainneet kiitosta. Tarkastellaan asioita yksityiskohtaisemmin.

Tallinnassa paljastettiin Inkerin itsenäisyystaiteluihin osallistuneen rykmentin muistoa kunnioittava laatta. Tämä tapahtui kesäkuun toisena viikonloppuna. Tapahtuman järjestäjänä toiminut Inkerinsuomalaisten Tallinnan seura julkaisi tapahtuman merkeissä rykmentin lyhyen historiikin.

Turussa toimiva Siirtolaisuusinstituutti järjesti heinäkuun alussa Siirtolaisuusjuhlan, johon me, eri maissa asuvat inkerinsuomalaiset, pääsimme mukaan pitämään omaa seminaariamme. Me saimme kahtena päivänä pohtia tulevaisuuttamme. Keskeiseksi nousi kysymys, onko meillä, eri oloissa asuvana yhteisönä, yhteisiä tavoitteita ja myös yhteistä tahtoa? Mitkä nämä tavoitteet ovat ja kuinka me voimme niitä toteuttaa?

Miksi asia tuli ajankohtaiseksi vasta nyt? Ymmärtääkseni siksi, että paluumuuton edetessä suomalaisuutemme on vahvistunut Suomessa ja muuallakin siinä määrin, että olemme saaneet aloitteillemme tarpeellista henkistä tukea. Yksityishenkilöiden lisäksi tukenamme ovat Suomessa olleet Kansallisarkisto, Kotiseutuliitto ja Siirtolaisuusinstituutti. Tässä lehdessä julkaisemme Siirtolaisuusjuhlan seminaarista tehdyn muistion, joka avaa yhteistyömme näköaloja.

Kolmas merkittävä yhteistoimintamme tavoite on saada Inkeri-päivästä liputuspäivä. Asian sisältöön ja ajankohtaan liittyvät perustelut löytyvät myös tästä lehdestä. Tehtävä ei ole suinkaan helppo. Sen osoittaa esimerkiksi vuosia kestänyt ponnistus saada Minna Canthille oma liputuspäivä. Inkerin suomalaisuuden, eikä yksin inkerinsuomalaisten päivä, on tarkoitus liittää Larin Parasken nimeen. Hän on ylivoimaisesti tunnetuin Inkerinmaalla asunut ja suomalaiseen kulttuuriin vaikuttanut henkilö. Suomen Inkeri-liiton aloitetta jo ovat kannattaneet Suomen Inkeriläisten Sivistyssäätiö ja Ruotsin Inkerin Liitto.

Neljäs asia liittyy Inkerin arkistoon. Kuten muistamme, suurin kokonaisuus Inkeriin liittyvää arkistoaineistoa sijaitsee Kansallisarkistossa. Hiljattain pidetyissä syyskokouksissaan Inkeri-liito ja Inkeriläisten Sivistyssäätiö kannattivat omien arkistojensa siirtämistä Kansallisarkistoon. Kyseessä on merkittävä lisäys olemassa olevaan aineistoon. Myös Kotiin karkotettavaksi – hankkeessa kerääntynyt aineisto lisää Inkerin arkistomme painoarvoa. Toivoisin, että myös yksityishenkilöt innostuisivat lisää luovuttamaan kotiarkistojensa tietoja keskusarkistoomme. Seuraava askel on rahoituksen hankkiminen aineiston järjestämiseksi. Sekin on jo vireillä.

Eipä neljää ilman viidettä. Ruotsin Inkerin Liiton avustamana olemme saaneet tietoja inkerinsuomalaisia koskevasta aineistosta, joka löytyy Boråsin arkistosta. Näin on toteutumassa ajatus inkerinsuomalaisia koskevasta tietopankista.

Ja päälle päätteeksi ensi vuoden kesäjuhlasta. Lahden seudun Inkeri-kerhon valtuutetut ovat liiton syyskokouksessa esittäneet aloitteen kesäjuhlan järjestämisestä Lahdessa. Päätös ei ole vielä kirkossa kuulutettu, silti toivon, että tapaamme Lahdessa ensi kesänä. Asiasta saamme lisää tietoa tulevissa Inkeriläisten Viesteissä.

Luotan siihen, että mainitut ja tulevat toimet tuovat liittomme uusia jäseniä.

======= ======= ======= ======= ======= =======

Ulkosuomalaisjuhlan ”Suomi Sydämessä” Inkeri-seminaarin loppukommunikea.

Inkeri-seminaari pidettiin 3.–4.7.2011 Turussa.

Muistion on laatinut tohtori Toivo Flink, Vantaa 9.8.2011

Aihe ja ajankohta

Suomi Sydämessä ulkosuomalaisjuhlan Inkeri-session puheenjohtajana toimi Siirtolaisuusinstituutin erikoistutkija, tohtori Toivo Flink. Hänen esityksestään seminaareihin osallistuneet sopivat yhteisen muistion laatimisesta ja sen esittämisestä Siirtolaisuusinstituutin johtaja Ismo Söderlingille.

Muistion laatijaksi hyväksyttiin sen esittäjä. Muistio on tehty seminaaripuheiden pohjalta. Puhujat edustivat Suomessa, Venäjällä, Virossa ja Ruotsissa toimivien inkerinsuomalaisten järjestöjen johtohenkilöitä, aktiiveja ja tutkijoita. He esittivät arvionsa inkerinsuomalaisuuden tilasta omissa maissaan. Tilaisuudessa todettiin, ettei tällainen yhteinen arviointi olisi ollut mahdollinen vielä kymmenen vuotta sitten. Nyt seminaareissa tehdyt tilannearviot ja aloitteet on esitetty ja hyväksytty osallistujamaiden edustajien yhteisinä näkemyksiä ja toimintatavoitteina.

Sulautuminen ja paluumuutto

Venäjällä tavoite maan kaikkien heimojen sulauttamisesta yhdeksi kansaksi, joka puhuisi yhtä kieltä, esitettiin keisariajan Venäjällä jo 1800-luvun alussa. Tämän saivat kokea myös Inkerissä asuneet suomalaiset. Vasta neuvostovalta on onnistunut toimissaan suomalaisella Inkerinmaalla. Sieltä pakkosiirrettiin väestöä ja kiellettiin äidinkielinen opetus kouluissa. Tällä on ollut kohtalokkaita seurauksia 1930-luvulta lähtien. Inkeriläisiä siirrettiin myös jatkosodan aikana. Heitä karkotettiin Siperiaan, tuotiin Suomeen ja palautettiin takaisin Neuvostoliittoon ilman paluuoikeutta omille asuinalueilleen. Osa pakeni Suomesta Ruotsiin. Tämä kaikki hajotti kiinteästi asuneen inkerinsuomalaisen yhteisön eri puolille maailmaa, ja on edistänyt heidän sulautumistaan valtaväestöön. Samalla oman historian ja kulttuurin tuntemus on jäänyt vähäiseksi ja unohtui hiljalleen.

Paluumuutto on tuonut Suomeen 20 vuoden aikana runsaat 30'000 inkerinsuomalaista perheineen. Muutossa Suomeen on nähtävä myös heidän tahtonsa varmistaa lastensa suomen kielen taito ja suomalaisen identiteetin säilyminen. Suomalaista Inkerinmaata, jossa oli asunut reilusti yli 100'000 suomalaista, ei enää ole ollut kolmeen sukupolveen. Yhteiskunnallinen kehitys on vahvistanut näkemyksen siitä, että vaikka paluumuutto olisi jäänyt toteutumatta, Inkerin suomalaisten omakielinen kulttuuri ei olisi elpynyt Venäjällä, koska kansa elää hajallaan eikä äidinkieltä opeteta koulussa. Suomen kielen opetus pitkänä vieraana kielenä muutamassa koulussa Venäjällä, lähinnä Petroskoissa ja Pietarissa, ei olisi pelastanut tilannetta. Koulujen lyhyt oppimäärä ja aikuisten kielikurssit viimeisten 20 vuoden aikana ovat vain korostaneet ongelman syvyyttä. Pietarissa ja Inkerinmaalla sukujuuriltaan inkerinsuomalaisia on tällä hetkellä (kesällä 2011) arviolta 10 000 henkeä. Virossa määrä on samaa suuruusluokkaa. Ruotsissa inkerinsuomalaiset ovat jo käytännössä sulautuneet valtaväestöön.

Voimakas sulautuminen on johtunut ensisijaisesti siitä, että suomen kielen opetus äidinkielenä on puuttunut koulujen opetusohjelmista Venäjällä. Tilanne on sama Virossa ja Ruotsissakin, vaikka näissä maissa valtio on muutoin tukenut taloudellisesti inkerinsuomalaisten toimintaa. Lähitulevaisuuden arvio ei anna aihetta optimismiin. Kuitenkin niin nuorten kuin ikäihmistenkin kansallinen harrastustoiminta ja juhlatapahtumat ovat tukeneet kiinnostusta suomen kieleen ja sukujuuriin siinä määrin, ettei innostus ole loppunut kokonaan.

Luterilaisuus venäjäksi

Suomen luterilainen kirkko on vuodesta 1611 lähtien toiminut Inkerissä suomalaisuuteen yhdistävänä siteenä, koska kirkko oli suomenkielinen. Neuvostoliiton hajoamisen myötä Venäjällä vaikuttava itsenäistynyt Inkerin luterilainen kirkko on entistä enemmän muuttumassa venäjänkieliseksi.

Omien sukujuurien ja oman historian olematon tuntemus

Siinä missä Ruotsin ja Amerikan suomalaisuus on meille itsestään selvyys, ovat Inkerin suomalaiset joutuneet Suomessa toisen luokan suomalaisten asemaan. Syynä tähän on yhä yleinen epätietoisuus heidän juuristaan ja menneistä vaiheistaan. Vaikka inkerinsuomalaisten paluumuuton alkamisesta Suomeen on kulunut 20 vuotta ja Suomen tiedotusvälineet sekä muutamat akateemiset tutkimukset ovat nostaneet Inkerin suomalaisuutta esiin, yleistä tietoisuutta ei voida pitää riittävänä. Tilanteen voi parantaa ratkaisevasti vain Inkerin suomalaisten historian tuominen koulu- ja yliopisto-opetukseen Suomessa. Tämä osoittaisi myös laajalle yleisölle, että Inkerin suomalaisten historia on elimellinen osa Suomen historiaa.

Inkerinsuomalaisten keskusarkiston muodostaminen

Inkerin suomalaisten historia edellyttää tutkimista ja uudelleen arviointia osana Suomen historiaa. Poliittisista syistä syrjäytetty Inkerin historia vaatii laajaa ja tehokasta lähdeaineiston selvittämistä ja kartoittamista. Inkerinsuomalaista kulttuuria koskeva arkistoaineisto ja kirjallinen materiaali on koottava sähköiseen Inkeri-bibliografiaan. Suunnitelmallisen ja pitkäjänteisen tiedonkeruun toteuttamiseksi tulisi perustaa Inkerin keskusarkisto ja -tutkimuskeskus.

Tiedossa olevien aineistojen sijainti

  • Suomen Kansallisarkisto: Inkerin Liiton kokoelma, EK/VALPO 1920– 1940-luku, SUPO 1949–
  • Maahanmuuttovirasto
  • Suomen Inkerin liiton ja Inkeriläisten Sivistyssäätiön kokoelmat
  • SKS: n Kansanrunousarkisto
  • Turun yliopiston TKU/Inkerin henkisen kansanperinteen arkisto (mitä...)
  • Petroskoin aineistot: Yliopisto, Tiedeakatemia, Karjalan Inkerinsuomalaisten Liitto, Valtion kansallisuusasioiden komitea, Kirjailijaliiton ja sen julkaisujen arkisto, Karjalan lehdistöarkisto
  • Viron Inkerinsuomalaisten Liitto ja sen kymmenen jäsenjärjestöä
  • Virolainen muu arkistoaineisto: Tarton yliopisto, Riigi arhiv (Valtionarkisto)
  • Ruotsin Inkerin Liiton aineistot
  • Ruotsin Säpon arkistot
  • Pietarin Inkerin Liiton ja Inkerinmaan inkerinsuomalaisten yhdistysten aineistot
  • Venäjän arkistot (mitä aineistoja... – ja missä siellä)

Ajatuksena on koota tiedot olemassa olevasta arkistoaineistosta ja siirtää se tietueina syntyvään keskusarkistoon. Venäjän arkistoaineistojen kopiointi käynee helpoiten mikrofilmaamalla materiaali ja digitoimalla se Suomessa. Keskeisintä ei ole saada kaikkea materiaalia samaan arkistoon, vaan verkottaa arkistot niin, että tieto sisällöistä välittyy ja tarvekopioinnilla tyydytetään tutkimustarpeet.

Suuri osa arkistoaineistosta on viranomaisaineistoa. Silti yhtä tärkeää on inkerinsuomalaiseen identiteettiin ja maailmankuvaan liittyvä tallennettu keruuaineisto sekä Inkerin liittojen ja muu järjestöaineisto.

Miten työ tehdään

  • Kootaan ohjausryhmä, joka lopullisesti suunnittelee keruu- ja arkistoprosessin. Ryhmään kuuluisivat edustajat Kansallisarkistosta, Suomen Inkeri-liitosta, Siirtolaisuusinstituutista, Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta, Kotiseutuliitosta, Viron, Pietarin, Karjalan ja Ruotsin Inkerin liitoista.
  • Ohjausryhmän sihteerinä toimisi tohtori Toivo Flink, josta tulisi hankkeen tutkija.
  • Selvitetään valmistelutyön rahoitus.
  • Mietitään hankesuunnitelman julkistamisen ajankohta.

Projektin kuvaus

Projekti käynnistetään vuoden 2011 syksyn aikana. Tuolloin:

  • Lähdetään kokoamaan perustiedostoa arkistojen sisällöstä, aineistotyypeistä, käyttö- ja tallentamismahdollisuuksista jne.
  • Selvitetään, onko Kansallisarkisto oikea paikka Inkerin keskusarkistoksi, johon saatava aineisto sijoitetaan ja tiedostotiedot tallennetaan.
  • Selvitetään, olisiko mahdollista ja tarkoituksenmukaista perustaa Inkerin tutkimuksen yksikkö Siirtolaisuusinstituuttiin yhdessä Turun yliopiston kanssa. Yksikön käynnistäminen tekisi mahdolliseksi suunnitella ja ohjata tulevaa työtä sekä luoda portaali ja linkit olemassa oleviin sähköisiin aineistoihin ja arkistoihin. Inkeri- portaalin kautta luodaan pääsy kaikkeen olemassa olevaan tietoon ja tarjolla olevaan aineistoon. Samaan kokonaisuuteen liitetään Inkeri-bibliografia, jonka luokitusta haetaan Kansalliskirjastosta.
  • Ryhdytään laatimaan arkistojen sisältöluetteloita ja sisältökuvauksia.
  • Pyydetään dos. Lassi Saressaloa päivittämään vuonna 2000 julkaisemansa Inkerin historian opas.
  • Suomalainen Kansan Kalenteri Wenäjällä ilmestyi Pietarissa vuodesta 1879 yhteensä 40 vuoden ajan. Ehdotetaan vuosikirjaperinteen elvyttämistä liittojen yhteistyönä.
  • Suomessa on tallessa kaksi laajaa valokuvakokoelmaa kadonneen Inkerin maisemista. Samuli Paulaharju kuvasi Inkeriä vuonna 1911 ja Antti Hämäläinen vuosina 1943 ja 1944. Kummankin kuvaamisella on ollut kansatieteellinen ote. Tämän jälkeen Inkerin kuvaaminen on ollut sattumanvaraista. Ehdotetaan Inkerin maisema- hankkeen käynnistämistä. Sen ta8 inkeriläisten viesti voitteena on kartoittaa Inkerinmaata esittävä valokuva-aineisto Suomessa, Venäjällä ja Virossa ja Ruotsissa sekä kuvata vähän dokumentoituja Inkerin alueita.
  • Selvitellään mahdollisuuksia tallentaa Suomessa perhearkistoista löytyvää Inkerin suomalaisia koskevaa jatkosotaan ajoittuvaa aineistoa.
  • Mietitään tapoja ja keinoja lähestyä Suomeen jatkosodan jälkeen kotiutuneiden inkerinsuomalaisten jälkeläisiä.
  • Selvitellään yhteistyötä Pietarin nimiarkistoa ylläpitävän tutkija Aleksei Krjukovin kanssa hänen Inkerin kyläkarttoja ja kylien asukasluetteloita koskevan hankkeensa loppuun saattamiseksi ja julkaisemiseksi Suomessa ja Venäjällä.

Aineiston kokoaminen on rutiinityötä siellä, missä aineisto on järjestetty. Ongelmana ovat erikielisten aineistojen runsaus ja arkistojärjestelmien erilaisuudet. On mietittävä ja tarvittaessa kehitettävä jonkinasteinen rinnakkaisluokitus yhteiseksi työkaluksi. Tietueet olemassa olevista tiedostoista ovat ensiarvoisen tärkeitä.

Pitkän tähtäimen tavoitteita

  • Kopioidaan digitaaliseen muotoon keskeisin aineisto muista arkistoista. Suomen osalta tavoite voisi olla osa Kansallisen Digitaalisen Kirjaston, KDK:n hanketta, jolla parannetaan kirjastojen, arkistojen ja museoiden sähköisten aineistojen saatavuutta.
  • Kootaan yksityisarkistoissa olevaa perhe-, suku-, ja henkilökohtaista aineistoa, kuten kirje-, dokumentti-, päiväkirja-, muistelma- ja valokuvamateriaalia keskusarkistoon Yksityisarkistoista aineisto katoaa helposti niiden haltijoiden kuoleman myötä. Suomen Inkeri-liitto on saatava mukaan tällaisen aineiston keruuseen osana kokonaishanketta Keruun tulee olla ohjattua, muutoin työpanos kaatuu keruun järjestäjän syliin. Ohjeistuksen tulee olla riittävän yksityiskohtaista: mitä halutaan, missä muodossa, mitkä lähdetiedot ovat välttämättömiä jne.
  • Kootaan ja tallennetaan Suomen Inkeri- liiton ja paikallisyhdistysten asiakirja- ja kuva-aineisto keskusarkistoon. Keskeinen aineisto digitoidaan.
  • Toteutetaan inkerinsuomalaisten haastatteluprojekti.
  • Toteutetaan Metropolia AMK:n lehtoreiden FT Anna-Maria Vilkunan ja FM Anitta Pankkosen esittämä hanke Inkerin ja inkerinsuomalaisten elämänvaiheita luotaavien dokumenttielokuvien kuvaamiseksi korkeakoulunsa opiskelijoiden voimin.
  • Luodaan yhteyksiä yliopistoihin. Tarjotaan historiaa ja opettajiksi opiskeleville Inkerin suomalaisuuteen liittyviä luentoja ja opinnäytetöiden aiheita
  • Tarjotaan Inkerin historiaa koskevaa aineistoa Suomen historian oppikirjoihin.
  • Huolehditaan Inkeri-aiheisen kirjallisuuden julkaisemisesta ja markkinoimisesta.

Rahoitus

Siirtolaisuusinstituuttiin suunniteltavan Inkerin tutkimuksen yksikön rahoituksesta osa anotaan esimerkiksi Opetusministeriöltä. Lisärahoitusta haetaan projekteja perustamalla ja rahastoista sekä säätiöistä rahoitusta hakemalla. Ohessa esimerkki.

Rahoitus liittyy osana EU:n Kansalaisten Eurooppa / Euroopan aktiivinen muistiperintö -hanketta. Sillä tuetaan toimintaa, jossa vaalitaan natsivallan ja stalinismin uhrien muistoa ja pakkosiirtoihin liittyvien arkistojen, muistomerkkien ja paikkojen säilyttämistä. Kansallisista määrärahoista haetaan omavastuuosuus ja hankkeen valmistelukustannuksia.

Hanke edellyttää vuosille 2012–2016:

  1. Tutkijamäärärahan ainakin yhden tohtoritason tutkijan palkkaamiseen
  2. Työskentelytila- ja -kalustokustannukset
  3. Tutkimusapulaisen palkkamäärärahan
  4. Matkustusmäärärahan
  5. Digitointipalvelun ostomäärärahan
  6. Syntyvän keskusarkiston tila-, laite- ja muu infrastruktuurikustannusmäärärahan
  7. ”Isäntäinstituution” hallintokustannusmäärärahan
  8. Haastatteluhankemäärärahan
  9. IT- palvelun suunnittelu, luonti ja ylläpitomäärärahan.

Aikataulutus

Hankkeen tarkempi suunnittelu voi alkaa, kun Kansallisarkistosta, Siirtolaisuusinstituutista, Kansalliskirjastosta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta saadaan alustavat positiiviset kommentit.

======= ======= ======= ======= ======= =======

Larin Parasken päivä inkerin suomalaisuuden liputuspäiväksi 4. syyskuuta

Esitän oheisen kirjoituksen pohjatekstiksi tarvittavaa päivittämistä ajatellen. Ajatuksena on saada järjestöjä, yhteisöjä ja yksityishenkilöitä tukemaan ja toteuttamaan hanketta.

ASIA

Esitän täten kunnioittavasti, että inkeriläisen runonlaulaja Larin Parasken nimikkopäivää vietetään Inkerin suomalaisuuden päivänä ja liputuspäivänä 4. syyskuuta vuodesta 2013. Tarkoituksena on yhdistää monta Inkerin suomalaisuuteen liittyvää tapahtumaa 2010-luvulla ja muistuttaa niiden kautta tämän Suomen kansanosan panoksesta suomalaiseen kulttuuriin, sivistyselämään ja kansalliseen identiteettiin.

Inkerinmaan merkittävimmän runonlaulajan syntymästä tulee kuluneeksi 180 vuotta 27. joulukuuta 2013. Inkeriläinen Larin Paraske oli suomalaisen kansanrunouden keskeinen hahmo. Hänen mittava runoaineistonsa kuuluu kulttuurimme korvaamattoman arvokkaisiin lähteisiin. Kun Suomen Kansan Vanhojen Runojen 33 kirjaa julkaistiin vuosina 1908–1948, Larin Parasken runot muodostivat niissä 500-sivuisen niteen. Larin Paraske oli aikanaan suomalaisten tiedemiesten ja taiteilijoiden inspiroija. Larin Parasken muistopatsas pystytettiin Hakasalmen puistoon Kansallismuseon läheisyyteen vuonna 1949. Kuvanveistäjä Alpo Sailo käytti pronssipatsaan mallina Albert Edelfeltin muotokuvamaalauksia Larin Paraskesta. Veistos on harvinainen naisen näköispatsas, ainoa laatuaan Helsingissä.

Kolppanan suomalainen opettajaseminaarin toiminnan alkamisesta Inkerinmaalla tulee kuluneeksi 150 vuotta 4. syyskuuta vuonna 2013. Kolppanan opettajaseminaarista muodostui perusta kansallisen sivistyksen ja kulttuurin nousulle Inkerissä ja Pietarissa autonomian aikana. Kolppanan seminaari aloitti toimintansa samana vuonna Jyväskylän opettajaseminaarin kanssa. Kolppanan seminaari toimi neuvostovallan aikana Hatsinan pedagogisena opistona, kunnes sen toiminta lakkautettiin vuonna 1937.

Inkerin Liiton perustamisesta tulee vuonna 2012 kuluneeksi 90 vuotta. Liiton perustava kokous pidettiin Helsingissä 25. syyskuuta 1922. Inkeristä paenneen sivistyneistön ja Suomen heimoaatteen kannattajien yhteisin ponnistuksin perustettu Inkerin Liitto nousi kahden vuosikymmenen aikana huomattavaksi heimojärjestöksi. Sen jäsenmäärä nousi kymmenessä vuodessa 1500 henkeen. Valtaosaa heistä edusti Suomen merkittävimpiä vaikuttajia.

Jatkosodan aikana heimopäivän merkeissä tammikuussa 1943 ja 1944 vietetty Inkerin liputuspäiväperinne jäi lyhyeksi. Valvontakomissio oli vaatinut heimojärjestöjen toiminnan lopettamista. Inkerin Liitto kuului lakkautettavien järjestöjen joukkoon.

Jatkosodan jälkeen Inkeri-kysymys vaiettiin niin Suomessa kuin Neuvostoliitossakin. Vasta inkerinsuomalaisten paluumuutto Suomeen ja Neuvostoliiton hajoaminen tekivät mahdolliseksi nostaa pitkään vainottu kansanosa yleiseen tietoisuuteen. Inkerin suomalaisia koskeva akateeminen tutkimus käynnistyi Suomessa ja Venäjällä.

Suomalaisuuden tutkimus on viimeksi kuluneen 20 vuoden aikana osoittanut, että Inkerin historia on osa Suomen historiaa. Suomen ja Inkerin suomalaisten henkisellä yhteenkuuluvuudella on 400 vuotta pitkä perinne.

Inkerinsuomalaisten paluumuutolla Suomeen on ollut ratkaiseva merkitys heidän suomen kielensä ja kansallisen identiteettinsä säilymisessä. Heitä on parhaillaan Suomessa yli 30'000 henkeä. Arviolta joka kuudes Suomeen muuttaneista inkerinsuomalaisista on akateemisesti koulutettu.

Esittämällä Larin Parasken päivän viettämistä Inkerin suomalaisuuden päivänä ja sen nostamista liputuspäiväksi Inkerin suomalaiset paluumuuttajat ja heidän hengenheimolaisensa Suomessa osoittavat kansalaisaktiivisuutta ja suomalaisuuden historian tuntemusta. He eivät ole aloitteensa kanssa yksin. Kuten 90 vuotta sitten, tänäkin päivänä Inkerin suomalaisuuden yhteenkuuluvuutta Suomen kansaan ovat tukemassa inkeriläisjärjestöt ja yhteiskunnalliset vaikuttajat Virossa, Venäjällä ja Ruotsissa.

PERUSTELU

Henkisen yhteenkuuluvuuden pitkä perinne

Suomalaisten siteet Inkeriin löytyvät vuonna 1611 virinneestä luterilaisesta seurakuntaelämästä Inkerinmaalla jo ennen, kun Ruotsi sai sen haltuunsa. Täten alkanut luterilaisen väestön muutto Inkerinmaalle pääasiallisesti Karjalan kannakselta ja Savosta jatkui yli sadan vuoden ajan. Ruotsi menetti Inkerinmaan Uudenkaupungin rauhansopimuksen mukaan vuonna 1721. Inkeriin jääneet suomalaiset saivat silti pitää uskonsa. Vielä kauas kantoisemmat seuraukset Inkerin suomalaisten elämään oli Suomen liittämisellä Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809. Venäjän luterilaisten seurakuntien kirkkolaki vuodelta 1832 määritteli Inkerinmaan seurakuntajaon, joka oli voimassa vuoteen 1917. On muistettava, että kirkkolain mukaan Inkerinmaalla pappisvirat täytettiin yksinomaan Suomesta tulevilla paperilla.

Suomalaisuuden alkujuurien selvittely 1800-luvun alkupuolella käynnisti lukuisia tutkimusmatkoja Suomesta Inkerinmaalle. Pietarin Tiedeakatemian jäseneksi kohonnut A.-J. Sjögren osoitti tutkimuksessaan vuodelta 1834, että Inkerinmaan savakot ja äyrämöiset ovat Savosta ja Karjalan kannakselta Ruotsin vallan aikana Inkeriin muuttaneita luterilaisia suomalaisia. Sjögrenin tutkimus on muodostanut vankan perustan myöhemmälle suomalaisuuden nousulle Suomessa. Kieli- ja kansatieteellistä tutkimusta täydentäneet kansanrunouden keruu ja tutkimus, Kalevalan ja Kantelettaren julkaiseminen ovat muodostaneet peruspilareita suomalaisen identiteetin rakentamisessa 1800–luvulla. Harva suomalainen silti tiedostaa tänäänkään, että Inkerinmaalta kerätty kansanrunous muodostaa 9 nidettä Suomen Kansan Vanhojen Runojen 33 osasta. Sillä oli merkittävä osuus myös Kalevalassa. Ilman Kullervoa Kalevala olisi erilainen. Myös Suomen musiikki, kuvataide ja teatteri olisivat jääneet ilman Kullervon hahmon käsittelyä paljoa paitsi.

Inkerin suomalaisten historiallista yhteenkuuluvuutta emämaahan on muistettu jo 1800-luvun puolivälissä. Y.S.Yrjö-Koskisen Oppikirjassa Suomen historiasta vuodelta 1869 hän huomauttaa, että Inkerinmaan suomalaiset asukkaat ”olisivat kyllä ansainneet tulla samaan isänmaahan luetuiksi.” Isänmaalla Yrjö-Koskinen tarkoitti tietenkin Suomea.

Yleinen tietoisuus suomalaisuuden kehitysvaiheista Inkerissä autonomian aikana on tämän päivän Suomessa valitettavan vähäistä ja pintapuolista. Meiltä puuttuu selkeä kuva Inkerinmaan sijainnista ja väkiluvusta sekä luterilaisen seurakuntaelämän tilasta. Myös Kolppanan opettajaseminaari, joka aloitti toimintansa samana vuonna kuin Jyväskylän seminaari, on yhtä tuntematon kuin suomen kielen opetus Inkerinmaan kouluissa. Kouluopetus teki mahdolliseksi suomenkielisten sanomalehtien ja kansankalentereiden ilmestymisen Pietarissa 40 vuoden ajan. Arvokkaimpana saavutuksena Inkerissä on pidettävä suomen kielen ja mielen säilymistä kymmenen sukupolven ajan.

Bolsevikkien vallankaappaus romutti Inkerin suomalaiskansojen tavoitteet

Bolsevikkien vallankaappaus Pietarissa lokakuussa 1917 synnytti lukuisia neuvostovastaisia kapinoita myös Inkerinmaalla. Inkerinsuomalaiset osallistuivat itsemääräämistaisteluihin vuosina 1919 – 1920, koska pitivät kansallisesti tärkeinä edellisten sukupolven työn tuloksia. Opettajista muodostunut kansallinen johto onnistui kesäkuussa 1917 neuvottelemaan Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa oman kansallisen maalaishallinnon, koululaitoksen ja kulttuuriautonomian toteuttamisesta Inkerinmaalla. Bolsevikkien vallankaappaus romutti inkerinsuomalaisten tavoitteet ja käynnisti lukuisia kansannousuja uusia vallanpitäjiä vastaan. Kapinoita seurasi pakolaisliike. Suomessa oli ennen Tarton rauhaa yli 8'000 inkeriläispakolaista. Mukana oli runsaat 200 opettajaa, jotka muodostivat valtaosan Inkerin lukeneistoa.

Inkerinsuomalaisten aseellinen itsemääräämistaistelu kärsi tappion. Tarton rauhan tarjoama amnestia ja kulttuuriautonomia lokakuussa 1920 loi uskoa tulevaisuuteen. Arviolta puolet pakolaisista, joukossa joitakin opettaja, palasi Suomesta Inkerinmaalle ja joutui pian pettymään neuvostovallan lupauksiin. Silloisen suomalaisen Inkerin väkiluku oli noin 150'000 henkeä. Seuraavan 20 vuoden aikana Inkeri menetti puolet väkiluvustaan karkotusten, väestönsiirtojen ja sotien seurauksena. Lisäksi Leningradin oblastiin kuuluva Inkerinmaa oli jatkosodan päätyttyä tyhjennetty inkerinsuomalaisista. Heiltä oli kielletty paluuoikeus kotiseuduilleen. Neuvostoliiton sisäasiainministeriö valvoi kiellon täytäntöönpanoa vuosikymmenien ajan.

Inkerin Liitto perustetaan Helsingissä vuonna 1922

Tarton rauhan jälkeen Suomeen jääneet pakolaiset perustivat oman etujärjestönsä. He saivat tukea mm. Akateemiselta Karjala- Seuralta ja Suomalaisuuden Liitolta. Siinä maailman tilanteessa Inkerin Liiton perustajilla ja aktiiveilla ei pitänyt olla edellytyksiä onnistua pyrkimyksissään, itse asiassa haaveissaan. He olivat pakolaisia, heillä ei ollut vakituista toimeentuloa, ei Suomen kansalaisuutta, eikä toimivaa suhdeverkostoa. Silti he onnistuivat siinä, mitä me nyt olemme todistamassa.

Inkerin Liiton perustavassa kokouksessa Helsingissä 25. syyskuuta 1922 olivat läsnä kantasuomalaisina professori Kaarle Krohn, eversti Erik Heinrichs, valtioneuvoston esittelijäneuvos Esko Heilimo sekä inkerinsuomalaisina mm. taiteilija Iisakki Lattu, maisteri Kaapre Tynni ja kapteeni Juho Tirranen.

Inkerin Liiton henkilöjäsenten määrä nousi kymmenessä vuodessa 1 500 henkeen. Liiton jäsenmäärä säilyi samalla tasolla välirauhaan asti, kunnes liitto muiden heimojärjestöjen joukossa lakkautettiin Valvontakomission vaatimuksesta.

Kansan arvoa ei mitata lukumäärällä

Inkerin henkinen kuuluvuus Suomeen korostui vuosien 1943 ja 1944 alussa vietetyissä Inkeri-tapahtumissa. V.A. Koskenniemen puhuessa Inkeri-illassa Helsingin yliopiston juhlasalissa 11. helmikuuta 1943 hän muistutti, että ”suomalaisen muinaisrunon piirissä on pienen Inkerin osuus niin suuri, että se käsittää runsaan neljänneksen kaikista talteen kirjatuista runoaarteista ja nimenomaan lyyrisen runouden alalla on tämä Inkerin edustus vieläkin huomattavampi. Syyllä on kansanrunouden tutkija voinut väittää, että inkeriläiset kokoelmat ovat olleet niin rikkaat, että jos sellainen runoaarre tavattaisiin muulla eurooppalaisella kielellä, se olisi tutkijain yleisen huomion ja ihailun esineenä.” Hän muistutti myös, että kansojen arvoa ja merkitystä ei mitata lukumäärän perusteella.

Paikka historiassa

Sodanaikaisten väestönsiirtojen johtaja professori Pentti Kaitera arvioi inkeriläisten siirtymistä Suomeen muillakin kuin taloudellisilla mittareilla. Kaiteran heimoaate ja kristillinen vakaumus loivat pohjan hänen pyrkimykselleen pelastaa Inkerin suomalainen kansanosa tuholta. Hän ei ollut aatteensa kanssa yksin silloin, eikä aate ole menettänyt merkitystään nytkään. Tämän vuoksi hänen ajatuksensa ja tunteensa sopivat myös tähän päivään, kun mietimme inkerinsuomalaisten paluumuuttoa Suomeen 1990-luvulla.

Pääministeri Jukka Rangellin mukaan ”kansalle, joka ei ole valmis ajallansa taistelun uhreihin ja työhön, ei historia ole paikkaa säilyttänyt”. Inkerin suomalainen kansa on taistellut.

Inkeri-päivän nostaminen liputuspäiväksi tulee vahvistamaan inkerinsuomalaisten paluumuuttajien itsetuntoa ja arvostusta Suomen lisäksi Virossa, Venäjällä, Ruotsissa ja kaikkialla, missä inkerinsuomalaisten jälkeläisiä asuu. Paluumuuttajina Suomessa asuva yli 30'000 inkerinsuomalaisen yhteisö on tuonut etniseen ja kielelliseen emämaahan tietoa, taitoa ja osaamista, jotka yhä kaipaavat tunnustusta. Larin Parasken hahmoon henkilöityvän Inkerin suomalaisuuden päivän viettäminen liputuspäivänä tulee vakuuttamaan, että Suomi on ottanut kansansa osan omakseen peruuttamattomasti.

======= ======= ======= ======= ======= =======