Inkerinmaata näkyy enää vain mielikuvissa

Pohjois-Inkerissä ollut Vuoleen kirkonkylä hävitettiin ennen talvisotaa. Aune Kämäräinen ja Helena Miettinen ovat autioituneen kirkonmäen rinteellä toukokuussa 2012. Paulaharjun kuvassa erottuu sama pinnanmuodostus, vain rakennukset puuttuvat.

Lukuisia näyttelyitä ja lukuromaanikin kotimaiselta suosikkikirjailijalta. Inkeriläisyyttä tuntuu tulevan nyt vastaan kaikkialta. Se voi hyvinkin olla suomensukuisen kansan viimeinen henkäys.

— Käsitys inkeriläisyydestä riippuu asuinpaikasta ja elämäntilanteesta. Toisille se on leima passissa, ja joillekin taas kansallispuku tai muisto esivanhemmista, Helena Miettinen toteaa.

Inkerin kulttuuriseuran puheenjohtaja suhtautuu tilanteeseen realistisesti. Inkeristä tavallisesti tarjoiltu kuva on ihanteellinen. Se ei perustu todellisuuteen, vaan on pikemminkin suuri illuusio.

— Inkeristä kertominen on peruutuspeiliin katsomista ja kohteena mennyt aika. Maan ulkopuolella syntyneiltä ja kasvaneilta puuttuu kokemus siitä sosiaalisena ja kulttuurisena ympäristönä.

Helena Miettinen on kurkistanut seuratoveriensa kanssa Inkerin nykyisyyteen ja tulevaisuuteen kansatieteilijä Samuli Paulaharjun jalanjäljissä. Näkymiä on tarjolla Taipalsaaren kirjastossa.

— Lähdimme katsomaan maailman muuttumista. Toinen tutkittava seikka oli kulttuurin katoaminen. Näyttelyssä näkyy selvästi, että Inkeriä ei ole olemassa kuin ihmisten mielissä, hän sanoo.

Retki kulki autioituneesta kylästä toiseen. Osa kylistä oli sotilasaluetta, osa jyrätty moottoriteiden tai Pietarin laajentuvien lähiöiden alle. Inkerinsuomalaisia ei matkan varrella sattumalta löydä.

— Entisellä Inkerinmaalla ei näkynyt eikä ole yhtään kylää, jossa asuisi pelkästään inkeriläisiä. Ei ole olemassa edes kotiseutumuseota, jossa inkeriläiseen talonpoikaistaloon voisi tutustua.