Ennen kuolemaa kaikki olivat yhdenvertaiset....
Voiton Päivän, pyhän jokaiselle meistä juhlan aattona haluamme kääntyä maanmiestemme inkeriläisten suomalaisten edustajien muistelmiin, jotka venäläisten ja toisten Venäjän kansojen rinnalla kokivat täysin kaikkia sodan vaivoja.
Suuren isämaallisen sodan aikana suomalaiset kärsivät eivät vain nälästä, mistä kärsivät ja kaikki muut asukkaat, vaan myös karkotuksia ja alennuksia. Aiheena oli Suomen osallistuminen sotaan Saksan puolella, nimettäin Suomen joukot lukitsevat saartorenkasta pohjoiselta miehittäen osan Karjalaa osaa ja Petroiskoin.
Eräissä elämäntapayksityiskohdissa saarrossa eloon jääneiden muistelmat eroavat. Mutta kokoaan näemme, että asuinpaikasta, kansallisuudesta ja uskonnosta riippumatta he näkivät nälkää ja kokivat vaivoja. Traagiset tapahtumat yhdistävät ihmiset, ja he kokivat Suuren Voiton päivää henkilökohtaisena juhlina.
Valitettavasti länsimaisissa joukkotiedotusvälineissä voi tavata publikaatioita, missä totta piirityksestä väärennettään, ja blokadnikkien eri kansallisuutta yhteishenkeä asetetään epäilyn alaiseksi. Niin esimerkiksi suomalaisessa sanomalehdessä ”Inkeriläisten viesti” (tutkija W.Kokko 2014/2) on väitteitä, joita voi inttää vastaan. Muun muassa siitä, että nälkää näkeviä leningradilaisia ryösti maalaisväestön elintarvikevaroja (nämä varat oli ulosotettu enimälti vielä sodan alussa), ja sillä eräitä maalaisasukkaita yritti ansaita muiden murheella. ”«Linnasta» kävi myös nälkäisiä, jotka vaihtoivat omaa kultaa ja hopeaa ruokaan. Jotkut inkeriläiset eivät voineet vastustaa tätä kiusausta, saivat kultaa käteen ja jäivät talveksi ilman syötävää». Spekulaatioa rangaistiin fasistien saarron renkaan armottomasti, siitä todistavat NKVD:n arkiston aineisto. Sillä välin kun suomalaisia kohtaan kaltaisia tapahtumia ei ole fikseerattu vaikka suomalaiset ”epäilyttävänä vähemmistönä” olivat erikoisvalvonnassa. Neuvostovalta rajoittuu poliittisiin syytteisiin. Sen näkökannassa ja käskyissä suomalaisten suhten oli kuintenkin ennemän kunnioitusta kuin tutkija järkeilyssä likinäköisistä keinottelijistä”. Julkaisimme eräitä noiden kauheiden päivien todistajien muistelmia, venäläisten ja suomalaisten. Nämä kertomukset piirtävät piiritetyn Leningradin esikaupungeissa tapahtumakuvaa ja karkotuksen oloissa olevien ihmisten elämää.
Jalmar Pavlovish Hännikäinen
«22 kesäkuuta v. 1941 olin kaupassa. Postikantaja Veera Petrova tuli ja kertoi, että radiossa ilmoitettiin sodan alusta ja jo kaupunkeja pommitettiin. Samana päivänä teille ilmestyi sotatekniikka. Palasin kotiin ja kerroin kaikki isälleni. Hän ei uskonut. Ja jo illalla ilmestyi ensimmäinen saksalainen lentokone taivaalle, sitä ammuttiin ilmatorjuntatykistöstä. Mansukalan lentokentältä nousi hävittäjäkoneita. Tätä lentokenttää pommitettiin monta kertaa, pommeja joutui myös kyläämme. Elokuussa oli käsky kaikille luovuttaa perunasatoa ja lehmiä. Vanhempi veli luovutti lehmämme, meille annettiin asiapaperin, että sodan jälkeen saamme uuden lehmän. Meille jäätiin joitakin säkkejä perunoita talveksi.
Puhuttiin, että 1-na syyskuuta suomalaiset evakuoidaan, mutta sitä ei sattanut. 21-na syyskuuta alkoi taisteluja Nevskaja Dubrovkassa, tehtäät palasivat. Tuli selvää, että kaikki tiet on suljettu. Aloin toimia metsähakkuussa. Kävimme työssä Juznja Samarkassa. Sahasimme metsää käsisahoilla. Työnormi oli 1m3, siitä annettiin 500 g. leipää sinisesta talonnista.
Joitakuita ihmisia kuoli kylässämme. Asukkaat polttivat polttopuilla. Ei keitään tullut meille Leningradista vain sotilaita Leningradin rintamalta. Talossamme asuivat sotilaat (säännöstelijät) koko talven. Kuulemma, että Nevskaja Dubrovkassa on suurta sotatappiota. Kerran Korkkinassa tavattiin saksalainen vakoilijan. Hänet toimitettiin esikuntaan.
- maaliskuuta [1942] me veljen kanssa palasimme metsästä, meille ilmoitettiin, että alkaa evakuaatio. Me otimme vähän vaateitta ja tulimme Myllyn Ojan asemalle. Siellä yövymme. Aamulla saavumme junalla Laatokan rannalle, siellä meitä lastattiin autoihin, venäläisiä ja suomalaisia eroon. Meitä kuljetettiin Laatokan kautta jään päällä. Jää jo alkoi sulaa. Tuolla rannalla Ziharevossa. Monet eivät voi pidättyä, söivät kylläksi ja kuolivat. Meitä kuljetettiin edemmäksi junassa, missä olivät vain suomalaiset ja saksalaiset. Ruokittiin yhden kerran päivässä.
Meitä kuljetettiin ensin Irkutskin alueelle, sitten Jakutiaan. Voiton päivänä olin Habarovskin aluepiirissa. Naapuri tuli ja alkoi ampua pyssyllä, naiset itkevät ilosta, se oli suuri juhla meille. V. 1945 vanhemmani kuolivat. Minä ja veljeni jäimme yksimme, mutta jatkoimme puhuminen suomea. Olemme varmaat, että olemme evakuaatiossa ja pian palaamme kotiin. Mutta meitä ei saa palata. Meidän oli pakko kirjata komendantinvirastossa. Sain passini vain v. 1954.
Inkeriläiset suomalaiset ovat XVII vuosisadalla historiallisen Inkerinmaan alueella muodostunut ryhmä etnisia suomalaisia, toisen vesion mukaan ne ovat itsenäinen Inkerinmaalla muodostunut kansa. Nykyään inkeriläiset asuvat etupäässä Venäjällä (Pietarissa, Leningradin alueella, Pihkovan alueella, Karjalassa, Länsi-Siperiassa), Virossa, eräissä muissa Neuvostoliiton entisissa tasavalloissa) sekä Suomessa ja Ruotsissa. Inkeriläisten kieli kuuluu suomen kielen itämuurteisiin. Uskonnoltaan inkeriläiset ovat luteriläiseen seurakuntaan perinteellisesti, mutta osa niitä kuuluu ortodoksiseen seurakuntaan.
Historiallinen tiedotus
Suuren Isänmaalisen sodan aikana Leningradin rintaman Korkeinneuvoston asetuksen mukaan nro 196 (26.8.1941) saksalainen ja suomalainen Leningradin esikaupunkiseutujen väestö oli pakko evakuoidaan Komiin ja Arkangelin alueelle. Tähän asti tämän pakkosiirron tarkkoja tuloksia ei ole tunnettu. Tulee mainitsee, että asetus on julkaistu vain ennen muutama päivä sen edellä, kun saksalaiset juokot jo olivat sulkenett kaikki yhteystiet Leningradin esikupunkien ja ulkomaailman välillä maitse. Ne, jotkat ehtineet evakuoida proomuilla Laatokan kautta, siten pelästettiin saarron nälästä.
Leningradin rintaman Korkeinneuvoston asetus nro 00714-a (20.3.1942) toisti vaatimus pakollisesta suomalaisten ja saksalaisten evakuoinnista. Asetus perustuu Neuvostoliiton Korkeinneuvoston asetukseen 22.6.1941 ”Sotatilanteesta”, joka sallii sotilasvalloille häätää hallintomenettelyssä sosiaallisen vaarallisiksi totettuja henkilöitä sekä rikollisen toiminnaltaan että rikollisen miljöön yhteydeltään. V.N.Zemskovin tiedon mukaan siirettiin 44737 inkeriläistä, niitä 17837 sijoitettiin Krasnojarksin aluepiiriin, 8267 Irkutin alueelle, 3602 Omskin alueelle, muut Vologodin ja Kirovin alueelle. Täällä suomalaiset olivat erikoisasutusvalvonassa. Suuren Isänmaallisen sodan loppumisen jälkeen 12. tammikuuta erikoiasutusjärjestys poistettiin, mutta kotiinpaluu Leningradin alueelle hallitus kielsi suomalaisilta. Neuvostoliiton ministerien Neuvoston asetus (11.2.1949) suomalaisille sallittiin tulo vain Karjalan naapurialueelle, mihinkih muutti muutama kymppi entisia erikoissiirtolaisia sekä (etupäässä) paluumuuttalaisia Suomesta. Tämän asetuksen toteuttamisen ansiosta Karjala tuli yhdeksi kolmeesta suuresta neuvostosuomalaisten keskuksesta.
Tämä asetus oli peruutettu uudella Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan keskuskomitean kommunistisen puolueen (bolśevikkien) toimiston Asetuksella ”Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan keskuskomitean kommunistisen puolueen (bolśevikkien) toimiston ja Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan ministerien neuvoston asetuksen osittaisesta muuttamisesta 1. joulukuuta v. 1949”, jonka perusteella jopa Karjalan siirtyneet ihmiset häädettiin raja-alueelta.
Suomalais-neuvostosopimuksen allekirjoittamisen välirauhasta jälkeen Neuvostoliittoon palautettiin aiemmin Suomeen saksalaisen miehitysvallan siirtämää inkeriläisväestöä. Ks. myöhemmin.
Neuvostoliiton Valtiopuolustuskomitean asetuksen mukaan nro.6973 19.marraskuuta v.1944 kotiutettavia ei määrätty Leningradin alueelle, vaan viiteen naapurialueelle – Pihkovan, Novgorodin, Kalininin, Velikolukskajan ja Jarovin alueelle. Neuvostonliiton kansakomisaarion neuvoston asetus nro 13925 19.syyskuuta v.1945 salli tuloon Leningradin alueelle vain ”inkeriläisten sotilaiden Suuren Isänmaallisen sodan osallistujien perheille sekä kotiutettavia ei-suomalaisia. Enemmistö suomalaisia kotiutettavia halusi poistua asumista varten määrättyjä alueita.Toiset yrittivät palata Inkerinmaalle kaikin tavoin, toiset muutti Viroon ja Karjalaan.
Kieltoja katsomatta melko määrä suomalaisia paloi sodan jälkeen Leningradin alueelle. Virallisten tietojen mukaan v. 1947 toukokuun menessä Leningradissa ja Leningradin alueella asui 13958 sekä omavaltaisesti että virallisen luvan mukaan saapuneita suomalaista. Neuvostoliiton ministerien Neuvoston asetuksen mukaan nro 5211 7.5.1947 ja Leningradin alueen toimeksipanoonkomitean nro9 11.6.1947 omavaltaisesti alueelle palanneet suomalaiset oli pakko olla palautettava aiemmalle asuinpaikalle. Neuvostoliiton ministerien Neuvoston käskyn mukaan nro 10007 28.7.1947 sama kohtalo tuli Leningradin alueelle miehitysaikana vakituisesti asunneille suomalaisille. Oli sallittu jäädä Leningradin alueelle vain seuraaville inkeriläisille:
a) valtiokunniamerkkejä omistaville Suuren Isänmaallisen sodan osallistujille ja perheensä jäsenille
b) Suuren Isänmaallisen sodan rintamilla sotilaiden perhejäsenille
c) työarmejan työntekijille ja muille Neuvostoliiton kunniamerkeilla ja metalleilla palkittuille heniläille ja perheidensä jäsenille;
d) Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolśivikkien) jäsenille ja sen jäseneksi kantitaatiksi sekä heidän perheille
e) perheiden, keiden johtajana on venäläinen, jäsenille
f) ilmeisesti työkyvyttömille iäkkäille, joilla ei ole sukulaisia. Yhteensä henkilöitä tätä kategoriaa osoittui 5669 henkeä Leningradin alueella ja 520 Leningradissa.
Wikipedia aineistosta
Leonid Nikitish Motorin (s. v. 1924 Smolenskin alueen Sosin kylässä).
Sodan alussa työskentelin Lotubuzskin metsäteollisuuspiirissa Kotlin asemalla, sitten meitä lähetettiin Pervomaiskin sovhoosiin Tallinskin maatien vieressä. Pystytimme hyökkäysvaununvastaisia rakenteita, lastasimme metsää. Kerran kylään tulivat saksalaiset tiedustelijat moottoripyörällä. Metsäteollisuuspiiri lähti, mekin poistuimme Opanijembaumiin.
Saksalaiset lentokoneet lensivät usein, ne pommittivat laitureja, tankkeja, missä oli polttoainetta.
Ilmatorjuntatykistömme vastustaa niitä. Etupäässä työskentelivät naiset. 8. lokaluuta meidän lähetettiin proomulla Leningradiin. Meitä pommitettiin. Toinen pommi joutui koneosastoon, toinen - yläkanteen. Kun saavuimme Leningradiin, meidät määrättiin pääesikuntaan. 10. lokakuuta annettiin määräys lähteä Borisova Grivaan 16. asutuksen metsäteollisuuspuuriin. Työskentelimme käsisahoilla, jolla voi ohjata yksi ihminen. Oli myös kaksikäsisiä sahoja. Ensin elintarvikeannos oli 400 g. leipää päivässä, sitten se tuli 250 g. Kerran muutama päivä annettiin vain 125 g. Ammiaiseksi ja illalliseksi annettiin ”lesejuomaa”. V. 1942 maarraskuusta alkaen järjestettiin päivälliset termospulloissa. Elintarvikeannos suurennettiin 400 g. leipää. Saksalaiset heittivät lehtisia, joissa ehdotettiin antautuminen vangiksi ja luvattiin hyvää ruokailua. Ei kukaan uskonut. Käytimme näitä lehtisiä sytytykseen. Vieressä toimii myös kaksi suomalaista prikaatia: toisessa oli 3 henkeä, toisessa oli 2 sekä virolainen prikaati. Tiedämme, että suomalaiset joukot sotivat meitä vastaan, mutta asuimme ja työskentelimme suomalaisten kanssa sovussa. Eräät suomalaiset samoin kuin venäläiset hoitivat lehmiä kylissä, mutta se oli suuri harvinaisuus.
- elokuuta v.1942 Leonid Nikitish kutsuttiin armejaan ja osallitui taisteluihin Nevskaja Dubrovkassa ja Leningradin piirityksen murtoon. Sanomalehti Laatokka kertoi siitä yksityiskohtaisemmin liitteessä ”Muisto ajan kautta” 24.1.2014 ja 22.2.2014
Anna Pavlovna Haimi
”Siitä, että sota alkoi, saimme tietää radiosta. Kaksi vanhempaa veljeä, Ivania ja Semjonia annettiin rintamaan, ja ne katosivat teittömättömyyksiin. Lehmä otettiin meiltä, satoa jätettiin osittain. Meillä ei ole kortteja, ensi talvella piirityksessä kuoli puolet kylää. Kylän vieressa oli lampi, siihen kuolleita ajettiin kelkalla ja pantiin lumeen. Ei ole voimia kaivaa hautoja. Kun Nevskaja Dubrovkan hävitettiin, kyläämme tuli siviiliväestö. Taloomme majoittui kaksi venäläistä perhetta. Heillä ei ollut mitään elintarvikevaroja, ja he kaikki kuolivat. Emme voi auttaa heitä millään. Leningradilaiset tulivat kyläämme työskentelemään metsähakkuussa, heille annettiin elintarvikeannoksia.
26 maalliskuuta ilmoitettiin evakuaatiosta, otimme vähän perunoita. Kun ajoimme Laatokan jäällä, meitä pommitettiin, mutta auto saapui rannalle. Meitä ajettiin junassa Irkutin alueelle, sieltä proomulla Jakutiaan, Jaana joen rannalle. Äitini kuoli matkan aikana. Rakensimme yhden ison jurtan, missä asuu 60 henkeä. Monta ihmista kuoli, koska oli oikein kylmää. Asuin siellä 10 vuotta, työskentelin pyydystämällä kaloja. Söimme hyvää kalaa, muttei ollut mitään muita elintarvikeita, kasviksia ja leipää. Siperiassa puhuimme venäjää ja suomea. Kun sota loppui, kaikki iloitsivat. Olimme varmat, että olemme evakuoitu ja pian palaamme kotiin.
Jevgeni Jevgjenivish Shernov
(s.v. 1928 Vsevoloskin asutuksessa, nyt Seuloskoin kaupunki):
Sodan alusta meille sanoivat napurit, heillä oli vastaanotin. Muutaman päivän kuluttua taivaaseen ilmestyi ”Junkers” (saksalainen lentokone). Muodostui pakolaisten virta Balttimaista ja Pihkovan alueelta. Heille jakeltiin leipää. Toisessa virrassa tuli venäläisiä siirtolaisia Karjalan kannakselta. Teurastimme lehmämme, jää 10 kg ihraa. Se auttoi meitä kokemaan piiritystä. Valta ulosotti väestöltä polkupyöriä, suksia, kameroja. Siitä, että riistettiin perunoita, naapuri sanoi meille etukäteen. Luovutimme toisen osan, ja kätkimme toisen. Elintarvikekortit ilmestyivät elokuun alussa. Rautatieyhteys sujettiin, jotta päästä Leningradin ja palata kotiin tarvittiin omistaa sisäänlupa. Se oli vain niillä, jotkat toimivat tehtaissa. Sotilaat tarkistivat kaikki Rzevkassa (esikaupungin asema) ja Leningradissa. Kun v. 1944 minulla oli pakko valokuvata passille, ajoin Leningradin sellaisen luvan mukana. Sodan aikana jatkoimme koulun käymistä, minulla oli elättikortti. Joulukuussa leipänormi oli 125 g. Ulkona ilmestyi ruumiita, ei kukaan korjannut niitä. Joulukuusta huhtikuuseen asti emme opiskelleet. Saksalaiset heittivät lehtisiä, missä oli kulkulupa vangiksi antautumiseksi, muttei kukaan uskonut niitä.
Huhtikuussa vain 3 henkeä palannut kouluun. Aloimme työskennellä kasvitarhoilla, kasvatimme kaalia ja naurista.Meille annettiin työannosta ja ruokittiin ruokalassa Pumbolovon mäellä hirssikeittöä. Kerran Rzevkassa ammuksia sisältävään junaan juotui pommi, ja oli niin voimakas räjähdys, että ikkunalasimme tärisivät. Meitä ei pommitetty, mutta yllämme usein sattui ilmataisteluja. Taivaasta putosivat lentokoneita ja sirpaleita. Saksalaiset putosivat harvoin, etupääsää – meidän. Joskus keräsimme yksityiskohtia ja purimme Mutta usemmiten sotilat ehtivät korjata kaikki. Yöllä Nevskaja Dubrovkasta kuului humina ja näkyi kajo.
V. 1943 aloin työskennellä turvenostossa siellä, missä nyt on lähiö Juzni (Seuloskoin seutu). Normia meillä ei ollut. Ei ollut kummisaapaita, sen vuoksi jalat kastuvat. Kesällä v. 1944 muistui mieleen esittely ”Leningradin puolustus”. Voiton päivänä tulin kuoluun, meille sanottiin, että tänään ei ole oppitunteja.
Ruusu Salli Hämäläinen
Sodan alusta meille ilmoitettiin kyläneuvostossa. Lentokoneet eivät pommittaneet meitä, mutta ammuttiin tykistöstä. Lehmä otettiin meiltä, jätettiin vähän perunoita. Työskentelin turveen lastauksessa, sitä kuljettiin vaunuissa Leningradiin. Työstä meille annettiin lautasen latkua. Monet kuolivat nälkään. Nevskaja Dubrovkan puolelta usein näkyi taistelujen kajo, taivas muka paloi. En tiennut, että suomalaiset juokot seisovat Karjalan kannaksella. Kylässämme asui muutama venäläinen perhe, ei kukaan suhtautunut meihin negatiivisesti. Saksalaiset joukot seisoivat aivan vieressä, he olivat välinpitämätöntä meitä kohtaan. Joskus saksalaiset tarjosivat meille jotakin ruokaa, mutta äitini ei sallinyt ottaa.
- maalikuuta meille ilmoitettiin, että meitä evakuoidaan, ja käskyttiin tulla rautatieasemalle Myllyoja. Kun ajoimme Laatokan jäällä, eräitä autoja upposi jään alle. Muutama kuukausi meitä kuljetettiin maata ympäri. En muista edes, mitä söimme.
Kun toimitettiin Laptevin merelle, seitsemän päivän kuluttua äitini kuoli. Meillä ei ollut radiota, sanomalehtiä. Joskus järjestettiin kokouksia, missä kerrottiin tapahtumista rintamalla, muttu ymmärsin venäjäksi huonosti. Monet kuolivat kylmyydestä. En muista Voiton päivää.
Veera Ivanovna Jegerjeva
(s.v. 1924 Seuoloskoin asutuksessa, nyt Seuloskoin kaupunki):
Kun sota alkoi, työskentelin tehtaassa ”Zarja” ja sain tietää siitä työpaikassa. Alkoi säännöllisiä pommituksia, meitä ei päästetty kotiin. Asensin puhelinlaitteita R-20. Pommituksen jälkeen kokosimme haavoituineita ja katoneita. Talvella makasi monia ruumiita, jopa kauhea muistella. Ei ollut mahdollisuutta evakuoida, ja emme halunneet. Uskoimme, että voitto on pian.
Meillä oli kasvitarha ja vähän kasvitarhaa, mutta se ei auttanut meitä etenkin. Äitini jakeli paljon. Lehmä oli, mutta teurastettiin sodan alussa. Marraskuussa kävimme hakemassa leipää Rzevkassa, oli monia ruumiita ympäri. Kerran auto seisoi, ja meitä tuottiin. Niin tutustuin Mihail Nikolajevish Plotkiniin (muiden tietojen mukaan Mejer Nisonovish, Neuvostoliiton sankari, kenen kunniaksi kutsuttiin Seuloskoin katu – tekijän huomautus). Kävimme tansialaisilla entisen juustolan rakennuksessa, mihin sijaitsi lomatalo lentäjille. Kun hän lähti tehtävään aina lejaili talomme yllä. Mihail sanoi heti, että hänellä on voimo ja lapsi Valkovenjällä. Yhdessä ja äidini kanssa juhlimma uutta 1942 vuotta. Pöydällä oli punajuurisalaattia, kaljua ja lahja suklalevy .
Tammikuussa v. 1942 minut lähetettiin kaivaa juoksuhautoja Toksovaan. Maa oli jäässä, oli pakko toimia hakulla. Keitimme ryynejä. Joka vuorottelen hämensi, maistoi ja lopuksi ei jäänyt mitään. Siellä uutinen Mihailin hukasta tuli minullekin.
Helmikuussa palasin tehtaaseen. Kasarmijärjestelmää jo ei ollut, ja palasin nukkumaan kotiin. Kuljin työhön Leningradin jalan tai tavarajunassa. Vuoden 1942 keväällä ei ollut mitään istuttaa kasvitarhaan, kaikki oli syöty piirityksentalvella. V. 1943 meitä evakuoitiin Ribinskiin, äidin kotimaalle. Toimin miinatehtaassa. Tapasin siellä Voiton päivän. Seuloskoihin palasin vain v. 1946 kun sain kutsun.
Julia Ivanovna Jegorova (Pitkänen)
Kokoonnuimme sääntömääräiseen elokuvanäytäntöön, yhtäkkiä meille sanottiin, että sota on alkanut eikä ole näytäntöä. Talomme pommitettiin, pommituksen aikana kätkeydyimme kanaviin. Ennen pakkasta asuimme laskuputkissa Suosaaren asemalla ja taisteluhautoissa. Isä keräsi Detskoselskin sovhoosin pelloilta kaalia ja perunoita. Muutimme Leningradiin, missä saimme elintarvikeita korttien mukaan. Ensin ajoimme rauhassa sisäreni kanssa raitiovaunussa (ne jo liikenöivät piirityksen alussa). Pian alkoi kulkuhuhuja, että lapsia syötiin. Vanhemmat kielsi meitä ulkoilemasta ja istuimme kotona. Isä alkoi työskennellä talonmiehenä, hän lastasi vainajia autoihin. Saimme elintarvikeita kortin mukaisesti, samoin kaikki leningradilaiset sekä meillä oli perunakuria ja kaalilehtiä.
Meitä evakuoitiin toukokuussa v. 1942 Laatokan järvellä proomulla. Laivat edesämme ja jälkeemme uposivat, mutta pääsimme Laatokan toiselle rannalle, missä sisäreni kuoli. Isä halusi tehdä ruumisarkku ja haudata, mutta hänet otettiin toisten mukana veljeshautaan Lavrovon kylään.
Meitä evakuoitiin Saratovin alueelle. Täällä aloin käydä kouluun, kotona ei puhuttu suomea. Isän kutsuttiin työarmejaan, äiti työskenteli metsässä. Sanomalehdistä saimme tietää, että joukomme vapauttivat Leningradin, ja tietämme, ettei saa palata kotiin. Voiton päivästä ilmoitettiin koulussa. Kolhoosissa ilmestyi kokous, yläkoululaiset järjestivät konsertin.
Aineisto ja valokuvat Janina Emilia Iljainen Seuloskoi
