Ruu-koiran Joulutervehdys Klubilaisille

lähettänyt Клуб Ингрия 25.12.2019 klo 11.12   [ 26.12.2019 klo 11.53 päivitetty ]

Ys­tä­väm­me Ruu-koi­ra lä­het­tää Jou­lun ja Uu­den Vuo­den ter­vei­set kai­kil­le In­ke­ri K­lu­bin ys­tä­vil­le.

Hän ker­toi meil­le salai­suuden, ihan kah­den kes­ken, seik­kai­lusta, jon­ka hän koki ystä­vänsä Hurt­ta Mart­ta So­pu­li Ko­pu­li Pys­ty­kor­va Jys­ky­leu­ka Fox -­koi­ran kans­sa.

Hänen lu­val­laan lai­tam­me tä­hän tuon ta­ri­nan kaik­kien koi­ran-ys­tä­vien lu­et­ta­vak­si:

~~~ ~~~ ~~~

Kotikoiramme Hurtta Pystykorva Fox

Mi­nä o­len vain koi­ra. Ni­me­ni on Hurt­ta Mart­ta So­pu­li Ko­pu­li Pys­ty­kor­va Jys­ky­leu­ka Fox. Mi­nä pu­hun koi­ran­kiel­tä. Hau! hau! hau! Vou vou vou! Prrr ja buh! Se merkitsee niin paljon kuin:

– Hyvää päivää, pirpanat!
– Tervetulemaan, vierahat!
– Kukas oletkaan sinä?

Varoppas itseäsi, ihminen! Minä olen tämän talon vahti­mestari. Minun nenäni on niin herkkä että jo kaukaa vainuan, kun vieras kulkee. Minun korvani on niin tarkka että jo kolmen kukkulan takaa kuulen, kun kärryt jyrisee ja reki ritisee. Jos lintu pörähtää lentoon metsässä, senpä vasta kuulenkin! Linnun lemun tunnen yhtä hyvin kuin lihapullan hajun. Ai ai kuinka se haiskahtaa makealta, jospa tietäisitte, lapset!

Olen Hippa-Heikki,
serkkuni on Kettu-Mikko,
mutta pikku­serkkuni
herra Susi Hukkanen.

Minä olen aina hippasilla. Minä ajan takaa Pappilan Ruunaa ja Toppilan Tammaa, minä juoksen leskeä Jänis-Jussin kanssa ja koetan kopaista kärppää kiinni hännästä. Ahdistan minä lehmääkin, jos niin tarvitaan, kyyditsen toki poroakin ja puren kintusta. Olen urhoollinen kuin sota­sankari – koko lammas­lauman hätistän järveen. Mutta rakas ruustinna on minua kieltänyt höyhentä­mästä pappilan kanoja. Antakaa minulle luu­palanen, niin olen aika kiltti.

Minä olen Jumalan armosta hännän­heiluttaja­taiteilija. Hännälläni nauran ja itken – naurakaa te suullanne, mutta se on tosi että minä hännälläni hymyilenkin. Ja hännäl­läni­pä sanon hyvää huomenta. Joskus ihan ingels­kaksi: gud bai!

Olette kai nähneet, minkä­moinen paini­mestari olen, kuinka minä pitelen jalkaini alla naapurin Nallia?

Minä olen loikka-leijona ja harppa-tiikeri. Ja uima­maisterikin olen – enkä minä koskaan riisu uima­pöksyjäni. Osaan minä laulaakkin, olettekos sitä kuulleet? Vetelen aarioita, molleja ja duureja. Silloin kun minulla on oikein ikävä, menen istumaan peruna­kuopan päälle ja katselen metsään tai järvelle tai autiolle tielle, nuuskaan ilmaa ja laulan esi­merkiksi näin:

Oi voi voi kuinka ikävä on mulla!
Ei maistu maito, ei limppu, ei pulla!
Saispa nyt kultani kaukaa tulla,
Kuutamo kuiskaa: tui tussalulla!

Hei hali lali laa,
Voi tätä mailmaa!
Missä on koirien taivas? –

Niin, niin. Mutta kissaa en kärsi! Kyllähän Mirri kaunis on, mutta minun mielestäni Mirri on koketti. Ymmär­rätte­kös lapset, mikä se on – koketti? Kun hipsuttaa ja sipsuttaa ja muikistaa ja kuikistaa ja nostaa häntänsä pystyyn tai panee silmät sirrilleen, pyörittää päätään ja hieroo poskiaan ihmisen polvia vasten: niin se se on koketti. Hyi kuinka minusta Mirri on koketti – ja sen­tähden minä sitä komennan.

~~~ ~~~ ~~~

Vaan minäpä kerron teille kummallisen jutun. Kerran huomasin, kuinka kissa Mirri istui puussa ja vahtasi pikkulintua. Se oli juuri sieppaa­maisillaan pikku­linnun kynsiinsä, kun minä satuin puun alle. Hau! huusin minä ja samalla pikkulintu läksi lentoon.

Kutti parahiksi! huusin minä.

– Tule alas!
– Enpäs tule! ilkkui kissa
– paha koira, pötki kotiisi!
– Tule heti! haukuin minä.
– Etpäs saa minua kiinni! pilkkasi kissa.

Pah! sanoin minä ja kiipesin puuhun. Kissa kiipesi ihan puun latvaan ja alkoi surkeasti naukua. Mutta minä – kiipesin perässä. Silloin kissa Mirri pörhisti häntänsä paksuksi ja – läksi lentämään. Mutta minä ennätin tarttua hampaillani hännän huipusta kiinni ja – niin lensimme molemmat. Mutta voi ihmettä: kissa lensikin ylöspäin, lensi kuin hullu enkä minä uskaltanut heittää irti, jotta en putoaisi maahan.

Heipparallaa! huusi kissa ja pian oltiin kuun päällä.

Tämäpä koko reissua! murisin minä ja päästin irti kissan hännästä, sillä sierai­missani haisi niin kauheasti juustolta. Koko kuu oli hirmuinen juusto! Samalla tuli kuun tonttu ja sanoi: syökää vaan lenturit-häntyrit juustoa, jotta jaksatte! Niin me aloimme kissan kanssa molemmat jyrsiä sitä juustoa, toinen toisesta kyljestä. Mutta kun juusto loppui, niin – voi hirveä paikka: ei ollut minkä päällä enää seistä.

– Miau, kurnau? kysyi kissa.
– Hau-huut! vastasin minä hermostuneesti.

Meillä oli melkoinen hätä. Mutta Mirri se oli, joka keinon keksi. Hän hyppäsi nyt vuorostaan minun niskaani, löi ruoskalla selkään ja huusi: Heippa­rallaa, moksista vaan! Näin sitä sessulla ratsas­tetaan! Ja niin me putosimme molemmat vinhaa vauhtia alaspäin ja – molskah­dimme järveen tuonne saunan eteen. Hulahti hieman vettä nokkaan, mutta minähän olen uima­maisteri ja Mirri on vanha perämies. Ja niin sitä taas päästiin kuivalle maalle.

– Kyllä minä sinut opetan! ärisin minä ja lipsautin kissaa korvalle.
– Kiitos kyydistä! vastasi Mirri kuivaillen itseänsä pyyhe­liinalla ja voiteli viiksiään juuston rasvalla.

En minä mahtanut hänelle paljon mitään!

Siispä me menimme molemmat pirttiin emmekä hiiskuneet isännälle halaistua sanaa että jo olimme syöneet päivällistä – tuolla taivaan valta­kunnassa.

Niin, rakkaat lapset, saattaa sitä kissankin kanssa kuuhun lentää, vaan ei silti tarvitse joka pojan naskalin puun latvaan kiivetä!

~~~ ~~~ ~~~

Tämän seikkailun sittemmin merkitsi muistiin Ilmari Kianto Turjan­linnan satu­kir­jaan­sa ja nyt se on maailman kaikkien koirien ja ihmisten luettavissa.

– Niin. Ja kissojen myös!
lisäsi Ruu-koira.

~~~ ~~~ ~~~

Lisää wanhoja satuja ja tarinoita tästä linkistä.

Comments