ELSA ENÄJÄRVI-HAAVIO

Lyyrilliset Kansanlaulut

LYY­RIL­LI­SET KAN­SAN­LAU­LUT

Eri­pai­nos te­ok­ses­ta “Mui­nais­ru­nou­den Maa­il­ma”.

• POR­VOOS­SA. 1935
• WER­NER SÖ­DERST­RÖM OSA­KEYH­TI­ÖN KIR­JA­PAI­NOS­SA
• LYY­RIL­LI­SET KAN­SAN­LAU­LUT
• KIR­JOIT­TA­NUT
  EL­SA ENÄ­JÄR­VI-HAA­VIO
• POR­VOO
• HEL­SIN­KI
• WER­NER SÖ­DERST­RÖM OSA­KEYH­TIÖ
• LYY­RIL­LI­SET LAU­LUT.
• Kir­joit­ta­nut
• El­sa Enä­jär­vi-Haa­vio

KAN­SAN­LY­RIIK­KAM­ME AL­KU­PE­RÄ.

• “Et­sei Suo­met sor­kein­ta”,

jos­sa tul­ki­taan huo­no-on­ni­sen sul­ha­sen koh­ta­loa:

Et­sei Suo­met sor­kein­ta,
maat va­lit­si val­kein­ta;
jo nai­dut par­haat pii­at,
et­si­tel­lyt eh­ki­äm­mät;
täy­tyi nai­da täh­te­hiä:
tu­li sos­sa sor­miin,
kä­teen käh­möi kään­tyi,
one­hin olil­le jou­tui.

Toi­nen esi­merk­ki mah­dol­li­ses­ti yh­teis­suo­ma­lai­ses­ta lau­lus­ta — niin­kuin Väi­nö Sal­mi­nen ar­ve­lee — on tun­net­tu keh­to­lau­lu

• “Tii tii ti­ai­nen”,

jo­ta esim. Sa­ta­kun­nas­sa, Eu­ras­sa, on lau­let­tu seu­raa­vas­sa muo­dos­sa:

Tii tii tir­vu­nen,
vaa vaa var­pu­nen,
mis­sä si­nun pe­säs on?
Kuu­se­sa pie­nes’,
Väk­kä­rän nie­mes’,
kui­va­sa kuu­ses’,
vää­rä­sä män­nys’

Vas­taa­va lau­lu on säi­ly­nyt myös­kin Verm­lan­nin suo­ma­lai­sil­la, Kar­ja­las­sa, Vi­ros­sa ja vat­ja­lai­sil­la. Lau­lu ei nou­da­ta sään­nöl­lis­tä Ka­le­va­lan-mit­taa, vaan las­ten­ru­nou­den ta­val­lis­ta, hak­kaa­va­pol­jen­tois­ta, 2 – 4 nou­sua si­säl­tä­vää ru­no­mit­taa.

• “Et­sei Suo­met sor­kein­ta”,

jon­ka 1700lu­vul­ta säi­ly­neet län­si­suo­ma­lai­set toi­sin­not näin ovat pe­ri­aat­teel­li­ses­ti­kin eri­no­mai­sen ar­vok­kaat.

Säk­ki­pil­lin soit­ta­ja. Maa­laus Tai­vas­sa­lon kir­kos­ta.

Veik­ko­se­ni, vai­mon poi­ka!

MIS­SÄ ON LAU­LET­TU?

Tun­nel­ma­ru­nous tar­jou­tuu lau­la­jan viih­dyk­keek­si ko­din pii­ris­sä, yk­si­näi­sil­lä tai­pa­leil­la, pai­me­nes­sa, yh­tei­sis­sä töis­sä ja il­la­nis­tu­jai­sis­sa yh­tä hy­vin kuin ky­lä­kei­nuil­la, ki­sois­sa, pi­dois­sa ja juh­lis­sa. Lau­luun pur­kau­tuu ilo niin­kuin su­ru­kin.

– Eräs In­ke­rin Liis­si­län vai­mo ker­toi ru­no­jen ke­rää­jäl­le F. Kär­jel­le, kuin­ka lau­lut hä­nel­le ovat ras­kaan elä­män huo­jen­nuk­se­na: “Usein yk­si­nä­ni ryh­dyn lau­la­maan min­jän- tai mor­si­amen vir­siä ja sil­loin it­ken mie­le­ni syn­key­den kirk­kaak­si jäl­leen.”

Häis­sä­kin on juo­min­kien yh­tey­des­sä esi­tet­ty var­si­nais­ten hää­ru­no­jen ohel­la tun­nel­ma­ru­no­ja. “Usein su­keu­tui mor­si­amen ja sul­ha­sen puo­len esi­lau­la­jien vä­lil­lä lau­lu­kil­pai­lu, jos­sa he lau­loi­vat mui­ta tun­nel­ma­ru­no­ja ja eten­kin pilk­ka­lau­lu­ja, ‘kel­lää­mi­siä’.”

La­rin Pa­ras­ke (synt. 1833, kuol­lut puut­tee­seen ja vi­luun 1904), ete­vin ja pa­ras­muis­ti­nen kai­kis­ta ni­mel­tä tun­ne­tuis­ta ru­non­lau­la­jis­ta. Hä­nen tai­ta­mi­aan ru­no­ja ja loit­su­ja on Jul­kais­tu 1,343 toi­sin­toa ja Muun­nos­ta — Va­lo­ku­va: Na­ta­lia Linsén.

LAU­LUT YH­DIS­TY­VÄT.

1. Ei ne kas­va kaik­ki lap­set,
   ei yle­ne yk­si­kä­nä,
   niin­kuin mie ka­ta­la kas­von.
   Kas­von ai­na kau­ni­his­ti,
   kas­von kun ka­ta­ja mä­el­lä,
   tai män­ty mä­en ne­näs­sä.

   Ei ne kas­va jne.,
   …

   niin­kuin mie ka­na­nen kas­von,
   kas­von ai­van kau­ni­his­ti,
   ylen lys­tis­ti yle­nin.

2. En ol­lut hoik­ka luon­non hoik­ka,
   en­kä mus­ta luon­non mus­ta,
   vaan oon hoik­ka huo­len hoik­ka,
   se­kä mus­ta [mu­re­hen] mus­ta.

   Huo­li on hoi­kak­si ve­tä­nyt,
   mu­re mui­ta mus­tem­mak­si.
   Mie oon hoik­ka huo­lel­li­nen,
   mie oon mus­ta mur­heel­li­nen.

3. Niin mi­nun mo­ni sa­no­vi,
   usia ajat­te­le­vi,
   mi­nun ilol­la lau­la­va­ni,
   se­kä mie­lel­lä hy­väl­lä.

   En mie ilol­la lau­la
   en­kä mie­lel­lä hy­väl­lä;
   su­rus­sa­ni suu­ta piek­sän,
   ka­mon ään­tä kai­os­sa­ni,
   ikä­vis­sä­ni iloit­sen.

4. Mi­null’ on huo­let kol­men­lai­set,
   mu­re­het mo­nen nä­kö­set.

   Yks on huo­li pää­ni pääl­lä,
   sen pa­ni­sin pal­mi­kol­le;
   toi­nen al­la jal­ko­hi­ni,
   sen su­kil­la suo­rit­ta­sin,
   se­kä pak­loil­le pa­ni­sin.

   On­pa huo­li sy’än­tä koh­ti,
   se mi­nun ma­nal­le vie­pi,
   tuo­ne­la­han toi­vot­ta­vi,
   maa­na­la­han ma­to­jen syöä,
   tuo­nen tou­kil­le ka­lu­ta.

5. Lä­hen täs­tä kun lä­hen­kin,
   toi­sen läh­tö­vän ke­ral­le,
   kol­man­nen kä­kii­vän kan­sa,
   kan­sa toi­sen kar­ku­lai­sen;

   hei­tän suo­ni, hei­tän maa­ni,
   hei­tän hiek­ka­ran­ta­se­ni,
   vai­han val­ke­at ve­te­ni
   mui­hin mus­ti­hin ve­si­hin.
   Läk­kös mus­ta muil­le mail­le,
   touk­ka toi­sil­le ve­sil­le!

Yl­lä on kap­pa­le­ja­ol­la ero­tel­tu ne vii­si lyy­ril­lis­tä ru­noa, jois­ta tä­mä lau­lu on yh­dis­tet­ty ja joi­ta on muu­al­ta pan­tu muis­tiin eril­li­si­nä tai toi­siin yh­teyk­siin ryh­mit­ty­nei­nä. Si­ten esim. kes­kim­mäi­nen osa

• “En mie ilol­la lau­la”

on Vi­ros­ta as­ti Suo­men Kar­ja­laan va­el­ta­nut lau­lel­ma.

ERI MAA­KUN­TIEN RU­NO­TAR.

Var­si­nais-Suo­mes­ta on, pait­si

• “Et­sei Suo­met sor­kein­ta”,

säi­ly­nyt vain muu­ta­ma van­ha­mit­tai­nen tun­nel­ma­ru­no. Sel­lai­sia on

• “Mil­lä mak­san äi­din mai­don”,

Olin tyt­tö ta­lo­sa,
ka­so­sin kun put­ki pa­lo­sa.
Ma­ka­sin luh­ti­sa lu­kun ta­ka­na,
vii­ren vil­la­vai­pan al­la,
kor­va­ni kuu­ren tyy­nyn pääl­lä,
seit­te­män la­ka­nan si­säl­lä.

Sin­ne mä kuu­lin kuk­kon lau­lun,
al­ta vai­pan vars­tan pau­kun.
Or­jat sur­voit, or­jat jau­hoit,
pal­kol­li­set rii­het ta­poit.

Sit­ten kun unes­ta­ni kyl­läks sain,
tu­lin alas kel­la­rii­hin,
las­kin olt­ta ju­arak­se­ni,
ni­su­kak­koo sy­äräk­se­ni.

Vi­ätiin sitt Myy­ril­le mi­ni­äks,
Myy­rin po­jal­le pu­ali­soks.
Myy­ril­lä pan­tiin jau­ha­maan
kar­pio kah­rel­la käm­me­nel­lä.
Myy­rin faa­ri tu­li si­säl­le
haa­pa­hal­ko kai­na­lo­sa,
pit­kä vit­ta pih­la­vai­nen.

Sa­no: “Ku­sa on si­nua pi­ret­ty,
ko­tei ole ty­ähöön pan­tu,
ka­so­tet­tu kun ter­vas­kan­too.”

Oh­hoh mi­nun­kin on­ne­ni os­saa,
iha­nais­ta elä­mää­ni!
Mah­ro mun äi­ti­ni ma­ho­na maa­ta,
ju­as­ta su­ven jou­ti­laa­na,
pi­rel­lä pi­äniä ki­ve­jä,
ka­pa­loi­ta kan­non­päi­tä,
en­nen­kun täm­mös­tä ty­tär­tä.

Ru­non vii­mei­set sä­keet:

• “Mah­ro mun äi­ti­ni ma­ho­na maa­ta”

jne. si­säl­tä­vät ylei­sen tun­nel­ma­ru­no­ai­heen, jo­ka esim. Kar­ja­las­sa esiin­tyy mo­ni­muo­toi­sek­si kir­jail­tu­na.

Lou­nais-Suo­mes­sa esiin­tyy myös­kin hu­mo­ris­tis­ta van­haa ru­noa, jon­ka mit­ta usein kui­ten­kin on mel­ko va­paa­ta. Esim.:

On­kos teil­lä niin­kuin meil­lä?
Meil­lä on niin­kuin her­roi­sa­kin,
he e heh her­roi­sa­kin:
kaf­fe­pan­nu pöy­rän pää­lä,
pöh öh pöh pöy­tä­ni pää­lä.

On­kos teil­lä niin­kuin meil­lä?
Meil­lä on niin­kuin her­roi­sa­kin,
he e heh her­roi­sa­kin:
kar­hun­nah­ka por­tin pää­lä,
pö öh pöh port­ti­ni pää­lä.

Var­si­nais­suo­ma­lai­sis­ta pai­men­lau­luis­ta si­tee­raam­me seu­raa­van näyt­teen, jo­ka Muur­las­ta muis­tiin pan­tu­na kuu­luu lou­nais­suo­ma­lai­ses­sa is­ke­vyy­des­sään näin:

Täs­sä toi­sin­nos­sa on yh­dis­ty­nyt kak­si ru­noa, jois­ta edel­li­ses­sä

• “Tyy­tyn lyy­tyn tyt­tö­pai­men”

toi­nen pai­men hou­kut­te­lee tois­ta luok­seen; lop­pu­puo­li on hy­vin suo­sit­tua pai­men­lau­lu­tyyp­piä

• “Muut ne kuu­li kir­kon­kel­lon”.

He­lunt lau­van­tan pit­käp pee­vä,
po­jak kot­ja kut­sut­ti,
uu­ni­luu­ral vih­rel­ti,
vih­ta ka­ton pääll hei­tet­ti.

Tuh­ka­puu­ro kei­tet­ti,
ter­va sek­ka hei­tet­ti,
uu­ni la­orall sy­ämän,
kenk­ra­jak ket­te.

Mi­täs meil­le saat­ti?
Poik­kia meil­le saat­ti,
niin­ku mus­ti pors­si.

Koht tal­li juos­ti,
he­vos­vaa­te tuot­ti,
re­väs­tin poik­kae va­ku­vaat­teks.

Sitt ku he vä­hä kas­voi,
me­ni he liuk­kall jääll,
sitt tull kylm poh­tuul
ja pu­hals hei­ti jää all.

He­lunt lau­van­tan pit­käp pee­vä,
fli­kak kot­ja kut­sut­ti,
uu­rell vih­rall vih­rel­ti,
viht ka­ton pääll hei­tet­ti,
ries­ka­puu­ro kei­tet­ti,
so­ke­ri sek­ka hei­tet­ti,
sa­lin pöö­räll sy­ämä,
hop­ja­lus­kak ket­te.

Mi­täs meil­le saat­ti?
Fli­ko­ja meil­le saat­ti,
niin­ku valk­ki ka­noi.

Koht Turk­ku juos­ti,
silk­ki­pak­ka tuot­ti,
re­väs­ti flik­kae va­ku­vaat­teks.

Sitt ku he vä­hä kas­voi,
me­ni he vehr­jä­sen koi­vu lal­va,
sitt tul löm­my­ne lens­tuul,
pu­hals hei­ti vi­her­jäi­sell ke­roll,
sitt tull kaks kolm en­kelt
ja vei hei­tin ta­evass.

Kar­ja­las­sa tyt­tö­lap­set is­tu­vat tam­men ok­sal­la, po­jat hon­gan tai kuu­sen, jos­ta hei­dät pu­do­te­taan alas; ty­töt kää­ri­tään silk­ki­hui­viin, po­jat he­vos­loi­meen tai nah­kaan.

Sa­ta­kun­nan ja Hä­meen ra­ja­mail­ta on pan­tu muis­tiin jo Lönn­ro­tin ko­ko­el­mis­sa esiin­ty­vä mies­ten lau­la­ma

• “Nai­jan ru­no”,

jos­sa on rem­se­ätä kers­kai­lua ja uh­maa:

Olis mul­la val­lan miek­ka,
val­lan miek­ka, val­lan kul­ta,
val­lan val­kia he­voi­nen;
ajai­sin mä Nai­si­maal­le,

nai­sin siel­tä neit­tä kol­me,
yh­den nuo­ren, toi­sen van­han,
kol­man­nen ka­sa­tun nei­den.

Ka­sa­tul­la työt te­ki­sin,
van­han neuo­na pi­täi­sin,
it­te nuor­ta nau­rat­tai­sin.

Hä­mees­tä ja siel­tä itään ja poh­joi­seen päin taas on mer­kit­ty muis­tiin nai­sen se­pit­tä­mää kan­san­ru­nou­tem­me kuu­lui­saa rak­kaus­ru­noa

• “Jos mun tut­tu­ni tu­li­si”,

jo­ka edem­pä­nä jou­tuu pu­heek­si.

Poh­jois-Hä­mees­sä esiin­tyy jo run­saam­min van­han tun­nel­ma­ru­non tyyp­pe­jä. Siel­lä ta­va­taan ru­no­ja lau­lus­ta, esim.

• “Lau­lai­sin me­ret me­sik­si”,

va­li­tus­ru­no­ja:

• “Mi­nun on tur­va tur­pe­hes­sa”,

tyt­tö­jen kers­kai­lu­ru­no­ja:

• “Ois­pa täs­sä tyt­tä­res­sä”

jne. -ai­hei­ta, joi­den ku­kois­ta­va rik­kaus itä­suo­ma­lai­sel­la alu­eel­la on teh­nyt ne kan­san­ly­riik­kam­me ylei­ses­ti tun­ne­tuik­si edus­ta­jik­si.

Poh­jan­maal­la jat­kuu lyy­ril­li­nen tra­di­tio yhä run­saam­pa­na. Poh­jois-Poh­jan­maal­la ta­va­taan esim. eräs kaik­kein ylei­sim­piä suo­ma­lai­sen kan­san­ly­rii­kan ai­hei­ta:

Kan­na­pa korp­pi huo­li­ani,
mu­ret­ta­ni mus­ta lin­tu,
kan­na kai­vo­hin sy­vi­hin,
jär­ve­hen ka­lat­to­maan!

Jos si­nä kan­nat ka­lal­li­seen,
ka­lat kaik­ki huo­les­tu­vat,
ah­ve­net ani (alas) me­ne­vät,
lo­hen po­jat pois tu­le­vat.

Toi­se­na esi­merk­ki­nä täl­lai­ses­ta suo­si­tus­ta ru­no­ai­hees­ta voi­si mai­ni­ta seu­raa­van sä­keis­tön, jos­sa niin ikään an­ne­taan eläi­men kan­net­ta­vak­si huo­let:

An­na huo­lia he­vo­sen,
he­vo­sell on luu lu­jem­pi,
luu lu­jem­pi, pää pa­rem­pi,
ham­mas kah­ta kar­ke­am­pi.

Edel­li­ses­sä lau­lus­sa, jos­sa kor­pin käs­ket­tiin kan­taa huo­let ka­lat­to­maan lam­peen, et­tei­vät ka­lat­kin tu­li­si mur­heel­li­sik­si, pil­kah­taa

• “hy­my kyy­nel­ten lä­pi”

lem­pe­äs­ti sä­teil­len. Jäl­kim­mäi­ses­sä lau­lus­sa saa­vu­te­taan sa­man­lai­nen va­paut­ta­va lop­pu­rat­kai­su reip­paal­la huu­mo­ril­la.

“An­na huo­lia he­vo­sen” on it­se asi­as­sa esi­merk­ki sa­nan­las­kun ja ru­non vä­li­sei­nän pois su­la­mi­ses­ta; se on sa­nan­las­kus­ta syn­ty­nyt ru­no, ku­ten Kaar­le Krohn on osoit­ta­nut.

LAU­LU­JA LAU­LUS­TA.

Pan­kam­me kä­si kä­te­hen,
ha­ka toi­se­hen ha­ka­han,
sor­met sor­mien lo­ma­han!

Ai­noa var­si­nai­nen tie­to lyy­ril­li­sen kuo­ro­lau­lun esiin­ty­mi­ses­tä mai­ni­tul­la alu­eel­la on tyt­tö­jen kuo­ro­lau­lu Rit­va­lan ke­väi­ses­sä hel­ka­juh­las­sa. Kar­ja­lan kan­nak­sel­la ja In­ke­ris­sä sen si­jaan on lau­let­tu kuo­ros­sa, esi­lau­la­jan joh­ta­es­sa:

Täss’ on tyk­ky tyt­tö­siä,
riu­ku rin­nan sei­so­jia,
par­vi nei­tos­ta pa­ras­ta;

ei ole eel­tä lau­la­jais­ta,
sa­no­jen so­vit­ta­jais­ta,
kun en ai­na ma aloi­ta,
en­kä nos­ta nuot­ti­ani,
so­vi­ta sa­na­si­ani.

In­ke­ris­sä lau­la­jat usein muo­dos­ta­vat pii­rin, jos­sa he liik­ku­vat van­haa ru­noa lau­let­ta­es­sa. Tä­mä ku­vas­tuu lau­lus­sa­kin:

Työ ty­töt, miun si­soin,
laa­tui­sat em­moin lap­set!
Käv­vää rin­noin, teh­hää rink,
käv­vää myö kä­si kät­tee!

Ja näis­sä in­ke­ri­läis­pe­räi­sis­sä lau­luis­sa he­li­see rie­mu­kas lau­la­ja­mie­li:

En ma voi ilot­ta ol­la,
il­man lau­lut­ta eleä.

Mä syn­nyin ilo­ky­läs­sä,
kas­voin lau­lu­kar­ta­nol­la.
Isä­ni ilon su­vait­si,
emo­ni la­ve­an lau­lun,
vel­je­ni ta­sai­sen tans­sin,
sis­ko­ni ja­lan si­ve­än.

In­ke­ri­läi­nen lau­la­ja on suo­ras­taan

• “kan­te­lol­la kas­va­tet­tu”.

Hä­nen aa­mul­la he­rä­tes­sään

• “pil­li nou­si piuk­ka­ma­han, kan­te­loi­nen soit­ta­ma­han”.

Kar­ja­lan kan­nak­sel­la ja Kes­ki-In­ke­ris­sä kut­su­taan lau­lut rie­mul­li­ses­ti tu­paan:

Tul­kaa vir­te­ni tu­pa­han,
saa­kaa suo­ja­han sa­na­ni!

Mi­kä ei mah­tu­ne oves­ta,
se tul­ko­hon ik­ku­nas­ta,
re­mut­ko­hon rep­pä­näs­tä,
poik­ki­puo­lin pol­vil­le­ni,
pit­kin par­ma­hai­sil­le­ni!

Tuos­ta otan yk­sin kak­sin,
vii­sin kuu­sin vii­mei­sel­lä.

Pi­dois­sa nou­see tun­nel­ma, ja lau­la­ja huu­dah­taa:

Ei­pä täs­sä laut­sat lau­la,
kun ei lau­la laut­sal­li­set;
ei­kä ik­ku­nat iloit­se,
kun ei ik­ku­nan alai­set.

Ei­pä täs­sä pöy­ät pöy­kä,
kun ei pöy­kä pöy­äl­li­set,
ei­kä rep­pä­nät re­muit­se,
kun ei rep­pä­nän alai­set.

Larin Parasken talo Metsäpirtin Vaskelassa. Tämä talo myytiin v. 1899 pakkohuutokaupalla maksamattomista veroista. “Tiede ja taide tahtoivat kyllä tyhjentää hänen henkiset rikkautensa —. Mutta hän sai kokea, ettei kylmällä kylällä, rautaisella ruhvahalla ollut varaa hädän hetkellä hänelle ojentaa 700 markkaa”. (Väinö Salminen)

Yl­lät­tä­vän ko­me­al­la ver­tauk­sel­la luon­neh­di­taan lau­la­jien yh­teen­tu­loa:

Har­voin on haa­het han­ga­tuk­sin,
so­ti­lai­vat lai­atuk­sin,
so­ti­kaa­ret kau­la­tuk­sin,
har­vem­min emo­sen lap­set.

Nyt kun yh­te­hen yhym­me,
nyt kun saam­me suu­ta­suk­sin,
nyt­pä leik­ki lyö­tä­ne­hen
ja ilo is’et­tä­ne­hen.

Voi­mal­li­sin sa­noin lau­la­ja saat­taa ylis­tää omaa ky­ky­än­sä ja lau­lun mah­tia. Poh­ja­lais-vie­na­lai­nen lau­la­ja ma­naa it­sel­leen

• “jout­se­nen ko­re­an kul­kun”,
• “ra­jun rin­nan ras­ta­hai­sen”,
• “kä­kö­sen li­pe­än kie­len”

Lau­la­ja saat­taa myös­kin mel­kein tur­ha­mai­ses­ti kers­kua voit­ta­mat­to­muu­des­taan; hän saat­taa vaa­tia kes­ti­tys­tä, vie­lä­pä ra­ha­palk­kaa­kin. Näin hän kers­kaa:

Kä­vin häät, kä­vin kä­rä­jät,
kä­vin lap­sen­ris­ti­äi­set,
kä­vin kol­mel­la ko­kol­la,
yhek­sil­lä yö­tu­lil­la.

Ei ol­lut pää­ni pol­ki­jais­ta,
ei­kä suu­ni sul­ki­jais­ta,
ei kie­le­ni kiel­tä­jäis­tä;
eik’ ole näil­lä mail­la­ka­na,
ei näil­lä ve­sil­lä­kä­nä,
näil­lä ran­ta­sil­la­ka­na.

Lau­lai­sin ma, tai­tai­sin ma,
kun­pa palk­ka pan­tai­si­hin.
En ma pal­joa ky­syi­si,
ei­kä vält­täi­si vä­hät­tä:

ta­la­ri jo­ka sa­nal­ta,
puo­li puo­lel­ta sa­nal­ta,
tolp­pa kie­len kään­nyn­näs­tä,
äy­ri suun avo­an­nas­ta,
plou­tu kai­kel­ta pe­lil­tä.

Haa­pas-Ma­ri, kan­san­ru­nou­den suu­ri tai­ta­ja. Uu­si­kirk­ko. — Va­lo­ku­va Sa­mu­li Pau­la­har­ju.

Kuk­kua kä­ki kä­ke­si
leh­to­maal­le men­ty­ähän,
sa­lo­maal­le saa­tu­ahan:
hu­hu­el­la nei­to nuo­ri
mä­en pääl­le pääs­ty­ähän,
kor­ves­ta ko­hot­tu­ahan.

Tä­mä har­voin vii­voin piir­ret­ty pie­ni ru­no on kan­san­ly­riik­kam­me hel­miä; sen il­ma­vas­sa mai­se­mas­sa, sen tun­nel­mas­sa on jo­ta­kin suo­ma­lai­sel­le pe­rin tut­tua, kau­nis­ta ja ra­kas­ta.

Vi­ron ja In­ke­rin luon­to on, vaik­kei se ole­kaan niin jyl­hän vä­ke­vä kuin Suo­men, kui­ten­kin in­noit­ta­nut näi­den seu­tu­jen lau­la­jat suur­piir­tei­seen ru­noon, jos­sa kor­pi- ja me­ren­ran­ta­mai­se­ma liit­ty­vät yh­teen — ru­no siis edel­lyt­tää me­ren lä­hei­syyt­tä:

Soi met­sä, ku­ma­ja kor­pi,
he­lä­ele hiek­ka­ran­ta,
me­ren ruo’ik­ko ru­ma­ja,
me­ren kais­lik­ko ka­la­ja,
mi­nun lap­sen lau­la­es­sa!

Suo­ma­lai­sel­la alu­eel­la on tä­tä vi­ro­lais­pe­räis­tä ru­noa, luon­tee­no­mais­ta kyl­lä­kin, muu­tet­tu si­ten, et­tä lau­la­ja on teh­ty su­ru­mie­li­sek­si; hän on “ko­va­osai­nen” taik­ka “huo­lel­li­nen”. La­rin Pa­ras­ke lau­loi:

…
me­ren kais­lik­ko ka­la­ja
miu va­koi­sen vas­ta­hain,
koh­ta­hain ko­va-osa­sen!

Sii­nä kuk­kui­sin ko­vem­min,
kus­sa käy­pi huo­lel­li­nen,
mar­ras mai­ta mit­te­le­vi;
siin’ en virk­kai­si mi­tä­nä,
kus­sa au­tu­as aja­vi.

Kaik­kiin lau­la­jiin so­vel­tuu mui­nai­sa­jan va­kuu­tus:

En­nen puut­tui met­sä pui­ta,
met­sä pui­ta, maa ki­viä,
en­nen­kuin ru­no sa­no­ja,
ru­non lap­si lau­se­hia.

Lau­la­ja­nei­to to­sin voi pyy­del­lä an­teek­si, et­tä hä­nen lau­lus­saan saat­taa ol­la “vää­riä sa­no­ja”; mut­ta lau­la­ja puo­lus­tau­tuu myös moit­tei­ta vas­taan: “vir­ret on teh­ty en­nen mei­tä, en­nen mei­tä, en­nen tei­tä”.

Lau­la­jan lop­pu­sa­nois­sa esiin­tyy mer­kil­li­nen ku­va “vir­si­ke­räs­tä”:

Kää­rin vir­te­ni ke­räl­le,
syk­ky­räl­le syy­ät­te­len,
pa­nen ai­tan par­ven pää­hän.

Pan­nen vil­la­vak­ka­se­hen;
vil­la­nen va­nut­ta­ne­vi.

Pan­nen oh­ra­pur­nu­se­hen;
vih­ne­hi­sin juut­tu­ne­vi.

Pa­nen kir­ja­lip­pa­ha­sen,
siel­tä tois­te löy­te­äni.

RAK­KAUS­LAU­LUT.

Etä­häll’ on mun oma­ni,
etä­häl­lä, vie­ra­hal­la;
ei­kä sin­ne lin­tu len­nä
sa­no­ma­ta saat­ta­ma­han.

Ois­ko tuu­li mie­lel­lis­nä,
aha­vai­nen kie­lel­lis­nä;
sa­nan vei­si, toi­sen toi­si
ka­hen rak­ka­han vä­lil­lä.

Sel­lai­nen toi­mi kuin ra­kas­te­tun vaat­tei­den puh­tau­des­ta huo­leh­ti­mi­nen saa seu­raa­vas­sa, kai­paa­vas­sa lau­lus­sa ru­nol­li­sen py­hi­tyk­sen, ikään­kuin ver­taus­ku­val­li­suu­den:

Ku­ka­pa mun kul­lal­le­ni
pe­se­vi py­häi­set pai­at,
ar­ki­pai­at an­te­le­vi?

Kun oi­si omal­la maal­la,
it­se sot­kut sot­ki­sin­kin,
pe­si­sin py­häi­sen pai­an,
ar­ki­pai­an an­te­li­sin; —
vaan on maal­la vie­ra­hal­la.

Ko­toi­nen tun­nel­ma ai­van ar­ki­si­ne as­ka­rei­neen on myös­kin ja­los­tu­nut her­käk­si kai­pauk­sen vi­reek­si lau­lus­sa:

Ajat ar­ma­hat me­ne­vät
ar­mas­ta aja­tel­les­sa,
päi­vät kul­tai­set ku­lu­vat
kul­to­ani kuun­nel­les­sa.

Mi­nun ei kuu­lu kul­tas­ta­ni,
ei he­lä­jä hert­tas­ta­ni,
ei kuu­lu ku­jal­la käy­vän,
al­la ik­ku­nan asu­van,
pilk­ko­van pi­nol­la pui­ta,
kolk­ka­van ka­tok­sen al­la.

Yh­tä luon­te­vas­ti voi unek­si­vaan mie­li­tie­tyn kai­pauk­seen liit­tyä sel­lai­nen toi­vo­mus kuin “An­na suu­ta ja li­kis­tä”, mo­nia mul­ta ruu­miil­lis­ta lä­hei­syyt­tä ku­vai­le­via sä­kei­tä si­tee­raa­mat­ta.

Kris­til­li­set­kin aja­tuk­set su­lau­tu­vat vai­vat­to­mas­ti puh­taa­seen rak­kaus­ru­noon:

En tul­lut olu­en hi­mol­la,
en­kä taa­rin tar­pe­hel­la,
tu­lin han­he­ni ha­lul­la,
hel­mi­lin­tu­ni he­lyl­lä,
ar­mon kaut­ta ai­noi­se­ni;
kyl­lä­pä mun ve­ri ve­tä­vi,
oma luon­to luok­se tuo­pi,
ora­hal­la mun oma­ni,
tai­mel­la ta­sa­ve­re­ni.

Kun, Jee­sus, te­rän te­ki­sit,
hy­vän var­ren val­mis­ta­sit,
niin min’ ot­tai­sin oma­ni,
kul­ta­ni ty­köö­ni toi­sin,
ve­re­vä­ni vie­rel­le­ni,
kau­noi­se­ni kai­na­loo­ni
mui­hen mus­tien se­as­ta.

Voi­mak­kain suo­ma­lai­nen rak­kaus­ru­no on kuu­lui­sa, jo Her­de­rin huo­maa­ma ja Go­et­hen sak­sak­si kään­tä­mä:

• “Mi­nä jau­han Jaa­kol­le­ni, vään­nän vää­rä­sää­rel­le­ni” tai:
• “Puu­tuin tuo­hon pul­luk­se­hen”.

Vas­taa­va mies­ten lau­la­ma ru­no on en­nen mai­nit­tu

• “Et­sei Suo­met sor­kein­ta”

Itä-Suo­mes­sa esiin­ty­vi­ne sä­kei­neen:

Muut sai­vat so­re­at nei­dot,
mul­le her­ja hei­tet­tiin.

Va­loi­sak­si elä­män­vii­sau­dek­si on tun­ne sen si­jaan sel­key­ty­nyt tu­tuis­sa sä­keis­sä:

Nä­hä muien jos on mus­ta,
si­ma on mun sil­mäs­tä­ni,
me­si­mar­ja mie­les­tä­ni;
muien mus­ta, mun hy­vä­nen.

Ja iloi­nen, voi­tol­li­nen var­muus he­li­see tyt­tö­jen lau­luis­ta:

Ai­na soi­vat sor­jan kor­vat,
ra­ma­ja­vat kuin rau­ta­kel­lot.
Po­jat soi­ma­han pa­ne­vat,
ko­to­na­han kai­ho­avat,
ma­joil­la­han mai­nit­se­vat:
“tuoll’ on tyt­tö kas­va­mas­sa,
mo­nen mie­hen mie­li­tiet­to,
sul­ha­sen sy­ämen­syt­tö”.

Sel­lai­sen ty­tön tu­lee mu­ka sää­li sul­ha­sia, jot­ka jää­vät su­ruun ja “puo­li­kuo­li­oik­si” ty­tön muil­le mail­le siir­ty­es­sä. Sel­lai­nen tyt­tö voi myös­kin ru­noil­la rie­muk­kaan ja kiih­ke­än pyyn­nön:

Heik­ki­se­ni, hert­ta­se­ni,
si­ni­suk­ka sul­ha­se­ni,
pu­na­pau­la puo­li­so­ni,
tu­le yöl­lä yk­si­nä­si,
kuu­ta­mal­la kul­poit­te­le,
jot­tei tun­nu jäl­ki jääl­lä,
jäl­ki jääl­lä, tie­ra tiel­lä,
ja­lan is­ku il­ja­nel­la,
tu­le kul­ta­si ty­kö­hön:
kai­na­lo­hon kau­noi­se­si!

Ty­tön it­se­tie­toi­suus voi myös pu­keu­tua mel­kein tur­han­tär­ke­ään oma­hy­väi­syy­teen hä­nen va­ro­es­saan jou­tu­mas­ta kun­not­to­mal­le; ja yht’äk­kiä voi taas hy­vän ko­si­jan toi­vo­mus va­lah­taa iha­nak­si ro­mant­ti­sek­si unel­mak­si:

Ei täy­vy tä­tä ty­tär­tä
li­ka­sil­le lis­te­hil­le
pa­hoil­le re­ki­pa­juil­le.
Kyl­lä täl­le tyt­tä­rel­le
kau­nis kau­koa tu­lee­pi
mus­ta­kul­ma muil­ta mail­ta,
juok­soo orih pu­na­nen
kir­jo­kor­ja kii­ät­tää.

AVI­OE­LÄ­MÄ.

Tyt­tö­nä – mi­ni­änä.

Nuo­ruu­den ai­kaa mui­nais­ru­not ihan­noi­vat juu­ri mie­he­läs­sä olon vas­ta­koh­ta­na. Ru­no piir­tää­kin nuo­res­ta nei­dos­ta sä­tei­le­vän ku­van:

Kun hän kä­vi, kan­ta välk­kyi,
kun hän sei­soi, sei­nä pais­toi,
kun hän is­tui, maa iloit­si.

Lau­la­jan mie­les­tä tä­mä ai­ka on elä­män on­nel­li­sin:

Se on il­mal­la iloa,
se on pol­vut­ta pa­ras­ta,
mi ilo ison kois­sa,
pol­vut maa­mon pol­ven luo­na.

Sen si­jaan jo Sa­ta­kun­nas­ta al­ka­en muis­tiin pan­tu lau­lu to­te­aa, et­tä

Niin on tyt­tö taat­to­las­sa,
kuin on mar­ja mät­tä­häl­lä;
niin on mi­niä mie­he­läs­sä,
kuin on koi­ra kah­le­his­sa.

Ja kau­no­pu­hei­sem­min va­kuut­taa in­ke­ri­läi­nen lau­la­ja, et­tä tyt­tö on isän ko­to­na kuin ku­nin­gas lin­nas­saan, pap­pi seu­ra­kun­nas­saan; mi­niä mie­he­läs­sä on sen si­jaan kuin

• “van­ki Ven­nään maal­la”.

Ko­va­osai­nen nai­ma­ton lau­la­ja tun­nus­taa puo­les­taan, et­tä hä­nen­kin koh­dal­taan sen­tään puut­tu­vat vie­lä eräät ras­kaat ko­ke­muk­set:

syö­mät­tä ano­pin lei­pä,
apen sil­ta as­tu­mat­ta,
käy­mät­tä kä­lyn kä­rä­jä,
mie­hen mie­li nou­ta­mat­ta.

Täl­lai­ses­ta elä­män­vii­sau­des­ta huo­li­mat­ta nuo­ren ty­tön mie­li on mie­he­lään, niin­kuin ru­no­kin hu­mo­ris­ti­ses­ti to­te­aa:

Elä, emo, ty­tär­tä huo­li,
tu’ik­se­si tuu­vi­tel­la,
va­roik­se­si vaa­vi­tel­la!

Ei tu­le emon tu­kea
ei­kä van­hem­man va­roa:
tuu­vit­te­let tus­kik­se­si,
imet­te­let it­kuk­se­si,
vai­voik­se­si vaa­vit­te­let,
huo­lik­se­si huis­kut­te­let.

Ve­te­hen on ve­no­sen mie­li
ter­va­sil­tai te­loil­ta,
nei­on mie­li mie­he­lä­hän
kor­ke­as­tai ko’is­ta.

Pii­ka

Si­tä pait­si oli eräs nais­ryh­mä, jol­le mie­he­lään me­no mis­sään ta­pauk­ses­sa ei mer­kin­nyt en­tis­tä ras­kaam­paa elä­mää: tois­ten pal­ve­luk­ses­sa ole­vat nei­dot. Sel­lai­nen nei­to odot­taa har­taas­ti sul­has­ta, jo­ka hä­net

• “ot­tai­si or­juu­des­ta, pääs­täis palk­ka­pii­kuu­des­ta.”

Äl­kää nyt ty­töt ny­kyi­set,
äl­kää sur­kaa sul­ha­sii,
mies­tä mie­lil­lä pa­hoil­la;

saap sul­hon su­re­mat­tai,
mie­hen mie­lit­tä pa­hoit­ta,
saap se tyh­jän pyy­tä­mät­tä,
ko­van on­nen os­ta­mat­ta,

niin kuin mie po­loi­nen pii­ka,
ai­na su­rin sul­ha­sii,
mies­tä mie­lil­lä pa­hoil­la.
Käin ren­kil­le rek­keen
ja pa­jul­le palk­ka­lai­sen,
kar­ja­lai­sen kap­la­hil­le.

Täl­lai­sis­ta va­roi­tuk­sis­ta huo­li­mat­ta kar­ja­lai­set nei­dot va­lit­ta­en ky­sy­vät, mik­sei­vät hei­tä nai “Nar­van sul­hot, Tu­run pii­pa­rit pe­ri­ne”, mik­si “nai­aan neiet naa­pu­ris­ta, ei mi­nua mil­loin­ka­na”:

Nai­ahan na­pim­pi­akin,
ote­ta­han ouom­pia.

Ja miks ei mi­nua naia,
suon ku­kais­ta, maan ku­kais­ta,
so­reut­ta suo­pe­tä­jän,
kan­gas­koi­vun kau­neut­ta,
lep­peyt­tä leh­to­koi­vun,
ke­sä­hei­nän hel­peyt­tä?

Nuo­re­na nai­tet­tu vai­mo kui­ten­kin pet­ty­nee­nä va­lit­taa:

Voi mi­nua voi­tet­tua,
kuin on nuor­ra nai­tet­tu,
las­sa on pan­tu lak­ki pää­hän,
pien­nä vie­ty­nä vi­hil­le!

Is­kin kau­pan kal­lal­li­sen,
syr­jäl­li­sen syn­nyt­te­lin,
is­kin ikui­sen kau­pan,
ijäk­se­ni it­ku­kau­pan,
kuuk­si ku­jer­rus­kau­pan.

Ei se il­ta kuin en it­ke,
ei se viik­ko, kuin mie vie­ren.

Ja mi­ni­ää odot­taa ras­kas osa. Hän ei ken­ties saa rak­kaut­ta uu­sil­ta su­ku­lai­sil­taan:

Har­voin saa­pi or­ja lem­men,
or­ja lem­men, van­ki val­lan,
mi­niä ei mil­loin­kaan,
po­jan vai­mo pol­ve­naan.

Hän­tä suo­ras­taan soi­ma­taan ja sol­vais­taan:

Ap­pi kut­sui ah­ki­ok­si,
anop­pi ve­si­ha­ok­si,
ky­ty kyl­mäk­si ki­vek­si,
na­to nai­si­hin pa­hak­si.

Mies­kin saat­taa osoit­tau­tua epäoi­keu­den­mu­kai­sek­si:

Taas mi­nua mies to­ruu­pi,
uk­ko lyyä uh­ka­jaa­pi.
En­kös mie emän­tä lie­ne?

Lap­sen kat­son, kaa­lin kei­tän,
leh­mät lyp­sän, lei­vät pais­tan;
viis on vil­laa ke­rit­sin,
viis on vie­ras­ta ra­vit­sin,
viis on nii­tin vii­sik­koo.

Täs­sä on ha­vain­nol­li­ses­ti esi­tet­ty nai­dun maa­lais­nai­sen teh­tä­vien uu­vut­ta­va pal­jous: lap­set, ta­lous, kar­ja, ul­ko­työt, vie­rai­den kes­ti­tys. Vel­vol­li­suu­ten­sa täyt­tä­es­sään vai­mo täl­löin voi var­ma­na ky­syä: En­kös mie emän­tä lie­ne?

Mies ja vai­mo.

Sain vii­men vi­ha­sen mie­hen,
li­han syö­jän, luun pu­ri­jan,
ve­ren pil­lil­lä ve­tä­jän.

Sil­loin on vai­kea muu­ta kuin va­lit­ta­en kär­siä, tus­ka ala­ti sy­dä­mes­sä:

Lau­lut työk­si lan­ki­aa­pi,
he­vo­sen hy­vän rees­sä;
it­ku sil­mi­hin tu­loo­pi
pa­han mie­hen vuo­te­hel­la.

Mui­den osa näyt­tää lau­la­jas­ta pal­jon on­nel­li­sem­mal­ta:

Niin tu­lee mui­jen sul­hot
mu­ho­tel­len muo­ril­leen,
nak­ra­tel­len nai­sel­len­sa.

Ka­hop­pas mi­nun ka­ta­lan,
ka­hop­pas mi­nun kant­tu­ra­tan,
se tu­lee­pi tui­met­tu­na,
väät­ty vih­ta, käät­ty kart­tu,
kar­sit­tu ka­ran­ko kä­es­sä,
ko­ho­tet­tu koi­vun lar­va,
vas­ton vai­vas­ta mi­nua,
koh­ti­pa ko­va­osas­ta,
iät päi­vät it­ke­vä­tä.

Yh­tä toi­vot­to­man tus­kal­li­nen on sen koh­ta­lo, jo­ka jou­tuu juo­ma­ril­le,

• “vii­na­vil­lin vuo­te­hel­le,
  > - hurs­til­le hu­ma­la­hur­jan”.

Mut­ta jos­kus voi nai­nen kes­kel­lä koh­ta­lo­aan ka­rais­ta luon­ton­sa. Hän saat­taa kat­ke­ran kyl­mäs­ti to­de­ta it­se ole­van­sa syy­pää osaan­sa, kun ei kat­so­nut eteen­sä:

• “It­se hul­lu huk­ka­sim­ma,
  mie­len män­ny mes­ta­sim­ma,
  tie­ten tun­gim­ma tu­leen,
  tie­ten ter­va-kat­ti­laan.”

Tai hän voi yl­tyä pilk­kaa­maan:

Voi miel­tä mi­nun hy­vä­ni,
aja­tus­ta ai­no­se­ni,
miel­tä mie­li­vaa­ti­oni,
muo­toa mu­kai­se­ni:

va­rik­selt on ot­ti var­ren,
muo­von mus­tal­ta si­al­ta,
kor­pil­ta ne­nän ko­pan­nut,
voi­pa suu­ta sul­ha­se­ni!

Kar­mi­vaa on täl­lai­nen huu­mo­ri La­rin Pa­ras­ken suus­sa — hä­nes­tä tie­däm­me, et­tä täs­sä voi­ma­kas­sie­lui­nen nai­nen pur­kaa oman koh­ta­lon­sa:

Muut kun suk­kiit sul­ho­jaan,
mie vaan vaa­lin van­ha­jaan,
mie vaan pai­joil pa­ren­nan,
ko­ati­oill kau­nis­te­len.

Jos on mus­ta muu elä­mä,
nai­mis­kaup­pa nau­rat­taa,
nau­ran ih­ma it­sek­seen,
nau­ran nai­mis­kaup­po­jan.

Toi­nen ää­rim­mäi­syys nai­dun nai­sen mie­li­alois­sa on epä­toi­vo, jol­loin mi­niä täy­sin ta­sa­pai­non­sa me­net­tä­nee­nä uh­kaa sur­mal­la kiu­saa­ji­an­sa: syöt­tää ano­pin su­sil­le, apen kar­huil­le, kä­lyn käär­meil­le, na­don si­oil­le.

Mies ei ota avi­oliit­toa ei­kä avi­ol­li­sia ko­ke­muk­sia yh­tä va­ka­val­ta kan­nal­ta kuin mui­nais­ru­non nai­nen. Nai­ma­ton nuo­ri­mies kers­kai­lee rem­se­äs­ti, et­tä

• “pot­ra on poi­ka­na eleä”

— ei ole lap­set ei­kä nai­set nau­ku­mas­sa.

– Köy­hyy­teen­sä hän suh­tau­tuu hu­mo­ris­ti­ses­ti:

Tu­le nei­to­nen mi­nul­le,
täl­le Ju­van junk­ka­ril­le,
täl­le Sa­von san­ka­ril­le.

Kyll on kys­tä ai­tas­sa­ni:
sir­kan sii­pi, paar­man rei­si,
peip­po­sen pe­rä­pa­ka­ra,
ora­vai­sen ol­ka­vih­ta;
puu­ss’ on mi­nun puu­ro­jau­hot,
pe­tä­jäs­sä pel­lon sie­men,
lei­pä män­nys­sä mä­el­lä.

Va­li­tel­len mies to­te­aa nai­mi­siin men­ty­ään me­net­tä­vän­sä nais­san­ka­rin ase­man:

Olin en­nen mies­sä nuor­ra,
nuor­ra mies­sä nai­ma­ton­na,
pi­ti pii­ka­set hy­vä­nä,
pää­ni vai­mot val­ki­ana.

Tu­lin tur­ka nai­neek­si,
käl­kä kät­tä lyö­neek­si,
nu­rin kat­so nurk­ka­muo­rit,
vää­rin väär­ti­mor­si­amet,
oi­kein ei omat elä­jät.

Äs­ken si­tee­rat­tu pilk­ka­ru­no

• "“Tu­le nei­to­nen mi­nul­le”

on tun­net­tu laa­jal­ti Suo­mes­sa. Yh­tä suo­sit­tu on ru­no, jos­sa to­ru­van vai­mon saa­nut mies, myön­tä­en, et­tä vi­ka oli oma, ko­et­taa pie­nel­lä ma­nauk­sel­la voit­taa har­min­sa:

Sus’ syö­köön sen he­vo­sen,
jo­ka tuo to­ru­van vai­mon,
to­ru­van ja tap­pe­le­van.
Ei ole ori­hin syy­tä;
om­pa syy­tä omo­ani;
kyl­lä orit ko­ti­hin tuo­pi,
mi­tä pan­na­han pa­jul­le,
liis­te­hil­le lii­te­tä­hän.

Toi­ses­sa ru­nos­sa mies erään­lai­sel­la hir­te­his­huu­mo­ril­la to­te­aa epäon­nis­tu­neen avi­okump­pa­nin eli­ni­käi­sek­si ris­tik­si:

Kol­me on mie­hel­lä ko­vaa:
yk­si on vuo­ta­va ve­no­nen,
toi­nen on heit­tiö he­vo­nen,
kol­mas on äki­se­vä ak­ka.

Vie­lä mies pa­has­ta pää­si,
he­vo­ses­ta heit­ti­ös­tä:
he­vo­sen su­sil­la syöt­ti.

Vie­lä mies pa­has­ta pää­si,
ve­ne­hes­tä vuo­ta­vas­ta:
ve­ne­hen tu­les­sa polt­ti.

Mut­ta kait­se kau­nis Luo­ja,
var­je­le, va­ka Ju­ma­la,
akas­ta äki­se­väs­tä!

Ei pää­se pa­has­ta sii­tä
il­man tau­din tap­pa­mat­ta,
Luo­jan kou­ran kos­ke­mat­ta,
kut­su­mat­ta kaik­ki­val­lan.

Täl­lais­ten uhit­te­le­vien ru­no­jen vas­ta­pai­no­na vä­räh­tää herk­kä­nä ru­no, jos­sa vai­mon ar­vos­te­lu, vai­mon tun­ne, ote­taan huo­mi­oon — vas­ta­koh­ta­naan niin­kin lä­hei­nen suh­de kuin van­hem­pien ja po­jan:

Ei­pä tuo pa­ha oli­si,
vaikk’ olis isä to­ru­nut,
äi­ti äi­än är­jäh­tä­nyt
juo­tua hy­vän he­vo­sen,
kel­lo­kau­lan ken­kät­tyä.

Tuo vas­ta pa­ha oli­si,
jos mun tuo­tu­ni to­rui­si,
saa­tu­ni pa­hoin sa­noi­si.

Äi­ti.

Per­he-elä­män pii­ris­sä liik­ku­vat vie­lä ne ru­not, jois­sa les­ki va­lit­taa koh­ta­lo­aan, äi­ti huo­li­aan. Nai­nen, jo­ka on me­net­tä­nyt mie­hen­sä tä­män nuo­rel­la iäl­lä ja jää­nyt yk­sin pien­ten las­ten­sa kans­sa, va­kuut­taa, et­tei se vie­lä mi­tään tie­dä,

• “ken ei mies­tä kuo­let­te­le,
  hat­tu­pää­tä hau­ta­ele”

– Äi­dis­tä mui­nais­ru­no lau­laa kau­niis­ti. Se tun­tee äi­din vai­vat, ku­vail­len nii­tä mil­loin hel­län lii­kut­ta­vas­ti, mil­loin lap­sel­li­sen ha­vain­nol­li­ses­ti:

Kolm ker­taa ke­sois­sa yös­sä
juok­si kol­mas­ti jo­el­le,
kan­to vet­tä kap­pa­sel­la,
kip­po­sel­la kii­jut­te­li,
mill pes pien­tä pii­ka­jaa,
pu­has­te­li pul­puk­kais­ta.

Äi­ti toi­voo po­jas­taan, et­tä tä­mä vart­tui­si ja toi­si hä­nel­le leh­dos­ta lei­vän,

• “pu­na­kuo­ren koi­vi­kos­ta”,

se­kä min­jän, jo­ka läm­mit­täi­si ano­pil­leen kyl­vyn. Mut­ta yh­tä ai­kaa hii­pii hä­nen rin­taan­sa pel­ko sii­tä, mi­kä on ole­va po­jan koh­ta­lo: ken­ties äi­ti hä­nes­tä tuu­dit­taa­kin mies­tä

• “tuon tyr­män ty­kin eteen,
  rau­ta­kir­nu­sen ki­taan”.

– Köy­hän äi­din mie­les­sä on tus­ka sii­tä, et­tä hä­nen las­ten­sa on pak­ko läh­teä ai­kai­sin maa­il­mal­le kul­ke­maan. Hän huu­dah­taa va­lit­ta­en:

Oi mun poi­ka­ni po­loi­sen,
oi mun lai­ton lap­su­eni!
Mont’ on tuul­ta tuu­le­va­ta,
mont’ on saa­poa sa­et­ta
la­kit­to­man pää­la­el­le,
kin­ta­hit­to­man kä­sil­le.

HUO­LI JA KO­VA OSA.

Or­po­lap­sen koh­ta­lo on hel­lyt­tä­nyt kan­san­ru­noi­li­jat vai­kut­ta­viin su­rul­li­siin ru­noi­hin. Or­von ja ko­dit­to­man ru­not muo­dos­ta­vat huo­mat­ta­van ryh­män sii­nä van­han tun­nel­ma­ru­nou­den la­jis­sa, jon­ka yh­tei­se­nä ot­sik­ko­na käy “Huo­li ja ko­va osa”.

• “Soit­to on su­ruis­ta teh­ty,
  mu­re­his­ta muo­va­el­tu”,

• “Kyl­lä huo­li virt­tä tuo­pi,
  mu­ret mus­tia sa­no­ja”,

• “Suu lau­loi, sy­än mu­reh­ti”.

Omais­ten kyl­myys.

Omais­ten kyl­myys on ai­hee­na ru­nois­sa, jois­ta var­sin­kin kak­si:

• “Ei it­ke iso mi­nua” ja

• “Niin mi­nun iso­ni heit­ti”,

ovat hy­vin ylei­siä. Lau­la­ja va­lit­taa, et­tei isä ei­kä ve­li hän­tä su­ri­si, vaik­ka hän

• “vie­ri­si ve­teen,
  kaa­tui­si ka­lois­ten syö­dä”,

jol­loin hän jou­tui­si­kin

• “si­sa­rek­si sii­ka­sil­le,
  vei­kok­si veen ka­loil­le”,

Niin on miun iso­ni heit­ti,
heit­ti kun kie­ron kir­ves­var­ren;

niin on miun emo­ni heit­ti,
niin­kun vi­ärän värt­ti­nän­sä;

niin on veik­ko vie­ra­hut­ti,
kun ka­la ki­vi­sen ran­nan,
lo­hi luo­to­sen apa­jan;

niin mun si­sar si­vu­si,
kun ora­vi kui­van kuu­sen;

heit­ti kaik­ki hei­mo­kun­ta,
hyl­kä­si hy­vät su­ku­ni.

Vaan elä hei­tä, Her­ra Jie­sus,
Hy­ly­kee, hy­vä Ju­ma­la!

Myös­kin luon­to tar­jou­tuu loh­dut­ta­jak­si, jol­le on­ne­ton pur­kaa huo­len­sa.

• “Ei ole si­tä si­sar­ta,
  ei si­tä emo­ni las­ta”,

huo­kaa lau­la­ja, jol­le hän voi­si mie­len­sä ke­ven­tää. Jos hän pu­hui­si vie­raal­le, tä­mä vei­si huo­let vain ky­läl­le. Pa­rem­pi on — kau­nis nä­ky tu­lee lau­la­jan mie­leen — pu­hua

• “puil­le pää­ni pääl­lä”;

ne ei­vät ker­ro kel­le­kään.

Or­von osa.

El­kö­hän emo­ton lap­si
kuun­nel­ko ke­vät­kä­keä
päi­vän­puo­lel­la mä­keä!

Kun kä­ki ku­kah­te­le­vi —
niin sy­än sy­käh­te­le­vi,
sy­än syt­ty­vi tu­lel­le,
pää pa­lol­le pau­kah­ta­vi.

Ih­mis­mie­len ja luon­non herk­kä riip­pu­vai­suus toi­sis­taan, il­mais­tu­na hel­lin ja sa­mal­la voi­mak­kain ku­vin — sii­nä ru­no, jo­ta sen kai­kes­sa ly­hyy­des­sä ja ko­rut­to­muu­des­sa, ja juu­ri sii­nä, voi sa­noa suu­rek­si.

Jyh­ke­äm­min ku­vaa toi­nen ru­no, kuin­ka ras­kas taak­ka rak­kau­den puu­te on or­po­lap­sel­le:

• “Kun luot lap­sen ar­mot­to­man,
  sil­le luo sy­än ki­ves­tä,
  sel­kä rau­as­ta ra­ken­na!”

Tä­mä viit­taa sa­mal­la jo or­von koh­ta­lon ruu­miil­li­seen ras­kau­teen se­kä myös ih­mis­ten ajat­te­le­mat­to­muu­teen or­von ja toi­sel­ta puo­len on­nel­li­sem­man lap­sen koh­te­lus­sa:

Iso­ton­ta kaik­ki lyö­vät,
emo­ton­ta it­ket­täät;
isol­lis­ta loh­dut­taat,
emol­lis­ta nau­rat­taat.

Sa­nan­las­kun klas­sil­li­seen muo­toon on ki­vet­ty­nyt se kat­ke­ra ko­ke­mus, jo­ka myös­kin ru­nois­sa esiin­tyy muo­dos­sa

• “Pi­miä on iso­ton pirt­ti,
  vaikk’ on äi­jä ik­ku­noi­ta;
  löy­ly­tön emo­ton sau­na,
  vaikk’ on löy­ly lyö­täi­siin.”

Var­sin­kin äi­din me­net­tä­mi­nen on luon­nol­li­ses­ti ru­nois­sa mur­heen ai­hee­na:

• “En tun­ne emon hy­vyyt­tä,
  tun­ne en mo­am­mon mai­re­huut­ta”.

Lap­se­no­mai­seen sä­vyyn mui­nais­ru­no lau­laa, kuin­ka äi­ti — loh­du­tel­lak­seen — pet­ti las­taan:

• “sa­noi kuuk­si kuo­le­van­sa,
  ka­hek­si ka­to­avan­sa —
  kuo­li kuuk­si päi­väk­seen.”

• “tu­kan tuu­lel­le ja­ka­jan”.

Isä heit­ti, äi­ti heit­ti,
muu pe­re pe­rä­ti heit­ti.

Vaan ei hei­tä Her­ra Jee­sus,
hyl­keä hy­vä Ju­ma­la
lap­si­ahan luo­tu­ja­han,
omia te­ke­mi­ähän.

Ei ole po­lol­la puol­ta,
pu­hu Luo­ja puo­les­ta­ni!

Ko­di­ton.

Se, jol­la on

• “tur­va tur­pe­hes­sa,
  ar­mo kir­kon ai­dan al­la”,

• “muut syö­vät mu­ru­ka­lo­ja,
  mi­nä kiis­kiä ki­tus­tan”;

muut juo­vat pu­nais­ta olut­ta, hän vet­tä; muut käy­vät mus­tis­sa nah­ka­ken­gis­sä, hän vir­suis­sa.

Ko­di­ton kar­koi­te­taan ih­mi­sa­sun­nois­ta:

• “Poies tur­va­ton tu­vas­ta!”;

hän ky­se­lee on­net­to­ma­na:

• “Tuu­le­hen­ko teen tu­pa­ni?”

ja ver­tai­lee taas omaa koh­ta­lo­aan mui­den osaan:

• “Ko­ti­hin­sa muut me­ne­vi,
  ma­jol­len­sa mat­kus­ta­vat;
  mul­la ei kur­jal­la ko­tia,
  ka­ta­lal­la kar­ta­noa”.

Mull on kor­ves­sa ko­ti­ni,
mat­ka-saa­rel­la ma­ja­ni.

Niin on pit­kät mun pi­ha­ni,
kuin on pit­kät pil­ven ran­nat;
niin on laa­jat laat­ti­ani,
kuin on laa­jat lam­min ran­nat.

“Sa­nan-alai­nen”.

• “Usein mi­nä po­loi­nen
  lus­kan lui­ses­sa tu­vas­sa,
  kie­hun kie­li­kat­ti­las­sa”.

Ja usein ovat, ru­no to­te­aa, moit­ti­joi­na ja pa­han sa­no­man saat­ta­ji­na juu­ri ylim­mäi­set ys­tä­vät ja lä­him­mäi­set naa­pu­rit. Mut­ta, toi­nen ru­no jat­kaa yh­tä eri­koi­sin ku­vin, tä­hän ky­län vi­ha­mie­li­syy­teen olen tot­tu­nut:

• “Jo kä­vin to­ran ve­rä­jät,
  as­tuin rik­ki rii­ta­nur­met”.

Ei­vät moit­ti­jat täl­lai­ses­ta hen­ki­lös­tä mi­tään kos­tu. Usein hä­nes­sä nou­see uh­ma ja it­se­tie­toi­suus tois­ten il­key­den vas­ta­pai­no­na. Mui­nais­ru­no ku­vaa tä­män na­se­vas­ti; sa­mal­la se an­taa tun­nel­mal­le uu­den, nöy­rän kään­teen, jo­ka ja­los­taa ko­ko ru­non:

Kus­sa kuu­len moi­tit­ta­van,
sii­nä yl­lyn yl­pe­äk­si,
pi­än pää­tä pys­tym­pä­nä,
kan­nan kau­la­ni ke­nos­sa;
olen kuin ori­he­vo­nen
ta­hi säl­kö säär­tä lyö­en.

Kus­sa kuu­len kii­tet­tä­vän,
alem­mak­si pää­ni pai­nan.

Täl­lai­set kau­niit ee­til­li­set kään­teet ei­vät ole mui­nais­ru­nos­sa här­vi­nai­sia. Jo ai­kai­sem­min oli pu­he ru­nos­ta, jos­sa lau­la­ja lu­paa kä­en hah­mos­sa kuk­kua ko­vem­min ja kau­niim­min siel­lä, mis­sä mur­heel­li­nen kul­kee, ja ol­la vai­ti on­nel­li­sen koh­dal­la.

“Ian­kaik­ki­nen ikä­vä”.

Ni­me­tön ala­ku­loi­suus, jo syn­ty­mä­lah­ja­na pe­rit­ty, ku­vas­te­lek­sen lu­kui­sis­sa suo­ma­lai­sis­sa tun­nel­ma­ru­nois­sa. Niin­pä lau­la­ja it­se ku­vaan­nol­li­ses­ti sa­noo­kin, et­tä hä­nen keh­ton­sa oli teh­ty

• “huo­las­hon­gas­ta” ja
• “vi­lu­pe­tä­jäs­tä”.

Hän nä­kee taas vas­ta­koh­dan mui­den ja it­sen­sä vä­lil­lä:

• “Ilois­sa­han muut elä­vät,
  lei­kis­sä­hän lie­ka­hu­vat”

— sen si­jaan hän

• “it­kee jo­ka ikä­vän,
  jo­ka huo­len huo­ka­elee”.

It­kua ku­vai­le­vis­sa ru­nois­sa ve­det va­lu­vat vir­ta­naan, ru­non in­tou­tu­es­sa kyy­nel­vir­to­ja pai­sut­te­le­maan:

Mi­kä lie mi­nun­ni luo­nut,
ku­ka kur­joa ky­hän­nyt,
näil­le päi­vil­le pa­hoil­le,
mo­ko­mil­le miel’aloil­le:

jo­ka il­ta it­ke­mä­hän,
jo­ka viik­ko vie­re­mä­hän,
jo­ka kuu ku­jer­ta­ma­han.

Il­lat it­ken ik­ku­nois­sa,
aa­mut ai­tan kyn­nyk­sel­lä,
kuu­kau­et ku­jas­ten suus­sa,
viik­ko­kau­et ves’ki­vel­lä.

Il­ma­kin, jo­ta mur­heel­li­nen ih­mi­nen hen­git­tää, tun­tuu ole­van su­run kyl­läs­tä­mää: tuu­li ja aha­va kan­ta­vat uut­ta huol­ta. Jos aa­mul­la on mie­li ke­ve­äm­pi, niin eh­tool­la se ma­sen­tuu:

• “Ai­na mie aa­mus­ta eläi­sin,
  vai­no­nil­las­ta ikä­vä,
  kar­jan tul­les­sa ko­ti­hin”,

va­lit­taa nais­lau­la­ja, loih­tien sa­mal­la riu­tu­van il­ta­mai­se­man sil­miem­me eteen. Vih­lo­va erä­maan­mai­se­ma nou­see esil­le ru­nos­sa, jos­sa

• “Al­lit lau­la­vat la­hel­la,
  jout­se­net jo­kien suus­sa,
  ve­si­lin­nut pääl­lä vir­ran”

mur­heel­li­sen koh­ta­loa.

Mui­nais­ru­no on kau­no­pu­hei­nen ja vai­kut­ta­va su­rua ku­va­tes­saan. Ver­tauk­set ja kie­li­ku­vat tar­jou­tu­vat eh­ty­mät­tö­mi­nä, sil­lä su­ru asuu sy­dä­men poh­jas­sa as­ti. Su­ru­na­lai­sen ih­mi­sen elä­mä on

• “kuin syk­syi­nen yö sa­ta­va,
  tai pi­meä pil­ven reu­na”.

• “Enem­män on mi­nul­la huol­ta,
  kuin on kuu­ses­sa kä­py­jä”;

• “Suot su­la­vi, maat va­lu­vi”,

mut­ta su­rui­nen sy­dän ei su­la, lau­la­vat nä­mä ru­not. Ja mer­kil­lis­tä kyl­lä: ru­no löy­tää sa­nan var­si­nai­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä tu­li­sim­mat ku­vat tul­kit­se­maan su­rua; tä­mä mie­len apeus on tus­kaa, se on pol­tet­ta. Ru­no­kie­li on ny­kyi­sel­le ly­rii­kal­le ou­don voi­ma­kas­ta:

• “sy­än syn­ti­sen ky­te­vi,
  vat­sa vai­va­sen pa­la­vi”; ta­hi:

Vak­ka on syt­tä vat­sas­sa­ni,
vak­ka syt­tä ja va­ria;
seu­la on syt­tä ses­les­sä­ni,
seu­la syt­tä syt­ty­nyt­tä.

Ne pa­la­vat mak­sois­saai,
lek­ko­vat sy­ämes­sä­ni,
syt­ty­vät sy­tyt­tä­mät­tä,
pa­la­vat tu­li­pä­ren­nä.

Aa­vis­te­le­via mie­li­alo­ja mui­nais­ru­no sug­ge­roi pu­hu­es­saan

• “kau­he­as­ta kai­hos­ta” ja

• “ian­kaik­ki­ses­ta ikä­väs­tä”.

Täs­sä koh­taa­vat tun­teen ja tyy­lin alal­la toi­sen­sa kan­san­ly­riik­ka ja suu­rin suo­ma­lai­nen ru­noi­li­ja Alek­sis Ki­vi. Su­run val­las­sa ole­va kan­san lau­la­ja ka­tuu omaa syn­ty­mään­sä, ku­vi­tel­len kat­ke­raa nau­tin­toa tun­tien, kuin­ka hä­nen oli­si pi­tä­nyt

• “kuol­la kol­mi­öis­sä,
  ka­do­ta ka­pa­lo­las­na”;

vä­hän hän oli­si vaa­tet­ta pi­tä­nyt; ei­vät­kä, niin­kuin toi­nen ru­no sa­noo, omai­set hän­tä oli­si pal­jon sur­reet.

Mik­sis en­nen, miun emo­ni,
mik­sis, kal­lis kan­ta­ja­ni,
iha­na imet­tä­jä­ni,
lap­sen it­ki­jän ime­tit,
huo­lel­li­sen huis­kut­te­lit?

Ma­hoit en­nen, miun emo­ni,
ma­hoit, kal­lis kan­ta­ja­ni,
iha­na imet­tä­jä­ni,
ke­sän les­ke­nä le­vä­tä,
sy­ky­syt ma­ho­na maa­ta,
tal­vet juos­ta jou­ti­las­sa.

Ma­hoit en­nen, miun emo­ni,
ma­hoit kal­lis kan­ta­ja­ni,
pes­tä pie­niä ki­viä,
ka­pa­loia kart­tu­sia,
kuin pe­sit mi­nun­ki pei­pon,
ka­pa­loit­sit miun ka­ta­lan
täl­le il­mal­le Ju­ma­lan,
maal­le Maa­ria emo­sen,
jo­ka il­ta it­ke­mä­hän,
jo­ka kuu ku­jer­ta­ma­han.

Ma­hoit en­nen, miun emo­ni,
ma­hoit, kal­lis kan­ta­ja­ni,
luoa tuu­tu­sen tu­le­hen,
va­ku­se­ni val­ke­ahan,
lie­kun lie­ju­hun sy­sä­tä,
pan­na sal­pa sau­nan pääl­le.

Jos tuot ois ky­lä ky­sel­lyt,
mi­täs sau­na­si sa­vu­si,
ma­hoit var­sin vas­ta­el­la:
“Oli ot­ria vä­hä­nen,
pik­ku­rui­nen mal­ta­sia,
noi­ta kur­ja kui­va­elin,
tuo­ta sau­na­ni sa­vu­si.”

Tä­hän voi­si päät­tää su­rua ja ko­vaa osaa ku­vai­le­van kan­san­ly­riik­kam­me luon­neh­ti­mi­sen. Vie­lä on kui­ten­kin mai­nit­ta­va, et­tä kan­san­lau­lun ru­no­tar täl­lä­kin alal­la jos­kus heit­täy­tyy leik­ki­säk­si, reip­paan re­alis­ti­sin ot­tein si­vuut­ta­en syn­kän mie­li­alan.

• “Teet­täi­sin su­ruis­ta suit­set”

on ai­hee­na ru­nos­sa, jos­sa lau­la­ja sa­noo täl­lä ta­voin ha­lu­avan­sa pääs­tä mur­heis­ta; päit­set tu­li­si päi­vis­tä pa­hois­ta ja sa­tu­la ky­län sa­nois­ta. Ja toi­nen ku­vi­tel­ma su­ru­jen voit­ta­mi­ses­ta:

It­kun piek­sin pet­ke­lel­lä,
su­run sur­voin huh­ma­res­sa,
hak­ka­sin ha­lon ke­ral­la,
vat­ka­sin va­sa­ran kans­sa.
Su­run piek­sin peh­me­äk­si
ja löin it­ku­ni iäk­si.

Kan­san­ru­nou­des­sam­me esiin­tyy sa­du­no­mai­nen ku­vi­tel­ma

• “on­nes­ta”,
• “on­ni­po­jas­ta”,
• “osas­ta”,
• “osa­po­jas­ta”,

per­so­noi­dus­ta koh­ta­los­ta, on­nes­ta.

• “Osal­lis­ten on­ni val­voi,
  mi­nun on­ne­ni ma­ka­si”,

lau­le­taan. Lap­se­no­mai­sin kään­tein lau­la­ja myös­kin ku­vit­te­lee pa­ran­ta­van­sa koh­ta­lon­sa suo­ras­taan kou­riin­tun­tu­vas­ti ku­kis­ta­mal­la huo­non on­nen:

Ois­ko on­ni os­ta­moi­na
ja lyk­ky lu­nas­ta­moi­na,
os­tai­sin pa­rem­man on­nen,
pa­han on­nen pois pa­ni­sin,
se­lin sei­nä­hän si­toi­sin,
päin pa­ni­sin pat­sa­ha­sen,
kyy­näs­var­sin kyn­nyk­se­hen,
kan­tai­sin vi­lua vet­tä
ko­van on­nen ol­ka­päil­le
vii­si, kuu­si kor­vol­lis­ta.

MIES­TEN JA POI­KIEN LAU­LUT.

Poi­ka ja nuo­ru­kai­nen.

Nöy­räs­ti ja sa­mal­la ul­jaas­ti erääs­sä kau­neim­pia ja suo­si­tuim­pia näis­tä lau­luis­ta nuo­ru­kai­nen an­taa kun­ni­an van­hem­mil­leen — usein ru­nos­sa esiin­ty­vät nä­et se­kä isä et­tä äi­ti — ja sa­mal­la te­kee it­sel­leen ikään­kuin ri­ta­ri­lu­pauk­sen:

Mies oli en­nen miun iso­ni,
mies oli mie­hien se­as­sa,
mies­ten kes­ken kel­pa­eli.

Kun mius­tain mies tu­li­si,
uro sel­vä sel­vi­äi­si
mui­hen mie­hien mu­ka­han,
uro sel­vien se­ka­han,
vast on poi­ka puo­li­mies­sä.

Po­jan kii­tol­li­suut­ta äi­dil­leen ku­vas­te­lee laa­jal­le le­vin­nyt ru­no

• “Mil­lä mak­san maam­mon mai­don”.

Sii­nä poi­ka lu­paa am­pua äi­dil­leen

• “jout­se­nen jo­ves­ta,
  py­hän lin­nun pyör­ties­tä,
  vir­ras­ta vi­ke­vän lin­nun”.

Mies­ten ru­nois­sa, sil­loin kun he it­se­ään esit­te­le­vät, kals­kah­taa yti­mek­käi­tä epi­teet­te­jä:

• “Mi­nä mies mo­nen­nä­köi­nen,
  uros kuu­en kum­mal­li­nen”,

lau­laa suis­ta­mo­lai­nen; vuo­lee­lai­nen taas esit­te­lee it­sen­sä:

• “Täss on ter­ve Suo­men poi­ka,
  ter­veen emon te­ke­mä!
  Ei oo lui­ta lui­ka­hel­lut,
  jä­se­nii ei tiel­le jää­nyt”.

Edel­lä oli jo pu­het­ta mies­ten suh­det­ta rak­kau­teen ja avi­ol­li­siin ko­ke­muk­siin ku­vas­te­le­vis­ta ru­nois­ta. Yleen­sä mies­lau­la­jil­la usein

• “ty­töt mie­les­sä ma­kaa­vi”.

• “Pi­ru­ko mi­nun pi­la­si,
  hä­jy hen­ki häm­men­te­li,
  pii­ko­ja pi­te­le­mä­hän,
  nai­sia nag­rat­ta­mah”.

Mi­tä huo­lin poi­ka nuo­ri,
jos mun hyl­käis lik­ka nuo­ri!
Kyl­hän muo­to mui­ta tuo­pi,
var­si mui­ta val­vat­taa­pi.

Mut­ta al­ku­voi­mai­nen mus­ta­suk­kai­suus ja kos­ton­ha­lu vaa­tii kui­ten­kin oi­keu­ten­sa sil­loin, kun to­del­lis­ta tun­net­ta on ve­ri­ses­ti lou­kat­tu:

Kun tie­tä­sin ku­ka ma­kais,
ku­ka lil­lu­kan le­päis,
sen pi­täs ma­to­na maa­ta,
käyä käär­meen ta­val­la,
al­la hei­nän hie­vel­tää.

Hu­ma­las­ta.

Ei­män­tä­ni, ar­ma­ha­ni,
kun näl­kä­ni nä­ki­sit,
api­ani ar­vo­ai­sit,
juos­ten ait­ta­han me­ni­sit,
kei­ku­tel­len kel­la­ri­hin,
ot­ta­sit si­ru­sen si­an li­haa,
sen pa­ni­sit pais­ti­hik­si,
ja voi­ta vuo­la­sei­sit,
pa­ni­sit pa­la­sen pääl­le;
jos vie­lä ryy­pyn an­ta­sit
syöä mie­hen poh­me­loi­sen,
hau­ka­ta ha­lun ala­sen.

[Ku­va] Ru­non­lau­la­ja Jeh­kin Ii­va­na, Suis­ta­mon Se­meik­ko­ja. — Va­lo­ku­va Sa­mu­li Pau­la­har­ju.

Vii­saan leik­ki­säs­ti lau­le­taan Kor­pi­se­läl­lä, kuin­ka mies ke­hoit­taa “kai­maan­sa” läh­te­mään met­sään tai ky­läl­le, mut­ta tä­mä ei sa­no jou­ta­van­sa; kun sen si­jaan tu­lee ke­hoi­tus:

• “Läk­kä opat ky­län vii­nan juon­tah”,

ka­jah­taa he­ti vas­taus:

• “Läk­kä, läk­kä,
  läk­kä, läk­kä!”

Tyn­ny­ris­sä tyk­ki­vä olut tai lek­ke­ris­sä läik­ky­vä vii­na si­tä pait­si kär­si­mät­tö­mä­nä odot­taa juo­jaan­sa. Se suo­ras­taan haas­taa ja huu­taa, et­tä si­tä on tul­ta­va vie­rail­le tar­jo­amaan; har­voin nä­et yh­teen yh­dy­tään ja vii­naa juo­daan ei vi­hoik­si, vaan yh­tei­sek­si

• “ves­se­läk­si”.

Et­tei vii­nan juo­jan mo­raa­li kui­ten­kaan ole kor­ke­al­la, si­tä osoit­taa se, et­tä nuo­ri mies suo­ras­taan kers­kuu juo­van­sa isän saa­mil­la ja äi­din an­sait­se­mil­la ra­hoil­la.

• “Mi­tä huo­lin”,

hui­tai­see täl­lai­nen poi­ka; mut­ta toi­saal­ta

• “po­loi­nen poi­ka”

myös va­lit­taa si­tä, et­tä on jou­tu­nut juo­ma­rik­si,

• “rat­ken­nut ky­län ra­tik­si”.

Yh­teis­kun­nal­lis­ta ten­dens­siä.

In­ke­ri­läi­sis­sä mies­ten ru­nois­sa esiin­tyy yh­teis­kun­nal­lis­ta ten­dens­siä, siel­lä kun ta­lon­poi­ka eli or­juu­des­sa, her­ro­jen ja vir­ka­mies­ten nyl­jet­tä­vä­nä:

Miks on köy­hä miun kot­tii,
kal­lel­li­nen kar­ta­no­ni?
Sill on köy­hä miun kot­tiin:
ai­na am­mat­ti ajaa,
kym­me­niä kyy­kyt­tää­vi.

Kuin ka­na mu­nan tek­köö,
se on her­ran rie­ti­lai­na,
kuin he­po var­san te­kee,
se on her­roin he­vo­nen,
se on ruu­nun ruos­kan al­la,
sil­lä am­ma­tit ai­jaat.

Sa­mal­la tun­ne­poh­jal­la liik­kuu in­ke­ri­läi­nen ru­no köy­hän nai­mi­ses­ta; hä­nen vai­mo­aan kaik­ki kau­la­jaa­pi.

Mut­ta in­ke­ri­läi­set nuo­ru­kai­set aset­tu­vat myös­kin vir­ka­val­taa vas­taan, ai­na­kin ru­nos­sa:

• “Täss on polk­ku poi­ka­sii;
  so­vi ei mei­tä sos­kon lyyä,
  tai’a ei taa­rais­ta ta­pel­la,
  ky­län ei kuit­ra kym­men­niek­ka.”

So­ta­mie­he­nä.

• “miek­ko­jen te­ris­tä,
  sor­kis­ta so­ti­he­po­sen,
  so­ti­var­san var­pa­his­ta”.

Van­he­ne­va san­ka­ri muis­te­lee nuo­ruu­ten­sa voi­ma­te­ko­ja:

Sy­len syök­sin kei­häs­vart­ta
pel­to­hon ala­pe­rä­hän,
maa­han mät­tä­hät­tö­mä­hän,
kään­sin mä kä­es­sä mie­kan
niin­kuin ke­vyt haa­van leh­ti
eli lep­pä­nen pa­lik­ka.

Uu­de­nai­kai­sem­piin olo­suh­tei­siin viit­taa­vat ne in­ke­ri­läi­set ru­not, jois­sa yk­si­tyis­koh­tai­sem­min ku­va­taan so­taan läh­töä ja so­das­sa oloa. Lau­la­ja va­lit­taa, et­tä äi­ti on tuu­dit­ta­nut po­jas­taan

• “mii­ron” ja

• “val­lan” mie­lui­sen, s.o. so­ta­mie­hen.

Äi­din it­se­suo­je­lus­vais­to pa­nee hä­net neu­vo­maan so­taan läh­te­vää poi­kaan­sa, et­tä tä­mä py­syt­te­li­si kes­kim­mäi­se­nä jou­kos­sa: eel­lim­mäi­set am­mu­taan, ta­kim­mai­set tal­la­taan, mut­ta kes­kim­mäi­set säi­ly­vät. Ja

• jos lip­pu “lan­geh­taa”,

äi­ti neu­voo pai­kaan­sa tem­pai­se­maan sen ylös — sil­loin hän pää­see pääl­li­kök­si!

So­ta­vä­keen saa­pu­va nuo­ri mies jou­tuu täl­lai­sen muo­don­vaih­dok­sen alai­sek­si:

Si­vais­tiin nuo hie­not hiuk­set,
si­vais­tiin si­nel­li pääl­le,
huis­kat­tiin hu­ras­ka pääl­le,
mus­tat tan­kit, mur­he­tank­ki,
mus­tat hou­sut, mur­he­hou­sut.

Kun mie­hel­tä näin on

• “sil­mät pes­ty,
  pää ke­rit­ty”,

hän jou­tuu Pie­ta­riin,

• “ku­per­naat­to­rin ku­jaan”.

Ja usein käy sit­ten ret­ki vie­rail­le mail­le, mis­sä

• “Suo­men sul­hot tuol­la lau­laat,
  tuol­la it­kööt”.

He jou­tu­vat

• “Ta­sa­mar­tin tap­pe­luun,
  Pau­lus­ko­jen pal­ve­li­aks”,

so. Ta­ni­mar­kin eli Tans­kan tai Puo­lan so­taan; taik­ka val­lan

• “tat­tar­las­ta tap­pa­maan,
  Tur­kin maa­ta tun­te­maan”.

Ul­jaas­ti ru­no lau­laa, et­tä

So­ria on so­as­sa ol­la,
help­po mie­kan hels­ken­näs­sä,
ei lyöä ly­lyl­lä mies­tä,
pa­jun kans­sa ei pais­ki­loi­da;
mies­tä lyöä­hän ty­kil­lä,
pal­lin kans­sa pais­ka­ta­han.

So­rea on myös so­ta­han kuol­la, lau­suu ru­no, mut­ta sa­mas­sa hen­gen­ve­dos­sa se va­kuut­taa, et­tei so­rea so­taan kuo­le­kaan,

• “ei mo­lot­su Mos­ko­va­han”

— hän pa­laa ter­vee­nä ta­kai­sin. Voi­mak­kaas­ti mui­nais­ru­no kui­ten­kin ku­vaa so­dan hir­mut. Siel­lä on mies­tä kuin ha­koa, pää­tä kuin mä­täs­tä,

• “tuoll on ver­ta pääl­le pol­ven
  ja tal­maa ja­lan ta­sal­le,
  se­kä on hius­ta kuin ku­loa”.

PAI­ME­NES­SA.

Pai­men­ten “ar­vo­jär­jes­tyk­sen” lu­et­te­lee kar­ja­lai­nen ho­ku tä­hän ta­paan:

Lii­lo, lei­lo, leh­mi­pai­men,
lint­ti, lant­ti lam­mas­pai­men,
vai­vai­nen va­si­kan pai­men,
heit­tiö he­vois­ten pai­men,
so­kia si­ko­jen pai­men.

Val­ke­ne va­hai­nen päi­vä,
va­hai­ses­ta tai­va­has­ta,
va­hai­sil­le val­vo­jil­le,
va­hai­sen me­ren ta­kan­ta!

Ken on unel­le ut­ras,
ken on mag­jes ma­kaa­maan?
Ul­ja­na unel­le ut­ras,
Ul­ja­na mag­jes ma­kaa­maan.

Ken poi­kii me­rel­le me­nee,
ken vait yök­si tuu­la­hal­le?
Mik­ko on me­rel­le men­nyt,
Mik­ko yök­si tuu­la­hal­le
tuo­maan tuo­reen ka­lo­ja,
ih­ve­nia, ah­ve­nia,
ki­ven al­ta kiis­ki­siä,
ha­on al­ta haa­ra­päi­tä.

Kun pai­men tart­tuu tor­veen­sa, hän ma­naa kurk­kun­sa sel­vit­tä­mi­sek­si seu­raa­vat sa­nat:

Ulos kuot­ta kul­kus­ta­ni,
her­jä hen­ki­rei­jäs­tä­ni,
an­na kulk­ku­ni ku­lai­ta,
hen­ki­rei­kä­ni he­läi­tä!

Leh­mät hän ajaa lai­tu­mel­le huu­del­len:

Hei miun leh­mä­ni le­hol­le,
lam­pa­hai­ni lai­tu­mel­le,
va­sik­kai­ni var­vi­kol­le!

Täs­sä ei ole ti­lai­suut­ta ku­vail­la nii­tä mo­nen­lai­sia pai­men­ten huu­to­ja ja hou­kut­te­lu­ja leh­mil­le, jot­ka ono­ma­to­poi­eet­ti­ses­sa hu­hui­lus­saan ovat al­ku­kan­tais­ta ly­riik­kaa ne­kin:

• “Pt­rui Man­sik­kii,
  pt­rui Kuk­ke­rii,
  pt­rui pa­lal­le,
  pt­rui sa­vul­le,
  pt­ruui, pt­ruu-u-i!”

Lo­run as­teel­la on jo rie­mul­li­nen:

Le­po le­po leh­mä­ni,
jo­pa löy­sin här­kä­ni,
Ki­vi­nie­men sär­käl­tä,
hors­mia syö­mäs­tä,
kais­lo­ja kat­ko­mas­ta!

Pai­me­net viet­ti­vät ai­kan­sa pie­nis­sä as­kar­te­luis­sa, pe­la­ten, leik­kien ja lau­les­kel­len.

La­rin Pa­ras­ke­han ker­too pai­me­nes­sa op­pi­neen­sa lau­lu­va­ras­to­aan: siel­lä oli­vat pai­me­net kes­ke­nään kil­pail­leet, ku­ka osa­si enem­män lau­lu­ja. It­se pai­men­lau­lu­jen jou­kos­sa tar­jo­aa kaut­ta suo­ma­lai­sen kie­li­alu­een le­vin­nyt

• “Tu­le tän­ne tyt­tö­pai­men”

Tu­ru, tu­ru pai­men­poi­gua,
tu­le täl­lä puo­lel­la d’ogie,
mi­än on kel­lot kuu­lui­za­mat,
mi­än mu­at mie­lui­zam­mat.

Pai­me­nen on ol­ta­va pai­koil­laan sa­tees­sa ja tuu­les­sa. Se vai­va, mi­kä pai­me­nel­la on mär­kyy­des­tä ja kyl­mäs­tä, ku­vas­te­lek­sen tun­tu­va­na nois­sa pie­nis­sä lau­lel­mis­sa. Pai­me­nel­la on nii­den mu­kaan

• “mär­kä pai­ta, mus­ta viit­ta”.

• “Me­ne, pil­vi Pie­tu­la­han”,

on pai­me­nen pou­ta­sään ru­kous, jo­ka on ru­non ja loit­sun vä­li­mail­ta. Äi­ti­ään pai­men pyy­tää om­pe­le­maan hä­nel­le pa­rem­man pai­dan,

• “ly­hy­käi­sen lii­na­vii­tan”,

jot­ta hän py­syi­si läm­pi­mä­nä Pie­ni­kin ja Muu­ri­kin jäl­jes­sä sa­moil­les­saan.

– Suh­de isän­tä­vä­keen voi myös­kin tul­la ki­re­äk­si, var­sin­kin jos pai­men tun­tee, et­tei hä­nen hy­vin­voin­nis­taan pi­de­tä huol­ta. Kar­ja­las­sa ja In­ke­ris­sä erit­täin suo­si­tus­sa ru­nos­sa

• “Pais­ta, päi­vä, pai­me­nel­le”

Or­po­lap­si va­lit­taa sit­ten pai­me­nes­sa:

Ku­lu, ku­lu, päi­vä­kul­ta!
kyl­lä ku­luu päi­vä­kul­ta,
mut­tei ku­lu ki­vi­nen kak­ko
or­vo­lap­sen kai­na­lo­sa.

Ai­van pri­mi­tii­vi­seen ly­riik­kaan viit­taa­vak­si vi­han­pur­kauk­sek­si muo­dos­tuu pai­me­nen kiuk­ku, hä­nen suun­na­tes­saan emän­näl­leen kau­he­at toi­vo­tuk­set, kun tä­mä ei ole suo­nut hä­nel­le tar­peel­lis­ta ra­vin­toa:

Le­lo, le­lo leh­mi­äni,
ei le­lo emän­di­äni.

Lem­bo hei­tä li­lo­kaan,
pa­ha hei­tä pai­men­ta­kaan
tuol­la vuo­ren kuk­ku­ral­la,
la­hon suo­pe­dä­jän lat­vass’,
siel­lä mu­ahe lang’ge­kah
oi­ke­se kä­te­se poik­ki,
va­sai­me­sa ol­ka­pi­äss’,
kuin ei an­na voi­da­lei­beä
pik­ku­sel­la poi­ka­sel­la,
huo­no­sell’ huu­da­jall’

Rau­hal­li­sem­pi­kin pai­men kai­ho­aa il­lal­la ko­tiin, ru­koil­len au­rin­koa vie­ri­mään met­sän reu­naan, jot­ta pai­men pää­si­si

• “voi­va­tia vuo­le­maan”.

• “il­man tor­ven soit­ta­ma­ta,
  il­man vi­tan vin­ki­nä­tä,
  il­man rai­pan ron­ki­na­ta”.

Jos­kus voi pai­me­nen sa­no­ma kii­riä ko­tiin kai­ku­va­na hä­tä­toi­to­tuk­se­na: ros­vot ovat tul­leet kar­jaan, tap­pa­neet koi­ran ja par­haat eläi­met, si­to­neet pai­me­nen van­gik­si:

Tuu­ri luu­ri luik­kaa,
ko­to­vä­ki kuulk­kaa,
nyt on hä­tä pai­me­nel­la,
nyt on koi­ra ta­pet­tun­na,
mus­ta här­kä mur­hat­tun­na!

Sä­keet ovat alun­pe­rin kuu­lu­neet kan­sain­vä­li­seen ta­ri­naan.

Har­taas­ta sy­dä­mes­tä nou­see sen vuok­si pai­me­nen ru­kous

• “Kait­se Kie­sus kar­ja­jai­ni”,

pai­men­lau­luis­ta kau­nein:

Kait­se, Jee­sus, kar­ja­jai­ni,
hoi­te­le, hy­vä Ju­ma­la,
näil­lä au­keil­la ahoil­la,
le­vi­öil­lä leh­ti­mail­la!

Alä suo su­to­sen tul­la,
lä­pi kon­ti­on ko­ho­ta,
muu­ta muuk­si leh­mä­se­ni,
kan­non pääks kar­ja­sein!

Ei su­si ki­viä kos­ke,
kar­hu ei kos­ke kan­non­päi­tä.

TYÖ­LAU­LUT.

Työ­lau­lut sa­nan var­si­nai­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä ovat ryt­mil­lis­tä työn­te­koa sä­es­tä­viä lau­lu­ja.

Jau­hin­lau­lut

Suo­ma­lai­siin jau­ha­jan lau­lui­hin kiin­nit­ti huo­mi­on­sa jo H. G. Port­han, jo­ka nii­tä esit­te­li De poë­si Fen­ni­ca -te­ok­sen­sa XII lu­vus­sa seu­raa­vas­ti:

Päi­vät pyö­rin pet­ke­leis­sä,
Ki­ven puus­sa kii­kut­te­len.

En­sim­mäi­se­nä näyt­tee­nä Port­han esit­tää seu­raa­van ru­non, jo­ka oli mui­den­kin 1709-lu­vun ke­rää­jäin ja kan­san­ru­nou­den­har­ras­ta­jain eri­koi­sen huo­mi­on esi­nee­nä:

Mi­nä jau­han Jaa­kol­le­ni,
Vään­nän vää­rä-sää­rel­le­ni;
Vaan ej Jaa­ko mul­len jau­ha,
Ei­kä vään­nä vää­rä-sää­ri,
Ei­kä hym­by­rä hy­ker­rä.

Hyv’ on ol­la hym­by­räl­lä,
Kau­nis kam­bu­ra-ja­lal­la;
Hym­by­rä hy­väl­lä syöt­ti,
Kam­bu­ra ve­den ka­loil­la:
Ei si­tä so­taan vie­dä,
Ei ta­hoi­ta tap­pe­lu­hun.

It­ze jau­han van­ha vai­mo,
Ho­meh-kor­va hou­hat­te­len:
Ei mul­len mi­niä jau­haa,
Ei­kä pyör­rää po­jan vai­mo.

Port­ha­nin si­tee­raa­ma ru­no jat­kuu ru­noil­la

• “Jos mun tut­tu­ni tu­li­si”,
• “Il­loil­la ikä­vä — ol­la yö­tä yk­si­nän­sä”,
• “Ei kuu­lu kul­tais­ta­ni”,
• “Tu­le turk­ka tuu­tu­hu­ni”.

Nii­den li­säk­si Port­han esit­tää näyt­tee­nä työ­lau­luis­ta ru­non

• “Jau­huos si­nä ki­voi­ne” ja rak­kaus­lau­lun
• “Tuo Ju­ma­la tuo­ta mies­tä, jon­ka sor­muk­set so­pi­si”.

• “Mi­nä jau­han Jaa­kol­le­ni”

Jau­huos si­nä ki­voi­nen,
Hy­vä paa­si pau­hail­ko,
So­me­ri­nen sou­va­tel­ko,
Mi­nun jau­hin vuo­rol­la­ni,
Il­man sor­min sou­ta­ma­ta,
Kä­den puu­ta kään­dä­mä­tä,
Peu­ka­lon pa­la­ja­ma­ta!

Ilo­mant­sis­ta on Lönn­rot pan­nut muis­tiin ki­veä vään­tä­vän pal­ve­lus­ty­tön va­li­tuk­sen:

Mi­nä pii­ka pik­ka­rai­nen,
jau­ha­ja vä­hä­vä­ki­nen.
Kiv’ on suu­ri Kiis­ki­läs­sä,
Pa­ja­ris­sa paa­si pak­su,
ki­vi kis­ko hel­mo­ja­ni,
paa­si pai­toa ku­lut­ti.

Toi­nen jau­ha­ja­tar sen si­jaan ke­hai­see omaa voi­maan­sa:

Lä­he, vuo­ri, vie­ri­mä­hän,
kal­lio, ka­la­ja­ma­han!

Mi­tä sie, ki­vi, ki­ta­jat,
mi­tä, vuo­ri, voi­vot­te­let
ris­kin jau­ha­jan kä­sis­sä?
Sil­loin sie, ki­vi, ki­ta­ja,
se­kä, vuo­ri, voi­vot­te­le,
kun on lais­ka jau­ha­mas­sa!

Keh­rää­mi­nen

Keh­rää­mi­nen on niin ikään yk­si­toik­koi­nen, pol­jen­nol­li­nen työ, jon­ka pa­ris­sa kaik­ki kan­san­ru­nous ja ni­me­no­maan työ­lau­lut ovat viih­ty­neet. Keh­rää­jän lau­lu­ja on meil­lä saa­tu muis­tiin ai­na län­ti­sim­mäs­tä Suo­mes­ta itään saak­ka. Var­si­nais-Suo­mes­sa lau­le­taan:

Ant­ta rul­la rui­ku­tel­la,
keh­ry­var­ren kei­ku­tel­la!
Tos o mu ruk­kin,
tos o mun tut­tin,
tos o mun kau­nis kan­gas­pak­kan.

Kak­si en­sim­mäis­tä sä­et­tä tois­tuu myös Sa­ta­kun­nas­sa, Hä­mees­sä ja Sa­vos­sa, ja ne kuu­lu­vat il­mei­ses­ti jo unoh­tu­mas­sa ole­vaan van­haan keh­rää­jän lau­luun. Jat­ko­sä­keis­sä on vaih­te­lua, epä­var­muut­ta. Itä-Hä­mees­sä ja Sa­vos­sa esiin­ty­vät täs­sä ase­mas­sa sä­keet

• “Kyl­lä ruk­ki ruo­an tuo­pi,
  keh­rää­jäl­le keit­tä­mys­tä”.

Sa­vos­sa ja Kar­ja­las­sa esiin­tyy sa­noil­la

• “Mi­nä ket­rään kei­kut­te­len”

al­ka­va keh­rää­jän lau­lu, jon­ka ny­ky­ään säi­ly­nyt lop­pu­puo­li si­säl­tää lo­ru­mais­ta ai­nes­ta, mi­kä mel­koi­ses­ti vaih­te­lee eri ta­hoil­la:

Mi­nä ket­rään kei­kut­te­len,
lä­pi sor­men sui­kut­te­len,
ukol­le­ni uu­din­ta,
ho­me­kool­le hou­suu,
par­ta­suul­le pai­too.

Tä­mä lo­ru­ai­nes esiin­tyy Sa­vos­sa muo­dos­sa

• “Huo­vil­le hou­su­ja,
  pa­ja­ril­le pai­taa,
  su­vel­le suk­kaa,
  kar­hul­le kin­nas­ta,
  jä­nik­sel­le höp­pä­nää”.

Sar­ja on tut­tu Kar­ja­lan kan­nak­sel­ta ja Vi­ros­ta.

Ra­ja-Kar­ja­las­sa ja Au­nuk­ses­sa esiin­tyy toi­sen­tyyp­pi­nen, keh­rää­mi­seen liit­ty­vä työ­lau­lu:

Lo­pen lo­pen lop­pu­zen;
itt­se lä­hen mie­hel­lä,
Nur­men Miik­ku­lan poi­jal­la,
Suo­jär­ven su­lu­ha­zel­la,
Kan­gas­jär­ven ka­za­kal­la.

Au­nuk­ses­sa liit­tyy si­tä pait­si keh­rää­mi­sen ja pel­la­van kyl­vä­mi­sen ai­hee­seen ker­to­via ru­no­ja, joi­den ra­ken­ne si­säl­tää ai­na tois­tu­van ai­nek­sen, mut­ta joi­ta tus­kin voi pi­tää var­si­nai­si­na työ­lau­lui­na.

[Ku­va] Värt­ti­näl­lä keh­rää­vä kau­nis Taa­rie. Uhut. — Va­lo­ku­va I. K. In­ha 1894.

Hei­nän niit­to

Hei­nän niit­toon ja elon leik­kuu­seen liit­tyy kai­kil­la kan­soil­la työ­lau­lu­ja. Vi­ros­sa val­lit­see täl­lä alal­la ri­kas tra­di­tio, ja näh­tä­väs­ti sii­hen liit­ty­en esiin­tyy täl­lai­nen lau­lu­la­ji myös­kin In­ke­ris­sä, mis­tä esi­täm­me näyt­teek­si seu­raa­van “niit­to­ru­non”:

Niit­tä­kääm­me, reu­ta­kaam­me,
aja­kaam­me, jou­tu­kaam­me,
saa­kaam­me sa­ral­le ot­sa,
saam­ma ot­sas­ta ome­nan.
Las­kaa lai­al­le kä­tem­me,
ha­ra­val­le har­ti­am­me,
saam­ma ot­sas­ta ome­nan,
pie­nen lin­nun pien­ta­ral­ta!

Ete­vä lau­la­ja An­ni Leh­to­nen lau­loi Sa­mul­li Pau­la­har­jul­le myös­kin vie­nan­kar­ja­lai­sen lau­lun “Hei­nä­nur­mel­la” Sii­nä on tär­keim­pä­nä osa­na pou­dan pyy­tä­mi­nen.

Var­si­nais-Suo­men työ­lau­lu­jen jou­kos­sa taas on jul­kais­tu yk­sin­ker­tai­suu­des­saan hu­vit­ta­va “Hei­nä­lau­lu”, jon­ka käy­tän­nös­tä ei kui­ten­kaan ole tar­kem­pia tie­to­ja:

Niit­tu o nät­ti niit­tä­mä­tön,
niit­tu o nät­ti nii­tet­ty­nä;
niit­tu o nät­ti luok­ko­ma­ton,
niit­tu o nät­ti luo­vot­tu­na;
niit­tu o nät­ti kok­ko­ma­ton,
ja niit­tu o nät­ti koot­tu­na.

Niit­tu on ai­na nät­ti!

Lyp­sy

Suo­ma­lai­nen lyp­sä­jän lau­lu, jo­ta on pan­tu muis­tiin Hä­mees­tä ja kar­ja­lai­sa­lu­eel­ta, al­kaa hou­ku­tuk­sel­la

• “He­ru, he­ru (leh­mä­se­ni)”,

He­ru, he­ru, Her­mik­ki­sen’,
an­na mai­tuo, Mai­rik­ki­sen’,
he­ra­ses­ta het­ties­tä,
py­hä­ses­tä pyöh­ti­mes­tä,
tuo­re­hes­ta tur­pe­hes­ta,
mär­kä­ses­tä mät­tä­häs­tä!

Pel­la­via sau­nas­sa lou­ku­tet­ta­es­sa on Luu­mä­el­lä lau­let­tu seu­raa­vaa lau­lua:

Hait suit sum­mat­raa,
sum­mat­rik­ka mo­lo­ta,
kat­so sau­nan ik­ku­nas­ta
mil­lo päi­vä koit­taa,
pit­kän yön pi­mi­jän pe­räs­tä,
mil­lo päi­vä­kul­ta koit­taa!

KEH­DON ÄÄ­RES­SÄ.

• “Tii tii ti­ai­nen”

It­te mä lap­se­ni nu­ku­tan
ja uni­vir­ren lau­lan,
pai­na pik­ku sil­mäs um­peen
ja nu­ku Her­ran rau­ha(a)n.

Pik­ku lin­nut, mar­jat, kuk­ka­set ja ko­toi­set eläi­met kan­soit­ta­vat mo­nien suo­ma­lais­ten keh­to­lau­lu­jen maa­il­maa. Eräs kau­neim­pia al­kaa:

• “Nu­ku, nu­ku, nur­mi­lin­tu,
  vä­sy, vä­sy väs­tä­räk­ki”.

Toi­ses­sa lau­lus­sa lin­nut kan­ta­vat tyt­tö­lap­sel­le sie­viä vaat­tei­ta: lin­tu tuo lii­na­pai­dan, kos­ke­lo kor­va­tyy­nyn, pääs­ky­nen pää­na­lai­sen, haa­pa­na hy­vän ha­meen. — Eräis­sä lau­luis­sa taas pie­net eläi­met esiin­ty­vät ta­lous­töis­sä — tä­mä ai­he on kan­sain­vä­li­nen:

• “kuk­ko puu­ron keit­tää,
  ka­na ries­kan läm­mit­tää,
  pik­ku lin­tu lu­si­kat pe­see,
  leh­mä mai­don an­taa,
  va­ris he­vo­set juot­taa”.

Tra­gi­koo­mil­li­nen — pie­nois­mi­toin — on taas lau­lu ti­kan­po­jan nau­riis­ta, jon­ka tuh­ma ta­lon­poi­ka syö. — Al­li, mur­heen lin­tu, sou­te­lee su­rul­li­ses­sa keh­to­lau­lus­sa­kin: isä­tön ja äi­di­tön pie­no­kai­nen on

• “al­lin lap­si”,
• “pie­ni lin­nun­poi­ka”.

• “si­ni­ses­sä säk­ki­ses­sä,
  pu­nai­ses­sa pus­si­ses­sa”.

Unen kut­su­mi­nen on keh­to­lau­lu­jen tar­koi­tus; uni, unen poi­ka uniuk­ko va­el­te­lee­kin asu­muk­sen lä­hei­syy­des­sä; se on mil­loin ul­ko­na, mil­loin pors­tu­as­sa, mil­loin uu­nin pääl­lä, val­mii­na saa­pu­maan. Suis­ta­mo­lai­nen äi­ti lau­laa lap­sel­leen:

Tu­le uniuk­ko meil­le,
si­vo lap­sen sil­mät kiin­ni,
si­vo sil­kin, sul­kun kans­sa,
nah­ka­nau­ha­zil ve­de­le!

Unen po­jan lap­se­no­mai­ses­ta sa­tu­maa­il­mas­ta siir­ry­tään keh­don ää­res­sä hel­pos­ti kor­ke­am­piin maa­il­moi­hin. Suis­ta­mo­lai­nen äi­ti liit­tää unen seu­raan py­hien saa­ton, ru­koil­len:

Tu­le uni ui­not­ta­mah,
Spu­as­sa mu­ate pa­ne­ma­he,
Ma­ria ma­gaut­ta­ma­he,
Ju­ma­la hö­röt­tä­mä­he,
Py­hä ris­to nos­tat­ta­mah.

Kor­pi­se­läl­lä äi­ti pyy­tää Ju­ma­laa kät­ky­een, mis­sä hän nu­kut­te­lee las­taan

• “kuk­ka­hei­nä­sil­lä,
  mal­lat­vo­aran mo­ahei­nä­sil­lä”

Län­si-Suo­mes­sa­kin tai­vaan Ju­ma­la on äi­din apu­na:

Nu­ku, nu­ku, nur­mi­lin­tu,
vä­sy, vä­sy, väs­tä­räk­ki.
Kyl­lä Her­ra he­rät­tää,
vit­san var­pu vir­voit­taa.

Aa­vis­te­le­van mur­heel­li­nen, lap­se­no­mai­sen ha­vain­nol­lis­ta suo­ma­lais­ta ma­na­lan­ru­nout­ta ku­vas­te­le­va on Län­si-Suo­mes­ta itään va­el­ta­nut keh­to­lau­lu, jos­sa äi­ti tuu­tii las­taan pois täs­tä elä­mäs­tä:

Tuu­ti las­ta Tu­ane­laan,
Tu­anen pii­kas­ten pi­rel­lä,
Tu­anel­las­ten lau­les­kel­la.

Tu­ane­la­sa tu­pa uus,
hi­ata pi­äni per­man­to­na,
ovi­sei­nä ome­na­puis­ta,
si­vu­sei­nät sir­kal­luis­ta,
pe­rä­sei­nä peu­ral­luis­ta,
kä­ren­si­jat kär­päl­luis­ta.

Si­äl on lap­sen hy­vä maa­ta
il­man kyl­jen kään­tä­mä­tä,
ol­ka­pään ojen­ta­ma­ta.

Kan­sa­nih­mi­sil­lä esiin­tyy kä­si­tys, et­tä pie­nen lap­sen pa­ras osa on pääs­tä var­hain ma­nal­le, mi­kä kä­si­tys si­säl­tyy sa­nan­par­teen­kin:

• “Tai­vaas lap­sen ko­to on”.

Luon­nol­li­sem­min suun­tau­tuu äi­din aja­tus sen­tään lap­sen on­nel­li­seen, toi­me­li­aa­seen tu­le­vai­suu­teen täs­sä maa­il­mas­sa. En­sim­mäi­nen toi­vo­mus on sil­loin, et­tä lap­si kas­vai­si suu­rek­si, min­kä vih­ti­läi­nen äi­ti lau­laa il­mi yk­sin­ker­tai­sin sa­noin:

Aa aa lul­la,
an­taa ajan tul­la,
ajan tul­la, toi­sen men­nä,
Lau­rin kas­vaa suu­reks po­jaks.

Seu­raa­va toi­ve on, et­tä lap­ses­ta vart­tui­si van­hem­mil­leen van­han päi­vän tur­va. Kaut­ta suo­ma­lai­sen kie­li­alu­een lau­le­taan lau­lua

• “Tuu­ti las­ta tur­vak­se­ni,
  van­han päi­vän va­rak­se­ni”.

Mut­ta tä­män lau­lun jat­ko usein su­ru­mie­li­ses­ti to­te­aa, et­tei ai­na­kaan tyt­tö­lap­ses­ta tur­vaa tul­le­kaan:

• “On se tur­va toi­sen nai­sen,
  va­ra toi­sen van­hem­pai­sen”.

Vie­lä use­am­min toi­vo­tel­laan, var­sin­kin poi­ka­lap­sel­le, toi­mel­lis­ta elä­män­kul­kua tai kor­ke­am­paa ase­maa kuin hä­nen van­hem­mil­laan on. Tur­val­li­nen maa­lais­kult­tuu­ri uho­aa var­si­nais­suo­ma­lai­ses­ta lau­lus­ta:

Tuu­ti las­ta lam­pu­rik­si,
kas­va kar­jan­pai­me­nek­si,
kyn­tä­jäk­si, kyl­vä­jäk­si,
sie­me­nen se­kot­ta­jak­si.

Ta­val­li­sem­pi on kui­ten­kin lap­sen toi­vot­te­le­mi­nen tuo­ma­rik­si, kir­jan kan­ta­jak­si, her­rak­si ja lin­nan van­him­mak­si. Näi­tä toi­vo­tuk­sia esiin­tyy Poh­jan­maal­ta ai­na Au­nuk­seen as­ti. Itä-Suo­mes­sa las­ta li­säk­si tuu­di­te­taan

• “maa­kun­nan ku­rit­ta­jak­si” ja
• “suu­ren tu­pun is­tu­jak­si”,

s.o. pir­tin ar­vok­kaim­man pai­kan hal­ti­jak­si.

Use­at keh­to­lau­luis­sa esiin­ty­vät piir­teet sel­väs­ti viit­taa­vat maan­tie­teel­li­seen Lou­nais-Suo­meen. Tu­run piis­pa on mie­les­sä sil­loin, kun lau­le­taan, et­tä keh­toa kii­kut­ta­van kis­san palk­ka­na on ole­va

• “Tu­run son­ni,
  Hä­meen här­kä,
  pis­pan pa­ras lam­mas”.

Sa­mat pai­kal­li­suu­det esiin­ty­vät tun­ne­tus­sa keh­to­lau­lus­sa, jos­sa ka­pa­los­sa ma­kaa­vaa las­ta oma­laa­tui­sel­la huu­mo­ril­la ni­mi­te­tään

• “tu­pak­ka­rul­lak­si”

Tuu­tii las­ta Tur­ku­hun,
kau­pun­ki­hin kas­va­maan,
iso­sek­si emän­näk­si,
pien­ten lei­päin lei­po­jak­si,
olu­kan­nun kan­te­li­jak­si,
vii­na­pi­ka­rin kaa­ta­jak­si.

Tu­run kir­kon urut, joi­den ää­neen Rit­va­lan Hel­ka­juh­lien nei­dot­kin ver­taa­vat lau­lu­aan, esiin­ty­vät myös­kin sa­ta­kun­ta­lai­ses­sa keh­to­lau­lus­sa, lau­lus­sa, jos­sa niin ikään vi­lah­taa kel­lo­kau­lai­nen kut­tu, lou­nais­suo­ma­lai­nen ko­tie­läin:

Huis, si­ka, sa­tu­la­sel­kä,
hut­tis, kut­tu kel­lo­kau­la!
Näin nyt mei­jän lap­set lau­laa,
kuin­kas Tu­ruu­sa ur­vut pau­haa?

Kau­ka­na Poh­jan­maal­la­kin lau­le­taan “Suo­mes­ta”, Var­si­nais­Suo­mes­ta, ja “saa­res­ta”, jos­sa kas­vaa ome­nia ja päh­ki­nöi­tä, poh­joi­ses­sa tun­te­mat­to­mia; myös­kin tuon seu­dun tai­ta­vat asuk­kaat

• “kil­lan vel­ka­mie­hiin”

as­ti as­tu­vat ru­nos­sa nä­ky­viin:

Sou­ta­kaam­me Suo­meen,
sau­vo­kaam­me saa­reen,
ome­noi­ta os­ta­maan,
päh­ki­nöi­tä poi­mi­maan!

Siel­lä on lu­ku­mies­tä, lau­ta­mies(tä),
pik­ku kil­lan vel­ka­mies­tä.

Ai­van toi­seen maa­il­maan, La­pin rau­koil­le ra­joil­le, joh­dat­taa Kit­ti­läs­tä mo­neen ker­taan muis­tiin pan­tu keh­to­lau­lu Uni-Pie­tei­neen, tun­tu­rei­neen, jär­vi­neen ja La­pin jo­ki­neen:

Uni-Pie­ti se kih­na­see
Ina­ri-jär­ven jääl­lä,
Ka­ri­se­län pää­lä.
Som­puu tun­tu­rin lai­jas­sa,
Lou­kuu jo­ven suus­sa.

KAN­SAN­LYY­RI­KAN MAA­IL­MA.

Van­han kan­san­ly­riik­kam­me maa­il­ma on, ku­ten olem­me ha­vain­neet, san­gen mo­ni­puo­li­nen ja ri­kas.

Lap­suu­den ai­ka ko­dis­sa on kan­san­lau­lun ihan­noi­ma; äi­din rak­kaut­ta ja huo­len­pi­toa ylis­te­tään. Ja kun ty­töl­le ja po­jal­le koit­ti nuo­ruu­den ku­kois­tus, on elä­mä iha­nim­mil­laan.

– Si­tä jyr­kem­pi on vas­ta­koh­ta näi­den, jol­lei ai­na ul­ko­nai­ses­ti, niin kui­ten­kin si­säi­ses­ti hy­väo­sais­ten ih­mis­ten ja or­po­jen se­kä ko­dit­to­mien vä­lil­lä.

LAU­LU­JEN RU­NO­ASU.

Muo­ton­sa puo­les­ta van­ha kan­san­ly­riik­ka liit­tyy muu­hun mui­nais­ru­nou­teem­me, käyt­tä­en sen sä­keis­tö­tön­tä ru­no­mit­taa, kah­dek­san­ta­vuis­ta pol­jen­toa se­kä kau­nis­tus­kei­no­naan al­ku­soin­tua ja ker­toa.

• “Jos mun tut­tu­ni tu­li­si”.

Yleen­sä näyt­tää van­han lyy­ril­li­sen kan­san­ru­non se­pit­tä­jäl­lä ole­van pyr­ki­mys saa­da lop­puun nou­su.

Jo­ka ta­pauk­ses­sa ru­non ydin, ol­koon se elä­mys, to­te­amus, joh­to­pää­tös, vit­si tai va­roi­tus, si­joit­tuu lop­pu­puo­lel­le, muo­dos­ta­en sin­ne hui­pun ja an­ta­en näil­le ta­val­li­ses­ti ly­hyil­le ru­noil­le nii­den is­ke­vyy­den.

Tai­teel­li­ses­ti ja ee­til­li­ses­ti kor­ke­al­le ke­hit­ty­neen hen­gen­laa­dun rin­nal­la van­has­sa kan­san­ly­rii­kas­sam­me esiin­tyy piir­tei­tä, jot­ka an­ta­vat sil­le ver­ra­ten al­ku­kan­tais­ta sä­vyä.

Vak­ka on syt­tä vat­sas­sa­ni,
vak­ka syt­tä ja va­ria;
seu­la on syt­tä ses­les­sä­ni,
seu­la syt­tä syt­ty­nyt­tä.

Ne pa­la­vat mak­sois­sa­ni,
lek­ko­vat sy­ämes­sä­ni,
syt­ty­vät sy­tyt­tä­mät­tä,
pa­la­vat tu­li­pä­ren­nä.

Myös­kin vä­rien käy­tös­sä voi­daan ha­vai­ta ar­kais­ti­sia, pti­mi­tii­vi­siä piir­tei­tä; mut­ta nii­den rin­nal­la toi­saal­ta eri­koi­sen herk­kää, imp­res­si­onis­tis­ta nä­ke­mys­tä il­mai­se­via taik­ka taas pit­kää ru­no­kie­len vil­je­lyä edel­lyt­tä­viä, va­kiin­tu­nei­ta vä­ri­mää­ri­tel­miä.

“se on luon­to ja tees­ken­te­le­mät­tö­myys;
su­la mie­len il­mo­tus
il­man mi­tään sa­laa­mat­ta,
mi­tään ul­koa li­sää­mät­tä”,

jos täl­löin ajat­te­lem­me juu­ri si­tä va­paa­ta luon­te­vuut­ta, mil­lä kan­san­lau­la­ja ku­van­sa va­lit­see. Täl­lai­nen luon­te­vuus, jos­sa ei tun­nu enää tie­toi­sen pyr­ki­myk­sen ei­kä luo­mis­kamp­pai­lun jäl­keä, edel­lyt­tää pit­käl­le ke­hit­ty­nyt­tä ru­no­kult­tuu­ria.