Poliittisista syistä yli 60 vuotta salassa pidetty Toivo Pekkasen kirja julkaistiin vuonna 2002, kun kirjailijan syntymästä oli kulunut 100 vuotta! Toivo Pekkanen – “Inkerin romaani” – WSOY. 352 sivua. – Toivo Pekkasen oikeudenomistajat 2002. Kuka On Toivo Pekkanen? Toivo Rikhart Pekkanen (10.9.1902 Kotka – 30.5.1957 Kööpenhamina) oli suomalainen kirjailija, joka kirjoitti novelleja, romaaneja ja näytelmiä. Hänen kuuluisimpia teoksiaan ovat Tehtaan varjossa (1932) ja Lapsuuteni (1953). … Inkerin romaani, jonka käsikirjoitus valmistui jo 1940-luvulla mutta jota ilmeisesti poliittisista syistä ei julkaistu ennen kuin 2002″ Inkerin suomalaisena paluumuuttajana tartun aina kirjaan, joka kertoo Inkerinmaan historiasta. Täällä kertaa sattuikin erittäin mielenkiintoinen löytö kirjailijan Toivo Pekkasen “Inkerin romaani”. Jo luettuani takakannen esittelyn tartuin siihen… Kiinnostusta kirjaan lisäsi vielä se, että sen julkaiseminen viivästyi yli 60 vuotta… Sattuma, mutta lähes saman ajan pysyi koossa Neuvostoliitto (1922 – 1991). Takakannesta. Matti Mäkelä Esittelee Kirjan. – Toivo Pekkasen jatkosodan aikana kirjoittama, ensi kerran nyt julkaistava romaani kuvaa inkeriläisten dramaattisia vaiheita Venäjän vallankumouksen aikana, jolloin punaiset ja valkoiset joukot vuorotellen valtasivat maata. Romaanissa kuvataan myös 1920-luvun loppua, maan kollektivisointia ja uskonnollisia vainoja. – Tarinan pääosassa on talonpoikaisperheen poika Juhana Korpolainen, jonka isän bolsevkit ovat surmanneet. Juhanan veli Martti on taistellut valkoisten joukossa, ja punaisten puolella taistellutta Juhanaa aletaan epäillä tämän piilottamisesta. – Juhanan vaiheita seuratessaan Pekkanen onnistuu VÄKEVÄLLÄ TAVALLA eläytymään pienen ihmisen osaan historian myllerryksessä, tulevaisuudettomassa maailmassa… Näistä aiheista on olemassa jo aika paljon tutkimuksia ja suomenkielistä kirjallisuutta. Tutkimuksia olen lukenut jonkun verran ja kirjoittanut blogejakin, esimerkiksi: – Inkeri, Inkerini – Hyvästi Inkeri Toivo Pekkasen kirja poikkea ainakin monesta muusta siinä mielessä, että kirjailija on paljon syvällisemmin eläytynyt sen ajan ilmapiiriin nimenomaan Inkerinmaan kylissä ja inkeriläisten talonpoikien elämään, ajatuksiin ja tuntemuksiin. Hän kuvailee todella terävällä kielellä ja totuuden mukaisesti, miten ne isot poliittiset ja taloudelliset myllerrykset mittamaattomassa Venäjän maassa, heijastuvat inkeriläisten pieneen kylään ja sen jokaisen asukkaan sieluun, elämään ja toimintaan. Tuolloin entisen ja uuden hallitusjärjestelmän välillä riehui Venäjällä verinen pesänselvitys. Ei riitä, että kirjan henkilöt olivat joko valkoisia tai punaisia. He olivat vielä lisäksi inkeriläisiä. He ottivat innostuksella vastaan vallankumousta, koska uskoivat että, – … heidän kansallista kehitystään jarruttaneiden esteitten katoavan tsaarillisen virkavallan mukana. Sekasortoinen Aikakausi – Sekasortoiset ja kurittomat armeijat hyökkäsivät toisiaan vastaan, etenivät satoja kilometrejä valtakunnan äärettömillä alueilla … juhlivat voittoaan teloituksilla ja peräytyivät taas yhtä nopeasti ja vaivattomasti jättäen aina osan kannattajiaan teloitettaviksi vuorostaan vastapuolueen voitonjuhlissa… – Jokainen perhekunta oli saanut jossakin muodossa antaa uhrinsa sodalle ja vallankumoukselle. Poikia ja isiä oli kaatunut, viety taistelemaan kaukaisille rintamille, paennut maasta, teljetty vankiloihin, ammuttu. Omaisuutta oli ryöstetty ja takavarikoitu… Nälkä levisi yhä laajemmille alueille. Vankilat ja uudet vankileirit olivat täpötäynnä. Tulevaisuus näytti hämärältä… Kukaan ei voinut olla varma huomisesta päivästä. Jokainen yöllinen kolkuttaja saattoi olla yhtä hyvin turman tuoja kuin henkensä hädässä apua anova ystävä tai omainen… Näin kirjoittaa Pekkanen tuosta aikakaudesta Venäjällä. Tämä tietenkin heijastui myös Inkeriin ja sen kansaan ja vieläpä erittäin voimakkaasti senkin takia, että alueella asunut väestö oli sivistyneempää verrattuna itse venäläisiin. – “itsepäisiä outoja heimolaisia”… Vallankumous Ja Inkeriläiset Vallankumouksen (lokakuun 1917) jälkeen inkeriläisten elämä alkoi kehittyä parempaan suuntaan ja tuntui kuin Inkerin kansalle olisi koittanut todellinen “uudestisyntymisen kevät”. – Suomalaista opettajaseminaaria laajennettiin, kaksi kansanopistoa perustettiin, seurakunnallisten ja kunnallisten asiain johto saatiin miltei kokonaan omiin käsiin… hankittiin oma kirjapaino… kaikilla elämän aloilla vallitsi mitä virkein ja luottavaisin toimeliaisuus samaan aikaan… Sitä mukaa kuin vallankumous edistyi ja paljasti todelliset tarkoitusperänsä, sitä mukaa muuttuivat suomalaiset talonpojat yhä päättäväisemmin sen vihollisiksi… Juhana Romaanin päähenkilöstä Juhana Korpolaisesta olisi pitänyt tulla opettaja Inkerin maalle, niin kuin monesta muustakin Kolppanan seminaarin (avattu 1863) opiskelijasta. Mutta elämän kohtalo siinä sekasorrossa alkoi heitellä heitä ketä minnekin. Juhana ehti opiskella vuoden Kolppanan suomalaisessa opettajaseminaarissa. – [Juhana oli] Vallankumouksen puhjetessa ollut Pietarissa alokkaana ja liittynyt siellä bolševikkeja kannattaviin joukkoihin. Inkeriläisistä ja suomalaisista muodostetun vallankumouksellisen rykmentin mukana hän oli myöhemmin joutunut Vienanmeren rannikolle taistelemaan englantilaisia vastaan ja häipynyt sille tielleen. Kotona oli totuttu ajattelemaan häntä jo kuolleena… Hän palaa kuitenkin kotiinsa, mutta joutui epäiltäväksi nuoremman veljensä Martin takia, joka taisteli valkoisten puolella… Juhana joutuu vankilaan kerran ja toisenkin… elämän dramaattisin käänteiden seurauksena. Martti Nuorempi veli Martti lähti avoimesti ase kädessä taistelemaan valkoisten puolella hallitusta vastaan. Inkeriläiset joukot onnistuivat perustamaan Kirjasalon Pohjois-Inkerin tasavallan, mutta pienen kääpiöarmeijan sotaretki päättyi onnettomasti. Martti ja taisteluun pettyneet tuhannet inkeriläiset, käänsivät katseensa Suomea kohti. Tulisiko apu sieltä? Martti olikin sitten yksi niistä pakolaisista, joita noin 7’000 – 8’000 pakeni silloin Suomeen 1919. – Aion nyt lähteä Suomeen ja yrittää kotiutua sinne. – Siis Suomeen ja sieltä ehkä Kirjasaloon. Siellä ovat vielä Pohjois-Inkerin miehet aseissa. – Suomeen. Ehkä voisimme sittenkin aloittaa siellä uuden elämän. Olemmehan me samaa kansaa, puhumme samaa kieltä ja meillä on samanlaiset nimetkin. Ja siellä ei luullakseni tarvitsisi ainakaan tuntea olevansa ulkopuolinen, heikomman, halveksitun kansallisuuden jäsen, ikään kuin jo syntyperänsä puolesta kirottu muita huonommaksi ja alhaisemmaksi. – Tämä maa on jo menetetty, Martti sanoi synkästi. Olisi hyvä jos edes ihmiset saataisiin pelastetuiksi… – Suomi hyökkää, valloittaa Pietarin ja karkottaa punaiset. – Haaveilivat monet inkeriläiset. Tässä tekeekin mieleni sanoa, ja sanonkin, että Martin ja noiden inkeriläisten pakolaisten 1920-luvun toiveet lopulta toteutuivat. Inkerin suomalaisten paluumuuttoprosessi (1990 – 2017) toteutti sen mistä haaveilivat ne sukupolvet, jotka taistelivat Inkerinmaan vapaudesta ja hävisivät. – Päästä Suomeen! Suomi vihdoinkin pelasti viimeisetkin inkeriläisten rippeet. Olkaammekin nyt täällä turvassa, mutta hinta oli kova: Inkerin maa on nyt menetetty! – Olisiko pitänyt kuitenkin pitänyt pitää kiinni OMASTA MAASTA? Niin kuin “Inkerin romaani”:n päähenkilö Juhana sanoo: – Suomeen lähtiessämme pelastuisimme tosin tältä kohtalolta, säilyisimme suomalaisina, mutta silloinkin me menettäisimme tämän maan lopullisesti, lopullisesti ja peruuttamattomasti. Jokaisen askeleen tilan, minkä me luovutamme, valtaavat heti vieraat ihmiset, kyliimme on jo nyt ilmestynyt venäläisten ohella kirgiisejä ja Valko-Venäjän juutalaisia. – Sen vuoksi minusta on parempi kaiken uhallakin pitää kiinni maasta, niin kauan kuin se suinkin on mahdollista. Kollektivisointi Ja Kulakkien Likvidointi Romaanissa tapahtumat etenevät 1920-luvun loppuun, jolloin tapahtui maan kollektivisointi ja kulakkien likvidointi. – Kuinka raakaa peliä se olikaan! Venäjä virkamiehet nostivat aika voimakkaasti Inkerin kylien köyhälistön varakkaampia talonpoikia vastaan ja nämä auttoivat sitten karkottamaan joko talon isännän tai koko perheen pois seudulta. – Paremman maailman luomiseksi kiihotettiin niin jaloja tunteita kuin kateutta ja vihaa ja nostatettiin etupäähän kurjimmat hylkyainekset… nyt poistettiin, kostettiin ja hyvitettiin ikivanha sosiaalinen heikompien sorto. Juuri kateus ja viha olivat vähitellen tulleet vallankumouksen parhaaksi käyttövoimaksi. Kulakkivampyyri… Ainoastaan kollektiivitaloudessa on työtätekevän talonpojan pelastus köyhyydestä. Uskonnolliset Vainot Se aika kosketti myös uskonnollisia vainoja. Komissaarin ja emännän keskustelu: – Ja miksi te vainoatte uskontoamme? Juuri uskonto on tehnyt meistä sävyisiä ja lainkuuliaisia ihmisiä, vain Jumalan avulla me olemme kestäneet niin entiset kuin nykyiset vihatkin… – Ei voida rakentaa, ennen kuin vanhaa on raivattu pois tieltä, toisti komissaari kulunutta tyhmää väitettä emännän puoleen kääntyen. – On oma syynne, jos siinä on samalla täytynyt aiheuttaa teille kärsimyksiäkin. Onhan teillä edelleenkin kirkkonne ja pappinne, mikäli nuo teidän hiestänne eläneet syöttiläät eivät ole joutuneet kiinni vehkeilyistään tai paenneet maasta huonon omantuntonsa pakottamina… Meillä on nyt uskonnonvapaus, siis jokaisella on oikeus uskoa tai olla uskomatta… Sen vuoksi me emme käykään taistelua pappeja vastaan väkivallalla, vaan järjen ja valistuksen aseilla. Ne riittävät kyllä toimeenpanemaan vallankumouksen taivaassa ja syöksemään Jumalan apulaisineen valtaistuimeltaan, niin kuin tehtiin maalliselle tsaarillekin. Vaino Lisäsi Uskovaisten Määrää Vaino oli vain lisännyt uskovaisten rakkautta, paimenettomana oleminen oli vain paisuttanut heidän Jumalan ikäväänsä. – Kookas luterilainen pastori katseli puhellessaan ympärilleen. Oli valtion hylkimänä ja vihoissa olevanakin innostavaa olla pappina tässä maassa. Tämäkin kauan sielunpaimenta vailla ollut seurakunta imi hänen sanojaan ahneesti kuin kauan sadetta vailla ollut maa vettä. Virallista tukea nauttivilla uskonnon vihaajilla oli tosin edustajansa näissäkin kylissä, mutta kansan ydinjoukko pysyi uskollisena. Nuorisokin. Kuinka monen nuoren miehen ja nuoren neitosen huulille hän oli tänäänkin kirkossa saanut kallistaa pyhän ehtoollispikarin… Suomen Punaiset Emigrantit Venäjän virkamiesten avuksi heidän yhteisten asioittensa johtoon Suomesta saapui iso joukko tappion kärsineitä paenneita punaisia. He olivat uskollisia bolshevikeille. Kirjailijan mukaan he ahkeroivat inkeriläisissä kylissä yhdessä venäläisten bolshevikkien kanssa. – Nämä mustat nahkatakkiset miehet ja mauserit ja revolverit kupeissaan "ylimielisesti katsoen inkeriläisiä talonpokia… – Tavallista älykkäämpien kasvojen näkeminen oli harvinaista tässä kirotun takapajuisessa maassa, jossa hymistiin niin paljon virsiä ja syötiin yhteisestä kupista kuin porsaat… Mutta inkeriläisten talonpojille “he olivat elämänkatsomuksensa vuoksi usein vieraampia kuin entinen sortajakansa, venäläiset”. – Näin kirjoittaa Toivo Pekkanen romaanissaan. Todellisuus Vaikkakin kirja on romaani, mutta asiat pysyvät niin vahvasti todellisuudessa, että hieman ihmetyttää mistä moinen tarkka paikallisten asioiden tuntemus on ollut kirjoittajalla 1940-luvun alussa Suomessa jatkosodan aikana (1941 – 44), kun hän itse ei kertaakaan käynyt Inkerissä. Hän tuo ajoittain sellaisia totuuden asioita inkeriläisten elämästä, joita ainakaan minä en ole huomannut muissa teoksissa, joita ole lukenut. Pekkasella Oli Hyvä Näkemys Kuinka kirjoittaja Toivo Pekkanen tunsi ja aavisti Inkerin maan ja kansan tulevaisuuden ja inkeriläisten kohtalokkaan tulevaisuuden. Se toteutui nyt meidän sukupolvien aikakaudella! Sen teki paluumuuttoprosessi. Emme voi syyttää toisiamme, mutta se on fakta, että Suomessa me yritämme säilyttää identiteettimme, mutta huonolla menestyksellä. Historiallisen synnynmaamme, Inkerinmaan, menetimme niin kuin Pekkanen kirjoittaa – “…lopullisesti, lopullisesti ja peruuttamattomasti”! – Me emme pitäneet – “kiinni omasta maasta niin kauan kuin se suinkin” – olisi ollut mahdollista. Tällaisia ajatuksia toi mieleeni Toivo Pekkasen kirja “Inkerin romaani”. Todellisuudessa kun haluan pysyä. Kirjailija Toivo Pekkanen antaa todellisemman kuvan sen ajan inkeriläisten talonpoikien elämästä, mitä olen tähän asti lukenut Inkerin aiheisista kirjoista. Näin ne faktatkin kertovat! Romaanin Vaiheet Romaanin vaiheista (s. 349) kerrotaan (lyhennetty): Inkerin historiaa, Suomen historiaa… (MATTI MÄKELÄ) – Pekkanen palveli jatkosodan aikana Valtion tiedotuslaitoksessa Helsingissä. Sodan päättyessä ei voinut esittää käsikirjoitustaan julkaistavaksi. Romaani pulpahti esiin runsaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua 1965… Elettiin kylmän sodan aikoja, kolme vuotta noottikriisin jälkeen… Seuraavat 20 vuotta elettiin vielä Kekkosen aikaa ja ei voitu kuvitellakaan julkaistavan Inkerin aiheista romaania. – Mutta sitten maailma muuttui. Inkerin romaani olisi ollut kiinnostava kulttuuridokumentti jo 90-luvun vaihteen Suomessa, kun inkeriläisten asia tuli ajankohtaiseksi presidentti Koiviston tunnetun paluumuuttajalausunnon jälkeen… Romaani oli kuitenkin määrätty… säilytettäväksi Pekkasen kuoleman jälkeen kymmeneksi vuodeksi… mutta se “jäi edelleen unholaan, vaikka poliittinen tilanne Suomessa ja sen lähialueilla oli muuttunut”. – Inkerin romaani on käärö lattialankun alta, se on Inkerin historiaa, Suomen historiaa… — (MATTI MÄKELÄ) Omia Kokemuksia Kirjailija Toivo Pekkanen antaa todellisemman kuvan sen ajan inkeriläisten talonpoikien elämästä, mitä olen tähän asti lukenut Inkerin aiheisista kirjoista. En voinut arvioida kirjaa yleisesti ja pintapuolisesti. Lainasin paljon sitaatteja, koska kieli on niin terävä ja kirjailija pysyy siinä, miten asiat todellisuudessa olivat. Sanon todellisuudesta, koska olen inkeriläisenä siirtolaisena paljon kuullut elämän todellisuudesta aikuisilta ja ensisijaisesti isoisältäni, äidiltäni ja muilta sukulaisilta ja kyläläisiltä, joitten mukana vaelsimme ympäri Venäjää… Kun he muistelivat ja kertoivat paljon meidän lasten kuulleen siitä kauhusta, joka vallitsi Oinalan kylässäkin kollektivisoinnin ja kulakkien likvidoinnin aikana. Kolhoosiin piti luovuttaa kaikki kotieläimet. Isoisäni oli luovuttanut lehmät (alunperin taisi olla 6 lehmää), yksi jätettiin 11 henkiselle perheelle. Luovutti hevosen… ja jopa kanat… Säästyi lopulta kuitenkin sitten karkotukselta. Jos joku vähänkin vastusti vaikkapa sanallisesti kollektivisointia tai hallitusta … niin … sinne Siperiaan. Nyt ei milloinkaan Siperiaan enää! Ei milloinkaan! Yhtenäistä kansaa, kun ei ole enää olemassakaan! Lämpimästi suosittelen kirjaa jokaiselle, joka on vähänkin kiinnostunut Inkerin ja Suomen yhteisestä historiasta. Nouse Inkeri |
 |
|
|
|